Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen...

Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä,
ja ero on tämän juhlamme nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kuin virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla 
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut kalleimpani,
ainakin ensilumen tuloon asti.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova.Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)

Hetkituhansia muistoissa...ja hyvää viikonloppua!

Eilen oli vielä maa marraskuun märkä, mutta tänään heräsimme ensilumeen. Vielä en ole toimeentunut katsomaan mitä nupuilla oleville jouluruusuillemme nyt kuuluuu. Luna on luonamme. Tänään ranta- ja metsälenkkimme näyttää lumen valolta.Viikko on mennä hurahtanut erikoisesti, sillä sain facebookissa haasteen esitellä seitsemän valokuvaa, jotka ovat yli 15 vuotta vanhoja. Niitähän piti sitten alkaa hakea albumeista ja kuvata, mikä pitäisi itse asiassa tehdä kaikille valokuville, jotka haluaa säilyttää. Esittelen nyt muutaman:

Meri ja minä, Tiitiäinen, Nyytiläinen, Tii-Tii ja vaikka mitä...

Esikoinen Jaakko ja minä Luvialla...

Lokki -veneellämme.

Tässä me päivänä, jona esittelimme vanhemmilleni uutta kotikaupunkiamme Jyväskylää vossikalla sataman kautta Siihen Yhteen Paikkaan ajaen.

Olen oikein albumi-ihminen eli olen tehnyt molemmille lapsilleni omat albumit ja sitten meille vielä omat. Paljon samoja kuvia, mutta lasten albumeissa enemmän tietysti heidän ystäviään, luokakuvia etc. Kuvassa Merin ensimmäinen 'täydennä lauseita.' Kyynelehdin vieläkin kun luen tuon, sillä siihen liittyy pieni tarina. Elettiin lankapuhelinaikaa ja yhtenä päivänä Merin opettaja soitti minulle ja kuulin aivan selvästi, että hän kuin itki ja nauroi sekaisin. Hän kertoi, että heillä oli ollut täydennystehtävä, jossa alut olivat 'Minun äitini...' ja 'Äidilläni on...' Muut olivat kirjoittaneet vaikka 'Minun äitini siivoaa paljon' tai 'Minun äitini on joskus vihainen'. Ja toiseen kohtaan, että 'Äidilläni on paljon kattiloita ja tiskiharja' tai 'Äidilläni on paljon vaatteita.' No, meiltä ei Merin täydennystehtävä ikinä unohdu ja nyt se on sitten kuvattu myös digille. Ikuinen Ihana Muisto♥

Vielä bonusmuisto, josta on vasta 7 vuotta: Kuvassa äidin kanssa menossa Savonlinnan oopperaan, vuorossa iki-ihana Carmen.

Lunan menu tänään, mutta sitä ennen lenkille.

Luna mussukkainen, joka nukkui koko yön sängyssämme muistuttaen ajoista jolloin...Onneksi tyttären koiruudet saapuvat jouluksi.

Pidän lahoamisen riemunäytelmästä nyt kun olen löytänyt marraskuun. Ennen oli toisin:

Mutta marraskuu

"Siellä on valo! Pimeys on vain auringon kulkua joka tekee meille tepposet."

- Herbjørg Wassmo -

Ihanaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi

November Rain

Jean Rhys: Huomenta, keskiyö

En saa unta, kieriskelen puolelta toiselle...

Oliko se vuonna 1923 vai 1924, kun asuimme tuossa kulman takana, Rue Victor-Cousinilla, ja Enno osti minulle sen kasakkahatun ja astrakaanijäljitelmäturkin? Siloin juuri otin itselleni nimen SASHA. Kuvittelin, että onneni voisi kääntyä, jos vaihtaisin nimeä. Toikohan se minulle onnea – se että otin nimen Sasha?

Oliko se vuonna 1926 vai 1927?

Sytytän lamppuun valon. Yöpöydällä on pullo Eviania, Luminal-unilääkettä, molemmat kirjat, kapealla hyllyllä tikittävä kello, ikkunassa punaiset verhot...

Jean Rhysin  teos Huomenta, keskiyö (Good Morning, Midnight, Otava 2002, suomennos Hanna Tarkka) on tarkkanäköinen ja raakakin kuvaus englantilaisesta naisesta, joka on nuorena viettänyt Pariisissa villiä, levotonta elämää. On ollut vaihtuvia miehiä, valvottuja öitä, nuhjuisia hotellihuoneita, mielialan aallokkoja, nöyryytyksiä, unilääkkeiden ja alkoholin helpotusta. Sitten monien Englannin vuosien jälkeen hänen ystävänsä tarjoaa hänelle rahaa Pariisiin matkustamiseen. Nainen, Sasha, palaa nuoruutensa kaduille, kaupunkiin, jossa oli kokenut nuoruuden huumaa, mutta myös paljon mustaa ja synkkää...oli syntynyt lapsikin. Hän yrittää palata ollakseen sama, nuori vielä ja haluttukin, mutta kohtaa ylenkatsetta hotellleissa, kaupoissa, kaduilla, jopa talot tuntuvat kaatuvan hänen köyhän vanhenemisensa päälle vain koska hän ei ole nuori eikä rikas. Jos vain olisi rahaa kampaajaan, jos vain olisi rahaa parempiin vaatteisiin, jos vain olisi varaa hammaslääkäriin...Sashan kodittomuus on kuin sisäsyntyinen kirous, maa, jossa hänellä ei ole ylpeyttä, ei kasvoja, ei todellisia ystäviä. Hän muistaa, miten usein on päättänyt lopettaa elämänsä, mutta ei ole onnistunut edes siinä. Vain alkoholi saa mielialan hetkellisesti nousemaan ja hän näkee itsensä peilistä naisena, jolla on valtaa miehiin. Humalan haihduttua kuitenkin hän on taas vain

(Ylös autettu, pelastettu, mutta ei enää uuden veroinen...)

mutta on hetkiä, jolloin muistuvat mieleen ajat Ennon kanssa. Joskus oli päiviä, joissa oli mahdollisuuksia, samppanjapullon korkit poksahtelivat, hiukset kiilsivät ja aivan kuin entisinä aikoina saattoi poiketa ostamaan leninkejä, hajuvesiä, sukkia...

Huone? Hyvä huone? Kaunis huone? Kaunis ja oma kylpyhuone? Keinu ylös, keinu alas, keinu eteen ja taakse...Tapahtui näin ja tapahtui niin...

Ja sitten tuli taas se aika jolloin olin yksin.

Olen jo vuosia jostain syystä säilyttänyt Jean Rhysin pientä kuvaa tiedostossani. Se alkoi siitä kun sain lahjaksi blogiystävältä Rhysin kuuluisimman teoksen Siintää Sargassomeri (1966), jonka myötä Rhysin varhemmat teoksetkin löydettiin. Sargassomeri minulla odottaa vieläkin lukemistaan, mutta varmaan se kannattaa, sillä kaikkien hiljaisuuden vuosien jälkeen Rhys sai useita palkintoja ja vuonna 1978 hänelle myönnettiin CBE-kunniamerkki ”palveluksistaan kirjallisuudelle” ja hänen mainittiin kuuluvan vuosisadan hienoimpien englantilaisten kirjailijoiden joukkoon. Huomenta, Keskiyöstä kiinnostuin Ompun jutun kautta ja olen vaikuttunut.

Olen aika paljon kallellaan ranskalaiseen kirjallisuuteen ja jos minulle jotain Rhysin tyylistä tulee mieleen niin Marguerite Durasin raaka, mitään kaihtamaton tyyli. Durasia ovat myös runsaat pilkkuihin päättyvät kesken jääneet lauseet. Huomenta, keskiyö on kirja, jossa ei tapahdu mitään ja tapahtuu kaikki. Lukija vaeltaa Sashan kanssa Pariisin pimeillä, kylmillä, torjuvilla kaduilla kantaen mukanaan epätoivoa vailla valon toivoa. Kuten Durasin kirjat, tämäkin on kiinnostava, oudolla tavalla musta, mutta ei masentava. Tyylissä on jotain hypnoottista ja kuilun reunalla oloa. On kuin lukijakin olisi jo tajunnut, että näin sen kuuluu mennä ja mitään muuta ei tule kuin hetken huvitus ja humala, sitten taas tunne torjutuksi tulemisesta.  Kaksi venäläistä ja keskustelut heidän kanssaan ja sitten yksi gigolo ja...

