Joskus mietin, miten olisi käynyt, jos olisimme jatkaneet
samaan tapan. Emme olisi tapailleet, vaan pelkästään jutelleet puhelimessa.
Joskus pohdin, olisiko se ollut viisainta. Ajatella, jos me olimme silloin
onnellisillamme, kun tulevaisuudentoiveet olivat suurimmilllaan ja arki
enimmäkseen kaukana poissa. Aikana ennen turvakodin perustamista, seksiä,
muuttumista siksi kummalliseksi pariskunnaksi, joka nukkui erillään riideltyään
siitä, pitääkö ostaa ekologisesti
viljeltyä kahvia vai ei. Jos olisimme pitäytyneet puhelinkeskusteluissa, suhde
olisi ehkä toiminut. Puhuimme tuntikausia ja minusta tuntui kuin sanamme
olisivat aukoneet aivoistani sopukoita, joita en ollut käyttänyt vuosiin.
Jonas Hassen Khemirin kolmas suomennettu teos Kaikki se mitä
en muista (Allt jag inte minns, Johnny Kniga 2016, suomennos Tarja Lipponen) on
ollut mediassa esillä niin paljon, että kohina suorastaan häiritsi. Nollasin itseni, aloitin kuin ei mistään ja
kukaan ei saanut enää tulla August-palkitun kirjan ja minun väliin!
Kaikki se mitä en muista keskittyy kaikellaan minäkertojan
kautta löytämään selitystä ystävänsä Samuelin odottamatomaan kuolemaan. Hän
haastattelee heidän yhteisiä ystäviään ja tuttujaan, myös vähemmän tuttuja ja
aikoo kirjoittaa tapahtumista kirjan. Mitä pidemmälle ystävien kertomukset
etenevät, sen selvemmäksi käy, että kaikilla on oma totuutensa. Jokaisella on
oma subjektiivinen näkökulmansa, mikä johti mihinkin. Ja kuinka olisi käynyt,
jos ei sitä ja tätä olisi tapahtunut sen ja sen kanssa.
Khemirin tyyli oli minulle helppo, vaikka kirjailija ei
kerro kuka kulloinkin on äänessä. En tiedä, mistä se tieto tuli, valui...että
tiesi, millon puhuu Pantteri, milloin Samuel, Laide tai...Pidin tuosta tavasta
kertoa näin. Kuolen puuduttaviin dialogeihin, joissa
koko ajan joku sata kertaa ’sanoo’ tai ’kysyy’. Siitä ei Khemirin kanssa ollut pelkoa. Ihastuin eri näkemyksiin jo
katsoessani kaksi tuotantokautta sarjaa The Affair, jossa tosin katsojalle
annetaan nimi, kenen näkökulma on vuorossa, mutta sama tilanne nähdään ihan erinä riippuen kertojasta. Kokonaisuutena Khemirin tarinan kokee särjettynä peilinä, jossa sen palaset kuiskivat omia tarinoitaan
ehdottomina totuuksina.
Sitten hänen levottomuutensa. Aloin hermostua siitä, ettei
Samuel voinut olla rauhassa, ottaa hetkestä kiinni, vaan ajoi aina takaa
seuraavaa kokemusta. Hän oli jotenkin itsekeskeinen, aina oli kyse hänen
kokemuksistaan, hänen muistoistaan. Ei koskaan kenenkään muun.
Kirjan henkilöt ovat ruotsalaisia toisen polven
maahanmuuttajia, jotka kuitenkin omalla tavallaan elävät yhteiskuntaa yhteiskunnassa. Toiseus on läsnä
muistoissa, suvun kielessä, jopa arabian eri murteissa sekä hämmentävässä
irrallisuudessa, joka ei ole vain nuoruutta. Juuret ovat vasta ilmajuuria,
herkkiä irtoamaan, hankalia vahvistumaan tietyn asettumisen rauhan puttuessa.
