tiistai 20. maaliskuuta 2018

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran


Minulla on kuusi kuukautta elinaikaa. Tai muutama viikko. Tai muutama vuosi. Istahdan sohvalle pesemättä kasvojani. Istun vain siinä kädet polvilla ja ihmettelen mitä nyt tehdään. Mitä sitä tekisi saatuaan kuulla kuolevansa.

Ehkä setvin paperini nyt. Pidän huolta, että kaikki on järjestyksessä. Vanhat puhelinlaskut. Tiliotteet. Veroilmoitukset...Kaiken voisi heittää pois. Sen kun heittää vain.

Heittäköön Aram. Sitten. Jälkeenpäin.

Hän näkee miten yksinäinen minä olin. Miten vihainen. Minun pitäisi pyrkiä suojelemaan häntä, mutta en halua. Lukekoon! Tuntekoon minun tuskani. Tiedän että se on väärin, äidinvaistoni pitäisi ohjata minut toimimaan toisin. Mutta ei se ohjaa, joten olkoon.

Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran (Det var vi, Otava 2018, suomennos Jaana Nikula) kertoo viisikymppisestä Nahidista, joka saa kuulla sairastavansa laajalle levinnyttä, parantumatonta syöpää. Kun ensimmäinen toivottomuus on haihtunut tilalle tulevat kiukku ja turhautuminen. Turhatuminen kuoleman odottamiseen. Kiukku aikuiseen tyttäreen Aramiin, joka Nahidin mielestä ei omistaudu hänelle riittävästi. Nahid on yksinäinen, sillä hänen miehensä Masood on kuollut. Aramilla puolestaan on oma kolmikymppisen elämänsä, opiskelut ja rakkaus, Johan. Turhautumista aiheuttavat myös muistot perheen paosta Ruotsiin, niistä ajoista, kun Aram oli vauva ja he pakenivat henkensä kaupalla islamilaista vallankumousta. Oliko kaikki ollut turhaa? Oliko sekin ollut turhaa, että hän totteli Masoodia eikä kertonut edes omalle äidilleen heidän lähdöstään? Ja miksi kaikki Iraniin jääneet perheenjäsenet vielä elivät, vaikka Masood oli menehtynyt ja hän nyt matkalla samaa kohti? Eikö hän ollut liian nuori kuolemaan? Ja miksi juuri nyt muistuvat mieleen vallankumouksen yöt? Se miten äiti pelkäsi ja valvoi kun Nahid lähti öisin kaduille ja kokouksiin...Ja sitten tuli se yö, joka ei olisi saanut saapua. Yö, jonka jälkeen mikään ei ollut kuin ennen. Yö jonka tapahtumia pakoon Nahid lähtee perheensä kanssa vaaralliselle matkalle Ruotsiin kolemkymmentä vuotta sitten. Mikä vieraaseen maahan saapumisessa oli ollut raskainta: Äidin pettäminen vai oma kaksinkertainen syyllisyys viimeisen yön tapahtumista?

Meidän olisi pitänyt kuolla sinä yönä, sillä kaikki seuraavat vuodet olivat pelkkää laina-aikaa.

Bonden kirja on vahva, suorasanainen, todenmakuinen kertomus erään pakolaisperheen elämästä uudessa kotimaassa Ruotsissa. Vuodet ovat olleet täynnä elettyä elämää, vaikka Nahid ne melkein unohtaakin saatuaan kuulla sairastavansa parantumatonta ja pitkälle edennyttä syöpää. Hän haluaa soittaa vielä elossa olevalle äidilleen, mutta heti jos hän alkaa selittää, miksi he lähtivät, puhelu katkeaa. Pitää puhua ihan vain niitä näitä arjen asioita. Suhde omaan tyttäreen Aramiin kiristyy ja Nahid antaa katkeruutensa purkautua kuin tulivuoren. Hänestä tytär on Nahidin ansiota ja velkaa tälle läsnäolonsa. Kun Nahidille haetaan jatkoaikaa hoidoilla, Aram on kuitenkin useimmin häntä tapaamassa ja tukemassa. Hyvinä jaksoina Aram ja Johan vievät Nahidin veneilemään saaristoon. He viettävät yhteistä juhannusta Johanin perheen kanssa ja Nahidista jopa hetkittäin tuntuu, että hän oikeasti on osa tätä perhettä, ei yksinäinen syrjästäkatsoja. Nahidin elämänjano on sammumaton ja hän haluaa olla mukana liikkeessä, elämän rytmissä. Äiti ja tytär rakastavat toisiaan, mutta Nahidin monipolvinen katkeruus vuotaa ylitse silloinkin, kun Aram ja Johan ovat ottaneet hänet luokseen asumaan, on joulu ja iso yllätys jo tiedossa:

Aram istahti sohvan reunalle ja sanoi ensi töikseen:

”Sinulta jäi joulu väliin.”

