torstai 21. helmikuuta 2019
Pakkanen narskuu, soi...
Pakkanen narskuu, soi
ulkona askelten alla,
silmäsi kevään toi
silmiini uppoutumalla.
Palan jo! kuiskaa suus
vapaana suudelmista.
Muuta et ehdikään,
huuleni sanas jo vei,
kevääni punerva puu,
rikas maan antimista,
keskellä lumen ja jään
tuoksuva toukokuu.
- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva p. Koivuranta
maanantai 18. helmikuuta 2019
Pierre Lemaitre: Petoksen hinta
Olemme korviamme myöten veloissa, mutta siitä huolimatta ja
jonkin tuntemattomaksi jääneen varjeluksen myötävaikutuksella – kenties silkan
tuurin, jota emme tiedostaneet – jatkoimme elämäämme koskaan törmäämättä
erityisiin vaikeuksiin. Noina vuosina onnemme salaisuus ei ollut rakkaus (koska
rakastamme toisiamme edelleen) eikä liioin kaksi tytärtämme (nekin meillä on
edelleen) vaan se, että meillä oli töitä, joiden ansiosta saatoimme lipua
hyvästä asiasta toiseen myötätuulen saatellessa suotuisasti eteenpäin:
maksetuista lainanlyhennyksistä lomamatkoihin, ravintolaillallisista yliopiston
lukuvuosimaksuihin ja autoihin. Meillä oli luja usko siihen, että uuttera ja
päättäväinen työntekomme antaisi ennemmin tai myöhemmin korvauksen kaikesta
vaivannäöstä, koska siihen meillä oli omasta mielestämme täysi oikeus.
Pierre Lemaitren trilleri Petoksen hinta (Cardes noirs,
Minerva Crime 2019, suomennos Kaila Holma) on pettävä kirja: Se houkuttaa
lukijaa tavallisen ihmisen hunaja-ansoilla, rakkautta, ihmissuhteita, alkuja ja loppuja, aikuiset lapset, matkoja,
unelmakoti, josta tosin on vielä aika monta lyhennystä maksettavana, mutta mitä
hätää, kun kumpikin tienaa hyvin. Vävy Gregory Lippertti, Mathilden aviomies,
olisi voinut olla vähän kiinnostavampi, mutta onneksi kuopus Lucie on lukenut
lakia, eikä ole niin kotikeskittynyt kuin Mathilde. Mathilde, joka kuitenkin
muistuttaa eniten hänen rakasta vaimoaan Nicolea. Yli viisikymppisellä Alain
Delambrella on kaikki hyvän elämän puitteet, kunnes hänet irtisanotaan
työpaikastaan, jossa hän on ollut ylempi ja hyvin palkattu henkilöstöpäällikkö.
Hänen tarkka ikänsä 57 vuotta on selvä taakka, sillä mihin ikinä hän hakee, ikä
tulee vastaan. Muut hakijat ovat noin kaksi-kolmekymmentävuotiaita, hän kuin aivan eri sukupolvea, vaikka tieto-taito on päivitettyä ja hän on pätevä.
Työttömyyttä on nyt kestänyt jo neljä vuotta.Se alkaa näkyä ja tuntua. Remontit
ovat mitä sattuu tai niitä ei tehdä ollenkaan ja rakas Nicole vaimo ei valita
yhtään, vaikka kulkee rikkinäisessä villatakissa ostaen astioita
alennusmyynneistä. Yrityksen puutteesta Alainia ei voi syyttää, sillä hän herää
aamuyöstä tekemään mitä tahansa työtä vaikka kolmeksi tunniksi. Nyt hän on
lastauslaiturilla pakkaamassa tavaraa, kun esimies Mehmet alkaa raivota. Alain
kumartuu eteenpäin, jolloin Mehmet potkaisee häntä.
Kello oli vähän yli viisi aamulla.
Olen Alain Delambre, 57 vuotta.
Olen ylempi toimihenkilö – irtisanottu.
Yllättäen Alain hakee ylemmän toimihenkilön paikkaa
yrityksessä ja läpäisee monet karsinnat viimeiseen asti. Hän kysyy kahden
kesken suoraan pääjohtajalta, miksi hänet, ikämies on valittu näin pitkälle.
Hän saa kuulla sekä syyn, tehtävän että palkkion. Yhdentoista hakijan joukosta
Alainin on valittava firmalle uskollisin. Uskollisin kaikissa tilanteissa. Jos
hän onnistuu siinä, hän on työllistetty kykyjensä ansiosta. Delambre ryhtyy
pikkutarkkoihin valmisteluihin, joihin hän katsoo tarvitsevansa 25 000
euroa rahaa. Pankista ei anneta, vävy ei suostu antamaan heidän
asuntosäästöistään, joten...
Alkaa erikoisin rekrytointitilanne, josta olen ikinä lukenut
tai kuullut. Tähän pystynee vain Pierre Lemaitre, joka sai Ranskan
arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Goncourtin, teoksestaan Näkemiin
taivaassa. Lemaitre kirjoittaa pelottavan hypnoottisesti. Olen mennyttä.
Hämmästyttää Alainin yllättävä kovuus ja nokkeluus. Nicole rukoilee häntä
peräytymään, sillä vaimo perustaa vain heidän rakkaudestaan. Alainille se ei
riitä, sillä hän taas haluaa tarjota vaimolleen enemmän. Tietty hän hakee myös
revanssia. Kaiken aikaa uutisissa kerrotaan...John Arnoldin, 33-vuotiaan
arvopaperivälittäjän, viime vuoden tulot ovat arviolta kahden tai kahden tai
puolen miljardin luokan suuruiset. Hänen jälkeensä listalla on...Sitten luetaan
uudet työttömyysluvut, joita perustellaan laskusuhdanteella.
Lemaitren Petoksen hinta on kovan luokan laatutrilleri. Se
on osaltaan sekä toimintatrilleri että psykologinen kaivaus ihmisen syvimpiin
pimeyksiin: raju pettymys, epäoikeudenmukaisuuden tunne, toivottomuus, viha,
jano kostoon...Toisaalta kirja on myös kertomus perheestä ja rakkaudesta.
Alainin ja Nicolen rakkautta ei voi olla tajuamatta, mutta mistä löytyy sen
murtuma vai löytyykö?
Olen yksin. Tuuli yltyy. Pian alkaa sataa.
Ei enää aavistustakaan, mitä voisin tehdä.
Alain?
Missä sinä olet?
*****
sunnuntai 17. helmikuuta 2019
Leena Lumi -blogin kymmenvuotissynttäriarvonnan voittajat ovat...
Leena Lumi -blogin kymmenvuotissynttäriarvonnan voittajat ovat:
Anneli A., Kirjarakkautta ja Sanna!
Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistuneille♥
Ottakaa yhteyttä ja ilmoittakaa, minkä palkinnoista listalta haluatte sekä antakaa postiosoitteenne. Toiseksi ja kolmanneksi tulleet voivat ilmoittaa ykkös- ja kakkosvaihtoehtonsa, joten jos suosikki on mennyt, saa sitten toiseksi suositumman ehdokkaansa. Näin on tehty viime aikoina ja on toiminut. Sähköpostini on leenalumi@gmail.com Heti kun valinta on tullut minulle tietoon, merkitsen tänne sanan 'varattu'.
