Korvissa alkoi soida ja silmissä sumentua, huone Mian
ympärillä alkoi liikkua. Mia hengitti muutaman kerran syvään sisään ja ulos
saadakseen paniikin hallintaan. Olet korkeakoulututkinnon suorittanut
suomenruotsalainen nainen, et mikään tappajaäiti. Olet asianajaja,
lakitoimiston omistaja. Olet fyysisesti hyvässä kunnossa. Et käytä alkoholia.
Asut omistusasunnossa Töölössä, Helsingissä. Hän ajatteli hetken ominaisuuksia,
joita oli itseensä liittänyt. Korkeakoulututkinto, asianajaja, ei alkoholia.
Mutta tuo en ole minä, hän ajatteli sitten...Pelkkää pintaa, jonka läpi
lastensuojeluviranomaiset näkisivät. He tajuaisivat, millainen Mia oikeasti
oli: Uupunut yksinhuoltaja, jolla oli vaikeuksia selvitä tavallisesta arjesta.
Masentunut nainen, jonka itsetunto oli nollassa. Ilman unilääkkeitä hän valvoi
yöt, ja hän oli surkeissa, lähes olemattomissa väleissä lapsensa isän kanssa. Hän
oli pienituloinen yksinyrittäjä, korviansa myöten asunto- ja yritysveloissa.
Hän oli äiti, jonka lapsesta oli tehty lastensuojeluilmoitus.
Villy Lindfeltin esikoisteos Miltä tuntuu tappaa (Siltala
2020) on nimestä päätellen kovaksikeitettyä dekkaria, josta psykologisuuden
syvänteet on jätetty sivuun. Nimi ajaa osittain harhaan ja mietin, jopa sen
ohjaavan kirjaa hieman ohitse innokkaimman kohderyhmänsä. Se
on enemmän, mutta ei ihan ole omaa dekkarigenreäni ja perustelen sen
kyllä spoilauksia vältellen.
Kirjan veljekset Rolle ja Matias retkellä Vasikkasaaressa vuonna
2000 on erinomainen aloitus kaikkineen seuraamuksella joka jatkuu kautta
tarinan. Siis ensimmäinen luku. Sitä ennen prologi tarjoilee katsauksen tulevaan.
Toinen luku taas esittelee Mian, yksinhuoltajaäidin, jonka on vaikea
järjestellä tyttärensä Emilien asioita exänsä jatkuvasti pettävien lupausten
suossa. Tom unohtelee tahallaan tai tahattomasti ja lähettelee peruutusviestejään
WhatsAppiin Emilien noutamisesta koulun iltapäiväkerhosta ikään kuin Mian
työllä ja sovituilla tapaamisilla ei olisi mitään merkitystä. Kaikkein pahinta
on tietenkin kun Tom ei muista edes ilmoittaa mitään! Mia on yrittäjä, joka
haluaa päästä mahdollisimman kauas rikollisuudesta, sen tekijöistä sekä
uhreista. Tämä onnistuukin siihen hetkeen kun hänen ystävänsä jo pitkältä
ajalta pyytää häneltä apua todella kauhistuttavaan asiaan. Vaikka Mia kuinka
yrittää hän ei kestä ajatusta jättää Robertia eli Rollea tilanteeseen yksin;
hän ottaa toimeksiannon vastaan. Kaksi enemmän tai vähemmän epätasapainossa
henkisesti olevaa alkavat setviä todella outoa tapahtumasarjaa. Alkaa pyöritys,
jossa kaikkien elämä on vaakalaudalle ja mikä kauhistuttavinta, suloisen,
balettia harrastavan Emilien...
