maanantai 11. huhtikuuta 2016

Katarina Baer: He olivat natseja


Isäni muistaa, kuinka hänen äitinsä opetti lapsiaan sodan aikana rukoilemaan paitsi isän myös Hitlerin ja maailmanhistoriallisen käänteen puolesta: ”Lieber Gott, vielen Dank für diesen schönen Tag. Gib, dass Papa heil nach Hause kommt. Beschütze unseren Führer, Adolf Hitler, und gib, dass wir den Krieg gewinnen. Amen.” Rakas jumala, kiitos tästä hyvästä päivästä. Anna isän palata vahingoittumattomana kotiin. Suojele johtajaamme Adolf Hitleriä ja anna meidän voittaa sota.

Vielä niin myöhään kuin helmikuussa 1945, kun maailmanloppu jylisi ympärillä, Ortrud ilmiantoi oman isäpuolensa sotilaskarkuruudesta. Ja sitten, muutaman viikon kuluttua: uusi elämä. Valikoituja muistoja vanhasta. Kun isoäitini vaikeni elämästään Kolmannessa valtakunnassa, hän vaikeni myös miehestään.

Katarina Baerin kirja He olivat natseja (Teos 2016) on eittämättä tietoa, se on elämäkerta Katarinan isoisästä, Gerhard, ’Gerz’, Baerista ja se on kertomus hänen vaimostaan Ortrudista, pariskunnasta joka sai kaksi lasta, pojan, Katarinan isän sekä tyttären. Se on kertomus pariskunnasta, joka vietti onnellista ja hyvää elämää Kolmannen valtakunnan etuoikettuina kansalaisina, puhtaina arjalaisina, joilta odotettiin vain täydellistä uskollisuutta isänmaalle ja sen itsevaltiaalle Führerille, jonka rotupuhtausvaatimuksiin ja suur-Saksa –hankkeisiin oli mentävä täysillä mukaan tai oltava vähintäinkin innokas myötäilijä. Kumpia Ortrud ja Gerz sitten olivat, myötäilijöitä vai tosinatseja? Ja jos he olivat viime mainittua, miten tähän oli tultu?


Tässä onnellinen pari Ortrud ja Gerhard kihlajaisissaan vuonna 1928.

Kummankin taustoja avataan kiitettävän runsaasti, joten kiinnostunut lukija voi todella alkaa pohtia ’warum?’ Toisaalta, niin monella voi olla sitä sun tätä lapsuudessaan, mutta ei heistä silti tule kaunaisia kostajia, jotka katsovat, että koko muu maailma tai joku tietty ryhmä, kuten vaikka juutalaiset, olisi heille velkaa menestymisen ja onnellisuuden. Gerhardin taustassa on kiinnostavaa monikin asia, mutta ainakin se, että hän on alunperin baltiansaksalainen. Siis kansanosaa, joiden etuoiketettu ja seitsämänsataa vuotta kestänyt asema päättyi ensimmäiseen maailmansotaan ja sitä myöten muuttoon Saksaan. Ortrudin, Katrinan Grossmaman, luonne on mielestäni hyvin vahva ja kykeneväinen, joten vaikka kirjailija Grosspapaa etsiessään antaa lukijalle sekä siimaa että kiristää, Gerz luikahtaa aina kuin kuvasta ulos ja jäljelle jää loppuvuosinaan Göttingenissä asuva ikääntynyt nainen, joka oli kaikkea muuta kuin toimeton. Ensinnäkin hän ei katunut, hän vaikeni natsimenneisyytensä vuodet, ’30-luvun pois. Hän oli hellä isoäiti, mutta loppuun asti natsiaatteen läpitunkema eli vaikeneminen oli vain suurta hämäystä. Ortrud purki käsittämätöntä energiaansa miehensä vieneen sodan päätyttyä Volpriehausenin kunnanvaltuustossa puolueessa, joka ajoi entisten natsien oikeuksien palauttamista. Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaakin, puolueen vaatimukset natsien oikeuksista eivät kaikuneet kuuroille korville, vaan suuri osa näistä palasi sodan jälkeen liittotasavallassa hyviin asemiin yhteiskunnan eri osa-aluille aina oikeuslaitoksesta opetustoimeen! Göttingenissä hän sitten...Ja kaiken aikaa hän oli niin kokonaan unohtanut ’30-luvun! Ortrud eli pitkän elämän ja kuoli vasta 83-vuotiaana marraskuussa 1989. Olen niin iloinen, että Katarina, jolle hän oli Grossmama paljastaa kirjassa Ortrudista senkin, mikä voi olla lapsenlapselle sietämätöntä. No, Ortrudista tuli minulle  vaikein nieltävä.


