Hyvän mielen lähteillä...aina uudestaan

1) Yksi elämäni rikkaus ovat taide ja taiteilevat ystäväni. Tämä Hannen voimaoranssiperhonen on nyt juuri tarpeeseen. Huomatkaa kuvan lumi...Toinen taiteileva voimaystäväni on Jael, jonka Madonnan kaikki muistanevat...

2) Ilman puutarhaa olisin vajaa. Puutarhassa taivas on kattona ja mitään rajaa ei ole sillä, miten paljon luovutta voi purkaa omaan salaiseen puutarhaansa. Täältä löydät siitä enemmän.

3) ...mutta todellinen bensani tulee meidän pienestä perheestä. Tytär Meri on elämäni aurinko, kuu ja tähdet, R. kumppani kaikessa!, mies joka osaa syöttää viistopalloja ja pitää kiinnostukseni yllä. Luulen, että tasoitukseni on hyvä;-) Kuvassa kuuntelemme Bessun puhetta R:n synttäreillä.

4) Tässä sisareni suosikkiharrastuksessaan eli seurustelemassa karhun kanssa. Jos Merja alkaisi  vaikka virkata, hämmästyisin...;-)

5) Elän myös elokuvista ja niinpä talviaikaan meillä lauantai-illanhuuma tarkoittaa useimmiten tätä:

Meillä on vain yksi televisio ja se sijaitsee alakerran takkahuoneessa, joka on kodikas talvikauden pesä akkujen lataamiseen.

6) Rrrrrakastan talvea ja on ihanaa saada asua maassa, jossa sataa lunta...taivaan timantteja.

7) Ehdoton hyvän mielen lähde on myöskin hyvä ruoka, niin sen valmistaminen kuin etenkin myös siitä nauttiminen. Kuvassa herkullinen zarzuela

8) Kirjat ovat ilma, jota hengitän...

9) Koirat ovat aina olleet osa minua, elämäni pyyteettömimmät kumppanit, unforgettable 4-ever...

10) Vesi on elementti, josta en halua asua kaukana. Olen aina asunut likellä vettä, järveä tai merta, mutta merelle olen menettänyt sieluni. Meri ja koko luonto eläimineen ovat asioita, joille olen täydesti omistautunut.

Sain Annikalta haasteen kertoa 10 hyvän mielen lähdettäni. Kiitos♥Tämä on toinen kerta, kun tämän teen. Se varhempi löytyy täältä

Tässä helmikuun kevennyksessä pitää haastaa vähintäin viisi muuta ja sitten kertoa se heille. Haastan:

Hannen Virtauksesta
Jaelin Appelsiinipuun alta
Minttulin Minttulin kuvailuista
Birgitan blogista Skool ja kulaus
Katja/Lumiomenan
Marken Marken maailmasta
Opuscolon kirjasta kirjaan
Pionin Anun puutarhasta

Ja nyt keventelemään...

Love

Leena Lumi

Leena Lumin synttäriarvonta 2013

Yllättäen huomasin, että olen kirjoittanut Leena Lumia jo neljä vuotta. Vuodet tulevat täyteen ystävänpäivänä, joka niin sopiikin tähän harrastukseen, jonka yksi antoisa puoli ovat samanhenkiset ystävät. Juhlan kunniaksi pidämme synttäriarvonnan, joka alkaa tänään ja päättyy ke 13.2. klo 18. Tulokset ilmoitan ystävänpäivän aikana. Onnettarena toimii Lumimies.

Arvontaan voi osallistua jokainen lukijakseni kirjautunut tai kirjautuva. Kommentista saa yhden arvan ja linkittämisestä toisen. Linkittää voi myös fb-sivulla. Muistakaa ilmoittaa, monellako olette mukana. Linkittämiseen voi käyttää yllä olevaa kollaasikuvaa tai alla olevaa yksittäiskuvaa:

Tämäkin on yksi kuvamahdollisuus ja ihan harjukaupunkilainen juttu:

Palkintona on kirjoja, joista viisi ensimmäiseksi tullutta saa valita voittajajärjestyksessä yhden kirjan. Kirjalista on jo nyt aika muhkea, mutta saattaa kasvaa vieläkin. Anonyyminä ei voi osallistua, joten ellei ole blogia, on yhteystiedot ilmoitettava. Pidättehän huolen, että seuraatte arvonnan tulosta ettei palkintojono 'seiso'.

Kirjat ovat uusia ja vain yhteen kertaan luettuja, joten jos itseä ei kiinnosta, voi antaa lahjaksi, tuliaiseksi tai muuten vain. Kirjat ovat kuin kukat, ne sopivat aina!

Huomatkaa, että minulla on kommenttivalvonta, joten kommenttinne näkyvät vasta, kun olen koneella. Ne eivät ole kadonneet...

Iloista arvontamieltä kaikille ja kiitos, että olette ilahduttaneet minua jo neljä vuotta♥

Arnaud Delmonte&David Batty: Tumman suklaan herkut - 80 vastustamatonta ohjetta  Tämän ostin ihan teille: Ihana!

Virpi Kurjenlento, Sami Repo: Suomalaista voimaruokaa Vuoden 2011 paras ruokakirja Suomessa!

Juha-Pekka Koskinen&Miranda Koskinen: Hallava hevonen ♥♥♥♥♥

Riitta Tiitu: Wanilla Brocante Chic

Ilona Pietiläinen: Koti lehvistön varjossa - Rintamiestalon uusi elämä

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän

Puutarhamaailma 2012

Ruediger Schache: Sydänmagneetti - Vetovoiman salaisuus  1759 on jo ollut kiinnostunut tästä!

Joanne Harris: Persikoiden aikaan  

Tapani Heinonen: Reunalla  Rohkea!

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa  // VARATTU!

Tess Gerritsen: Eloonjäänyt  //  VARATTU!

Lisa Lemke: Grillatun kera - Kastikkeet, lisukkeet, salaatit ja jälkiruoat  

Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Kirsi Tuominen, Olavi Niemi: Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri  Puutarhakirjasuosikki, josta on ollut kiinnostunut jo 2458 lukijaa!//  VARATTU!

