perjantai 16. huhtikuuta 2010

ELÄMYSPUUTARHA


Eija Klaucken Elämyspuutarha – Yksi piha, monta tunnelmaa (Gummerus 2010) vie meidät brittiläisiin tunnelmiin, sillä Klaucken erikoisalaa ovat englantilaiset maalaispuutarhat eli cottage gardenit. Lukijoissani on useita oman Salaisen puutarhan vaalijoita, joten tämä kirja on kuin tilaustyö!

Eija toteaa jo kirjan alussa, että puutarhan ei tarvitse olla kertasilmäyksellä nähtävissä. Siellä pitää olla ’huoneita’, jotka avautuvat kävijälle yksi kerrallaan. Puutarhassa pitää olla yllätyksellisyyttä, muuten elämys jää kokematta.


Eija Klaucke on toteuttanut oman cottage gardeninsa ostamansa torpan ympärille. Torppa sijaitsee Uudellamaalla Ruotsinpyhtään kunnassa ja se on alun perin rakennettu Strömforsin ruukin omistajan toimesta vuonna 1880. Ennen Eijan torppaan tuloa, paikkaa oli asuttanut pieni, liinapäinen mummo, Amanda, jota Mantaksi kutsuttiin. Tässä kohtaa sain syviä väristyksiä, sillä lähellä Turkua on paikka, jota asutti Amanda, isoäitini, jota Mantaksi kutsuttiin ja hän kuoli miltei samanikäisenä ja samana vuonna kuin Eijan Torpan mummo…


Eija Klaucken puutarhakirja on äärettömän monipuolinen ja täydellinen, siis jokaisen puutarhaharrastajan unelmatietoteos. Kirjassa Eijan ottamat kuvat siirtävät lukijan vuoroin Britanniaan, vuoroin Suomeen ja käsiteltäviä aiheita ja Eijan vinkkejä täydentävät lisäksi Beatrice Klaucken piirroskuvat.

Torpan pihasuunnitelmalle antoivat kiinnostavat raamit kaksi suurta siirtokivilohkaretta, todellista kivihullun unelmaa. Niissä kiipeili jo villiviini, mutta huomasin myös köynnöshortensian, joka onkin varteenotettava ’kivensyleilijä’. Kivien voidaan antaa myös sammaloitua, jolloin kiven karheus ja sammaleen pehmeys kontrastoivat viehättävästi.


Torpan perennojen loiste on huumaava ja sieltä löytyvät mm. monet iirikset, idänunikot, kanadanpiiskut, kevätvuohenjuuret, harjaneilikat sekä tietty syysleimut. Minä ilahduin siitä, että punainen lupiini (Lupinus polyphyllus) löytyi torpan pihapiiristä. Ilahduin myös niistä kasveista, joita itse nyt käytän muuttaessani puutarhaani villiksi: digitalis, akileija, kivikkokilkka (käytetään myös nimeä rauniokilkka), siperiankurjenmiekka, kullero, keltakurjenmiekka ja monet muut kiitolliset leviäjät.

Koska torpan perennapenkkiä ei oltu uudistettu vuosikymmeniin, maa käännettiin ja päälle tuli uutta muhevaa multaa. Itse pidin kovasti pajuaidanteesta, jolla perennapenkki rajattiin. Niin rustiikkia, niin cottage garden-tunnelmaa!



Välillä piipahdamme Englannissa mm. Sudeley Castele Gardenissa, jossa Rosemary Vereyn suunnittelema salainen puutarha osoittaa, miten aidoilla ja muureilla voidaan rakentaa puutarhaan yllätyksellisyyttä.


Klaucken kirjan pääosioita ovat mm. puutarhansuunnittelun perusasiat, perennojen kukkaloistoa niin valossa kuin varjossa, yrttitarha, kesäkeittiö, pylväspuutarha ja hiljaisuuden puutarha. Kirjan lopuksi on tietysti täydellinen kasvihakemisto.


Yksittäisistä kasveistakin löytyy niin hyvät kuvat ja paljon tietoa, että vakuutan vasta-alkajankin löytävän tämän kirjan avulla polun Omaan Salaiseen Puutarhaan, mutta oli tässä uusia elämyksiä myös kokeneelle puutarhakonkarille.


Minulta on usein kysytty, että miten ’jaksan’ suvi suvelta aloittaa puutarhan moninaiset askareet. Vastaan yleensä, että se on intohimo, ei työtä ollenkaan. Eija sanoo asian näin:

Minulle puutarha on opettanut kärsivällisyyttä ja siihen laitetut lukemattomat työtunnit tulevat takaisin kaiken kattavina onnen tunteina!


Torpan puutarha eli Eija’s garden kutsuu seikkailuun, josta löytyvät Enkelipuutarha, Karppilampi, Muuripuutarha, Lemmikkipenkki, Torppa, Lasipalatsi ja Japanilainen puutarha sekä vielä yllätyksiä, sillä niitähän puutarhassa vaeltaja haluaa kohdata.


Tähän loppuun sopii erinomaisesti Elämyspuutarhan Vaalijattaren eli Eijan kirjan omistus:

Omistan tämän kirjan jokaiselle, joka on löytänyt voimansa puutarhan rakentamisesta, sen hoidosta ja loputtomasta mahdollisuudesta luoda kauneutta.

torstai 15. huhtikuuta 2010

Munakoisoa kahdella tavalla


2 isoa munakoisoa, suolaa, öljyä

yrttimaustetahna: 2 ruukkua basilikaa, 5 valkosipulin kynttä, öljyä


Basilika silputaan pieneksi, valkosipulin kynnet puserretaan. Ainekset sekoitetaan oliiviöljyyn.


tomaattikastike: iso tölkki säilöttyä tomaattimurskaa, 2 isoa sipulia hakkeluksena, 4-5 valkosipulin kynttä puserrettuna, 1 rkl sokeria, 1,5 dl valkoviiniä, öljyä


Kuumenna öljy ja kuullota sipulit, ripottele sokeri ja kuullota vielä hetki. Lisää tomaattimurska ja valkoviini. Anna hautua noin 0,5 tuntia.

Leikkaa munakoisot pituussuunnassa 0,5 cm:n paksuisiksi siivuiksi.
Suolaa ja anna ’itkeä’.

Kuivaa munakoisoviipaleet ’töpöttämällä’ talouspaperilla, voitele öljyllä ja grillaa noin 5 min., tai pidä 200 asteen uunissa noin 10 min.

Levitä yrttimaustetahna munakoisoviipaleille. Ripottele sitten parmesania ja ohut viipale mozzarellaa. Itse käytän nykyään Juustoportin käteviä valmiiksi viipaloituja mozzarellasiivuja ja niitä menee tähän annokseen melkein kaksi pakettia.

Rullaa munakoisoviipaleet uunivuokaan ja kiinnitä rullat tarvittaessa coctailtikuilla. Minä kiinnitän aina.

Kaada päälle tomaattikastike ja ripottele pinnalle parmesania.


 Kypsennä 200 asteisessa uunissa noin 30-40 min. Poista cactailtikut!

Näette yllä kaksi eri tavalla valmistettua munakoisovuokaa, sillä koska kaikkea jäi, tein oikeanpuoleisesta helpon toisen version eli: Pohjalle munakoisoviipaleita, niitä esikäsiteltyjä, sitten ylijäänyttä yrttitahnaa ja mozzarellaviipaleita kerros ja myös parmesaania, taas kerros munakoisoviipaleita ja kerros täytteitä, sitten pinnalle vielä munakoisoviipaleita ja kaiken päälle tomaattikastike sekä parmesania. Näin mitään ei mene hukkaan ja munakoisogratiinin voi nauttia vaikka heti ja jättää rullat odottamaan seuraavan päivän herkutteluhetkeä.


Molemmmat ruoat ovat parhaimmillaan hieman jäähtyneinä ja uudelleen lämmitettynä.