Minulle rhysiläisyys osui ja upposi niin, että olen jo lukemassa Kvartettia! Rhysiläinen nainen on onneton. hän toistaa paljon samoja sanoja, hän ei saa tartuttua todellisuuten, hän ajelehtii tilanteesta toiseen, hän on kaunainen ja rankaisee muita usein itkullaan, hän pyytää rahaa, hän on elämän ajelehtija, jonka mielestä elämä on hänelle jotain velkaa. Kaikki ovat hänelle jotain velkaa. Sasha ei miellytä, mutta hän kiinnostaa.

Kirjan huikeat saatesanat ovat Raija Siekkisen ja miten upeasti hän valottaakaan Jean Rhysiä vasten kirjailijan kuvaamia naisia. Siekkinen saa lopettaa tekstini kirjasta, joka ei unohdu heti kun kannet on suljettu:

Rhysin maailmaa hallitsee rumuuden estetiikka. Vaikka nainen, Sasha, näkee kauniita , valoisia huoneita, puistoissa leikkiviä lapsia, hän kantaa rumuutta sisällään, ja niin kirjassa on kaikki sen valaisemaa. Kirjan ainoa kauneutta kuvaava jakso ajalta Ennon kanssa nouseekin esiin kuin huikaiseva valonsäde: ”Kaikki on tasaista, pehmeää ja hellää. Lemmiskely. Taulujen värit. Auringonlaskut, Pohjoisen lempeät värit auringon laskiessa – vaaleanpunainen, malva, vihreä ja sininen. Tuuli on raikas ja kolea ja kanaviin heijastuvat valot kuin kultaisia kaalimatoja, ja kaiken aikaa lokit syöksyvät veden yllä.”  

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Omppu ja Juha

Jane Means: Paketoi kauniisti

Olen aina ollut sitä mieltä, että paketointi on kuin puolet lahjaa: Mitä kauniimpi paketti, sen enemmän ajateltu vastaanottajaa. Ristiriita tulee vain siitä, että en ole askartelijatyyppiä. Silti on ollut aikoja, jolloin olen vanhentanut papereita, käyttänyt kääreenä ruskeaa voimapaperia ja värillisiä nauhoja, taisin joskus tehdä lahjapapereita jopa lehtien kansista ennen kuin niihin ilmestyivät julkkisten kasvot, jolloin intoni lopahti. Nykyään oma 'hienoin' pakettini on huolella valittu lahjarasia, jonka päälle solmin upeasti narut yhdestä tai kahdesta väristä tai saatan myös vetää vielä paperin laatikonkin päälle ja sitten vasta naru/nauha tms. Rakastan myös sellofaanipaketteja ja jos laatikko on liian suuri, sinne on kiva tunkea silkkipaperia. Ihan noviisi olen, totesin, kun luin todellisen ammatillaisen vinkit maailman kuninkaallisten ja hienoimpien liikkeiden paketteihin, mutta nyt vinkit ovat meidän kaikkien ulottuvilla:

Jane Meansin kirja Paketoi kauniisti. Parhaat ideat näyttäviin lahjapaketteihin (Giftwrapped: Practical and inventive ideas for all occasions and celebrations, Minerva 2015, suomennos Eva Katajamäki) kertoo kaiken, mitä haluat tietää kauniista ja idearikkaasta paketoinnista. Valokuvat ovat Simon Brownin. Ohjeet ovat tosi selkeät joten kuka vain osaa niitä seuraten onnistua. Lahjojen muodot voivat olla mitä vain, laatikko, putkimainen pakkaus, pyöreä rasia tai erityisen hankalan muotoinen paketti, kaikki saavat kauniin kääreen. No oivoi, muistan kun olin kaikki koulun lomat kaupassa töissä ja tuli pariskunta, joka halusi, että lapselle jouluksi tuleva potkukelkka on paketoitava niin, että jalaksetkin saavat joulupaperin ympärilleen...

Kuvan paketti löytyy luvusta, jossa neuvotaan häälahjojen paketointia. Minä kyllä myönnän, että joulussamme on paljon hopeaa, joten käärin mieelusti hopeiseen paperiin ja naru on sitten hopeaa tai punaista tai molempia. Tämän paketin kääressä on jotain glitteriä, mutta se ei näy just tässä kuvassa, mutta onneksi ihanat kristallit näkyvät.

Parhaat paketointimateriaalit voivat olla muutakin kuin tavanomaista lahjapaperia. Paketointiin käyvät monet helposti taipuvat materiaalit, kuten tylli, sellofaani, harsokangas ja kankaiden jäännöspalat. Myös tapettien loput kannattaa hyödyntää, vintage-nuottilehdet ovat upeita ja koristeelliset sanomalehdet käyvät tasokkaasta lahjapaperista.

"Pidän kuviollisesta silkkipaperista sen dramaattisuuden vuoksi, mutta yhtä vaikuttavan lopputuloksen saa tavallisesta voimapaperista, jos siihen yhdistää juhlavan koristeen kuten kuvassa. Valkoinen ja kulta ovat lempivalintojani.Tässä niihin on liitetty yksinkertainen nauha ja mistelikoriste."

Taidokkaita lahjapapereita on käytetty erityisesti idässä jo vuosisatoja, mutta esimerkiksi Isossa-Britanniassa yläluokka alkoi paketoida lahjojaan vasta 1800-luvun lopulla. Yleisimmin käytettiin tapettia ja sitten yksinkertaista silkkipaperia. Keskiajalla rikkain aatelisto somisti nauhoilla vaatteitaan, nyt ylellisillä nauhoilla voi yltää kuvan glamouriin!

Myönnän: Meidän olohuoneen tontun paja näyttää nyt tältä! Oikein etsimällä etsin hopeaa, mustaa ja hopeaa, ripaus pinkkiä tai sinistä sallittu, mutta ei kiitos tonttuja tai joulupukkeja meillä joulupaketteihin. Lahjakassit ovat myös kova sana ja niissä suosin viininpunaista ja hopeaa.

Paketoi kauniisti kertoo kaiken parhaista materiaaleista, opettaa kauniin käärimisen kuin myös upean solmimisen salat, työvälineitäkin tarvitaan ja monesta pulasta selvitään. Jos vaikka paperi loppuu kesken, neuvotaan, miten siitä voidaan jatkaa tyylikkäästi. Pitsisomisteita, japanilaisia laskoksia, kulma- ja vyörusetteja, sykeröitä...ja sitten vaikka tuoreista kasveista edullinen ja persoonallinen nimilappu:

Mikä sopisikaan paremmin puutarhaharrastajan lahjaan kuin muratin tai rosmariinin oksa? Suuriin ja koviin lehtiin, kuten muratin, voi kirjoittaa nimen metallinhohtoisilla geelikynillä. Kasvien tuoksu herkistää hajuaistin ja antaa lahjalle tuulahduksen puutarhasta.

Tässä kuvassa kaunista kiiltäväpintaista hopeapaperia, joka on solmittu upealla nauhalla. Kuin pisteenä iin päälle on vanhasta kaulakorusta otettu hopeinen sydän. Siis kannattaa säästää monenlaista, sillä koskaan ei tiedä, mihin vaikka vanhojen korujen sydämiä tarvitaan.

Vauvakutsuilla voikin sitten olla värejä...

"Jane Means näyttää, miten tavanomaisestakin lahjasta voi tehdä ainutkertaisen."

- Kirstie Allsopp -

Satu Koskimies: Villiviinitie, Tullinpuomi

Syksy pureksii tuhkapensaan lehtiä punaisiksi, äidin kynsissä lakka hilseilee, huumava uni kaakaota ja kardemummaa, lompakossa kukkean baskeripään kuva, Lumikki-muki ja munkinsokeria pöytäliinalla, Porin pikajuna 15.05 ja kuistilla marraskuun viimat, takakenossa frakkimiehet puhkuvat, men varför toi tyttö ostaa joka päivä yhden baakelsin ja sun suus on mansikka vaniljakerman keskellä...

