tiistai 9. joulukuuta 2014

Virginia Woolf Leena Lumissa

Tarkoitus on kerätä omaan tiedostoonsa lukemani Virginia Woolfin tai häneen liittyvät teokset ja niitähän en ole kaikia vielä edes lukenut, mutta tänne niitä on sitten hyvä lisätä. Kiitän Savukeidasta siitä hienosta työstä, jota he ovat tehneet kääntäessään Woolfin vähemmän tunnettua tuotantoa. Vaikutuin jo Woolfin ensimmäisestä kirjasta Menomatka, mutta Virginian viimeinen teos Vuodet jäi ikisuosikikseni.
Virginia Woolf: Menomatka (The Voyage Out, Savukeidas 2012, suomennos Ville-Juhani Sutinen)
Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (Mrs. Dalloway, SEVEN 2003, suomennos Kyllikki Hämäläinen)
Nigel Nicolson: Virginia Woolf (Virginia Woolf, Ajatus Kirjat 2007, suomennos Ruth Jakobson) Lahja blogiystävältä: Kiitos Sara♥

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva (Portrait of a Marriage, WSOY 1991, suomennos Riitta kallas)
Virginia Woolf: Vuodet (The Years, Savukeidas 2013, suomennos Ville-Juhani Sutinen)
Susan Sellers: Vanessa&Virginia (Vanessa and Virginia, into 2013, suomennos Soili Takkala)

”Kyyhkyset kujersivat!, Sara jatkoi. ”Kaksi kujerrusta kuuluu. Kaksi kujerrusta kai…Ja sitten siipi pimensi kaiken ja Kitty astui sisään tähtiin pukeutuneena…”

Love
Leena Lumi


“I have a deeply hidden and inarticulate desire for something beyond the daily life.” 

Virginia Woolf

kuva Pinterest

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Saat tähtesi loistamaan - jos vain haluat!

On menossa oudon vuoden 2014 viimeinen kuukausi. On tapahtunut kaikki, tai ei mitään. Riippuu ihan siitä, miltä kantilta asiaa katsoo. Yksi on kuitenkin varma: Minä en ole enää sama. Kun näin yllä olevan Hannelen kuvan, tiesin, että kuva täytyy jakaa teidän kanssanne. Sitä ennen lakaisin puutarhaani pudonneet tähden sirpaleet ja luin mitä ne kertoivat. Kaikki taisi alkaa silloin kun kirjoitin tämän. Yli vuoden prosessi jo...Tiesin lähteväni tielle, jolla tulee vastaan monta polkua ja aina risteyksissä on tiedettävä, minne pitää suuntia. Se vimma, jolla olen koko ikäni ollut maailmanparantaja, kaikkien heikompien suojelija, murtuneen ehjäksi puhuja, ja koko ajan läsnäläsnäläsnä, ei johda hetkeen, jossa voisin ottaa tämän hetken syliini. Ei voi olla siellä ja tuolla maailmanparannuksen barrikadeilla, ellei ole ensin läsnä itsessään. Terve itsekkyys on varmin tie kohti täyttä läsnäoloa, jossa voimaannuttuaan sitten voi harkiten käyttää hyvää tahtoaan muiden iloksi itseään kadottamatta.
Tämä Runotalon Sarin kortti Olen elämäni Tähti on lähtenyt minulta tänä vuonna aika monelle lukijalleni. Tärkeintä on aloittaa tajuamalla oma tähteys. Se ei ole muilta pois, mutta sen löytämällä voi ammentaa muille - kun aika on. Olen muutama päivä sitten törmänyt kommenttiin, joka sai minut kyynelehtimään. Koska A. ei ehkä halua tulla asiallaan julkisuuteen enempää, mitä jo on tullut, kerron vain, että muistakaa osattomat vierellänne. Olemme valmistautumassa ihanimpaan vuodenaikajuhlaan, jouluun, mutta osalle meistä se on kärsimystä.  On aikaköyhiä, on rahaköyhiä, on ystäväköyhiä...A. kertoi, että hänellä ei ole varaa jouluun. Se pieni, mitä hän voisi tarjota lahjaksi, ovat omakutoisia villasukkia ja lapasia, mutta kun ne eivät kelpaa. Hän tuntee näin:

uusi voimain koetus, hössötys joulun tulon ja kiireiset, hymyttömät ihmiset. Tuli pakkomielteiset ajatukset:> mitä lahjaksia tänä joulu, rahat on tiukalla, monta ottajaa, joulukortit, kelle ne lähetän.
Tulipa ajatus> en enää lähetä joulukortteja ja niin tein, jätin nekin vähät lähettämättä, tein lopun, turhalle kierteelle;> jos en tapaa edes joulukortin saajaa vuosikausiin, en halua vaalia perinnettä, kun en siitä iloa löydä itselleni. 

Lahjat jäivät myös lopulta kauppojen hyllyille, pikkuisia lapsenlapsia ei enää ole, vaan aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria, joita on vaikea miellyttää omilla lahjaideoilla. Kudotut lapaset ja sukat kuin myös muutkin kutomukset; ei niillä liene käyttöä ja monet mummut niitä valmistavat. 

Liikkeiden muotimaailma, se on nykyajan vaatettaja, myssystä lapasiin, puseroihin sukkiin ja huiveihin.
Tuleva joulu kuitenkin ahdistaa, samanlaisissa ajatuksissa mieli kiertää:> mitä jouluksi, siivousta, jaksanko vetää imuria perässäni jaksanko pyyhkiä lattiat pesuaineeseen kostutetulla liinalla, entäs kaappien ja pöytien pölyt, jaksanko....luettelo on loppumaton....


Tällaista viestiä lukiessa ihan viimeiseksi tulee mieleen haluta täydellistä joulua. Hyvästi täydelliset joulut ja avataan ovet ja ikkunatkin jouluksi heille, joilla ei ole hyvää mieltä edes jouluna. Hyvää mieltä ei myydä kaupassa. Kaikkeen mitä myydään kaupassa tarvitaan rahaa ja sitä ei kaikilla ole tai on liian niukasti. On lama. On työttömyyttä, on ehkä vain kansaneläke, on sairautta, on välinpitämättömyyttä. Kuitenkin meistä suurin osa käpertyy siihen oman perheensä jouluun ja kuka sitä voisikaan kieltää, sillä usein perheenjäsenet asuvat nykyään kaukana toisistaan ja usein joulu on juuri se paras aika koota perhe yhteen. Mikä siunattu aika!

Mitä sitten voisimme tehdä? Voisimme vähintäänkin unohtaa pröystäilyn: Monelle ei tänä jouluna tule ainakaan tavarajoulua, toivottavasti kuitenkin hyvän ruoan ja tunnelman joulu. Tavarahan on vain tavaraa. Voisimme myös hymyillä vieraillekin ihmisille ja jutellakin heille, sillä saatamme olla jollekin se ainoa puhekumppani viikkoon kaupan kassan lisäksi. Suomessa vieraille puhujia pidetään vähän erikoisina, mutta muutetaan tämäkin tapa. Tästä on se hyvä sitten alkaa ja siitä voi seurata vaikka mitä...