Lisukkeeksi voi valmistaa vaikka tomaattisalsaa: pieneksi pilkottua tomaattia, basilikaa, ripaus sormisuolaa, mustapippuria ja oliiviöljyä.

Tarjoa oheen tuoretta patonkia suoraan uunista.


Juomana käy niin punaviini/valkoviini ja jäävesi

Guten Appetit♥

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

'TO DO' -LISTA


Lumiomenalla oli blogissaan 'to do' -lista, johon intohimoisena listaihmisenä heti tartuin. Siis saa kertoa, jos haluaa;-), mitä aikoo tai on päättänyt tehdä kevään ja tulevan suven aikana.

Minä olen päättänyt, että

♥ minua on kohta vähemmän
♥ olen vähemmän koneella
♥ luen ainakin kolme kirjaa ilman muistivihkoa
♥ kartan inttäjiä, etsin iloa
♥ valvon vähemmän
♥ en lähde suvella mihinkään kotisaareltani
♥ en osta yhtään vaatetta, paitsi uuden uimapuvun
♥ käyn Bessun kanssa syömässä meidän 'salaisessa paikassa'
♥ opettelen kolme uutta munakoisoruokaa
♥ lopetan stressaamisen
♥ opettelen sanomaan 'ei'
♥ istutan 5.5. puun

♥:lla Leena Lumi

BAMBUT JA KORISTEHEINÄT


Vuoden takuulla uniikein puutarhakirja on Marie ja Björn Hanssonin Bambut ja koristeheinät – Uusia ideoita puutarhaan (Gräs och bambu – våra trädgårdväxter, Minerva 2010, suomennos Pirjo Alho). Nyt en voi mitenkään nojata melkein kolmikymmenvuotiseen käytännön kokemukseeni ison puutarhan pitämisestä, sillä olen ihan preerialla!

Jos haluaa pihastaan preeriahenkisen tai haluaa sinne ripauksen Afrikkaa, tämä kirja on löytö, sillä erittäin hyviä kuvia on paljon, jokainen kasvi selostetaan botanistia tyydyttävällä tavalla ja annetaan runsaasti vinkkejä, miten heiniä voi yhdistää puutarhan muiden kasvien, vaikkapa ihan tuttujen perennojen kanssa siten, että syntyy loistava ja ihan uudenlainen kontrasti, jossa erikoisuus syleilee tavanomaisuutta värisyttävällä estetiikalla. Esimerkiksi tumman violetti kurjenmiekka hentohöyhenheinän kanssa on ihan eri kuin ilman ja valkokukkaiset sormustinkukat valkoisessa koivikossa saman heinän kera tekevät maisemasta silkkiä.

Heinät ovat ilman muuta niiden kasveja, joille estetiikka merkitsee, sillä:

Jos pitää arkkitehtonisista istutuksista, rakastaa heiniä, sillä harvoilla kasveilla on yhtä selkeä ja täsmällinen muoto. Saatavana on runsaasti varsinkin pystysuoria ja korkeiksi kasvavia heiniä, jotka antavat rakennetta ja ennen kaikkea tyylikkyyttä kaikille kukkapenkeille niiden muodosta riippumatta.


Kun puhutaan heinän muodosta, myös röyhyt ja tähkät ovat kiinnostavia. Ne voivat vaihdella puikelomaisesta sulkamaiseen, pyöreästä pyramidimaiseen, pienestä suureen ja tiheästä harsuun. Röyhyjen ja tähkien muodot voivat tasapainottaa toisiaan, jolloin kokonaisvaikutelmasta syntyy pehmeä, puoleensavetävä ja kiehtova, etenkin tuulen kyntäessä vakoja heinämeren halki.


Heinät ja bambut ovat myös japanilaisen puutarhan ehdottomia rakentajia. Niiden tietty minimalismi, mikä ei tarkoita ollenkaan vähäpätöisyyttä, vaan tyylikkyyttä, tarjoaa sitä harmoniaa, jota japanilaisen puutarhan ystävät etsivät. Huolella suunniteltu vesiaihe syntyy vaikkapa parilla kolmella heinällä, joiden joukossa vain yksi kukkiva perenna. Bambut sopivat myös kukkaryhmiin ja metsäpuutarhoihin yhdessä koristeheinien, japanin vaahteroiden, pionien, kuunliljojen, päivänliljojen ja poimulehtien kanssa. Bambun yllättävä, mutta kaunis seuralainen on ruusu. Tähän voi kokeilla vaikkapa vuorirunkobambua Fargesia murielae ’Simbaa’.

Heinistä löytyy koko värimaailman kirjo, vaikka yleensä luullaan, että ne ovat vain vihreitä. Sävyt vaihtelevat heleän-, limen- ja oliivin vihreästä sinertävään ja hopeaan. Myös ruskeaan, kultaan, kupariin, pronssiin, punaiseen ja purppuraan vivahtavia löytyy.

Kirja on tietoteos, jossa kuitenkin ylistetään esteettisyyttä tarjoten monenlaisia puutarhasisustuksellisia vinkkejä, miten yhdistää erimuotoisia ja –värisiä heiniä tuttuihin puutarhakukkijoihimme. Täysin preeriatuulten viemä tosin rakentaa pihansa pelkistä heinistä, mutta minusta molempi parempi, kun katselin kirjan tekijöiden omaa pihaa, joka sijaitsee Kivikissä.



Marie Hansson on puutarhanhoitoon erikoistunut kirjailija sekä puutarha-arkeologi ja historioitsija. Björn Hansson on biologi ja yksi Ruotsin johtavia kasvi- ja puutarhavalokuvaajia. Tämän muuten huomasi, sillä kun aloin lukea kirjaa huomiotani herätti paitsi aivan huumaavat kuvat, myös huikea sanataide, jota välttämättä ei ensimmäiseksi liitä puutarhatietokirjaan. Hanssonien kirja sisältää 400 valokuvaa, 600 kasvikuvausta, istutusehdotuksia, hoito-ohjeita ja viljelyhistoriaa, mutta et tajua lukevasi tietoteosta, sillä sisälläsi alkavat puhaltaa levottomat preeriatuulet ja kun suljet silmäsi näet oman puutarhasi aivan toisenlaisena…


Omat suosikkini löysin helposti ja ne ovat lähdesara, hopeapiippo, mutta etenkin elefanttiheinä ’Kaskade’, joka roosana taustana valkoisille ja violeteille kukille muodosti täydellisen taideteoksen. Ja nyt minä suljen silmäni, sillä tuuli kyntää juuri heinän silkissä ja valkoiset digitalikset…

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

SOMEWHERE OVER THE RAINBOW


Nouse kaarisillalle! Voit kokeilla myös tätä.
kuva Iines

Leila Nuikki: Unen kelluva silta


”Ja Jumala sanoi: Toisille annan toiset askareet, vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.” Näillä Aale Tynnin sanoilla aloittaa porilainen Leila Nuikki maailman kauneimman puutarhakirjan Unen kelluva silta – Ahdistuksesta luovuuteen (Hälskata Oy 1999). Kirjan kuvat ovat hänen poikansa Pekka Nuikin ja kirja sai Vuoden huiput 1999 Julkaisugrafiikan Kunniamaininnan, eikä ihme, sillä Pekan kuvat saavat Leilan puutarhan soimaan.