Satu Koskimies herättää uudessa runokokoelmassaan Villiviinitie, Tullinpuomi (Sanasato 2015) henkiin helsinkiläisen kerrostalon ihmiset arjeessan, haaveissaan, siinä missä he olivat 1940-50 luvulla. Suomi toipuu sodasta. Ihmsillä on valtava elämänjano ja luottamus tulevaan: Se maistuu tässä kirjassa ihanasti! Ollaan seuduilla, joilla on asunut julkkiksia, taiteilijoita, kuuluisuuskia, joiden elämästä julkisuus näkee vain yhden puolen. Kokoelman henkilöpotreteissa heistä paljastuu jotain yllättävää, salattua.

Ette te tiedä, härregyyd,

miten tämä krimiturkki painaa,

mutta näettekö, että

tässä, hiljaisella kadulla kävelee nyt joku,

joka on käynyt maailmassa,

valtakuntien vieraana,

kylmiin holveihin minua saattelivat

leijonamiesten hymyt

yhtä priimaa oli etiketti kuin akustiikka

ja ylväs kaiku vastasi

yhtä ylväänä kuin itse olin,

lauluni kohosi korskeaan forteen,

salin pimeydestä tunsin sokean ihailun,

ja härregyyd että minä hengitin,

hengitin kaiken sen, syvään,

aina décolletén uumeniin asti

ja solisluitani kirvelsi

raskas timanttiriipus.

Satu Koskimies on tuottelias kirjailija, johon sain lämpimästi tutustua jo blogini alkutaipaleella hänen kirjansa Hurmion tyttäret kautta. Hän innoitti meistä muutamia perustamaan Roihuavat Soihdut ja Katri Valan henki jäi meistä niihinkin, jotka eivät Valaa vielä tunteneet. Sitten tuli Sadun toimittama Tämän runon haluaisin kuulla, jossa on Suomen kansan rakastetuimmat runot. Koskimies oli yhdessä Juha Virkkusen kanssa toimittamassa radiossa Tämän runon haluaisin kuulla –ohjelmaa, jossa Satu aloitti Mirjam Polkusen siirtyessä radion teatteripäälliköksi. Runoilijoista rakastetuin oli Eino Leino, Suomen kansan sydänten runoilija! Mutta miltä maistuu mennyt maailma, niin kaukainen ja kuitenkin vielä niin liki, Sadun uudessa runoteoksessa, jossa arki ja juhla limittyvät ja kauppiaan tyttärenä pidän vaikka tästä:

Gudda´, gudda´, frouva

on taas vissin ollu 
ute i stora världen,

jahhas, i Stockholm, jasså, joo-o,

mitäs mä nyt laitan sit,

häälimpa siel jo seekärt

tuli ikävä, int´sant´,

ja jesses, kyl mä sanon vaan

et on tääl nyt yks niin fiini doft!

Villiviinitie, Tullinpuomi on saanut kansiaiheekseen eräänlaisen aarteen – Tove Janssonin kadoneen työn. Maalaus Tullinpuomi (vuodelta 1941) koristi aikoinaan Ravintola Tullinpuomin hissin lasiovia. Ovet ja värikäs maalaus ovat sittemmin tuhoutuneet, ja maalauksesta on olemassa vain yksi mustavalkoinen valokuva, joka oli kansiaiheen pohjana.

Kirja on hurmaava matka eiliseen...Lue ja ihastu!

Entä mitä näkevät ja kuulevat A-rapun tytöt? Mitä ovat sumeat puuhat sulkeutuvien ovien takana? Tyttörunoissa kopsataan laulun sanoja, vaihdetaan salaisuuskirjeitä, uskoudutaan päiväkirjoille, kaihotaan sinne, missä odottavat kielletyt leffat ja unelmien jätskibaari, jossakin Tullinpuomin tuolla puolen...

Tullinpuomin tuolla puolen on

elämän ihanin jätskibaari,

baari juoksee vastaan

asvaltti siivittää askeleet,

valkoiset sandaalit, valkoiset

sunnuntaitytön kengät

kiiltävien ratikkkakiskojen yli

elämä juoksee vastaan

Tullinpuomin tuolla puolen.

Nyt jo melkein perillä, tuolla

baari juoksee vastaan,

huomisen kimallus, huomisen kimallus,

hymy sen yhden ainoan illan

onko tallessa vielä, onko elämä siellä

ikkunapöydässä, lampun alla

Tullinpuomin tuolla puolen.

Vaan miksi lamppuja sammutetaan?

Miksi viimeiset kolikot lasketaan?

Miksei jätskiä tarjoilla enää?

Ikkunapöytä on kylmä ja tyhjä!

Huomisen kimallus, onko se vielä

Tullinpuomin tuolla puolen,

hymyssä, hymyssä, lampun alla

tallessa yhden ainoan illan

Tullinpuomin tuolla puolen...

*****

Runokirjat Leena Lumissa

Vuoden 2015 Kauneimmat Kirjan Kannet ovat...ja Arvonnan Voittajat!

Vuoden 2015 kauneimmat kirjan kannet Leena Lumissa on valittu: Kiitos kaikille osallistujille♥ Ykköseksi tullut kansi oli ns. 'musta hevonen', sillä en ollut huomata koko kirjaa kuin vasta ihan viime tipassa ennen arvontaa. Sekä kansi että sen sisältö yllättivät vahvasti.

Voittajakansi on 17 äänellä Suomen myyttiset linnut. Toiseksi tuli Kaukaiset hetket 11 äänellä, kolmanneksi Sopimus, jota piti kauneimpana 9 osallistujaa ja 7 valitsi suosikikseen Elämänmittaisen lukupiirin. Vain yhden pisteen päähän Schwalben kirjan kannesta jäi Avojaloin.

Koska menossa on Leena Lumin juhlavuosi: yli 1,5 miljoonaa kävijää ja jo toisen kerran ykkössija Cisionin kirjablogilistalla, luvassa on viisi palkintoa. Lumimies toimi onnettarena ja seuraavat henkilöt saavat valita voittajajärjestyksessään täältä palkintonsa. Kun valinta on tehty, pyydän ilmoittamaan sen, jolloin merkitsen 'varattu' ja sitten valitsee seuraava vuorossa oleva. Ilmoittakaa osoitteenne minulle sähköpostiin: leenalumi@gmail.com Onnettaren suosikkeja ovat tällä kertaa:

Pioni  Paluumuuttajatar Mustikkapusu Minna Frigård ja Kaisa! Onnea voittajille♥

*****

Ja sitten tämän päivän Hesariin, jossa Leena Virtanen kirjoittaa kolumnissaan kadottaneensa suosikkisarjansa The Affair. Nyt minäkin olen sen kadottanut, sillä en edes tiennyt, että siitä on tehty toinen tuotantokausi! Sehän tuli ennen AVAlta ja kirjoitin siitä silloin täällä Ja näin Leena Virtanen tänään:

"Tv-draama elää kultakauttaan, mutta sarjojen päättyminen arjen rutiineihin alkaa olla ylimääräisen mutkan takana. Nykyisessä paljoudessa pitäisi olla palohälyttimen veroinen ravistaja, jotta katsoja muistaisi kaiken muistamisen arvoisen."

Sarja on nyt sitten HBO:lla..., mutta ei se kuulemma sieltä mihinkään katoa. Taidan odottaa sarjan tuloa myyntiin.

Nähdään pimeän sijasta tähtiä! Ollaan kaikki valonkantajia!

Love
Leena Lumi

The Affair "Container"

Katsot peiliin. Pitkään. Mikä olisi muuttunut? Ja olisiko...

Katsot peiliin. Pitkään.
Mikä olisi muuttunut? Ja olisiko pitänyt?