A. joka nyt tunnet olevasi ulkopuolella tämän lähestyvän joulun ja sen tunnelmien, jos haluat, lähetän sinulle Runotalon Sarilta tilamaani Olen elämäni Tähti -kortin. Se kannattaa aina pitää esillä, että muistaa, kuka on Tähti. Sinä olet tähti! Kun itse arvostaa itseään, alkavat muutkin arvostaa! Pidän tästä kortista niin paljon, että se innoitti minut kirjoittamaan Olet elämäsi tähti

B. sinulla oli tänään 35-vuotishääpäivä ja miehesi oli sen unohtanut. Sanoin asiaan jo painavan sanani, joten saatoit saada vähän nauruakin surulliseen päivääsi, mutta lähetän sinullekin Olen elämäni Tähti -kortin, jos haluat. Toivon totisesti, että neuvojeni avulla et enää ikinä ole unohdettu hää- etkä minään muunakaan päivänä!

Antakaa kaikki joulua kammoavat anteeksi: Minä olen armoton jouluhullu, mutta me aikuiset emme sentään lahjo toisiamme ja olen kovasti iloinen, että meidän penskat ovat aina arvostaneet omatekoisia vanttuita ja villasukkia, pitkiä kaulaliinoja ja kirjoja. Hyvä ruoka ja yhdessäolo ovat kuitenkin joulussa ne tärkeimmät asiat.
Maailma on täynnä ovia. Pitää vain valita, minkä oven haluaa avautuvan. Kaikkea ei voi saada, joten koko elämä on priorisointia. Tänä vuonna minä en ole koputellut, mutta tuntuu kuin mitä vain voisi tapahtua hetkellä millä hyvänsä. Vuosi on tapahtumista halkeamaisillaan. Olen kuin jossain Ian McEwanin romaanissa, jossa joudun passiivisena seuraamaan vierestä, mitä tapahtuu omalle elämälleni. Minulle se ei sovi yhtään, sillä vaikka olen vahva, en ole kova ja herkkyys on vain raaputuksen matkan päässä. Liikaa kaikkea on liikaa kaikkea ja toivon ensi vuodesta enemmän omien suunnitelmieni mukaista. Se on ainoa, mitä toivon vuodelta 2015!!! Olen blogissani aina oma itseni, mutta jokainen tietää, että koskaan ei voi kertoa kaikkea. Olen vienyt teitä perheemme juhliin, televisiokuvauksiin, alppimatkalle, lehtijuttuihin, perhetapaamisiin...,mutta on oltava myös privaattielämä jo senkin tähden, että monet asiat eivät koske yksinomaan minua. Ajattelen nyt myös ystävääni, joka sen sijaan, että kiertäisi parhaillaan iloisena miehensä kanssa maailmaa, istuu sairasvuoteen äärellä, puolisonsa vakavan sairauden yllättämänä...Meille kaikille on tämä Tommy Tabermannin runo:

Road Map

Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä 
hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.
Kukaan ei voi aina olla täydellinen, mutta pitää olla itselleen armollinen! Kymmenen askelta itsesi rakastamiseen voi avata sinulle uuden oven...tai kokonaan uuden maailman. Suosittelen Saria, sillä hänn on kuin hellä sukellus itsensä löytämiseen. Suosittelen myös Suketuksen haastetta Hyvän sanomisen valo!
Oma ikisuosikkini Runotalon Sarilta on tämä rimpsuhelmaunikko teksteineen. Tänään päätän olla oma itseni. Kaikki lähtee siitä, että on oma itsensä ja tulee hyväksytyksi omana itsenään. Hän joka on oma itsensä tunnistaa herkästi toisen kaltaisensa ja usein heille tulee elinikäinen ystävyys. M.O.T.

Love
Leena Lumi

I Will Survive

PS. Jotta täydellisyys saisi kyytiä, mutta jotain saisi joulusta pitääkin, lukekaa tämä Ompun juttu, joka on Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 7

perjantai 5. joulukuuta 2014

Itsenäisyydelle!

Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat ovat sen jälkeen nukkuneet pois.

Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken: muistot, sodan vammat, meidätkin.

Hetkien välit ovat olleet täynnä elettyä elämää. On tehty lapsia, taloja, työtä ja osallistuttu monenmoiseen. On menty yhteen ja erottu, on rakastettu, on kaivattu, on naurettu, on rakastettu elämää, on itketty, kun on muisteltu heitä, jotka sinne jäivät. Kuitenkin on eletty sodan krempoista huolimatta. On asteltu sitä elämän räsymattoa, jossa tummat raidat ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, ilo iloisempi. Surun tummuus: Ilon kulissi!

Kiitollisuutta emme saaneet. Eivät riittäneet sotavammat ja ystävien kaatumiset, vaan tulivat omat ja purivat. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan tavallista syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omistakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei vastata mitään, kun isänmaa kutsuu. Silloin lähdetään taistelemaan! Eivät ymmärtäneet kokemattomuuttaan, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan miehitystä. Historia tuntee vain pedon totuuden.

Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, heilläkin on nyt rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena: Hetkemme on lyönyt. Muisto meistä kulkee soihtuna sukupolvelta toiselle ja unhon uneen ovat jääneet menetyt raajat ja säryt, sillä mitä niistä kun isänmaa on vapaa. Kiitos siitä meille ja kaveria ei jätetä!

Sotainvalidi vm.1922

psta ja kiitollisena 
tyttäresi Leena

Veteraanin iltahuuto


Kiitos, Isä Rakas♥

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Vuoden 2014 parhaat kirjat Leena Lumissa

Lukuvuoteni 2014 parhaat kirjat 86 luetun joukosta ovat:

1.  Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (Schildts&Södertröms 2013)

2.  Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi 2014)

3.  Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY 2014)

4.  Agneta Rahikainen: Edith Runoilijan elämä ja myytti (Schildts&Söderströms 2014)

5.  Silvia Avallone: Teräs (Minerva 2014)

Jos Jänis jolla on meripihkanväriset silmät olisi ollut vähemmän taiteellisella nimellä ja vaikka tavallisemmalla kannella, suuri yleisö olisi löytänyt sen. Kaikki lähipiirissäni, jotka ovat ko. kirjan lukeneet ovat pitäneet paljon ja eräs vakilukijani meilasi minulle suoraan, että 'Leena, varmaan Edith soi sinussa kuten minussakin, mutta tiedän jo, että 'jänis' on sinulla loppuvuodesta ykkösenä.' No, minulla on tarkkoja lukijoita ja osa heistä tuntee minut tosi hyvin. Kiitos Sanna!, ja oikeassa olit, sillä

Murakami-debyyttini oli huikea ja siinä aloitin varmaankin juuri siitä Murakamista, joka on minulle kauan se minulle omin Murakami, mutta tarkoitus on jatkaa Harukin lukemista. Sysäyksen suositun japanilaiskirjailijan lukemiseen sain uutuuden aiheen perusteella, mutta mitään näin vievää en odottanut eli että kakkoseksi meni. 