Leilan tarina on naisen selviytymistarina, se on kuvaus tiestä, jota pitkin kuljetaan ahdistuksesta luovuuteen, mutta se on myös kaunis ja välillä jopa humoristinen kertomus hyötypuutarhan muuttamisesta mieltä rauhoittavaksi japanilaiseksi puutarhaksi. Leila uupui tehdessään rankkaa saattohoitotyötä syöpään kuolevien osastolla. Hän halusi erota työstään ennen kuin ns. menettäisi kasvonsa. Hänen eroaan ei kuitenkaan otettu kirjaimellisesti vastaan vaan hän sai ammattiapua ja toipumisaikaa. Kerran hän sitten oli Helsingissä kuuntelemassa luentoa luovuudesta ja tajusi luennon jälkeen, että: ”Ihminen voi joko siirtää kovan ja inhottavan ahdistuksen joksikin luovaksi prosessiksi tai antaa sen kivettyä sisäänsä. Ahdistukseen, ihme ja kumma, voi liittyä myös mahdollisuus.” Leila käveli Helsingin kaduilla ja yhtäkkiä hän näki talon seinässä laatan: Japanin suurlähetystö. Hänen päässään alkoivat pyöriä sanat: Japani? Ikebena? Japanilainen puutarha? Ja karjalaislähtöisenä hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin astua suurlähetystön ovesta sisään sen enempää miettimättä. Siellä hän tietysti kohtasi joukon herroja, jotka ihmettelivät, mikä on nainen, joka tulee tuosta noin vain sisään ja kysyy: Minkälainen on japanilainen puutarha? Mutta niin vain tapahtui, että Leila lähti lähetystöstä mukanaan video, jossa esitellään japanilaisen puutarhan perustamista. Ja kaikki mitä sitten tapahtui onkin kuin kaunista, uskomatonta, parantavaa satua.

Helppo, helppo ei ollut Leilan tie!: Saada nyt vaikkapa järkevä aviomies Reijo innostumaan asiaan, jossa esimerkiksi hyvin tuottavasta mansikkamaasta tehdään jättiläisen jalanjälkeä muistuttava lammikko. Mutta tokihan se sujui naiselta, jolle oli käynyt kuin taiteilija Vincent van Gogh'lle:”…panin siinä henkeni peliin, ja järkeni on puoliksi tuhoutunut.” Pariskunta teki viisivuotissopimuksen, jona aikana projekti toteutettaisiin.


Synnyttäessään japanilaista puutarhaansa Leila tunsi näin: ”Minusta oli tulossa omaa elämääni ilmentävä taiteilija. Tunsin jo pelkän kuvittelemisen selventäneen ajatuksiani. Aloin löytää itseäni ja tasapainoa. Ymmärsin, miten luovuus oli ollut ahdistuksen takana, piilossa. Nyt siitä oli nousemassa todellinen voimavara, mahdollisuus kokemusteni läpityöskentelyyn, sekä keino purkaa vahvoja tunteita itselleni ja toisille. Puutarha tulisi olemaan taideteos, tunteiden tulkki, joka ilmentäisi tarinaani, johon muut voisivat halutessaan samaistua.”

Upea teos sisältää symboliluettelon, joita ovat mm. Auttajakivet, Elämän voima, Kohtalo, Ristiriitojen saaresta Tasapainon saareksi, Kuuma Kettusaari, Kaarisilta, Unikkosaari, Kultasade, Paratiisipuu, Ruusumanner, Rauha-vihdoinkin...


Leilan puutarha on ollut innoittaja monille. Minunkin piti tehdä kaarisilta, jota pitkin kävellessäni koen 'puhdistumisen'. Yksi juhannus meni yötä myöten (tuli mieleen ihan Muumilaakson Vaarallinen juhannus) kiitos Leilan!, repiessä tuoksuvatukkoa rinteestä, johon heti halusin kivipurot, jonkun pienen japanilaisen puun ja kivien väliin sopivat kasvit. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta sainhan vilkkaana karjalaisjuurisena 'vikiteltyä' hämäläisen, hyvin rationaalisen mieheni hommaan mukaan. Leilan kirja on ollut minulle samanhenkisen ihmisen kädenojennus kaarisillan ylitse ja nyt minä ojennan käteni sinulle kehottaen lämpimästi tutustumaan Leila Nuikin kirjaan Unen kelluva silta, joka on paljon, paljon enemmän kuin vain puutarhakirja. Ehkäpä tämä kirja on kaunis muistutus: ”Vaikeudet tekevät sinusta jalokiven.” Tai ehkäpä tämä kirja sinällään voi olla sinun oma japanilainen puutarhasi, joka tuo sinulle harmonian ja rauhan. Kaarisilta tästä päivästä huomiseen ja sateenkaaren tuolle puolen.

KÄRHÖT LUOVAT PUUTARHAAN ROMANTIIKKAA, SALAPERÄISYYTTÄ...


Tässä Soilin kuva, jossa Clematis Viticella 'Venosa Violacea' syleilee ruostunutta kaivon pumppua. Kärhöt ovat rappioromantiikan ylistystystä, siimesten lumoa, viidakon henkeä, villiä puutarhaa...Kiitos Soili!
Ja jos haluat lukea lisää viinikärhöstä, mene tänne.

VANHAN ROTTINKITUOLIN UUSI TULEMINEN


Tämä vanha, hyvin käytetty rottinkituoli on tästä suvesta kärhöjen kiipeilyteline. Vinkin sain kirjasta Ihanat kärhöt, josta postaus edellä.

tiistai 13. huhtikuuta 2010

IHANAT KÄRHÖT

Ihanat kärhöt Yi 100 klematis-lajia (Klematis – över 100 utvalda sorter, Minerva 2009, suomennos Minna Penttinen) on Andromeda Matzin ja Krister Cedergrenin humalluttava kirja kärhöistä. Ken on joutunut kärhökärpäsen pistämäksi lukee tätä kirjaa kuin jännittävää dekkaria. Humallus tulee kirjan aivan uskomattomista kuvista ja jännitys tulee kärhöjen salaisuuksien paljastumisista. Ja sitten tulee aivan kestämätön himo päästä istutuspuuhiin, sillä kirja paljastaa lajikkeita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Mielikuvituksella ei myöskään ole mitään rajaa, kun kärhölle valitaan istutuspaikkaa.


Muutama fakta on kärhöihin ihastuneen kuitenkin syytä tietää ja niitä ovat esimerkiksi maaperän laatu, istutussyvyys, veden tarve ja ilmastollinen kestävyys. Monet miettivät, pitääkö kärhöjä leikata vai ei? Kärhöjen leikkaaminen ei ole välttämätöntä, sillä ne eivät lakkaa kasvamasta tai kukkimasta, vaikka niitä ei leikattaisi. Leikkaaminen voi kuitenkin olla hyödyksi, jos kasvi näyttää huonokuntoiselta tai on kasvanut vaikka liian suureksi.

Itse tein viime vuonna sellaisen ratkaisun, että istutin valkoisia ja sinisiä alppikärhöjä kiipeämään luumu- ja kirsikkapuita. Yksi luumupuista oli niin huonokuntoinen, puolikuiva, että mieheni oli sitä jo kaatamassa, mutta minä julistin kuolevan puunkin alppikärhöjen uudeksi ’kodiksi’. Istutin kärhöjä kiipeämään myös mongolianvaahteran oksia ja yksi ’Jackmanii’ viihtyy sitkeästi talomme seinän vieressä, vaikka olin varma, että Keski-Suomen pakkaset sen vievät. Minulle sopivin kärhö on kuitenkin Summer Snow, jonka sain ystävältäni lahjaksi. Siinä on vaatimattomat valkoiset kukat, mutta niitä voi olla paljon ja tämä kärhö kasvaa nopeasti ja se oli vihreä ja tuuhea vielä pakkasellakin! Ihanat kärhöt –kirja kertoo kärhöistä puita köynnöstämässä näin:

”Omenapuu, joka on täynnä punaisia omenoita, on kaunis jo sellaisenaan, mutta se voi tulla vieläkin koreammaksi, jos sen oksistossa kukkii suurikukkainen valkoinen tai tummanvioletti kärhö. Vai istuttaisitko punaisen tai valkoisen kärhön kiipeämään siniviolettien luumujen keskelle?


Puut, joiden juuristo on liian vahva kärhöille, ovat muun muassa koivu, saarni, vaahtera ja pyökki.


Kun kärhöjen halutaan kiipeävän puihin, ne saattavat tarvita apua yltääkseen alimmille oksille. Aseta bambukeppejä nojaamaan puunrunkoa vasten tai ripusta naruja/lankoja roikkumaan puun alimmista oksista ja kiinnitä ne puun juurelle.”