Koska kirjassa puhutaan paljon Vuosaaren rahtisataman (,
josta kyllä pääsee mukaan suoraan Saksaan kera oman auton...) konteista, sanon,
että mitä parhaimman dekkarin ainekset kasassa eli kontit koossa! En yhtään
epäile etteikö tämä kirja löytäisi lukijoitaan, sen verran paljon se poikkeaa
kotimaisen tarjonnan massasta, mutta minun mielestäni, mikä anteeksi kyllä
esikoisen kirjoittajalle suotakoon, Villy varmistelee turhan paljon lukijan
kyydissä pysymistä. Ihan aiheetonta tuo ei ole, sillä olen jättänyt erään
huikean kotimaisen naisdekkaristin vain siksi, että hän yllättäen nosti tempoa
ylitse sietorajani. Miten kaipaankaan hänen hitaita ja psykologisia
aikojaan...Siis Villy tulee varmistellessaan toistaneeksi Vuosaaren kontit ja
niissä sijainneet laudat lattialla niin monta kertaa, että kukaan, kukaan ei
voi olla niitä unohtamatta. Samoin on katumaasturin tulemisen ja menemisen ja
erään lippalakkipään ja muutaman muunkin jutun. (Kysyin tästä kirjan
kuunnelleelta kirjablogikollegalta Susa Pukemalta ja hän sanoi, että
kuunnellessa tuollaiseen ei tullut kiinnnittäneeksi huomiota.) Paatuneelle
dekkarin lukijalle tässä tulee toisteisuutta, joka vie voimaa jännitykseltä ja
mikä pahinta tunnelmalta. Kirjan henkilöt ovat onnen omiaan juuri psykologiseen
dekkariin, kuten oli vaikka Johan Bargumin Syyspurjehdus, jota aivan rakastin. Päähenkilökategoria on juuri sopivan kokoinen
ja jännitteinen, kun mukaan lasketaan vielä Robertin perhe ja etenkin paha
merihäiskunngataräiti, josta olisi voinut ammentaa enemmänkin. (Yleensä he
seisovat katveessa kuten vaikka irlantilaisdekkaristi Julia Parsonsin
Tiimalasissa vai oliko se Tiimalasi, jossa kirjan lopussa päätekijä, vanha
nainen, mutta vahva mehiläiskuningatar seisoo katveessa, hautajaisissa tekonsa
jälkeen – hymyillen? Apua! Näin käy kun lukee liikaa dekkareita, vaikka ei
niitä voi ikinä oikesti liikaa lukea. Koko blogini ’henki’ alkoi Rendellin
Veden lumosta...)
Villyllä on käytettävissään mehiläiskuningatar ja hän olisi
voinut minun mielestäni ammentaa naisesta enemmänkin, sillä olihan Rollen äidin vaikutus kokonaisuuteen suunnaton:
2004
Rollen äiti nojasi ovenkarmiin. Hän oli täysissä pukeissa,
yllään juhlamekko ja jalassaan korkokengät. Kädessä oli viinilasi, tietenkin.
Äiti otti lasista huikan. Hän ei puhunut mitään, seisoi vain paikallaan.
”Mitä?”Rolle kysyi lopulta. ”Onko jotain tapahtunut?”
Äiti vain jatkoi tuijottamistaan.Sitten hän kääntyi sanaakaan
sanomatta ja hävisi käytävään. Hän ei viitsinyt edes sulkea ovea eikä sammuttaa
käytävän valoja. Hänen Rollea kohtaan tuntemansa inho oli käsin kosketeltavaa.
Mitäs sanotte? Jännityksen kontit kasassa eli
ylenpalttisisen pikkutarkoista selittelyistä, varmisteluista ja tutkintalinjoista huolimatta,
ennustan Villy Lindfeltille huikeaa dekkaristin uraa rohkeammalla
heittäytymisellä. Hän on laadukas kirjoittaja, sen huomaa jo yhden kirjan
perusteella, sitten vielä sitä herkkyyttä, joka sai minut kyynelehtimään
murhaajan perään Antti Tuomaisen Kaivoksessa. Vähän vielä intohimoa ja
mehiläiskuningattaria murhien rumbaan, niin lupaan laajan lukijakunnan!
*****
Ihanaa kun nostit esille Rollen äidin! Totta tosiaan, siinä olisi aineksia omaankin tarinaan, niin hyytävältä hänen suhtautumisensa Rolleen tuntui jo lyhyidenkin pätkien perusteella. Kyllä, luulenpa, että tulemme kuulemaan Villystä lisää!
VastaaPoistaSusa, siinä vasta pahatar! Juu, noista mehiläiskuningattarista saisi vaikka minkä tarinan...Takuulla kuulemme.
Poista♥♥