Ehkä silmien pohjalla jotain vapisevaa
ehkä huulien kaari vavahtampi.
Eihän se vielä kerro että pimeä hipaisi läheltä
että lopullisen kosketus oli niin todellinen
että silmät kysyvät onko vielä lupa nauraa
että jalat kysyvät saako juosta
kukkivalla nurmella
että onko oikein iloita kaiken sen jälkeen

että jokin huutaa: aurinko, älä laske,
toivo, älä katoa,
elämä, pidä minusta kiinni.

- Maaria Leinonen -

Marraskuu on mahdollisuus ja tilaisuus uuteen!

Entinen inhokkikuukauteni marraskuu on hitaasti, mutta varmoin ottein valloittanut minut. Siitä on tullut salarakas, joka on tätä kaikkea mitä viime vuonna kerroin...,mutta tämä luolanainenkuukausi, jolloin on lupa kääriytyä kodin, kynttilöiden, perheen ja huopien lämpöön, on myös aikaa ajatella, pohtia syntyjä syviä. Syyskausi, jonka aikana olen kokenut mitä ihanimpia juttuja, tavannut mitä lämminhenkisempiä ihmisiä, on ollut myös kuukausi, jonka katveessa olen sivusta seurannut ja myös osin itse kokenut, huumorin varjolla heitettyä ilkeyttä, piikittelyä, vähättelyä, kateutta ja toisten alentamista. Tästä asiasta Tiia kirjoitti ansiokkaasti jutussaan Veetuilun jalot taidot, kun ihmissuhteissa kolisee! Luin kaikki kommentit läpi ja kävimme Tiian kanssa asiasta myös privaattikeskustelua. Jaksamme täältä sateenkaaren tuolle puolen ihmetellä, mikä ajaa jotkut naiset tilaan, jossa toisen ilo, onni ja/tai menestys on itseltä pois? Mistä kaikki katkeruus ja happamuus? Mikä saa naisen olemaan naiselle peto? Olen aina fanittanut naisten välistä ystävyyttä ja tuonut sitä kohta jo seitsemän vuotta esiin blogissani. Minusta 'kehu nainen päivässä' ei ole yhtään huono asia! Vielä parempi on olla aidosti välittävä, empaattinen ja toista kohottava vilpitön ystävä. Tällainen ystävä ei verhoudu omahyväisyyden ja kaikkitietävyyden viittaan. Hän ei piikittele vieraillessaan toisten blogeissa, hän ei alenna muita ylentääkseen itseään. Hän ei ole kaikkitietävä, pöyhkeä oraakkeli, joka julistaa omaa tietoaan asiasta kuin asiasta kuin pyhää sanaa. Hän ei lähesty ystäviään sarkasmissa velloen, hän ei puutu toisten ulkonäköön, ei huomauttele ja vähättele toisten tekstejä ja etenkään hän ei vedä tähtiviittaa ylleen silloin, kun ei ole sitä itse ansainnut!

Muutamia vuosia sitten oli aika todeta, että joskus on aika tehdä elämässä pientä siivousta. Kannattaa alkaa välittää itsestään niin paljon, että siivoaa elämästään ne niin sanotut ystävät, jotka ovat energiasyöppöjä, jotka eivät ymmärrä vastavuoroisuutta ja/tai he epäempaattisuudeltaan eivät ymmärrä muista kuin omista tarpeistaan. Minulle tuli seinä vastaan, on kuin olisin hakannut päätäni kiveen. Miksi ihmeessä annoin elämässäni roikkua heitä, jotka tunkivat kaikkeen, veivät kaiken energiani ja jotka eivät ymmärtäneet mitään siitä, miten paljon tarvitsen omaa tilaa. Aloin tehdä aikuisen naisen tervehdyttävää siivousta, jonka jälkeen jäljellä oli perhe, parhaat ystäväni vuosikymmenien ajalta ja sitten te, blogini lukijat, joissa on monta niin uskomattoman uskollista kanssakulkijaa niin ylä- kuin alamäkiin, että...oi totisesti! Kun sain hyvän työtarjouksen menestyvältä ystävältäni, jolloin blogini olisi siirtynyt arvostamaani lehteen, minulla oli kaksi syytä sanoa 'ei kiitos' rahalle ja kiinnostavalle työlle: Ensinnäkin en halua enää olla aikataulutettu: Haluan luolanainenaikani, milloin ikinä siltä tuntuu eli tahdon vihdoinkin olla uskollinen itselleni. Ja se toinen syy olitte te. Sanoin Anna-Liisalle, että 'eivät minun kaikki ihanat lukijani löydä polkua luokseni sinne lehteen'. No juu, ehkä olen sitten teistä läheisriippuvainen, hällä väliä, mutta minä välitän aina oikeasti heistä, jotka välittävät. Välittäminen toisista on tärkeintä ja se miten kohtelee kaikkia, joiden kanssa on tekemisissä. Netissä varsinkin, kun ei voi nähdä toisen kasvoja, on otettava tarkka vaari siitä mitä kirjoittaa, sillä vastaanottaja voi olla vaikka minkälaisessa elämäntilanteessa. Sitä ei vähätellä! Ketään ei mollata. Ja taas on uusi ihana marraskuu ja tilaisuus päättää lujasti pitää kiinni siitä oman blogin tunnetilasta, jota on halunnut vaalia alusta asti. Asiat voivat kiistellä, mutta toisia ja toisten sanomisia ei vähätellä. Minun blogissani en anna alentaa ketään. Olen blogini henki ja tunne, ja aion entistä tarkemmin seurata vitsin varjolla kirjoitettuja piikkejä, kateusnuolia ja toisia alentavaa kaikkitietävyyttä. Tunne ja välittäminen ja niiden kautta asioiden esiintuominen olkoot marraskuun sadetta, jonka jälkeen kaikki pahamieli pyyhkiytyy pois.

Ostin tänään ensimmäisen jouluisen kukan, vaaleanpunaisen Princiettan. Vaikka joulu on tällaisella joulusielulla jo paljon mielessä ja olohuoneen pöytä on tonttujen pakkaamo, elän marraskuuta täysillä. Kirjakasat huojuvat, mutta kävin silti tänään kirjastossa ja nyt luen välillä ihan jotain muuta kuin luulin lukevani. Olen pitkästä, pitkästä aikaa hiukan kuin tulossa flunssaan ja Lumimies on luvannut hemmotella. Etenkin kun vihjasin, että 'minullahan on viikoloppuna blogissani arvonta...' Hän lupasi siivota, lämmittää leivarin, valmistaa viikonlopun safkat...ja kaikki kuusiaidan leikkaamisen ohella. Minä saan olla huovan alla lukemassa ja jotenkin herkulliset satsumat kulkevat luokseni kuin itsestään. Kaakaomukikin vaeltaa hemmotelupesääni, jossa tosin just nyt ei ole kaikkein kivointa, sillä päänsärky yrittää ehdottaa, että lukemisen sijasta nukkuisin, mutta luen ihan vähän vain, ihan vähän vain...Onneksi toimme Saksasta yhtä tuttua vilustumislääkettä, jota valitettavasti meiltä ei saa. Sitä illalla viimeksi hörppäsen, joten ehkä saan rauhallisen ja pitkän unen.