Raili Mikkanen, Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen

Alex Capus: Léon ja Louise

Kristiina Halkola: Jos rakastat

Tee itse - Terveyssnapsit, -viinit ja -liköörit

Max Manner: Vapauttaja

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus

Paulo Coelho: Brida

Pia Juul: Hallandin murha

Kim Edwards: Unien järvi

Ilona Pietiläinen: Talven taikaa - 100 ideaa valkoisesta rintamamiestalosta sisustusunelmia lumen valossa!

Philippa Gregory: Punainen kuningatar

Anne Holt: Julkkismurhat

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat  // VARATTU!

Karin Slaughter: Pettävä hiljaisuus

Aravind Adiga: Viimeinen mies

Denise Mina: Yksin yössä

Ilona Pietiläinen: Villa Charme - tuunaa ja kaunista kotiasi

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla - Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa

Markku Envall: Jäät lähtevät

Rauha S. Virtanen: Seljan Tuli ja Lumi

Mauri Leivo: Kuikka - alkulintu

Mia Vänskä: Musta kuu

Erityistä:

Leila Nuikki: Unen kelluva silta - Ahdistuksesta luovuuteen  Pitkän harkinnan jälkeen haluan tälle uskomattomalle kirjalle uuden, arvostavan kodin. Kertomus ehkä Suomen kuuluisimman japanilaisen puutarhan synnystä.// VARATTU!

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

Karin Slaughter: Kivun jäljet

Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien  

Ruediger Schache: Sydämen viisaus

Saila Routio: Puutarha laatikoissa  



Leena Lumi

PS. Lumikukka, älä 'osallistu' enää;-) Olet ollut jo aikaa sitten mukana. Ilmoita vain yhteystietosi. Osallistujia on niin paljon, että kommentit menevät kahdelle sivulle. En ymmärrä, miksi sinä et näe niitä...

Voin kaivata -

Voin kaivata sinua, tiedätkö sen...
Kuin kaari on ruumiini hämärissä,
se on kireä, kuuma, on näännyksissä -
ja sentään, jos tulisit, tiedän sen,
vain kiveä kättesi alla ma oisin:
kovaa, kuollutta, jäykkää ja ynseää,
ja jos pirstoisit mun - sinun pirstovan soisin! -
siruiks löisit mun, siru jokainen
yhä kiveä on ja kiveksi jää!

Ja puhua voin, voin puhua sulle:
jään viereesi sanoja vilkkaita virkkain,
ja jos kuuntelet, vaieta äkkiä voin
ja hymyillen nähdä, kun tavoitat suotta
minun sanaini mieltä kuin parvia sirkkain:
oi, kaikki ne käsistäs hyppivät pois,
vaikk' haroisit, miettisit tuhannen vuotta!
Ja katsoa voin sua, silmin kirkkain,
ja jos huomaat sen, minä katson pois,
kuin sinua ollenkaan ei ois...

Voin kaivata! Kaivata, kaivata voin!

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

*****

How Can We Hang On To A Dream

Leena Lumin valinnat Blogistanian Globalia 2012

Valintani Blogistanian Globalia 2012 ovat:

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (The Stranger's Child, Otava 2012, suomennos Markku Päkkilä)/3

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (The Sense of an Ending, WSOY 2012, suomennos Kersti Juva)/2

Herman Koch: Illallinen (Het diner, Siltala 2012, suomennos Sanna van Leeuwen)/ 1

Leena Lumi

Broilerherkku slaavilaisittain

Sain monipuolisesti Venäjää tuntevalta ystävältäni reseptin slaavilaiseen kanapataan, joka on herkullisuuden ja helppouden huippu. Teimme tämän ihan saadun ohjeen mukaan eli käytimme valmiiksi marinoituja luisia rintapaloja, joita meillä oli kuusi. Seuraavalla kerralla vaihdamme vain sen, että käytämme luuttomia rintapaloja, sillä osasta löytyi pienen pieniä luunsiruja, jotka voivat olla ikävä juttu kenelle vain, mutta etenkin lapsi voi syödä niin, että ei osaa varoa. Silloin käytämme kahdeksan rintapalaa, josta syö jo kokonainen perhe hyvin tai kaksi aikuista muutamia päiviä.  Ohje tulee nyt juuri kuten olen sen saanut:

6 muhkeaa valmiiksi marinoitua kananrintapalaa
4 paprikaa, yksi jokaista väriä
2 prk smetanaa
2 dl kuohukermaa
1 pkt Aura-sinihomejuustoa

Rintapalat paistetaan kevyesti pannulla ja ladellaan voideltuun uunivuokaan. Päälle silputaan neljä parpikaa, eri väriä, joka vasta onkin kaunis näky. Sitten murustellaan pinnalle paketillinen sinihomejuustoa, joka meillä on Aura Gold, 125 grammaa.

Sitten sekoitetaan kaksi purkkia smetanaa ja kaksi dl kermaa. Kaadetaan seos kanan, paprikoiden ja murustellun juuston päälle. Uuniin muhimaan n. 150 asteen lämpöön pariksi tunniksi. Kypsyysasteen voi helposti todeta siitä, kun erottelee lihat luista ennen tarjolle laittamista.

Minä pidin ensimmäisen tunnin 150 astetta ja sitten seuraavan 125 astetta ja sain silläkin kypsäksi. Vuoka oli uunissa ilman kantta ja paprikat säilyivät värikkäinä, eivätkä mustuneet. Kuvat eivät tee herkulle oikeutta!

Oheen arborio-riisiä, jonka keitimme kasvisliemessä. Ja tietenkin tomaatti-mozzarellasalaattia, sillä minulla edelleenikin basilika kasvaa kaapinalusvalon alla ja ainakin Mestarin Herkussa Jyväskylässä on uskomattoman hyviä kotimaisia tomaatteja. Teen salaattia aika reippaasti, sillä se on sitten minulla maanantaipäivän lounas.

Tässä ruoka, jota voi valmistaa vaikka uunipellillisen ja josta kaikki pitävät. Ateria valmistuu uunissa, kun on lasten kanssa pulkkamäessä tai hiihtämässä. Antaa tilaa myös aikuisten seurusteluun, johon emäntäkin ehtii mukaan etc. Jos jotain jää, voi lämmittää seuraavana päivänä. Riisikin säilyy herkullisena ja irtonaisena, kun siihen sekoittaa vähän pääruuan lientä ja oli niin herkullista, että sitä olisi syönyt ihan pelkiltäänkin.

"A vot", sanoi ystäväni ja minä kiitän.

