keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla Siivoojan käsikirja 2 ja muita kertomuksia


Olenko minä tosiaan vihainen koska Sally tekee kuolemaa – ja siksi suutuksissa tälle maalle? Nyt on vessa rikki. Koko lattia pitää purkaa.

Minä kaipaan kuuta. Kaipaan yksinäisyyttä.

Meksikossa ei saa koskaan olla yksin. Jos menee omaan huoneeseensa lukemaan, joku huomaa sen ja tulee pitämään seuraa. Sally ei ole koskaan yksin. Öisin minä viivyn huoneessa niin kauan, että hän on varmasti nukahtanut.

Kuolemaan ei ole opaskirjaa. Ei ketään joka kertoisi mitä tehdä ja millaista siitä tulee.

Lucia Berlinin Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia Siivoojan käsikirja 2 (A Manual for Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin, Aula&co, suomennos Kristiina Drews) on kuin jatkumoa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia teokselle, joka häikäisi rosoisella kauneudellaan. Tarinoilla Berlinin värikkäästä elämästä kerrottuna karhealla aitoudella jatketaan nytkin, mutta tempo vaihtuu apassionatosta suorastaan agitato ehkäpä runsaasta alkoholikostutuksesta johtuen. Myös kyynelten suolalla lienee osuutta asiaan, sillä Lucian sisko tekee kuolemaa. Lucian ja Sallyn välit eivät ole aina olleet ruusuiset, mutta he ovat jo kauan sitten lähentyneet ja löytäneet siskoutensa.

Sallylta oli leikattu toinen rinta ja hän oli saanut sädehoitoa, ja sen jälkeen hän oli voinut hyvin viisi vuotta. Oikein hyvin. Hän oli säteilevä ja kaunis ja mielettömän onnellinen kiltin miesystävänsä Andrésin kanssa. Sallysta ja minusta tuli ystäviä ensimmäistä kertaa vaikean lapsuutemme jälkeen. Se tuntui samalta kuin rakastuminen – kun me löysimme toisemme ja tajusimme, kuinka paljon yhteistä meillä oli. Matkustimme yhdessä Jukatanille ja...Manasimme pois pahat muistot vanhemmistamme ja keskinäisestä kilpailustamme ja luulen, että me kasvoimme molemmat aikuisiksi.

Tanssia ruusuilla teoksen kirjoittaja elää elämän, josta ammentaa. Hän on kaikkea muuta kuin sunnuntailapsi, joka kirjoittelee huvikseen. Äidin alkoholismi, monet muutot, vaikea skolioosi, monet avioliitot ja vielä useammat miehet, asuntovaunuelämä, oma alkoholismi, monet ammatit neljän pojan elättäjänä ja lopulta elämän jakaminen happipullon kanssa, tekevät Luciasta hänet, jonka suoruus ei ole kaikkitietävää kärkkäyttä vaan suorastaan säteilevää rakkautta elämään. Hän innostui monesta, huomasi kaikki, halusi kaikille hyvää. Jos joku sitä ei nähnyt kaiken hummailun läpi, vika oli katsojassa. Hänen tuoksunsa olivat intohimo, chili, nuotiotulet, salvia, kuiva hiekka...Hänen kirjallinen alter egonsa voisi olla John Irvingin Leski vuoden verran (A Widow for One Year) Ruth Cole. Ruth eli elämän, jossa kasvetaan kirjailijaksi vaikka läpi kiehuvan laavan. Hyvin osuvasti Tanssia ruusuilla teoksen alussa Lydia Davis alkusanoissa ”Tärkeintä on hyvä tarina”  toteaa:

Olen aina uskonut, että parhaat kirjailijat nousevat ennemmin tai myöhemmin pintaan kuin kerma, ja että heistä tulee juuri niin kuuluisia kuin pitääkin – heidän tuotannostaan puhutaan, sitä siteerataan, opetetaan, esitetään, filmataan, sävelletään ja kootaan antologioihin.

Maailma löysin Lucia Berlinin ja sitä myötä berlinismin, joka viis veisaa määreistä, normeista, mitä muut ovat mieltä ja olenko minä nyt hyvä ihminen? vai haluanko olla hullu ja pitää hauskaa miehen kanssa, jonka kanssa ’teemme toisemme vielä hullummiksi? ja sitten ajettiin autolla kohti San Clementeä...Me katsottiin Big Valleyta, kun Jesse sanoi: ”Mitä tuumit? Mennäänkö naimisiin vai tapetaanko itsemme?” jossain soi Otis Redding, rakastelu sai sääret tärisemään, naama hellänä hymyilystä...’ Berlinismiä ei selitetä, eikä silitetä auki ja salonkikelpoiseksi. Se menee lukijoiden sisään, eikä kysy lupaa, se tekee pesän minne sitä huvittaa, se jää lukijaan. Se voi olla mustaa huumoria tai sitten ei, se voi olla osattomuuden maksimointia, mutta se säihkyy elämää!

