Riitta Jalonen: Omat kuvat

 Jos kirjailija kokee suorastaan voimakkaaseen kipuun johtavia samaistumisia, lukijalle voi käydä samoin oman kirjailijansa kanssa. Riitta kirjoittaa "Ei historiallista kipua ole olemassa, me olemme kipu, siksi me emme voi ymmärtää." Olin valvonut yön unta saamatta ja kaikki oli sattumista. Aloin lukea, mitä olin sanonut Riitan Janetista. Puhelimen ääni on kuin helvetistä; Miksi se jäi äänelle...Kirjoitin: olen sanaton. Leijun. Olen valkoinen tunturipöllö. Vapaa valitsemaan. "Älä koskaan revi villiviiniä, äiti sanoi." Mieli oli musta väsyneistä päivistä, jolloin vain roikuin puissa, vaikka en ollut ikinä repinyt villiviiniä. Menen ihan kippuraan ja pieneksi. Asetun Riitan kassiin ja me teemme samat matkat Taikavuoresta pyörtymään Kinkomaan sairaalaan, sitten Irlantiin ja Sveitsiin. Lumilinnassa tarjoan kaakaota, jossa on joukossa lämmikettä. Kerromme tarinoita, joissa polkumme yhtyivät. Ja missä ne erkanivat. Riitta pitää porttia raollaan ja sanoo, että 'on aika.' Nyt en tiedä, mutta huomenna se avautuu: Toinen aika. Riitta kirjoittaa ystäväkirjaani lempiaine kohtaan: ainekirjoitus. Minä myös saman hänen ystäväkirjaansa. Meidän aineita luetaan luokassa ääneen. Kirkkaudessa Riitta ojensi minulle ilon, johon pukeuduin, kun tuli vaikeaa. Nyt hän avaa portin, josta menee punaiset hiukset liekkimerenä....eikä käänny katsomaan seuraanko. Hän tietää...

Riitta Jalosen teos Omat kuvat (Tammi 2022) tuoksuu hyvästijättöiseltä, mutta myös kivulta, lumelta, muistoilta, matkoilta, sairaaloilta, isältä. Kävelen Zürichissä ja risteän yli hänen kulkunsa. Kaduilla myydään jo orvokkeja vaikka on vasta tammikuu. Grüezi. Isämme lähtevät. Riitan isä syysaikaan, omani suven sydänhetkellä, kun aamun auer on herännyt. Riitan kertomus isänsä lähdöstä on kaunis, mutta isässä on paljon kaunista ja hyvää kaiken aikaa. Kirjailijamme jatkaa Davosiin kantaen mukanaan Taikavuorta. Hän on sairas eikä Kinkomaan parantolan hoito riitä. Siitä kului päiviä ja minä kävin siellä ystävääni tervehtimässä, kun pyörryin. Riitan voima tuoksui käytävillä, mutta missä vaelsivat liekehtivät hiukset?

Lause lauseelta ja preesensiä rakastaen (ich auch!) loistavan kirjailijauran tehnyt Riitta antaa ymmärtää lopettavansa. 

Voi olla, että yritykseni olla kirjoittamatta on työn perimmäistä luonnetta vastaan. Kirjoittamiseni on samanlaista kuin lumisade, joka ei tule taivaalta anomalla vaan tulee kun on tullakseen. Kuitenkin tahto lopettaa on samalla lailla voimakkaasti mielessä kuin aikoinaan se että on pakko kirjoittaa.

Lumen mukana tippuu uusia lauseita. 

Se että Taikavuorella sataa lunta, on ylimääräinen lahja.

Kaikella on aikansa. Ja olen varma, että Riitta tietää minun seuraavan. Hän ei ehkä tiedä, miten paljon luin ennen  mitään blogeja hänen miestään. Kirkkaudesta tuli liekki, joka poltti minuun uuden polun. Yritän lakata myrskyämästä siinä, missä kirjailijamme pitää itseään liian tiheänä. Meistä toiset on luotu tuleen, toiset lammikkoon. 

Etkö muistanut: Kirkkopuistoa pitää varoa!

hammas, nyrkkirauta, kirkkopuisto

Kuka saatana tämän on tehnyt.

Silloin tapahtui kaikenlaista. Minäkin jäin Unescon suojelukohteena olevan kirkon seinälle. Mustarastas luritti suviyössä. Vain sattuma esti, että emme olleet yliopistossa samaan aikaan. Tosin minä pyrin lukemaan historiaa, enkä voi paljastaa, miksi ei äidinkieltä, sillä en halua häiritä erään jyväskyläläisen Pasi Ilmarin kirjoitusrauhaa juuri nyt. Ihan kuin jatkaisin, vaikka en. Valvoin koko yön. Se oli viidestoista yö ja olin yksin. Pelkään lopettamista yhtä paljon kuin jatkamista. Haistoin yöllä lumen! Sen on pakko olla harhaa. Sitten näin kirjasi yöpöytähyllylläni ja aloin etsiä vastausta. En ole ikinä halunnut olla mikään itkupilli. Jos on itkettävä, se tehdään sievästi eikä suu auki poraten. Ja paskat! Tämä lady on tänään lukenut tämän kirjan ja vollottanut rumasti. Sinä olet minun Janet Frameni ja minä porasin sinuun reiän asunnoksi. Toukokuun tytöt ovat villeiksi luotuja, mutta kaipaavat usein hiljaisuutta. Tai musiikkia, joka antaa voimaa, lohduttaa ja hivelee ihoa kuin joku kadonnut. Jossain soi Donizettin Lucia Di Lammermoor....

Riitta, kerron joskus jos törmäilemme kuin yössä ohittavat laivat, mihin päivään osuit. Onkohan tämä nyt sitä liikasamaistumista ja minä kohta sydänfilmissä. Ei ole. Asun nyt siellä kolossa, jonka sinuun porasin. Voimme aina muistella. Muistot ovat huomisen valo, sahrami, lumen tuoksu ja rakkaus.

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

*****

Elokuun Eeva -lehdessä on Marjo Vuorisen juttu "Rakkaus on suurin toivonantaja", jossa kirjailija Riitta Jalonen erittäin antavassa haastattelussa.