Khemirin kirjailjaäni on tyylikäs huolimatta runsaista puhekielisistä ilmaisuista. Niitä ei melkein edes huomaa upotessaan todistajien
kuulemisiin. Kirjan jännite oli minusta alussa vahvempi eli luin noin puoleen
väliin miltei hengittämättä odottaen suurta, kokoavaa draamaa, sellaista
kliimaksia, joka olisi sekä paljastanut totuuden muuntelijat, että tehnyt
Samuelista kiinnostavamman. Koska Samuel oli Samuel loppuun asti ja vähän
kaikkien kanssa eri, odotin kirjailijan itsensä hyppäävän tarinan tehostajaksi. Hänestä olisi voinut tulla se superliima, jolla peilin sirpaleet koottaisiin
näyttämään Samuelin kohtalo sellaisena kuin se tapahtui. Koska Drama King ei
puuttunut peliin, Samuelin kohtalo jää koskettamaan oudon vähän. Tässä kohtaa tuli mieleen, että niin tyylikäs
ja tavallaan hirveän täydellinen kuin tämä teos onkin, sille olisi ollut taikaa
ripaus Julian Barnesin kirjasta Kuin jokin päättyisi. Barneskin kirjoittaa
muistamisesta, unohtamisesta, muistojen muuntumisesta vuosien myötä, mutta
emmekö me lopultakin haluaisi nähdä sen todellisen peilin heijastuksen vaikka se satuttaisikin?
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Omppu Tuijata. Kulttuuripohdintoja
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Omppu Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Hieno kirja juuri tästä päivästä, tästä ajasta.
VastaaPoistaHannele, juuri niin.
PoistaTämä vaikuttaa mielenkiintoiselta. Luin viime vuonna Khemirin Ajatussulttaanin ja pidin siitä.
VastaaPoistaHenni, tämä on sitten varmaan ihan sinulle!
PoistaOnko sellainen todellinen peilin heijastus mahdollinen? Luin juuri Christa Wolfin Erään naisen elämä ja sen perusteella (jos toki muutenkin) en usko, että on. Kuvajaisia vaan, parhaimmillaankin.
VastaaPoistaTämä teos odottaa minua kirjastossa, mutta olen kiikkelin kaakkelin, että luenko. Mielenkiinnot kohteet on tällä hetkellä toisaalla. Katsotaan. Jäi myös mietityttämään tuo, että eka puolisko toimi, toinen jätti toivomisen varaa.
Omppu, jotkut saavat herätyksiä katsoessaan peiliin. Sieltä voi heijastua todellisuus sellaisena kuin se on tai sellaisena kuin katsoja haluaa sen nähdä. Täydellistä sokeutta toki on olemassa. Ja sitten nuo kuiskeet...Lukiessani venäläistä kirjallisuutta olen törmännyt siihen, että peilien kuiskeet kertovat, mitä ne ovat nähneet. Tähän oikea vastaus löytyy varmaan jostain kaiken väliltä. Tai sitten ei mistään.
PoistaNo, minä en ollut tätä valinnut, vaan kirja valitsi minut. Sain kirjan arvostelukappaleena ja kun aloitin, teksti vei erilaisella tyylillään niin, että en voinut olla lukematta. Tosin sitten luettua pidin päivien taukoa kirjan ympärillä olevan kohinan takia sekä myös siitä Kotiinpaluun aihettamasta traumasta toipuakseni, sillä mikään ei kuin tuntunut miltään. Voiko Francesin jälkeen tuntuakaan...
Khemirin teos jakaantuu kolemaan osaan: Aamupäivä, Laide ja Iltapäivä. Jännite katkesi varmaan siinä vaiheessa, kun huomasin, että koko tarina jatkuu niin tavallaan tasaisen samanlaisena: Jäin kaipaamaan kliimaksia. Tavallaan hyvä kyyti, mutta ilman tähtiä.
Leena, puhutaan nyt vähän eri asioista. En oikein usko, että mitään varsinaista totuutta on olemassa. Romaanikirjailija tietenkin voi näyttää sellaisen totuuden, jota totuutena pitää, mutta lukijana kyse on siinäkin tulkinnasta.
