Kirjailijuutta on mystifioitu kautta aikain. Siihen on
liittynyt yllättäviä sattumuksia, suuria kohtalon käänteitä, nälkärunoilijuutta
kuin myös tähdenlentoja, joissa liian huikea esikoinen on jättänyt varjonsa
kirjailijan muun tuotannon ylle. Kirjailijuus on ollut kollegoiden kanssa
vietettyjä kosteita vuorokausia ja matkoja Pariisin humuun. Se on ollut
lahjakkuutta, joka on löynyt itsensä läpi niin Sammatin torpasta kuin
Lapinlahden Väärnin pappilasta. Se on synnyttänyt tekstiä läpi nälän, joka oli
niin kova, että tuleva suuruus jäi kerta kerran jälkeen luokalleen ei tyhmyyden
tai laiskuuden, vaan nälän takia. Samalla kun kyynelehdin Aleksis Kiven kovaa
kohtaloa, iloitsen Eino Leinon onnesta syntyä perheeseen jonka ilmapiiristä oli
helppo ponnistaa Suomen kansan sydänten runoilijaksi.
Miten lie laita tämän päivän kirjailijoiden? Nythän on luovan
kirjoittamisen koulutusta. Nälkää tuskin kenenkään tarvitsee nähdä ja koulua
saavat kaikki käydä säätyyn katsomatta. Nytkö olisi se aika, jolloin voisi vain
päättää tulla kirjailijaksi, istua alas kirjoittamaan, muistaa samalla
verkostoitua suhteiden takia ja hups!, tässä olisi nykykirjailija! Ainoana
haittana selän rasittuminen loputtomasta istumisesta tai ranteiden ja
olkäpäiden säryt kiitos ahkeran koneen naputtelun. Vieläkö elää Viidan ja
Meriluodon henki, vieläkö joku kirjailija kirjoittaa plataaninkuoreen tai nukahtaa Montparnassen hautausmaalle
Baudelairen hautapatsaan juurelle anisjuomien säpsähtelevään uneen...
Anne Halttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen kurkistavat
teoksessa Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita (Avain 2015) valokuvin
ja tekstein yli kahdenkymmenen nykykirjailijan työtiloihin ja työskentelyyn.
Koska kyseessä ovat juuri kirjailijat, saamme runsaasti tietoa tekniikoista ja
vinkkejä miten eri tavoin kirjailijaksi voi tulla. Edustettuna on niin lasten- kuin
nuortenkirjailijoita, kuin myös runoilijoita, dekkaristeja ja historiallisen
romaanin taitajia. Kirjan runsas ja paljon kertova kuvitus on valokuvaaja Jari
Suomisen taidonnäytettä.
Samalta
tekijäkolmikolta on aiemmin ilmestynyt hurmaava Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja.
Mielettömän suositun lastenkirjasarjan Tatu ja Patu tekijät Aino
Havukainen ja Sami Toivonen ovat vahva tiimi, jossa molemmat tekevät sydämellä
ja taidolla yhteen. Kummatkin ideoivat tarinoita, Sami piirtää kuvat ja Aino
värittää ne. Pari sanoo ettei voi erottaa missä toisen työ loppuu ja toisen alkaa.
Sami tosin huolehtii kuvallisesta taustatyöstä, joka vaatii runsasta tutkimista
ja vertailua. Tatun ja Patun kummat keksinnöt –kirjaa varten tarvittiin apua
assyrilogian professoriltakin!
Tatu ja Patu kirjoja on käännetty 21 kielelle. Kuvassa ulkomaiset tekjänkappaleet odottavat
vintille viemistä. Vuonna 2007 viides Tatu ja Patu –kirja Tatun ja Patun Suomi
palkittiin Finlandia Junior –palkinnolla. Mieli ja maisema kirjassa kaksipäinen
kirjailija ja pariskunta kertoo hyvin tarkasti työskentelytavoistaan.