*****

Riitta Jalonen

kuva Marjaana Malkamaki/Tammi

Eleonoora Riihinen: Kyllä kirjan saa kirjoittaa - jos siihen vain on varaa.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Eleanoora Riihisen Näkökulma Kyllä kirjan saa kirjoittaa - jos siihen vain on varaa. Kerrankin uskalletaan raapaista pintaa rikki kulisseilta. Hiukan vielä jatkamalla Eleanoora olisi saanut tästä vuoden jutun. Se miksi minä en kirjoita sitä jatkoa on uupumiseni kolmentoista vuoden yölukemisten jälkeen ja ilman lomaa.. Päivät ovat muuta kuin lukeminen: Se on iso talo, puutarha ja perhe sekä jatkuva purkaminen pakkaaminen länsirannikolle tai Lohjalle. Toinen on se, että tunnen itseni sekä hauraaksi että vahvaksi, kun aloin hidastaa. Odottavat kirjat luetaan nyt hitaasti nauttien, enkä halua tuliseen soppaan itseäni nyt laittaa. Seuraan vain kiinnostuneena, tekeekö sen joku muu. Myös perhetilanteemme on muuttunut, kun pieni Casper Julian ilmestyi elämäämme♥

Olen lukenut Koko Hubaran Bechin ja pidin. Onneksi hän uskaltaa edes jotain sanoa. Sen sijaan minusta Eino Nurmisto ei sanonut ihan kauniisti, kun hän kirjoittaa: "On puhdasta pahantahtoisuutta viestiä, että vaikuttajan kirja ei voi olla hyvä tai edistää kirjallisuutta."

Juuri tällaisen leimamerkin pelossa Suomesta puuttuu avoin keskustelu kirjallisuuden kentillä. Siksi minäkin olen simpukka ja vaikenen, sillä tuskin ikinä tullaan esiin tuomaan se kaikki, mikä nyt kätketään. Kaikesta huolimatta olen järkyttävän iloinen, että suomalaiset naiset ovat nousseet tuhkasta kuin Fenix-linnut. Juu, olen lukenut Joenpeltoni ja Meriluotoni ja kummatkin tavannutkin, mutta puhun nyt uuden sukupolven naiskirjailijoista. Heillä ei ole mitään häpeämistä kuuluisiin kirjailijoihimme verrattuna. Sen sijaan soisin, että enemmän kuin 1 prosentti miehistä lukisi naisten kirjoittamia kirjoja. Se tekee heistä parempia!!!

En ole tulisessa liemessä, en ole. Enkä anna harmonisen olotilani kadota, koska en ole sienimetsällä vaan luen, luen ja luen...kuitenkin vähemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta juuri tämän viikonlopun luen. Mukana on mm. suomalainen naiskirjailija Riitta Jalonen, jonka kirja Kirkkaus oli ilmestymisvuonnaan paras kaikista lukemistani.

Luonnollisesti kustannus on liiketoimintaa, mutta rajansa kaikella. Todellinen  lahjakkuus voi rahattomana jäädä kustannuskynnyksen väärälle puolelle ja mitään antamaton rahalla ylittää kynnyksen. Sitä tapahtuu. Kysymys vain kuuluu, kuka kustantamo tajuaa, että on ihmisiä, jotka eivät eläissään lue tiettyjä julkkiskirjoja, he hakeutuvat lahjakkuuden luokse. Joskus saan ihan ahdistuksen, kun näen mitä on painettu eli kyllä minä ne katalogit kaikki käyn huolella läpi. Jonain päivänä joku kirjallisuuden tutkija todellakin sanoo, että ne kirjat mistä eniten nyt vouhkataan, ovat vain ne keisarin uudet vaatteet, joita ei todella ollutkaan. Oli vain tyhjää. Muistakaa Aleksis Kiveä. Nälkäistä kirjailijaamme...Lahjakkuus läpäisee kovimmatkin esteet ja rahalla ei siihen kyetä. Se on vain rahaa.

Miksi jaksan jatkaa, vaikka lääkärikin sanoi, että en ole nukkunut 13 vuoteen. Sielu huutaa hiukan vielä, hiukan vielä...Tässä on niin iso tarina, mitä kolmetoista vuotta on antanut, mutta melanomani aikana, mieheni on tehnyt enemmän kuin voisi uskoa. Kiitos rakas♥ Heikko vaimosi vain on niin hulluna Oatesiin, että kun piti kirjoittaa lopettamisjuttu, kauniit jäähyväiset, silmiini osui lause minulta Oatesin kirjan takakannessa...Missioni lukijuuden edistäjänä on tehty, mutta jos lopetankin, voinkin yllättäen tuoda tänne minulle tärkeän kirjan. Niin tärkeän, että siitä on kerrottava. Anteeksi perhe♥ Olen kuitenkin kohta teidän kokonaan. 

Kustantajat, uskaltakaa julkaista lahjakkuutta♥

Leena Lumi

ensimmäinen kuva sweetytanvir

Kantarelli-pinaattifrittata

Olemme paistaneet pannulla muutamia kertoja kantarelleja ihan reippaasti, mutta tämän herkun, kantarelli-pinaattifrittatan, olin unohtanut. Jos huomenna löytäisimme tutun torikauppiaamme...Meidän lehdostamme kantarellit katosivat kun yksi kuusi joutui onnettomuuteen. Sen juurella niitä kasvoi lehdossa paljon ja siitä pitkin puron reunoja...Ohje on jostain Anna -lehden kevään 2013 ohjeista, mutta on siellä nytkin hyviä reseptejä kuten myös Kotiliedessä.

Tämä resepti meni meihin niin lujaa, että ostimme sille oman kasarinkin! Vasta kotona tajusimme, että sitä ei saanut laittaa uuniin, mutta ei ollut tarvettakaan. Ruoan voi valmistaa myös suppilo- ja kosteikkovahveroista.

1 litra kantarelleja
70 g babypinaattia
3 dl sipulinvarsia
4 valkosipulinkynttä
n. 400-500 g keitettyjä perunoita (7-8 perunaa)
6 kananmunaa
1,5-2 dl maitoa
1 dl tuoretta persiljaa
1 tl suolaa
rouhittua mustapippuria
juustoraastetta
voita paistamiseen

Hienonnna sipulinvarret ja pilko valkosipulinkynnet. Kuori ja kuutioi perunat. Kuumenna rasva pannulla. Lisää sipulit ja kuullota hetki. Lisää pilkotut kantarelllit, perunat, pinaatti ja silputtu persilja. Paista käännellen muutama minuutti.