Nyt on aika 

♥sytyttää kynttilä jo aamupöytään

♥nyt on aika ajatella ja puhua kaikista hyvää

♥nyt on aika antaa itselle aikaa

♥nyt viimeistään on aika aloittaa pikkulintujen ja oravien talvisyöttö

♥nyt on aika ostaa joulupostimerkit ja joulukortit; tämä vuosi on ensimmäinen aikoihin, kun emme tee korttia omasta valokuvasta

♥nyt on aika nauttia television sarjoista

♥nyt on aika keksiä, mihin kaikkeen ledeistä oikein onkaan

♥nyt on aika aloittaa joulukutomus, jos sen on tarkoitus ehtiä tonttujen matkaan

♥nyt on aika lahjoittaa pois ehjiä, hyviä vaatteita, joita ei enää kukaan perheessä käytä, sama koskee leluja, pelejä, urheiluvälineitä

♥nyt on aika muistaa häntä, jota et ole ennen muistanut

♥nyt on aika muistaa huolehtia ryhdistään

♥nyt on aika ihailla, miten marraskuu maalaa luontoa...selvästi akvarellityötä

♥nyt on aika hengähtää ja hiljaa iloita siitä vuodenaikajuhlasta, joka lähestyy ilman mitään isompia tohinoitakin

♥nyt on aika muistaa syödä ainakin D-vitamiinia myös purkista

♥nyt on aika muistaa soittaa niille perheenjäsenille, jotka asuvat kaukana

♥nyt on aika hyvästellä sunnuntaihin näillä Kyllikki Villan sanoilla:

"Miten uskallan olla näin onnellinen
sumuisessa marrasmaisemassa
pimenvän päivän lyhyenä hetkenä."

sydämellä 
Leena Lumi

Hello

Anne Helttunen, Annamari Saure,Jari Suominen: Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita

Kirjailijuutta on mystifioitu kautta aikain. Siihen on liittynyt yllättäviä sattumuksia, suuria kohtalon käänteitä, nälkärunoilijuutta kuin myös tähdenlentoja, joissa liian huikea esikoinen on jättänyt varjonsa kirjailijan muun tuotannon ylle. Kirjailijuus on ollut kollegoiden kanssa vietettyjä kosteita vuorokausia ja matkoja Pariisin humuun. Se on ollut lahjakkuutta, joka on löynyt itsensä läpi niin Sammatin torpasta kuin Lapinlahden Väärnin pappilasta. Se on synnyttänyt tekstiä läpi nälän, joka oli niin kova, että tuleva suuruus jäi kerta kerran jälkeen luokalleen ei tyhmyyden tai laiskuuden, vaan nälän takia. Samalla kun kyynelehdin Aleksis Kiven kovaa kohtaloa, iloitsen Eino Leinon onnesta syntyä perheeseen jonka ilmapiiristä oli helppo ponnistaa Suomen kansan sydänten runoilijaksi.

Miten lie laita tämän päivän kirjailijoiden? Nythän on luovan kirjoittamisen koulutusta. Nälkää tuskin kenenkään tarvitsee nähdä ja koulua saavat kaikki käydä säätyyn katsomatta. Nytkö olisi se aika, jolloin voisi vain päättää tulla kirjailijaksi, istua alas kirjoittamaan, muistaa samalla verkostoitua suhteiden takia ja hups!, tässä olisi nykykirjailija! Ainoana haittana selän rasittuminen loputtomasta istumisesta tai ranteiden ja olkäpäiden säryt kiitos ahkeran koneen naputtelun. Vieläkö elää Viidan ja Meriluodon henki, vieläkö joku kirjailija kirjoittaa plataaninkuoreen tai  nukahtaa Montparnassen hautausmaalle Baudelairen hautapatsaan juurelle anisjuomien säpsähtelevään uneen...

Anne Halttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen kurkistavat teoksessa Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita (Avain 2015) valokuvin ja tekstein yli kahdenkymmenen nykykirjailijan työtiloihin ja työskentelyyn. Koska kyseessä ovat juuri kirjailijat, saamme runsaasti tietoa tekniikoista ja vinkkejä miten eri tavoin kirjailijaksi voi tulla. Edustettuna on niin lasten- kuin nuortenkirjailijoita, kuin myös runoilijoita, dekkaristeja ja historiallisen romaanin taitajia. Kirjan runsas ja paljon kertova kuvitus on valokuvaaja Jari Suomisen taidonnäytettä. Samalta tekijäkolmikolta on aiemmin ilmestynyt hurmaava Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja.

Mielettömän suositun lastenkirjasarjan Tatu ja Patu tekijät Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat vahva tiimi, jossa molemmat tekevät sydämellä ja taidolla yhteen. Kummatkin ideoivat tarinoita, Sami piirtää kuvat ja Aino värittää ne. Pari sanoo ettei voi erottaa missä toisen työ loppuu ja toisen alkaa. Sami tosin huolehtii kuvallisesta taustatyöstä, joka vaatii runsasta tutkimista ja vertailua. Tatun ja Patun kummat keksinnöt –kirjaa varten tarvittiin apua assyrilogian professoriltakin!

Tatu ja Patu kirjoja on käännetty 21 kielelle. Kuvassa ulkomaiset tekjänkappaleet odottavat vintille viemistä. Vuonna 2007 viides Tatu ja Patu –kirja Tatun ja Patun Suomi palkittiin Finlandia Junior –palkinnolla. Mieli ja maisema kirjassa kaksipäinen kirjailija ja pariskunta kertoo hyvin tarkasti työskentelytavoistaan.

Meistä moni tuntee kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan, joka aloitti kirjoittamisen vasta aikuisena. Miten mieleen nyt tulikin Carol Shields, joka aloitti vasta noin nelikymppisenä...Virpi ei ollut mitenkään aikonut kirjailijaksi, vaan hänen tutkijan mielensä kääntyi luovuuteen vasta ensimmäisen lapsen synnyttyä. Kirjailijuus oli Virpille kuoresta ulostulemista ja auttoi häntä asumaan paremmin itsessään:

Kirjoittaessani nuohoan mieleni labyrinteissa nähdäkseni, millainen minä olen. On ollut ilahduttavaa huomata oman itsensä kuoriutuminen ja avautuminen.

En olisi voinut aloittaa kirjoittamista kaksikymppisenä. Olin silloin ihan eri ihminen. Minun kirjoittamiseni on riippuvainen siitä tiestä, minkä olen kulkenut.

Virpi kirjoittaa omassa työhuoneessaan, jossa on värejä. Värit stimuloivat häntä. Myös kaksi konetta pitää olla eli läppäri ja sitten kunnon kiinteä työkone, jonka vieressä on tulostin. Määritelmiä pakeneva kirjailija on perfektionisti, joka kirjoittaa alut usein viisikymmentä kertaa. Hauskaa oli saada tietää, että Virpikin on lukenut nuorena neljätoistaosaisen Kansojen historian kuin seikkailukirjana, tein itse samoin.

Anna-Leena Härkösestä olisin voinut valita kuvan, jossa hän on kääriytynyt sohvalle mukavaan asentoon huovan alle lukemaan, mutta nyt hän saakin edustaa romanttista Sartre-Beauvoir-tyylistä kahvilakirjailijaa: Ekbergin kahvila tarjoaa Anna-Liisalle hyvän nurkkauksen tekstin korjailuun. Härkönen on erittäin tunnettu muutenkin kuin kirjojensa kautta, sillä hän on myös näyttelijä. Itse tunnen hänet kiehtovista kolumneistaan, en niinkään kirjoistaan, joita kyllä ostan tyttärelleni. Kun Anna-Leena kirjoittaa, hän ei tee mitään muuta. Kolmen vuoden kirjoitusputken jälkeen, onkin sitten saatava kunnon loma. Arviot tulevat Anna-Liisalle kustantajan kautta suodatettuna, sillä hän haluaa suojata mieltään ja turvata varmaan myös siten työskentelynsä. Suosittelen, sillä miksi antaa ikävien kirjoitusten syödä energiaansa!

Ach!...no juu, oi noita runoilija Tomi Kontion silmiä. Tommy Tabermann teki minut aikoinaan ihan mykäksi koppaamalla syliinsä kaiken kansan nähden kirjamessuilla ja antaen kunnon poskisuudelmat, mutta Kontio tekisi sen vain katseellaan. Älkää nyt vain luulko, että Kontio on tässä vain silmiensä tähden: Hänhän on runoilija! Kontio ammentaa metaforista, joita hän on aina käyttänyt enemmän kuin yleensä on tapana. Rosoa hänen tekstiinsä tuo itähelsinkiläinen karuus. Viimeiset kymmenen vuotta hän on asunut Myllypurossa.

Lukemaan Tomi oppi nelivuotiaana ja kun hän luki Seitsemän veljestä hän ajatteli oitis olevansa Aleksis Kivi. Tomilla oli tapana kirjoittaa hullunkurisia tarinoita Timo-veljensä toilailuista ja lopulta ne jalostuivat fantasiatrilogiaksi Keväällä isä sai siivet, joka palkittiin Finlandia Juniorilla vuonna 2000.

