maanantai 21. tammikuuta 2013

Juha-Pekka Koskinen, Miranda Koskinen: Hallava hevonen


Joni oli kuullut, että joku oli saanut syntymäpäivälahjaksi paloauton, polkupyörän tai koottavan junaradan, mutta hän sai isoisän. Kun Joni täytti kuusi vuotta, isoisä muutti hänen luokseen asumaan.

Isoisä asettui vierashuoneeseen, vaikka Joni olisi mielellään ottanut hänet omaan huoneeseensa. Jonin huone oli aika suuri ja siksi hiukan pelottava.

Juha-Pekka Koskisen ja Miranda Koskisen kirja Hallava Hevonen (Karisto 2013) käsittelee hienovaistoisesti arkaa ongelmaa: Miten kertoa lapselle kuolemasta? Miten kertoa, että yhtäkkiä elämästä poistuu jonnekin tuntemattomaan rakas mummo tai ukki? Aihe ei ole helppo aikuisellekaan, miten lapsi sitä voisi ymmärtää, lopullista eroa, ikuisia jäähyväisiä?

Vierashuone, johon isoisä asettuu on Jonin huoneen vieressä, joten Joni ja isoisä sopivat merkkikielen, jolla he viestivät toisilleen:

Kop kop tarkoittaa, onko kaikki hyvin, Joni ehdotti.

Hyvä ajatus. Jos vastaan pok pok, kaikki on oikein hyvin, isoisä sanoi.

Enää kummitukset eivät vaivanneet Jonia, sillä ne pelkäsivät seinän takana nukkuvaa isoisää.

Kirjan teksti on Juha-Pekka Koskisen, joka on hämeenlinnalainen kirjailija. Häneltä on ilmestynyt romaaneja, novelleja, runomuotoinen lasten kuvakirja sekä rikoskirjallisuutta käsittelevä tietokirja. Kuulostaa vaikuttavalta! Hallavassa hevosessa Koskisen kertojaääni on just kohdillaan, sillä hän ei sorru ylisuojelevaan selittelyyn eikä imelyyteen, vaan antaa kuoleman lähestyä laukaten kohti kauniisti ja odotettuna, ei pelättynä. Koskinen onnistuu siis kertomaan Jonin ja isoisän tarinan kautta lapsille rakkaan omaisen poismenosta sallien kuoleman olla osan elämistä samalla antaen meidän aikuisten oppia, miten sen voisi itse soveltaa surun kohdatessa.

Aivan oma lukunsa ovat graafista suunnittelua opiskelevan Miranda Koskisen huimat kuvat, jotka ovat värikylläisiä, yksityiskohtia pursuavia ja mielettömän jännittäviä. Aivan koukutuin jokaisen persoonallisen hahmon kasvoihin, asentoihin ja salaisiin merkityksiin.


Jonin aika kuluu kivasti isoisän kanssa. He pelaavat tammea ja shakkia, mutta toisinaan isoisä viettää huoneessaan päiväkausia leväten, jolloin Joni puolestaan viettää aikaansa lumisella pihalla. Eräänä päivänä hän löytää hevosenkengän, jonka vie sisälle ja kertoo äidille kengän kuuluvan lumihevoselle.

Kun isoisä vihdoin herää, on hevosenkenkä jo sulanut ja Joni on pahoillaan, kun isoisä ei nähnyt sitä. Isoisä kuitenkin lohduttaa:

Olen hyvin iloinen siitä, että sinä löysit sen hevosenkengän. Minä olen odottanut tiettyä hevosta saapuvaksi jo jonkin aikaa.

Ja tässä tulee nyt se tarinan kohta, jossa isoisä alkaa rakentaa tulevasta lähdöstään seikkailua, jonne Joni ei voi häntä seurata, mutta josta isoisä pitää kovin, koska hän rakastaa seikkailuja. Tässä kohtaa vääränlainen kerronta olisi voinut pilata kaiken – tai väärät kuvat. Mutta ei hätää, isä Koskinen kertoo tarinaa vailla ahdistuksen mustetta ja tytär Koskinen tuo esiin eksoottisen väripalettinsa kuin myös ne nyanssit, joista rakentuu silta ylitse tulevan menetyksen.