Kirja on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia vinkkejä siitä, mihin kärhöjä voi istuttaa. Myös lajikerunsaus on niin kattava, että ainakin minun puutarhurini on keväällä ihmeessä tilausteni kanssa. Haluan säilyttää vanhat vänkyräiset puut, sillä ’puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle’, ja tässä asiassa kärhöt tulevat avuksi. Kirjasta sain myös uusia ideoita siihen, mihin uusiin paikkoihin kärhöjä voidaan laittaa kasvamaan saadakseni puutarhastani villimmän ja romanttisemman. Nyt minulta eivät lähde roskiin enää edes käyttökelvottomiksi kuluneet rottinkituolit. Tänä vuonna istutan violetin alppikärhön ja valkoisen lumikärhön kiipeilemään vanhaa, suurta rottinkituolia. Innoituksen sain kirjan kuvasta, jonka näette yllä.

Matzin, Cedergrenin ja Minervan yhteistyönä Ihanat kärhöt –kirjasta on tullut painoasultaan laadukas. Taitto on erinomainen taaten asiapuolen selkeyden, mutta säilyttäen upeiden kuvien lumouksen. Tästä kirjasta on sekä iloa, että hyötyä loputtomasti. Ainakin minun puutarhani aikoo kärhöjen kera saada ripauksen viidakkoa, siimestä, salaperäisyyttä, arvaamattomuutta, romanttisuutta…sitä henkeä, jota löytyy niistä puutarhoista, missä kaikkea ei ole voitu tai edes yritetty hallita. Monet taiteilijat sen jo tietävätkin: Luonto on paras puutarhuri ja tietää, missä kasvi on omimmalla paikallaan. Antakaa siis kärhöjen innostua ja innoittaa niin teitä kuin puutarhaanne!

SOILIN 'PATRICIA ANDREA'


Tässä Soilin Patricia Andrea, joka on niin kutsuttu tulppaanikukkainen kotipelargoni. Yksinkertaisen, puoliksi kiinni olevan kukan väri on lohenpunainen. Lehdet ovat vaaleanvihreät, tavallista mehevämmät, epäsäännöllisen muotoiset ja reunoista matalahampaiset. Kuva Soililta, kiitos!

PELARGONIOITA RAKASTAVAT KAIKKI...


Tässä näette S:n ikkunan Israelissa. Tältä se näyttää ulkopuolelta, mutta sisältä katsottuna näkyy pelargonioita ja...en kerro mitä: Käykää itse katsomassa tätä ihmettä;-) Hänellä on patiolla lehtikaktus, jossa asuu isopurppuramedestäjäperhe ja nyt pelakuuruukku, jossa asuvat...

INTOHIMONA PELARGONIT


Ennen ”pelargoni tuoksui mummon akkunalla ja akkunan alla lauloi katulaulaja…”, mutta minä en ole kenenkään mummo ja olen täysin hurmaantunut tähän muka vaatimattomaan, mutta salavaateliaaseen kukkaan. Edessäni on nyt Lena Ljungquistin ja Eve Tingströmin teos Intohimona pelargonit (Pelargoner, Tammi 2010, kuvat Ann Lindberg ja tekijät, suomennos Pirkko Kahila), josta pelargonihulluuteni saa vain lisäsytykettä. Nyt olen todellisten asiantuntijoiden vietävissä, sillä Ljungquist omistaa Ruotsin suurimman pelargonikokoelman ja Tingström jälleenmyy pistokkaita eri puolille Eurooppaa.

Nyt teen paljastuksen, että jos minulle tulee avioero, se johtuu pelargoneista. Ei, ei mieheni niitä itsessään vihaa, mutta sitä hän vihaa, kun ensimmäisten pakkasten tullessa kannatan hänellä pelakuut sisälle ja ne tietty ovat silloin parhaimmillaan: pienen puun kokoisia ja kantavat jopa 30-40 kukkaa yksi kasvi, niin haluan ottaa niistä koko kukinnan riemun ja ne isot ruukut valtaavat kaikki ruokapöytämme ja muutkin tasot. Toinen vaaran hetki on nyt, jolloin massiiviset, kellarista ulos kannetut ruukut on jo ’keväthoidettu’ ja kukat versovat tirheinä, mutta niitä ei voi vielä viedä ulos. Minulla ei ole ruukutushuonetta, joten kaikki mahdolliset tasot ovat ruukkujen peitossa. Me siis ruokailemme jossain millin kokoisella pöydän kulmalla…Toki minulla on vastaus valmiina kaikenlaiseen mökötykseen ja sanomiseen: Haluan viherhuoneen! Haluan peribrittiläisen viherhuoneen! Villa Maireassa sitä huonetta kutsutaan edelleenkin ruukutushuoneeksi, mutta siellä talon haltijatar vietti aikaansa muutenkin, mikä paljastui nojatuolista…Niin tekisin minäkin. Näen jo itseni siellä istumassa Robert’sin suklaakahvia mukissani ja ympärilläni tuoksuu multa ja se uniikki aromi, joka lähtee vain siitä, kun kasvit kuolevat ja/tai aloittavat uutta elämäänsä.

Intohimona pelargonit on täydellinen kirja näiden kukkien harrastajalle, sillä en olisi ikinä uskonut, mihin mittoihin saatan tämän harrastuksen viedä ja mitä ihania erikoisuuksia maailmalta löytyy. Kaikkihan me tunnemme kotipelargonit, mutta jo niistä on todella moneen lähtöön. Itselleni oli täydellinen yllätys P.Zonale-ryhmään kuuluva Patricia Andrea, jonka kukat ovat yksinkertaiset, mutta aivan tulppaanin näköiset. Hyvin viehkeitä ovat myös kerrannaiset, neilikkamaiset pelargonit, jotka kukkivat korallinpunaisen eri sävyin. Erityisen houkuttelevia ovatkin sitten tähtipelargonit, joista Silver Glitter herätti huomioni heti ensi vilkaisulla. Sen kukat ovat kerrannaiset ja lehdet kaksiväriset, ’hopeiset’. Silver Glitter on erittäin haluttu, eikä syyttä, sillä kasvilla on hurmaavat munankuorikuvioiset, kerrannaiset ja pörröisen näköiset kukat. Kapeissa hiukan harottavissa terälehdissä on lämpimänpunaisia laikkuja ja juovia. Kaksiväristen lehtien laitaa pitkin kulkee epäsäännöllisen leveä valkoinen alue. Keskeltä lehdet ovat keskivihreät, valkoisen rajalla on tummahkon vihreä vyöhyke…

No, minä nyt taas vähän innostuin…Tähtipelargonioita seuraavat kirjassa Sormipelargonit ja sitten tulevat monille jo tutut Riippapelargonit. Riippapelakuista löytyy sitten mm. Rococo, jossa ruusunnupputyyppiset, vaalean ruusunpunaiset kukat ja ylimmissä terälehdissä pieniä, kirsikanpunaisia pilkkuja! Sitten haastavat Jalopelargonit ja ’enkeli-ihmisille’ Enkelipelargonit. Uniikkipelargonit ovat oma ryhmänsä ja ne muistuttavat varsin paljon jalopelargoneja. Viimeisenä ryhmänä on kiinnostava Luonnonlajit ja primäärihybridit.


Primäärihybridi saadaan, kun risteytetään kaksi viljelyssä olevaa pelargonialajia keskenään. Monesti primäärihybridiksi kutsutaan myös sellaista pelargonia, joka on luonnonlajin ja jonkin lajikkeen jälkeläinen. Monet primäärihybridit ovat peräisin jo 1800-luvulta. Oikealla primäärihybridi  ’Islington Peppermint’.