Meistä moni tuntee kirjailija
Virpi Hämeen-Anttilan, joka
aloitti kirjoittamisen vasta aikuisena. Miten mieleen nyt tulikin
Carol Shields, joka aloitti vasta noin nelikymppisenä...Virpi ei ollut mitenkään
aikonut kirjailijaksi, vaan hänen tutkijan mielensä kääntyi luovuuteen vasta
ensimmäisen lapsen synnyttyä. Kirjailijuus oli Virpille kuoresta ulostulemista
ja auttoi häntä asumaan paremmin itsessään:
Kirjoittaessani nuohoan mieleni labyrinteissa nähdäkseni,
millainen minä olen. On ollut ilahduttavaa huomata oman itsensä kuoriutuminen
ja avautuminen.
En olisi voinut aloittaa kirjoittamista kaksikymppisenä.
Olin silloin ihan eri ihminen. Minun kirjoittamiseni on riippuvainen siitä
tiestä, minkä olen kulkenut.
Virpi kirjoittaa omassa työhuoneessaan, jossa on värejä.
Värit stimuloivat häntä. Myös kaksi konetta pitää olla eli läppäri ja sitten
kunnon kiinteä työkone, jonka vieressä on tulostin. Määritelmiä pakeneva
kirjailija on perfektionisti, joka kirjoittaa alut usein viisikymmentä kertaa.
Hauskaa oli saada tietää, että Virpikin on lukenut nuorena neljätoistaosaisen
Kansojen historian kuin seikkailukirjana, tein itse samoin.
Anna-Leena Härkösestä olisin voinut valita kuvan, jossa hän
on kääriytynyt sohvalle mukavaan asentoon huovan alle lukemaan, mutta nyt hän
saakin edustaa romanttista Sartre-Beauvoir-tyylistä kahvilakirjailijaa: Ekbergin kahvila tarjoaa Anna-Liisalle hyvän nurkkauksen tekstin korjailuun.
Härkönen on erittäin tunnettu muutenkin kuin kirjojensa kautta, sillä hän on
myös näyttelijä. Itse tunnen hänet kiehtovista kolumneistaan, en niinkään
kirjoistaan, joita kyllä ostan tyttärelleni. Kun Anna-Leena kirjoittaa, hän ei
tee mitään muuta. Kolmen vuoden kirjoitusputken jälkeen, onkin sitten saatava
kunnon loma. Arviot tulevat Anna-Liisalle kustantajan kautta suodatettuna,
sillä hän haluaa suojata mieltään ja turvata varmaan myös siten
työskentelynsä. Suosittelen, sillä miksi antaa ikävien kirjoitusten syödä
energiaansa!
Ach!...no juu, oi noita runoilija Tomi Kontion silmiä. Tommy
Tabermann teki minut aikoinaan ihan mykäksi koppaamalla syliinsä kaiken kansan
nähden kirjamessuilla ja antaen kunnon poskisuudelmat, mutta Kontio tekisi sen
vain katseellaan. Älkää nyt vain luulko, että Kontio on tässä vain silmiensä
tähden: Hänhän on runoilija! Kontio
ammentaa metaforista, joita hän on aina käyttänyt enemmän kuin yleensä on
tapana. Rosoa hänen tekstiinsä tuo itähelsinkiläinen karuus. Viimeiset kymmenen
vuotta hän on asunut Myllypurossa.
Lukemaan Tomi oppi nelivuotiaana ja kun hän luki Seitsemän
veljestä hän ajatteli oitis olevansa Aleksis Kivi. Tomilla oli tapana
kirjoittaa hullunkurisia tarinoita Timo-veljensä toilailuista ja lopulta ne
jalostuivat fantasiatrilogiaksi Keväällä isä sai siivet, joka palkittiin
Finlandia Juniorilla vuonna 2000.
Monet varmaan miettivät, että ’miten pitkää päivää
kirjailijat tekevät’. Tomilla se voi olla vain kaksi tuntia, sillä perheessä on
useita lapsia eikä runoja synny liukuhihnalta. Usein mukaan tulee paussin
jälkeen vielä toiset kaksi tuntia.
Kontio työskentelee ikkunattomassa vaatehuoneessa, voisi sanoa
komerossa. Hän ei kaipaa mitään häiriötä itsensä ja syntyvän tekstin väliin.