Kun isoisä lopulta joutuu sairaalaan, Joni on surullinen ja alkaa rakentaa lumilyhtyä. Silloin hänelle ilmestyy Hallava hevonen, jonka harja säkenöi kuuran värisenä ja silmät leiskuvat kuin taivaan tähdet.

Yöllä kun kummitukset saapuvat, alkaa kuulua hevosen kavioiden kopsetta ja isoisä saapuu nauraen hallavan hevosen selässä ajaen kummitukset tiehensä. Aamulla Joni löytää tyynyn alta lasisen hevosenkengän ja hän ei enää sure, sillä isoisä on päässyt kaipaamansa seikkailuun.

Suosittelen tätä lumotun kaunista kirjaa kaikille! Tätä lohtutarinaa me kaikki tarvitsemme ennemmin tai myöhemmin.

Sshhhhh, kuunnelkaa: Pok pok.

*****

Tämän kirjan ovat  lisäkseni lukeneet ainakin Elma Ilona ja Valkoinen kirahvi

*****

Tästä kirjasta on pohdintaa jo ainakin Anna Amnellin blogissa...

*****

44 kommenttia:

  1. Hieno postaus hienosta kirjasta, kiitos Leena!<3333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aili, sinä rakastaisit tätä kirjaa!

      Kiitos♥

      Poista
  2. Olipa vangitseva, jo tässä kerrottuna. Meidän aikamme piilottaa kuoleman sairaaloihin ja vanhainkoteihin. Siitä tulee pelottava ja vieras. Toisin oli ennen kuin kuoltiin koteihin läheisten läsnäollessa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mine, kiitos.

      Nimenomaan niin, vaikka, kuten laulussakin sanotaan 'elämä on kuolemista', se on osa elämää. Kuolemasta on tehty uusi tabu.

      ...niin ja jotkut saivat vielä kuolla nukkuessaankin ja kotona. Miten tällaista ei enää kuule...Kunpa isäkin olisi saanut lähteä muulla tavalla kuin sairaalan letkuissa.

      Poista
  3. Tässä on kiehtova, vähän pelottavakin kansi! Tyyli sopii varmasti aiheeseen, kuten noista toisistakin kuvista huomaa. Jotenkin mystistä ja moniulotteista jälkeä... Kiitos kiinnotavasta postauksesta!

    Aurinkoista tätä viikkoa ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, minua kansi ei pelottanut;-) Ehkä hevostaustani ja rakkauteni lumeen tekivät hallavasta hevosesta niin tervetulleen.

      Minusta tuntuu, että sinä pitäisit tästä...

      Kiitos samoin sinulle♥

      Poista
    2. Huomasin äsken, että kannessahan on yksisarvinen! Vai mitä sanonee taiteilija?

      Poista
  4. Vaikuttaa varsin taiteellisilta kuvilta, värimaailma on minusta hieman kalsea, mutta oikeaa lapseen iskee, ehkä ei kaikkiin :)

    Hyvä bloggaus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, jos värimaailma näyttää kalsealta, se on R:n vika: Hän otti kuvat;-)

      Paljon keletiasta, punaista, oranssia, sinistä, vihreää...Kuvien pikkutarkkuus vie tässä kirjassa lapsia...ja minua.

      Kiitos.

      Poista
    2. Perinteisesti hallava hevonen onkin kalpea (pale), sillä se on kloorin ja kuolleen väri.

      Aikamoinen aihe! Lapset lukevat tällaisen kirjan omalla tavallaan ja me aikuiset omallamme.

      En tiedä, mitä kirjailija on ajatellut enkä ole lukenut kirjaa. Aikuisen mieleen tulee ilmestyskirjan "hallava" hevonen ja siihen liittyvä kärsimysten kuvaus ja sitten kuoleman voittaminen ja ilo uudesta elämästä.

      Onkohan Koskinen lukenut Narnia-kirjat? Niissä on tämä kohta, joka on sukua isoisän ilolle tai ehkä ihan samaa:
      "All their life in this world--had only been the cover and the title page: now at last they were beginning Chapter one of the Great Story which no one on earth has read: which goes on for ever: in which every chapter is better than the one before."
      C.S. Lewis: The Last Battle, 222.

