sunnuntai 19. heinäkuuta 2009
LEPAKKOJEN AIKA ALKAA...
Meillä on mieheni kanssa kiintoisa 'harrastus', sillä nautimme
suunnattomasti istua hämärtyvällä pihallamme tai partsillamme seuraten lepakkoja. Se on oikein semmoinen heinäkuun iltojen ja joskus öidenkin traditio. Välillä nuo hämärän saalistajat suihkivat niin likeltä, että viuhahdus tuntuu!
Lepakot ovat eläinkunnan ainoat LENTÄVÄT nisäkkäät. Suomessa asustelee ainakin yhdeksän lepakkolajia. Lepakot ovat hyönteissyöjiä. Ne asustavat puiden koloissa, mutta myös rakennuksissa olevissa halkeamissa. Kaikki lepakkomme ovat suojeltuja.
Yhtenä yönä ystäväni heräsi mökillään siihen että ilma kummasti viuhui...Hän avasi silmänsä ja jäykistyi kauhusta, sillä avoimesta ikkunasta tai ovesta oli sisään lehahtanut useita lepakoita. Hän oli hiiren hiljaa ja vetäytyi syvemmälle peittonsa uumeniin;-)
Lepakkoharrastukseen voi tutustua http://www.lepakko.org/.
JOHAN THEORIN
Johan Theorin syntyi Göteborgissa 1963 ja asuu siellä edelleen. Hän on journalisti ja julkaissut parikymentä novelia lehdissä ja antologioissa. Theorin on viettänyt kaikki kesänsä Öölannin saarella.Hänen esikoisteoksensa, Hämärän hetki, oli välitön menestys niin Ruotsissa kuin monessa muussa maassa. Sen oikeudet on myyty 17 maahan.
Hämärän hetki palkittiin Ruotsin dekkariakatemian parhaan esikoisen palinnolla 2007 ja heti seuraavana vuonna hänen toinen teoksensa Yömyrsky sai vuoden parhaan rikosromaanin palkinnon.
Theorinin suunnitelmissa on kirjoittaa vielä kaksi Öölannin saarelle sijoittuvaa kirjaa, joten Yömyrskyn tuomat paineet 'saada tätä lisää' palkitaan. Mutta sitä ennen luen teitä varten ensin esikoisteoksen Hämärän hetki (Tammi).
SÄYNÄTSALO, TOWN HALL AND CLIMBING HYDRANGEA
Jos joku tietää, mitä on käynnöshortensia englanniksi, odotan tietoa...If somebody knows what's 'köynnöshortensia' (Hydrangea anomala ssp. petiolaris) in English, I'm waiting...Thanks, Auli! Now I know that 'köynnöshortensia' is climbing hydrangea in English. What a pity, that my best English dictionary is living in Canada;-)
lauantai 18. heinäkuuta 2009
JALOPÄHKÄMÖ
Jalopähkämö on puutarhani vähiten vaativa kukkija. Se tyytyy vähään, täyttää epämääräiset kohdat, kuten tässä 'green housen' ja varsinaisen kukkapenkin välisen tyhjän tilan ja on lila silta sydänsuven kukkijoista loppusuven kaunottariin.perjantai 17. heinäkuuta 2009
MARTTA JA AUTO
Martalle ei koskaan viidenkymmenen ikävuotensa aikana ollut tullut mieleenkään pistää rahojaan sellaiseen turhuuteen kuin auto. Martta oli säntillinen ja järkevä ihminen, joka lauloi kirkkokuorossa, luotti valtion obligaatioihin ja säästi ikuisesti 'pahan päivän varalle'. Martta oli naimaton ja opettaja. Martta kauhisteli nuorison hulvatonta menoa eikä meinannut jaksaa selvitä peruskoulu-uudistuksesta. Martan mielestä oli aivan liian raskasta opettaa valikoimatonta ainesta, jonka elämän suurin tavoite tuntui olevan estää koulutyöskentely. Tasokurssien poistaminen oli Martan maljassa viimeinen pisara, joka sitten saikin hänet vakavasti pohtimaan ennenaikaista eläkettä. Samoihin aikoihin hänen paras ystävänsä Saimi, totesi paitsi Martan tiukan nutturan ajoittaista höltymistä, myös muitakin Martalle täysin sopimattomia piirteitä.
Auto
Kukaan ei koskaan saanut tietää, mikä sai Martan Martta-kengissään marssimaan kaupungin suurimpaan autokauppaan. Ystävät veikkailivat tilapäistä mielenhäiriötä ja Saimi pohti, pitäisikö hänen ottaa noin niin kuin auttavassa mielessä yhteyttä koulun rehtoriin. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että Martta löysi kalseasta autohallista uuden ja käsittämättömän elämän.
Martta oli kerran nähnyt sellaisen auton seminaarikaupunkinsa kadulla. Se oli Välimeren sininen ja pieni ja mustarättikattoinen. Autosta nousi armottoman sinisilmäinen ja päivettynyt ja valkohampainen nuori mies hymyillen suoraan tiukkanutturaisen tytön tarkoin vartioituun sydämeen. Kesti pienen ikuisuuden kunnes Martta huomasi saman kurssin kauneimman tytön liitelevän ohitseen vaalea poninhäntä itsevarmasti heiluen. Se tyttö nousi siihen autoon, ei milloinkaan Martta.
Hetki oli ohi, poika poissa, mutta auto jäi. Se pysyi poissa kymmeniä säntillisiä vuosia, jolloin Martasta tuli (perintöjen toivossa ehkä?) lukuisten lasten kummitäti, harmaanutturainen uurastajaopettaja, jonka ainut ilo tuntui olevan silloin tällöin toteutettu Israelin matka. Ei miehiä, ei tupakkaa, ei alkoholia, vain pieni lasillinen sherryä kummilasten lakkiaispäivinä. Eikä varsinkaan autoja, joissa pääoman säilyvyys oli kaikkein heikoin. Ja autot olivat vaarallisiakin ja saastuttivat. Minne Martta-kengillä ei päässyt, sinne ei tarvinnut mennäkään. Paitsi, että nyt SE auto, aivan samanlainen auto, oli myynnissä kaupungin isoimmassa autoliikkeessä.
Samana päivänä kuin mainos oli lehdessä, Martta nosti aimo mokoman säästöistään, maksoi auton käteisellä ja pyysi ajamaan sen säädyllisen rivitaloasuntonsa edustalle.
Rehtori, Saimi ja eräs mahdollisen perintönsä tuhlailusta pelästynyt sukulaistäti pitivät hätäneuvottelun ja päättivät tiukentaa valvontaa sekä informoida toisiaan kaikista asian saamista käänteistä.
Säädyttömän sininen auto seisoi itseluottamusta uhkuen erittäin säädyllisen ja rauhallisen asuinalueen kadulla.
Autokoulu
Martta istui autokoulun teoriatunnilla ja tunsi olonsa erittäin epämukavaksi sekalaisen seurakunnan joukossa. Vieressä istui poika, jolla oli poninhäntä, risat farkut ja kultainen korvakoru vasemmassa korvassa. Aina luotettavat Martta-kengätkin puristivat kummasti. Hikoilutti. Ja nuttura yritti aueta. Autokoulunopettaja puhui käsittämättömiä ja poika haisi ihan selvästi joltain oudolta. Mitä se oli? Joku outo muisto?
Teoriakoe meni tietenkin läpi täysin pistein, osasihan opettaja pänttäämisen taidon. Mutta ajaminen oli kamalaa. Huomiota piti riittää yhtäaikaa moneen suuntaan ja jostain kuitenkin aina joku tuuppasi itsensä eteen. Auto nytkytteli kummasti ja aina tuli ajettua päin punaisia valoja.
Kerran se poninhäntäpoika istui takapenkillä Martan ajovuorolla ja Martta kuuli ihan selvästi outoja ääniä, ihan kuin tukahdutettua naurua. Martan korvia alkoi kuumottaa ja sitten ajettiinkin yksisuuntaista väärään suuntaan.
Tutkintopäivänä autokoulunopettaja katsoi Marttaa erittäin rasittuneesti silmiin ja totesi lakonisesti, ettei tule mitään. Martta päätti, että tällä hinnalla ja niillä kymmenillä lisätunneilla, joita hänelle oli määrätty, hän kyllä näyttäisi.
Inssi oli inhimillinen, ajo meni läpi ja autokoulunopettaja näytti ihan kummalliselta. Toivotteli kuitenkin hyvät jatkot outo virne suupielessään.
Täältä tullaan elämä
Seuraavalla viikolla Martta ilmoitti koulunsa rehtorille tarvitsevansa kuukauden loman loppuun palamisen vuoksi. Varmemmaksi vakuudeksi hän ilmoitti heti alkavansa kirkumaan, jos joutuisi vielä sen haistattelevan lauman, jota koululuokaksi sanottiin, eteen. Rehtori myöntyi nopeasti ja toivotteli kohteliaasti hyvää matkaa sinne Israeliin vai minne se Martta-neiti nyt sitten aina matkustaakin.
Saimia Martta pyysi kastelemaan kukkansa, mutta sanoi myös, että jollei Saimi ehdi, niin yhdentekevää, saavatko Martan hellityt ja ihaillut kliiviat, syklaamit ja atsaleat vettä, puhetta ja ravinteita. Saimi oli niin järkyttynyt moisesta puheesta, että unohti kerrankin kaikki sanat.
Sukulaisilleen Martta ilmoitti katoavansa joksikin aikaa, eikä aikovansa lähettää tylsää maisemakorttia mistään päin Suomea tai maailmaa. Katoavien perintörahojen kilinä korvissaan jäi suku suu auki ihmettelemään Välimeren siniseen autoon sulavasti katoavaa Marttaa.
Auton jo lähdettyä liikkeelle, avonaisesta katosta lensi pientareelle jotain, joka lähemmin tarkasteltuna osoittautui huolellisesti käytetyksi Martta-kenkäpariksi.
Martan siron ranskalaisen kengän koristama jalka painoi kaasupoljinta miltei kevytmielisesti. Tuuli tuiversi nutturaa ja aurinko paistoi iloisesti iättömän naisen elämän uurteisiin. Maisema soljui ja kauhistus!: radiosta tulvi upeaa jazzia. Tiellä seisoi liftari. Poika kauhtuneissa farkuissa. Poninhäntä. Martta jarrutti haluamatta ehtiä ajatella. Poika vieressä. Korvarengas. Tuttu tuoksu? Muisto jostain? Sinistäkin sinisemmät silmät ja valkoinen nauru suoraan Martan ikäneidon sydämeen. Tuuli pölläytti nutturan auki. Martalta pääsi villi nauru. Rietasta, sanoisi Saimi, jos tietäisi ja nyrpistäisi nenäänsä - siveästi.