PoistaNiinkö...Lue Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi.
PoistaPiti käydä varmistamassa, mutta Ajatussulttaanin olen lukenut blogini aikaan. Tämä kiinnostaa myös, ehdottomasti. Toivottavasti saan kirjan käsiini pian. Ennakkokohu on tosiaan ollut melkoista, ihmeellistä melkein.
VastaaPoistaMari, tällä tavalla ei ole kirjoitettu ennen.
PoistaJoskus melkein toivoo, että kohut tulisivat jälkijunassa. En osannut varoa, kun tämä ei ollut lukulistallani.
Tämä kirja tuli minullekin ja olen tätä parhaillaan lukemassa. Monesta syystä luen nyt tosi hitaasti. Palaan paremmin sitten kun olen tämän kokonaan lukenut ja tästä kirjoittanut.
VastaaPoista<3
Katja, kiinnostavaa kuulla sitten mitä pidit.
Poista<3
No niin, nyt ehdin lukea ja blogatakin. Hmm. Hurjan hieno romaani, taiten kirjoitettu ja laadukas kuin mikä. Puhutteleva, vaikuttava. Ja silti... En itse ihan täysin lämmennyt, vaikka ihastelin koko ajan Khemirin tapaa kirjoittaa.
PoistaKatja, aika samoin koen. Tulossa...
PoistaOlipas hyvä, että kirjoitit tästä. Olin hiinä ja hiinä, ettäkö ihan ostaisin omaksi, mutta en taida. Kohtalo saa taas päättää tuleeko tämä kirjastossa vastaan. Suosion vuoksi todennäköisesti ei ihan äkkiseltään... Mutta nyt pystyn elämään sen asian kanssa.
VastaaPoistaBleue, tämähän on niin arvostettu nyt että alta pois.
PoistaMinäkin jätän toisinaan kohtalon huomaan, luenko konkun kirjan vai en:)
Hmm, en tiedä olenko nyt ihan hakoteillä omassa osassani tätä keskustelua...mutta hakoteilläkin on joskus ihan hyvä olla.;) En ole lukenut kirjaa, joten en tiedä osuuko tämä ajatukseni yhtään yhteen kirjan ajatusten kanssa. Hesarin kirjoitus (joka meni suunnilleen niin, että kuka tunsi todellisen Samuelin, vaiko oliko Samuel valheellinen kaikille tai jotain siihen suuntaan) ja tämä sinun kirjoituksesi ja Ompunkin kommentti sai mut miettimään, että mikä on se "todellinen ihminen". Jos ihan omasta navasta katsoen tätä funtsin, niin kyllä mä olen ns. oma itseni kaikkien kanssa. (Joitain paniikkihetkiä lukuunottamatta.;)) Mutta mikä se "oma itse" on missäkin tilanteessa ja kenenkin kanssa. Tuntemattomampien kanssa tai niiden seurassa joihin luottaa vähemmän avaa itseään vähemmän, mutta eihän se ole valheellista tai väärää tietoa itsestä, vain vähempää, kapeampaa. Toisaalta omat eri puolet korostuu eri ihmisten kanssa. Mikä kosketuspinta itsestä kohtaa parhaiten toisen. Mitkä on omat fiilikset ja energiatasot milloinkin. Millasia toiset on.
VastaaPoistaJos tapaa vaikka viisi ihmistä, joista yksi ottaa kaiken tilan ja huomion ja neljä muuta jää lehdelle soittelemaan, niin luultavasti arvio ja kokemus näistä neljästä on huomattavasti kapeampi ja suppeampi mitä se toisessa tilanteessa olisi, ihan vain siksi että tässä tilanteessa yksi energiasyöppö vei tilan ja huomion muista ja muiden persoonista. Kuinka totuudellisen kuvan näistä ihmisistä saa? Tai kuinka valheellisen?