      Poista
    3. Anna, sinä sen sanoit, kun en itse tajunnut, kiitos♥ Tottakai näin.

      Minulla on ollut ihan alitajuntainen toive tällaiselle kirjalle. Tajusin sen tätä lukiessa. Ei tätä minusta lapsi ensin yksin luekaan, vaan aikuisen kanssa, jolloin lohduttavan tarinan myötä myöskin yön kummitukset saavat kyytiä.

      Tämä ainakin päättyy iloon, kun isoisä ratsastaa nauraen pois ja vilkuttaa mennessään.

      Koskinen saisi tähän itse vastata;-)

      Tiedätkö, aivan sain väristyksiä lukiessani tuota Narnia-kohtaa. Sellaisia väristyksiä, että vielä minulla on paljon ihanaa luettavaa jäljellä.

      Poista
    4. On ollut merkittävä kohta minullekin:
      http://www.flickr.com/photos/amnellanna/sets/72157594511008508/with/375559841/

      Ehkä ei mahdu, ks. linkki

      Poista
    5. Ei antanut mitään tulosta...

      Poista
  5. Sattuipa hauskasti, että bloggasimme tästä näin samanaikaisesti!
    Aivan totta tuo, että tämä on kirja joka ennemmin tai myöhemmin on ajankohtainen kaikille. Meilläkin ukki on sairastanut pitkään, joten tämä kirja onkin hyvä nyt olla "varastossa" luettavaksi sitten kun se aika on käsillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elma Ilona, aivan toisistamme tietämättöminä.

      Tämä on todellakin hyvä olla ns. 'varastossa', mutta juuri nyt lapsesi ovat ehkä aavistuksen liian pieniä tälle, paitsi jo ukki alkaa kaivata hallavaa hevosta...

      Tämä on lohtukirja! Jopa auttaa minua nyt kun Olgan lähdöstä on niin vähän aikaa vasta mennyt.

      Poista
  6. Kiitos, tästäkin lukuvinkistä Leena! Olen vasta löytänyt blogisi, mutta jo nyt täytyy tunnustaa, että monta kirjaa jo ehtinyt lainata, joihin vinkki sinulta<3 Kivaa viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhan kaakelitakan talossa, ole hyvä.

      Tervetuloa ja minä olen jo jonkin aikaa käynyt kurkkimassa blogiasi ja mietin miten kaunis yläbannerissa näkyvä kotinne onkaan. Nyt olen sitten lukijasi. Minua rajoittaa vain se, että google ei anna lukea 300 blogia enempää ja minä keikun aina siellä rajoilla...Toivottavasti tämä ei ole taas vain joku minuun kohdistuva tekniikan kirous;-)

      Lisää on tulossa. Luen nyt vain jostain syystä hitaammin, kun ennen sain välillä luettua jopa kolme kirjaa viikossa, mutta toivottavasti määrä ei ole se tärkein asia, vaan upeat kirjalöydöt.

      Puutarhakirjoja on ainakin luvassa;-)

      Kiitos samoin sinulle!

      Poista
  7. Onpa hienoa että tälläisiä kirjoja tehdään. Näistä asioista on aika vaikea kertoa pienille ja isommillekin lapsille oikealla tavalla. Kirjan kuvitus näyttää mielestäni kauniilta ja esittelit tekstin niin kauniisti.

    Aurinkoa talviviikkosi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minttuli, minustakin tämä on tärkeä kirja. Kaihdamme puhumasta kuolemasta lapsille, vaikka se on osa elämää. Joskus sitten tulee se hetki, kun on pakko.

      Minäkin pidän. Kiitos.

      Kiitos samoin sinulle!

      Poista
  8. Huh, aika ajankohtainen postaus :) Meidän kevyttassuinen pikku mies jätti tänään hyvästit meidän perheellemme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anne, voi ei: Otan osaa♥♥♥ Meillä on nyt molemmilla sitten suruaika. Olgan lähdöstä on nyt vasta runsas viikko ja koti tuntuu...tyhjältä.