"Ihmisen sydän on yölintu. Se odottaa hiljaa jotakin ja hetken tultua lehahtaa suoraan minne pitääkin."

Paras suomalainen minulla oli tiedossa heti kun olin Neljäntienristeyksen kannet sulkenut. Kinnusen kirjassa on kirjoittamisessa unohtumatonta iholle tulemista, ihmisluonnon kuvauksen verevyyttä sekä sitten ripaus sitä taikaa, jonka jälkeen ihmettelee: Miten hän oikein sen teki?

Edith on sydämeni veri ja niinpä Rahikaisen elämäkerta runoilija Södergranista oli järisyttävä kokemus. Pidän tätä teosta monipuolisimpana Edith-elämäkertana, mitä olen tähän mennessä lukenut. Aivan uutta tietoa ainakin minulle oli Agneta Rahikainen onnistunut löytämään ja kaikki uusi, järkyttäväkin, taustoitti monipuolisesti Södergranin tuotantoa.

Avallonen Teräksen kansi voi joitakin johtaa harhaan, mutta suosittelen kuumasti tätä kuuman ryhmäni viimeistä teosta. Olen ollut tästä epätyypillisestä Toscanaan liittyvästä kirjasta niin intona, että halusin pitää kirjamessuilla, jopa pienen puheen Silvialle italiaksi saatuani kuulla, että hän ei puhu ainakaan englantia. Kiitos avusta Tuuli! Siis ihana lukijani Firenzestä auttoi minua tekstissä, sillä minullahan on takana vain kolme keskenjäänyttä italian kurssia ja lisäksi Tuuli soitti ja tsekkasi ääntämykseni. Olen ihan myyty Avallonen kirjaan ja odotan Silvialta paljon jatkossakin.



Kakkosryhmää olen nimittänyt joskus sydänryhmäksikin, mutta on siinä pääosin samat paremmuuskriteerit kuin kuumassa ryhmässäkin. Delphine de Viganin kirja Yötä ei voi vastustaa ei ole kirja, joka unohdetaan kun kannet on suljettu, vaikka Siri Hustvedt väittää niin käyvän kirjalle kuin kirjalle. Delphinen kertomus äidistään Lucilesta on samalla kertomus perhetragediasta, jota tuskin kukaan olisi voinut estää tapahtumasta...


"Hän toivoi voivansa muuttua näkymättömäksi, jotta voisi nähdä, kuulla ja oppia kaiken ilman että mikään paljastaisi hänen läsnäolonsa. Hän olisi pelkkä aalto, henkäys, ehkä tuoksu, ei mitään mihin voisi tarttua tai koskea."

Kakkosryhmän kakkonen on Jayne Anne Phillipsin Suojelus, josta innostuin niin, että luin Phillipsiltä perään Kiuru ja Termiitti sekä tänä vuonna ilmestyneen Murhenäytelmän. Suojelus oli kuitenkin likinnä minua, mutta kovasti paikasta sydämessäni Kiurun ja Termiitin kanssa kamppaillen. On ollut ihanaa löytää uusi seurattava kirjailija Oatesin, Shieldsin, Hustvedtin, Shriverin ja muutaman muun rinnalle.

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa kertoo kolmen ranskalaisen miehen kohtaloista ensimmäisen maailmansodan viimeisinä päivinä sekä näiden päivien seurauksista heidän loppuelämäänsä. Lemaitre on tarinankertojia, heitä, joiden kanssa istutaan kuin takkatulen ääressä ja kuunnellaan. Kirja aukeaa dramaattiseksi sukutarinaksi kuvaten samalla sodan jälkeisen Pariisin jyrkkiä luokkaeroja. Koska pidin kirjasta niin paljon, tajusin, että kun saan listattua blogini 20 parasta kuudelta vuodelta, näkyy selvästi mieltymykseni historialliseen jännitykseen. Ja olenhan minä Waltarin ohella lukenut innolla myös Dumasia...

Sydänryhmäni neljännen kirjan, Maija Muinosen esikoisen Mustat paperit, odotin näkeväni Finlandia -ehdokkaiden joukossa. Olisi ollut kuin raikas tuulahdus, jos tämä uusia uria aukova kirjeromaani, olisi huomoitu F-ehdokkuudella. Kirja on 167 sivuinen tiivistyksen helmi, josta monelle olisi sekä lukuiloksi että myös kirjoittamisen opiksi.

Ja: Talossamme meillä on niin paljon tilaa ettei meidän tarvitse matkustella tai mennä pois ollaksemme rauhassa.

Maaria Päivisen On nälkä, on jano romaani, sijoittui nyt samalle paikalle kuin Päivisen loistava Pintanaarmuja viime vuonna. Se ei kuitenkaan merkitse, miltä se näyttää, sillä kirjavuodesta 2014 tulikin yllättävän tasokas, vaikka alkuvuosi muulta näytti. Pidin paljon Pintanaarmuista, mutta vieläkin enemmän kirjasta On nälkä, on jano. Nyt rakenne oli täydellinen, tiivistetympi ja tyylikäs. Koska olen kirjeromaanien ystävä, niin Päivisen monologiromaani vei minut mukanaan kuin tulva-aalto. Aivan huikeaa, Maaria! 

1.  Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa (WSOY 2011)

2.  Jayne Anne Phllips: Suojelus (Tammi 1995)

3.  Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (Minerva 2014)

4.  Maija Muinonen: Mustat paperit (Teos 2013)

5.  Maaria Päivinen: On nälkä, on jano (into 2014)



Ryhmä Muut Ihanat Kirjat esittelee vaihtelevasti tieto-, lasten-, terveys-, sisustus- yms. kirjoja. Tämän sarjan kunkku on ehdottomasti Elaine N. Aronin Erityisherkkä Ihminen, joka on kiinnostanut lukijoitani niin paljon, että vaikka kirjoitin siitä vasta 5.1.2014, niin 5 594 lukijaa on siitä jo ollut kiinnostunut! Ikinä vajaan kuuden blogivuoteni aikana mikään kirja ei ole saavuttanut näin nopeasti näin suurta yleisöä.

Tänä vuonna halusin ryhmään puutarhakirjan ja valinta ei ollut vaikea, vaikka pidänkin kaikista maailman puutarhakirjoista: Suomalainen metsäpuutarha on kirja, jota olen odottanut jo kauan. Vihdoinkin kertomus siitä, miten voimme laajentaa piha- ja puutarha-aluettamme kauniisti ja pieteetillä, ilman että luonnonmukaisuus katoaa. Ihana kirja!