Riko munat kulhoon ja vatkaa niiden rakenne rikki. 

Lisää maito ja mausteet munien joukkoon.

Kaada munaseos pannulle muun seoksen joukkoon ja anna sen hyytyä hetki varovasti sekoitellen.

Ripottele pinnalle juustoraastetta. Kun juusto on sulanut kauniisti pinnan peittäen on ruoka valmista. Herkkujen herkku, joten nyt ovat kantarellit loppu eli ensi vuonna niitä toivossa saada runsaammin:

Kokeilkaa...Ette pety. Tämä on neljälle, joten kahdestaan syömme tästä kaksi päivää.

Guten Apetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

Uskomatonta! Leijonat

Alakouluikäisille ( 6+) on ilmestynyt aivan uudenlainen hauska tietokirjasarja, jonka ajattelin ensin huitaista yhteen juttuun saamani kolme arvostelukappaletta eli myös hämähäkit ja krokotiilit, mutta en pystynyt. Aloin lukea Leijonat -kirjaa ja nauroin hulluna. Kerrankin on saatu tieto tallennettua niin, että siitä löytää purevan hauskaakin. Sarjakuvamainen kuvitus on yliveto! Kirjat ovat helppolukuisia ja niistä voivat kiinnostua hekin, joita vie enemmän pelimaailma. Mietin just, että voisinkohan antaa tämän lahjaksi eräälle leijonalle...

Uskomatonta! Leijonat (Savais-tu?, Minerva 2022, suomennos Noora Niemelä) kutkuttaa ainakin minun nauruhermojani eli tällainen huumori puree. Otin pieniä näytepaloja, mutta kerron ensin, että tekijät ovat Alain M. Bergeron, joka on kanadalainen kirjailija. Häneltä on tähän mennessä ilmestynyt yli 300 julkaisua, joista suurin osa on suunnattu nuorille.  Montrealista kotoisin oleva Michel Quintin on eläinlääkäri, toimittaja, kirjailija ja luontokuvaaja. Kirjailijana hänen suosikkiaiheitaan ovat eläimet, ekologia ja ympäristö. Samuel Parent on palkittu kanadalainen kuvittaja, sarjakuvapiirtäjä ja kirjailija, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Sampar.

"Olisipa mukava palata Afrikkaan ja olla jälleen eläinten kuningas."

"Pyh! Mieluummin olen täällä eläintarhassa passattavana kuin kuningas."

Tällä hetkellä leijonia elää vain muutamissa Afrikan maissa ja yhdellä pikkuisella suojelualueella Intiassa.

Aikuinen norsu on yksi niitä harvoja eläimiä, jotka pystyvät uhmaamaan leijonalaumaa.

"Joko otit opiksesi?"

"Vielä minä sille näytän!"

"Kehtaatkin vinkata silmää siskolleni!"

"Kelle heistä?"

Kaikki lauman naaraat ovat sukua toisilleen. Sen sijaan aikuiset urokset eivät yleensä ole sukua naaraille.

"Mulle!" "Mulle!" "Mulle!" "Mulle!"

Kirjassa on yli kuusikymmentä sivua mainioita kuvia, mustaa huumoria ja tietoa. Leijonien lisäksi ovat ilmestyneet Uskomatonta! Hämähäkit ja Uskomatonta! Krokotiilit

Tulossa ovat Uskomatonta! Hait, Uskomatonta! Lepakot ja Uskomatonta! Piraijat.

Vahva suositus♥ Saa pojatkin lukemaan♥

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet

Kaiken suvaitseminen ei suinkaan ole viisauden alku ja olin jo päättänyt, että yhtään lahkolaiskirjaa en blogiini tuo, vaan toisin kävi. En jaksa inttää, kuka on lahkolainen ja kuka ei. Luin Jehovien sivulta, miten he eivät ole eronneet kirkosta eivätkä sitä kiellä. Tämä on sellaista näytelmää ja sanahelinää, sillä aina törmään siihen, miten muiden kuin jehovalaisten kanssa ei olla tekemisissä heidän itsensä opettamana. Tyttäreni on teologi, mutta ei pappi. Uskontotieteilijöitä tarvitaan monessa paikassa. Meille oli hänen valintansa aluksi yllätys, mutta mitä me teimmekään kaikki sunnuntain pitkät syömiset kun isäkin oli kotona eikä maailmalla: Me keskustelimme. Mukana oli usein tyttäremme ystävistä joku ja sainkin vähän aikaa sitten kuulla, miten kiinnostavia nuo herkuilla ja kynttilöillä kuorrutetut sunnuntait olivat. Suvaitsevaisuus oli monen alku ellei nyt lähdetä kaivamaan maailman julmuuksia, joita tärkeinä perinteinä pidetään. Ehkä halusimme vain, että kaikki hyväksytään. Siis kanssaihmiset. Olivatpa he mitä uskontoa tahansa. Meri oli perinpohjainen ja kävi sekä rippikoulun Pöyhölän leirillä että myös Prometheuksen. Siihen aikaan vain kymmenen prosenttia kävi molemmat. Luin fiktiivisen kirjan Siljasta, joka tuntee olevansa mukana tiukan kurin näytelmässä. Tunsin kerran tytön, jonka perhe yllättäen kääntyi Jehovalaiseksi. Sattuneesta syystä jouduin tietämään enemmän kuin halusin. Nyt tragedia on pyyhkinyt perheen täydellisesti rikki ja aallot pyyhkivät mitä jäljelle jäi. En heitä ensimmäistä enkä viimeistä kiveä, vaan kerron Siljasta kuten se minusta tuntuu.