Juomaksi vesi tai mukava punaviini, sellainen 'talon viini'.

Guten Appetit!

Leena Lumi

Vinkki: Jos on lapsiruokailijoita pöydässä, on helpompaa tehdä tämä slaavilainen broilerherkku kananpojan fileepihvistä, näin välttyy mahdollisilta luusirpaleilta, joita voi joskus olla rintaluiden poistamisen jälkeenkin, onneksi tosi harvoin. Kannattaa pitää huoli, että nestettä on niin, että kun tekee isoista luisista rintapaloista, liha muhii kermassa ja smetanassa. Apua!, tämä vain on niin hyvää...

Tässä lapsiystävällinen versio ja muutenkin huoleton, sillä mietin vähän aikaa, mitä tekisin ruoaksi viikonlopuksi, että ehtisi myös ulkoilla. Ostin kaksi pakettia jyväbroilerin basilika-tomaatti fileepihviä (2x450 g eli 8 filettä), laktoositonta kuohukermaa (purkki 3,3), josta ei käyttänyt ihan kaikkea ja pikkupurkin smetanaa, yhden sinihomejuuston ja ison, punaisen paprikan. Fileet vain vuokaan, päälle pilkotut paprikanpalaset, murusteltu sinihomejuusto sekä smetana-kermaseos. Uuniin n. 1,5 tunniksi noin 150 astetta ja siinä se sitten on. Lautaselle vielä arborio -riisiä ja siitä vain nauttimaan. Tuoretta pöydässä on meillä kaiken aikaa minitarhaterttutomaateja, joita voi napsia tuosta vain ja pitää vaikka laiskan kokkipäivän salaattina.

Ruokareseptit Leena Lumissa

Michael Cunningham: Koti maailman laidalla

Ehkä kaikkein parasta oli että pilvessä suoriuduin kaikesta Nedin kanssa. Ruoho herpaannutti minut, joten jos Ned painoi suunsa omaani vasten tai silitti minua kovakouraisesti, menin mukaan raukeassa, soljuvassa tilassa joka poikkesi tykkänään siitä mitä olin joskus tarkoittanut kiihottumisella. Yhdyntä oli aina saanut minussa aikaan möyryävää sisäistä kiristymistä, joka muuttui nopeasti mielihyvästä pakokauhuksi ja pakokauhusta piinaksi, niin että kun Ned ähersi kohti päätepistettä, minä makasin hänen allaan hermostuneena ja vihaisena ja sanoin ääneti: ”Lopeta, lopeta, lopeta.” Nyt kykenin suomaan Nedille raukeutta, joka ei sisältänyt suoranaista nautintoa eikä tuskaa vaan ennemminkin puhtaasti kutkuttavan aistimuksen, joka oli…Tässä oli Ned ja tässä olin minä, nainen joka pystyi yllättämään itsensä. (Alice)

Michael Cunninghamin kirja Koti maailman laidalla (A Home at the End of the World, Gummerus 2001, suomennos Marja Alopaeus) löysi minut erään arvion kautta. Tiesin heti, että tässä on kirja juuri minulle. Etiäiseni osuivat niin oikeaan, että ajattelin olla jopa kirjoittamatta tästä mitään, pitää vain itselläni. En voi uskoa, että naputan tämän lauseen: Koti maailman laidalla on yhtä hyvä kuin Cunninghamin Tunnit ja ehdottomasti miellyttävämpi kuin tyylillisesti taidokas, mutta suppeanäkökulmainen Illan tullen.

Tiedätte, mitä olen mieltä Julian Barnesin kirjasta Kuin jokin päättyisi. Tässä on jotain samaa muussakin kuin ajassa jossa liikutaan. Kummassakin kirjassa käsitellään, mitä oli tapahtunut ’60 luvulla, kun oli vapaa rakkaus, ruoho, Vietnamin sota, kommuuniasuminen, The Doors ja se tietty tunne, että rakkaus ja raivo voittavat kaiken ja nyt elää sukupolvi, joka muuttaa maailmaa. Muistakaamme kuitenkin, kuten Barneskin huomautti, että kun puhumme kuusikymmenlukulaisista, se on venyvä käsite: se mikä jo tapahtui USAssa, rantautui Eurooppaan vähän jälkijunassa ja niinpä eurooppalaisen hippiliikkeen kiihkeimmät vuodet saattoivatkin olla vaikka ’69-’73. Tuona ensin mainittuna vuonna kuitenkin oli Woodstockin ikimuistoinen konsertti ja sen rytmit heijastuvat tähänkin tarinaan…

Yhdysvaltojen merkittävimpiin kirjailijoihin kuuluvan Michael Cunninghamin teos Koti maailman laidalla kertoo kahdesta pojasta Jonathanista ja Bobbysta, jotka ovat ystäviä jo lapsesta ja asuvat Clevelandissa. Molemmille pojille sattuu perheessä iso tragedia, mutta keskiöön nousee eittämättä poikien välinen ystävyys ja se, että Bobby on kuin syntynyt orpopersoonaksi, ikuiseksi kodin ja perheen kaipaajaksi. Voisi sanoa toisten kotiin tunkeutujaksi, sillä hän löytää mukavan turvapesän Jonathanin kotoa, jossa on aina siistiä ja äiti, Alice, joka tekee uskomattomia kulinaarisia luomuksia ja on vielä kaiken lisäksi rento ja mukava. Alice, joka kävelee mustanpunaisten tulppaanien ohi,  antaa kätensä liukua päärynäpuun kaarnalla, ravistaa muutaman valkoisen kukan hiuksiinsa ja haaveilee vielä kerran asuvansa talossa, josta näkyy vesi.