Viime vuonnakin mukaan pääsi lastenkirja ja tietenkin nyt Tove Janssonin juhlavuonna kolmosryhmään mahtuu iki-ihana Muumilaakson marraskuu. Kirjan lukemisesta oli aikaa ja niinpä koinkin nyt suuria tunnelmia, sain mukavia fiiliksiä, enkä lakkaa tätä kirjaa ylistämästä. Ja kertoohan se marraskuusta, lohtukuukaudesta, pesäkuukaudesta.

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

William Marchin Komppania K on yksi sodanvastaisimmista kirjoista, jonka olen lukenut. Nyt kun kirja vihdoinkin saatiin myös suomeksi, suosittelen tätä kaikille. Tänä vuonna on kulunut 100 vuotta ensimmäisen maailmansodan aloittamisesta, joten kannattaa lukea, miten rivisotilaat kokevat kukin kohdallaan tilanteensa. Kirja ei ole lohduton vaan avartava!


”Elämä on ihanaa ja se kulkee nopeasti ohi. Se on kaikki mitä tiedämme. Miksi ihmisten pitäisi olla kateellisia toisilleen? Miksi vihata toinen toistaan? Miksi emme voi elää rauhassa maailmassa, joka on niin kaunis ja suuri?”

Tänä vuonna toisin kuin viime vuonna mukaan mahtuu jännitysromaani. Lars Petterssonin Koutokeino, kylmä kosto on vain niin loistava, että se saa nyt edustaa dekkareita. Pettersonin esikoisteos nousi minulla välittömästi samaan kastiin Åsa Larssonin trillerien kanssa.

1.  Elaine N. Aron: Erityisherkkä Ihminen (Nemo 2013)

2.  Ella Räty&Hanna Marttinen: Suomalainen metsäpuutarha (WSOY 2014)

3.  Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (WSOY 1987)

4. William March: Komppania K (Tarmio 2014)

5.  Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto (Minerva 2014)

Nyt minusta tuntuu, että kuulen ihmetyksen kuisketta yhden kirjan puuttumisesta...yhden, josta pidin paljon, mutta jonka kirjoittajaan suhteeni on yhtä sekasortoinen kuin on suhteeni Paul Austeriin...Eihän kukaan vain edes unta nähnyt, ettenkö toisi tätä lumista kirjaa tähän juttuuni mustana hevosena:
Michael Cunninghamin Lumikuningatar (Gummerus 2014) voitti Vuoden 2014 Kaunein Kirjan Kansi -kisan, mutta kirja vei minua monellaan. Tietysti lumella, mutta myös sillä erityisellä tavalla, jolla Cunnigham kirjoittaa tarinaansa ihmisten mieliin, rivien väleihin, varjoon ja valoon. Kaikkein vaikuttavimmin minun mielestäni tästä kirjasta on kirjoittanut Kaisa Reetta ja tämä kohta erityisesti hänen tekstissään kuvaa niin hyvin tämän kirjan sielua:


Täällä he elävät, rakastavat, riitelevät, jakavat surunsa, ilonsa ja innostuksensa. Heidän pesänsä on täällä, liian vanhassa, huojuvassa talossa, joka romahtaa minä päivänä hyvänsä ja jonka makuuhuoneessa nukkuu nyt heidän sydämensä valtiatar Beth, hengittää hiljaisesti hiiren lailla, mustikkasydän pamppaillen. Kunpa he voisivat suojella häntä tulevalta...

Niin...olen lukenut tänä vuonna vain 86 kirjaa. Jos haluat muistella viime vuotta niin tässä Vuoden 2013 parhaat kirjat Leena Lumissa.

Haluan lopettaa Cunninghamin Lumikuningattaren sanoin eli toivon näiden kirjojen tarjoavan teille 

...kaipuun joka on kylmää, puhdasta ja pysäyttämätöntä kuin lumi.


Love
Leena Lumi

tiistai 2. joulukuuta 2014

Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi laulua

Sumuisen vuoren syvässä rotkossa asui Ääni. Rotkon seinämiin olivat vesi, tuuli ja aika...Puron pulputus oli lääkettä siihen yksinäisyyteen, jota Ääni tunsi, vaikka se ei itse tiennytkään, mikä sitä oikein vaivasi. Olihan se ollut omassa sammalluolassaan...Joka tapauksessa Ääni tiesi, että oli olemassa, että se eli. Ja elävän tehtävänä on elää. Kun puro virtasi ja solahteli, Äänestä tuntui kuin äiti olisi siinä puhellut..Isäkseen Ääni taas kuvitteli auringon, koska kaipasi sen kalpeaa, kaukaista ja jotenkin kutsuvaa loistetta.

Hannu Mäkelän kirjoittama ja Marika Maijalan kuvittama Ääni joka etsi laulua (Paasilinna 2013) on tarina sekä lapsille että aikuisille. Se kantaa sekä perinteistä että ei ihan totuttua lastenkirjatyyliä. Perinteistä on tarinan runko, jossa rotkossa asuva yksinäinen Ääni aikansa pähkäiltyään ja kaivattuaan päättää lähteä yhteyteen muiden ihmisten kanssa tai ainakin ottaa selvää, onko olemassa jotain muuta kuin hänen rotkonsa, puronsa ja yksinäisyytensä. Kerronta on perinteisen rauhallista eli ei mitään toiminnallista vouhotusta. Alussa Äänen pitää uskaltaa kiivetä ulos rotkosta kohtaamaan muu maailma:

Ääni katsoi ja katsoi. Jospa tuolla alhaalla liikkuvat pisteet olivat samanlaisia kuin se itsekin, yksinäisiä ääniä, jotka kuumeisesti etsivät jotain, kenties kadonneita vanhempiaan, tai sitten kaltaisiaan, kumppaneita, jotka vasta odottivat löytämistään? Ääni ei tiennyt, miten olisi voinutkaan. Sen Ääni kuitenkin tajusi, että sen olisi jätettävä rotkonsa, lähdettävä kodistaan ja laskeuduttava vuoren rinnettä alas. Vain niin se pääsisi muiden joukkoon.

Lastenhuoneiden tarinakerrontaa on surullinen yksinäisyys, kaipaus, etsiminen, monen erilaisen ja uuden kohtaaminen matkalla kohti onnellista loppua ja tietysti matkalla pitää olla myös vaaroja tai ainakin yksi tosi pelottava otus, jota tässä kirjassa saa esittää kammottava Pimeys. Ennen Pimeyden kohtaamista, Ääni tutustuu Korppiin, josta tuleekin sitten hänen kyytinsä etsimään tuntematonta kaipuun kohdetta, Laulua.

Tässä kohden tarinan verkkaisuus jatkuu, mutta entinen taksialan yrittäjä Korppi tuo kirjaan uuden kielen, joka on äijämäistä rehvasteluslangia:

...hei vain sun heiluvilles...

ja vauhdilla Korppi kuljettaa Äänen ja itsensä majataloon, jonka yllä roikkuu kyltti:

VILLISIAN VIIDAKKO – HUVIA JA HUONEITA HALUKKAILLE

ja siellä Korppi opastaa:

Anna tolle Karjulle rahaa, pölvästi, fyrkendalia! Annas taas timantti, Heihei, ja hei – anna heti.