Tässä kuvassa Ortrud, hänen kiinnostava sisarensa Karin sekä Gerhard kevättalvella 1939. Kuvassa Ortrud odottaa viimeisillään Katarinan isää. En voi olla kiittelemättä, että kirjailija itse tulkitsee paljon kuvia ja kuvissa olevien ilmeitä. Mitä muuta hänellä olisi isoisästään, jota ei ollut koskaan voinut tavata. Ilmeet mustavalkokuvissa, toisten kertomat sekä valtava määrä kirjeitä eri henkilöiltä, osa isoisältä rintamalta vaimolleen lähetettyjä, joista hän pala palalta rakentaa miestä, joka on hänen isänsä isä, mutta silti natsi, mutta silti: Grosspapa.

Katson kirjan lukuisia kuvia, mutta vain yhdessä Gerhardin kuvassa hän näyttää siltä mitä on. Se kuva olikin aina Ortrudin yöpöydällä. Gerz ei ollut pulmunen: Hän tiesi mitä tapahtui, hän oli osa koneistoa, joka paitsi rakensi suur-Saksaa sotimalla myös tuki maailman järkyttävintä kansanmurhaa. Kuitenkaan hän ei ennen sotaa kantanut edes asetta. Niinpä herää iso kysymys, miksi hän, insinööri ja työllistetty, liittyi natsipuolueeseen jo 1931? Enimmillään NSDAP:ssa oli kahdeksan ja puoli miljoonaa jäsentä ja Gerz oli miljoonan ensimmäisen joukossa numerolla 865 974. Työttömyys Saksassa oli noussut, syntipukki piti löytää ja Hitler ohjasi katseen Saksan hyväosaisiin juutalaisiin, joita vaikkapa pankiireista oli 17 prosenttia, juristeista 16 prosenttia  ja lääkäreistä ja hammaslääkäreistä joka kymmenes. Outoa, että nämä saksalaisen identtiteetin omaavat, lahjakkaat ja ahkerat, assimiloituneet juutalaiset katsottiin muiksi ja haitaksi, ei yhteiskunnan voimavaraksi.  Päästäkseen poliittiseksi johtajaksi Gerzin piti todistaa ”arjalaisuutensa” vuoteen 1800 saakka.


Tässä kuvassa kuitenkin isä ja poika, Gerz ja Butz, Nalle, vuonna 1939 Berliinissä. Katarinan isä, ”oikearotuinen” lapsi on syntynyt ja hänhän kuului valittuihin, mutta kuinka onnekasta heihin oli kuulua? Hitler oli vain pari kuukautta ennen Katarinan isän syntymää lausunut:

Pojat tulevat Jungvolkista (natsien järjestö pikkupojille) Hitler-Jugendiin, ja siellä pidämme heitä taas neljä vuotta, ja sitten varsinkaan emme enää anna heitä takaisin vanhoille luokka- ja säätyläiskasvattajillemme, vaan sitten otamme heidät välittömästi puolueeseen tai työpalvelukseen, SA:han tai SS:ään, NSKK:hon ja niin edelleen. Työpalveluksen ja armeijan jälkeen...Ja he eivät enää pääse vapaiksi, milloinkaan elämässään.

He olivat natseja kirjassa on esipuheen jälkeen kolme kiinnostavaa karttaa: Baltia, Keski-Eurooppa ja Pohjois-Italia. Näihin kaikkiin liittyy Katarinan perhe sekä matkansa isoisän jäljille sekä yksin että yhdessä isänsä kanssa. Katselin karttoja kiinnostuneena, sillä suuri osa paikkakunnista etenkin Keski-Euroopassa on kymmeniltä matkoiltamme tuttuja. Koin kirjaa lukiessa niin silmitöntä uteliaisuutta, että tunsin historiahulluuteni muuttuvan jo perheeseen tunkeutumiseksi, mutta olenhan aina sanonut, että Kolmas valtakunta ja juutalaiset parilla muulla historian isolla asialla lisättynä ovat intohimoni. Minulla on saksalaisia, itävaltalaisia ja juutalaisia ystäviä, mutta tiedän tasan tarkkaan, miksi Katarinan  piti kirjoittaa tämä kirja. Hän tietää sen itsekin. Löytääkseen isoisänsä haudan, ottaakseen vastaan totuuden isänsä isän natsismista ja selvitäkseen siitä sekä ennen kaikkea kertoakseen tarinan, joka osaltaan voisi estää sen, että ikinä enää Euroopassa ei voisi nousta liikettä, joka ryhtyy hävittämään yhtä kansanryhmää sukupuuttoon!