      Poista
    2. Leena, en ole tiennyt. Olin nähtävästi sairaana, kun kirjoitit siitä. Miten ikävä alku vuodelle. Mutta uskon, että Olgakin kohtaa uudet seikkailut.

      Poista
    3. Minähän ennustin, että vuosi 2013 tuo meille tullessaan paljon uutta, mutta vaikka tähän oli ollut aikaa varautua, se tuli kuitenkin sitten äkkiä. Vielä torstaina kirjoittelin, miten Olga oli käynyt nuuhkimassa kaikki puutarhamme tasot, antoi kuvata itseään aivan päätään liikuttamatta, mikä olikin erikoista, kuin sanoen: Mami, kuvaa nyt oikein paljon ja tarkkaan, sillä tämä kuva jää viimeiseksi. Kun juttu oli jo tehty ja piti alkaa pitkä kiva viikonloppu kaikki muuttui yhtäkkiä ja...

      Olga sai lähteä kauniisti olohuoneen sohvallamme, joka olikin ollut hänen jo kauan. Kynttilöitä ja kyyneleitä ja loppuun asti hengitin samaa hengitystä rakkaani kanssa. Olga lähti seikkailuihin,mutta tietää, että minä seuraan perässä koirien taivaaseen. Olethan kuullut kirkkoherra Voitto Virosta, joka kirjoitti koirastaan kirjan Veljeni Toni. Ja hän sanoi, että koirilla on sielu, minkä paavin kirkko kieltää. Kymmeniä vuosia koirien kanssa on todistanut, että koirilla on sielua ja pyytettömyyttä ja uskollisuutta enemmän kuin kellään ihmisellä. Minun tuhkani osa menee aikanaan Olgan hautaan. Nyt siinä kukkivat ensin sinivuokot, sitten lehto-orvokit ja lemmikit. Kesäkuussa istutan siihen valkoisen särkyneen sydämen, valkoisen jouluruusun ja yhden violetin orvokin, joka on toivomus eräältä, joka halusi muistaa Olgaa.

      Minäkään en ole ihan kunnossa, mutta yritän jaksaa nousta päivä ja aloittaa kaiken kuin alusta talossa, jossa ei enää ole pienokaista.

      Voi hyvin♥

      Poista
  9. Kuulostaa ja näyttää todella kauniilta. Mietin juuri, että pitäisiköhän kummipoikani tästä. Tai -tyttö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, niin minustakin. Miranda on ilmeisen lahjakas kuvittaja.

      Minä aion antaa tämän kummipojalleni, kun hän on 9 vee eli syksyllä.

      Poista
  10. Tämä olisi tärkeä ihan jokaisen lukea, laitan tämän listalleni, kiitos. Käyhän laittamassa nimesi arvontaan :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sarppu, ehdottomasti ja sinähän tämänkin opetusalan ihmisenä tiedät.

      Toki, toki...Kiitos kun vinkkasit.

      Poista
  11. Ihana kirja, kaunis kuvitus ja koskettavaa tekstiä. Hienoa kun joku kirjoittaa kuolemasta lapsille. Tätä voisi käyttää töissäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anne, katso Sarpun ja mun kommentti yllä.

      Poista
  12. Tulee jotenkin mieleen P:n ja mummon jutut.

    VastaaPoista
  13. Olen pohtinut viikonlopun yli tekstiä kirjasta. Nyt sain sen kasaan ja tulin kurkistamaan sinun ajatuksiasi. Oma tekstini tulee vasta tulevana viikonloppuna.

    Koin kirjan hyvin eri tavalla kuin sinä. Paljon kuvakirjoja ja lastenkirjallisuutta lukevana ihmettelin ensin kirjan nimeä, johon Anna Amnell jo viittasikin. (Tästä lisää omassa pohdinnassani.)