Majatalon seinällä on kuitenkin kuva, joka saa Äänen vapisemaan. Kuvassa on nainen, joka seisoo lavalla katse kohotettuna kattoon ja kuvan alalaidan tekstistä käy ilmi naisen nimi: Aida Bellina. Ensi hetkestä Aida on Äänelle kaivattu Laulu, jonka hän haluaa löytää. Korppi sen sijaan kaipaa Lulua ja miettii:

Ääni parka. Eipä ollut hääppönen olio Äänikään, vaan vielä hullumpi oli naismakunsa: pyöreäpäinen tantta aukoi kuvassa suutaan. No, paras olisi vain poiketa Lulun luona, vähän kuin epähuomiossa...Kyllä tuo hyypiö siellä viimeistään heräisi ja huomaisi, millaisia aarteita todelliset naiset olivat. Ei siinä äänen laatuun silloin kiinnittäisi enää huomiota.

Tarkkaavainen aikuislukija voisi tässä kohtaa ihmetellä, että 'milloin silloin' sitä lakkaisi kiinnittämästä huomiota naisen ääneen laatuun?, kun se Korpillakaan ei niin ihanainen ollut. Tai millaisia aarteita todelliset naiset ovatkaan Korppi-äijän mielestä? Vaan emme ehdi kysellä sillä matka kohti Laulua jatkuu. Nyt on löydettävä Lulu, joka varmaan tietää missä on Aida...

Koko lopun elämänsä Ääni muisti mitä sitten tapahtui. Kulissien värit, hajut, tuoksut...Lulu nousi hitaasti portaat ja seisoi sitten lavan keskellä.

Musiikkki alkoi edetä ja liikkua ja liikuttaa ja sai Äänen hyräilemään mukana. Sammakot hyssyttivät sitä, mutta Ääni ei voinut itselleen mitään. Onneksi Lulu alkoi laulaa ja orkesterin soitto koveni ja peitti Äänen oman laulun. Sadat tulikärpäslamput syttyivät ja alkoivat valaista joutsenneitoa. Ja Lulu lauloi, lauloi ja lauloi.

Oi, tässä kohden unohdin kokonaan Korpin ja luulin istuvani Savonlinnan oopperan katsomossa...kunnes äijämäinen Korppi kähisi korvaani: "Eiks oo makee, eiks oo tosi hieno, häh."

Olemme vasta matkanneet reippaasti yli puoliväliin, mutta ihan pakko kertoa, että luin kirjaa ääneen Lumimiehelle ja hän ihmetteli, että ’onko tuo lastenkirja?’ Minä siihen, että ’sekä lasten että aikuisten kirja.’ Otaksun, että iästä riippuen lapset poimivat tarinasta esiin juuri heitä kiinnostavat asiat ja aikuiset omansa, mutta haluan uskoa, että Ääni joka etsi Laulua, laulukohtaukset ovat yhtä suloisen euforisia kaikille ikään katsomatta. Ne ovat todellakin koskettavat ja finaali on luonnollisesti varattu Aidalle. Siis sitten kun olemme hänet löytäneet. Taitelija Marika Maijalan kuvitus on viehättävä ja kansi on lastenkirjallisuuden kultaa. Samalla kun kiitän Marikaa kuvista: Kiitos♥, jatkamme matkaa kohti Pimeyttä löytääksemme valon, eikun siis Aidan:

Korppi lennähti omin avuin pensaikkoon ja kun se palasi, oli siivellä kiiltomatoja, jotka Korppi laittoi lyhtyyn. Ääni otti lyhdyn, nousi Korpin selkään ja saman tien alettiin jo kohota yhä ylemmäs yötaivaalle, jossa tuhannet ja taas tuhannet tähdet sirisivät ja tuntuivat katsovan juuri heitä.


*****

Tämän kirja ovat lisäkseni lukeneet ainakin Elina, Opuscolo ja Sara


***** 

maanantai 1. joulukuuta 2014

Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen kauniita...

Suutelen silmiäsi, rakkaani.
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.

- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978 (WSOY 2003)

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Mutta marraskuu....lukijoilleni, joille marraskuu ei ole ollut mahdollisuus

Hei!

Marraskuussa maa on martona maannut. On pimeää. Sataa. Marraskuun sade ei ole sama kuin suvisade tai syyskuun sade. Se on masentavaa märkää, joka valuu kuin kuolema pimeydestä. Ahdistaa sinut sisälle. Ajaa happivajaukseen. Houkuttaa peiton alle unohtamaan todellisuuden. Aamulla avaat aviisin. Sotatila maassa, jossa asuu ystäväsi. Ihmisen hulluus on äärettömyys. Vain ihminen on paha. Eläin ei koskaan. Näet ystäväsi kuulemassa hälytyksen, sieppaavan koiransa ja juoksevan...


Marraskuu vie voimat. Syöt vitamiineja. Nukut ylipaljon. Et saa mitään aikaiseksi. Aamulla sängyn vieressä kaksi Geisha-patukan käärettä. Tummaa Geishaa. Muka anteeksiantoa tummuudesta. Hyväksyntää. 


Marraskuu ajaa sinut sunnuntaina kauppoihin. Haluat piristää itseäsi. Tilaat valkoisen nukkamaton. Erityiskoko vaatii tilaamisen. Hypistelet joulukoristeita ja mietit miltä punaiset näyttävät, kun tammikuun kalpea aurinko suutelee niitä. Valitset hopean. Katsot ledhyllyjä hymähtäen. Kotona ledittää jo riittävästi. Lohduttavasti. Kodista on tullut talvipesä. Henkinen pommisuoja.


Kävelet kukkaosastolle aikeissa ostaa ei mitään. Joulukukat hankitaan muualta. Isot valkoiset amaryllikset. Komeat valkoiset jouluruusut. Silloin tuikahtaa toivon tähti. Pienen pieni vaaleanpunainen joulutähti. Nostat kukan kädellesi. Tuntuu hyvältä. Asioilla on tapana järjestyä. Kohta on ihan hyvin.


Kotona istutat joulutähden valkoiseen ruukkuun. Kaivat esille anopin lahjoittamat Festivot ja sytytät vispipuuron väriset kynttilät. Nappaat porokulhosta manteleita. Ne auttavat muistamaan, vaikka joskus unohdus olisi parasta.


Marraskuusta huolimatta päätät selviytyä. Tartut pieneen. Iloitset pienestä. Sytytät joka päivä hämärän hyssyn hetkellä niin monta kynttilää, että niiden valon on pakko säteillä pimeyteen. Tuoda järkeä hulluuteen.