Taidan olla juuri lukenut vuoden kiinnostavimman kirjan. Kaikki tässä kiinnostaa! Kirja on lisäksi kirjoitettu kuin kuulisin sen kerrottuna ja nyt ääni ei häiritse. Kuulen myös korkokenkien äänet, iloisen naurahduksen ja tunnen voimakkaan parfyymin tuoksun: Karin on saapunut!


Siinä missä Ortrud halusi eroon Else-äidistään ja teki sen, Karin jäi asumaan äitinsä luokse vielä silloin kun tämä oli jo uudessa avioliitossa Reimarinsa kanssa. Tässä kiinnostavassa kuvassa Karin ja Reimar perheen Posenin asunnossa. Saksalaiset tyhjensivät puoli Puolaa ja asuttivat baltiansaksalaisia karkottamiensa puolalaisten ja puolanjuutalaisten tilalle. Ties keiden asunnossa tässä koreillaan, mutta sen sanon, että Karinista voisi kirjoittaa ihan omankin teoksen, sillä...

Huomaatteko: Tämä kirja menee elämäkertoihin eli minä olen lukenut blogiini natsielämäkerran, mutta miten vähän tässä onkaan Gerzistä. Minähän sanoin, että hän liukenee kuvasta. Jonkun toisen varjo peittää  miehen, joka menehtyi vain muutama päivä ennen sodan loppua partisaanin ampumasta luodista jossakin Garda-järven tienoilla.

Nyt kun elämme jälleen Euroopassa outoja aikoja, tämä kirja olisi hyvä kaikkien lukea. Haluaisin lopettaa tämän kauniimmin kuin aion tehdä, mutta päätin, että asia on nyt tärkein. Me tiedämme, miten juutalaisia rahdattiin täpötäysissä junavaunuissa vuorokausikaupalla keskitysleireille vailla ruokaa, juomaa, lämpöä, toivoa. Siinä valossa Ortrudin miehelleen rintamalle Volpriehausenista 6.4.1945 lähettämä kirje, joka kertoo matkanteon rankkuudesta paljastaa täydellisen piittamattomuuden juutalaisten kärsimyksistä:

Lapsemme olivat todella reippaita. Kolme päivää ja yötä kuljimme junissa ja enimmäkseen täpötäyteen ahdetuissa vaunuissa. Kärsimme siitä vieläkin. Ja sitten nälkä. Tähän saakka olemme selviytyneet hyvin, mutta nyt kuulee usein lasten sanovan: ”Enkö saa syödä itseäni kylläiseksi?”

Lasten isä, Katarinan isoisä, saa sanoa viimeisen sanan, joka on kirjeestä Ortrudille tammikuun 26. päivänä vuonna 1945:

Uskon hyvän voittoon ja ajattelen pävittäin yhä useammin, että taistelemme oikealla puolella. Voiko olla parempaa kuin tietoisuus siitä, että ei taistele pelkästään oman kansansa, vaan maailmaan valon tuovan puolella?

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Arja/Kulttuuri kukoistaa

*****

27 kommenttia:

  1. Kirjoitat tästä kiinnostavasti! Tämä kirja kiinnostaa minuakin, ja itse asiassa odotteleekin jo lukuvuoroaan. Palaan siis paremmin kunhan olen kirjan lukenut. Nyt luen hieman toisenlaisia, historiasta ammentavia kirjoja. Jotenkin sellainen aika... Siis lukea kirjallisuutta, joka saa ajattelemaan historiaa.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kiitos <3 Tässäpä kirja, joka takuulla on vähinätin Tieto Finlandia ehdokkaana. Aion lukea tämän uudestaankin! R. aloittaa kohta. No, se oli hilkulla etei historiasta tullut minulle ammattia, mutta iso harrastus siitä tuli. Lue ihmeessä: haluan nähdä, miten sinä koet tämän. Minullahan on takana jotain satoja kirjoja Kolmannesta valtakunnasta joten..Tämä ei voinut mennä Vainojen kirjoihin, sillä ehdottomasti elämäkerta.