Kun Jonathan muuttaa New Yorkiin, Bobby pesiytyy kuin käenpoikanen Alicen ja Nedin asuntoon ja etenkin keittiöön, alkaen opetella ruoanlaiton saloja. Jonathan puolestaan asuu yhdessä Claren, vapaan rakkauden papittaren kanssa, mutta seurustelee miehen kanssa, jota ei rakasta, jonka kanssa hänellä ei ole oikeastaan mitään puhumista, mutta Erichin hellä kyvykkyys yllätti hänet ja sai jatkamaan seksuaalisesti antoisaa suhdetta. Nedin sairastuttua, Alice ja Ned muuttavat lääkärin kehotuksesta kuivempaan ilmastoon ja Alice, joka kaipasi vesinäköalaa saakin katsella jatkossa Arizonan autiomaan kuivuutta. Bobby siirtyy nyt asumaan Jonathanin ja Claren luokse, jossa jollain tavalla alkaa kaikki, vaikka pohja on luotu jo poikien '60-luvun lapsuudessa. Nyt lukija viimeistään sulautuu aikakauden fiiliksiin, sillä Cunningham ei kaihda olla tuomatta esiin mieletöntä määrää tuonaikaisia kuuluisia muusikkoja, vapaamielistä kommuuniasumista ja tietynlaista irrallisuutta, jossa kuin kaikki olisi ollut mahdollista, vaikka se olikin sitä vain useimpien mielissä. Eniten hukassa on Jonathan, joka tuskailee, miksi hän ei pysty rakentamaan itselleen elämää. Hän on kuin alituisessa vapaassa pudotuksessa silloin tällöin hetkellisesti kuvitellen löytäneensä kiinnekohdan, kunnes sekin hetki on mennyt ohitse. Jollain oudolla tavalla kirjan kaikki kertojat lukuun ottamatta Alicea ovat eksyksissä. Alice on kirjan kiinnostava selviytyjä, kuin autiomaan leguaani, joka hautautuu hiekkaan, kunnes polttavin kuumuus on ohitse. Kunnes pahin on ohitse.

Kirjailijana Cunningham joko hakee itseään tai on tarkoituksella tehnyt kirjasta koosten henkilöiden omia kertomuksia, jotka leijuvat päräkkäin, risteävät sattumoisin, mutta ehdottomasti kaihtavat koskettamista, kiinnittymistä, kiintymistä.  Jonathanin irrallisuus onkin heidän yhteisöllinen irrallisuutensa ja mistä sen nimittäjä sitten löytyykään. Tuskin edes Woodstockista!

Lukija sekä kokee tyydytystä että olisi kaivannut irrallisten lankojen solmimista. Ehkä kaiken nimittäjä onkin Alice, mutta sinne asti meidän ei anneta nähdä., sillä

”We are stardust, we are golden, and we’ve got to get ourselves back to the garden.”

*****

“Joskus, hyvin harvoin ilmestyy romaani, joka on kauneudessaan ja herkkävaistoisuudessaan niin lumoava, että lukija ahmaisee sen lähes kokonaan isoina ahnaina suupaloina ja tuntee jälkeenpäin avartuneensa ja tulleensa ravituksi ääriään myöten niin että melkein kivistää. Sellainen kirja on Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla. (San Diego Tribune)

*****

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Erja ja Naakku

Sinä et koskaan saa niin hellyyttä...

Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia

- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Tuure

Anna Kareninaa, runoja, mustikkaskonsseja...

Yritän nyt kerrankin olla lyhytsanainen;-)  Siis viikko on ollut sanoisinko tiheä, mutta en rasita teitä yksityiskohdilla. Sen verran nut kuitenkin, että ensi viikolla runsaan maisemista poissaolon vuoksi tulee ehkä vain yksi kirja, josta nautin jo nyt yön tunteina sekä eräs slaavilainen, helppo, mutta herkullinen ruokaohje. Toisaalta, mitä vain voi tapahtua, sillä ainahan se muutos ja/tai seikkailu odottaa nurkan takana.

Viikko oli silläkin tavalla erikoinen, että ilmestyi Paperilyhtyjä - Runoilijoiden antologia, josta Hannele Eväsoja sanoo näin:

"Tämä on tietääksemme ensimmäinen sosiaalisen median runoantologia." 

Aivan kuulen, miten historian siivet havisevat...

Ellette vielä ole käyneet katsomassa 13. filmatisointia Anna Kareninasta, menkää ihmeessä. Alussa järkytyin, sillä ohjaustyö oli aika erikoista, mutta siinä vaiheessa kun Anna ja Vronski tanssivat ensimmäinen huumavan valssinsa unohdin kaiken muun...Upea, upea elokuva ja jälleen Keira on niin antautunut esittämälleen roolihahmolle, että...

Sarppu blogista Tyrniä ja tyrskyjä yrittää tehdä minusta leipojaa, vaikka olen sielultani ruuanlaittaja. Nyt on menossa leipomusprojekti, jonka julkaisen, jos teos ja kuvat onnistuvat. Yrittänyttä ei laiteta ja perästä kuuluu. Ehkä.

Jos pakastimesi kaipaa vielä tyhjennystä, tarjoaa Sarppu tänään mustikkaisia skonsseja, josta yllä herkkumestarin kuva. Meillä mustikat ovat loppuneet jo viime viikolla, sillä satakuntalaisuus istuu sitkeässä ja minä aina sitä kuningatarkiisseliä...siis vadelmista ja mustikoista. 

Viikko oli sikälikin huimaava, että ehdin tehdä Matkalla huipulle, josta jo nyt tammikuussa saan etiäisiä, että kyseessä on vuoden ruokakirja.

Noin viikon päästä avaan blogini 4-vuotissynttäri&ystävänpäivä-arvonnan, joten kirjoja luvassa. Neljä vuotta! On kuin se olisi ollut eilen, kun R. huusi: "Leena, tule katsomaan, minä avasin sinulle blogin." Ja minä siihen: "Kuuna kullanvalkeana en moiseen ryhdy!" Härältä se 'ei' tulee niin liukkaasti, mutta siitä kuluu yleensä noin sekunnin tuhannesosa, kun kaikki on jo toisin. Ennen puoltayötä taisi olla jo jokunen teksti valmiina ja tässä sitä on menty jo vuosia usein täysiä päiviä tehden...

Nyt lähden lenkille, sillä herkkumestarin kokkailut aiheuttavat sen ongelman, että en suvella mahdu ihaniin mekkoihini ellen nyt sauvakävele ja hiihdä yhtä intohimoisesti kuin nautin kulinaarisia luomuksia.

Lumoavaa, lumista viikonloppua kaikille!

Love
Leena Lumi

Stand By Me

Matkalla huipulle

Vuonna 1937 Helsingin Sanomat kirjoitti jutussaan Ravintolaviihtyisyyttä Helsingin kattojen yllä:

”A. Ahlströmin Osakeyhtiön uudessa komeassa suurtalossa Etelä-Esplanadin ja Kasarmikadun kulmauksessa avataan tänään uusin ensiluokan ravintola Savoy, josta kaikesta päätellen tulee muodostumaan pääkaupunkilaisten ja turistien suosima lepohetkenvietto- ja kohtauspaikka.”