Camilla Nissisen esikoisteos Meitä vastaan rikkoneet (Tammi 2022) on erittäin vakuuttava romaani esikoiseksi. Sulaudun Siljaan, joka tekee aivan kaikkensa selvitäkseen niistä monista säännöistä joita Jehova häneltä odottaa. Hänen isoveljensä Sami nousee puhujaksi eli asemaan, jossa päästään järjestön vanhimpiin. Tämä tarkoittaa, että vanhimpien ylemmät ovat oikeus jehovalaisille, ei asuinmaan virallinen oikeuslaitos. Kuin valtakunta valtakunnassa. Painotan kirjan fiktiivisyyttä, koska niin sanotaan. Siljan ja koko perheen elämän tarkat säännöt tuodaan esiin hyvin pikkutarkasti ja kiinnostavasti. Jopa huumoria löytyy. Siihen on useimmiten syynä perheenäidin Annelin hieman kyttäävä ja samalla rakastava persoona. Hän myös puhuu kaiken aikaa ja usein aivan muusta kuin uskonnosta. Yksi pääaiheista on se, että on oltava hoikka. Silja syö hänen mielestään liikaa ja on lihava. Isä on rauhallinen vaimonsa tyynnyttelijä tyyliin "noh, noh, Anneli..."

Kirjan selkeiden lukujen välissä on kuin avaimia kurkistaa, mitä jehovalaisuus todella on.

-Keille me olemme teatterinäytelmä, ja miten sen pitäisi vaikuttaa tekoihimme?

- Me olemme teatterinäytelmä maailmalle, enkeleille ja ihmisille. Tämän takia meidän täytyy karttaa epäsiisteyttä, säädytöntä pukeutumista ja seuraa, joka voi johtaa meidät läheisiin tekemisiin maailman ja löyhämoraalisen elämäntavan kanssa. Meidän pitää muistaa, että elämme esimerkillisinä kristittyinä 24 tuntia vuorokaudessa.

Tuossa on jo kova vaade nuorelle tytölle, joka kaiken lisäksi ihastuu maalliseen Aapoon, joka ei Jehovasta tiedä. Kun Silja on lukiossa, monikaan ei tiedä. Mietin joskus mikä sai meidän Merin kiinnostumaan eri uskonnoista. Jopa tutkijankammio oli yksi ajatus. Minä olen kirkossa, mutta se ei mitenkään näy minussa. Mieheni taas ei ole kirkossa, eikä sekään näy missään. Ja sitten tyttäremme menee ja valmistaa Uskontotieteen pro-gradu tutkielmansa aiheena Verkkoroolipeli World of Warcraftin uskonnon ulottuvuudet suomalaisten pelaajien havainto- ja merkitysmaailmasta käsiteltynä. Elämä on yllätyksiä täynnä...

Lukion opettaja pyytää Siljaa kirjoittamaan koulun lehteen joulujutun. Silja ei tiedä joulusta mitään! Hän kirjoittaa, millaista on kun ei ole joulua ja vie kirjoituksen opettajalle varmana, että se hylätään. Äidinkielen opettaja keksiikin hyvän idean ja vähän neuvoo. Jutusta tulee Jouluton joulu. joka alkaa "En ole koskaan viettänyt joulua...." Juttu loppuu huikeasti: "Eräs kauan sitten elänyt mies totesikin, että aidon ymmärryksen vihollinen on suvaitsemattomuus. Tuo mies ei muuten ollut Jeesus, hän oli Gandhi."

Nyt huomasitte, että olin itse kirjoittanut alussa liian suvaitsevaisuuden vastaisesti. Riippuu asiasta. En voi suvaita härkätaisteluita, vaikka kuinka kansankulttuuria. Mikä voi perustua eläinrääkkäykseen! Tai, että heimoperinteenä on tyttöjen ympärileikkaus, koska se on vanha perinne. En suvaitse. Turkistarhaus. En hyväksy. Kannatta miettiä mitä suvaitsee ja ei. Itselläkin narahti yksi asia eli yleistin pahasti ja osui omaan nilkkaan. Tapahtui jotakin ja olen muuttanut käsitykseni täysin!

Silja alkaa uupua. Hän pääsee yliopistoon lukemaan kirjallisuutta, mutta lopettaa melkein heti ja valitsee Jehovan julistamisen. Hänen maallinen mummonsa on tästä todella pahoillaan ja Siljalla on ikuinen ikävä mummoaan, jota ei sovi tavata. Silja tuntee, että ei hallitse tilannetta, joten hän ottaa aseeksi määrätä syömistään. Lopulta hän on niin alipainoinen, että joutuu sairaalaan. Buliamiakuvaukset ovat todentuntuisia. Siljan iho on ohentunut eikä hän näe enää kunnolla. Lopulta sairaala on ainoa oikea valinta, ei nyt Jehova. Äiti on huolesta sairaana ja itkee paljon. Kun Silja on parantunut, hän muuttaa omilleen. Finaali tekee kirjalle kunniaa! Siinä on oivallisuutta esikoiskirjaan, joten lukija jää todella pohtimaan...millaisen vapauden Silja valitsi. Sitä vaillahan hän oli ikänsä ollut. Vapautta!

Unelmia

Tiedätkö - hiljaa hiipien
jätän joukon ,´meluisan,
kun yllä tammien

näen kalpeiden tähtien 

kukkivan.

Tiet haluan silottaa,

harvoin kulkee kukaan

iltaniittyä kalpeaa!

Hellin yhtä unelmaa:

Tulet mukaan

Illalla puutarhan hämyssä

mielimme kaukaisuuksiin.

"Ovat kätesi valkeaa silkkiä..."

Hän hämmästyy: "Sanot sen niin..."

On jokin astunut puutarhaan

veräjän narahtamatta.

Läheisyydessä sen eivät ruusutkaan 

voi olla vapisematta.

- Rainer Maria Rilke -

Suomennos Eve Rehn 

*****

Runokirjat Leena Lumissa

Viikolta poimittua

Casper Julian on nyt mökkeilemässä, mutta luvassa on myös heidän tulonsa tänne. Koirille on oma lelukoppa, joten menin Prismaan katsomaan mitä olisi Baben leluilla. Mitä ihastuttavin muumikori, pysyy pystyssä, pehmeät reunat ja kaksi eri kokoa. Korissa on jo kaksi uutta muumikirjaa, jotka Casper saa viedä kotiinsa jos haluaa. Kori jää ukkilaan/nanalaan odottaman seuraavaa käyntiä.

Samalla faartilla ostin meille, nuorillemme ja yhden jemmaan samaa kuosia olevat patalaput. Myynnissä myös patakintaita ja taisi olla esiliinakin...Kuosi on Finlaysonin ja nimeltään Muumimamma unelmoi.