Vispipuuron väriset pörröpehmosukat lohduttavat. Olga leikkii leijonaa ja kehrää. Juot ison mukillisen teetä. Piristyt ja rauhoitut. Teessä on taikaa. Päätät olla surematta sitä, mille et mitään voi. Alat kirjoittaa päivän viimeistä viestiä sinne kauas. Muistat miten joitte yöllä viiniä terassilla. Suviyössä. Alat kirjoittaa vaikka lumen tuoksuiset päivät eivät ole saapuneet...Soitat jotain, mitä hän on soittanut sinulle. Iloista. Aina iloista.


Valoa pimeään! Make Love, Not War!


Love

Leena Lumi


PS. Lukijani Sanna Maria kommentoi tänään juttuuni Marraskuu on maailman paras kuukausi hyvästeille ja uusille aluille ja silloin muistin, että vain vuonna 2012 marraskuussa olin julkaissut yllä olevan juttuni. Marraskuu oli minulle vielä kaksi vuotta sitten synonyymi kaikelle elämän kauheudelle enkä ikinä tajua, mikä muutti sen mahdollisuudeksi. Nyt tämä on 'turvallista' julkaista uudelleen sillä huomenna olemme jo joululukuussa!

PPS. Lupasin jännitystä, lastenkirjoja ja puutarhaa. Jännitystä ei nyt tulekaan, sillä jälleen tuli hyvästit erään dekkaristin kanssa. Hänen, jolta olin ennen blogiani lukenut kaiken. Varmaan maku muuttuu liikaa lukiessa tms. Luin siis koko kirjan vaikka periaatteessa jätän lukematta, mikäli teksti ei heti ensisivuilta vedä, mutta tyhjä olo trillerin jälkeen saa minut vaikenemaan. En ole muutenkaan mikään teilaaja, sillä haluan kertoa vain niistä lukukokemuksista, jotka kohottavat minut tavanomaisen yläpuolelle, tarjoavat jotain uutta ja innoittavaa.

torstai 27. marraskuuta 2014

Ensilumi tuli ja suli, marraskuu kääntyy lopuilleen ja...

Alkuviikosta satoi ohuen ohuen lumikerroksen ja minä intona kuvaamaan samalla tietysti toivorikkaana taivaalle tähyillen. Tänään sataa vettä! Haluan nyt kuitenkin tuoda lisäkuvia Leena Lumin puutarhaan ja aiheena on kartiovalkokuusi, vaikka kameran edessä keikistelevätkin mustilanhortensian kukinnot. Kartiovalkokuusia, Picea glauca 'Conica', meillä on useita, mutta kaikkein jännittävin tarina on kuvassa sillan nurkalla kököttävällä mörrimöykyllä, sillä ensin se kasvoi seinän vieressä upeana ja kapeana, sitten se siinä alkoi ruskettua kevätauringossa, kunnes minä hermostuin ja kiskaisin sen maasta ja viskasin jonnekin kompostien taakse kuolemaan...
Sitten saapui ystäväni naapurista kahville ja hän ihmettelemään, kun kartiokuusta ei näkynyt seinän vierellä. Ja niin siinä sitten kävi, että tämä 'ei niin kovin puutarhaihminen' istutti kanssani surkeaksi talon lappeen alla menneen kartiokuusen kaarisillan alanurkkaan, sinne silmistä pois toipumaan. Kuvassa on jo vuosi 2012 ja kaikki jännät muodot ovat näkyvissä.
Ja tässä nyt tämän viikon maanantaina. Sanotaan, että kartiovalkokuusi ei siedä minkään 'hiplaavan' itseään, mutta ensi suvena totuus sitten nähdään, sillä juuri tämä lähdössä heikoin on nyt muhkein ja kasvaa ensi vuonna siltaan kiinni.
Tässä kartiovalkokuusia syksyllä 2013 talon pohjoisessa rinteessä, jonne viime suvena suurena Vanille Freise -päivänä siirrettiin etupihalta pois kuutamohortensia. Nuo saniaisen alut on tänä syksynä taas kerran ja toisenkin kitketty...huoh. Nyt istutin lisää scillaa rinteeseen, jossa jo ennestään on scillaa, muscareita ja kevätesikkoja. Myöhemmin paljon akileijaa, kuunliljoja ja atsaleoita
Kuvassa syksyllä alaterassin valioyksilö kartiovalkokuusi, joka ei ole aiheuttanut yllätyksiä missään suhteessa ja muoto on täydellinen sokeritoppa. Tätä kuusta todellakin kutsutaan myös sokeritoppakuuseksi.
Ja tässä sama keväällä varhain sekä
lumisena talvena kera pinkin Roosa nauha -lapion.
Sama loppusuvesta, jolloin pelakuut yleensä ovat parhaimmillaan. Teen näitä puutarhajuttuja vähän ympäri vuoden siksi, että uudemmatkin lukijat saisivat lukuinnostuksen lisäksi kipinän myös puutarhailuun. Samalla vien tietysti uusimmat kuvat aina ko. kasvin tiedostoon. Kerään siis epätieteellistä suosikkikasvipankkia.
Marraskuun viimeinen viikko kulkee lopuilleen. Ja arvatkaapa vain, onko minulla luvun alla puutarhakirja! Jos kirjan kuvat tulevat aikataulussaan, ensi tai seuraavalla viikolla puutarhailemme eli ideoita muhimaan jo tulevalle keväälle. Sitä ennen vähän jännitystä ja lastenkirjaa. Ihan kaikkein ensimmäiseksi alamme kuitenkin liukua viikonloppuun kera lumisateen:

Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpöiselle kuonolleen ja suli. Hän tavoitti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katsoi ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat.

"Näinkö se käykin", mietti Muumipeikko. "Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin."

Ilma oli muuttunut leudommaksi. Lumihiutaleiden takia ei voinut nähdä ympärilleen, ja Muumipeikon valtasi sama hurmio, jota hän tunsi aina kesällä kahlatessaan mereen. Hän heitti kylpyviitan yltään ja heittäytyi pitkin pituuttaan kinokseen.

"Talvi!" hän ajatteli. "Siitähän voi pitää!" 

- Tove Jansson -
Taikatalvi (WSOY 1987, suomennos Laila Järvinen)

Love
Leena Lumi

le chant du Loup

lumisadekuva Pinterest

tiistai 25. marraskuuta 2014

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensikään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa, jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeätä ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät. Ne haparoivat ovia ja etsivät aukkoa josta päästä sisään, mutta se ei onnistu, kaikki ovet ovat lukitut, ja niitten takana istuvat ne jotka ovat ajoissa osanneet pitää varansa ja nauravat lämpimässä ja yksinäisyydessä.