Runoilija, kääntäjä ja kustantaja Leevi Lehto saa minutkin
tuntemaan itseni laiskaksi. Hän tekee helposti 18-tuntisen työpäivän ja väittää
stressin olevan hänelle tuntematon käsite. Kun lukee jutun loppuun, voi
huomata, että ei se ihan näin mene eli kannattaa painottaa, että Lehto ei tunne
stressiä.
Työhuoneessa palaa aina kirkasvalolamppu ja jalkojen päällä
on huopa. Asento on rento.
Leevi Lehto on kirjallisuusmaailman erakkosusi. Ehdottomasti
alfauros. Hän kaihtaa määreitä, vaikka on itse kuin elävä superlatiivi. Hän on
runoilija, vaikka käyttää vähiten aikaa runoilemiseen. Hän suomentaa englannin
kielestä, vaikka ei ole koskaan opiskellut englantia. Hän omistaa kustantamon,
jonka kirjoista taittaa suurimman osan olematta graafisesti koulutettu. Minuun
Lehto on viimeksi tehnyt suuren vaikutuksen tällä runokirjalla, sillä hänhän
osallistuu kirjan tekemisessä kaikkeen, myös kansiin, missä on ällistyttävä visualisti.
Kaikkein kiinnostavinta Lehto-osiossa on se, mitä hän puhuu kääntämisestä...
Tässä istuu ideatuolissaan julkaisukuningatar Raija Oranen.
Hän on julkaissut jo lähes 80 teosta! Lomia hän ei pidä: Hän on onnellisin
saadessaan kirjoittaa. Kirjailija Orasen päivärytmi on säännöllinen ja sitä
häiritsevät vain arjen askareet, joista varmaan mukavimmat ovat kuitenkin koiruudet
Sulo Raitis ja Voitto Palo. Koirat lenkittävät emäntäänsä, joka on kirjoittanut
niin romaaneja, televisio- ja radiodraamoja, novelleja, näytelmiä,
elokuvakäsikirjoituksia, lastenkirjoja kuin kertomuskokoelmia. Kukapa meistä ei
muistaisi tv-draamoja Ruusun aika ja Puhtaa valkeat lakanat.
Raija Orasen mielestä lukijan pitää päästä helpolla:
Kielen pitää olla pursi, johon lukija voi astua, rentoutua
kaikessa rauhassa ja antaa sen viedä. Ei tarvitse pelätä karille ajamista, eikä
tarvitse ryhtyä äyskäröimään. Lukijan ei pidä joutua ihmettelemään, mikä
hemmetin kulkupeli tämä on.
Raija Oranen uskoo Ernst Hemingwayn viisauteen, että
kirjailijan pitää ensin elää, jotta hän pystyy kirjoittamaan muustakin kuin
itsestään. Kukahan olikaan hän, joka sanoi, että ’pitää elää John Irvingin
kirjan Leski vuoden verran Ruth Colen elämä, tullakseen kirjailijaksi...
Tässä kauniissa talossa Ginestrellassa, Italian Assisin
hiljaisuudessa, runoilee Tommi Parkko. Parkko ei usko inspiraatioon, vaan
runoilijuus on hänestä käsityöläisammatti. Ideat tulevat missä vain, mutta
sitten alkaa niiden työstäminen. Ykden runon valmistuminen voi kestää kolmekin
kuukautta. Ollessaan Italian resiedenssissä, Parkko työskentelee aamuyhdeksästä
iltaseitsemään.
”Olen äärimmäisen rauhallinen enkä hetkuile yhtään, mutta
toisessa kohtaa minulla on tiukka aikataulu”, Parkko kuvaa elämäntapaansa. Kun
hän on elänyt kolme viikkoa Assissa, hän kyllästyy hitaaseen aikaan ja alkaa
kaivata vauhdikasta kaksiviikkoista Suomessa monenmoisten velvoitteiden ja
ihmisten parissa.
Anja Snellmanin työhuone sijaitsee Helsingissä, mutta hän
kirjoittaa paljon myös ulkomailla. Työpäivä alkaa jo kahdeksalta ja kestää monta
tuntia. Yleensä päivään mahtuu kolme työrupeamaa kotimaassa, ulkomailla hän
kirjoittaa koko päivän.
Anjalle kirjoittaminen on aina ollut vaihtoehto A.