Ensimmäinen pelargoni tuotiin Eurooppaan 1500-luvun lopussa tai 1600-luvun alussa. Se oli luultavasti Pelargonium triste (Surumielinen pelargoni!). Nykyään Saksa on Euroopan maista suurin uusien pelargonioiden tuottaja. Englannissa puolestaan toimivat kaikkein taitavimmat ja innokkaimmat jalostajat. Pelargonioiden tulevaisuus on saada säilytetyksi vanhat lajikkeet kansalliskokoelmien avulla, rakentaa geenipankki tulevaisuuden jalostustarpeita varten ja saada jatkuvasti uusia yllätyksiä lajikkeista, joita ei uskottu mahdolliseksi joitakin vuosia sitten.


Intohimona pelargonit on näiden kukkien harrastajan täydellinen tietokirja, sillä siinä on kaikki eri käyttötavoista ja historiasta niiden hoitoon, lisäämiseen ja jopa syömiseen! Mukana on myös luku Pelargonin vuosi, jossa tarkka selostus, miten pelargoni saadaan talvehtimaan ja miten se hellästi kevääseen taas herätellään. Lisäys, hoito ja tuholaiset tulevat kaikille selviksi ja sitten onkin jo kiire lukemaan uutuuslajikkeista ja ihailemaan niitä, sillä kirjan kuvitus on enemmän kuin täydellinen. Tämä on aika vaarallista, sillä voisin heti syödä ne kaikki…siis nuo kirjan sivut…

Rakastan ihan tavallista Mårbackaa, mutta se on pakko unohtaa, sillä siitä kasvaa aina niin iso puu, että edes sporttinen mieheni ei pysty ruukkuja kantelemaan paikasta toiseen, sisälle ulos, ulos sisälle. Jätin pois jopa lannoituksen, mutta silti vain: puu siitä tulee! Nyt haluan jotain oikein sievää, pientä ja erikoista. Sitä odotellessa uneksin ruukutushuoneesta, jossa juuri aukeavat tuoksupelargonit levittäen ympärilleni eroottista omenan ja kanelin tuoksua…lempivuodenaikaani…syksyä. Paitsi on kevätkin ihan huumaavaa - huhtikuun jälkeen.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

LEHDON KUNINGATAR


Lehdon kuningatar on suviöinä huumaavasti tuoksuva valkolehdokki.

LEHMUS


Lehmus on lehdon puu!

LEMMIKKEJÄ LEHDOSSA


Lemmikit viihtyvät lehdossa♥

VARJOKASVIT


Jos omistat lehdon tai pihasi on muuten varjoisa tai rakastat puiden siimestä, mutta haluaisit kuitenkin pihallesi myös kukkivia kasveja, niin Susanna Widlundhin perusteellinen teos Varjokasvit - Runsautta ja hehkua puutarhaan (Skuggväxter, Minerva 2009, suomennos Minna Penttinen), on kirja juuri sinulle. Yleinen luulohan on, että varjossa kukkivat kasvit eivät viihdy, mutta on varjoa ja varjoa. Kevyeen varjoon aurinko paistaa suoraan neljästä kuuteen tuntiin päivässä. Puolivarjoiseen paikkaan aurinko paistaa kahdesta neljään tuntia päivässä ja varjoiseen kasvupaikkaan auringonvalo ei osu koskaan suoraan.


Oikeastaan Widlundhin kirja on opas lehdon rakentamiseen. Lehtohan on mehevä, muheva, puoli- tai kokovarjoinen alue. Ensimmäinen asia on tietysti maan parantaminen ja valaistusoloihin voi kevyesti vaikuttaa karsimalla etenkin ikivihreiden puiden alaoksia. Sen jälkeen on suorastaan runsauden pulaa, kun katsoo kirjan kuvia, jotka on ottanut Jan Servin.

Varjoon sopivat parhaiten valkoiset kukat ja erinomainen lehdon kukkija on akileija ja luonnollisesti lehdon omat lajit talvikit ja kielot. Itse olen istuttanut lehtooni valkoista japanin-, lehto- ja alppiakileijaa. Myös lehdon luontainen hurmuri on valkoinen: sydänsuven huumaavin yötuoksu on valkolehdokin! Luonnostaan kieloja on runsaasti. Myös erilaiset lemmikit ja kesäpikkusydämet viihtyvät lehtomaisissa oloissa.

Widlundh painottaa mielestäni kahta tärkeää asiaa, jotka jokaisen puutarhan rakentajan/ylläpitäjän kannattaisi muistaa:


Toisto tuo harmoniaa! Toista väriä, muotoa, kuviota tai tiettyä kasvia.


Harkitse tarkkaan ennen kuin kaadat vanhan puun! Esimerkiksi huonosti satoa tuottava omapuu on kaunis muodoltaan, kukkii kuitenkin keväisin ja on oivallinen tuki kärhöille ja otollinen ripustin syyssuven puutarhalyhdyille. Ja myös kantaa kauniisti lunta talvella.

Ja ovathan puut runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle.

Metsäpuutarhan perennoita on runsaasti alkaen erilaisista sanikkaista, jotka tuovat lehtevää, viidakkomaista tunnelmaa varjoihin. Kotkansiipi on yksi kauneimmista. Myös töyhtöangervot sopivat luonnonmukaiseen metsäpuutarhaan. Voimakasvärinen kallionauhuskin pitää enemmän puolivarjosta tai varjosta kuin koko päivän paahteesta.

Widlundh tietää, mistä kirjoittaa, sillä kiitettävän perinpohjaisesti tulevat eri mahdollisuudet esitellyiksi niin kuvin kuin sanoin. Kasviluettelot ovat kokenuttakin puutarhuria kiinnostavat ja uutta tietoa tarjoavat. Koska olen itse armoton botanisti, pidin kovasti siitä, että kirjan lopussa tarjottiin kasvien latinalaiset nimet. Ne ovat nimittäin välttämättömät, jos haluat seuraavallakin kerralla saada puutarhaliikkeestä juuri lempikuunliljaasi tai kasvattaa kallionauhustesi ryhmää ja pysyä samassa värissä. Toinen asia, joka kirjassa tuki jo herännyttä ideaani, on etsiä vaihtoehto nurmikolle. Kaikki nurmikossa tympii niin minua kuin miestäni, joka sitä pitää lyhyenä!

Ja eihän unohdeta esikkoja ja vuokkoja, kun autamme lehtoamme kukkimaan. Lehdon puut ovat vielä lehdettömiä kun esikot ja vuokot jo aloittavat. Ja ne aloittavat meillä Keski-Suomessa, Päijänteen ympäröimällä saarella juuri nyt, pari viikkoa ennen vappua. Varmaan ne saivat herätyksen mustarastaalta, jonka huilu väsymättä lehdossa soi…





Varjo voi olla puutarhasi salaperäisin, rehevin ja huokuttelevin siimes. Vie sinne vanhimmat rottinkituolisi ja mukavimmat tuolipehmusteesi. Jos suvisade kastelee, sen jo seuraava hetki kuivattaa. Oma Salainen Paikka!

PUUTARHAN NELJÄ KAUNISTA VUODENAIKAA


Jotkut ovat ihmetelleet, miksi vaivaudumme talvisin luomaan polut puutarhaamme ja miksi vanhan, kivisen leikkimökin terassilla on kaksi isoa rottinkituolia ympäri vuoden, kuin ne olisivat aina käytössä?

Vastaus löytyy Taina Koivusen kirjasta Puutarhan neljä kaunista vuodenaikaa (Gummerus, 2009). Meillähän on tämä neljän vuodenajan rikkaus, miksi emme hyödyntäisi ja nauttisi siitä myös puutarhassamme!


Taina Koivunen on puutarhuri ja puutarha-agronomi, jolla on kolmenkymmenen vuoden kokemus puutarha-alalta. Kirjasta huomaa, että Taina on tehnyt puutarha-alan oppi- ja tietokirjoja, mikä takaa paitsi asiantuntevuuden myös sen, että lukija tajuaa kuvien ja kerronnan viestin. Upea kuvitus herkuttelee sekä tunnelma- että yksityiskohtaisilla askarteluohjekuvilla. Monipuolinen kuvitus on Taina Koivusen ja Matti Pietarisen kaunista yhteistyötä.