Nana on niin pöllömaanikko, että saattaa kopan pohjalta löytyä vaikka tällainen Ikeasta ostettu pöllökäsinukkekin...

Casperille istutettiin viime vuonna oma valkea kuulas, joka on nyt hulahtanut korkeutta hyvin. Tämä on kolmas taso puutarhaa eli hedelmäpuutarha, mutta kasvaa täällä kastanjakin. Tänään oli ihan pakko sisustaa tätä alakertaa, kun näytti niin aukealta istuttamalla yksi timanttituija sekä syyshortensia Hydrangea paniculata 'Grandiflora' ja kukkivana. Etupihan vanhat Grandiflorat jatkavat ja niiden likellä hurmaava Wim's Red sekä

Bombshell, joka on yksi pienimmistä. Halusin alas suuren, joka myös valkoisena, hämärtyvien iltojen valona. Näin suuren:

Ikää näillä on yli 40 vuotta ja monet on koettu, kuten sekin, kun jätin yhtenä vuonna kuivuneet kukat leikkaamatta, koska ne näyttivät kuurassa niin kauniilta. Sitten tulikin ziljoonasti lunta, ja toinen halkesi ihan tyveen asti. Eipä mennyt paljoakaan kun se oli entistä ehompi! Ikä näkyy lähinnä rungossa ja alimmissa oksissa. Niihin olemmekin antaneet kiivetä alppikärhön, mutta ne eivät saa ylittää tiettyä rajaa...Se kuutamohortensia, jonka helteillä vuonna xx raahasimme pois etupihalta kukki aika hyvin japanilaisessa rinteessä, mutta ei runsaasti. Tartuin sahaan ja siinä meni! Arvatkaa mitä: Nyt se lykkää hulluna uutta eli on muistettava verkottaa.

Monista siirroista selvinnyt syyshortensia Vanille Fraise on vihdoinkin alkanut terhakoitua. Kärsivällisyys kovankin onnen voittaa! Takana olevan männyn vieressä kasvaa mustilanhortensia näkyy ihan vähän. Kukkinut jo kauan.

Atsaleat ovat nyt intohimoni ja nehän kukkivat parhaan vuotensa tähän asti. Tämä Ruususen uni on vain jurottanut muutamilla haaleilla kukilla. Sitten se keltakaneli kaatui valon edestä pois ja tuli ihme kasvu: Pyöreähkö atsalean osa ei tehnyt yhtään kukkaa, vaan teki uudet oksat ja niihin nämä kukat. Tietenkin innostuin ja ostin viereen toisen Ruususen unen!

Kiitos taas kaikki Northern Hi-Lights'it♥

Rakas ristinummiruusumme, villiruusumme, ei ole tänä vuonna päässyt katseen vangitsijaksi, sillä viime vuonna oli leikattava ensimmäisen kerran alas. Nyt nousee jo vauhdilla!

Oma terde paras terde♥

Hänkin on sitä mieltä!

Luen kirjaa. Jatko sen mukaan, kumpi ehtii ensin kirja vai terassihortensia, mutta minä en kiristä tahtia yhtään! Tähän aikaan vuodesta juuri terassihortensioihin liittyy se yksi juttu...

Lehtimajamme lumoa♥ Täällä viihdymme yön pimeään...Huomenna taas grillataan ja chillataan.

Villiä viikonloppua♥

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

Pienet jalat juoksevat neulasten peittämiä polkuja kohti lampea. Veden pintaa somistavat näykkijäkilpikonnien pienet päät. Ne hakevat auringonlämpöä. Vanha jättiläiskilpikonna yrmyilee mudassa ja kaivautuu syvemmälle tullakseen esiin aivan toisina aikoina. Hän on elänyt niin kauan, että tietää pikkuisten palaavan kesä kesän jälkeen, kunnes ovat aikuisia ja jalat kulkevat mahdollisimman hiljaa. Kukaan ei saa kuulla. Ei halua tulla nähdyksi, sillä on yö ja kiellettyjen leikkien aika. Vuosi vuoden jälkeen perheet palaavat lapsuutensa Cape Codiin, alkeelliseen Perämetsään, jossa voi uida aamusta iltaan ja jos jännittävästi sattuu kohdata uidessa kaskelotin! Kaikki he muistavat lapsuutensa parhaat kaverit. Niiden perusteella oli perustettu myöhemmin jopa avioliittoja, vaikka asuttiin New Yorkissa tai missä vain, sillä metsä oli kuin se vihreälasinen sormus, jota Jonas oli kantanut mukanaan jo kauan. Hän oli porukan nuorimpia, mutta jo varhain hän ja Elle tekivät melkein kaiken yhdessä. Kumpikin myös rakasti uimista. He olivat kuin luodut veteen, mutta mihin muuhun heistä olikaan...

Miranda Cowleyn romaani Paperipalatsi (The Paper Palace, Tammi 2022, suomennosTuulia Tipa) maistuu ostereilta, simpukoilta, kuumilta katseilta, naurulta, loukatun itkulta, meluisilta rantapäiviltä ja vuosi vuoden jälkeen kaikki jatkuu. Aikanaan Elle saapuu Perämetsään kesänviettoon miehensä Peterin ja heidän lastensa kanssa. Jonasin silmissä välähtää kuuma varjo, mutta aikanaan hänkin tekee ratkaisunsa ja perheet tapaavat toisiaan ystävinä. Saumatonta ei ole mikään, sillä Ellellä ja Jonasilla on yhteisiä salaisuuksia, joista suurin on raskain. Toki he olivat silloin vielä lapsia, mutta eivät niin paljon, että teko olisi mennyt sillä läpi. Peter oli hyvä aviomies ja lasten isä, eikä Elle halunnut kuin tämän hyvän avioliiton. Hän halusi unohtaa mitä oli tapahtunut yöperhosten yönä kun he molemmat maistuivat mereltä. Hän halusi vieläkin enemmän unohtaa, mitä Jonas ja hän olivat tehneet lapsina yhdelle joukosta. He olivat niin kuin yksi ja sama, mutta Elle oli valinnut toisin.

