Elly Griffiths: Januksen kivi

Roomalaiset jumalat ovat loogisia. Pidän heistä juuri siksi. Jos tappaa, on annettava veriuhri, henki hengestä. Verenvuodatus voidaan peruutta vain verellä. Jumalat vaativat uhrinsa, mutta toisin kuin nykyajan jumalat, he eivät vaadi enempää kuin mitä heille kuuluu. Jos toimittaa uhrin oikein, menneisyys pyyhkiytyy puhtaaksi.

Pian olen talossa yksin (no, lukuunottamatta naisia ja lapsia, joita ei lasketa), ja sitten saan ehkä tilaisuuden tehdä sen mitä pitää. Sitä odotellessa...

Elly Griffithsin arkeologi Ruth Gallowaysta kertova Januksen kivi (The Janus Stone, Tammi 2017, suomennos Anna Lönnroth) vie meidät takaisin suolamarskin ja kelttiläisen mytologian taikaan. Luin Risteyskohdat niin intona kuin olisin itse ollut mukana kaivauksilla ja nyt palasin kiihkeänä takaisin. Kuka voi vastustaa marskimaalla asuvaa Ruth Gallowayta, joka ymmärtää pelätä kun on pelon aika, mutta huh, huh, liian usein hippusen reunalla? Kuka voi vastustaa komisario Harry Nelsonia, joka on kaikkea muuta kuin valkealla ratsullaan auttamaan saapuva prinssi, mutta sydän kultaa ja ajatus aina muiden pelastamisessa tai – ruoassa? Kuka voi vastustaa marskimaan suolaista kutsua ja kahlaajien iltahuutoja? Vuoksi ja luode, kuolema ja elämä, kohtaavat jälleen lukijansa, mutta nyt vähän kuivemmalla, sillä menossa on rakennustyömaa, jossa vanhan lastenkodin paikalle rakennetaan luksuskoteja. Kaivauksissa löytyy kuitenkin kynnyksen alle haudattu lapsen luuranko ja jälleen Ruth astuu mukaan tutkimuksiin. Pyhän sydämen lastenkodin henkilökunnasta ei ole enää montaakaan jäljellä ja asukkaitakin on vaikea tavoittaa. Isä Patrick Hennesy on kuitenkin työskennellyt myös katolisen lastenkodin parissa ja hoitokodissa elää vielä syöpäkuolemaa tekevä sisar Immaculata. Koska katolisten lastenkotien historia ei ole useinkaan synneistä kirkas, Nelson on välittömästi Hennesyä kuulustelemassa ja saakin tietää, että isä Patricikin aikana lastenkodista katosivat sisarukset Martin ja Elizabeth Blake.

Kyse hautapaikasta kynnyksen alla ei ole yhdentekevä, vaan osa vanhaa jumaltarustoa, jossa kaksikasvoinen Janus, ovien ja kulkuväylien jumala, vaati uhrinsa, jotta rakennus saisi suojeluksen. Yllättäen jumalista nouseekin esiin Hekate, jota kreikkalaiset kutsuivat ’yön valtiattareksi’, koska hän näki manalaan. Hän oli lapsia suojeleva ja etenkin synnyttävät naiset rukoilivat Hekatea. Hän oli myös risteysten  ja ylityspaikkojen jumalatar, joka vaelsi marskimailla valaisten yönkulkijoiden tietä virvatulilla...

Kun Ruth tekee luututkimuksiaan määrittääkseen kynnyksen alle haudatun lapsen iän, aletaan tutkia muita rakennuksen entisiä asukkaita ja törmätään Spensin sukuun, mutta vaikka kuinka lukija katsoo lyhyttä sukutaulua, ei tapahdu mitään ennalta-arvaamista: On kuin sukutaulussa olisi virhe, vaikka se aivan huutaa katsomaan itseään! Pahakin katsoo sivusta samalla kun kirjoittaa päiväkirjaansa Fortuna Virgolle pyhitettynä päivänä kesäkuussa:

Olen tainnut aina tietää olevani erityinen. Jo ennen kuin kaikki tämä tapahtui ja kirous lankesi päällemme, tiesin, että jumalilla on minun varalleni erityisiä suunnitelmia. Kyse ei ole pelkästään siitä, että olen älykäs (vaikka älykkyysosamääräni onkin yli 140), vaan siitä, että minulla on kyky ymmärtää. Kun luen Pliniusta tai Cutullusta, minulle jumalat eivät ole vain nimiä, vaan he ovat todellisia. Heidän voimansa ja mahtinsa voittaa kaiken, mitä tulee heidän jälkeensä...

Ruth Galloway –mysteerit ovat juuri minulle, ehkä myös sinulle? Kelttiläinen mytologia, marskimaa, historia, arkeologia, kahlaajat, vuoksi ja luode, rappiokauneus, rouheuden viehätys, mahtavat henkilöhahmot aina Ruthin rasittavia vanhempia myöten, jotka tosin eivät onneksi asu ihan liki..., rikokset ennen ajanlaskua ja rikokset ajassamme ja nyt vielä roomalaiset jumalat...kuin bonuksena hyvin pelottava finaali. Kaiken huipuksi hurmaava arkeologimme on raskaana, mikä tosin saa hänet vain entistäkin vauhdikkaammaksi, mutta myös tajuamaan, että voi nyt jonkin aikaa syödä kunnolla ja unohtaa sen hirveän luvun, mitä vaaka näytti ennen raskautta.

Lastenkodin kaariportti on ainoa, mikä on ollut tarkoitus säilyttää uudisrakentamisessa, joten siihen kaiverrettu motto on kuin tuomio. Tai vastaus kysymykseen, jota emme osaa esittää.

”omnia mutantur, nihil interit”

”kaikki muuttuu, mikään ei häviä”

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja hyllyssä ja Kirjasähkökäyrä


*****

Dekkarit Leena Lumissa