Kirja on puutarha-aloittelijallekin helposti ymmärrettävä, mutta antoi uutta myös minulle, kymmeniä vuosia puutarhaa rakentaneelle. Jäsentely on oppikirjamaisen selkeää, tietoiskut on viety omiin ’neliöihinsä’ ja saatu tekstit mukavasti esille värijäsentelyllä. Heti alussa on selkeä sisällysluettelo ja sen jälkeen Taina alkaa viedä lukijaansa Pohjan tähden alla.


Alussa käsitellään ilmastovyöhykkeet, ilmaston lämpenemisen hyödyt ja haitat sekä kasvien valitseminen vyöhykkeiden ja maaperätekijöiden mukaan, kuin myös kasvien alkuperä. Ja vihdoinkin tärkeä pienilmasto, jonka olen havainnut olevan monille ihan outo juttu.


Ja nyt Taina pääsee tarjoamaan meille neljää vuodenaikaamme puutarhassa. Aloitamme ihanalla puutarhakesällä, jossa liikumme pihan viehkeimpien puiden joukossa, käväisemme kivikkopuutarhassa, huokailemme ihastuksesta kukkivan onnenpensaan äärellä, sijoitamme ulpukoita ja lumpeita vesialtaaseen ja tulemme runollisiksi kuunliljojen äärellä. Kärhöjen kohdalla tajuamme, mihin kaikkeen niistä on puutarhan tunnelmanluojina ja siperiankurjenmiekkojen kohdalla muistan kertoa, että tämä sininen iirislajike on minun lempikukkani.

Perhoset siirtävät meidät syyskesän tunnelmaan, jossa kerätään kukkien siemeniä talteen, istutetaan kukkasipuleita ja aletaan nauttia alkavasta ruskasta. Sen runsaampi ruska, mitä enempi ruskakasveja! Ihailemme japaninpihlajan syysväriä ja pohdimme keinoja, joilla saamme kasvit selviämään talvesta.


Puuhakkaissa istutustalkoissa istutamme uusia pensaita ja puita sekä siirrämme taimia otollisempiin paikkoihin. Syysistutusten etu on aina varmempi selviäminen ja vähempi kastelu!


Teemme koristeita ja käyttöesineitä pajuista, pohdimme perennojen talvipulmia ja alamme rakentaa talvista puutarhaa. Ripustamme lyhtyjä ja valaisemme puutarhan kulkureittejä. Ja se, mikä monen puutarhassa on talvella rumin eli tuoksuvatukko, muuttuu Tainan käsittelyssä pihan kauneimmaksi valaisimeksi! Askartelemme myös jäätauluja sekä opettelemme jään nimiä. Kuka tietää, mikä on uhku?


Ja mitä me sitten teemme talvisessa puutarhassamme? Seisomme kuun ja tähtien valossa ihaillen kuuraisten puiden ja talventörröttäjien viehkeyttä. Tai tarjoamme ystävillemme glögit hedelmäpuihin ripustettujen lyhtyjen katveessa. Joskus istumme pation rottinkituoleille juomaan termosmukeista kuumat kaakaot seuraten vitilumessa vilistäviä pieniä jalanjälkiä ja nauraen punaista noutajaa, josta yhtäkkiä tulee Suuri Urhea Jälkikoira.

Toivon kaikkien löytävän puutarhan vuodenajat viimeistään Taina Koivusen Puutarhan neljän vuodenajan avulla. Ja muistakaa lumen lumo! Tainalla On mm. otsikko Ihmeellinen lumi…


Nyt lähestyy kuitenkin vappu, joten en uskalla lopettaa tätä juttua lumeen, siksipä otan esille pari asiaa Taina Koivusen kirjan keväästä. Nythän jo aikaiset kukkijat ovat Suomessakin kukassa tai ainakin alkamassa riippuen, missä päin Suomea asuu. Minulla kukkivat Keski-Suomessa Muuratsalon saarella sinivuokot, pinkit scillat ja osa esikoista. Koivunen tuo kirjassaan Puutarhan neljä kaunista vuodenaikaa esille ilmaston lämpenemisen hyötyjä sekä haittoja.


Ilmaston lämpeneminen tarkoittaa sitä, että kasvillisuusvyöhykkeet pitänee määrittää uudelleen. Saatamme kohta kasvattaa magnolioita, persikoita ja viinirypäleitä. Tällöin upeakukkainen magnolia voisi olla yksi pihapuistamme. Arvio on, että hellepäivät jopa nelinkertaistuvat. Mallinnusten mukaan Etelä-Suomen ilmasto muistuttaisi vuosisadan lopulla nykyistä Keski-Eurooppaa. Mutta jo nyt on todettu keväiden varhentuneen 150 vuoden aikana niin, että lehdet puhkeavat noin 12 vuorokautta aikaisemmin.



Haitoiksi voidaan lukea talvipäivien pilvisyys ja sateisuus. Runsaat sateet aiheuttavat savimaiden tiivistymistä, eivätkä sadevedet johdu pois pelloilta. Leudontuvat syksyt puolestaan hidastavat puuvartisten kasvien karaistumista pakkasta vastaan, mikä lisää pakkasvaurioita. Myös lumettomuus voi lisääntyä, jolloin kasveilta puuttuu luontainen talven ’suojapeite’.

Nyt lopetamme kuitenkin lukuun Pihan viehkein puu:


”Kukkiva ja jopa hedelmiä tuottava puu tekee pihasta oikean puutarhan. Näyttävästä puusta kehkeytyy usein oman pihan rakas tunnusmerkki. Varttunut pihapuu antaa varjoa, puun alle voi sijoittaa penkin, sen oksille voi ripustaa lyhtyjä, ja latvukseen lapset voivat kiipeillä tai rakentaa majan.”


Vaihtoehtoja on paljon ja tässä muutamia: japaninmagnolia, kotipihlaja, paratiisiomenapuu, pilvikirsikka, purppuraomenapuu, purppuratuomi, rusokirsikka, sirotuomipihlaja…

Mikä on sinun pihasi viehkein puu? Minun on pilvikirsikka, joka keväällä on kaikista viehkein vaalkovaahtoisena kukkamerenä ja syksyllä päihittää ruskansa upeudessa jopa mongolianvaahterat.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

TULEVASTA VIIKOSTA...


Ensi viikon alku menee viime vuoden ja tämän vuoden puutarhakirjojen parissa. Puutarhakuume on jo noussut ja nyt on aika LUKEA puutarhasta, vapulta puutarhaa jo TEHDÄÄN.

Loppuviikosta tarjoan teille kulinaarisen, makuhermoja mahtavasti kutkuttavan kirjan ja toivottavasti ehdin myös jonkun romaanin.

Näillä eväilllä kohden huomista, tulevaa ja sitä hetkeä, kun ruukuissani alkavat tuoksuherneet nostaa taimiaan kohden valoa...Tehdään mekin niin: Noustaan vahvoina valoon, juodaan kevättä ja sitä huhtikuun hulluutta, joka sekoittaa muiston ja pyyteen...

Tänään haluan kuitenkin muistuttaa, että Israelissa vietetään tänä iltana ja huomenna Holocaust-muistopäivää. Asiasta enemmän sekä Jaelin että Anun blogeissa.