    Mietin myös kuvitusta, jonka koin aika pelottavana. Toki kuvitus on taidokas ja miellyttää aikuista lukijaa monine kuvallisine viittauksineen. Luin kuitenkin kirjan lapsen näkökulmasta käsin. En oikein osaa sanoa, miten lapsilukija kirjaa lähestyisi. Koin vahvasti, että tämä ei olisi sopiva kirja lapselle, jonka läheinen on juuri kuollut, sen verran ristiriitaisia viestejä kuvat ja tekstit mielestäni kertovat.

    Aihe on tärkeä. Kuolemasta pitää puhua, mutta ei vertauskuvien kautta.

    Hieno tekti kuitenkin jälleen, Leena!

    Halaus! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valkoinen kirahvi, minusta tämä kirja luetaan lapselle yhdessä. Kuviakin katsotaan yhdessä ja kannattaa huomioida, mikä on se oikea ikä. Minun kummipoikani saa tämän syksyllä, kun on täyttänyt 9 vee.

      Minäkin luen lastenkirjallisuutta jonkin verran ja sitten minulla on outo vainu näihin. Muistathan Suomen lasten linnakirjan, joka oli ilmestymisvuonnaan blogini paras ja sai sitten Anni Swan -palkinnon ja uskon, että Untu ja sydäntalven salaisuus voivat yltää muuallekin kuin Hesarin loistavaan arvosteluun.

      Minä olen lukenut parikymmentä vuotta joka ilta lastenkrjaa, sillä molemmille lapsilleni luin joka ilta about 10 ikävuoteen. Tyttären kummitäti on opettaja ja hän sanoi, että luetaan yhdessä vaikka lapset osaisivatkin lukea. Yhtä hyvä neuvo kuin se, että kokoonnutaan yhdessä syömään joka päivä, vaikka olisi mitä menoa.

      Minusta lapsi kuin kaipaa juuri sitä vertauskuvaa, joka sopii hänen lapsenmaailmaansa. Siitä tulee tuki jäähyväisten hetkellä ja aikuistuminen kyllä tuo kuoleman aikanaan riittävän todeksi. Minä olin 11 vee kun näin kuolleen mummoni tuosta vaan ja se oli kyllä raju shokki.

      Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja ollaan ystävällisesti eri mieltä;-)

      Kiitos.

      Poista
    2. Tämä on tosiaan ääneenluettava kirja, kuten sanot. Olen samaa mieltä. Yksin kirjan kanssa saattaisi tulla kummajaisten yö.

      Yleisesti lapsiin liittyen kuoleman käsittelystä asiantuntijat ovat sitä mieltä, että tärkeintä lapsen kanssa on, että kuolemasta puhutaan ja kerrotaan ilman vertauksia, realistisesti, rauhallisesti ja lapsen tasoisesti.

      Eri asia on sitten se, miten kirjailija asian on halunnut ilmaista. Sitä tässä juuri kritisoin. En itse pitänyt tavasta, jolla kuolema puetaan harsoihin ja seikkailuksi.

      Ja ilman muuta eri mieltä saa olla. Ilman sitä ei taitaisi olla kesksutelua. On kiinnostavaa, miten eri tavalla saman kirjan voi lukea. Minä luin tämän päivittäin lasten kanssa työtä tekevänä lapsen silmin, mutta moni lapsi voi toki kokea kirjan täysin toisinkin.

      Poista
    3. Ehdottomasti ja kuten huomasit, minä itse vedin ikärajan tuonne about 9:än vuoteen ja silloinkin siis kirja luetaan yhdessä.

      Tämä on asia, jonka kanssa en onneksi ole joutunut tekemisiin eli kun isäni kuoli, tyttäremme oli jo tarpeeksi iso ymmrtääkseen ukin lähdön luonnolliseksi seuraukseksi vaikeasta sairaudesta.

      Voi Valkoinen Kirahvi, me nyt sitten vain koimme tämän niin eri tavalla...Koetetaan kestää;-) Ja olemmehan aina olleet sitä mieltä, että eri mieltä saa olla. Kaiken muun kestän, mutta jos Ian McEwanian moititaan, vaikenen ja katson muualle. Varmaan Shriverin kohdalla alkaa kohta olla sama juttu...