♥♥♥♥♥
Eilinen ilta olisi kyllä ollut taas ollut hupaisa 'kärpäselle katossa', sillä Lumimies oli saanut juuri luettua Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla. Piti olla saunaa, sarjaa ja herkkuja, mutta sainkin kuulla kirjan kuin uudestaan, mutta koska olen maantiedossa huono, R. kuin piirsi minulle karttaa missä mitäkin oli 1918 tapahtunut. Tosin tätä ennen äitini oli 'säikäyttänyt' minut puhelimessa, kun luin hänelle aikaisemmin otteita kirjan jääkohtauksesta: "Oi, mie muistan, kun kuljin siitä yli pimeässä välirauhan aikana ja ..." Siis Karjalasta ensimmäistä kertaa lähtenyt äitini! En edes ollut tiennyt, että mikään hänen elämässään olisi liittynyt Längelmäkeen.
R. puolestaan kertoi, miten oli liike-elämässä Lahden seudulla tutustunut Fellmaneihin ja...
Kun R:n ei tarvitse enää lukea ammattikirjallisuutta jää aikaa kaunolle. Kerran hän luki Lionel Shriverin Kaksoisvirheen Oli lauantai-iltapäivä, söimme jotain herkullista yhdessä valmistettua ja minä satuin sanomaan, että 'onneksi emme ole saman lajin harrastajia, sillä muuten Willyn ja Ericin kohtalo olisi meidän...' Lumimies oli aivan eri mieltä eli että hän ei ikinä voisi olla kirjan Eric, joka teki vaimolleen sellaiset oharit, että...Alkoi keskustelu isoin kirjaimin ja siinä unohtuivat saunat ja sarjat. Omistin kirjan arvostelun miehelleni näin:
Omistan tämän arvostelun miehelleni Reimalle, hartaasti toivoen, että tämä juoni rajoittuu vain paperille, lukuun ottamatta eräitä kuumia hetkiä, jotka…
On kiinnostavaa, kun voi jakaa toisen kanssa samaa ja saada kuulla siitä toiselta kantilta tai ihan tosielämään liittyvää faktaa. Lukijoilla on aina jännittävää!
Minä alan nyt jännittää teidän yhteydenottojanne ja mitä valitsette, kiitos!
arvontaterveisin
Leena Lumi
torstai 14. helmikuuta 2019
Ystävänpäivän illan iloksi!
Tätä hauskaa en voi olla jakamatta näin ystävänpäiväniltana: Anna-Mari West tarkoitti tähän kauniiseen korttiinsa sanan 'mielenrauhaa', mutta tulikin 'miehenrauhaa'. Hän oli aikeissa korjata sen, mutta onneksi ei, sillä niin monet naurut tästä on ystävien kanssa saatu!Huomasin eilen kaupassakin, että siellä se 'miehenrauhaa' on ja pysyy.
Jaettu ilo, paras ilo♥
Leena Lumi
tiistai 12. helmikuuta 2019
Sonia Paloahde: Aavistus
Jos ventovieras olisi katsellut meitä sivusta, hän olisi
nähnyt meissä joukon, jolle onni oli tuttu käsite muualtakin kuin
elämäntaitokirjojen sivuilta. Ystäviä, joilla oli kuplivia kesiä ja ehyitä
maanantai-iltapäiviä, sunnuntaibrunsseja sadepäivinä ja toisensa ilman kyteviä
kaunoja.
Mutta minä näin. Minä haistoin, tunsin. Maistoin, kuulin.
Aavistin. Pinnan alla muhi, kiehui, poreili, aavistus odotti omaa aikaansa.
Tiesin sen tulevan, tiesin, etten haluaisi olla osallisena venäläisessä
ruletissa, loputtomassa sodassa, jota se pelasi. En halunnut lähteä leikkimään
sen kanssa, mutta siellä se jo kehräsi, odotti meitä maireana nurkan takana,
kylläisenä, törkeänä, raajojaan venytellen, vaatien, ottaen, voittaen.
Sonia Paloahteen esikoisteos Aavistus (Minerva 2019) on
psykologinen trilleri, jossa on erittäin kaunis kansi, uusia uria aukova kieli ja ikuisuusaihe eli
kolmiodraama, joka sitten lähettää outoa säteilyään kaikkeen. Mikään ei edes ala kesysti, sillä aloitamme
vuodesta 2031, mutta hyppäämme nopeasti vuosiin 2017 ja 2018, niihin outoihin
aikoihin, jolloin Paula, kemiannero, tajusi, että hänen elämällään ei ole
mitään merkitystä ilman Samuel Ilveskeroa. On vaarallista kun nainen ajattelee,
että ’mitä vain, kunhan sinä pysyt elämässäni.’ Paula ei näe muuta kuin
Samuelin alppijärven väriset vihreät aavasilmät. Samuel oli silmänisku, hän oli
hillitty ja tyylikäs, mutta hän oli myös elokuvakäsikirjoituksia, vanhan viskin
hajua ja hän oli mies, joka meni naimisiin teollisuuspohatta Olavi Saurion
ainoan perijän, Lisa Saurion kanssa. Samuel oli mies, joka halusi hänet
heidän Eiran asuntoonsa taloudenhoitajaksi ja Paula tietysti suostui. Lisa oli
kuin tuuli, hän eli tuulesta, hänen lauseensa olivat tuulta. Hän ohitti kuin
tuuli, mutta hallitsi kaikkea. Hänestä ja Paulasta tuli ystävät. Lisa oli
tavattoman kurinalainen, sillä hänen työnsä oli edustaa samalla kun hoiti
valtaisaa omaisuuttaan. Lisa oli
...turhamainen, naiivikin. Viisikymmentäkuusi termiä
neurooseille. ...pähkinänsävyinen, indigonsininen...mansikka, manteli,
sorbetti, laventeli. Aivan kuin ne sadat tuoksupurnukat hänen kylpyhuonessaan.
Ja sitten olivat ne toiset purkit: rauhoittavia, Diapameja, Tenoxeja,
Rivatrilia. Jokaiselle päivälle jotakin uutta makua ja väriä.
Heillä kolmella olisi voinut mennä hyvinkin, mutta Lisa
haluaa yllättäen alkaa opetella ranskaa ja heille käytännössä muuttaa
ranskalainen Rèmi Lacroix. Rémi ei kovasti perusta Paulasta eikä Paula Rémistä.
Rasitus alkaa vaatia veronsa, peilit alkavat kuiskia. Suvaitsevaan kotiin
mahtuu vielä Paulan ystävä Julia, joka on aivan eri mieltä siitä, mitä Paulan tulee
sietää ja mitä ei. Riimirunoraivollisista tajunnanvirtaisiin virkkeisiin Julia
määräilee, miten Paulan tulee toimia, miten hänestä tulee vapaa. Miten hän voi
unohtaa oman isänsä kaukaisen välinpitämättömyyden ja miten hän voi vahvana
selvitä läheisriippuvuudesta itseään vanhempaan Samueliin. Samueliin, joka ei
rakasta häntä. Sietää vain. Haluaa pitää näköpiirissään kuin jonkun lemmikin...
Minua sitten harmitti, että en osannut suuttua Samuelille,
mutta en vain voinut. Hän oli minulle, lukijalle, kuin suuri lapsi, joka halusi
ja hamusi kaikkea olematta siltikään onnellinen. Ja ne alppijärven vihreät
silmät, joihin olisi halunnut hukkua.
Erittäin rohkea ja kiinnostava esikoisteos, jossa Sonia
Paloahde näyttää vahvuutensa, uskalluksensa erilaiseen. Huikea esikoinen, jonka veikkaan olevan Helsingin Sanomien esikoiskisassa
tänä vuonna. Maistelin ja haistelin tekstiä ja se tuntui pakottomalta kuin villitiiran lento, sellainen itsevarma ja kyseenalaistamaton kaarto. Luin erittäin
jännittävän psykologisen trillerin, vaikka tunnen lukeneeni jännitysromaanin.