HERE I COME;-)

Kirjoitin jokin aika sitten mietteitäni siitä, mitä bloggaus antaa ja mitä se ottaa Violetin postaukseen Blogiseinästä. Antamispuolelle tulivat uudet ystävät, kiinnostavat kontaktit aina kirjailijoita myöten, uudet vinkit ruokaan, sisustukseen yms. ja varmaan ihan pakko mainita erikseen, että sisälläni asuu myös pieni biologi, joten S:n blogi on minulle suuri elämys aina isopurppuramedestäjistä Amy-gorillaan, joka on S:n adoptiogorilla. Ja Allun blogista löydän historioitsijan, joka minusta aikuisten oikeasti piti tulla. Sooliksen tähden/vuoksi/ansiosta olen katsonut elokuvia enemmän kuin koskaan aikaisemmin, Jaelilta kysyn,' miten ihmeessä tehdään hillotettua appelsiininkuorta?' ja Lumiomenan kanssa olemme lempeät kilpailijat, jotka tuemme toisiamme. Sarille ihmettelen, miten erotan malvalajikkeet toisistaan, Iines ja Hanne auttavat jatkuvassa kuvitustarpeessani ja välillä Anu . Nyt Hannele huolehtii vatsalihaksistani (katso alla!), joten minulle tuollainen lause on suorainen haaste!  Olen täysin gast -kelpoinen;-) Ketä nyt unohdin, en ole unohtanut, vaan Alfauros odottaa minua pihatöihin kanssaan ja minä istun taas täällä...minä muistan jokaikisen blogiystäväni, vaikka en juuri tähän postaukseen kaikkia laittanutkaan.

Ja mitä blogi ottaa, on pois kunnosta. Niinpä ostin uudet juoksulenkkarit ja päästän itseni koneen ääreen vasta, kun olen päivän juoksuni juossut. Tämä on siis ilmoitus, että älkää ihmetelkö, en ole poissa!, olen jo tulossa - JUOSTEN!

The Winner Takes It All by Abba

SEIKKAILUN SUOLAINEN MAKU


Haluan tulla suljetuksi Kari ”Ruffe” Nurmen kanssa hänen purkkariinsa Ruffe ja määrätyksi purjehtimaan Irlannin merelle, jonne pääsy minulta viimeksi estyi myrskyn takia. Luin Kari Nurmen ja Matti Murron Seikkailun suolaista makua (Minerva 2009) kuin janoinen, sillä voiko olla mitään suurempaa vapautta kuin lähteä merille. Onko elämyksellisempää onnea kuin joutua merivirtojen ja myrskyjen armoille, nousu-ja laskuvesien vangiksi tai kohdata jättimäinen sillivalas, joka luulee venettäsi parittelukumppaniksi ja henkesi on yhtäkkiä kevyt kuin merilinnun höyhen.

Kirjan täydellinen nimi on Seikkailun suolainen maku/Nuori kippari, pieni purjevene, suuri valtameri. Kirjan pääsankari on nuori Kari Nurmi ja kirjan tapahtumien ylösmerkitsijä on ollut Matti Murto, entinen Vene-lehden päätoimittaja. Mutta Murtokaan ei voi mitään sille, että Karin nuori, innokas höpötys kuuluu kaiken aikaa lävitse painomusteen, lävitse suolaisten pärskeiden, lävitse tappavien Portugalin sotalaivojen…Ihanaa Kari!

Tämä kirja on ykköslahja miehelle/naiselle, jonka suonissa kiertää suolainen merivesi. Joka näkee unia valtameriseikkailuista tai lottovoitoista, jotka mahdollistaisivat purjeveneen oston sekä hyppäämisen ulos elämästä, jota määrää kello. Tämä sopii myös hyvin nuorelle Suuren Unelman herättäjäksi, sillä Karillakin lähti ehkä unelma lentoon Walt Disneyn lauseesta ”If you can dream it, you can do it” tai sitten sirkuksen ennustajan tylyistä sanoista: ”Elämäsi on hyvä, mutta lyhyt”.

Toisaalta Karin viimeinen sytytyslangan palo alkoi, kun hän oli asepalveluksessa Rannikkojääkäripataljoonassa ja pääsi siellä veneenkuljettajakurssille. Se oli ikään kuin viimeinen sinetti. Ja sieltä löytyi myös Karin erikoislaji, joka on navigointi, joka taito sitten myöhemmin olikin isoilla vesillä kovaa valuuttaa, kun kaiken maailman hienot gps-paikantimet pettivät.

Kun Kari sai viimein Ruffensa, Bavaria 300:n kaikkien mutkien kautta ja äidin avustuksella, hänen piti liittyä johonkin venekerhoon. Hän ositti NJK:hon ja esitti asiansa reippaasti, kuten teki kaiken. Puhelimeen vastannut naisääni ilmoitti heti, että olisi syytä soittaa jonnekin muualle, sillä jo lähtökohta, että hakija puhuu asiasta väärällä kielellä (eli Suomessa suomeksi!), oli jäsenyyspyrkimyksiä ajatellen mahdoton. Kari löysikin sitten venekerhokotinsa Kipparilahden Venekerhosta, josta Ruffelle järjestyi venepaikka.

Loppu onkin suloista suolaista seikkailua! Ensimmäinen suuri lähtö oli purjehdus Itämeren yli Kieliin, jonne hän lähti ystävänsä Esan kanssa. Ja pieni ote lähtöpäivästä menee näin:

Illalla kello 20 palasin veneelle äitini saattamana ja tunnin odottelun jälkeen Esa, hänkin äitinsä kyydillä. Äideillä piti pokka hyvin, vaikka koko laituri tihkui tiettyä äidillistä haikeutta. Kumpikin äiti oli joutunut tilanteeseen., jossa poika on kirjaimellisesti lähdössä täysin tuntemattomille vesille. Nähtyään oudot kartat huoneessani äidistäni oli välittynyt, ettei hän nyt ihan tuota tarkoittanut; Esa oli saanut pitkään vakuutella vettä pelkäävälle äidilleen, ettei tässä mihinkään surman suuhun olla lähdössä.

No, pojat irrottivat köydet ja aloittivat ensimmäisen seikkailun, jolla kohtasivat mm. meriampiaisten hyökkäyksen, oppivat kylkikiinnityksen sekä tutustuivat Düsternbrookin satamassa neuvostoliittolaisen aluksen kapteenin, joka hukutti monenmoisia murheitaan liikaan vodkaan. Kohteliaat pojat ymmärsivät, että kapteeni kaipasi ymmärtäjää ja siinä ymmärtäessä kului vodkaakin hiukan liian runsaasti, joten ensimmäinen sukellus tapahtui veneelle palatessa. Esa oli niin ilkikurinen, että ei auttanut kaveria, vaan haki kameran ja sille kuvalle on takuulla naurettu monet jälkinaurut ensimmäistä isoa seikkailua muistellessa.

Seuraava haaste vuoden päästä olikin jo Färsaaret, jossa kaverina mukana Ipa. Veneen varustusta oli hiukan kokemuksesta paranneltu, mutta nyt piti uutena oppia sulkuihin ajaminen. Uutta oli myös se, että nyt veneen pohja piti maalata punaisella myrkkymaalilla, sillä Bavaria 300 on kooltaan ja kölinsä sekä peräsimensä puolesta vene, jota usea valas saattaa pitää mahdollisena parittelukumppanina.

Lopulta Kari ja Ipa kiinnittyvät Calais’n satamaan ja levättyään lähtevät junalla Ranskan pääkaupunkiin, jossa tietty ekaksi tilaavat isot tuopit. Kumpikaan ei osaa yhtään ranskaa ja yllätys on iso, kun mykistävä lasku saapuu, sillä tuoppi maksaa 100 markkaa kappale. Nälkä ajaa pojat sitten ravintolaan, jossa ruokalistat ovat kuin riimukirjoitusta, mutta pojat tilaavat sitten umpimähkään. No, ruoka oli lammasta ja erittäin hyvää ja sen kanssa meni pullo punaviiniä. Tunnelma on loistava ja olo kuin kuninkailla, kunnes saapuu lasku, mikä menee yli järkytysrajan, sillä viivan alla lukee Suomen tuhatta markkaa vastaava summa. Käteisvarat eivät riittäneet ja jostain syystä Karin Visa ei toiminut, mutta onneksi Ipan toimi. Laivalle palasi kaksi hiljaista poikaa, nuorta merten urhoa, jolle tuli yhtäkkiä kova hinku päästä Britannian puolelle, jossa kaikki olikin sitten kohtuuhintaista ja myös äärettömän ystävällistä.