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

Tove Janssonin kirjoittamassa ja kuvittamassa kirjassa Muumilaakson marraskuu (Sent i november, WSOY 1987, suomennos Kaarina Helakisa) on heitä, jotka jäävät ja heitä, jotka lähtevät, koska haluavat nähdä edessään penikulmittain suloista hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Nuuskamuikkunen lähti eikä häntä ollenkaan häirinnyt sade. Hän vaelsi ja vaelsi vaan ohitse veripunaisten karpaloiden, ohitse lehdettömien puiden. Samassa marraskuun sateessa homssu, jonka nimi oli Tuhto kömpi nukkumaan kaivaten muumimammaa. Syksy jatkuu, sateet loppuvat ja Vilijonkka saa tavanomaisen siivouspuuskansa ja melkein putoaa katolta. Hemuli herää uuteen päivään aamupeana, eikä oikein tiedä, miksi nousisi ollenkaan. Hän olisi halunnut kääriytyä peittoihin ja antaa päivien mennä menojaan. Sitten hän muisti Muumilaakson ja miten kauan siitä olikaan, kun hän oli siellä käynyt ja kuistilla odotti aina kahvi, syreeni tuoksui ja kärpänen napsahteli katossa. Lopulta Hemuli otti hammasharjansa ja lähti sateesssa kohti paikkaa, jossa kaikki asiat järjestyvät. Matkalla hän keksi, mitä sanoisi Muumipapalle:

...elämä oli ihan kuin virta. Toiset purjehtivat hitaasti ja toiset nopeasti ja jotkut keikahtivat kumoon.

Muumilaakson marraskuun lukija seisoo sumussa ja näkee, miten tahoillaan Tuhto, Vilijonkka, Hemuli ja lopulta myös Nuuskamuikkunen, jonka tiettävästi piti ottaa suunta pohjoiseen, lähestyvät Muumilaaksoa. Vielä yksi henkilö lähtee kohti samaa paikkaa, mutta hän ei muista sitä kovinkaan tarkasti, mutta puron hän muistaa. Hän on Ruttuvaari, jolla on ikää ainakin sata vuotta. Ruttis, jota sukulaiset käyvät katsomassa sunnuntaisin ja jolle he puhuvat kovaan ääneen huutaen, koska pitävät häntä kuurona. Muulloin sukulaiset eivät häntä halua nähdä vaan pitäjät omia kemujaan ilman Ruttuvaaria. Matkaan löhtö kuitenkin virkistää Ruttuvaaria kovin ja hän antaa syyssateen huuhdella pois kaiken, mitä hän ei enää halunnut muistaa.

Kaikki marraskuun vaeltajat saapuvat lopulta muumien kotiin, josta muumiperhe on purjehtinut pois. Sinne saapuu Mymmelikin pienin tanssivin askelin tapaamaan pikkusiskoaan Myytä, jonka muumiperhe oli ottanut jo kauan sitten ottalapsekseen. Siellä he kaikki sitten ihmettelevät toisiaan, talon tyhjyyttä ja vähän ilmassa kipunoikin, sillä Mymmeli ja Vilijonkka eivät olleet aivan parhaita ystäviä. Kaiken huipuksi Mymmeli ottaa eteläisen huoneen itselleen ja Vilijonkka saa siirtyä pohjoiseen huoneeseen, jossa hän alkaa heti surra hiuksiaan ja monia, monia vilijonkkahuoliaan.

Oli ihmeellistä lukea Muumilaakson marraskuuta pitkän, pitkän ajan jälkeen ja tajuta, miten paljon tässä kirjassa on yhtä hyvin Tovelta tervehdystä aikuis- kuin lapsilukijoille. Opetuksellisuus ei ole ollenkaan kätkettyä, mutta ei myöskään alleviivattua, sillä jokainen tärkeä hahmo, otus, joka saapuu marraskuussa tyhjään muumitaloon kantaa mukanaan omaa kuormaansa, sitä elämän säkkiä, jossa painavat raskaat kivet. Alleviivausta ei näy, sillä saapujat ovat juuri sitä, miksi heidät on luotu, millaisina heidät halutaan. Sellaisia he ovatkin, mutta muistavat jotenkin, että muumiperheen kanssa kaikki oli toisin. He olivat siellä rakastettuja omana itsenään. Vilijonkka on yksinäinen ja omien vilijonkkasääntöjensä uuvuttama, Mymmeli on vain mukavuudenhaluinen, Tuhto kärsii oudosta ikävästä ja Hemuli on kuin kävelevä marrasmasennus. Ihmisiä karttava ja hiljaisuutta kaipaava Nuuskamuikkunenkin tajuaa tässä ryhmässä, miten yksikseen hän on saanut viettää kesänsä muumiperheen kanssa, vaikka onkin ollut muumiperheen seurassa. Ruttuvaari on kaikkien aikojen vanhusstereotypia, hän jota käydään katsomassa vain sunnuntaisin ja sitten riennettään äkkiä pois jonnekin kemuihin. Hänen mielipiteellään ei ole ollut väliä ja siksi hän on nyt karannut Muumilaaksoon. 

 Kuin huomaamatta talossa alkaa tapahtua ja johta ovat juhlat käynnissä. Muut sanovat, että juhlat ovat Ruttuvaarille, mutta Ruttuvaarin mielestä ne ovat esi-isälle, joka asuu komerossa, mutta hauskaa hänellä on, sillä kaikki esittävät jotain ohjelmaa. Mymmeli, joka tuntee olevansa täynnä sähköä ja voivansa tehdä mitä vain, tanssii pitkät punaiset hiukset liehuen, homssu Tuhto pitää esitelmän Eläimestä, Ruttuvaari aiheuttaa mekkalaa, kun vaatii muistamaan esi-isää maljojen nostelussa ja Vilijonkka sekä tarjoilee että vastaa illan upeimmasta ohjelmasta, varjoteatterista. Siinä muumiperhe purjehtii kotirantaan esitykessä Palaava perhe. Vilijonkka on löytänyt taiteellisen itsensä, joka on päättänyt, että joskus pitää tehdä ihan mitä päähän pälähtää. Kaikki kehuvat hänen esityksensä dramaattisuutta ja kutsuvat häntä hyvin taiteelliseksi. Juhlat kestävät pitkään, mutta niin vain käy, että Ruttuvaari on viimeinen vieras: Hän ottaa takaisin kaikki menetetyt kemut, joihin sukulaiset eivät ole häntä kutsuneet.

Juhlien jälkeen kaikki siivosivat yhdessä, paitsi Ruttuvaari, jota väsytti vöyhkääminen ja parpatus. Kun muumiperheen koti oli siivottu, oli kuin olisi saavuttu uuteen vuodenaikaan ja seuraavana aamuna satoikin ensilumen. Vilijonkka ja Mymmeli jättivät hyvästit sillalla Ruttuvaarin vielä nukkuessa. He katosivat marraspyryyn jäähyväisiä yleensä seuraavan lievän alakulon ja helpotuksen sekaisessa tunnelmassa.