Pari kevyttä esimerkkiä ajatuksiani selventääkseni: Mä esim. tykkään puhua ompelemisesta, mutta en puhu siitä puolta tuntia ihmisten kanssa, jotka ei tiedä oikestaan mitään ompelemisesta tai jotka ei ole siitä kiinnostuneita. (Tai toivottavasti en puhu...) Vakilenkkiseuraksi haluan ihmisen jonka kävelyrytmi ja kunto ja matkojen pituudet on suunnilleen samoja kuin mulla. Jne. Tietyt persoonan piirteet tulee esille enemmän toisten ihmisten seurassa kuin toisten. Jne.
Mä ajattelisin, että toiset tuntee musta vaan osia, toiset suurempaa spektriä, sinällään mikään ei ole epätotta. (Sitten on eri asia pidänö mä toisten tulkintaa itsestäni ns. oikeana.;))
Omppu ehkä puhui enemmänkin siitä mikä on identiteetti, mistä se koostuu, tiedämmekö sitä ylipäänsä. (Onko identiteetti hakoteillä?;)) Mä ehkä enemmänkin, miten identiteetti ilmenee ja onko se totuudellista. Liittyykö tämä mitenkään ko. kirjaan, en tiedä, mutta näin pitkän kommentin sain kuitenkin aikaiseksi!;) Ehkä mä luen joskus kirjankin...
Mukavaa alkavaa viikkoa Leena!
Sanna, hyvin ymmärrettävää. Eikä voi olla valheellista se, että pidättää itsestään enemmän heidän kanssaan, joiden kanssa on vaikka vähemmän inspiroivaa tai vähemmän mitään yhteistä, vaikkapa suuret näkemyserot suurista elämänkysymyksistä. Samuel saattoi myös noudattaa tätä kaavaa, mutta toisaalta hänessä on jotain liukasta, vaikkakin säälittävää.
PoistaMinä taas puhun mielleläni kirjoista ja puutarhasta, mutta lopetan heti, kun toinen näyttää siltä, ettei asiasta mitään ymmärrä, ei lue yhtään tai ei erota orvokkia ruuusta. Etenkin puutarhan kohdalla minua ärsyttävät ne jotka esittävät kiinnotunutta, mutta eivät oikeasti sitä ole. Kai se sitten nähdään small talkiksi, mutta kun minussa asuu se botanisti...Hemuli:) Minä en kaipaa lenkkiseuraksi muuta kuin koiran ja sitä ei nyt ole. Hämäläisestä miehestänikin olen tehnyt niin vilkkaan, että hän kommentoi tosi paljon 10 kilsan lenkillä, mutta ihanaa kyllä, osaa olla hiljaakin. Tiedän ihmisiä, jotka lähtevät ns. lenkille vain saadakseen 'juoruilla'. Lenkillä haluan kuulla vain onomatopoieettisiä ääniä, en autoja, enkä pälpätystä.
No, identiteetistä olen kyllä kirjoittanut ja yksi juttu löytyykin palkistani. Minä en taas halunnut lähteä Ompun matkaan, sillä toin Nikolai II:n hovista juuri juttuuni peilien kuiskeet, joka on niin kiehotvan mystustä. No, Pat ei ole vieläkään löytynyt, laitanko nyt ensihätään tämän kirjan sinulle tulemaan?
Kiitos samoin sinulle Sanna!<3
Ai mihin matkaan? Minä käsitin niin, että sinusta Leena totuus, vaikka nyt ihmisestä, on mahdollista saada selville. Minä taas en pidä sitä kovinkaan mahdollisena, varsinkaan niin, että sen totuuden voisi artikuloida.
PoistaSannan kommenttiin yllä viitaten, minä saatan puhua ihan mistä vaan jonkun ihmisen kanssa, en tiedä mistä se sitten kertoo vai kertooko mistään. Tänään esim. olen ylistänyt UMK-lähetyksiä, kun euroviisut on niin huippu juttu.
Omppu,x-matkaan, syville poluille, tätä asiaa nyt syvemmin filosofoimaan. Matka on tässä metafora. Eikö totuus, jonka me näemme toisessa/sta olekin oma subjektiivinen näkemyksemme totuudesta. Ihminen on monta.