Tiiran sulan verran eroa...
2031
Paula
Syöpäni tekee minusta narrin. Ennen niin vetreä ja
elämänhaluinen kehoni pilkkaa minua heikkoudellaan. Sairaus leviää hitaasti,
salakavalasti, hapottaa, siittää myrkkyään ympärilleen...Mieleni ja sieluni
ovat teräskunnossa, yhtä virkeät elleivät virkeämmätkin kuin nuorempana, mutta
vartaloni rapautuu kuin iäkäs rakennus...Älä jää suremaan, poistun näyttämöltä
rauhallisin sydämin. Kaikkea en saanut,
mutta...
*****
sunnuntai 10. helmikuuta 2019
Leena Lumi -blogin kymmenvuotissynttäriarvonta!
Melkein unohdin, että blogini täyttää ystävänpäivänä 14.2.2019 kymmenen vuotta. Nyt sen tiimoilta järjestän nopean arvonnan eli aikaa on ensi sunnuntaihin 17.2. klo 12 asti. Johonkin aikaan su iltapäivästä Lumimies arpoo kolme voittajaa. Ensimmäiseksi tullut saa valita palkintolistalta ensin, sitten toiseksi tullut etc. Hiihtolomat ovat alkamassa, joten osallistukaa vain, jos ehditte ensi viikon su kurkistaa voittajat. Ellei mitään kuulu voittajasta, nostetaan uusi arpa ma 18.2. ettei jono seiso. Osallistua saavat lukijoikseni kirjautuneet ja voitte itse tarkistaa löydyttekö kohdasta Lukijat, ellette aina voi liittyä eikä se maksa mitään. Sitten vain kommentoitte osallistuvanne ja annatte yhteystietonne: aktiivinen blogi, sähköposti...Minun on leenalumi@gmail.com
Tämä on kiitosarvonta teille uskolliset lukijani♥ Paljon on kirjoja virrannut ja vähän muutakin. Monenlaisia ystävyyssuhteita on syntynyt ja melkein kaikkia meitä ovat yhdistäneet innokas lukeminen jo hyvin nuoresta. Olen iloinen myös heistä, jotka ovat lähestyneet minua ja kertoneet, miten olen herättänyt heidän nukkuneen lukuhalunsa: Missioni tähtipolku!
Kiitän tietysti myös kustantajia arvostelukappaleista♥ Kaikesta huolimatta käytän edelleen kirjastoa ja myös ostan kirjoja. Lukeminen on kuin elämän armo. Yksi sen monista ihanuuksista kuten on vaikka kuvataide, luonto ja elokuvat tai ihmeellinen meri.
(Seuraavan voivat jättää väliin he, joita historia ei kiinnosta: Suoraan vain palkintoihin sitten...)
Lahjalistani ensimmäinen palkinto liittyy lujasti tämän päivän Helsingin Sanomien Susanne Laarin juttuu Isoisoäidin salaisuus, jossa ohjaaja Milja Sarkola kertoo Ryhmäteatterille ohjaamastaan näytelmästä Harriet. Ehkä olette lukeneet arvioni Martti Backmanin kirjasta Harriet ja Olof Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Laarin juttu oli tosi kiinnostava, sillä Backmanin kirja jäi vaivaamaan mieltäni. Äitini kotitalo on vieläkin pystyssä Valkjärvellä ja siitähän on vain kivenheitto Viipuriin. Äitini perheen kaupunki oli Viipuri, mutta osin myös Pietari! Juttu on pitkä, eikä kuulu tähän, mutta historianharrastajana on pakko sanoa, että Backman osasi kirjassaan tuoda esiin historiallisen faktan, josta minä ja äitini emme tienneet mitään, mutta se ei liity ainakaan suoraan Harrietiin ja Olofiin eli palataan heihin. Vakuutan, että koskettaa, sillä sen kerran kun äiti sai minut Valkjävelle, Viipuri kolahti ja isosti! Koin vahvan dé-jà-vun...Kaikki kuin vain likentyy, sillä sukututkimus on heittänyt minut äidin puolelta erääseen kuuluisaan kenraali- ja pappissukuun ja kuopuksemmehan valmistuu tänä keväänä uskontotieteen maisteriksi...Tämä on vain nyanssi, mutta näitä on paljon. Tohdin sanoa, että ellei Karjalaa olisi menetetty olisin vielä tänäänkin viipuritar!
Backmanin kirjan alussa tapahtuu lyhyesti tämä:
Heinjoella Karjalankannaksella 20. huhtikuuta 1918. Everstinna, sairaanhoitaja Harriet Thesleff oli majoittunut Ristseppälän maatilalle jääkärimajuri Olof Laguksen kanssa. Harriet, Olof ja jääkärimajuri Ero Gadolin lähtivät hevosajelulle. Kun he pari tuntia myöhemmin palasivat, oli Olof kuollut luodin osumaan. Kukaan ei enää muista mitä tapahtui. (Ryhmäteatterin käsiohjelmasta)
Ohjaaja Milja Sarkola:
"Meidän suvussamme on pidetty varmana, että Harriet on syytön Olof Laguksen kuolemaan. Syyllisyyden ja valheen teemat ovatkin minusta tosi kiinnostavia: mikä on oikeaa syyttömyyttä ja mikä taas sen syyllisyyden kieltämistä?"
Sarkolan isä Asko Sarkola puolestaan vinkkasi tyttärelleen toimittaja Martti Backmanin romaanin Harriet ja Olof Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. (HS)
"Se edustaa täysin toista tulkintaa. Backmanin kirjan näkökulma on Olof Laguksen ja tämän perheen. He eivät ikinä uskoneet itsemurhaan ja pyysivät moneen kertaan rikostutkintaa, jota ei kuitenkaan ikinä tehty", Sarkola jatkaa.
"Aika äkkiä minulle tuli ymmärrys, että oli käynyt niin tai näin, Ero ja Harriet kokivat syyllisyyttä jostain. Myös itsemurha aiheuttaa mitä suurimmassa määrin syyllisyyttä. Jos heillä on ollut vähäinenkin osa itsemurhaan, syyllisyys siitäkin on ollut valtava." (Milja Sarkola)
Näytelmää varten Milja Sarkola luki mm. Katarina Baerin kirjan He olivat natseja.
Ensimmäinen palkinto on neljä ystäväkorttia Ryhmäteatterin esitykseen Harriet! varattu! Menkää kimpassa tai anna hänelle, jota kiinnostaa. Esityksiä on 27.4.2019 saakka.
Sitten kirjat:
Johanna Laitila: Lilium Regale varattu!
Anna Ekberg: Uskottu nainen
Riitta Konttinen: Oma tie Helene Schjerfbeckin elämä
Michelle Obama: Minun tarinani
Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut
Emma Rous: Au pair varattu!
Lina Bengtsdotter: Francesca
Eino Leino, Sinikka Hautamäki: Onnen kultaa
Sonia Paloahde: Aavistus
Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe
Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa
Nir Baram: Hyviä ihmisiä
Anne Svärd: Vera
Herman Koch: Pormestari
Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2 Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
Fiona Barton: Lapsi
Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Karoliinan Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit
Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet
Helen Rappaport: Pietari 1917 Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä
Raili Mikkanen: Suomen lasten majakkakirja
Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina
Pierre Lemaitre: Tulen varjot
Tunnelmoijalle Kalevantulen valkoinen pitsikynttilä. Tämä on juuri se keskikokoinen, joka paloi meillä olohuoneen joulupöydässä antiikkitarjottimella kaikki tuntien jouluiset ruokailut eli kun katsotte täältä, näette miten valo tulee kynttilän 'läpi': kuva, jossa minä sählään kakun kanssa:) Ei valuta, ei kärytä ja tässä on paloaika 55 tuntia.
