Eowyn Ivey: Lumilapsi

Mabel oli taas ikkunassa. Lunta satoi entistä vinhemmin ja sankemmin. Hänen siinä katselleessaan Jack tuli navetasta lyhtyä kantaen, ja lumi kieppui tämän ympärillä valokehässä. Jack käänsi päätään aivan kuin olisi tuntenut Mabelin katseen, ja he kaksi katsoivat toisiinsa välimatkan yli, kumpikin omassa valoaukossaan, lumi valuvana harsona välissään. Mabel ei muistanut, milloin he viimeksi olivat katsoneet niin tieten tahtoen. Hetki oli kuin lumi, hidas ja leijuva.

Eowyn Iveyn esikoisteos Lumilapsi (The Snow Child, Bazar 2013, suomennos Marja Helanen) on maailman lumisin kirja. Se on yhtä ainutlaatuinen kuin on lumihiutale. Se ei antaudu lajityyypittelyille. Se leijuu ilmassa, tanssii lumipyörteenä ja juuri kun luulet sen kesyttäneesi, se pakenee. Sitä tekee tämä kirjakin, jonka maagisuus loitsi minut kyvyttömäksi, teki minusta lunta ja jäätä, pakasti ja pakahdutti niin että olisin antanut mitä vain voidakseni paeta vuorilta ketunjälkiä seuraten. Jos olin Mabel, olin itse tänne Wolverinejoelle halunnut muuttaa. Alaskassa kaiken piti olla helpompaa, sillä täällä ei tarvitsisi tavata muita kuin Jack, täällä kukaan ei kuiskisi hänestä ja kuolleesta lapsesta. Täällä he olisivat turvassa. Jos olin Jack, olin tehnyt kaiken, koska näin, että Mabel oli tosissaan halussaan muuttaa Alaskan erämaahan. Ajattelin, että siellä kaikki olisi toisin ja pärjäisimme lyhyen, mutta valoisan kesän sadolla vuoden ympäri. Kaikki oli kuitenkin paljon rankempaa. Elanto oli tiukemmassa. Pimeys oli mustempaa. Tuuli nosti pakkasta eikä ollut muuta kuin sameat taivaat ja varjoisat nurkat. Aamuisin ei tehnyt mieli nousta ollenkaan ja ohutriitteinen joen jää kuiski kutsuaan Mabelille…

Lumilapsi ojennettiin minulle. Paras ystäväni toi kirjan ja sanoi, että ’Leena Lumi, juuri sinun täytyy tämä kirja lukea.’ Hän tunsi minut paremmin ja Lumilapsi lumimaagisuudellaan lumosi minut, kuten niin monet kirjan lukeneet. Mabelin ja Jackin suru lapsettomuudesta. Vanha pariskunta joka asuu erämaassa kaivaten omaa lasta: Kuin lohduton maalaus. Yhtenä uuden lumen villinä päivänä he kuitenkin keksivät muovata pihalleen lumesta lumitytön. He synnyttävät Fainan, tytön, joka on lumikeiju, yksinäisen ketun jolkotus hangella, lumihanhiaura, lumipyörre, yksinäiset vuorijonot, loputon korpi, villipursun ja lumen tuoksu ja kaunein kuuran kukkanen. He elävät yhdessä todeksi venäläisen sadun Snegurotškasta, Lumineidosta, jonka Mabel oli usein kuullut isänsä lukevan hänelle iltaisin:

Se oli sidottu sinisiin marokiinikansiin. Etukanteen oli kohopainettu hopealla kaunis lumihiutalekuvio ja selkämystä koristi sama hopeointi. Mabel laski kirjan pöydälle eteensä ja avasi sen. ”Snegurotška, 1857” oli kirjoitettu kevyesti lyijykynällä sinisen, marmoroidun vuorauspaperin yläkulmaan. ”Lumineito.” Isän kauniilla käsialalla. Isä oli kerännyt kirjoja matkoillaan, ja jotkin hän toi nimenomaan Mabelille. Se oli kirjoitettu venäjäksi! Miten hän oli voinut unohtaa?

Lumilapsi on taikaa ja rankkaa. Se on erämaan armottomuutta, mutta se on myös lumen ja Lumineidon taikaa. Vanha, jo tavallaan luovuttanut pariskunta, menetyksen lukitsema, alkaa elää uutta elämää. Kaikki alkaa hohtaa valoa, kaikella on tarkoituksensa, niin myös Fainan ilmestymisillä kuin myös katoamisilla. Lumisateen alkaessa Mabel ja Jack kokevat onnea, jonka vertaisesta eivät ole osanneet unelmoidakaan ja kevään tullessa jää aina jäljelle toivo. Kun Mabel iltamyöhällä alkaa silkkilangalla kirjoen vangita lumihiutaleita Fainalle ompelemaansa takkiin, tunnemme miten syntyvät hiutaleen sakarat, miten muodostuu saniainen, jonka väliin työntyy pienemmän tähden sakaroita…Vanhan pariskunnan viimeisetkin murheet peittää lumi ja todeksi käy Mirkka Rekolan (26.6.1931-5.2.2014) kirjoittama ”Sinä et koskaan saa niin hellyyttä/ et koskaan niin kuin lumisateelta/ tuhansia tuhansia hetkituhansia./

Hämmästyttävä esikoisteos, joka kantaa lumen taikaa ja tajua tavalla, jota en ole kohdannut ennen Lumilasta.  Maagisuuden vertaisuudessa tulee mieleen ainoastaan Irlantiin sijoittuva Regina McBriden kirja Ennen sarastusta, jossa Galwayn kallioille nousivat hyljenaiset ja…Lumilapsi taas on kaikkea mitä lumi voi olla rankasta hellään, lumihiutaletähtisateesta lumen tomuun.

Tuota minun nimeni tarkoittaa, Faina sanoi sormi yhä ojossa.

Vuorta?

Ei. Tuota valoa. Papa antoi minulle sen nimen. Lumi on sen väristä silloin kun aurinko laskee.

Alppihohde, Mabel kuiskasi.


*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Katja Joululainen  Maria  Sara  Katri  Arja   Krista ja Kirjarikas elämäni

*****

Lumilapsi on ehdolla Tähtifantasia-palkinnon saajaksi.