      <3

      Poista
  2. Raskas perintö tuo natsius lapsille ja lastenlapsille. Kummipoikani täti on tehnyt hienon dokumentin omasta äidistään. Tytär kertoo siinä, että on koko elämänsä haaveillut siitä, että vanhemmat olisivat olleet vastarintaliikkeessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allu, näinhän se on, mutta onhan sekin raskas perintö lapsille, että muistaa nähneensä vaikka miten äiti lyötiin leirillä kiväärinperällä kuoliaaksi tai pahempaakin. Saksa on nyt kantanut tämän hirmuteon taakkaa ja ei ole yrittänyt sitä unohtaa.

      En silti ihan osaa hyväksyä, että entiset natist ovat saaneet jatkaa tuosta vain. Meillä on paljon hyviä muistoja, mutta kerran tapasimme pesunkestävän natsin, joka oli katkera vieläkin häviämisestä: Se oli toinen reissumme ei kauan sitten ja kuinka ollakaan se taphtui Göttingenissä.

      Katarina kirjoittaa tässä rohkeasti, mistähänelle iso kiitos, sillä pitäähän muistaa, että Gert oli hänen Suomessa asuvan isänsä isä...Minä en ole suku- vaan olen perherakas, ja minulla on rankka kuva oman isäni isästä, mutta onneksi ei näistä syistä.

      Tämä kirja varmaan kiinnostaisi sinua eli kun tulet Suomeen. Tästä en luovu, sinulle lähtee sitten se yksi muu, jonka halusit:)

      Poista
    2. En halua missään tapauksessa puolustaa natseja, tarkoitin tässä enemmänkin sitä lasten perintöä, nimenomaan tässä siis myös Katarina Baerin ja ei ole varmasti ollut helppo tehtävä tämä kirja.

      Poista
    3. Allu, et teitenkään, enkä minäkään.

      Ei tämä ole voinut olla Kataarina Baerille helppo, sillä joutuuhan hänkin tässä elämään toivossa, että 'jos ei kuitenkaan' ja sitten monista paloista koostuva vastaus.

      Poista
  3. Voi Leena, taas kirja, joka on ihan pakko saada lukea heti, kun silmä sen sallii. Taidatkin tietää, että jaan intohimosi juutalaisen kansan kohtaloa kohtaan ja minusta on tärkeää, että siitä edelleenkin kirjoitetaan ja vainoista kertovia kirjoja luetaan, jotta "emme koskaan unohtaisi".
    Ja monesti olen miettinyt, miten olisin itse käyttäytynyt esim. jos minut olisi määrätty keskitysleirille vartijaksi - olisiko raakuus tarttunut, olisinko mennyt massan mukana harhaan? Olisinko ollut kyllin rohkea panemaan vastaan? En tiedä.
    Mutta samaa mieltä olen kanssasi siitä, että juuri tässä maailmanajassa on tärkeää muistaa, mihin kaikkeen ihminen pahimmillaan kykenee. Olen omassa blogissanikin muutamaan kertaan kirjoittanut, että liian tutuilta tuntuvat piikkilanka-aidatut leirit, täyteen ahdetut junanvaunut - ja kauhistuttavilta ne kommentit, joita saamme kuulla jopa suomalaisten suista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lady of The mess, täysin samaa mieltä. Tosin yritän aina myös ymmärtää, miten se kaikki oli mahdollista, mutta en ihmettele enää, sillä omassa maassamme on nyt menossa jotain outoa...Ensimmäistä kertaa en tunne eläväni siinä Suomessa, jonka puolesta isäni taisteli ja josta Waltari sanoi, että 'vapauden, suvaitsevaisuuden ja kauniin turhuuden tähden'.

      Siellähän juutlainen vartija eli kapo tapettiin ellei hän tehnyt mitä käskettiin.

      No juu, ehdin tavallaan jo edellä tähän vastata: Kyllä on empatia ja kaunis käytös kortilla.Tämä kaikki alkoi taahtua sen jälkeen kun eräs puolue päästettiin halllitukseen. Ihan sama mitä puheejohtaja sanoo, juna kulkee jo omia teitään ja paha on irti. Miten kehtaavatkin!

      Poista
    2. No niin, siis unohdin vallan sanoa, että lue ihmeessä ja pian. Ehkä sun pitää osta, niin miehesikin voi lukea ja itse luet vielä uudestaankin. Tässä on niin paljon perheen muutakin kiinnostavaa elämää, että et uskokaan.