Iloista arvontaa♥
Love
Leena Lumi
perjantai 8. helmikuuta 2019
Pidä suutasi siinä kunnes soluni...
Pidä suutasi siinä
kunnes soluni laskeutuvat.
Tupruan kuin lumi, asennosta toiseen.
Tuuli tulee pohjoisesta, nietostaa silmäripsiisi,
älä liikahda
tai saamme äkkiä heinäkuun
emme kestä kaleidoskooppia
ennen kuin opimme välinpitämättömyyden
rakkauden puhtaan vuodenajan.
- Aila Meriluoto -
kuva Pekka Mäkinen
torstai 7. helmikuuta 2019
Lina Bengtsdotter: Francesca
Charlie luki kohdan uudestaan. Kutsumattomia vieraita. Hän
ummisti silmänsä. Bettyn käsi, joka tarttuu kolkuttimeen, toinen joka puristaa
hänen kättään niin lujaa että sattuu. Oven raottuminen, anelu.
Haluan vain... meidän pitää...
Lähtekää ennen kuin soitan poliisit.
Meidän pitää puhua. Ole kiltti.
Lina Bengtsdotterin toinen trilleri Francesca (Francesca, Otava
2019, suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom) jatkaa melkein siitä mihin jäimme
Annabellessä. Gullspångiin paluu Annabellen tapausta tutkittaessa herätti hänen mielessään muistoja,
joiden takia hän aloitti terapian ja lopulta lähti lomalle muutamaksi viikoksi
esimiehensä vahvasta suosituksesta. Vaikka Tukholman poliisin Charlie
(Charlene) Lager halusi ikiajoiksi olla palaamatta enää kotipitäjäänsä, hän
päättääkin lähteä juuri sinne pariksi viikoksi saatuaan motiivin tavata huonosti voiva ystävänsä
Susanne, neljän lapsen äiti, sekä luettuaan eräästä nuoren naisen katoamisesta
juuri Gullspångissa, mutta
Francesca Mild oli kadonnut johonkin aikaan lokakuun
kahdeksannen päivän vastaisena yönä vuonna 1989.
Miksi hän kuulee tästä vasta nyt? Ja Francescahan oli toinen
Gudhammarin tytöistä..., juuri hän, jonka Charlie näkee uudestaan ja uudestaan
unissaan
...hän muisti unen, juhlat Onnelassa, ison kokon talon
edessä. Sellaiset juhlat oli todella pidetty, hän oli nyt varma siitä. Entä
Francescan käynti? Charline, tule sanomaan hei Francescalle. Tule tervehtimään
Francesca Mildiä.
Mitä Francesca Mild teki luonasi Betty? Mitä teinityttö teki
juhlissasi?
Tutkijamme ei tajua, mihin ryhtyy, kun alkaa
toimittajaystävänsä Johanin kanssa avata salaa auki vanhaa juttua, Francesca
Mildin katoamista noin kolmekymmentä vuotta sitten. Mitään Charlie ei pelkää
enempää kuin tulla äitinsä Bettyn kaltaiseksi, naiseksi, jonka nimen
kuullessaan miehille tulee tietty ilme, naiseksi, joka makasi krapulassa
pimeässä monet kauniit ja vähemmän kauniit päivät. Bettyn takia Charlie käy
terapiassa ja itselääkitsee itseään miehillä, alkoholilla sekä monenlaisille
pillereillä onnistuen silti olemaan lupaavan rikostutkijan maineessa. Charlie
pelkää Onnelan muistoja, mutta on niitä ollut hyviäkin. Silti: Hän ei huomaa,
miten monessa muistuttaa biologista äitiään.
Betty oli niin täynnä vastakohtia ja ristiriitaisuuksia,
valoa ja pimeyttä, voimaa ja heikkoutta...
...ja miten kummallista, että juuri Annabellen äiti, Nora
Roos ja Betty olivat ystäviä, sillä...
Kesäyö ja Gudhammarin lehmuskuja sekä äidin anelut. Betty
Lager, kuka sinä olit, mihin sinä pystyit ja miksi juuri Gudhammar?
Charlie solahtaa pitäjänsä väkeen, joissa hän on kaikille
Bettyn tytär niin hyvässä kuin pahassa. Lina Bengtsdotter kuvaa Charlieta hänen
omassa maisemassaan mitään kaihtamatta, laatuskandidekkarin tyyliin, sekä
ymmärtäen että pakottaen näkemään elämän pimeän läpi. Kirjailija on päättänyt
viedä Charlien rajalle, jonnekin sinne, mistä näkee riittävän pitkälle ja
tarkasti. Charlien on luettava Francescan sumuisten muistiinmerkintöjen läpi
oman elämänsä risteyskohta.
Keijut ja enkelit
kiiruhtakaa
halla jo hiipii, on kuurassa maa.
Oi enkeli, vie minut sinne
vie minut rakkaani luo
vai toinenko jo hänen lempensä maljasta juo? (Vårt liv är vindfläkt, tuntemattoman runoilijan runo)
*****
keskiviikko 6. helmikuuta 2019
Jaana Virronen: Borssia ja šarlotkaa Maukasta ruokaa venäläiseen tapaan
Venäläinen keittiö on jo pitkään kiinnostanut minua ja ehkä
yhtenä syynä siihen lienevät äitini ja mammani juuret Valkjärvellä Viipurin
kupeessa. Olen siis elänyt mammani luona karjalaisessa ruokakulttuurissa monen
monet kesät ja joulujakin, ja äitini keittiössä, joka oli lopulta sekoitus
satakuntalaisuutta ja karjalaisuutta. Hyvin monet karjalaiset ruoat tosin
esiintyvät vieläkin äitini keittiössä ja ruokien nimien kohdalla olenkin usein
kysynyt, että ’tuleeko tuo ja tuo nimi Venäjältä?’. Viipuri oli kansainvälinen
kaupunki, jossa myös ruokakulttuuri oli rikasta. Ja venläinen keittiö taas,
sen vieraanvaraisempaa saa hakea. Vieraillessamme äidin kotitalossa eteemme
loihdittiin tuosta vain kaikkea mitä puutarhasta ja keittiöstä löytyi. Se oli
aika vaikuttavaa, kuten myös saada istua äitini syntymäkodissa vieraana, katsoa
samaa maisemaa kuin hän lapsena ja nuorena. Tiedä mistä sitten riippuu vai
kulkeeko geeneissä, että tyttäremme ystäviensä kanssa käy mielellään venäläisissä ravintoloissa
syömässä. Meidän yhteinen mottomme onkin että ravintolan kuin ravintolan jälkiruokalistalta pitäisi löytyä Romanovin mansikat!
Jaana Virrosen ruokakirja Borssia ja šarlotkaa Maukasta
ruokaa venäläiseen tapaan (Atena 2019) antaa meille rikkaan kurkistuksen
Virossa asuneen venäläisen äidin ja karjalaisen isän keittiöön, jossa
ruokaohjeet ovat Marina Virrosen ja Maria Virrosen, kuvat, teksti ja ulkoasu
Jaana Virrosen. Kävin eilen läpi jokaikisen ruokareseptin ja ihailin kuvia.
Sitten oli tietty ihan pakko soittaa äidille ja kysyä, mitä olivat ne hyvät
täytetyt piiraat, joita söin silloin kerran Viipurin torilla? Äiti oli jo unohtanut
sanan, mutta arvelen niiden olleen kirjan perusteella lihatäytteisiä
varenikeja.