Auto
Kukaan ei koskaan saanut tietää, mikä sai Martan Martta-kengissään marssimaan kaupungin suurimpaan autokauppaan. Ystävät veikkailivat tilapäistä mielenhäiriötä ja Saimi pohti, pitäisikö hänen ottaa noin niin kuin auttavassa mielessä yhteyttä koulun rehtoriin. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että Martta löysi kalseasta autohallista uuden ja käsittämättömän elämän.
Martta oli kerran nähnyt sellaisen auton seminaarikaupunkinsa kadulla. Se oli Välimeren sininen ja pieni ja mustarättikattoinen. Autosta nousi armottoman sinisilmäinen ja päivettynyt ja valkohampainen nuori mies hymyillen suoraan tiukkanutturaisen tytön tarkoin vartioituun sydämeen. Kesti pienen ikuisuuden kunnes Martta huomasi saman kurssin kauneimman tytön liitelevän ohitseen vaalea poninhäntä itsevarmasti heiluen. Se tyttö nousi siihen autoon, ei milloinkaan Martta.
Hetki oli ohi, poika poissa, mutta auto jäi. Se pysyi poissa kymmeniä säntillisiä vuosia, jolloin Martasta tuli (perintöjen toivossa ehkä?) lukuisten lasten kummitäti, harmaanutturainen uurastajaopettaja, jonka ainut ilo tuntui olevan silloin tällöin toteutettu Israelin matka. Ei miehiä, ei tupakkaa, ei alkoholia, vain pieni lasillinen sherryä kummilasten lakkiaispäivinä. Eikä varsinkaan autoja, joissa pääoman säilyvyys oli kaikkein heikoin. Ja autot olivat vaarallisiakin ja saastuttivat. Minne Martta-kengillä ei päässyt, sinne ei tarvinnut mennäkään. Paitsi, että nyt SE auto, aivan samanlainen auto, oli myynnissä kaupungin isoimmassa autoliikkeessä.
Samana päivänä kuin mainos oli lehdessä, Martta nosti aimo mokoman säästöistään, maksoi auton käteisellä ja pyysi ajamaan sen säädyllisen rivitaloasuntonsa edustalle.
Rehtori, Saimi ja eräs mahdollisen perintönsä tuhlailusta pelästynyt sukulaistäti pitivät hätäneuvottelun ja päättivät tiukentaa valvontaa sekä informoida toisiaan kaikista asian saamista käänteistä.
Säädyttömän sininen auto seisoi itseluottamusta uhkuen erittäin säädyllisen ja rauhallisen asuinalueen kadulla.
Autokoulu
Martta istui autokoulun teoriatunnilla ja tunsi olonsa erittäin epämukavaksi sekalaisen seurakunnan joukossa. Vieressä istui poika, jolla oli poninhäntä, risat farkut ja kultainen korvakoru vasemmassa korvassa. Aina luotettavat Martta-kengätkin puristivat kummasti. Hikoilutti. Ja nuttura yritti aueta. Autokoulunopettaja puhui käsittämättömiä ja poika haisi ihan selvästi joltain oudolta. Mitä se oli? Joku outo muisto?
Teoriakoe meni tietenkin läpi täysin pistein, osasihan opettaja pänttäämisen taidon. Mutta ajaminen oli kamalaa. Huomiota piti riittää yhtäaikaa moneen suuntaan ja jostain kuitenkin aina joku tuuppasi itsensä eteen. Auto nytkytteli kummasti ja aina tuli ajettua päin punaisia valoja.
Kerran se poninhäntäpoika istui takapenkillä Martan ajovuorolla ja Martta kuuli ihan selvästi outoja ääniä, ihan kuin tukahdutettua naurua. Martan korvia alkoi kuumottaa ja sitten ajettiinkin yksisuuntaista väärään suuntaan.
Tutkintopäivänä autokoulunopettaja katsoi Marttaa erittäin rasittuneesti silmiin ja totesi lakonisesti, ettei tule mitään. Martta päätti, että tällä hinnalla ja niillä kymmenillä lisätunneilla, joita hänelle oli määrätty, hän kyllä näyttäisi.
Inssi oli inhimillinen, ajo meni läpi ja autokoulunopettaja näytti ihan kummalliselta. Toivotteli kuitenkin hyvät jatkot outo virne suupielessään.
Täältä tullaan elämä
Seuraavalla viikolla Martta ilmoitti koulunsa rehtorille tarvitsevansa kuukauden loman loppuun palamisen vuoksi. Varmemmaksi vakuudeksi hän ilmoitti heti alkavansa kirkumaan, jos joutuisi vielä sen haistattelevan lauman, jota koululuokaksi sanottiin, eteen. Rehtori myöntyi nopeasti ja toivotteli kohteliaasti hyvää matkaa sinne Israeliin vai minne se Martta-neiti nyt sitten aina matkustaakin.
Saimia Martta pyysi kastelemaan kukkansa, mutta sanoi myös, että jollei Saimi ehdi, niin yhdentekevää, saavatko Martan hellityt ja ihaillut kliiviat, syklaamit ja atsaleat vettä, puhetta ja ravinteita. Saimi oli niin järkyttynyt moisesta puheesta, että unohti kerrankin kaikki sanat.
Sukulaisilleen Martta ilmoitti katoavansa joksikin aikaa, eikä aikovansa lähettää tylsää maisemakorttia mistään päin Suomea tai maailmaa. Katoavien perintörahojen kilinä korvissaan jäi suku suu auki ihmettelemään Välimeren siniseen autoon sulavasti katoavaa Marttaa.
Auton jo lähdettyä liikkeelle, avonaisesta katosta lensi pientareelle jotain, joka lähemmin tarkasteltuna osoittautui huolellisesti käytetyksi Martta-kenkäpariksi.
Martan siron ranskalaisen kengän koristama jalka painoi kaasupoljinta miltei kevytmielisesti. Tuuli tuiversi nutturaa ja aurinko paistoi iloisesti iättömän naisen elämän uurteisiin. Maisema soljui ja kauhistus!: radiosta tulvi upeaa jazzia. Tiellä seisoi liftari. Poika kauhtuneissa farkuissa. Poninhäntä. Martta jarrutti haluamatta ehtiä ajatella. Poika vieressä. Korvarengas. Tuttu tuoksu? Muisto jostain? Sinistäkin sinisemmät silmät ja valkoinen nauru suoraan Martan ikäneidon sydämeen. Tuuli pölläytti nutturan auki. Martalta pääsi villi nauru. Rietasta, sanoisi Saimi, jos tietäisi ja nyrpistäisi nenäänsä - siveästi.
RUUSUN HUUMAA JA COLETTEA
"Moni nainen halajaa turmelusta, mutta vain harvat ovat kutsutut."- Colette -
torstai 16. heinäkuuta 2009
WE WANT TO HAVE THE OLDFASHIONED WELL...
.jpg)
Kuvassa Ihanainen MIESorjani rakentaa meille ihan omasta halustaan kastelukaivoa lehtoomme. KUKA KERTOO, MISTÄ VOIMME SAADA SINISEN KÄSIPUMPUN KAIVOOMME?
THE SLAVE IN HIS WORK...
Olemme rakentamassa kastelukaivoa lehtomme kosteimpaan kohtaan ja tässä näette MIESorjan työssään.THE ELK: THE KING OF THE FOREST
Because I cannot be against the weakest, I'll stand up for them over the rainbow!ONKO MIEHILLÄ AIVOJA?and news from Hyrynsalmi
Olen about 10 -vuotiaasta ihmetelly, onko miehillä aivoja? Elämäni aikana kuulemani typerimmät ja julmimmat jutut ovat olleet miesten tekosia. Miehet myös sotivat ja harrastavat murhaurheilua, jota nimittävät metsästykseksi, paljon naisia runsaammin. Toki eniten ihmettelen naista, joka ryhtyy sotimaan tai murhaurheilun harrastajaksi, mutta he ovat ehdoton vähemmistö ja sellaiset eivät kuulu minun lähipiiriini. Tänään oli taas todellista 'urheilumeininkiä' uutisissa, kun Keskisuomalaisessa oli juttu, jossa kerrotiin, kuinka hirvi oli kauniisti uiden ylittämässä järveä Hyrynsalmella ja miesseurue uuvutti kahdella veneellä ajaen tämän luonnon kruunupään niin, että yksi pääsi hyppäämään hirven selkään 'muka sillä ratsastaakseen'. Hirvi oli huutanut kauhusta ja syvästi hädissään tämän rääkkäyksen, pelottelun ja vainon alaisena. Ja tietysti nämä aivottomat urokset kuvasivat kaiken videolle kunnon rääkkäystyyliin ja julkaisivat sen! Ja filmillä kuuluu myös hirven syvä kauhun huuto!
Tästä teosta arvelin miehille rapsahtavan ehdollisen vankeustuomion (minä olisin antanut ehdotonta vankilamielisairaalassa!), mutta yllätys!yllätys!: Kainuun poliisi ei enää tutki tapausta, sillä tutkinnanjohtaja oli päättänyt lopettaa asian selvittämisen. Rikoskomisario oli päättänyt ettei rikoksen kynnys ylity. Nyt minä jo arvaan, että rikoskomisario oli tässä tapauksessa MIES!
Kaiken huipuksi tämä hirven karvoista kiinni roikkunut mies kehtasi esiintyä Kainuun Sanomissa kertomassa 'uroteostaan'. Kaiken aikaa hirviparka yritti vain uida pakoon...
Kiitos Kainuu, tämä oli sen sortin matkailumainosta, että sinne minä en eksy!
Tästä teosta arvelin miehille rapsahtavan ehdollisen vankeustuomion (minä olisin antanut ehdotonta vankilamielisairaalassa!), mutta yllätys!yllätys!: Kainuun poliisi ei enää tutki tapausta, sillä tutkinnanjohtaja oli päättänyt lopettaa asian selvittämisen. Rikoskomisario oli päättänyt ettei rikoksen kynnys ylity. Nyt minä jo arvaan, että rikoskomisario oli tässä tapauksessa MIES!
Kaiken huipuksi tämä hirven karvoista kiinni roikkunut mies kehtasi esiintyä Kainuun Sanomissa kertomassa 'uroteostaan'. Kaiken aikaa hirviparka yritti vain uida pakoon...