Uskallan sanoa, että edessäni on nyt historiallinen kirja, Antti Uusitalon, Kari Aihisen ja Sami Revon huikea yhteistyö Matkalla huipulle (en route to perfection, Paasilinna 2013). Kirja juhlistaa Savoyn 75-vuotista juhlavuotta, Suomen ensimmäisen design-ravintolan tyylikkään herkullista onnistumista kaikellaan. Kirjan teksti on Uusitalon, ruokareseptit Aihisen ja kuvitus Revon.

Ravintolan historian siivissä havisevat sellaiset nimet kuin taiteen mesenaatti Maire Gullichsen sekä arkkitehdit Aino ja Alvar Aalto. Nimet ovat minulle hyvinkin tuttuja, joten saamme kuin pienen tuulahduksen myös Porista. Aaltojen kädenjälki näkyy salin kauniissa klassisessa sisustuksessa, joka on säilytetty ennallaan. Tässä kohtaa pahoittelen, että sisämiljöökuva puuttuu, sillä kun sain kuvia valokuvaaja Sami Revolta, juuri tämä kuva ei jostain syystä vain auennut. Kerron kuitenkin, että Savoyn avajaispäivänä jokaiselle pöydälle asetettiin kuuluisa Alvar Aallon maljakko, joka oli Aallon kilpailutyö Karhula-Iittala lasitehtaan suunnittelukilpailuun. Monet ehkä tietävätkin, että maljakon työnimi oli Eskimåkvinnans skinnbyxa eli eskimonaisen nahkahousut. Selityksen nimelle saatte lukea kirjasta Matkalla huipulle;-) Se mikä minut heti valloitti oli Maire Gullichsenille niin tyypillinen kukkatoivomus eli että Savoyn sali sisustettaisiin vain valkoisilla kukilla. Koska olen kotoisin Mairen nurkilta ja asun nyt Alvar Aallon huvilasaarella, tiedän, miten minimalistisia olivat ystävien Maire ja Alvar ajatukset kukkien lajeista ja väreistä.

Savoyn menestysreseptiä ovat menneisyyden vaaliminen taidokkaassa kontaktissa nykypäivään. Matkalla huipulle–kirjasta saamme lukea, miten entinen jääkiekkopelaaja Kari Aihinen johtaa ravintolatiimiään kuin aikanaan joukkuettaan kapteenina. Tiimihengen pitää olla vahva ja sen pitää näkyä ulospäin monella tapaa. On osattu säilyttää klassiset vorschmack ja marskin kuha menussa, mutta toimintatapa on ympäristöä ajatteleva ja lähituotantoa suosiva. Tästä kirja kertoo paljonkin.

Kaikki alkaa leivästä ja leipä leivotaan speltti–eli alkuvehnästä, jossa jyvän kova kuori kätkee sisäänsä tavallista vehnää kuitu- ja proteiinipitoisuudeltaan korkeamman alkion. Tarjolla on myös tummaa mallasleipää, jonka päälle sipaistaan Suonenjoella kirnuttavaa luomuvoita. Leipuri saapuu ravintolaan jo aamuvarhain ja kirja aivan palvoo leipää niin tekstillään kuin Sami Revon kuvilla. En voi olla mainitsematta, että aperatiivin seuraksi illallisvieraille tarjotaan ohutta ruislastua, joka on leivottu Kerimäellä.

Suurena kala- ja äyriäisruokien ystävänä oli kuin seikkailu lukea, mistä merenantimet tulevat ravintolaan ja pääosin lähituotantoa nekin ja raaka-aineiksi ei hyväksytä uhanalaisia kaloja. Keittiöpäällikkö Aihinen liputtaa suomalaiselle jokiravulle ja muikunmädille. Merkittävässä roolissa on myös silakka, josta sain minäkin länsirannikolla jo nuorena kuulla: ”Hyvä vaimo muistaa vähintään sata erilaista silakkareseptiä.” Nyt tarjoamme kuitenkin paahdettua piikkikampelaa ja fenkolia:

Haudutettu fenkoli

2 fenkolia

2 dl valkoviiniä

1-2 rkl valkoista balsamiviinietikkaa

2 dl kasvislientä

50 g normaalisuolaista voita

1 rkl paahdettuja fenkolinsiemeniä

1 tähtianis

2 rkl kirveliä

2 rkl oliiviöljyä

suolaa

mustapippuria

Piikkikampelat

2 nahallista piikkikampelaa

1,5 dl rypsiöljyä

Maldon suolaa

mustapippuria

Aloita valmistamalla haudutettu fenkoli. Leikkaa tuore fenkoli ohuiksi viipaleiksi ja paahda fenkoleita hetken aikaa kuivalla paistinpannulla. Kiehauta valkoviini ja etikka kattilassa. Lisää kattilaan kasvisliemi, voi, paahdetut fenkolinsiemenet ja tähtianis. Kaada mausteliemi paahdettujen fenkolien päälle ja hauduta kypsiksi. Viimeistele haudutetut fenkolit leikatulla kirvelillä ja oliiviöljyllä. Mausta lopuksi suolalla sekä pippurilla.

Leikkaa piikkikampelafileet sopivan kokoisiksi annospaloiksi. Kuumenna öljy paistinpannulla ja paahda kampelafileet nahkapuolelta rapeiksi. Käännä fileet ympäri ja anna kalojen lihapuolen kypsyä vielä hetki. Mausta piikkikampelafileet suolalla ja mustapippurilla.

Sommelierin juomasuositus:

Makean fenkolin ja piikkikampelan kanssa kannattaa tutustua Rhónen tai Provencen aromikkaisiin ja matalahappoisiin valkoviineihin.

Siis kirjassa on jokaisen reseptin perässä juomasuositus ja kaikki ohjeet ovat myös englanniksi.

Lihakin on lähituotantoa ja esimerkiksi lampaan liha tulee Ahvenanmaalta, jossa lampaat ovat saaneet elää hyvän elämän saaristossa vapaana.