Varenikit ovat täytettyjä nyyttejä, joiden täytteenä voi olla
lihaa, sieniä ja hilloa ja vain mielikuvitus on rajana mitä kaikkea. Ehkäpä
söimmekin niitä kantarelli-lihatäytteellä, sillä oli loistava kantarellivuosi
ja ostimme viimeisenä päivänä erään myyjän pöydän tyhjäksi noista herkullisista
sienistä.
Jaana on kerännyt reseptit talteen äitinsä pienestä
punaisesta reseptivihosta voiden näin varmistaa kotinsa ruokakulttuurin
jatkumisen. Hän on ruokaihmisenä ymmärtänyt, että mikään ei yhdistä niin kuin
yhdessä syöminen!
Virrosen ruokakirjan osat ovat: Pervoje – Keitot, Salati –
Salaatit, Vtoroje – Pääruoat, Garnir – Lisukkeet, Disert – Jälkiruoat ja
Vypetška – Leipomukset. Keitot kuuluvat ehdottomasti venäläiseen keittiöön kuin
myös kaali, suolakurkut ja piiraat. Tarjoomus on ylenpalttista ja yleensä on
keitto, pääruoka ja sitten vielä jälkiruoka.
Nautimme ensiksi venäläisen keittiön borssikeittoa, joka
jokaisella perheellä on omanlaisensa. Jaana tarjoilee keittoa äitinsä
reseptillä ja keiton väri tulee punajuuriliemestä:
Raaka-aineet
2 l vettä
500 g karjalanpaistia tai jauhelihaa (sika-nauta)
2 pientä punajuurta
2 kauhallista silputtua keräkaalia
3 isoa perunaa
1 iso porkkana
1 iso sipuli
1 tl tomaattipyreetä
2 rkl säilöttyjen punajuurien lientä
Öljyä paistamiseen.
Maun mukaan suolaa, pippuria, laakerinlehtiä.
Tarjoiluun smetanaa ja persiljaa.
Valmistus
Kaada vesi kattilaan, lisää jauheliha ja keitä hiljakseen
(jauheliha on valmis noin 20 minuutin kuluttua, ja karjalanpaisti vaatii noin
60 minuuttia). Keittämisen aikana liemen pinnalle syntyy vaahtoa, se kannattaa
kuoria reikälusikalla pois. Lisää tässä vaiheessa mausteet oman maun mukaan.
Pese ja kuori vihannekset. Pilko perunat ja lisää ne
keittoliemeen ensin. Leikkaa sipuli pieniksi kuutioiksi ja lisää pannulle
paistumaan tilkassa öljyä. Raasta porkkana ja punajuuri. Lisää raasteet ja
tomaattipyree sipulin joukkooon. Anna hautua miedolla lämmöllä hetki.
Silppua keräkaali ja lisää se liemeen. Jos kyseessä on nuori
kesällä kasvanut keräkaali, se kypsyy 5 minuutissa, mutta talvikaali vaatii
noin 20 minuuttia. Lisää keittoon haudutettu punajuuri-porkkanaraaste ja
sipulit ja sammuta liesi. Lisää lopuksi säilöttyjen punajuurien liemi. Tarkista
maku ja lisää tarpeen mukaan mausteita.
Tarjoile heti smetanan ja persiljan kanssa.
Voihan smetana! Venäjää laajasti tunteva ja harrastava
ystäväni toi keittiöömme Broilerherkun slaavilaisittain ja samaa vauhtia smetanan. Mitä
herkkua, jota käytämme myös joulupöydän alkupalaan eli graavisiikatartar, mäti-smetana ja mummonkurkut.
Reseptejä on vajaan kahdensadan sivun verran, joten valinnan
vaikeutta, mutta tässä haluan esitellä coctailkutsuille sopivan salaatin: Neznost
eli kanakerrossalaatti.
Aika tyylikästä vai mitä!
Kaikissa kirjan ohjeissa on mainittu annosmäärä,
valmistusaika, vaikeusaste sekä onko gluteeniton, vege etc. Helpottaa paljon!
Kaalikääryleet on muuten goluptsi, goršok
on karjalainen uuniruukku ja ragu on vihanneshöystö.
Jälkiruokapöydässä venäläisyys viimeistään paljastuu, sillä
kaikki on herkullista sekä katsoa että nauttia. Herkut kuuluvat usein
teepöytään ja venäläinen tee on se ainoa, jota meillä nautitaan iltapäivisin ja
sitruunalla tietysti. Oi äiti, olet puhunut vatruškeista: Ne ovat perinteisiä
rahkapullia.
Upea teepöydän herkku on utoplinik eli uppotaikina hillolla,
mutta haluan, että nautimme nyt teen kera šarlotkaa eli omenacharlottekakkua:
Raaka-aineet
4 kananmunaa
2dl sokeria
2 isohkoa omenaa
2 dl vehnäjauhoja
Voiteluun voita ja korppujauhoja.
Koristeluun granaattiomenan siemeniä sekä tomusokeria.
Tarjoiluun vaahtoutuvaa vaniljakastiketta.
Valmistus
Vatkaa kananmunat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita
vehnäjauhot joukkoon kevyesti lastalla.
Kuori omenat ja pilko pitkulaisiksi paloiksi.
Voitele vuoka ja ripottele siihen korppujauhoja. Lisää
puolet taikinasta vuokaan. Laita päälle omenat ja sitten loput taikinasta.
Paista uunissa 180 asteessa 45 minuuttia. Anna hetki jäähtyä
ja kumoa kakku tarjoilualustalle. Ripottele päälle tomusokeria ja koristele
mieleiseksi. Vatkaa vaniljakastiketta ja tarjoile kakku hieman lämpimänä.
Ihanan herkkullinen kirja upeilla, tummasävyisillä kuvilla.
Löytyy myös kiitettävästi kuvituskuvia ja kurkistuksia Jaanan perheen elämään.
Virossa syntynyt, Suomessa asuva Jaana, saa lopettaa kertomalla, mitä
venäläisyys hänelle merkitsee:
Venäläisyys merkitsee minulle ennen kaikkea perhettäni ja
jakamaamme tapakulttuuria. Tähän kuuluu vahvasti ruokakulttuuri, jonka
ympäröimänä olen kasvanut. Venäläinen ruoka on minulle lohturuokaa, ja se tuo
aina hyviä muistoja mieleen. Tietyt tuoksut ja äänet palauttavat mieleeni
hetkiä lapsuudesta. Venäläinen keittiö on monipuolinen yhdistelmä erilaisia
makuja ja rehellisiä aineksia. Juuri tämän maailman haluan jakaa sinun kanssasi
keittokirjassamme. Nimenomaan ruoka tuo ihmisiä lähemmäksi toisiaan, se
mahdollistaa tarinan kertomisen kaikille ymmärrettävässä muodossa.
*****
maanantai 4. helmikuuta 2019
Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut
Tietokoneen näyttö hehkui smaragdinvärisenä. Valtava
ruohoalue, kapea ja mutkitteleva tie. Yhtäkkiä suuttumus valtasi Halin.
Miten voi yhdellä perheellä, yhdellä ihmisellä, olla niin
paljon? Trepassen Housen tiluksille mahtuisi Halin talon lisäksi koko hänen
kotikatunsa ja suurin osa seuraavistakin. Yksistään näiden nurmikoiden
leikkaaminen maksoi luultavasti enemmän kuin hänen kuukausitienestinsä. Eikä
kyse ollut vain siitä – kyse oli kaikesta. Ponit. Lomat. Kaiken sen pitäminen
itsestään selvänä.