Kiitos Kainuu, tämä oli sen sortin matkailumainosta, että sinne minä en eksy!
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
ONNEN MAHDOLLISUUS
Tässä minun suvilahjani, joka on omistettu Ihanille Naislukijoilleni! Nauttimisiin!
True Dickinsonilla on neljäskymmeneskolmas syntymäpäivänsä. Hän katselee itseään peilistä ja harmittelee painoaan, jota kertyy salakavalasti. Erityisesti häntä harmittaa, kun pitää vetää vatsaa sisään saadakseen housun napin kiinni. Epätavallinen levottomuus valtaa menestyvän liikeyrittäjän ja suuri sisäinen tyhjyys huutaa täyttäjäänsä. True alkaa nähdä itsensä pisteenä, josta muut erkanevat.
Jacquelyn Mitchardin kirja Onnen Mahdollisuus (Twelve Times Blessed, Otava, 2004), on kirja, jonka luen usein uudestaan kesällä ja sitten taas marraskuussa, jolloin maa martona makaa. Tämä on Mitchardin kirjoista ainoa toistaiseksi omistamani, mutta olen lukenut häneltä myös Mitä eniten haluat (,jota nyt kiihkeästi etsin omakseni!) ja Rakkauden lait (Reima, yllätä minut!) sekä Syvä kuin meri (Meri, tässäpä äidille joululahjaa…). Mitchard on nainen, jonka kynä on sydän ja muste intohimo! Hänestä ei voi olla viehättymättä, sillä hän kirjailee kauniisti, mutta kiihkeästi juuri meidän naisten syvimpiä tuntoja elämästä. Hän ei kaihda ahdistaviakaan asioita (konkurssi, lapsen kuolema, kateus, mustasukkaisuus, pettäminen), mutta aina lopulta tunnelin päästä loistaa valo eli lukija kokee olevansa selviytyjä kirjan tarinan vauhdilla.
True on nuori leski, jolla on poika Guy, joka on hänen elämänsä loistavin tähti. Toinen tähti on oivallisesti keksitty ja menestyvä liikeyritys, josta kummit, isoäidit yms. voivat ostaa lapselle joka kuukausi hänen ensimmäisen elinvuotensa ajan lahjan, joka on laadukas, oivaltava ja hauska. Mukana seuraa ajankohtaan sopiva runo. Jopa tämä liikeidea vei minua tunteella, vaikka en olekaan mikään ’kaikki lapset ovat ihania –tyyppi’.
Kukaan ei ole tajunnut, kuinka vaikea Truen ensimmäinen avioliitto Peten kanssa oli ollut. Kaikki ihailivat häntä sokeasti ja olettivat, että True Dickinson oli prinsessa ja onnentyttö. Kukaan ei tuntenut Peten äärimmäistä itsekeskeisyyttä, joka yhdessä kohtalokkaassa hetkessä muuttui sankarillisuudeksi hänen menehtyessään lento-onnettomuudessa.
Ja nyt on Truen neljäskymmeneskolmas syntymäpäivä. Ja päivästä tulee Truen elämän kohtalokkain, sillä hän on rakkaiden ystäviensä ja työntekijöidensä kanssa matkalla syömän uuteen ravintolaan jonka nimi on Se yksi paikka. Naiset naureskelevat vanhoja juttuja muistellen, kuinka esim. eräs heistä kerran heittäytyi Truen sängylle ja kysyi ihan tosissaan: ”Luuletko, että masturboinnista voi saada jännetuppitulehduksen?” True vastaa: ”Hanki Rabbit Pearl. Kalifornialaiset naiset vannovat sen nimeen.”
Mutta me olemme nyt jo Se yksi paikka –ravintolassa, jossa True saa elämänsä syntymäpäivälahjan. Hän saa miehen, joka on tuhattaituri ja täysipäinen kerskuri, miehen, jolla on cowboyn vartalo ja maailman sinisimmät silmät. Miehen, jota ei voi hallita. Miehen, joka on paljon Trueta nuorempi. Miehen, joka sekä horjuttaa hänen itsetuntoaan että saa hänet kukoistamaan.
Mies on ravintolan omistaja, Hank Bannister, Herra Macho ja kreoliverinen. Hän on mies, joka tuo Truen elämään mustasukkaisuuden, raivon, anteeksiannon, pienen maitokahvinvärisen vauvan ja suuren eteläisen sukunsa. Hän hurmaa Truen pojan omalla olemuksellaan ja kruunaa kaiken lahjoittamalla tälle maailman älykkäimmän koiran, bordercollie Gypsyn.
Ja sanomattakin lienee selvää, että Hank Bannister on naistenmies, joka vie Trueta makuuhuoneessa ja missä ikinä, niin että True ei ole moisesta ollut tietoinenkaan. Välillä Truen on kuitenkin pakko alkaa epäillä, mitä tämä hurmuri näkee hänessä, reilusti itseään vanhemmassa naisessa, joka on leski ja pienen pojan yksinhuoltaja? Silloin ilmestyy aina esille vahva äiti Kathleen, joka katsoo asiakseen asua aikuisen tyttärensä talossa ’avustavana henkilönä.’ Hank on suuri uhka Kathleenin rakentamalle kuviolle, jossa Truen tulee tarvita vain äitiään…
Tämä kirja on kuin elämä itse: Se tulee kokea, ettei sitten myöhemmin kaduta!
Ja lopetan kirjan Isabellen suuren totuuden sisältäviin sanoihin: ”Varjele meitä heikoilta, sillä he perivät kaiken, mitä ei ole naulattu kiinni.”
Jacquelyn Mitchardin kirja Onnen Mahdollisuus (Twelve Times Blessed, Otava, 2004), on kirja, jonka luen usein uudestaan kesällä ja sitten taas marraskuussa, jolloin maa martona makaa. Tämä on Mitchardin kirjoista ainoa toistaiseksi omistamani, mutta olen lukenut häneltä myös Mitä eniten haluat (,jota nyt kiihkeästi etsin omakseni!) ja Rakkauden lait (Reima, yllätä minut!) sekä Syvä kuin meri (Meri, tässäpä äidille joululahjaa…). Mitchard on nainen, jonka kynä on sydän ja muste intohimo! Hänestä ei voi olla viehättymättä, sillä hän kirjailee kauniisti, mutta kiihkeästi juuri meidän naisten syvimpiä tuntoja elämästä. Hän ei kaihda ahdistaviakaan asioita (konkurssi, lapsen kuolema, kateus, mustasukkaisuus, pettäminen), mutta aina lopulta tunnelin päästä loistaa valo eli lukija kokee olevansa selviytyjä kirjan tarinan vauhdilla.
True on nuori leski, jolla on poika Guy, joka on hänen elämänsä loistavin tähti. Toinen tähti on oivallisesti keksitty ja menestyvä liikeyritys, josta kummit, isoäidit yms. voivat ostaa lapselle joka kuukausi hänen ensimmäisen elinvuotensa ajan lahjan, joka on laadukas, oivaltava ja hauska. Mukana seuraa ajankohtaan sopiva runo. Jopa tämä liikeidea vei minua tunteella, vaikka en olekaan mikään ’kaikki lapset ovat ihania –tyyppi’.
Kukaan ei ole tajunnut, kuinka vaikea Truen ensimmäinen avioliitto Peten kanssa oli ollut. Kaikki ihailivat häntä sokeasti ja olettivat, että True Dickinson oli prinsessa ja onnentyttö. Kukaan ei tuntenut Peten äärimmäistä itsekeskeisyyttä, joka yhdessä kohtalokkaassa hetkessä muuttui sankarillisuudeksi hänen menehtyessään lento-onnettomuudessa.
Ja nyt on Truen neljäskymmeneskolmas syntymäpäivä. Ja päivästä tulee Truen elämän kohtalokkain, sillä hän on rakkaiden ystäviensä ja työntekijöidensä kanssa matkalla syömän uuteen ravintolaan jonka nimi on Se yksi paikka. Naiset naureskelevat vanhoja juttuja muistellen, kuinka esim. eräs heistä kerran heittäytyi Truen sängylle ja kysyi ihan tosissaan: ”Luuletko, että masturboinnista voi saada jännetuppitulehduksen?” True vastaa: ”Hanki Rabbit Pearl. Kalifornialaiset naiset vannovat sen nimeen.”
Mutta me olemme nyt jo Se yksi paikka –ravintolassa, jossa True saa elämänsä syntymäpäivälahjan. Hän saa miehen, joka on tuhattaituri ja täysipäinen kerskuri, miehen, jolla on cowboyn vartalo ja maailman sinisimmät silmät. Miehen, jota ei voi hallita. Miehen, joka on paljon Trueta nuorempi. Miehen, joka sekä horjuttaa hänen itsetuntoaan että saa hänet kukoistamaan.
Mies on ravintolan omistaja, Hank Bannister, Herra Macho ja kreoliverinen. Hän on mies, joka tuo Truen elämään mustasukkaisuuden, raivon, anteeksiannon, pienen maitokahvinvärisen vauvan ja suuren eteläisen sukunsa. Hän hurmaa Truen pojan omalla olemuksellaan ja kruunaa kaiken lahjoittamalla tälle maailman älykkäimmän koiran, bordercollie Gypsyn.
Ja sanomattakin lienee selvää, että Hank Bannister on naistenmies, joka vie Trueta makuuhuoneessa ja missä ikinä, niin että True ei ole moisesta ollut tietoinenkaan. Välillä Truen on kuitenkin pakko alkaa epäillä, mitä tämä hurmuri näkee hänessä, reilusti itseään vanhemmassa naisessa, joka on leski ja pienen pojan yksinhuoltaja? Silloin ilmestyy aina esille vahva äiti Kathleen, joka katsoo asiakseen asua aikuisen tyttärensä talossa ’avustavana henkilönä.’ Hank on suuri uhka Kathleenin rakentamalle kuviolle, jossa Truen tulee tarvita vain äitiään…
Tämä kirja on kuin elämä itse: Se tulee kokea, ettei sitten myöhemmin kaduta!
Ja lopetan kirjan Isabellen suuren totuuden sisältäviin sanoihin: ”Varjele meitä heikoilta, sillä he perivät kaiken, mitä ei ole naulattu kiinni.”
LOHDUTTAJA
Arvoisat lukijani kiinnittäkää laskuvarjot, sillä kohta on teidän hyppyvuoronne. Ei se ole ollenkaan niin pelottavaa kuin miltä saattaa tuntua, mutta minulla ei nyt ole mitään muuta keinoa saada teidät tajuamaan…ja minäkin selvisin siitä…huolimatta sylkevästä laamasta ja miehestä, joka ei meinannut panna toimeksi.