      Minä olen usein, liian usein ehkä, eri mieltä monista kirjoista, jotka saavat valtaisan suosion. Olen vielä elossa;-)

      Jos olen oikein ymmärtänyt teet töitä aika pienten eli ei tämän kirjan kohderyhmän ikäisten kanssa. Varma en tetysti ole...,kun taas Sarppu ja Anne (Bessu) työskentelevät jonkin verran vanhempien lasten parissa. Kts. yllä.

      Mutta tämä on jokaisen vanhemman ja kasvattajan oma valinta, miten kokee kirjan ja miten uskoo oman lapsensa sen kokevan. Lapsetkin ovat niin erilaisia. Toiset pelkäävät pimeää ja haluavat nukkua pikkuvalo päällä ja kuvittelevat vaikka mitä sänkynsä alle ja toiset eivät ole mistään moksiskaan.

      Minulle oli kova juttu aikanaan lukea Merille Veljeni Leijonamieli. Kirja oli kauan piilossa ja muistan vieläkin sen kun luimme kirjan ja miten paljon siitä keskusteltiin vielä kauan jälkeenpäin. Siinäkin kuolema on selitetty symbolisesti.

      Poista
    4. Leena,
      Veljeni leijonamieli tuli mieleen, kun luin edellisiä kommentteja. En ole koskaan lukenut sitä kirjaa lapsilleni enkä antanut sitä kenellekään lahjaksi. Se kirja on lahjakkaan kirjailijan suuri virhe. Muista Lindgrenin kirjoista pidän kovasti.

      Hallavassa hevosessa käsitellään ymmärtääkseni vanhan ihmisen luonnollista kuolemaa, kun taas Veljeni Leijonamieli kuvaa teini-ikäisen ja esiteini-ikäisen kaksoisitsemurhaa vammaisen pojan "hoitoratkaisuna". Ja kuitenkin Veljeni Leijonamieli-kirjaa ihannoidaan. Miksi?

      Lindgrenin Pepissäkin on samaa voiman ja miltei yli-ihmisyyden ihailua!

      Veljeni Leijonamieli kirjasta on käyty muualla ankaraa keskustelua, mutta Suomessa sitä on vain kehuttu. Ja juuri täällä nuoret tekevät paljon itsemurhia.

      Anna Kortelainen kirjoitti todella hienon arvion Pepistä laiminlyötynä lapsena eräässä kolumnissaan. Harmi, ettei se ole tallella. Hän lienee ainoa, joka on uskaltanut julkisesti arvostella Lindgreniä Suomessa.

      Lisää samasta, mm kommenttini Hesarin keskusteluun ja linkki muualle keskusteluun.
      http://blogisisko.blogspot.fi/2007/11/astrid-lindgren_6724.html

      Poista
    5. Kestetäänhän me, voimanaiset ;) Erinomaisesti! Maailmaan mahtuu! :D Keskustelu on aina kiinnostavaa.

      Olen kulkenut rinnalla pienen tytön surun, kun äiti kuoli tapaturmaisesti. Se oli itsellekin rankka paikka. Miten lohduttaa lasta, jonka ainoa aikuinen oli poissa? Silloin olivat hyvän neuvot kalliit ja itsekin oppi joka päivä paljon lisää. Helppoja eivät tällaiset tilanteet koskaan ole ja nämä ovat tilanteita, joihin ei tosiaan ole yhtä tapaa, ovathan lapsetkin niin kovin erilaisia.

      Poista
    6. Valkoinen kirahvi,
      mikä on realismia kuolemassa? Kuka tietää sen? Kuka on kuoleman asiantuntija?

      Onko ihminen vain lihaksista ja luista tehty elämisen kone, joka lakkaa kuolemassa? Onko ihminen jotain enemmän kuin se? Ihmiskunta on pohtinut tätä asiaa aina ja käsitellyt sitä usein nimenomaan symbolisesti.

      Onhan Topeliuksen Varpunen joululauluaamuna eräs suomalaisten rakastetuimpia lauluja. Se syntyi kun Topelius kuvasi symbolisesti vanhan suomalaisen pakanuudenaikaisen kulttuurin lintusymbolia käyttäen pienen poikansa kuolemaa. Se on samalla kristillinen symboli kuolleen pojan sielusta lintuna "enkelien maassa", ja sitä lauletaan kirkoissa Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksissa.