Tanssia ruusuilla on novellikokoelma, mutta tarinan lankana kautta matkan on Lucian elämä ja myös Sallyn sairaus. Pidin viehättävästä kirjenovellista Rakas Conchi ja koko ajan kaikesta mikä liittyi Sallyyn, kuten vaikka Odota hetki. Kaikkein hurjinta oli kyllä kun luin novellin Äiti, jossa Lucia ja Sally muistelevat omaa äitään. Aloin nauraa hillittömästi, enkä saanut lopetettua. Varmaan berlinismi voi aiheuttaa tällaista. Toki minun oli saatava jakaa tämä novelli mieheni kanssa, joten ilmoitin, että ’nyt Siri lukee sulle Paul, kuuntele!’ ja luin ja nauroin...Mitä Berlin –terapiaa. Tytöt tietty muistelevat kaikkea ikävämpää äidistään, joka siis oli alkoholisti ja erikoinen persoona.

”Äiti inhosi lapsia. Menin kerran häntä vastaan lentokentälle, kun kaikki neljä lastani olivat pieniä. Äiti kiljui: ’Käske ne pois!’ niin kuin lapset olisivat dobermanneja.

”Äiti syytti katolista kirkkoa siitä että ihmisillä on niin paljon lapsia. Se väitti paavin panneen liikkeelle huhun, rakkaus tekee onnelliseksi.”

”Äiti pilasi minun suosikkielokuvani”, sanoin Sallylle. ”Bernadetten laulun. Kävin siihen aikaan...ja suunnittelin ryhtyväni nunnaksi...Se nauroi läpi koko leffan. Sanoi ettei sankaritar suinkaan ollut Neitsyt Maria. ’Herran tähden, sehän on Dorothy Lamour.’ Äiti teki viikkotolkulla pilaa neitseellisestä sikiämisestä. Puhuessaan puhelimessa ystävänsä Alice Pomeroyn kanssa se saattoi sanoa: ’Hei, täällä minä, Hikinen Sikiö.’ Tai: ’Hei, täällä Kahden Sekunnin Sikiö.’

”Vuosien mittaan äidin itsemurhakirjeet, jotka oli osoitettu minulle, olivat yleensä pelkkiä vitsejä. Kun se viilsi ranteensa auki, se pani allekirjoitukseksi Bloody Mary.”

Olen vaikuttunut Luciasta. Hän ei ollut lammikon seisova vesi, joka alkaa haista, vaan hän teki kaikesta, kivustakin, merta ja myrskyä hyvään pyrkien, montaa uskaltaen. Vaikka koin paljon Ruusuilla tanssia lukiessani, jäin ripauksen kaipaamaan edellisen teoksen Toda luna, Todo ãno ja sitä sisälleni virtaavaa kohtalonomaista tuntemista, tunteiden syvempää tuntumista, ensirakkauden hetkeä, uniikkiutta, jonka kokee vain kerran.

Raukea valo, niin kuin meksikolainen iltapäivä huoneessasi. Saatoin nähdä auringon sinun kasvoillasi.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Tuijata. Kultturipohdintoja

4 kommenttia:

  1. Kiitos Leena <3
    Lucia Berlin ei jätä kylmäksi. Mitä kauemmin kirjan lukemisesta on, sitä paremmalta novellit tuntuvat, sillä tunnetta niissä on ja elämää ja sitä rakkautta. Nyt ihan itkettää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, niin se menee ja etenkin Lucian kanssa. Hänessä oli hehkua (glow), jota ei oltu ostettu Sokokselta. Ja miten vaikeaa sen selän suoristajan kanssakin. Isabella Rosselinilla on ollut samanlainen sairaus...Jaettua kyynelehtimistä<3

      Poista
  2. Berlinismi aiheuttaa hillitsemättömiä naurukohtauksia :-) Upea kirjailija, nautittavaa luettavaa. Tämä toinen osa oli mielestäni ensimmäistä hieman synkempi, mitä mieltä olet? Berlin on taitava tuomaan esiin asioita reippaan rankasti, muttei kuitenkaan liian rankasti, niin että lukija voi vain nauttia - takana on varmasti paljon sellaista, jota emme halua kuulla. Tai ehkä kirjailija näkee elämän näin, tai haluaa nähdä? Loistavaa luettavaa joka tapauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, ehdottomasti:) Synkempi ja hieman sekavampi.Rankan elämän kaikkia seurauksia ei ole varmaan tarjolla ilman pientä stailausta. Kuten hänen poikansakin ovat kertoneet.Loistavaa ja niin erilaista. Ei huku edes kirjatapettiin.

      <3

      Poista