”Mitä vähemmän miehellä on tukkaa, sitä vähemmän sitä pitää olla.”
”A…anteeksi kuinka?” Charles ähkäisi.
”Ajellaan kaikki pois!” Kate ehdotti nauraen. ”Poistetaan koko pulma kerralla ja lopullisesti!”
”Tuota…Entä miehisyys. Kun Dalila ajelee Samsonin pään, mies menettää kaikki voimansa, ja hänen päänahkansa…”
”Come on , Charlie! Teistä tulee monin verroin seksikkäämpi!”
”No…Jos te niin sanotte.”
Voi itku. Kaksikymmentäviisi vuotta hän oli kanaemon lailla vaalinut heiveröisiä haituviaan, ja nyt tuo tyttö aikoi tuhota kaiken kertaheitolla…
…..
Toivoi, ettei hänen tukkansa ikinä loppuisi, ja oli valmis menettämään kaiken miehuutensa, kunhan jalkovälin suloinen kramppi jatkuisi ikuisesti.
…..
”Ja mitä tulee Nedran adoptointiin, en halua loukata teitä, mutta se olisi paljon helpompaa, jos voisitte osoittaa, että…että teillä on rinnallanne jonkin sortin mies, vaikka vain kuvitteellinenkin. Pelkään, että virastoissa ollaan vielä varsin vanhanaikaisia, etten sanoisi naisvastaisia.”
”Niinkö luulette?” Kate oli pahoittelevinaan.
”Kyllä, valitettavasti.”
”Ja te tekisitte sen Nedran vuoksi?”
”Nedran. Samin. Itseni…”
”Miten niin itsenne?”
”No tuota…Sieluni pelastuksen vuoksi kai. Päästäkseni varmasti paratiisiin teidän kanssanne.”
Kate työskenteli vaitonaisena, ja Charles antoi päänsä painua yhä alemmas ja odotti tuomiota.
Charles ei nähnyt sitä, mutta partaveitsen terällä väikkyi pyövelin hymy.
…..
Lukijani, etenkin naislukijani, huomaatte kohta, miksi teidän piti hypätä. Yllä oleva ote on Anna Gavaldan kirjasta Lohduttaja (La Consolante, Gummerus, 2009). Puheenvuorossa, jonka juuri luitte, 47 –vuotias arkkitehti Charles Balanda kosii, siis uskokaa tai älkää, tuo keskustelu on kosinta ja se tapahtuu kirjan sivulla 588!!! Mikä nyhverö, mikä 'hämäläinen' hituri, mikä saamattomuuden kuningas! Minulla nousi verenpaine tuohon sivuun mennessä niin, että oli pakko sitoa varjo selkään ja hypätä ja huh: helpotti! Ja aika paljon tyydytti tuo: …mutta partaveitsen terällä välkkyi pyövelin hymy;-) Tästä lauseesta pitää jo ymmärtää, että Anna Gavalda ei alun alkaenkaan halunnut tarjota Charles Balandalle Ykkösrakastajan roolia, vaan odotettavissa oli...hieman enemmän - tai sitten vähemmän. Kanta on lukijan.
Onneksi Gavalda on vauhdissa ja verbaalinen ilotulitus ja huumori loistossaan, sillä saammehan jo sivulla 537 tietää miksi Charles ei ole Rhett Butler ja toimen mies nostaen Katensa olkavarsilleen kantaakseen lemmen pesään:
Muisti Mathilden kertoman vitsin: ”Tiedätkö, miksi etanat etenevät niin hitaasti?”
”No?”
”Siksi, että niiden kuola on tarttuvaa.”
Charles raukka sovelsi tuota itseensä ja lakkasi kuolaamasta, jolloin edes toimen Katella ei ollut mitään merkkiä, josta lukea miehen aatoksia ja ryhtyä itse toimeen. No, minä en olisi perustanut Charlesista edes sivulla 5888, mutta kirjoissa tapahtuu outoja juttuja…
Kun aloitat Lohduttajan tapaat miehen, Charlesin, jonka elämässä on liikaa aikaeroja, liikaa hotelleja, levottomia öitä ja valheita. Elämä on tasapaksua, ylellistä, mutta vauraudessaankin köyhää. Puuttuu ’tatsi’. Mies tietää, että häneltä puuttuu jotain oleellista ja puutetta korvatakseen hän aloittaa terveellisen elämän, jossa vyö menee aina vain tiukemmalle häipyvien kilojen myötä. Hän myös tajuaa, että tupakkalakko on yksi tapa sekoittaa puutteen luonnetta…
Tasapaksuun ja tunneköyhään elämään tulee suuri muutos, kun Charles saa lapsuudenystävältään kirjeen, että Anouk, pojan äiti, nainen menneisyydestä, on kuollut. Tapahtuma ajaa Charlesin paitsi muistamaan outoa lapsuuttaan ja suhdettaan etenkin Anoukiin, myös hakeutumaan lapsuudenystäväänsä tapaamaan Ranskan maaseudulle.
Ranskan maaseutu on hyvät lukijat, teidän laskeutumispaikkanne. Lupaan että tulette viihtymään. Esittelen teille Katen, hyvin sanavalmiin Katen, joka viihtyy 70 –luvun mekossa ja jota ympäröivät laskematon määrä adoptio-ja kasvattilapsia, koiria, kissoja, kanoja, aaseja ja jopa kiukkuisesti sylkevä laama. Suuri, rapistunut, villiviinin peittämä talo on ehkä epäsiisti, mutta täynnä tarinoita, ääniä, ruoan tuoksua, pihalla syömistä, uimista, alituista aurinkoa, nukkumista paljaan tähtitaivaan alla, takkatulta, piipahtavia vieraita, suurta suvaitsevaisuutta…Ja tänne sitten vilkkaan Katen likelle saapuu maailman hitain mies, joka ei saa toimeksi ennen kuin naisella on kädessään partaveitsi…ja Charles on kolmen millin sängessä.
Ihailen Anna Gavaldan sujuvaa kynää, mutta ihmettelen alun vetkuttelua, tosin myönnän usein törmänneeni samaan tyyliin ranskalaisessa kirjallisuudessa. Kirjan alku piirtyy vahvasti sille, mitä Charles Balanda koki lapsuudessaan lähinnä tunnetasolla ja nykyisyyteen siinä, että nykytila oli lähinnä kulissiavioliitto. Mutta paljon kerrotaan ennen kuin päästään tositoimiin ja ensimmäiseen kahdenkeskiseen yöhön:
”Sujautti pullon yhteen takintaskuun (niin kuin Bogart Kauniissa Sabrinassa) (mutta siis hiuksettomana) ja piirustusvihon toiseen.”
ja Kate lausuu T.S.Eliotia:
”I will show you something different from either
Your shadow at morning striding before you
Or your shadow at evening rising to meet you
I will show you your fear in a handle of dust.”
Oi!, olen niin onnellinen siitä vihaisesti sylkevästä laamasta!, ja myös, te kunhan olette lukeneet kirjan.
”Mitä vähemmän miehellä on tukkaa, sitä vähemmän sitä pitää olla.”
”A…anteeksi kuinka?” Charles ähkäisi.
”Ajellaan kaikki pois!” Kate ehdotti nauraen. ”Poistetaan koko pulma kerralla ja lopullisesti!”
”Tuota…Entä miehisyys. Kun Dalila ajelee Samsonin pään, mies menettää kaikki voimansa, ja hänen päänahkansa…”
”Come on , Charlie! Teistä tulee monin verroin seksikkäämpi!”
”No…Jos te niin sanotte.”
Voi itku. Kaksikymmentäviisi vuotta hän oli kanaemon lailla vaalinut heiveröisiä haituviaan, ja nyt tuo tyttö aikoi tuhota kaiken kertaheitolla…
…..
Toivoi, ettei hänen tukkansa ikinä loppuisi, ja oli valmis menettämään kaiken miehuutensa, kunhan jalkovälin suloinen kramppi jatkuisi ikuisesti.
…..
”Ja mitä tulee Nedran adoptointiin, en halua loukata teitä, mutta se olisi paljon helpompaa, jos voisitte osoittaa, että…että teillä on rinnallanne jonkin sortin mies, vaikka vain kuvitteellinenkin. Pelkään, että virastoissa ollaan vielä varsin vanhanaikaisia, etten sanoisi naisvastaisia.”
”Niinkö luulette?” Kate oli pahoittelevinaan.
”Kyllä, valitettavasti.”
”Ja te tekisitte sen Nedran vuoksi?”
”Nedran. Samin. Itseni…”
”Miten niin itsenne?”
”No tuota…Sieluni pelastuksen vuoksi kai. Päästäkseni varmasti paratiisiin teidän kanssanne.”
Kate työskenteli vaitonaisena, ja Charles antoi päänsä painua yhä alemmas ja odotti tuomiota.
Charles ei nähnyt sitä, mutta partaveitsen terällä väikkyi pyövelin hymy.
…..
Lukijani, etenkin naislukijani, huomaatte kohta, miksi teidän piti hypätä. Yllä oleva ote on Anna Gavaldan kirjasta Lohduttaja (La Consolante, Gummerus, 2009). Puheenvuorossa, jonka juuri luitte, 47 –vuotias arkkitehti Charles Balanda kosii, siis uskokaa tai älkää, tuo keskustelu on kosinta ja se tapahtuu kirjan sivulla 588!!! Mikä nyhverö, mikä 'hämäläinen' hituri, mikä saamattomuuden kuningas! Minulla nousi verenpaine tuohon sivuun mennessä niin, että oli pakko sitoa varjo selkään ja hypätä ja huh: helpotti! Ja aika paljon tyydytti tuo: …mutta partaveitsen terällä välkkyi pyövelin hymy;-) Tästä lauseesta pitää jo ymmärtää, että Anna Gavalda ei alun alkaenkaan halunnut tarjota Charles Balandalle Ykkösrakastajan roolia, vaan odotettavissa oli...hieman enemmän - tai sitten vähemmän. Kanta on lukijan.
Onneksi Gavalda on vauhdissa ja verbaalinen ilotulitus ja huumori loistossaan, sillä saammehan jo sivulla 537 tietää miksi Charles ei ole Rhett Butler ja toimen mies nostaen Katensa olkavarsilleen kantaakseen lemmen pesään:
Muisti Mathilden kertoman vitsin: ”Tiedätkö, miksi etanat etenevät niin hitaasti?”