Alkoi pyryttää kunnolla. Muumilaakso kääriytyi valkeaan peittoon. Ruttuvaari lähti talviunille. Me jotka jäimme jäljelle, aloimme miettiä, miten paljon mukavampaa olisi kaikki, jos se olisi kuin Muumilaaksossa. Homssu lähti vielä puutarhaan katsomaan lasipalloa, mutta me muut katsoimme ylös taivaalle, joka kipinöi talvitähtien timanttimerenä. Olipa niistä osa tipahtanut koristamaan lehdetöntä talvipuutakin. Selvähän se, että muumiperheen puutarhassa välkehtii tähtienkantajapuu! 


*****

Osallistun tällä kirjalla Opuscolon Vuosi Toven matkassa-haasteeseen

*****

Tästä ihanasta kirjasta ovat kirjoittaneet monet bloggaajat, mutta viimeksi tänään Katja/Lumiomena ja sitten ainakin Jonna/Kirjakaapin kummitus  ja Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa


Sen jälkeen tilanne karkasi käsistä.

Saksalaiset vastasivat tuleen. Eikä mennyt kuin hetki, kun ranskalaisjoukot olivat jo täydessä taisteluvalmiudessa. Saksalaispaskiaisille maksettaisiin kaikki korkojen kera. Tämä tapahtui lokakuun toisena päivänä vuonna 1918. Vaikka kukaan ei sitä vielä tiennyt, sodan loppumiseen olisi enää kymmenen päivää.

En lue mielelläni sotakirjoja. Niinhän olen usein kirjoittanut, mutta silti olen lukenut blogini aikana lukuisia sotaa kuvaavia teoksia, joissa tosin pääosa on ollut muussa kuin rintamalinjoissa, joukkojen siirroissa, sotastrategioissa tai sotilashierarkiassa: Poltetut varjot, Makeannälkä, Näkymätön silta, Punainen morsian, Harmaata valoa, Sovitus, Kätilö, Kadonnut on vain unta, Yöntummat vuodet, Lintu pieni,  Sodan haavoittama lapsuus, Sade lankeaa, Elävältä haudatut, Neljäntienristeys, Komppania K, Piirityspäiväkirja ja monta muuta. Siitäkin huolimatta, että en muka lue sotakirjoja, tiesin ensi hetkestä lukevani Pierre Lemaitren toeksen Näkemiin taivaassa (Au revoir là-haut, Minerva 2014, suomennos Sirkka Alanko) ja intuitioni osui oikeaan: Kirja on vahva ja monipuolinen kuvaus siitä, mitä sota voi vaikuttaa ihmisen luonteeseen, minkä pedon se ajaa sieltä esiin vielä silloinkin, kun joukot voisivat kaikessa rauhassa vain odotella virallista ilmoitusta sodan loppumisesta ilman yhtään enempää kuolemaa kylvämättä. Kukkula 113 vaivaa kuitenkin luutnantti d’Aulnay-Pradellen mieltä: vähintäin yhtä paljon sen jääminen saksalaisille kuin se asia, että hän ei ollut onnistunut saamaan ylennystä kapteeniksi. Niinpä tämä köyhtyneen aatelissuvun rappiollinen jälkeläinen, Henri, päättää tehdä asialle jotain ja mitä siitä seuraa, siitä kertoo tämä ravisuttava teos Näkemiin taivaassa. Hän laskee varmaan monta asiaa oikein, mutta unohtaa inhimilliset tekijät, eikä näe niiden mahdollisuutta muuttaa hänen toivomaansa lopputulosta. Kun hän antaa hyökkäyskäskyn ja jos kyseessä olisi elokuva, filmi pysähtyisi toviksi tähän hetkeen:

Miehet seisoivat jonossa jännittyneinä kuin jouset, palaen halusta päästä kostamaan. Albert oli jonon kolmantena edessään Berry ja nuori Péricourt, joka käännähti katsomaan taakseen kuin varmistaaksen, että kaikki olivat mukana. Heidän katseensa kohtasivat, ja Péricourt hymyili hänelle kuin jäynää suunnitteleva pikkupoika. Albert yritti hymyillä takaisin mutta ei pystynyt.

Tässä se on: Pysäytetty filmi tai seepianvärinen valokuva hetkestä, josta alkaa tarina kolmen aivan erilaisen miehen elämästä Pariisissa sodan jälkeen. Péricourtin hymy tuolla hetkellä tuli usein myöhemmin Albertin mieleen. Heistä kukaan ei ollut enää sama viimeisen hyökkäyksen jälkeen, mutta toden totta, kapteenimme luulee niin:

Henri ei siis ollutkaan iskenyt kultasuoneen. Mutta ei naimakauppa täysin epäonnistunut ollut, kaukana siitä. Se nimittäin laittoi pisteen sille vanhalle kukkula 113:n tapaukselle, joka oli hieman vaivannut häntä. Jos se vielä joskus tulisi esille (niin kuin toisinaan käy vanhoille, jo unohtuneiksi uskotuille jutuille), se ei olisi enää mikään riski hänelle, sillä nyt hän oli rikas, vaikkakin vain avioliiton kautta, ja mahtavan ja vaikutusvaltaisen suvun jäsen. Avioliitto Madeleine Péricourtin kanssa oli tehnyt hänestä lähes haavoittumattoman.

Pierre Lemaitren tarina on loistavan kertojaäänen juhlaa, jossa osansa saavat hyvät, pahat ja rumat sekä suurenmoinen ystävyys ja myös perhekiintymys. Henrin lisäksi päärooleissa kohtaamme ranskalaiset sotilaat Albert Maillardin ja Édouard Péricourtin, jotka ovat kukkula 113 jälkeen toisiinsa sodan viimeisen, kauhistuttavan näytöksen yhteen liittämät. Pariisi sodan jälkeen, kun jokainen hakee omaa etuaan voidakseen korvata taloudelliset menetyksensä, ranskalainen luokkayhteiskunta ja vammautuneet sotainvalidit kaduilla rääsyissään ja liian monet hautaamattomat odottamassa lopullista leposijaansa, siinä tämän jännittävän Goncourt-palkitun historiallisen romaanin näyttämö. Älä pelkää sotakirjaa vaan lue itse, mihin kykenee vahva, mutta loukattu nainen, miten vanha isä oppii menetyksen surun kautta rakastamaan lastaan, mitä on todellinen ystävyys ja mitä kätkeytyy naamioiden taakse. Koe sodan jäljet kiinnostavissa ihmiskohtaloissa ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Pariisissa.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Suketus  Laura/Lukuisa  MarikaOksa  Tuijata Arja   Annami  Riitta/Kirja vieköön!  Kirja hyllyssä  Katja/Lumiomena

Lemaitren kirja on viihdyttävää retroa kertoo Mervi Kantokorpi Helsingin Sanomissa 2.12.2014

*****

Osallistun tällä teoksella Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen

*****

Tästä huikeasta kirjasta tehdään Ranskassa elokuvaa, joka tulee teattereihin syksyllä 2017, Suomessa 6.4.2018. Ihan parhautta! Ja kaiken huipuksi, Lemaitre kirjoittaa romaanilleeen jatko-osaa.

******

Ennustan tästä kirjasta huomisen klassikkoa!