Ruth Waren uusin trilleri Rouva Westaway on kuollut (The
Death of Mrs Westaway, Otava 2019, suomennos Antti Saarilahti) on brittiläistä
dekkarigenreä puhtaimmillaan. Köyhä, velkojien ahdistama Harriet Westaway, Hal,
on saanut yllättäen kutsun Trepassen Housen maalaiskartanoon testamentin lukutilaisuuteen.
Hän ei tiedä itsellään olevan mitään yhteyttä kyseiseen paikkaan, eikä elossa
edes ole ketään keneltä kysyisi. Testamentin täytäntöönpanijan kertomasta,
Harriet ymmärtää isoäitinsä, Hester Mary Westewayn kuolleen ja on varma, että hänen
kutsumisensa on vain pian selviävä erehdys. Hal on sitkeästi tienannut niukan
elontonsa Brightonin laitureilla ennustaen Tarot –korteista. Samoin hänen
äitinsä aikanaan elätti itsensä ja tyttärensä valittamatta, menneitä
muistelematta. Ensimmäistä kertaa Hal on niin vaikeassa talousahdingossa, että
hän päättää ns. astua heikoille jäille tosin tarkoituksenaan hyötyä vain
joitain kymmeniä tuhansia puntia, jos mahdollista, päästäkseen todella
vaarallisista velkojistaan eroon. Samalla pelko kuiskii, että kyseessä on vain
nimi- ja osoitesekaannus josta hän joutuu huijauksesta syytettynä
edesvastuuseen. Hänellä vain ei ole paljoakaan menetettävää, joten brittiläisen
varmsti juna kuljettaa häntä kohti tuntematonta
kohtaloa. Kohti Penzancea joulukuun ensimmäisenä päivänä, kun hän on kaikkein
väsynein siihen, ettei mikään suju kuten hän oli toivonut. Näin hän oikeuttaa
tekonsa ja päättää myös määrätä tahdin ’sukulaisensa’ tavatessaan.
4. joulukuuta 1994
Tänä aamuna voin taas pahoin. Kipitin yöpuvussa vessaan
jyrkät portaat alas ja pitkän käytävän toiseen päähän, polvistuin kylmälle
kaakelillelattaille ja oksensin loput eilisestä päivällisestä.
Maud nojasi seinään tukkien tieni, eikä hän liikahtanut, kun
tulin ulos ja suljin vessan oven perässäni.
....,mutta tiedän, mitä hän tarkoitti. Tiedän täsmälleen,
mitä hän tarkoitti. Ajattelin hänen kasvoillaan ollutta ilmettä ja tapaa, jolla
hänen totiset, mustat silmänsä seurasivat minua, kun kävelin takaisin
ullakolle. Nyt kun istun sängyssä, kirjoitan tätä päiväkirja polvillani ja
katselen harakoiden lentoa lumisen puutarhan yllä, yritän päättää...voiko
häneen luottaa?
Hal ei solahda sujuvasti brittiläiseen yläluokkaan, mutta
hänen äitinsä on tehnyt hänestä rohkean ja intuitio hoitaa loput. Miten kohdata
ihmiset, joilla on aina ollut palveluskuntaa enemmän kuin talossa on asukkaita?
Miten olla kiintynyt ’sukulaisiin’,
joille alaluokka on melkein sama kuin lepra? Miten saada uni vinttikamarissa,
jonka oven saa salvattua lukkoon vain ulkopuolelta ja ikkunassa on kalterit?
Miten he eivät näe hänen kiukkuaan? Miten he eivät näe, että hän ei ole heitä?
Onko taloudenhoitaja rouva Warrenissa jotain outoa?
Koukuttavasti Ruth Ware kuljettaa Trepassen Housen
uskomatonta tarinaa, joka tietenkin on täynnä kätkettyjä salaisuuksia, hyviksiä
ja pahiksia, sinisiä silmiä ja tummia silmiä...Valokuvia, joista ei aina voi
erottaa kasvoja kunnolla silmien väristä nyt puhumattakaan. Ei erota Halkaan.
Intuitio katoaa samaa lentoa kuin Brightonin lokit vaihtuivat maalaiskartanon
mystisiin harakoihin.
”Tervetuloa kotiin”, Abel sanoi ääni väristen raastavan
vilpittömästi. ”Voi, Harriet. Tervetuloa kotiin.”
*****
perjantai 1. helmikuuta 2019
Sinisen hämärän hetkiä ja vähän upeaa punaistakin kohden viikonloppua!
Sinisen hämärän hyssyssä aikalailla nyt on tällaista. Kartiovalkokuusikin oikealla on taipunut nojaamaan siltaan. Annan hänen olla. Takana suuret lehmukset ja Lumimiehen vaalima kuusiaita, jossa asustavat mustarastaamme. Sinne minä kannan sulaa ruokaa, omenoita, talisiivuja ja auringonkukansiemeniä parikin kertaa päivässä.
Eipä ole kauriitkaan nyt kulkeneet siltaa. Joka päivä kuljemme niille polut lehtoon kuusien alla oleville ruokintapaikoille, mutta silti
vaikka tämä sinkku tai perhe syövät kuustenkin alta, useimmiten voimme nähdä metsäkauriin makuuhuoneen ikkunan takana olevassa rinteessä, jossa linnuilta jäänyt pähkinöitä ja auringonkukan siemeniä. Tämän huomattuamme, tarjoamme myös tuohon halottua omenaa.
Kaarisilta-alue kauempaa vähemmillä lumilla eli puutarhamme on tosiaankin kolmessa kerroksessa.
Evästä hedelmäpuun oksan haarassa.
Talvista lehtoa...
Talven töröttäjiä eli lumisia varjoliljojen siemenkotia. Kukkivina löytyy heinäkuun jutusta Kukkia keskiviikolle, joissa voi nauttia myös vaikka sormustinkukista...
Kuten tunnettua, minulle valkoiset amaryllikset tuovat joulun. Niitäkin oli tänä vuonna joitakin, mutta mukana oli myös yksi joulunpunainen. Kaikki valkoiset ovat kukkineet tai kukkivat toista kierrosta, mutta mitä teki punainen: Hänestä kuivahti katseenvangitseva tumman- melkein mustanpunainen kaunotar. Siinä se nyt on ja saa olla niin kauan kuin pitää värinsä ja ryhtinsä. Jos amaryllistä saisikin tässä värissä...
Minä en kyllä ole oikein kesänlapsi (paitsi puutarha, suvisade ja uiminen) eli niin kauan kuin lumi on kuivaa eikä ole järisyttävää pakkasta, talvi on kyllä ihanaa aikaa, syksy kaikkein parasta! Tämä lumipolkumme vieköön lumirauhaan ja luontoon nauttimaan talvesta ja sen erityisestä hiljaisuudesta. Lumi eristää ääntä, runsas lumi suojaa kasveja ja eläimiä. Ellei meillä olisi ikinä lunta, varmaan itkisimme sen perään. Minä valitan vasta kun lumi on likaista sohjoa: Siihen asti kiitollisena lumesta. Tästä pesäolosta. Haistanko lumisateen tulon, se on tulossa...
Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia
- Mirkka Rekola -
Mirkka Rekola runot 1954-1978 (WSOY 1979)
Annan nyt kuitenkin vähän periksi keväänodottelijoille, joihin minäkin liityn sitten kun loskat ovat ohitse, sillä tapahtui tänään niin, että liityin taas uuteen ryhmään facebookissa ja se on Lumikelloryhmä! Eivät riittäneet kirjat, oravat ja mustarastaat, ei Karjala eivätkä siilit, missä kaikissa ryhmissä olenkaan. Tämä kuva on Suvipihan blogista ja sieltä löydät polun Lumikelloryhmään, jonne siis pitää hakea ja/tai saada kutsu.
lumiterveisin
Leena Lumi
keskiviikko 30. tammikuuta 2019
Alaskakakku
Koska kirjablogissa ovat nyt puhaltaneet konditorian tuulet, päätin tarjota ennen tammikuun loppua teille Kotilieden numerosta 26 jutusta Tervetuloa joulupöytään juuri sen kakun ohjeen, johon en sitten kaiken muun ohella ihan kyennytkään. Kun jouluna on hääpäivä ja joulu, sitten nuorten kihlajaiset ja muutaman päivän päästä kuopuksen synttärit, mulla meni miten meni enkä muutenkaan ole kummoinenkaan leipoja, olen enemmänkin ruoanlaittaja. Onneksi sentään yritin sillä meillä oli lisähauskaa sisukkuudestani joten tulipahan muistoja eli kurkkaa Välipäivien kuvakimaraan...
Tämä upea kakku on Baked Alaska -jäätelökakku, jossa on upea marenkihuntu ja yllätyksiä sisällä. Kakku on klassikko, mitä en tiennyt, mutta koska jostain syystä minua luetaan Alaskassa aika paljon, sekin jo riittää syyksi tuoda tämä kakku resepteihini, joista siis kaikki eivät ole omiani, vaan taitajienkin ihastuttavia luomuksia. Ja vielä minä tämän teen, joten täällä se on tallessa, vaikka säästän myös kaikki Kotilieden joulunumerot.
10 annosta
valmistusaika 6 tuntia
2 l vaniljajäätelöä
200 g pakastemarjasekoitusta esim. mustikka, viinimarja ja vadelmat
150 g piparkakkuja murusteltuna
(halutessasi suklaakonvehdin paloja)
Sveitsiläinen marenkikuorrutus
3 valkuaista
2,5 dl sokeria
+ vesihaude
Tarvitset muotiksi
1 korkean kakkuvuoan
1. Pehmitä jäätelö notkeaksi huoneenlämmössä. Sekoita sen joukkoon hieman sulanut pakastemarjaseos ja piparimurut. Kaiken ei tarvitse mennä täysin sekaisin, puolihuolimattomasti sekoitettu jäätelö toimii hyvin. Vuoraa korkea vuoka tai kulho (2,5 l) kelmulla. Lusikoi jäätelöseos astiaan ja tasoita pinta. Nosta pakastimeen vähintään 6 tunniksi.
2. Vatkaa juuri ennen tarjoilua marenki. Vatkaa valkuaiset kuivaksi vaahdoksi. Lisää sokeria pikuhiljaa edelleen vatkaten ja nosta kulho vesihauteen päälle. Vatkaa kuohkeaksi ja kädenlämpöiseksi vaahdoksi. Tunnet sormissasi, kun sokeri on sulanut ja se ei tunnu enää kiteiseltä. Nosta kulho vesihauteesta ja jatka vatkaamista, kunnes marenki on kiiltävää ja kuohkeaa sekä jäähtynyt.
3. Kumoa jäätelökakku tarjoiluastialle. Lusikoi marenki sen päälle niin, ettei jäätelöä näy ollenkaan. Halutessasi voit paahtaa marengin pinnan uunissa, mutta se ei ole välttämätöntä, koska marenki on jo kypsää. Nosta jäätelökakku 225 asteiseen uuniin muutamaksi minuutiksi, kunnes marenki saa hieman väriä. Tarkkaile uunia, jotta marenki ei tummu liiaksi eikö jäätelö ala sulaa.
Ruokareseptit Leena Lumissa
PS. Yksi ainoa uuden vuoden lupaus! Meri, vielä äiti tämän sinulle lumikuningattarena kantaa ja kaikki sädetikut, muistelut ja nauru...Ja kakun sisällä on kuningatarmarjat eli mustikoita ja vadelmia omasta pakastimesta.
tiistai 29. tammikuuta 2019
Vihdoinkin kahvila/konditoria Alvar Aallon Säynätsalon kunnantaloon!
Minä en ole ainoa, joka fanittaa Alvar Aallon kunnantaloa, siihen kuuluvaa kirjastoa ja upeaa sisäpihaa muhkealla köynnöshortensialla ja sisäpihan suihkulähteellä. Ainoa mitä sinne olen kovasti kaivannut on kahvila. Sellainen kahvila, josta saa myös cappuccinoa ja vaikka lasillisen kuoharia. Meni paremmaksi eli tullaan saamaan lounastakin ja kaikki myynnissä olevat tuotteet ovat
leipuri-kondiittori Hannele Aapakari-Keinosen taidonnäytteitä meille herkkusuille. Tälle on ollut kysyntää paitsi paikkakuntalaisten taholta, myös turistien, sillä Alvar Aallon kunnantalo kiinnostaa ihmisiä ympäri maailmaa ja etenkin arkkitehtiopiskelijoita. (kuva)
Tällaisena tavallisena tiistaina, vähän harmaana, ystäväni Marja ilahdutti minua kutsulla kunnantalon kahvilaan, jonka nimi on AaBakery.
Marja moussekakkunsa ja kahvin nauttineena. Huomatkaa sisustus osuu ihanasti Aallon tyyliin. Kuvasin mm. Artekin tuolit ja valaisimen, mutta koska kamerani on uusi, onni ei ollut ihan myötä. Käyttäkää mielikuvitustanne taikka menkää kahvilaan katsomaan!
Minullekin moussekakkua ja haudutettua teetä, kiitos!
Kahvilan seinillä estetiikan nälkään Virpi Lehdon värikkäitä töitä.
Koska olemme konditoriassa voimme tietenkin ostaa mukaamme mieleistämme herkkua, makeaa, suolaista tai erilaisia leipiä. Pikkulintuset lauloivat, että tulevana naistenpäivänä kahvilassa voi olla jotain kivaa tapahtumaa...Tässä yhteystiedot, joista voi kysellä erilaisia tilauksia tai tilaisuuksia.
Mitä muuta sitä ihminen voi kaivata kuin kirjoja, rakkautta, kuutamoa ja herkkuja! (kuva)
Kiitos Marja♥
herkkuterveisin Leena Lumi Alvar Aallon huvilasaarelta
PS. Luulin syöneeni maailman parasta Kuchenia Meissenissa, jonne jämähdimme kevätreissullamme kerran nauttimaan tuplat
haudutetut teet sitruunalla sekä yllä näkyvää Kuchenia, josta maistoin ainakin mantelia, marenkia, tomusokeria ja mandariinia, mutta Town Hall Café and Bakery Säynätsalossa tarjoaa kaikkeen kakkutuskaan maailman parasta Brita -kakkua! Se on yhtä hyvää kuin Apfelstrudel mit Vanille Eis ja se on minulta jo paljon sanottu!
maanantai 28. tammikuuta 2019
Håkan Nesser: Café Intrigo
Junamatka Holtenaarista kesti runsaan puoli tuntia, ja
Judith huomasi, että hänen oli vuosi vuodelta yhä vaikeampi lähteä joenvarren
kauniista talostaan ja vielä kauniimmasta puutarhastaan. Miksi poistua
paratiisista, kun oli valmiiksi sen keskellä?