”No?”
”Siksi, että niiden kuola on tarttuvaa.”
Charles raukka sovelsi tuota itseensä ja lakkasi kuolaamasta, jolloin edes toimen Katella ei ollut mitään merkkiä, josta lukea miehen aatoksia ja ryhtyä itse toimeen. No, minä en olisi perustanut Charlesista edes sivulla 5888, mutta kirjoissa tapahtuu outoja juttuja…
Kun aloitat Lohduttajan tapaat miehen, Charlesin, jonka elämässä on liikaa aikaeroja, liikaa hotelleja, levottomia öitä ja valheita. Elämä on tasapaksua, ylellistä, mutta vauraudessaankin köyhää. Puuttuu ’tatsi’. Mies tietää, että häneltä puuttuu jotain oleellista ja puutetta korvatakseen hän aloittaa terveellisen elämän, jossa vyö menee aina vain tiukemmalle häipyvien kilojen myötä. Hän myös tajuaa, että tupakkalakko on yksi tapa sekoittaa puutteen luonnetta…
Tasapaksuun ja tunneköyhään elämään tulee suuri muutos, kun Charles saa lapsuudenystävältään kirjeen, että Anouk, pojan äiti, nainen menneisyydestä, on kuollut. Tapahtuma ajaa Charlesin paitsi muistamaan outoa lapsuuttaan ja suhdettaan etenkin Anoukiin, myös hakeutumaan lapsuudenystäväänsä tapaamaan Ranskan maaseudulle.
Ranskan maaseutu on hyvät lukijat, teidän laskeutumispaikkanne. Lupaan että tulette viihtymään. Esittelen teille Katen, hyvin sanavalmiin Katen, joka viihtyy 70 –luvun mekossa ja jota ympäröivät laskematon määrä adoptio-ja kasvattilapsia, koiria, kissoja, kanoja, aaseja ja jopa kiukkuisesti sylkevä laama. Suuri, rapistunut, villiviinin peittämä talo on ehkä epäsiisti, mutta täynnä tarinoita, ääniä, ruoan tuoksua, pihalla syömistä, uimista, alituista aurinkoa, nukkumista paljaan tähtitaivaan alla, takkatulta, piipahtavia vieraita, suurta suvaitsevaisuutta…Ja tänne sitten vilkkaan Katen likelle saapuu maailman hitain mies, joka ei saa toimeksi ennen kuin naisella on kädessään partaveitsi…ja Charles on kolmen millin sängessä.
Ihailen Anna Gavaldan sujuvaa kynää, mutta ihmettelen alun vetkuttelua, tosin myönnän usein törmänneeni samaan tyyliin ranskalaisessa kirjallisuudessa. Kirjan alku piirtyy vahvasti sille, mitä Charles Balanda koki lapsuudessaan lähinnä tunnetasolla ja nykyisyyteen siinä, että nykytila oli lähinnä kulissiavioliitto. Mutta paljon kerrotaan ennen kuin päästään tositoimiin ja ensimmäiseen kahdenkeskiseen yöhön:
”Sujautti pullon yhteen takintaskuun (niin kuin Bogart Kauniissa Sabrinassa) (mutta siis hiuksettomana) ja piirustusvihon toiseen.”
ja Kate lausuu T.S.Eliotia:
”I will show you something different from either
Your shadow at morning striding before you
Or your shadow at evening rising to meet you
I will show you your fear in a handle of dust.”
Oi!, olen niin onnellinen siitä vihaisesti sylkevästä laamasta!, ja myös, te kunhan olette lukeneet kirjan.
tiistai 14. heinäkuuta 2009
maanantai 13. heinäkuuta 2009
BAABUSKAT;-)
Äidilläni on se ihme elämässä, että hänen kotitalonsa on pystyssä ja venäläisten asuttama. Kuvassa perheen isoäiti, joka asuu taloa eniten, mutta kokoontuu sinne muutakin perhettä lomillaan Pietarista. Muutaman viikon päästä äitini, 81 vee, suuntaa jälleen lapsuutensa maisemiin...VARTTIKARJALAISUUS:UNTA,UNELMIA JA KARJALANPAISTIA
Vuonna ’98 matkasin äitini lahjomana vihdoinkin hänen ja rakkaan, edesmenneen Hilma-mammani syntysijoille Valkjärvelle. Uin Valkjärvessä, jossa isoäitini suku oli uinut jo satoja vuosia. Uinti oli kuin kaste ja uni: Silmissäni vilkkuivat mammani ruskettuneet, paljaat pikkutytön jalat, aurinko oli vaalentanut hänen tukkansa hunajaksi, mammani kosketti paljasta ihoani vuotten lävitse. Olin yhtä, olin karjalainen, olin juurillani.
Äitini kotitalossa kohtasimme venäläisen ylenpalttisen vieraanvaraisuuden, jossa samppanjaa ja mansikoita ei säästelty. Toki kohtasimme myös slaavilaisen piittaamattomuuden, jossa rakennukset repsottivat, isot, raavaat miehet makoilivat suvinurmella, kun kypsä vilja suorastaan huusi tulla korjatuksi ja ihan kaikki oli vähän miten sattui. Se sitten otti satakuntalaiselle luonnolle, mutta onneksi oli niin kuuma, että jaksoin vain hymyillä.
Sitten Viipuri. Mammani tarinoitten, unelmien ja ilon Viipuri, jonne ajettiin kilpaa Valkjärven kieseillä. Viipuri, Monrepos, Pyöreä torni ja tori. Kuljin kuin kuumeessa. Dejá-vu? Olinko ollut täällä ennenkin? Ostin kauniita liinoja, kantarelleja, lasia. Söin, mitä myytiin. Surin pienissä häkeissä paahtuvien myyntikoirien kovaa kohtaloa. Kuin usvan lävitse kuulin äitini selitykset ja venäjänkieli katosi. Kuulin suomea, ranskaa, saksaa, ruotsia. Naiset muuttuivat vaaleammiksi, tytöt iloisemmiksi, hevosten kupeet kiilsivät, Viipurin rinkeli teki kauppansa, korsetti puristi ihanasti, ilmassa oli sitä jotain...Oli hyvin kuuma kesäpäivä, mutta jostain tuntui levoton tuuli... Ehkä juuri sinä päivänä Edith Södergran, lempirunoilijani, vuokrasi aidot Valkjärven kiesit aloittaakseen riehakkaan ajonsa Raivolasta kohti Terijoen valkeita santoja.
Unista tietenkin herätään, vaikkapa siihen, että aviomies kuivan proosallisesti huomauttaa, että ruplat loppuivat nyt.
Ruplat, mitkä ihmeen ruplat? Viipurihan on suomalainen kaupunki, vartti juuristani on täällä ja tänne minä palaan aina. Ja jos en muuten pääse, niin unissani ja unelmissani. Kaikkein sinisimmässä unelmassa Viipuri on suomalaisten kaunis kaupunki, joka on hellyydellä ja pieteetillä restauroitu sille kuuluvaan arvoonsa. Viipuria odotellessa valmistan perheelle Varttikarjalaisen paistia, jossa sika ja nauta ovat ohuina suikaleina, runsas sipuli pienenä hakkeena ja porkkanat ohuina veneinä, sitten vain runsaasti pippureita, kuumaa vettä, ripaus suolaa ja kolmen tunnin haudutus.
On rikkaus olla satakuntalaisen isän ja hämäläis-karjalaisen äidin tytär. Rikkaus se on myös hämäläiselle miehelleni, joka väittää nuorekkuutensa salaisuudeksi joka hetkistä epävarmuutta: Hän ei koskaan tiedä, onko vaimo tänään järkevä, harkitseva, tiukka satakuntalainen vaiko nopeakäänteinen, vilkas karjalainen, jonka sielu liitelee Karjalan laulumailla. On siinä hitaalla hämäläisellä ihmettelemistä!
Eräänä suvena taas korkoni piiskaavat Viipurin katuja ja kujia, askeleeni kohtaavat mammani kulun ja on kuin eilen olisi tänään.
Äitini kotitalossa kohtasimme venäläisen ylenpalttisen vieraanvaraisuuden, jossa samppanjaa ja mansikoita ei säästelty. Toki kohtasimme myös slaavilaisen piittaamattomuuden, jossa rakennukset repsottivat, isot, raavaat miehet makoilivat suvinurmella, kun kypsä vilja suorastaan huusi tulla korjatuksi ja ihan kaikki oli vähän miten sattui. Se sitten otti satakuntalaiselle luonnolle, mutta onneksi oli niin kuuma, että jaksoin vain hymyillä.
Sitten Viipuri. Mammani tarinoitten, unelmien ja ilon Viipuri, jonne ajettiin kilpaa Valkjärven kieseillä. Viipuri, Monrepos, Pyöreä torni ja tori. Kuljin kuin kuumeessa. Dejá-vu? Olinko ollut täällä ennenkin? Ostin kauniita liinoja, kantarelleja, lasia. Söin, mitä myytiin. Surin pienissä häkeissä paahtuvien myyntikoirien kovaa kohtaloa. Kuin usvan lävitse kuulin äitini selitykset ja venäjänkieli katosi. Kuulin suomea, ranskaa, saksaa, ruotsia. Naiset muuttuivat vaaleammiksi, tytöt iloisemmiksi, hevosten kupeet kiilsivät, Viipurin rinkeli teki kauppansa, korsetti puristi ihanasti, ilmassa oli sitä jotain...Oli hyvin kuuma kesäpäivä, mutta jostain tuntui levoton tuuli... Ehkä juuri sinä päivänä Edith Södergran, lempirunoilijani, vuokrasi aidot Valkjärven kiesit aloittaakseen riehakkaan ajonsa Raivolasta kohti Terijoen valkeita santoja.
Unista tietenkin herätään, vaikkapa siihen, että aviomies kuivan proosallisesti huomauttaa, että ruplat loppuivat nyt.
Ruplat, mitkä ihmeen ruplat? Viipurihan on suomalainen kaupunki, vartti juuristani on täällä ja tänne minä palaan aina. Ja jos en muuten pääse, niin unissani ja unelmissani. Kaikkein sinisimmässä unelmassa Viipuri on suomalaisten kaunis kaupunki, joka on hellyydellä ja pieteetillä restauroitu sille kuuluvaan arvoonsa. Viipuria odotellessa valmistan perheelle Varttikarjalaisen paistia, jossa sika ja nauta ovat ohuina suikaleina, runsas sipuli pienenä hakkeena ja porkkanat ohuina veneinä, sitten vain runsaasti pippureita, kuumaa vettä, ripaus suolaa ja kolmen tunnin haudutus.