Nanette pudotti turkin yltään penkille. riisui korkeakorkoiset kengät ja suuntasi käytävää pitkin makuuhuoneeseen. Jim istui korvatuolissa housut kintuissa. Äitini oli polvillaan hänen edessään. Isoäiti harppoi heidän luokseen ja läimäytti äitiä avokämmenellä lujasti kasvoille.

Äitini kertoi tämän tarinan kun olin seitsemäntoista. Olin raivoissani, sillä hän oli antanut  Annalle rahaa uuden huulikiillon ostamiseen Gimbelsiltä, kun taas minun oli jäätävä kotiin tekemään askareita. "Taivaan tähden nyt, Elle", äiti sanoi, kun seisoin keittiössä tiskien luona kiukkua puhkuen. "Joudut pesemään lautasen...etkä saa huulipunaa. Minä jouduin ottamaan isäpuoleltani suihin. Austin joutui tyydyttämään häntä vielä käsillään. Mitä siihen sanoisi? Elämä ei ole reilua."

Miranda Cowley Heller on itse viettänyt kesänsä Gabe Codissa ja asuu nyt Kaliforniassa sekä Lontoossa. Paperipalatsi on hänen ensimmäinen romaaninsa. Heller on johtanut HBO:n draamatuotantoa. Hänen vastuullaan ovat olleet omatkin suosikkini Sopranos ja Mullan alla. Paperipalatsi on  sopiva romaani juuri suviajan luettavaksi. Eri sukupolvien kokemukset, ikäviäkin asioita, joista ei olla ikinä päästy. Pakko uskoa, että on, muuten en jaksa, en jaksa...Kirja ei ole todellakaan niin kesy kuin voisi olettaa. Siellä missä helokit ja otsontammet kohoavat kohti kuumaa aurinkoa, puut vaikenevat kaikesta. Siitä vihreälasisesta sormuksestakin. Ja kukaan ei mainitse sanaakaan Conradista.

Kaipaavatko he vielä lammella raakkuvia härkäsammakkoja, toisiaan, niitä ihania tuulimeriaurinkoahvenia, pihajuhlia, joissa kaikki joivat liikaa, nuorta sormea, joka kiipesi reittä pitkin ylös kohti pikkuhousunlahjetta tai sitä yötä kun jättiläisnäykkijäkilpikonna nousi piilostaan esiin....Kaipaavatko he toista ratkaisua tarinalle, haluavatko he sammuttaa hiilloksen vai puhaltaa sen täyteen roihuun?

*****

Tänään, elokuun 17. päivänä 2022 Helsingin Sanomien Kulttuurissa on Susanna Laarin osuva arvostelu Miranda Cowley Hellerin teoksesta Paperipalatsi. Itsekin koin ensin Harlekiini -tunnelman, mutta se ohittui nopeasti. Olin myös mainita Delia Owensin Suon villi laulu, mutta tämä oli kuitenkin eri vaikka luontokuvauksissa oli samankaltaisuutta. Ja sitten hyvä kysymys: "Miksi kirjallisuus ei voisi viihdyttää?" Kirjoja on luettu opiksi, mutta myös viihdykkeenä. Kirjallisuuden funktio viihdyttäjänä ei katoa mihinkään. Olin iloinen lukiessani tämän omankin mottoni Susannan tekstistä!

kuva Tammi/stepha dansky

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus...

 Suolampi, suon lehtien hiljaisuus
niittyvillaa, kurkien untuvaa

ja niin olit itsekin
rakastetun käsien jäljiltä

kosteikko

ja kun jonakin päivänä
puhkesi lämmin itku
maanalainen vesi kohosi alhaalta
ja puhkaisi sinuun uuden väylän

ymmärsit että se oli samaa juurta
että elämä alkaa vedestä

henkinenkin, ja sinä halusit kirjoittaa runon
kosteikkojen, kaikenlaisten kosteikkojen puolesta.

- Sirkka Selja -
Pisaroita iholla (WSOY 1978)
kuva Petri Volanen (Paratiisi, Mari Mörö, Minerva 2011)

Casper Julianin kastejuhlassa 27.3.2022

Niin valkoinen oksa/ niin sininen taivas / niin kirkas lumi. / Ja vihreä puu / ja valkoinen pilvi / ja kimaltava meri./ Lapseni, sait nimesi/ ja kirkkaamman vielä.

Casper, kun hymyilit ensimmäisen kerran, oli hymysi äidillesi ja isällesi aurinko, kuu ja tähdet taivaan. Se oli takuuhurmaus. Mikään maailman kulta ja mammona eivät ole pienen hampaattomat ikenesi paljastavan hymysi arvoisia. Sinun hymysi on vauvailo, joka alkaa silmistäsi, virtaa läpi pienen vauvaolentosi ja herkistää vanhempasi lähelle jotain tuntematonta – lähelle itkua ja naurua.

Casper Julian, sinä olet Pikku-Tiitiäinen, joka teit meistä uusia. Tulimme äidiksi, isäksi, isovanhemmiksi, isomummoiksi, isoukeiksi, kummeiksi, enoiksi, tädeiksi. Tulimme rakkauden syliksi, jossa sinun on hyvä kasvaa. Tulimme elämän pesäksi, josta sinun on kerran hyvä lähteä lentoon.

Mutta Kulta-Casper, ei lennetä vielä, vaan avataan ensimmäisen juhlasi lahjoja. Voi, mitä saatkaan: rakkautta, perhekeskeisyyttä, tähtipolkuja, satuja, itseluottamusta, mielikuvitusta, suukkoja, ystäviä, lohtua, lumilinnoja, terveyttä, viisautta, metsämansikoita, kesäheinän kutitusta, joulun odotusta, syntymäpäiviä, unelmia, rohkeutta, perhosen siipipölyä…

Casper Julian, uskomme ja toivomme kaikki, jotka olemme tänään kokoontuneet sinun ensimmäiseen juhlaasi, että nämä lahjat kantavat koko elämäsi. Ne ovat tuuli siipiesi alle, kun aika on.

Ja kiitos Casper, että mekin saimme lahjan: Sinä annat meidän olla likelläsi kuin haahkanuntuvapesä, tarttua käteesi ja varmistaa kulkusi kohti unelmiasi.

Tiitiäinen metsäläinen,/ pieni Casper-menninkäinen, /posket tehty puolukasta,/ tukka naavatuppurasta, /silmät on siniset tähdet.

Tiitiäinen metsäläinen, /pieni Casper-menninkäinen,/ keinu kuusen kainalossa,/ tuutu tuulen kartanossa,/ sammuta siniset tähdet!

 

Leena Lumi eli Nana

Ensimmäinen runo Niilo Rauhala

Toinen runo Kirsi Kunnas

(Anteeksi nyt minulle suokaa, tämän puheen ja mitä vielä unohdin, huokaan...Lukekaa ensin Kummitäti Tuuli ja Casper Julian tiedottavat, että... Olin niin herkillä, että totean vain 'parempi myöhään kuin ei milloinkaan.') 

- tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä niin että...

 - tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai 
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itsestäsi

ja minä 
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia

painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö

- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
George Yepes Axis bold as love

Kuikka Alkulintu

Toin 2012 biologi Mauri Leivon kirjan Kuikka Alkulintu blogiin ja nyt taas kuin muistuksena. Kirja löytyy kokonaan blogistani teoksen nimellä. Haluan ehdottomasti suositella tätä kirjaa, sillä niin monet ovat hurmaantuneet tähän mystiseen lintuun, jonka juuret ovat jossain tavoittamattomissa. Kuka on kuikkaan ja sen ääneen ihastunut, on myyttisen koukussa: 

Maapallolla elelee noin kolmisensataatuhatta kuikkaa. Suomen osuus tästä on noin 12 000 pesivää paria sekä joitakin joutokuikkia. Kuikan tulevaisuus ei ole mitenkään vahva, sillä sen pahin uhka ihminen vaarantaa sen elämää monin tavoin. Muuten niin suositeltavia kuin tuulivoimalat ovatkin, on niistä tullut monien kuikkien surmanloukkuja. Kömpelö ja suoraviivaisesti lentävä kuikka osuu tuulivoimaloiden lapoihin muita lintuja useammin. Myös mökkiasutuksen leviäminen, päristelevät veneet ja vesiskootterit sekä vesistöjen samentuminen ravinteiden takia, uhkaavat tätä upeaa lintua, mutta samalla myös järvitaimenta sekä saimaannorppaa. Toisaalta ihmiset ovat kiintyneet myyttiseen lintuun, sillä BirdLife Suomen teettämässä Rakkain mökkilintumme –äänestyksessä kuikka oli ylivoimaisesti suosituin lintulaji.

Sinä yönä lähtivät jäät.

Näin alkaa erään kuikkaparin tarina ja samaan aikaan toisaalla, toisilleen ikiuskollinen pariskunta saattaa maailmaan poikasen, Kaapon. Kirjassa saamme hyvin likeltä seurata Kuikkajärven kuningatarta ja kuningasta, Vienoa ja Kaunoa, jotka tekivät kesästä aivan erityisen myös perhettä pressun alta rantakiviltä seuraavalle Leivolle. Kaiken kruunaa kesäkuussa pesässä nököttävä pieni, pörröinen karvapallo: Kaapo!

Kuikka alkulintu on kirja jokaiselle luonnon ystävälle. Se on myös kirja, jota voi lukea suvikirjana lapselle. Jo pientäkin lasta kiinnostavat ainakin kuikkaperheen touhut. Jokaisesta myydystä kirjasta menee euro kuikan suojeluun. Euro sille, että selkävesien upean kuningaslinnun huudot ikiaikain takaa säilyvät myös lastemme lapsille. Heillekin on suuri elämys kokea se värisyttävä hetki, kun yöstä kuuluu kuikan viesti, jolle ei vertaista löydy, tai saada verkkokalvolleen kuva, jossa kuikka yöusvassa levittää siipensä kuin yhtyen sukupolviensa miljoonien vuosien takaiseen salaperäiseen historiaan…

kuvat Mauri Leivo

Mattias Edvardsson: Perhetragedia

Perheiden salatut kaunat, juonittelut aina rikoksiin asti ovat aina kiinnostaneet minua. Joukossa on usein joku täynnä kätkettyä kateutta ja tämä joku haluaa pilata muilta senkin vähän, joka olisi todellista rakkautta. Tämä joku aavistaa ettei hän ole rakastettu, että tunnelma muuttuu ihan toiseksi kun hän lähtee. Lähtee tajuamatta, miltä hän tuntuu muille, muiden silmissä, mikä hän aidosti on. Joku vielä sanoo ääneen: 'Ihanaa, nyt alkaa perheaika.' Kaikki nauravat ja ilma kulkee paremmin. Kirkasta katseesi, kuuntele sydäntäsi ja silti kaikki voi hajota. Kuka on kokenut tämän? Kuka on kirjoittanut tästä ennenkin? Kuka on hän, joka näkee läpi kuvien?

Mattias Edvardssonin Perhetragedia (En familjetragedi, Like 2022, suomennos Outi Menna) on niitä kirjoja, joiden perään kysyin jo paljon ennen sen ilmestymistä, mutta sitten tuli ei luku- vaan kirjoitusjumi. Se on sama kuin toimittaja-aikainen valkoisen paperin kauhu. Mitään ei synny, vaikka tarina on kiinnostava. Silti päätin kirjoittaa, jonka jälkeen jatkan lomalla. Tämän en anna mennä ohi!  

Perhetragedia on Lund-sarjan itsenäinen kolmas osa. Sarjan ensimmäinen oli läpimurtoteos, joka oli livahtaa minulta ohi. Aivan tavallinen perhe, ilmestyi 2018, onneksi löysin kirjan ennen joulua ja postasin sen tammikuun neljäntenä 2019. Nyt kirjaa on blogissani luettu melkein viisituhatta kiinnostunutta, Hyvät naapurit ilmestyi 2021 ja se ei minulla ole yltänyt aivan sarjan ensimmäiseen blogissani, mutta muillahan voi olla toisin. Tämän kirjan tarinaan tarjoan mausteeksi: .

Elämä hajoaa, ihmiset katoavat. Mikään ei ole ennallaan, eikä kukaan tiedä miksi.

Minä jatkan putoamista.

Ainajaikuisesti.