Se sai minut synkälle mielelle. Hänen tokaisunsa suututti minua. Kuka nyt joulusta välittää. Kuka siitä välittää, jos minulta jäi tämä  joulu näkemättä, kun jää kaikki seuraavatkin.

”Meillä oli ikävä sinua”, hän sanoi sitten ja sehän minua vasta suututtikin. Hän olisi halunnut viettää joulun minun kanssani itsensä vuoksi. Hän olisi halunnut viimeisen joulun, muistikuvan minusta heidän joulunvietossaan.

Olimme kerran on runsaalla kahdellasadalla sivullaan pitkän jälkimaun tarina, jossa ei turhia rönsyjä kaivata. Bonde kirjoittaa tiiviisti, kiivaasti ja todesti. Kertomus kuin Nahidin vahva ja kärsimätön luonne, mutta ehdottoman suora. Erään vahvatahtoisen pakolaisäidin muistelma siitä miten olimme kerran.

Luulevatko he ihmisen kasvavan vahvaksi, jos hän ei koskaan ole kohdannut vaikeuksia? Kuvittelevatko, että vastaanpanemisen taito syntyy seisovassa vedessä?

*****

14 kommenttia:

  1. Kiitos Leena <3
    Tämä on kirjaston varauslistalla ja odotan sitä innolla.

    Mukavaa kevätviikkoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, ole hyvä<3 Ja arvaappa kenet muistin tästä kirjasta heti: Sinut! Tämä on sellaista josta me pidämme...

      Kiitos samoin<3

      Poista
  2. Tämä kuulostaa tosi mielenkiintoiselta, etenkin koska tuossa on tuo siirtolaisuustausta:)Kaunista iltaa Leena:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, niin...Iranista noin 30 vuotta sitten Ruotsiin. Lapsuudenystäväni asui Persiassa shaahin aikana ja minulla on vieläkin tallella hänen kirjeensä tuolta ajalta. Hyvin, hyvin eri kuin nyt.

      <3

      Poista
    2. Tiedän, täkäläisillä oli shaahin aikaan hyvät välit, ja jotkut täkäläiset firmat rakensivat monta taloa Teheraniin, KUn ajatullahit tulivat , niin he joutuivat pakenemaan henkensä edestä. Minullahan on serkku, jolla lapsi iranilaisen kanssa, joka pakeni sieltä ja tuli Suomeen aikoinaan

      Poista
    3. Jael, toivottavasti voimme keskustella näistä hyvän ruoan äärellä meidän suviterassilla, niin kerron lisää ja sinä myös. Se maa oli aivan eri, toki myönnän shaahin itsevaltaisuden ja vääryydet ja kansan kahtiajaon, mutta tilalle ei tullut parempaa, vaan vääryyksien vääryys!

      (Mulle tuli kuin vahongossa miniloma somesta, kun ensin tuli someuupumus ja nyt luen niin hyvää kirjaa, että ei ole jaksamista istua koneella:) Face on muuten alkanut viedä aivan liikaa aikaani!)

      Poista
  3. En ole törmännyt tähän kirjaan vielä missään muualla, mutta se meni oitis lukulistalleni. Kiitos siis tästä! :)
    Kirjan kansikin on upea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Zephyr, kiitos Otavan paperisien katalogin tämä oli helppo löytää:) Ole hyvä ja samaa mieltä kannesta<3

      Poista
  4. Kiitos, Leena - jälleen kerran kirja, joka pitäisi ehdottomasti lukea! Kuinka monia Nahideja Suomeenkin on saapunut pakolaisena - ja kuinka moni nainen meistäkin aivan samalla tavalla kapinoi ja kiivailee odotellessaan sairauden kourissa.

    VastaaPoista
  5. Otavan kirjasto julkaisee kyllä laatukirjallisuutta. Tämä kuulostaa raskaalta, mutta tärkeältä, painokkaalta romaanilta.


    T. Lumiomenan Katja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, sininen kirjasto on ihan suosikkini. Raskas, mutta erilainen.

      Poista
  6. Nyt on kirjavuosi alkanut kyllä hienosti! Sain tämän juuri luettua ja mä tykkäsin ihan tosi paljon! Nahid oli minusta aika mahtava persoona... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuulia, älä muuta sano. Erinomainen. Nahid ihan super:)

      <3

      Poista