Ja sitten se kaikkein vaikuttavin idea Savoysta:

Savoyn katolla tuotetaan niin oma hunaja, josta on tosi kiinnostava kertomus kuvineen kirjassa, kuin omat yrtit, salaatit ja kukat. Tämä säästää ympäristöä, mahdollistaa tuotteiden tuoreuden ja on myös ilo asiakkaille, sillä illallisen voi aloittaa nauttimalla Helsingin maisemista kattopuutarhassa maistellen samalla oman puutarhan mintusta valmistettua mojitoa.  Yläkuvassa kokki Teppo Säkkinen noutamassa tuoreita yrttejä keittiöön.

Yllä kuva haudutetusta kuningasravusta ja puutarhan sadosta.

Koska tiedän monelle olevan pieni kauhu joutua fine diningin uhriksi eli lautaselle tulee millin kokoinen annos ruokaa, niin kerron, että nämä ruokalajit tässä ovat minun valitsemani ja listalta löytyy tuhteja liha-annoksiakin. Kirjassa on paljon liharuokaohjeita, joista nälkäisinkin saa vatsansa täyteen. Minä vain olen tällainen kalaruokia suosiva henkilö. Kirjassa on muuten yksi aivan ihana ohje, jonka aion valmistaa ja sitten kuvata teille eli emme ahmi nyt kaikkea kerralla.

Ennen jälkiruokaa sen verran kirjasta, että Matkalla huipulle on minusta todellakin upea. Se on arvokirja, josta saa hyödyllisiä ruokaohjeita kuten suolattua meritaimenta suolaheinäpyreellä; sallalaista villiporonfileetä, kyssäkaalipikkelssiä ja tryffeliä; savusellerikeittoa, karitsanlapaa ja tryffelimajoneesia; paistettua ahventa, valkoista parsaa ja sahramia; hiillostettua siikaa, kukkakaalipyreetä ja tillimajoneesia; paistettua kampasimpukkaa ja kesäkurpitsatortellineja ja montaa, montaa muuta. Kirjan koko on keittiöön suuri, joten keittokirjatelineelle tämä ei mahdu. Osa teksteistä on painettu liian tummalle, joten oli hieman vaikea lukea, mutta kaikki reseptit ovat lopussa valkoisella pohjalla. Sami Revon kuvat ylittävät jälleen kerran kaiken ollen kuin puhdasta taikuutta. Siis olenhan sanonut: Voisin syödä Revon kuvia! Jos nyt etsit lahjakirjaa kulinaariselle ystävälle kotimaassa tai ulkomailla, tässä on täydellinen valinta. Ja olisi aivan huimaa, jos joku lähettäisi tämän teoksen Silvio Berlusconille ihan huvin vuoksi vain, sillä en usko, että hän ikinä tajuaa, mikä aarreaitta on suomalainen luonto antimineen ja niiden tuotteita hyödyntävä keittiö.

Jälkiruoaksi nautimme marskin marjaleivoksen. Tästä ohjeesta tulee noin 20-25 leivosta:

Mansikkahillo

1 kg mansikoita

2 dl vettä

500 g sokeria

23 g pektiiniä

0,5 dl mansikkalikööriä

Leivokset

500 g suolatonta voita

500 g tomusokeria

9 kananmunaa

500 g mantelijauhoa

mansikkahilloa

Kinuskikastike

5 dl kermaa

5 dl maitoa

700 g sokeria

Aloita valmistamalla mansikkahillo. Kiehauta kattilassa vesi ja puolet sokerista. Lisää joukkoon puolitetut mansikat ja anna seoksen kiehahtaa. Sekoita 250 grammaa sokeria sekä pektiini keskenään kulhossa ja lisää seos vähitellen kiehuvan mansikkamassan joukkoon. Keitä hilloa vielä 15 minuuttia miedolla lämmöllä. Lisää lopuksi mansikkalikööri hillon joukkoon. Mansikkahillon voi säilöä purkkeihin, joita kannattaa steriloida kuumassa sadan asteen uunissa tunnin ajan.

Valmista seuraavaksi kinuskikastike. Laita kerma, maito ja sokeri kattilaan. Keitä kinuskia miedolla lämmöllä 3-4 tuntia, kunnes kastike on kiiltävän ruskeaa ja siinä on paksu rakenne.

Valmista lopuksi leivokset. Laita pehmeä voi ja tomusokeri monitoimikoneen kulhoon ja vaahdota ilmavaksi vaahdoksi. Kun vaahto on muodostunut lisää seokseen vuorotellen kanamunia ja mantelijauhoa monitoimikoneen koko ajan käydessä. Nostele lopuksi vehnäjauhot taikinan joukkoon lastaa apuna käyttäen. Tässä vaiheessa taikinaa ei pidä sekoittaa liikaa, vain sen verran, että vehnäjauhot sekoittuvat tasaisesti. Nostele taikina pursotinpussiin ja pursota leivosmuotteihin. Tee taikinan keskelle pieni kolo ja nosta koloon mansikkahilloa. Paista leivoksia 190 asteisessa uunissa 12-15 minuuttia, kunnes leivosten pinta on kullanruskea.

Tarjoa kuumaa kinuskikastiketta uunista nostettujen marjapiiraiden kanssa. Voit myös tarjota marskin piiraiden rinnalla mieleistäsi jäätelöä.

Sommelierin juomasuositus:

Marskin marjaleivos tarjoillaan Savoyssa Koillis-Unkarissa syntyvän makean tokaji-viinin kanssa. Klassisen tokajin hunajainen makeus ja mehukkuus kruunaavat lämpimän leivoksen.

Kun nyt pääsimme Mannerheimiin, niin jotenkin mieleeni tuli suosikkijälkiruokani mitenkään marskin marjaleivoksia väheksymättä: Romanovin mansikat ehkä löytynee myös Savoyn menusta…otaksun. Marskihan palveli Nikolai II:n kaartin pataljoonassa joten minusta pieni ripaus Romanoveja olisi kuin se kruunun viimeinen timantti upealle Savoylle!

*****

Sami, kiitos kuvista♥

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Paperilyhtyjä - Runoilijoiden antologia

Tiedätte, että runo on minulle enemmän, mutta tiedätte myös, miten avuton olen mitään sanomaan kenenkään runoista: Niistä vain pitää tai sitten ei. Runo on tunnetila. Se on rajaton kokemus, joka ei kaipaa analyysiä, siksi runokirja-arvosteluni ovat niitä kaikkein lyhyimpiä eli vähempi minua enemmän runoa.