Monet varmaan miettivät, että ’miten pitkää päivää kirjailijat tekevät’. Tomilla se voi olla vain kaksi tuntia, sillä perheessä on useita lapsia eikä runoja synny liukuhihnalta. Usein mukaan tulee paussin jälkeen vielä toiset kaksi tuntia.  Kontio työskentelee ikkunattomassa vaatehuoneessa, voisi sanoa komerossa. Hän ei kaipaa mitään häiriötä itsensä ja syntyvän tekstin väliin.

Runoilija, kääntäjä ja kustantaja Leevi Lehto saa minutkin tuntemaan itseni laiskaksi. Hän tekee helposti 18-tuntisen työpäivän ja väittää stressin olevan hänelle tuntematon käsite. Kun lukee jutun loppuun, voi huomata, että ei se ihan näin mene eli kannattaa painottaa, että Lehto ei tunne stressiä.

Työhuoneessa palaa aina kirkasvalolamppu ja jalkojen päällä on huopa. Asento on rento.

Leevi Lehto on kirjallisuusmaailman erakkosusi. Ehdottomasti alfauros. Hän kaihtaa määreitä, vaikka on itse kuin elävä superlatiivi. Hän on runoilija, vaikka käyttää vähiten aikaa runoilemiseen. Hän suomentaa englannin kielestä, vaikka ei ole koskaan opiskellut englantia. Hän omistaa kustantamon, jonka kirjoista taittaa suurimman osan olematta graafisesti koulutettu. Minuun Lehto on viimeksi tehnyt suuren vaikutuksen tällä runokirjalla, sillä hänhän osallistuu kirjan tekemisessä kaikkeen, myös kansiin, missä on ällistyttävä visualisti. Kaikkein kiinnostavinta Lehto-osiossa on se, mitä hän puhuu kääntämisestä...

Tässä istuu ideatuolissaan julkaisukuningatar Raija Oranen. Hän on julkaissut jo lähes 80 teosta! Lomia hän ei pidä: Hän on onnellisin saadessaan kirjoittaa. Kirjailija Orasen päivärytmi on säännöllinen ja sitä häiritsevät vain arjen askareet, joista varmaan mukavimmat ovat kuitenkin koiruudet Sulo Raitis ja Voitto Palo. Koirat lenkittävät emäntäänsä, joka on kirjoittanut niin romaaneja, televisio- ja radiodraamoja, novelleja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, lastenkirjoja kuin kertomuskokoelmia. Kukapa meistä ei muistaisi tv-draamoja Ruusun aika ja Puhtaa valkeat lakanat.

Raija Orasen mielestä lukijan pitää päästä helpolla:

Kielen pitää olla pursi, johon lukija voi astua, rentoutua kaikessa rauhassa ja antaa sen viedä. Ei tarvitse pelätä karille ajamista, eikä tarvitse ryhtyä äyskäröimään. Lukijan ei pidä joutua ihmettelemään, mikä hemmetin kulkupeli tämä on.

Raija Oranen uskoo Ernst Hemingwayn viisauteen, että kirjailijan pitää ensin elää, jotta hän pystyy kirjoittamaan muustakin kuin itsestään. Kukahan olikaan hän, joka sanoi, että ’pitää elää John Irvingin kirjan Leski vuoden verran Ruth Colen elämä, tullakseen kirjailijaksi...

Tässä kauniissa talossa Ginestrellassa, Italian Assisin hiljaisuudessa, runoilee Tommi Parkko. Parkko ei usko inspiraatioon, vaan runoilijuus on hänestä käsityöläisammatti. Ideat tulevat missä vain, mutta sitten alkaa niiden työstäminen. Ykden runon valmistuminen voi kestää kolmekin kuukautta. Ollessaan Italian resiedenssissä, Parkko työskentelee aamuyhdeksästä iltaseitsemään.

”Olen äärimmäisen rauhallinen enkä hetkuile yhtään, mutta toisessa kohtaa minulla on tiukka aikataulu”, Parkko kuvaa elämäntapaansa. Kun hän on elänyt kolme viikkoa Assissa, hän kyllästyy hitaaseen aikaan ja alkaa kaivata vauhdikasta kaksiviikkoista Suomessa monenmoisten velvoitteiden ja ihmisten parissa.

Anja Snellmanin työhuone sijaitsee Helsingissä, mutta hän kirjoittaa paljon myös ulkomailla. Työpäivä alkaa jo kahdeksalta ja kestää monta tuntia. Yleensä päivään mahtuu kolme työrupeamaa kotimaassa, ulkomailla hän kirjoittaa koko päivän.

Anjalle kirjoittaminen on aina ollut vaihtoehto A. Nuoruudessa hän kuitenkin otti käyttöön B:n eli lähti lukemaan kotimaista kirjallisuutta ja psykologiaa. Sitten tuli kirjailijuus ja lähes kolmekymmentä romaania. Nyt jälleen psykoterapian erikoistumiskoulutus:

Uskon Aksel Sandemosen mottoon ’Pakolainen ylittää jälkensä’. Nyt menin taas kerran yhdet jäljet ja otin käyttöön myös vaihtoehdon B!

 Aika kertoa, keitä ovat kirjan muut henkilöt: J.K.Ihalainen, Risto Isomäki, Markku Karpio, Heli Laaksonen, Tuija Lehtinen, Leena Lehtolainen, Kari Levola, Harri István, Outi Pakkanen, Seppo Saraspää, Johanna Sinisalo, Kaari Utrio ja Kalle Veirto. Ja tämän lisäksi esittelen vielä ihan lopussa kaksi naiskirjailijaa.

Kirjan ulkoasu on hyvin huoliteltu, taitto on lukemaan houkuttava: Tekstit vaihtelevat selvin luvuin, joita jäsentävät kokoaukeamakuvat sekä sivun kuvat. Mukana on elävöittäviä pikkukuvia. Kuvatekstit ovat huolelliset ja riittävän tarkentavat. Siis täydellinen lahjakirja, kuten oli Haltiakuusen allakin!

Tunnelmallinen Lasimestari Helsingin Kallion sydämessä oli lähes kolme vuotta Johanna Venhon ja Seita Vuorelan yhteinen työhuone. He kirjoittivat Lasimestarissa vuoroviikoin, mutta kun toinen oli poissa, oli kuin toinen olisi kuitenkin ollut häiritsemättä läsnä.

Lasimestarissa järjestettiin myös kirjailijatapaamisia ja siellä kokoontui kirjailijoiden lukupiiri, josta Vuorela kertoi:

Kirjailijat muodostavat ystäväpiirejä, sukulaissielut kokoontuvat. Vaikka kirjoitan proosaa, olen lyyrkko. Siksi ei olekaan ihme, että läheisimmät kirjailijaystävät ovat runoilijoita, kielelle herkkiä.

Myös Venho kuuluu lyyrikkoihin ja näin hän kuvaa kirjailijanlaatuaan:

Prosaistinakin olen runoilija. Runon muoto ei jätä minua.

Johanna Venho kirjoitti ylensä huoneen perällä sohvalla. Näin ohikulkijoiden katseet ja keskustelut eivät häirinneet häntä. Seita kirjoitti mieluusti ikkunan edessä. Lasimestarista hän löysi myös kirjakaapista taidekirjoja, jotka olivat hänelle lepoa omasta työstä:

Kuvataide on niin erilainen taidemuoto kuin kirjallisuus, että se antaa mielelle mahdollisuuden rauhoittua. Kun sanat ovat se työkalu, jota itse käyttää, kuva antaa ajatuksen levätä.

Venho kertoo ettei ole kauhean innostunut puhumaan itsestään:

Kirjoittaessa saan peilata itseäni kirjan maailmaa vasten ja luoda henkilöitä ja elämää, joka laajentaa omaa todellisuutta. Kirjoittaminen vaatii erilaisiin näkökulmiin ja kokemuksiin eläytymisen kykyä. Olen aina ollut voimakkaasti muihin eläytyvä ihminen.