On rikkaus olla satakuntalaisen isän ja hämäläis-karjalaisen äidin tytär. Rikkaus se on myös hämäläiselle miehelleni, joka väittää nuorekkuutensa salaisuudeksi joka hetkistä epävarmuutta: Hän ei koskaan tiedä, onko vaimo tänään järkevä, harkitseva, tiukka satakuntalainen vaiko nopeakäänteinen, vilkas karjalainen, jonka sielu liitelee Karjalan laulumailla. On siinä hitaalla hämäläisellä ihmettelemistä!
Eräänä suvena taas korkoni piiskaavat Viipurin katuja ja kujia, askeleeni kohtaavat mammani kulun ja on kuin eilen olisi tänään.
Alvar Aallon huvila kotisaarellamme sekä upea Aalto -kunnantalo
Kotimme sijaitsee samalla saarella kuin on kuuluisa Alvar Aallon huvila. Saari on Muuratsalo, mutta suuri maestro, kuuluisa arkkitehti, kutsui saarta Suomen Tahitiksi. Tässä tuore kuva Aallon huvilan sisäpihalta. Huvila sijaitsee meiltä noin kilometrin päässä ja on hyvin suosittu turistikohde. Huvilassa Aalto käytti rakasta atrium-teemaansa. Rakennus on myös koetalo ja siitä syystä sisäpihan seinät on jaettu kenttiin eri tiililaatujen teknisten ja esteettisten ominaisuuksien tutkimiseksi. Paikka oli Aaltojen oma "Tusculum", eräänlainen rauhan pyhättö sekä taiteen tekemiseen että siitä lepäämiseen. Aallon tiedän erityisesti suosineen köynnöshortensiaa, mutta tässä on joku muu köynnös...Piätisi tietää, kun sitä on saman kadun eräässä talossa, mutta ei tule nyt mieleeni.
Pääsaareella on suuuresti kiinnostava matkailukohde eli Alvar Aallon suunnittelema kunnantalo ja sen yhteydessä kirjasto. Kunnantalon seinällä on erittäin komea köynnöshortensia.
KÖYNNÖSHORTENSIA HEINÄKUULLA
Muistatte ehkä minun kuvanneen tätä samaa köynnöshortensiaa teille jo huhtikuussa ja toukokuussa. Kesäkuu jäi väliin, mutta tässä sama yksilö keittiön ikkunan alla, takkahuoneen pikkuikkunan ikisomistus, juuri nyt. Näyttää muuten aika kivalta myös sisäpuolelta katsoen: kuin olisi lehtimajassa.ANNE-SERKKUA KIITTÄEN
Isot kiitokset Anne-serkulle loistavasta valokuvauksesta läpi Reiman juhlien. Kuvat ovat tilanneoivaltavia ja myös teknisesti onnistuneita, joten uusi albumi, huomisen historia, odottaa tuossa pöydällä tallentajaa....Nyt on mistä ottaa: 300 kuvaa! kiittäen Leena & Reima
lauantai 11. heinäkuuta 2009
AND JAKE GYLLENHAAL IS RIDING ON THE MOUNTINS...
...but who is riding with him? You guess: Ennis. Perhaps. Perhaps not. Who ever knows...Now it's again blowing from the prairie and I should like to go Canadian Rockies... HENRI'S ROAD TO THE STARS IS OPEN
Girls, remember, riding is so great fun and you never know whom you meet in the stable!
LADIES: RIDING HOBBY IS CALLING...
And now my dear Ladies, we'll change Javier Bardem to Henri Ruoste! He is the very succesful rider, who is training in Great Britain. He is coached by Kyra Kyrklund, whom we all know very well. And now Ladies: Enjoy youselves!
perjantai 10. heinäkuuta 2009
MAR ADENTRO/MERI SISÄLLÄNI
Joitakin vuosia sitten näimme mieheni kanssa elokuvateatterissa espanjalaisen elokuvan Meri sisälläni (Mar adentro, 2004) ja se oli niin vaikuttava, että ostin filmin heti sen tultua myyntiin. Täysin tämän filmin ansiota on myös se, että tein muutama päivä ennen mieheni pyöreitä synttäreitä (sattumaa;-) hoitotahdon (my last will), jonka löydätte vähän rollaamalla ja klikkaamalla. Leffa tulee tänään TV1 klo 21.30. Älkää jättäkö väliin, jos haluatte kokea jotain elämää suurempaa! Filmi on saanut kaikilta niiltä leffa-arvostelijoilta, joita minä seuraan täydet pisteet ja nyt kirjoitan teille suoraan Anna-lehdestä no 28, mitä Antti Lindqvist elokuvasta ja sen pääosan esittäjästä Javier Bardemista kertoo:
Rakkautta ja kuolemaa
Javier Bardemin vahva roolisuoritus on runollisen kauniin elokuvan ydin.
"Ihminen oppii itkemään hymyillen", sanotaan espanjalaisen Alejandro Amenábarin ohjaamassa erinomaisessa elokuvassa Meri sisälläni. Se kertoo lähes 30 vuotta sängyssä maanneesta miehestä, Ramon Sampedrosta (Javier Bardem), joka on halvaantunut sukellusmatkalla nuorukaisena.
Ramonin elämän sisältönä ovat vierailulla käyvät ystävät, radio, televisio ja ikkunan takainen maisema. Myös tietokone ja suussa pysyvä kynä kuuluvat miehen arkiaskareisiin.
Tositapahtumaan pohjautuva elokuva osaa hyvin viivytellä oikeissa asioissa, rakkaudessa ja kuolemassa. Samat teemat ovat kulkeneet läpi Kanarian saarilla syntyneen Bardemin tuotannon.
Bardemin roolityö onkin elokuvan sielu. Meri säsälläni kahmi vuonna 2004 lukuisia palkintoja aina parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarista ja Golden Globesta neljääntoista Goya-palkintoon. Eikä syyttä. Siinä on nimensä veroista syvyyttä, älykästä kosketusta todellisiin tunteisiin.
Rakkautta ja kuolemaa
Javier Bardemin vahva roolisuoritus on runollisen kauniin elokuvan ydin.
"Ihminen oppii itkemään hymyillen", sanotaan espanjalaisen Alejandro Amenábarin ohjaamassa erinomaisessa elokuvassa Meri sisälläni. Se kertoo lähes 30 vuotta sängyssä maanneesta miehestä, Ramon Sampedrosta (Javier Bardem), joka on halvaantunut sukellusmatkalla nuorukaisena.
Ramonin elämän sisältönä ovat vierailulla käyvät ystävät, radio, televisio ja ikkunan takainen maisema. Myös tietokone ja suussa pysyvä kynä kuuluvat miehen arkiaskareisiin.
Tositapahtumaan pohjautuva elokuva osaa hyvin viivytellä oikeissa asioissa, rakkaudessa ja kuolemassa. Samat teemat ovat kulkeneet läpi Kanarian saarilla syntyneen Bardemin tuotannon.
Bardemin roolityö onkin elokuvan sielu. Meri säsälläni kahmi vuonna 2004 lukuisia palkintoja aina parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarista ja Golden Globesta neljääntoista Goya-palkintoon. Eikä syyttä. Siinä on nimensä veroista syvyyttä, älykästä kosketusta todellisiin tunteisiin.
torstai 9. heinäkuuta 2009
MUTTERIVEISTOKSET
Myllyrannan Sisustuskeskus http://www.myllyranta.com tai tilattavissa verkkokaupastahttp://www.habitart.fi
MYLLYRANNAN SISUSTUSKESKUS
Tänään teimme Kanadan vieraamme kanssa elämysmatkan Myllyrannan sisustuskeskukseen. Siellä on kaksi isoa rakennusta täynnä mitä erilaisimpia elämyksiä laajalla hintahaitarilla. Menimme ensin entiseen veturitalliin, jossa tuoksui jo huumaava lounaan kutsu. Samassa tilassa myydään mm. Luhdan tuotteita, mutta ennen kaikkea ERILAISIA koruja, joissa näkyy kädentaito. Kyseessä Silver Gallery ja monipuolinen valikoima. Mukaani lähti hopeinen rannekoru, jossa kaunis 'pakotus'. Auli teki myös 'tytöilleen' koruostoksia ja Reima olisi tarvinnut miesparkin, jossa menee formula nonstoppina...Ja sitten päätimme syödä lounaan ennen kuin ruuhka alkaa ja mikä yllätys: Tarjolla oli samanlaista broilerpataa kuin edelliskerralla ja monta muuta herkkua. Ruokapuolen linkki on www.myllyranta.fi/cafe ,josta voi halutessaan ottaa selville, mitä lounaspöydässä on. Kanapata laskeutui suven kunniaksi alas kuivalla valkoviinillä ja silmissä siintelivät syödessä Keurusselän veet.
Nyt kun olimme vahvistaneet itseämme siirryimme toiseen isoon rakennukseen eli Myllyyn, jota esittelen nyt muutamalla kuvalla. Jos muistatte, Reima sai syntymäpäivälahjaksi sellaisen mutteriveistoksen, joka esitti koripalloilijaa. Siellä on näitä mutteriaiheita 220 eri aiheista liittyen ammatteihin ja harrastuksiin. Teokset ovat kuvanveistäjä Gunter Scholzin töitä, joissa hän hitsaa kiinni rakkautensa metalliin ja taiteeseen. Tämä moderni tekniikka hyödyntää muttereita ja ruuveja ja jokainen veistos on huolella suunniteltu ja hitsaamalla käsintehty. Scholzin töitä on saatavana Myllyrannan Sisustuskeskuksesta tai tilattavissa verkkokaupasta http://www.habitart.fi/
Sitten löysin taulun. En enää sitä, jonka jätin viimeksi ostamatta ja joka kummittelee unissani, vaan toisen taulun. Sen nimi on Gold, mutta minä nimesin sen vain Sydämellä. Olimme kutsutut kahville ja mansikkakakulle Bessulle, jolle ostimme kauniin servettitelineen...Reima otti lisäksi kauniin interiörkuvan patsaista, jotka saivat sateisesta suvipäivästä juuri oikean valon ylleen. Niin ja ei pidä unohtaa, miksi sinne menimme, ne olivat ne kynttilälyhdyt, jotka Reiman juhlissa paloivat kauniisti ja loivat kotiimme suorastaan linnamaisen vaikutelman...ne tyttäremme pyysi meiltä joululahjaksi...(ei kannata nauraa, minä olen jouluhullu ja aloitan lahjahankinnat kirja-alennusmyynneistä).