Paperilyhtyjä – Runoilijoiden antologia (Books on Demand 2013) on kolmentoista facebook –runoilijan yhteisöllinen runokirja. Ehkä laatuaan ensimmäinen, vai onko joku ennen kuullut facebookilaisten runokirjasta. Antologiassa on sivuja kahdeksankymmentäkuusi ja kannet ovat niin uskomattomat, että menevät Leena Lumissa Vuoden 2013 Kauneimmat Kirjan Kannet –kisaan. Kansien takana on Ari Kokkonen ja ehkä hänkin on kuullut saman lauseen kuin minä kerran eräältä muotisuunnittelijalta, joka näki konjakinväriseksi lakkaamani kahvipöydän ja sinisen sohvamme: Sinisen ja ruskean liitto on kirjoitettu tähtiin. No, Arin ruskea on ehkä kultaa, mutta ajaa ihan saman asian.

Siis kolmetoista runoilijaa, joista yhdeksän debytoi. Mitä sanookaan ensimmäisenä aloittava Topi Aaltonen:

"Runo on enemmän kuin sanat paperilla. Se on löydettävissä kaikkialla. Elämä on runo."

Ja minä vastaan hänelle: Runo ei tunnusta uskontoa, ei maiden rajoja, se ei tottele lakia ja kieltää normit. Se on villi lintu ja lentää minne haluaa. Se tekee pesän, minne huvittaa, lähtee, milloin haluaa, mutta jää, jos sitä eniten tarvitset. Näin Topi: 

Eletyn elämän valtasi alastomuus,

paljaat kuvat matkasivat iholla.

Kaikki unet olivat eilisen tuulia,

monta kertaa kulkivat läheltä ohi eri kasvoilla.

Parrasvaloissa olivat yöt ja niiden olemattomat tulet.

Pyhällä vuoteella näkyvä oli mustaa

kuin se äänettömyyteen lähetetty rukous,

ilmeet mietteliäinä, meret edessä elottomina.

Lokkien itkut, lähtiessä vain häpeää.

-         

Ja sitten Hannele Eväsoja:

Ikävä kätellä syksyä

suruvaippa siipii maata..

Istu perho

hetken kukalla vahvistu

Pilvein vanat

vain hetkeksi seisahtavat

Lehtien kahinassa

tuulten suhinassa

lähetän sinulle sanan:

Olisitpa lähelläni

sydäntäsi lämmittäisin

silmieni säteellä

Ihanaa lukea, miten ’suruvaippa siipii maata’. Onko tätä kuultu ennen…

Kirjassa on ennen kunkin runoilijan runo-osuutta pieni esittely henkilöistä. Harri Laineella on motto, jonka nyt jokainen kirjoittakoon ylös vaikka seinäkalenteriinsa:

"Jos etsit elämää, katso taivaalle, siellä ei ole kuolleita lintuja". Ja näin Harri runossaan Rakkauden sotilaat:

Tämä maa,

on minun Sydän.

Siksi sotilaani sille tahtovat,

lisämaat parhaimmat.

Siksi ne väijyvät ja etsivät.

Tiedustelevat ja piirittävät.

Vallatakseen kuin olisi sota,

vain erona ettei ole aseita.

Aseettomana toista maata,

himoiten satuttamatta.

Saaden tuon toisen maan,

yhdistyen kanssa oman maan.

Sillä kun tuo toinen maa,

on…Sinun Sydämesi.

Una Reinman kertoo: "Kirjoitan proosaa ja runoja. näen sydämiä kaikkialla; maassa, puissa, pilvissä, rakkaiden silmissä. Kerään sanoja kuin perhonen mettä. Mietin lakkaamatta että, onko enkeleitä olemassa…" Tämä on Unaa:

Sä eheytät mun

Monta päivää

ilman tuoksuasi

tekee alakuloiseksi

Hieman hulluksi

Vialliseksi

Puutteelliseksi

Nyt olen jälleen

nuuskinut

Suukottanut

Rakastanut

Itseni kylläiseksi

Onnelliseksi

Niin paljon kuin kartankin puhekielistä ilmaisua proosassa ellei se ole just nappiinsa, yhtä usein olen huomannut, että runossa puhekieli yllättäen soi.

Tässä teille makupaloja Paperilyhtyjä antologiasta. Yllä mainittujen lisäksi mukana ovat Petri Ervasti, Petri Helenius, Laura Kamil, Jaana Lampinen, Tarja Niemi-Korpela, Anna-Maija Partanen, Satu Tanninen ja Maarit Virtanen. Kaikilla on upeita, koskettavia runoja!

Paperilyhtyjä on saatavana kaikista suurimmista verkkokaupoista, maailmalta amazon.comista sekä myös e-kirjana. Haluan olla ilmaa runolinnun lentosiiville, joten tarkennan: Suomalainen.com, Apple iBookstore, Adlibris.fi, Akateeminenkirjakauppa.fi ja Booky.fi

Ari Kokkonen, mies huiman kannen takana, toteaa: ”Runot vangitsevat hetken, kokonaiset kirjat sen, mitä hetken ympärillä on.”

Eroja

Kävelet lävitseni, mutta en tunne sitä, kasvosi piirtyvät tyynyyni,

mutta en tiedä minkälaisia unia näet. Silmistäsi näen kuinka ikävä

palaa luokseni, varjojen kasvaessa seinille ennen kuin olit

lähtenytkään. Katselen ikkunastani kunnes kaupunki sammuu ja

valot syttyvät. Ihmisiä on vaikeaa hahmottaa sateisen kadun

kuvajaisista. On vain varjoja jotka häilyvät väristen. kadoten

jonnekin.

- Ari Kokkonen -

*****

Hannele Eväsoja: "Tämä on tietääksemme ensimmäinen sosiaalisen median runoantologia."


*****

Runokirjat Leena Lumissa

Joanne Harris: Persikoiden aikaan

Kun kävelin kotiin Tannesin vartta, tyyneys oli lähes aavemaista. Sirkat ja linnut olivat vaienneet, jopa sammakot olivat hiljaa.

Paikalliset sanovat, että tällaisina iltoina autan-tuuli on valmiina puhaltamaan; le vent des fous, hullu tuuli, joka helisyttää ikkunoita, korventaa viljan eikä anna ihmisten nukkua. Valkoinen autan tuo kivan kuumuuden, musta autan myrskyt ja sateen. Mihin suuntaan tuuli sitten puhaltaakin, muutokset eivät ole ikinä kaukana.