      <3

      Poista
  4. Jotta emme unohtaisi, täytyy tällaiset kirjat kirjoittaa ja lukea.

    VastaaPoista
  5. Kiitos Leena, tämän minäkin tulen lukemaan, jossain vaiheessa. Saksassa on nyt vihdoin alettu kirjoittaa näistä natsivanhemmista ja isovanhemmista. Yksi kollegani on Adolf Eichmannin poika, hänellä on ollut myös raskas taakka kannettavanaan vaikka ei isäänsä juuri muistakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämän krestomatia, ole hyvä<3 Ellei kolmas sukupolvi puhu ja keskustele, kuka sitten: Nyt on aika.

      Kuka Eichmannnin pojista? Kuopus Ricardoko? Hän voisi olla lapsista se, joka ei muista. Dieter ja Klaus olivat teini-ikäisiä ja takuulla muistavat. Ricardo oli tällöin vielä pikulapsi.

      Poista
  6. Kirjoitutksesi on syvällinen ja herättää mielenkiinnon kirjaan, joka aiheeltaan on kaikkea muuta kuin innostava, tai sanoisinko että aihe ei ole niitä miellyttävimpiä. Lopetuslauseesi tuo mieleeni sanat jos valo, joka teissä on on pimeyttä, kuinka suuri on pimeys. Kyllä minunkin tekisi mieleni tämä kirja lukea, vaikka aihe kammoksuttaakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, mutta tässä ei ole mitään kestämätöntä, sillä kirja menee vähän kuin fiktiivinen Mageen Sopimus, jossa etuoikeutetut saksalaiset elävät omassa kuplassaan. Hopeat, huonekalut, isommat asunnot..kaikki ne tulivat heiltä, joita ei edes noteerattu.

      Miten hienosti tuon sanotkaan: "Jos valo, joka teissä on pimeyttä, kuinka suuri onkaan sitten pimeys."

      Aino, uskallan sanoa, että et järkyty, ennemminkin sinun tekee mieli lukea enemmän vaikka Ortrudin äidistä, hänen siskostaan Karinista ja...Tässä ei käydä leireillä: Juna vain kulkee parin kilometrin päästä erään leirin ohittaen.

      Poista
  7. Kun luin Hesarista tästä kirjasta, päätin heti, että tämän kirjan haluan lukea. Tiedät kyllä miksi. Ei se ihan läheltä kosketa, mutta kuitenkin. Kun itse on käynyt läpi eheytymisprosessin, nostaa hattua kirjan kirjoittajalle. Kiitos kun luit tämän ja toit sen meille. Kipaisenpa kirjakaupassa. Kevätterkkuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anja, vietän aamupäivät Hesarin ja Robertsin suklaakahvin kanssa: Miten se on voinut mennä minulta ohi ellei se ollut viime lokakuussa, joka on mahdotonta, sillä kirja on ilmestynyt nyt.

      Tiedän miksi ja siksi varmaan luetkin. Ei kokseta likeltä, ei tule ihan iholle, mutta etenkin meillä, jotka olemme Euroopan kiertolaisia, tämä joskus tulee iholle. Ja olihan minulle outo kokemus Bad-Homburgissa...

      Sinä olet nyt vahvoilla, toivon minä. Muistetaan nyt vain se, miten minä jäin Meisseniin tuntikausiski syömään sitä Kuchenia:) Sinähän osuvasti kysyit, että 'lasin takiako sinne jäit?' No en, vaan sen suuhun sulavan kakun!

      Ole hyvä. Lupaan, että kirja vie sinua&co! Kiitos samoin♥

      Poista
    2. Leena, kirjasta oli esittely noin kuukausi sitten Hesarissa. Sieltä minä sen hiffasin ja sitten sinä sen toit blogiisi.

      Poista
    3. Anja, no, minulla on joskus päiviä, jolloin tapahtuu outoja:) Kerran löysin silmälasit jääkaapista.

      Pääasia, että löysit tämän<3

      Poista
  8. Olenkin odottanut tätä kirjaa ja luen sen ensi tilassa kunhan vähän aikaa saan. Minulla on myös muutama saksalainen natsien lastenlasten ja muiden kirjoittama muistitietoteos. Pidin jo Katarinan kirjoittamasta Hesarin jutusta silloin aikoinaan.
    Olen katsonut tuon Allun mainitseman elokuvan ja se oli tosi hyvä. Keskustelimme paljon siitä opiskelijoiden kanssa, sillä näytin sen myös heille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helena, olen varma, että luet. Muistan sen jutun hämärästi, mutta harmittaa, kun en leikannut sitä talteen. Se taas johtuu siitä, että minulla ei ole arkistonhoitajaa: Leikkaan melkein joka viikko jonkun jutun, mutta sitten ne katovat minne sattuu ellei käy niin onnellisesti, että kirja ja juttu ilmestyvät samalla viikolla, jolloin juttu menee kirjan väliin turvaan.