      Symboliikkaa on äärettömän tärkeää ihmisille kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Miksi ihmeessä lapsille ei saa puhua kuoleman symboliikasta, joka on tärkeä osa ihmiskunnan kulttuuria.

      Olen muutenkin ollut näkevinäni viime aikoina outoa realistisuuden vaatimusta lastenkirjalllisuudessa. Mistä luulet sen johtuvan?

      Poista
    7. Anna, ymmärrän...

      ...silti minä vain ihailen Astrid Lindgreniä ja pidän hänen töistään kaikista, vaan en syty Pepille. Lindgren jotenkin näki, missä on se kohta, jossa sattuu. Oletko lukenut Lindgrenin Soittaako lehmus, laulaako satakieli?, joka kertoo pienen huutolaistytön kuolemasta?

      Minusta ei ole karttamaan kaikkea mikä on vaikeaa, vain jotain on, mitä en kestä.

      Kiitos linkistä.

      Poista
    8. Valkoinen kirahvi, kuolema on niin arka aihe. Joku haluaa siitä puhua, toinen ei ollenkaan ja kolmas haluaa siitä kerrottavan vain tietyllä tavalla. Kaikki sitten vaikenevat, kun pelkäävät loukkaavansa toista...

      Ikinä ei ole yhtä tapaa ja mitä toinen lapsi tai aikuinen kestää, siihen toinen saattaa sortua.

      Eihän me tähän kaaduta;-)

      Poista
    9. Anna: ks. MLL:n ohjeet asian käsittelystä. Samoilla sivuilla on monia muitakin hyviä asiantuntijaohjeita erilaisiin tilanteisiin.

      Symboliikka on toki tärkeä asia ihmisille, mutta ei asiantuntijoiden mukaan se tapa, joka auttaa lasta kuoleman käsittelemisessä. Toki jokainen toimii vanhemapana niin kuin parhaaksi näkee.

      Minulla, kuten kenelläkään meistä, ei taida olla kysymyksiisi vastauksia.

      Minä koin kirjan näin, Leena hyvin eri tavalla. Kumpaisenkin kokemus on samaan aikaan oikea ja aito.

      Minulle Lindgrenin Veljeni Leijonamieli on yksi rakkaimmista kirjoista. Kuulin sen ensimmäisen kerran lapsena, kun olin kahdeksan ja olen lukenut kirjan säännöllisesti sen jälkeen. Lapset kokevat kirjan hyvin eri tavalla kuin me aikuiset. Itse ajattelin lapsena kirjan hyvän ja pahan taisteluna, jossa hyvä voitti.

      Poista
    10. Kiitos hyvästä linkistä. Siinä on jonkinlainen runko. Mutta ei pidä olla jähmeä eikä kaavamainen.

      On luonnollista, että ihmiset käyttävät oman kulttuuritaustansa ja uskontonsa kieltä ja symboliikkaa kuten käytti Topelius kirjoittaessaan lapsille 1-vuotiaan poikansa kuolemasta lintusymboliikan avulla. ("Keväästä joka ei tullut")

      Omaisen menetyksen käsittely tulee jatkumaan koko elämän ajan. Siitä keskustellaan, kirjoitetaan runoja, kirjoja, satuja, näytelmiä. Mitä rikkaampi on ihmisen henkinen elämä, sitä rikkaammin hän selittää lapsilleenkin elämän ja kuoleman mysteeria. Siitä on kylmä fakta kaukana.

      Odotan kiinnnostuksella, mitä kirjoitat Hallavasta hevosesta.

      Poista
  14. Upeat kuvat tuossa sadussa;sellaiset että aikuinenkin voisi sortua tuon ostamaan kuvien perusteella;D Hieno tarina tuossa kirjassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, eikö vain. Uskon, että Mirandasta saamme kuulla vielä paljon.

      Minäkin pidin. Kiva, että muutkin. Ajattelin, että tämä on vain tätä mun hevostykkäämistä tms.

      Poista