Jurmon saaressa Karikko-kirjan kirjoittanut Seita kuvailee levottomuuttaan sekä työhuoneella että nuoruudessa. Hän muisteli myös Risto Ahdin luonnehdintaa, että Seita Vuorela on lyyrikko. Eikä runous ollutkaan hänestä ikinä pois. Lasimestarissa työskenteleystä Seita Vuorela kertoi:

Lasimestarissa työskennellessäni keskeiseksi nousi melankolian teema. Miten asiat joskus tuntuvat suorastaan käsinkirjoitetuilta? Kuin sattumalta törmäsin sellaiseen melankolian diagnoosiin, jossa kuvattiin yhtenä oireena, että ihminen tuntee muuttuvansa lasiksi. Melankoliaan ja herkkyyteen yhdistyy lasi.

Lasimestarissa oli syntymässä Karikkoa seuraava kirja, jonka työnimi oli Lasipoika.

In memoriam Seita Vuorela (1971-2015)

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Maria/Sinisen linnan kirjasto  Lukupino  Kirjojen kamari  ja Maija/Kirjojen keskellä

Tua Harno: Oranssi maa

Kylmyys, marraskuun loppu, hän ei pysty tähän, jostain hänen sisältään etualalle työntyi kuva penkkariajeluista, oli ollut samanlainen hyinen ilma, mutta hän oli ollut niin onnellinen, että ei palellut. Janne otti hänen lapasestaan kiinni ja Sanna leikki, että ihmiset hurraavat heille. Karkkisateessa hän ja hänen poikaystävänsä, lakkiaisten jälkeen he muuttaisivat yhteiseen kotiin.

Siihen, johon Sanna ei enää koskaan voisi palata. Siellä, vanhan rakennuksen vedossa, hennossa ilmavirrassa hänen kasvattamansa orkideat.

Tua Harnon toinen kirja Oranssi maa (Otava 2015) on monivivahteinen kasvukertomus nuoresta Sannasta, joka yllättäen löytää itsensä oudosta tilanteesta: Poikaystävä on jättänyt, Sanna on raskaana, gradu on kesken, isä Veijo asuu Sarinsa kanssa ja äidillä kaikki on yhtä huonosti kuin tuntuu aina olleenkin. Jokin Sannan sisällä ei vain toimi, siitä tuntuu viestivän sekä expoikaystävä Janne kuin myös Sannan isä Veijo ja pahimpana päivänä Sanna miettii jopa itsemurhaa.  Sanna hapuilee ratkaisua kovasti, mutta ei saa elämänsä kuviota ehjäksi. Mikän ei valmistu, ote on väsyneen turta ja hervoton. Kukaan ei auta poimimaan sirpaleita, eikä asiaa auta ollenkaan se, että Sanna joutuu asumaan nyt äitinsä kanssa:

Äidin luona televisio oli kovalla, äiti kommentoi sitä ja lukemaansa ilmaisjakelulehteä, ja söi samalla perunasalaattia suoraan rasiasta. Majoneesikastikkeen roippeet poskella hän tarjosi haarukallisia Sannalle, joka pudisti päätään. Äiti ei ollut kertonut poikki menneistä hampaista, niitä oli paha katsoa. Maissinjyvän väriset hampaat, kielen reuna oli röpelöinen ja sen päällä aivan kuin homeen valkoista nukkaa.

Yllättäen isä tekee ehdotuksen, jossa Sanna voisi lähteä Australiaan kaivosyhtiölle tekemään henkilötutkimusta. Veijolta Sannan mielestä kuin ehdotus, jolla tämä saa täydelliseltä näyttävästä elämästään siivottua epätäydellisen tyttärensä pois silmistä, mutta toisaalta ihan uusi ovi, josta Sanna ei voi olla kulkematta. Kaivoksilla Sanna kohtaa paitsi hurjasti tienaavien mainarien röyhkeät katseet, myös suomalaisen Martin, johon rakastuu päätä pahkaa. Levoton Martti ei helposti paikallaan pysy, mutta rankalla kaivostyömaallakin näkyvät tähdet ja jokin kohtaamisessa on kuin tähtiin kirjoitettu, vaikka ’Sanna on rasittava ja raskaana’, kuten Martti lohkaisee. Tähdistä Sanna ei paljoakaan tiedä, mutta Martti opettaa kädestä pitäen Etelän ristin, jolla onkin tarinan jatkossa merkittävät seuraukset.

Sanna on tavannut kiinnostavan naisen, joka ensi hetkestä haluaa selvästi olla hänen elämänsä guru, jopa painostavuuteen asti. Ralda on erämaan hiekkaa, jäntevyyttä ja kestävyyttä. Hän houkuttelee Sannan lähtemään kanssaan pitkälle vaellukselle erämaahan. Tarkoitus on karkoittaa masennus sekä saavuttaa eheytyminen, jonka jälkeen Sanna uskoo palaavansa Martin luo kuin uutena ihmisenä. Sanna uskoo Raldaa Martin epäilyistä huolimatta ja lähtee erämaahan naisen kanssa, josta väreilee sähköä, lämpöä ja pelottavaa vahvuutta...Naisen kanssa, joka tuoksuu kanelilta ja uhalta.

Oranssi maa on hyvin eri kuin Harnon esikoisteos Ne jotka jäävät. Ilahduttavaa on huomata, että kirjailija ei jämähdä loistavan esikoisensa raameihin, vaan etsii aivan uusia kulisseja. Vertasin Tuaa esikoisensa jälkeen jopa Linn Ullmaniin, josta kovasti pidän. Varmaan mehiläiskuningatar Siri sai aikaan tuon sillan. Toisaalta Harno on myös vahva miesten kuvaaja. Poju esikoisessa ja nyt Martti, Janne,Veijo ja Ville. Vaikka Martti on Oranssissa maassa niin keskiössä, minua kiinnosti kovasti Sannan miltei tunnekylmä isä Veijo sekä niin ihanasti tavallinen, mukava veli Ville. Ville on kirjan lämpöpatteri! Siinä missä Jonnekin  pois oli minulle 2013 vuoden paras kotimainen kunnes Riikka Pelo julkaisi huikean Jokapäiväinen elämämme, Oranssi maa ei yllä ihan samaan. Ei yhtä pahaa sanaa kirjailijan lahjakkuudesta, johon uskon kuin kiveen ja mereen, vaan tarina ei vain vienyt minua kuten teki Ne jotka jäävät:Jäin paitsi sitä flow-tilaa, jonka esikoinen tarjosi. Sannan lapsellisuus ärsytti ja Ralda vieläkin enemmän, koska hän oli lukijalle niin läpinäkyvä, vaan ei Sannalle. Tarinan hengitys oranssin hiekan kautta eli se maagisuus, jota Harno lienee hakenut nousi pintaan  ajoittain, mutta rohisten. Konaisuudesta en siis anna napakymppiä, mutta pidin siitä, miten Harno kuvasi muuta: Sannan äitiä, isää ja veljeä. Täydellistä perhekuvausta epätäydellisestä perheestä, jota olisinkin nauttinut mieluummin Raldan sijasta. Sinänsä aluksi innostuin juuri siitä, että kirjan tarina osin tapahtui Australiassa, mutta lopulta löysin Harnon vahvuuden niissä arkisissa kuvauksissa, jotka olivat ennen lähtöä ja taas palatessa eli Sanna ja Janne, Sanna ja Martti, Sanna ja äitinsä, sitten Ville, Erika ja Robby.

Leo Tolstoin sanoin: ”Kaikki onnelliset perhet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Tua Harno on peto kuvaamaan perheitä ja niiden sisäisiä jännitteitä ja varmaan häneltä syntyisi dramaattinen avioliittoromaanikin. Edelleen siis Linn Ullmanin viittaa Tuan harteille sovitan... Hän osaa myös uida miehen pään sisään todenmakuisesti. Kuvaus Sannastakin äitinsä kanssa asumassa on koskettavampi, kuin Sanna aavikolla tähtisateessa, vaikka jälkimmäistä visualistina voinkin ihailla. Majoneesia huulilla, haiseva hengitys, kalliit kulutusluotot, äidin täydellinen trendittömyys...se arjen nuhjuisuus ja turtumus, kuin tarttuva ihottuma, jota ei voi edes raapia.