Håkan Nesserin Café Intrigo (Café Intrigo, Tammi 2019,
suomennos Aleksi Milonoff) saa minut ihmettelemään, miksi ollenkaan saatan
poistua Håkan Nesserin luomista tarinoista, joiden pauloissa olen viihtynyt
runsaat viisisataa sivua ja tämä voisi vain jatkua ja jatkua...Café Intrigo on
kokoelma rikoskirjallisuuden mestarin parhaita tarinoita, joista kolme lähtee
maailmalle elokuvina. Ihan pakko nähdä, sillä olen lukenut parasta jännitystä
ikinä! Teoksen tarinat ovat Tom, Rein, Rakas Agnes ja Samarian käärmeenkukka.
Jokaisessa ihmiset kuin tönäistään elämistään, joiden rakenteen he ovat
uskoneet olevan pettämättömän. Menneisyys, jonka he ovat luulleet haudanneensa lopullisesti, palaa vaatimaan omansa. Järisyttävää ihmismielen pohjaimua, jossa kukin vuorollaan
luulee olevansa reviirinsä hallitsija kunnes kohtalo puuttuu peliin mitä
oudoimmalla tavalla.
Tomissa vakavarainen vähän iäkkäämpi pariskunta elelee
mukavaa elämää jokirannan talossaan Maardamissa. Judith on opiskellut
kirjallisuutta ja filosofiaa. Hän tekee nyt kotona töitä kirjoittamalla Erasmus
Rotterdamilaisesta. Robert, hänen yksitoista vuotta vanhempi aviomiehensä on
työmatkalla Lontoossa jatkaen sieltä Geneveen, mutta Judith viihtyy hyvin
kauniissa talossaan vain koiransa seuranaan. Heillä ei ole yhteisiä lapsia,
mutta Robertilla oli kaksivuotias poika, kun he menivät yhteen. Tom oli aina
äärettömän hankala lapsi ja 1973 hän
yllättäen katosi kokonaan. Mitkään etsinnät eivät tuottaneet tulosta ja
kuoliaaksi julistamisestakin oli jo ollut puhetta.
...Judith mietti, eläisikö Robert oikeasti seitsemänkymppisiinsä
joista hän oli maininnut Maria Rosenbergille. Ehkä eläisi, ehkä ei. Judith oli
hautonut jo hyvän aikaa sellaista mielikuvaa, että hän elelisi jonain päivänä
leskenä siinä kauniissa talossa, eikä tuo mielikuva huolestuttanut häntä
erityisen paljon. Olisi liikaa sanottu
että hän odotti sitä innolla, mutta hänestä tuntui että yksinäisyyden,
suhteellisen yksinäisyyden tila tarjosi hänelle iän myötä yhä enemmän nautintoa
ja tyydytystä.
Näissä auvoisissa mietteissä Judith saa yllättävän puhelun
menneisyydestä. Puhelu on uhka kaikelle mistä hän on haaveillut ja mitä hän on
jo saavuttanut. Myös Robertin paluu on aivan muuta kuin mitä hän oli odottanut,
sillä Robert olikin ollut tapaamassa erästä, jolla ei ollut mitään tekemistä
hänen työasioidensa kanssa. Judith vaikenee aluksi puhelusta ja he nauttivat
kynttilänvalossa hummeria ja samppanjaa ihan tavallisena marraskuun maantaina.
Kun viinikellaria on verotettu vielä toisellakin pullolla, Judith kertoo
puhelusta, mutta hän ei voi aavistaakaan, mitä hänen aviomiehensä on häneltä
salannut kaikki nämä vuodet ihan hyvässä tarkoituksessa, sillä eihän minkään
menneisyydestä pitäisi tulla enää heidän elämäänsä. Jos luulet nyt arvaavasi,
mitä tapahtuu, lupaan ettet arvaa!
Café Intrigon Rein on tarina kääntäjästä, David Moerkista,
joka on ainoa, jonka kirjailija Germund Rein hyväksyy. Rein on kuuluisa ja
vaatelias kirjailija, joka on yllättäen kadonnut.Viimeinen käsikirjoitus on
saanut ehtolauseen, että sitä ei saa julkaista kirjailijan kotimaassa eikä sitä
saa missään tapauksessa antaa hänen kustantajansa eli G:n käsiin. Kääntäjämme
matkustaa A:han ja jää sinne tulkitsemaan Reinin hankalaa tekstiä, joka etenee
tuskallisen hitaasti. Mieletöntä mielen hulluutta ja liikaa kursivoituja
sanoja...Tapahtumat alkavat vyöryä ja käntäjän oma menneisyys sekoittuu sekä
hänen uniinsa että Reinin haastavaan tarinaan. Alkaako tarina rakentaa uutta
kohtaloa? Olisiko Rein voinut...? Miksi Ewan yskäisy kuului radion
musiikkikonsertissa?
Onko muisti – tai tarkoitan tietenkin unohdus – ainoa tehokas
lääke elämää vastaan?
...hän on vain rannalla, vain siellä, ainoastaan ja
yksinomaan. Läsnäoleva raskas asia meren, varjojen ja kirkuvien lokkien
elottomassa turvassa. Oi mahojen emojen tyhjyys! ...levää, mätänevää levää,
tuuli joka ei vastusta, ei puhu, ei tarjoa mitään...
Rakas Agnes on kertomus kahden lapsuuden ystävän
tapaamisesta vuosikymmenien jälkeen. Henny ilmestyy yllättäen Agnesin miehen
hautajaisiin ja hän haluaa heidän jatkavan täydellisen vanhanaikaista
kirjeenvaihtoa, ei mitään sähköposteja. Henny ylipuhuu Agnesin ja ennen kuin
aavistaakaan Agnes on mukana kieroimmassa jutussa, jonka olen ikinä lukenut
kahden naisen elämästä. Ja millä syyllä? Miksi vieläkin vain...D.? Se juttu,
joka alkoi Kuningas Learista ja Cordelian roolista.
Ymmärrän mitä David Goschmannissa on.
Läsnäolo. Kun hän astuu huoneeseen, avautuu voimakenttä.
Energiaa tulee valtavasti lisää, tunnen itseni huomatuksi ja älykkääksi. Ja
tärkeäksi; en ole ennen kokenut sellaista, mutta tajuan heti mistä on kyse.
...olen ensimmäistä kertaa tavannut miehen joka todella
kiinnostaa minua.
Joka on oikeasti – samalla tasolla.
Mitä kertoisin Samarian käärmeenkukasta? Hänestä jolla oli
vihreimmät silmät ikinä ja joka maistui lämpimältä, kypsältä
Gravenstein-omenalta? Hänestä, jonka takia Quem di diligunt adulescens moritur
elää mielissämme: Hän, jota jumalat rakastavat, kuolee nuorena. Lukekaa Vera
Kallin mystisestä pyöräilystä valkoisessa mekossaan suviyöhön, jossa
mustarastaat lauloivat hulluina.
Lukiessani Café Intrigoa varhaiset illat olivat jo minun,
eivät vain yöt! Nesserin tyylissä on taikaa: Uskomaton jännitys, täydellinen tempo, ennalta-arvaamattomuus,
psykologinen pohjaimu, jossa hän kaivaa mielten syvyyksissä ja miten kiintoisat henkilöhahmot. Tähän kaikkeen
hänestä tarttuu myös taikapölyä, jossa sukupuolia ei loukata. Lukija ei tukehdu stereotypioihin naisista eli
he ovat Håkanille sillä samalla ihmisyyden viivalla kuin miehetkin, mutta
hiukan palvottuina kuitenkin. Niin uhrit kuin syylliset. Voisin nyt juuri kävellä lumipyryssä vastaan dekkaritaivaan tähtiviitan kantajaa kiittäen kaikista lumotuista hetkistä Café Intrigon, elämäni yhden parhaimman trillerin parissa. Sylissäni kantaisin mustia salkoruusuja...
*****
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)