Nuoruudessa hän kuitenkin otti käyttöön B:n eli lähti lukemaan kotimaista
kirjallisuutta ja psykologiaa. Sitten tuli kirjailijuus ja lähes kolmekymmentä
romaania. Nyt jälleen psykoterapian erikoistumiskoulutus:
Aika kertoa, keitä
ovat kirjan muut henkilöt: J.K.Ihalainen, Risto Isomäki, Markku Karpio, Heli
Laaksonen, Tuija Lehtinen, Leena Lehtolainen, Kari Levola, Harri István, Outi
Pakkanen, Seppo Saraspää, Johanna Sinisalo, Kaari Utrio ja Kalle Veirto. Ja
tämän lisäksi esittelen vielä ihan lopussa kaksi naiskirjailijaa.
Kirjan ulkoasu on hyvin huoliteltu, taitto on lukemaan
houkuttava: Tekstit vaihtelevat selvin luvuin, joita jäsentävät
kokoaukeamakuvat sekä sivun kuvat. Mukana on elävöittäviä pikkukuvia.
Kuvatekstit ovat huolelliset ja riittävän tarkentavat. Siis täydellinen
lahjakirja, kuten oli Haltiakuusen allakin!
Tunnelmallinen Lasimestari Helsingin Kallion sydämessä oli
lähes kolme vuotta Johanna Venhon ja Seita Vuorelan yhteinen työhuone. He
kirjoittivat Lasimestarissa vuoroviikoin, mutta kun toinen oli poissa, oli kuin
toinen olisi kuitenkin ollut häiritsemättä läsnä.
Lasimestarissa järjestettiin myös kirjailijatapaamisia ja
siellä kokoontui kirjailijoiden lukupiiri, josta Vuorela kertoi:
Kirjailijat muodostavat ystäväpiirejä, sukulaissielut
kokoontuvat. Vaikka kirjoitan proosaa, olen lyyrkko. Siksi ei olekaan ihme,
että läheisimmät kirjailijaystävät ovat runoilijoita, kielelle herkkiä.
Myös Venho kuuluu lyyrikkoihin ja näin hän kuvaa
kirjailijanlaatuaan:
Prosaistinakin olen runoilija. Runon muoto ei jätä minua.
Johanna Venho kirjoitti ylensä huoneen perällä sohvalla.
Näin ohikulkijoiden katseet ja keskustelut eivät häirinneet häntä. Seita
kirjoitti mieluusti ikkunan edessä. Lasimestarista hän löysi myös kirjakaapista
taidekirjoja, jotka olivat hänelle lepoa omasta työstä:
Kuvataide on niin erilainen taidemuoto kuin kirjallisuus,
että se antaa mielelle mahdollisuuden rauhoittua. Kun sanat ovat se työkalu,
jota itse käyttää, kuva antaa ajatuksen levätä.
Venho kertoo ettei ole kauhean innostunut puhumaan
itsestään:
Kirjoittaessa saan peilata itseäni kirjan maailmaa vasten ja
luoda henkilöitä ja elämää, joka laajentaa omaa todellisuutta. Kirjoittaminen
vaatii erilaisiin näkökulmiin ja kokemuksiin eläytymisen kykyä. Olen aina ollut
voimakkaasti muihin eläytyvä ihminen.
Jurmon saaressa Karikko-kirjan kirjoittanut Seita kuvailee
levottomuuttaan sekä työhuoneella että nuoruudessa. Hän muisteli myös Risto
Ahdin luonnehdintaa, että Seita Vuorela on lyyrikko. Eikä runous ollutkaan
hänestä ikinä pois. Lasimestarissa työskenteleystä Seita Vuorela kertoi:
Lasimestarissa työskennellessäni keskeiseksi nousi
melankolian teema. Miten asiat joskus tuntuvat suorastaan käsinkirjoitetuilta?
Kuin sattumalta törmäsin sellaiseen melankolian diagnoosiin, jossa kuvattiin
yhtenä oireena, että ihminen tuntee muuttuvansa lasiksi. Melankoliaan ja
herkkyyteen yhdistyy lasi.
Lasimestarissa oli syntymässä Karikkoa seuraava kirja, jonka
työnimi oli Lasipoika.