PoistaSama täällä. Ihan mitä vain ja mistä vain. Tänäänkin ollut taas sellainen päivä. Minä sain syvällisen jaetun kokemuksen Ihanan Kirjastotädin kanssa.
Mulla on edelleen outo olo. Se alkoi Linnuntiestä ja Kotiiinpalo vain lietsoi sitä. Hain kirjastosta dekkarin, että tämä levottomuus menisi ohi, mutta kun kerroin nuorelle Kirjatotädille miltä nyt tuntuu ja minkä kirjojne syytä, siitä tuli vastaus, joka on seruaavassa jutussa ihan kohta.
Mulle taas tulee usein olo, että pitäisi olla hiljaa, ja silti puhun. Niin nytkin;) Selvennän vähän tuota puhumisajatustani: Kuvitellaan, että joku puhuu mulle pitkään ja laveasti auton moottorin jäähdytysjärjestelmästä (Onko semmoista oikeasti olemassa?). Mä entiedä asiasta mitään, joten en voi osallistua juttuun ja luultavasti aihe ei myöskään kiinnosta mua, joten en huuhdahda väliin "kiinnostavaa!" ja esitä jatkokysymyksiä. Sitten seuraavallakin kerralla tämä henkilö puhuu mulle puoli tuntia auton moottorien jäähdytysjärjestelmästä ja mä mietin (jos en ole häippässyt paikalta), että miksi hän mulle puhuu kun hän voisi aivan hyvin puhua seinälle. Mä en halua kohdella ihmisiä kuin seiniä. Ja kuten Leena sanoitkin tuossa puutarhapuheesta, niin onhan se hedelmätöntä ja turhauttavaa puhua jostain omasta kiinnostuksen ja intohimon kohteestaan, jos toinen ei tiedäsiitä mitään, eikä haluakaan tietää. Että tässä mielessä en puhu kenelle tahansa mitä tahansa.
PoistaEhkä Pat on piiloutunut vanhaan kartanoonsa? Mä laitan sulle spostia vähän myöhemmin.
Mihin olet kirjoittanut mystisistä peilien kuiskeesta?
Sanna, just näin ja samaa mieltä. Minä nykyään kysynkin, kun joku pyytää puutarhakierrosta, etä lyhyt vai pitkä eli oletko vain kiinnostunut vai KIINNOSTUNUT.
PoistaTyjennän nyt vaatekaappia kerrallansa. Olen hyvä kadottamaan, kun alan oikein kätkeä. Silloin oli alkamassa joulu ja jemmasin tietty sen oikein hyvin, kun en ehtinyt enää lähettää sinulle. Laitan vain ja muita ehdotuksiakin saisi tulla:)
Meneppä Teemakirjastot oikeassa palkissa ja valitse seiltä Romanovit. Se oli joku kirja Nikolai II:sta. Taisin jopa lopettaa sen arvion keisarinnan vankeudessa kirjoittamaan runoon peilien kuiskeesta, mutta törmäsin samaan uskomukseen lukiessani jotain Ahmatovan elämäkerrasta. Täytyykin kysyä P:ltä että tunteeko hän Venäjällä tällaisen asian.
Tässä, tämä päättyy Alixin runoon Peilien kuiske: http://leenalumi.blogspot.fi/2010/09/viimeinen-tsaari-nikolai-iin-elama-ja.html
PoistaMinullakin on tämä odottamassa vuoroaan, ja arviosi luettuani vakuutuin siitä, että haluan kyllä lukea tämän ennemmin tai myöhemmin - kirja vaikuttaa hyvältä, lukemisen arvoiselta. Palaan tänne sitten kun. :)
VastaaPoista<3
Sara, toivonkin, että mahdollisimman moni lkee tämän, sillä tässä on aivan loistava tyyli, jossa ikväistä ja tylsistä dialogeista päästään eroon. Tosin Tommi Kinnunen ei kirjoittanut mitän ikävää dialogia Neljänteinristeyksessä, mutta liian monet siihen sortuvat.
PoistaMukavaa helmikuuta Sara!<3