Siis, jos haluatte jotain ihan erilaista, tässä se on: http://www.myllyranta.com/
Nyt kun olimme vahvistaneet itseämme siirryimme toiseen isoon rakennukseen eli Myllyyn, jota esittelen nyt muutamalla kuvalla. Jos muistatte, Reima sai syntymäpäivälahjaksi sellaisen mutteriveistoksen, joka esitti koripalloilijaa. Siellä on näitä mutteriaiheita 220 eri aiheista liittyen ammatteihin ja harrastuksiin. Teokset ovat kuvanveistäjä Gunter Scholzin töitä, joissa hän hitsaa kiinni rakkautensa metalliin ja taiteeseen. Tämä moderni tekniikka hyödyntää muttereita ja ruuveja ja jokainen veistos on huolella suunniteltu ja hitsaamalla käsintehty. Scholzin töitä on saatavana Myllyrannan Sisustuskeskuksesta tai tilattavissa verkkokaupasta http://www.habitart.fi/
Sitten löysin taulun. En enää sitä, jonka jätin viimeksi ostamatta ja joka kummittelee unissani, vaan toisen taulun. Sen nimi on Gold, mutta minä nimesin sen vain Sydämellä. Olimme kutsutut kahville ja mansikkakakulle Bessulle, jolle ostimme kauniin servettitelineen...Reima otti lisäksi kauniin interiörkuvan patsaista, jotka saivat sateisesta suvipäivästä juuri oikean valon ylleen. Niin ja ei pidä unohtaa, miksi sinne menimme, ne olivat ne kynttilälyhdyt, jotka Reiman juhlissa paloivat kauniisti ja loivat kotiimme suorastaan linnamaisen vaikutelman...ne tyttäremme pyysi meiltä joululahjaksi...(ei kannata nauraa, minä olen jouluhullu ja aloitan lahjahankinnat kirja-alennusmyynneistä).
Siis, jos haluatte jotain ihan erilaista, tässä se on: http://www.myllyranta.com/
PERHAPS I'LL BECOME AMANDA...
This very recent picture gives me some hope that I'll some day appear like my dad's mother Amanda. She was as dark as I'm blond, but we've some part quite a similiar...
JA ME KAIKKI OLTIIN VIHERVAARAN ANNOJA...
Säkylä
Lapsuus tuoksui mummolan ruusupihalta. Amanda oli kaunis mummo ja minä olin hänen ainoa lapsenlapsensa. Sain touhuta Säkylässä järven rannalla lapsen mielikuvitusta inspiroivassa ympäristössä mitä mieleen tuli. Mummoni pihalla siilit tulivat iltaisin maitokupilleen: emo edellä ja poikaset perässä. Sain kammata mummoni mustia, pitkiä hiuksia ja kiertää ne sykerölle. Rakensin sadoista säilytetyistä joulu- ja onnittelukorteista taloja, jotka yksi lapsen puhallukseni pyyhkäisi kumoon. Usein upposin lapsenmaailmaani, jonne eivät yltäneet aikuisten sanat, ei mikään todellinen ympärilläni.
Kotona tuoksui usein maksalaatikolta ja lihasopalta. Koti-ihme Elli hoivasi, rakasti ja nauroi. Hänen iloinen naurunsa kietoutui ympärilleni kuin taikina kiertyi hänen ihmeen pehmeissä pullalonkissaan. Joka keskiviikko tuli Aku Ankka, jota kukaan ei ehtinyt minulle lukemaan ja usein seisoin nurkassa, kun tästä aloin kiukuttelemaan. Isän kanssa pyöräilimme pitkin Säkylää: isä ajoi ja minä istuin tarakalla ja pidin isästä lujasti kiinni. Naapurin Hannun kanssa ajettiin kaupan tasaisella pihalla punaisella polkuautolla. Välillä isä, joka oli kauppias, nosti minut kaupan tiskille ja laulaa lorautin jotain asiakkaille tai kerroin jonkun itse keksimäni tarinan. Tädit ja sedät nauroivat ja antoivat nallekarkkia. Amandalla oli aina kettukarkkia, mutta sitä oli vain mummolassa. Sitten sairastuin vakavasti auringonpistokseen ja olin sairaana kolme kuukautta, josta ison osan Turussa sairaalassa. Meni kauan kunnes pystyin taas kävelemään kaatumatta. Koko ajan huippasi. Isä nukkui kanssani olohuoneen lattialla patjoilla, koska en voinut olla sängyssä huimauksen takia. Sitten siirryin hetekalle. Kuulin uneni lävitse, kuinka isä puhui jollekin vieraalle sedälle, että ’nyt hankitaan likalle televisio’. Siitä alkoi Lassie ja Rintintin. Toisessa oli suomalainen selostus, mutta toisessa oli tekstitys, eikä kukaan ehtinyt lukea. Silloin, neljävuotiaana, avasin sanojen maailman ja opin ihan itse lukemaan ja sen jälkeen kaikki oli toisin. Kirjat alkoivat silloin viedä elämääni ja verbaaliakrobatiasta tuli myöhemmin lempilajini puutarhan hoidon ohella. Minua ei siis koskaan raahattu aamupimeällä tuuleen ja tuiskuun, ei viety päivähoitoon. Isäni sanoi, ettei koiranpentuakaan saa herättää kesken uniensa, miksi sitten ihmislapsen saisi. Minä sain nukkua pitkät aamut tai olla nukkumatta, ihan, miten halusin. Suojattu, suloinen lapsuus!
Kerimäki
Muutimme kahdeksi vuodeksi Kerimäelle, jonne isäni lähti pitämään leskeksi jääneen sukulaistädin kauppaa. Jälleen asuimme ihan järven rannalla. Yhtäkkiä sukelsin kirkkaaseen Puruveteen ja tunsin kuinka veden syli oli hyvä. Ensin uin veden alla ja sitten jo uskalsin pitää päätäkin pinnalla: minä uin! Naapurissa asui punatukkainen Katriina, ystävä kuin Vihervaaran Anna. Keksin leikin, että olemme intiaaneja. Riisuimme itsemme alasti ja minä otin kaupan varastosta punamultaa, jonka sotkin veteen. Sivelin Katriinan ihan punanahaksi ja itseni myös. Juoksimme intiaanihuutoja kiljuen pitkin pihaa, kunnes Katriinan tomera äiti näki meidät ja se oli sen leikin loppu. Pesu kesti vähän kauan ja Kati taisi saada piiskaa. Seuraavaksi otin muovailuvahaa ja pehmensin sen ihan lötsiksi kuuman hellan päällä. Sanoin Katille ja meitä nuoremmalle serkulleni Tintille, että ’laittakaa silmät kiinni ja vaikka mitä teen, ei saa avata’. Hieroin tyttöjen hiukset muovailuvahaan ja sitten annoin luvan avata silmät. Kati suhtautui asiaan asianmukaisen innostuneesti, mutta Tintti uhkasi mennä kielittelemään, ellen sotke omaakin päätäni. Se oli pakkotilanne, sillä muutoin olisi tullut selkäsauna. Samana päivänä minut ajettiin kaljuksi ja seuraavana päivänä menin kansakoulun ensimmäiselle luokalle. Olin hyvin persoonallinen näky ja ruustinna Sylvi Koskimies ei yhtään pitänyt siitä, että puhua pulputin koko ajan. Vietin elämäni ensimmäisen koulupäivän kaljuna nurkassa seisten. Ensimmäisen luokan luokkakuvassa minulla oli sentin sänki. Jälkeenpäin on hirvittänyt, kuinka töhrin Katriinan ihanat, pitkät hiukset, upeat palmikot. Kati vain nauraa jutulle vieläkin kuin ihan oikea Vihervaaran Anna, mitä hän ehkä onkin.
Luvia
Parin Kerimäen vuoden jälkeen muutimme pieneen merenrantakylään Luvialle. Perheessämme oli tällöin jo minua viisi vuotta nuorempi Merja ja lisäksi sain rankan ’vinkumisen’ seurauksena sekarotuisen koiran, jolle annoin nimen Honey.
Luvian suolainen merituuli meni suoraan veriin ja päähän. Rakastin ensi hetkestä kaikkea mereen liittyvää kampeloista uimisen keveyteen. Löysin uuden lettipääystävän Merin, jonka kanssa kiipesimme hänen kotitalonsa jättimäiseen vaahteraan mukanamme eväät ja Välskärin kertomukset. Siellä vienosti siilautuvan valon hohteessa luimme toisillemme vuorotellen jännittäviä kertomuksia. Välillä suljimme silmämme ja kuvittelimme, että olemme pienen lasipallon sisällä, jättiläinen pitää meitä kädessään ja tarkkailee. Välillä meitä huhuiltiin, mutta emme aina välttämättä vastanneet, sillä houkutus jäädä sadun maahan oli liian suuri.
Merillä oli Gotlannin poni Sammy, jolla teimme koko päivänkin kestäviä ratsastusretkiä. Joskus ratsastimme Merin perheen huvilalle ja joku onnellinen sai aina ratsastaa ponin mereen uimaan. Merin kanssa kävin myös ensimmäisen kerran teatterissa. Katsoimme Molierin Luulosairaan ja sen jälkeen fantisoimme näyttelijäuraa kauan. Rakensimme vintille kulisseja, joissa näyttelimme mm. Hannun ja Kertun. Sivuosiin kelpuutimme Merin pikkusiskon sekä jonkun muun pienemmän vaikka huhuilevan pöllön rooliin. Yleisöksi keräsimme aina paljon väkeä nimellistä maksua vastaan. Kuumina suvipäivinä pidimme näytökset pihalla, jonne vedimme pitkät narut puusta toiseen esiripuiksi. Kerran ratsastimme maatilan jättimäisillä sioilla ja olimme yltä päältä mudassa mätkähdettyämme maahan vastentahtoisen eläimen selästä. Mieleenkään ei tullut, miten vaarallista touhumme oli....Hyvin tunnelmalliset tallijoulut eivät unohdu koskaan, sillä vieläkin tunnen Sammyn heinien tuoksun, omenat, jotka ponille toimme, tulen, jonka sytytimme Porin Mattiin, kaakaon, jonka tallissa joimme…
Kasvoimme Vihervaaran Annan tahtiin. Kaikki Anna –kirjat luettiin ja paljon muuta. Äiti yritti valvoa lukemistani, että olisin joskus edes nukkunut, mutta kun valot oli sammutettu huoneestani, otin taskulampun ja jatkoin lukemista sen valossa peiton alla. Lukeminen toi väistämättä kirjoittamisen. Päiväkirja tosiensa jälkeen täyttyi. Niihin vuodatettiin ensirakkauden katkeransuloiset kyyneleet, kaikki mikä koettiin epäoikeudenmukaiseksi kuin myös muistoruno John F. Kennedylle. Niihin taltioitiin myös pieniä kauneusniksejä, arviointeja koulun pojista ja joskus katkeria vuodatuksia jonkun petoksellisuudesta. Tulivat ja menivät ensisuudelmat, kotihipat ja ensimmäiset poikaystävät. Housut olivat leveälahkeiset ns. merimieshousut ja ensimmäisiin liiveihin oli pakko laittaa vessapaperia, kun muuten olisi ollut liian tyhjää.