Mitä minä teen Lansquenetissa? Mietin tätä taas. Autan-tuuliko minut toi tänne? Ja kumpi se tällä kerralla on? Valkoinen autanko, joka pitää ihmiset valveilla, vai musta, joka tekee hulluksi?

Joanne Harrisin teos Persikoiden aikaan (Peaches for Monsieur le Curé, Otava 2013, suomennos Satu Leveelahti) on kolmas osa menestyssarjaa, jonka ensimmäiset osat ovat Pieni suklaapuoti ja Karamellikengät. Vianne Rocher palaa erään kirjeen saatuaan tuulen mukana takaisin Lansquentiin, jossa mikään ei ole ennallaan. Kyläläisten, katolisten ranskalaisten ja Afrikasta saapuneiden muslimien välit ovat niin tulehtuneet, että ollaan sodan partaalla. Kovimmin kyläänsä suojeleva on kirkkoherra Francis Reynand, jolle niqabiin pukeutuneet naiset ja minareetista kuuluvat aavemaiset rukouskutsut

Allahu akbar, Allahu akbar -

ovat kuin myrkkyä, joka syöpyy mieleen ja vie kaiken rauhan ja levon. Silloin Reynand kohtaa kadulla erään naisen menneisyydestä kahdeksan vuoden takaa, naisen kahden tyttärensä kanssa:

Ja sillä tavalla Sainte-Marien juhlan aikana tuuli toi Vianne Rocherin takaisin Lansquenetiin, ja hän toi mukanaan niin kuin aina epäjärjestystä, unelmia ja suklaata.

Persikoiden aikaan ei ollut aivan sitä, mitä odotin. Se oli enemmän. Kaipasin kirjaa, joka on kuin on elokuva Suklaata iholla (Como agua para chocolate). Kaipasin kirjaa, jossa ruoka ja taika yhtyvät ja sitä osasin odottaa chocolaterien naiselta. Sain anista, manteleita, ruusuvettä, suklaata, myskin tuoksuisia persikoita, kardemummaa, sain tuulta, sadetta, voissa paistettuja räiskäleitä ja sain Viannen, joka yritti muotoilla tuoksuvaa höyryä, kammata sitä sormillaan nähdäkseen paremmin. Viannen, joka katsoi ihmisten värin ja luki siitä, Viannen, joka uskoi, että sota on vältettävissä passeista parhaimmalla eli ruoalla:

Kieli, kulttuuri ja maantiede voivat olla erottava tekijä, mutta ruoan avulla pääsee ylittämään minkä tahansa rajan. Ruoan tarjoaminen on samaa kuin ystävän käden ojentaminen; kun ottaa sen vastaan, tulee hyväksytyksi kaikkein suljetuimpiinkin yhteisöihin.

Näin se olisi voinut mennä, mutta Vianne ei heti nähnyt skorpionikuningatarta eikä maljojen ritaria eikä… Hän näki aluksi vain ’omiensa’ ennakkoluulot ja aliarvioi pahasti muualta tulleiden vihan. Vianne kuitenkin tutustui musliminaisiin ja lapsiin. Etenkin lapsiin, sillä vaikka näiden vanhemmat olivat kieltäneet leikkimästä vääräuskoisten kanssa, tietynikäisiä lapsia ei pidättele mikään. Heitä ei ole vielä onnistuttu kyllästämään muukalaisvihan myrkyllä. He ovat aitoja ja niinpä Pilou, jolla on Vlad-koira, saa kuulla Mayalta, että ’koraanissa sanotaan, että jos talossa on koira, enkelit eivät pääse sisään.’

Vanha Mahjoubi, Mayan isoisä, sairastaa ja valta on siirtymässä hänen kovan linjan pojalleen, mutta ehkä tauti on vain waswaas, kuiskeita, jotka aiheuttavat ahdistusta ja epätoivoa, ehkä…

Hain lohtukirjaa kun enkelimme, rakas noutajamme lähti koirien taivaaseen viikko sitten. Sain sitäkin, mutta jouduin myös ratsastamaan tuulella keskellä uskonsotaa, vaelsin läpi tulen ja vihan, ja tapasin miehen, jonka silmät kuin villihunajaa…

Joanne Harris on ollut minulle hyvin ristiriitainen kirjailija, sillä Suolaista hiekkaa, jossa on maailmankaikkeuden kaunein kansi, on minusta tylsä.

Sen sijaan Appelsiinin tuoksu on niin kiinnostava, että aion lukea sen ihan teitä varten uudelleen. Haluan palata siihen, miksi se oli niin vahva, että jälkimaku tuntuu vieläkin.

Persikoiden aikaan on kolmas osa hänen suuriin menestysromaaneihinsa, Pieneen suklaapuotiin ja Karamellinkenkiin, mutta huomasin, että niiden lukeminen ei ole ollenkaan edellytys päästä sisälle tähän teokseen. Olen kuin paluumuuttaja, sillä tämän jälkeen on luettava seuraavakin Harris. Joanne on parhaimmillaan juuri sitä mitä nainen kaipaa silloin tällöin eli suklaata, jossa on taikaa. Tässä uusimassaan hän osoittaa hallitsevansa myös rankemmat maut, joten pakko sanoa, että ilmeisesti liikumme viihdekirjojen parhaimmistossa.

Kirjan rakenne on oivallinen. Ei ennenkuulumaton, mutta tässä se toimii todella hyvin. Kaksi kertojaa, kirkkoherra Francis Reynand ja toisena Vianne Rocher. Loistavasti Harris osaa muuntua kumpaankin rooliinsa ja aloin aivan kuulla Reynandin äänen. Hän tuli iholle ja hän saa päättää tämän yllättävän rajunkauniin, laventelin, vaniljan ja savun tuoksuisen kirjan:

En ole varma miten tämä kaikki tapahtui. Mutta se, mikä alkoi Vianne Rocherista, on päättynyt Inès Bencharkin myötä. Ja nyt, ensimmäisen kerran seitsemään päivään, tiedän, että tänä yönä nukun ja että kun herään, näen tähdet.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Riina  Aili  Mari A  Susa  ja Villasukka kirjahyllyssä