Hän tajusi, että osasi lukea vain kylmyyttä, aavikon polttavuus oli hänelle vierasta. Hän ei ollut tiennyt, että synnyinmaan ilmasto oli kirjoittautunut häneen...

Oli vain yksi paikka jonne hän halusi.

Hänen kulkunsa olisi kaipauksen muotoinen.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Katja/Lumiomena  Annika/Rakkaudesta kirjoihin Maisku/Täysien sivujen nautinto  Mai/Kirjasähkökäyrä  Jonna/Kirjakaapin kummitus  Arja/Kulttuuri kukoistaa

Eero Ojanen&Daga Ulv: Suomen myyttiset linnut

Linnut. Linnut ovat aina vaikuttaneet ihmisiin. Niiden lennosta on luettu sateet, myrskyt ja sodat. Ne ovat ennustaneet rakkautta ja sen tuhoa. Ne ovat innoittaneet taiteilijoita ja säveltäjiä. Kansallissäveltäjällemme Sibeliukselle ne olivat kaikki kaikessa. Ensimmäinen  ’oikea kirja’, jonka muistan itse lukeneeni on Anni Swanin Iris rukka, jonka kannessa Iris hyvästelee syysmuutolle lähtevät kurjet. Siitä päivästä kun näin kirjan kannen, ei ole syksyä etteikö minunkin pidä saada hyvästellä kurjet. Haukka on eräs Hellaakosken vahva runo, mutta haukat ovat muutakin ja se jokin niissä kiehtoo ainakin minua. Haukka saapui kerran yläterassimme kaiteelle ja siinä me katselimme toisiamme liikahtamatta silmiin minuutteja: Aikamatkusta yli vuosituhanten. Kotka on vallan ja voiman symboli: Kokko oli tulen lintu ja itsessäänkin jo tulinen. Lintujen kevätmuutosta seurataan kesän saapumista Suomeen ’västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään.’  Mustarastaan huilu on soittanut monet suviyön rakastavaiset tunnelmiin ja lokki edustaa minulla aina sitä, mistä olen lähtöisin, rannikkoa, merta, vapautta.  Lokin lento on vapauden kaari. Töyhtötiainen taas tuo  mieleeni...

Filosofi, kolumnisti ja kirjailija Eero Ojasen ja kuvittaja Daga Ulvin yhteistyö on synnyttänyt upean kirjan Suomen myyttiset linnut (Minerva 2015),  jonka kohderyhmäksi sovimme me kaikki. Kirja ei pyri olemaan lintutieteellinen teos, vaan se on osa Suomen kansantarustoa ja mytologiaa linnuista kautta aikain. Kirja on niin kiehtova, että luin sen yhtenä iltana Lumimiehelle ääneen ja jokaisen upean kuvan kohdalla piti pysähtyä ihmettelemään ja ihailemaan Ulvin käden jälkeä. Koko sivun lintukuvat ovat kuin maalauksia ja tekstisivujen pikkukuvat elävöittävät lukuelämystä niin että perheen pienimmätkin jaksavat seurata mukana yhteisessä ääneenlukuhetkessä.

Kansantarun mukaan maailma syntyi vesilinnun munasta, mutta vaikka tarinaan liittyvät Väinämöisen kyyneleetkin, tätä syntyteoriaa kerrotaan muuallakin maailmassa monien kansojen keskuudessa. Suomensukuisia kansoja on kuitenkin sanottu vesilinnun kansaksi, mikä kertoo vesilintujen merkityksestä meille.

Aikojen alussa sotka lenteli yksinään tyhjän, aavan alkumeren päällä ja ihmetteli ikävissään, mihin se pääsisi pesää rakentamaan. Silloin veden emonen nosti polveaan  merestä, sotka luuli sitä mättääksi ja laski siihen munansa. Siinä emosen polvella sotka hautoi muniaan, mutta sitten veden emonen joutuikin jostain syystä liikauttamaan polveaan, munat vierivät veteen, yksi niistä meni rikki, ja tästä rikkoutuneesta munasta muodostui maailma.

Kurki on kuikan ja joutsenen ohella varmaan yksi mytologioita johtavista linnuista, sillä miten voitaisiinkaan ohittaa miljoonia vuosia vanha laji, johon littyy tarina toisensa jälkeen. Minuun kurki siis tuli tyttökirjasta Iris rukka, mutta luettuani Richard Powersin Muistin kaiku, olin mennyttä naista. Nyt ei enää riitä hyvästellä kurjet, vaan on lähdettävä pois täältä saarelta sinne, missä on peltoja, on saatava nähdä kurjet lepäämässä matkalla etelään syksy syksyn jälkeen. Suomen myyttiset linnut kertoo, että kurjen tehtävänä oli kannatella koko taivasta – eli taivaankantta – päänsä päällä. Kansalle kurki toi monenlaista sanontaa ja ennettä: puhuttiin kurkihirrestä, joka onkin talon tärkein yksittäinen osa, kurki oli myös lintujen kuningas, käärmeiden tuho ja kevään airut,  jonka saapumista seurattiin tarkoin. Suomalaisessa kansantarustossa kurkeen liittyi taas kerran Väinämöinen ja Sammon ryöstö.

Sanonta ’pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä’ saa selityksensä kirjassa. Kuka olisikaan uskonut, mihin se littyy!

Joutsen, pyhä lintu, Sibeliuksen lintu, vainajien sielujen kuljettaja, Jumalan lintu, suuri lintu kahden maailman rajalla. Lintu joka kuljettaa viestejä vainajien maailman ja tämänpuoleisen välillä. Lintu, josta on löytynyt muinaisia kalliopiirroksia Karjalassa, jossa joutsenen uskottiin olevan ihmisen sukulainen.

Kalevalassa Louhi, Tuonelan emäntä, käskee Lemminkäistä tappamaan joutsenen. Muuten Lemminkäinen ei saisi hänen tytärtään, jota tämä tavoitteli. Lemminkäinen tekee työtä käskettyä, menee joelle ja ampuu joutsenen. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Joutsen oli pyhä lintu, siihen ei saanut kajota. Lemminkäinen kokee pian itse saman kohtalon, kun häntä väijynyt vihamies surmaa hänet nuolellaan ja urho suistuu itse saman tien virtaan, josta hän joutsenen ampui.

Eero Ojasen ja Daga Ulvin teos Suomen myyttiset linnut jakaantuu kahdeksaan osaan: Kaiken alku ja loppu, Kahden maailman rajalla, pyhiä olentoja, Noitien ja paholaisen apureita, Onnen ja epäonnen lintuja, Levottomia sieluja, Ikäviä vieraita ja Pelottavia ennustajia. Kirja on niin kiinnostava, että tämän äärellä näen viihtyvän joulun aikaan vilkkaimmankin lapsen vanhempineen, sillä kuviin ja tarinoihin on kudottu mukaan riittävästi tummaa ja jännittävää: Siis ehdoton joulukirjasuosikkini! Kuten huomaatte, en malttaisi lopettaa, sillä kiinnostavat pöllöt ja haukat vielä puuttuvat, ja suloinen, myyttinen kuukkelikin, veikeä västäräkki ja kiehtova korppi sekä kuikka, joka vei minua jo Mauri Leivon kirjassa Kuikka alkulintu. Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Olkoon se nyt kaunein Suomen myyttisistä linnuista, lintu, josta Saima Harmaja kirjoitti koskettavan runonsa Nurmilintu:

Nyt, sateen jälkeen, etkö muistaa vois,

vain etten tahdo toista laulupuuta,

en koko maailmasta pesää muuta.

Pois nurmilintuasi ethän häädä?

Suo mulle sija! Suo mun syliis jäädä!

Suo minun lentää kotiin ainoaan.

Ei ole suloisempaa päällä maan.

Nurmilintu oli Tuonelan lintu, siis sielulintu, joka tuli noutamaan toiselle puolelle.

*****

Tästä on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä