Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

Pienet jalat juoksevat neulasten peittämiä polkuja kohti lampea. Veden pintaa somistavat näykkijäkilpikonnien pienet päät. Ne hakevat auringonlämpöä. Vanha jättiläiskilpikonna yrmyilee mudassa ja kaivautuu syvemmälle tullakseen esiin aivan toisina aikoina. Hän on elänyt niin kauan, että tietää pikkuisten palaavan kesä kesän jälkeen, kunnes ovat aikuisia ja jalat kulkevat mahdollisimman hiljaa. Kukaan ei saa kuulla. Ei halua tulla nähdyksi, sillä on yö ja kiellettyjen leikkien aika. Vuosi vuoden jälkeen perheet palaavat lapsuutensa Cape Codiin, alkeelliseen Perämetsään, jossa voi uida aamusta iltaan ja jos jännittävästi sattuu kohdata uidessa kaskelotin! Kaikki he muistavat lapsuutensa parhaat kaverit. Niiden perusteella oli perustettu myöhemmin jopa avioliittoja, vaikka asuttiin New Yorkissa tai missä vain, sillä metsä oli kuin se vihreälasinen sormus, jota Jonas oli kantanut mukanaan jo kauan. Hän oli porukan nuorimpia, mutta jo varhain hän ja Elle tekivät melkein kaiken yhdessä. Kumpikin myös rakasti uimista. He olivat kuin luodut veteen, mutta mihin muuhun heistä olikaan...

Miranda Cowleyn romaani Paperipalatsi (The Paper Palace, Tammi 2022, suomennosTuulia Tipa) maistuu ostereilta, simpukoilta, kuumilta katseilta, naurulta, loukatun itkulta, meluisilta rantapäiviltä ja vuosi vuoden jälkeen kaikki jatkuu. Aikanaan Elle saapuu Perämetsään kesänviettoon miehensä Peterin ja heidän lastensa kanssa. Jonasin silmissä välähtää kuuma varjo, mutta aikanaan hänkin tekee ratkaisunsa ja perheet tapaavat toisiaan ystävinä. Saumatonta ei ole mikään, sillä Ellellä ja Jonasilla on yhteisiä salaisuuksia, joista suurin on raskain. Toki he olivat silloin vielä lapsia, mutta eivät niin paljon, että teko olisi mennyt sillä läpi. Peter oli hyvä aviomies ja lasten isä, eikä Elle halunnut kuin tämän hyvän avioliiton. Hän halusi unohtaa mitä oli tapahtunut yöperhosten yönä kun he molemmat maistuivat mereltä. Hän halusi vieläkin enemmän unohtaa, mitä Jonas ja hän olivat tehneet lapsina yhdelle joukosta. He olivat niin kuin yksi ja sama, mutta Elle oli valinnut toisin.

Nanette pudotti turkin yltään penkille. riisui korkeakorkoiset kengät ja suuntasi käytävää pitkin makuuhuoneeseen. Jim istui korvatuolissa housut kintuissa. Äitini oli polvillaan hänen edessään. Isoäiti harppoi heidän luokseen ja läimäytti äitiä avokämmenellä lujasti kasvoille.

Äitini kertoi tämän tarinan kun olin seitsemäntoista. Olin raivoissani, sillä hän oli antanut  Annalle rahaa uuden huulikiillon ostamiseen Gimbelsiltä, kun taas minun oli jäätävä kotiin tekemään askareita. "Taivaan tähden nyt, Elle", äiti sanoi, kun seisoin keittiössä tiskien luona kiukkua puhkuen. "Joudut pesemään lautasen...etkä saa huulipunaa. Minä jouduin ottamaan isäpuoleltani suihin. Austin joutui tyydyttämään häntä vielä käsillään. Mitä siihen sanoisi? Elämä ei ole reilua."

Miranda Cowley Heller on itse viettänyt kesänsä Gabe Codissa ja asuu nyt Kaliforniassa sekä Lontoossa. Paperipalatsi on hänen ensimmäinen romaaninsa. Heller on johtanut HBO:n draamatuotantoa. Hänen vastuullaan ovat olleet omatkin suosikkini Sopranos ja Mullan alla. Paperipalatsi on  sopiva romaani juuri suviajan luettavaksi. Eri sukupolvien kokemukset, ikäviäkin asioita, joista ei olla ikinä päästy. Pakko uskoa, että on, muuten en jaksa, en jaksa...Kirja ei ole todellakaan niin kesy kuin voisi olettaa. Siellä missä helokit ja otsontammet kohoavat kohti kuumaa aurinkoa, puut vaikenevat kaikesta. Siitä vihreälasisesta sormuksestakin. Ja kukaan ei mainitse sanaakaan Conradista.

Kaipaavatko he vielä lammella raakkuvia härkäsammakkoja, toisiaan, niitä ihania tuulimeriaurinkoahvenia, pihajuhlia, joissa kaikki joivat liikaa, nuorta sormea, joka kiipesi reittä pitkin ylös kohti pikkuhousunlahjetta tai sitä yötä kun jättiläisnäykkijäkilpikonna nousi piilostaan esiin....Kaipaavatko he toista ratkaisua tarinalle, haluavatko he sammuttaa hiilloksen vai puhaltaa sen täyteen roihuun?

*****

Tänään, elokuun 17. päivänä 2022 Helsingin Sanomien Kulttuurissa on Susanna Laarin osuva arvostelu Miranda Cowley Hellerin teoksesta Paperipalatsi. Itsekin koin ensin Harlekiini -tunnelman, mutta se ohittui nopeasti. Olin myös mainita Delia Owensin Suon villi laulu, mutta tämä oli kuitenkin eri vaikka luontokuvauksissa oli samankaltaisuutta. Ja sitten hyvä kysymys: "Miksi kirjallisuus ei voisi viihdyttää?" Kirjoja on luettu opiksi, mutta myös viihdykkeenä. Kirjallisuuden funktio viihdyttäjänä ei katoa mihinkään. Olin iloinen lukiessani tämän omankin mottoni Susannan tekstistä!

kuva Tammi/stepha dansky