Nyt liikumme Mattiaksen huipulla eli Perhetragediassa on paljon samaa kuin Aivan tavallisessa perheessä. Samaa on hidas psykologinen tarinan kuljetus ja voin hyvin lainata itseäni, mutta koska eriäkin on esimerkiksi henkilömäärissä, muutan hiukan: 

Nyt kertomus aivan tavallisten ihmisten murenemisesta. Perheet ja ihmiset ulospäin kauniita ja osa varakkaitakin, mutta köyhyys ja osattomuus haisee. Ruukun halkeamat alkavat valua epätoivon ja petosten visvaa. Tässä on myös tuntumia Kochin Illalliseen snobistisuudessa, mutta enemmän sitä pelottavan heikkoa siltaa, jonka aidosti rakastava isä on valmis kulkemaan lapsensa eteen, kun ruoka loppuu.

Tarinan kertojat ovat Bill,Jennica ja Karla, mutta heihin liittyviä henkilöitä on monia, onneksi ei liikaa. Kerran oli perhe Miranda, Bill ja heidän lapsensa Sally. Sitten äiti sairastuu vakavasti ja kuiskaa juuri ennen kuolemaansa Billille sanat, jotka koskevat Sallya. Siihen liittyy myös velvoite pitää kallisvuokrainen asunto eli Sallyn koti. Bill saa lopputilin ja hän olisi mitä parhain koti-isä, mutta ilman edesmenneen Mirandan hyvää palkkaa se ei voisi onnistua. Bill päättää toisin ja hän ottaa vastaan mitä töitä tahansa, joissa voi pitää Sallyn likellään. Ensimmäinen teko on ottaa alivuokralainen. Hän on siivoojana itseään elättävä oikeustieteen opiskelija. Karlan kotitausta on niin rankka, että hänen on vaikea edes soittaa äidilleen...Onneksi tämä asuu kaukana. Yllättäen varakas pariskunta, jonka luona Karla siivoaa, löytyy kuolleena. Asia on todella iso uutispommi. Media ottaa aiheesta kaiken irti ja vähän ylikin. Nyt he jotka olivat joskus tunteneet toisensa, kohtaavat. Kovin yllätys lienee rikkaan perheen pahis Jennica, joka miestä etsiessään rakastuu...

Tässä kirjassa ei ole mitään kesyä. Tässä kirjassa Bill rakastaa Sallya ehdoitta yli voimiensa. Tämä kirja paljastaa sen, että uskallan toistaa kirjasta, josta olen aina pitänyt: 

Edvardsson on kiehtova kirjoittaja: hän osaa kirjoittaa lapsista, naisista ja miehistä kaikenikäisinä luontevasti sokaistumatta kenenkään tissivaoista. Pidän siitä, että naista ei kuvata vain objektina ulkonäkönsä perusteella. Pidän siitä miten Mattias nostattaa kauhunväreitä. Pidän kaikessa hänen tyylistään.

Vuorottelevat kertojat ellei heitä ole liikaa, on aina erinomainen ratkaisu. Siinä Mattias Edvardsson on mestari. Kirjoitin edelliseen Mattias -kirjaan erään lauseen, josta olen aina pitänyt. Minulle se on suorastaan Edvardsson -tunnari, sillä tämäkin tarina koostuu onnettomista tai onnellisista ihmisistä ja perheistä. Tämä jälleen kerran Mattiakselle, Tolstoin kuuluisa aloitus Anna Kareninaan: ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” 

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Tahdon ruusujen luo...

Tahdon ruusujen luo, puistoon muistojen,
kätköhön aitojen uneksuvien, luo varjojen ammoisten.

Siellä patsaat minut nuorena muistavat
ja minä muistan, kuinka Nevan vedet heitä huuhtoivat.

Majesteettisten lehmusten katveessa, tuoksuvassa
hiljaisuudessa, laivan mastojen kitinä kummittelemassa.

Ja joutsen kuin muinoin, kautta aikain purjehtien,
kaksoisolentonsa kauneutta rakastaen.

Ja jäisessä horroksessa, vihollisten ja ystäväin,
ystäväin ja vihollisten, kumu satojen, tuhanten askelten.

Eikä loppua näy kulkueelle varjojen,
graniittimaljalta oville palatsien.

Siellä valkeat yöni rakkaudesta, niin salaisesta, korkeasta,
jonkun toisen, kuiskailevat.

Ja kaikkialla hehku jaspiksen, helmiäisen,
mutta piilossa valon lähde, kätkö salainen.

- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Elin Danielson-Gambogi

Nyt on aika jäädä kunnon lomalle!

Nyt on just sopiva aika jäädä lomalle. En pysty vaihtamaan Facebookin banneria vielä, sillä roikun kiinni magnolioissa. Saamme huomenna hoitoon viikonlopuksi irlanninsetterin, jonka rodun tunnenkin naapurin edesmenneestä Roosasta. Kara on vasta 2 vee ja ollaan tavattu sekä pusuteltu. Karan iskä ei tiedäkään, mitä kaikkea kivaa meillä täällä on. Sään mukaan terdellä ja omat fileet ilman mausteita grillataan Karalle. Uimassakin käymme, jos lämmin sää pysyy. Olin valinnut kolme lomakirjaa: Amanda Graigin Synkkä sopimus. Luettu ja pidetty! Mattias Edvardssonin Perhetragedian ja Miranda Cowley Hellerin Paperipalatsin. Heipat ja nauttikaa joka hetkestä. Vaikka en ole sydänsuvityyppiä, vaan syyskesä, mehän olemme jo kohta siellä. Ruusujen makeassa tahmeudessa, iltaisin puutarhasta leijuvassa kypsien hedelmien houkutuksessa. Olemme kotona niin paljon kuin mahdollista, mutta tietty Poriin, Reposaareen, Yyteriin, äidille, Tipsulle...ja koko porukalle varattu iso pöytä meren äärelle Merimestasta. Asumme hotellissa 'koiraosastolla' ja olemme niin höveleitä, että yritämme la iltana selviytyä kahdesta koirasta ja Casper Julianista., että nuoret pääsevät Porin yöhön. Pitkää kuumaa kesää kaikille siitä nauttiville♥

Leena Lumi

French Latino

Karan kanssa ihana ilta omalla terdellä ja huomenna taas♥