      Varmaan vaikuttava dokumentti! Hyvä että esitit opiskelijoille. Kaikkein eniten pelkään, että tapahtunut unohtuu ja sitten kaikki alkaa uudestaan...

      Poista
  9. Olipa mielenkiintoinen esittely Leena,ja tietenkin kiinnostuin.Muuten,asiasta toiseen,on mielenkiintoista miten joidenkin natsien lapsista tuli juutalaisia,lue tämä

    http://www.theguardian.com/world/2008/aug/06/judaism.secondworldwar

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, tämä on niin hirväen kiinnostava kirja. Siihen oli varmaan monia syitä. Kiitos linkistä<3

      Poista
  10. Vastaukset
    1. Hannele, varmaan tosi kiinnnostavaa. Luen mieluusti elämäkertoja.

      Poista
  11. Minulla on juuri nyt luvun alla tämä kirja (ja kirjoitin siitä jotakin myös omaan blogiini). Koskettava teos, joka valottaa, miten tavalliset kansalaiset aivopestiin juutalaisvastaisiksi. Aikoinaan olin aupairina Saksassa ja tutustuin ikäiseeni nuoreen naiseen, jonka isä oli ollut natsiupseeri. Kerran heillä käydessäni hän katsoi minua pitkään ja tokaisi: sinä näytät puhtaalta arjaiselta sinisine silminesi, vaaleine hiuksinesi ja ihoinesi. Silloin en kovin syvällisesti ajatellut asiaa ja kuittasin lausahduksen naurulla, mutta nyt tämä ei enää menisi läpi naurahduksella.
    K. Baer on tehnyt loistavaa tutkimustyötä etsiessään omia juuriaan ja saadakseen vastaksia vaiettuihin asioihin.
    Ps. Terveiset Laukaasta, jonka yhdellä sivukylällä asustelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piipe A, erittäin kiinnostava kirja.Se ujutettiin mieliin kuin viha olisi normaalia, sama tapahtuu nyt Suomessa maahanmuuttajia kohtaan. Se kaikki on siellä edelleen, mutta pinnan alla. Minä aivan erityisesti olen aina rakastanut Saksaa, Sveitsiä ja Itävaltaa, sillä kieli, ilmasto, alpit...se kaikki siellä. Nyt parantelen lyhyttä saksaani ihan vain tulevan pidemmän Itävallan seikkailun takia. Göttingenissä vuosikymmeniä sitten asuimme takuulla pesunkestävän natsin pikkuhotellissa...Tyttäremme on tumma kuten isänsä, paitsi mun harmaanvihreät silmät. Meriä luullaan aina espanjalaiseksi, minua ruotsalaiseksi ja miestäni italialaiseksi:) Viime lokakuussa kävi niin, että kun tein samalla kun etenimme matkapäiväkirjaa blogiin ja ehdimme käydä Krakovan juutalaisella hautausmaalla ennen kuin saavuimme 'kotihotelliimme' Salzburgiin, tämä oli silloin menossa: http://leenalumi.blogspot.fi/2015/10/syysmatka-saksan-tsekin-puolan-ja.html Näytin sitten hotellimme tutulle Fraulle ja hän kysyi mieheltäni näyttäen Lumimiehen kuvaa kipa päässä hautakiven luona: Bist du Juden? Minä kielsin pienen sydänpysähdyksen jälkeen,. mutta myöhemmin mietin, että mitä jos olisimme sanoneet, että hän on. Meillä on 30 vuoden lomanvietot tuossa hotellissa ja viivymme yleensä viikon. Olisimmeko olleet tervetulleita juutalaisina tai mitä väliä, onko joku juutalainen vai ei.

      No, tämä kirja on minulla hyvin ylhäällä kun listaan vuoden parhaita teoksia.

      Kiitos ja terveisiä täältä Muuratsalon saarelta, jonne jäimme, vaikka piti palata länsirannikolle. Mutta täällä syntynyt tyttäremme on Meri.

      Poista