Onneksi sitten tuli Twiggy, joka loi uuden nuorisomuodin laihuudesta ja pisamaisuudesta ja Qvint, joka lahjoitti meille ruipeloille sopivan minihameen. Meikki oli mustat kajalit silmän ympärillä ja pitkät hiukset ja jakaus keskellä päätä.
Tuota aikaa kuvaa mielestäni varsin osuvasti yksi lehtikirjoitukseni, josta tässä osa: Meidän lapsuutemme ja nuoruutemme oli eri kuin teidän. Meidän piti kuunnella sotajuttuja, syödä kalanmaksaöljyä, käydä pyhäkoulua, kirjoittaa raittiuskilpakirjoituksia, kerätä 200 kasvia ja opetella vielä nimet ja heimot latinaksi, kuunnella Markus-sedän Kaurapuurojuttuja radiosta ja talvisin hiihtää kouluun 10 kilometriä kovassa pakkasessa. Ei ollut koulukyytejä, ei laskettelulomia, ei ulkomaanmatkoja, ei videoita, ei viikkorahoja, ei muotivaatteita. Vaan mitäs siitä, sillä meistä tuli pirunmoisen sisukkaita ja kaikki otettiin takaisin teini-iässä ja myöhemmin vielä monin kerroin. Meillä oli E-pillerit ja vapaa sexi. Me olimme E-pillerien koekaniinit. Me taisteltiin Martin Luther Kingin ja Mustien Pantterien rinnalla. Meillä oli Che ja teiniliitto, punkku ja vallankumous ja pää täynnä huumaavia ihanteita. Meillä oli myös Beatles, CCR, Dylan ja jazz. Meistä tuli jotakin, oli ihan pakko tulla. Vaikka me laulettiin aamuun asti Blowing in the windiä, me saatiin valkolakit ja opiskelupaikat, avioliitot ja –erot, asuntovelat ja lapset. Meistä tuli kaupunginjohtajia, opettajia, kotirouvia, liikemiehiä ja –naisia, teollisuusjohtajia, lääkäreitä ja etenkin kunnon keskiluokkaisia porvareita, yhteiskunnan tukipilareita.
Niinpä. Tuli käytyä Porin Yhteislyseo, jonka käytävillä vaelsi samoihin aikoihin tuleva Kansallisbaletin johtaja Jorma Uotinen, joka jo silloin erottui persoonallisella tyylillään. Ensimmäinen toimitusharjoittelupaikka. Pyrkiminen lukemaan historiaa Jyväskylän Yliopistoon. Hyvä työtarjous, johon oli pakko tarttua. Ensimmäinen avioliitto. Lapsi. Oma talo. Avioero. takana monia lehtijuttuja ja tuhansia luettuja kirjoja. Ensimmäiset ulkomaanmatkat ja aina alppimaahan. Ja syöpä.
Melanooman jälkeen kirjoitin yhteen keski-ikäisiä naisia koskevaan kirjaan: Toisaalta kun sairastuin melanoomaan ja odotin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen tietoa mahdollisista etäpesäkkeistä, tajusin, että pahinta on elämätön elämä. Olin aina ollut tunnollinen, kunnollinen, ylivelvollisuudentuntoinen puurtaja, raataja. Olin koko siihenastisen ikäni maksanut jotain järkevää: opintovelkaa, tonttia, asuntoa. Vain puhtaasta tunnollisuudesta jatkoin vuosikausia avioliittoa, jossa ainoan lämmön soi hyvin tehty leivinuuni. Nyt haluan, että elämästä löytyy puurtamisen lisäksi paljon iloa. Nyt maksan välimerensinistä rättikattoautoa, kasvatan salaista puutarhaa, opiskelen italiaa, ja nykyisen kotini kuumin piste löytyy aivan muualta kuin leivinuunista. Silloin vuosia sitten syövän jälkeen oli aika hypätä ja se kannatti.
Muuratsalon saari
Se kannattaa vielä tänäkin päivänä. Kohtasin Elämäni Miehen 3.3.1984 ja kirjoitin silloin Kodin Kuvalehteen julkaistun pikkujutun Irti oravanpyörästä. Sama onni on jatkunut ja vain kasvanut. Intohimo vain lisääntyy vuosien myötä. Yhteinen lapsemme kirjoitti Jyväskylän Lyseosta ja hakee yliopistoon lukemaan uskontotieteitä tai sosiologiaa. Kotona on vielä Grande Diva Olga, novascotiannoutajamme. Puutarhamme ei ole enää salainen, vaan viidessä lehdessä esitelty ja monen kävijän kohde. Ensi keväänä se esitellään televisiossa Ihana piha –ohjelmassa. Nykyhetki on antoisa ja vahva: pidän blogia, jossa arvostelen kirjoja neljälle kustantajalle, tuon sinne myös puutarhaani ja elämäni tähtihetkiä. Pitkässä jatkumossa se muistuttaa päiväkirjaa, mutta pääpainotteena ehdottomasti kirjallisuus. Ratsastus on tullut takaisin elämääni issikkojen myötä. Myös uudet seikkailut odottavat nyt jo keski-ikäistä pariskuntaa. Kuulumme Savonlinnan oopperajuhlien vakikävijöihin, mutta yhtä hyvin bilettämme rockia. Haaveissa on asua eläkepäivien koittaessa jonkin aikaa ainakin Irlannissa, Englannissa ja myös alppimaat houkuttelevat… Puutarhamme saa villiintyä eli nurmikko väistyköön ja runsas rönsyilevyys kärhöineen ja sormustinkukkineen vallatkoon alaa. Minä kirjoitan paljon ja osallistun silloin tällöin myös kirjoituskilpailuihin, joissa olen pärjännytkin. Kielten harrastus on ilman muuta kuvioissa kuin myös oman kunnon vaaliminen ja ystävyyssuhteiden ylläpito. 40 vuoden jälkeen hain esille myöskin Katriinan, oman Vihervaaran Annani ja siitä me vain jatkoimme kuin ei vuosia olisi välissä ollutkaan. Suvella ajamme Carmenin jälkeen taas Kerimäelle ja pulahdamme Katin kanssa Puruveteen kuin silloin ennen. Ja vesi on kirkasta kuin silloin lapsena ja sukellamme silmät auki ja näemme kaikki veden ihmeet – ja toisemme. Ja taas olemme pieniä tyttöjä, joiden koko olemus huutaa: Täältä tullaan elämä!
Täyttäessäni pyöreitä kirjoitin lehteen pienen pätkän, ikään kuin tiivistelmän meistä suurista ikäluokista:
Me keski-ikäiset, varttia vaille tai varttia yli 5-kymppiset, olemme mieletön juttu! Me olemme ruuhkavuodet, pörssikurssi, 60 työtuntia viikossa; me olemme laatuaikaa puolisolle, ei vielä aikaa lapsenlapsille; me olemme e-pillereiden koekaniinit, vapaan rakkauden apostolit; me tapaamme toisiamme hyvän ruoan ja viinin merkeissä, me patikoimme alpeilla ja juhlimme pyöreitä laulaen aamunkoittoon Tom Dooleya tai Where have all the flowers gone?
Me opettelemme kieliä, osa meistä jo asuu unelmamaataan Me pissaamme Suomen kalleinta virtsaa, sillä emme usko saavamme raffinoidusta ruoasta kaikkea, mitä tarvitsemme. Varmuuden vuoksi syömme monenlaista omegaa, aata, beetä, ceetä ja deetä, kalkkia, sinkkiä, magnesiumia…
Meillä on murhetta lapsista, joiden vetelyys joskus ärsyttää ja joskus itkettää. Mutta vain yksin ja salassa: itkupilleiksi meistä ei ole. Meillä valo näkyy aina tunnelin päässä ja ellei näy, vahvin meistä vie sen sinne. Me osaamme nauttia elämästä. Meidän ovat kaikkien aistien juhlat!
tiistai 7. heinäkuuta 2009
LYHYT SUVIBREIKKI
Te Kaikki Ihanaiset!
Nyt tulee lyhyt suvibreikki, sillä: 1) Kanadan vieras saapuu huomenna ja meillä on hänelle paljon ohjelmaa 2) Reima on lomalla ja kuten tunnettua, miehet odottavat palvontaa ja ovat huomionkipeitä, kun ovat maisemissa 3) metsästän yhtä komistusta, joka ratsastaa; mikäli 'saavutan' hänet, olen varma, että jokainen naislukijani aloittaa ridaamisen;-) ja ellen tavoita, laitan teille maailman komeimman rodeoratsastajan eli Jaken kuvan Brokeback Mountain filmistä ja Reimakin lähtee ridaamaan kohta: voin kuvata hänet!
teidän
Leena Lumi
PS. Yritän kyllä koko ajan myös lukea teille jotain kiinnostavaa, kevyttä, kesäistä kirjaa eli KKKK.
Nyt tulee lyhyt suvibreikki, sillä: 1) Kanadan vieras saapuu huomenna ja meillä on hänelle paljon ohjelmaa 2) Reima on lomalla ja kuten tunnettua, miehet odottavat palvontaa ja ovat huomionkipeitä, kun ovat maisemissa 3) metsästän yhtä komistusta, joka ratsastaa; mikäli 'saavutan' hänet, olen varma, että jokainen naislukijani aloittaa ridaamisen;-) ja ellen tavoita, laitan teille maailman komeimman rodeoratsastajan eli Jaken kuvan Brokeback Mountain filmistä ja Reimakin lähtee ridaamaan kohta: voin kuvata hänet!
teidän
Leena Lumi
PS. Yritän kyllä koko ajan myös lukea teille jotain kiinnostavaa, kevyttä, kesäistä kirjaa eli KKKK.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)