Kirjan seikkailut jatkuvat aina Atlantin ylityksen sisältäen. Matkoilla kohdataan kuuluisuuksia, seurataan Kolumbuksen reittiä ja kohdataan Portugalin sotalaivoja, jotka ovat tappavia meduusoja. Niiden ilmarakkulat toimivat kuin purjeina ja ne ajelehtivat tuulten ja virtojen mukana ympäri meriä. Limamaisen eliön alla roikkuu metrin tai puolentoista pituinen siima, jossa on polttavaa myrkkyä. Kaulan ympärillä se voi olla hengenvaarallinen. Pojat onnistuivat saamaan tappajasta erinomaisen kuvan, joka kirjassa mukana. Myös 40 tonnia painava valas käy kosiskelemassa Ruffea, mutta siitäkin selvitään…


Kirjan paras anti on Karin rento höpötys eli suu käy tosi vilkkaasti ja sen lisäksi hänen positiivinen ja ilmeisen huumorintajuinen asenteensa. Toisena tulevat tietty nuo kaikki ihanat yöpurjehdukset tähtitaivaan alla myötäisessä ja uskomattomat kuutamot, mutta myös huikeat vaaratilanteet, jolloin aallon suunta iskeekin ihan muualta kuin piti ja kaikki, ihan kaikki on suolaisella merellä kasteltua…ei voi myöskään unohtaa iloisia delfiinejä, jotka Irlannin merellä peesaavat Ruffea iloisesti hyppien ja päästäen kimeitä huutojaan…

Kirjasta löytyy videomateriaalia täältä, mutta minä jään unelmoimaan pääsystä gastiin edes Irlannin merelle…sinne Aransaarille.

PS. Eräs raumalainen  ystäväni soitti minulle eilen ja kysyi: "Kummankohan hankkisin, harrikan vai isomman paatin?" Minä siihen, että 'miten voit tuollaista edes kysyä! Veneily menee kaiken ohi.'

Sailing by Rod Stewart

lauantai 10. huhtikuuta 2010

SUURTA DRAAMAA ISOPURPPURAMEDESTÄJÄN PERHEESSÄ


Olen ohjannut teitä S:n blogiin seuraamaan isopurppuramedestäjän perheonnea. Nyt siellä on tapahtunut taas kiinnostavaa, jonka voit lukea täältä.

Kuvassa perheen huolehtiva ja ylen korea isä hibiscuspensaassa.

perjantai 9. huhtikuuta 2010

TUURE, TI AUGURO UN VIAGGIO...


Tuure, ti auguro un viaggio ispirante nel cuore del latinismo. Torna rinfrescato!

Saluti, Leena

foto Country Living

MICHELLE OBAMA


I had a dream…and it came true!

Christoph von Marschallin kirja Michelle Obama (Michelle Obama, Minerva 2010, suomennos Anne Mäkelä) on aivan yhtä ristiriitainen teos kuin on Yhdysvaltojen historian ensimmäisen afroamerikkalaisen presidentin puolison henkilökuva. Mitä me todella tiedämme tästä naisesta muuta kuin vertailut Hillary Clintoniin, tai sen että hän on kahden suloisen tytön äiti tai sen että kun hän yhtenä päivänä sanoo jossakin jotain, luemme jo seuraavana päivänä jostain muualta edellisen kumoavaa…


Michelle ei ole, eikä hänen tarvitse olla läpinäkyvä kuten miehensä, jonka virkavelvollisuuteen suorastaan kuuluu läpinäkyvyys. Michellen ja suuren kiinnostuneen kansan välissä on sensuurin muuri, jonka läpi ei ole menemistä ellei hän itse halua tulla esille. Onneksi hän on silloin tällöin halunnut, mutta koska hänessä on Rouva Suorasuun piirteitä, hän on joutunut peräytymään. Kun ensin ihailtiin hänen suoruuttaan valittaa, miten Barack jättää likaiset sukkansa lattialle lojumaan, se kääntyikin seuraavana päivänä niin, että ’miten hän kehtaa arvostella Yhdysvaltain presidenttiä!’ Anna mun kaikki kestää! Michelle on rotunainen, jolla on oikeus marista miehestään, jos haluaa ja hän on, kuten kirja todistaa, perheen boss, mihin Barack mielellään suostuu, myöntäen olevansa haaveilija.

Vaikka Marschall ei ole päässyt kirjaa varten haastattelemaan Yhdysvaltain ensimmäistä naista, yllättävän paljon hän on saanut selville presidentinvaalikampanjan aikaisista haastatteluista, julkisista asiakirjoista ja niiltä ihmisiltä, jotka ovat suostuneet kertomaan. Koska olen itse äärettömän kiinnostunut Yhdysvaltain politiikasta (ainoa maa, jonka presidentin vaalit seuraan!) alkaen John F. Kennedystä, tuon esille kirjasta ne asiat, jotka ovat minusta vaikuttavia, sillä nyt tehtiin historiaa: Barack Obama on John F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin Tulenkantaja ja monien, myös minun unelmieni suuri täyttymys. Hänen vaimonsa on Täyttymyksen Valo.

Michelle Robinson kirjoitti 1985 valmistuneessa Princentonin tutkielmassaan mm. näin:

Kokemukseni Princentonissa ovat vahvistaneet lujemmin kuin koskaan ennen tietoisuuttani siitä, että olen musta. Olen huomannut, että Princentonissa, vaikka jotkut valkoisista professoreistani ja kanssaopiskelijoistani ovatkin yrittäneet olla liberaaleja ja avoimia minua kohtaan, tunnen itseni kampuksella joskus kuin vierailijaksi; aivan kuin en todella kuuluisi sinne. Riippumatta olosuhteista, joissa olen valkoisten kanssa tekemisissä Princentonissa, minusta tuntuu usein aivan kuin olisin heille aina ensisijaisesti musta ja vasta toiseksi opiskelija.

Siinä missä Michellen aviomies Barack varttui Havaijilla valkoisen äidin ja mustan miehen lapsena, jossa perhesiteet eivät olleet kiinteät, Michellen isänpuoleiset esivanhemmat raatoivat orjina Etelä-Carolinassa, pikkukaupunki Georgetownin lähettyvillä. Kampuksella afroamerikkalaisten sosiaaliseksi kohtauspaikaksi tuli kolmannen maailman keskus, Third World Center, jossa afroamerikkalaisia opiskelijoita kiinnosti muun muassa Rosa Parks, joka nousi vuonna 1955 Alabaman pääkaupungissa Montgomoryssa vastarintaan linja-autojen rotuerottelua vastaan ja sai näin syntymään kansalaisoikeusliikkeen linja-autoboikotin. Kautta koko kirjan Michellen kehitysvuosina oleellista on ihon väri, mutta hänkin odottaa jo päivää, jolloin hän ei ole Black First Lady, vaan First Lady, sillä miten ihmisen koko elämää voi määrittää ihon väri oletpa sitten katuojassa tai Yhdysvaltain presidentin aviopuoliso.

Michelle Obama on ennen kaikkea nainen Chicagosta, kaupungista, jossa puhaltavat kylmät tuulet, mutta myös kaupungista, joka on luonut maailman seuratuimman tyyli-ikonin, sillä tässä Michelle yllätti todella. Mitään vastaavaa ei ole nähty sitten Jackie Kennedyn. Kirja kertoo niin paljon Chicagosta, että en enää tiedä, kumpaan matkustaisin mieluummin New Yorkiin vai Chicagoon;-) Michelle on tuonut Washingtoniin mukanaan paitsi äitinsä myös suuren joukon ystäviään. Luottoystäviä, jotka eivät kerro medialle mitään! Tiedetään, että Michelle on kurinalainen ja aloittaa päivänsä tunnin kuntoilulla, joka on täysin päinvastoin kuin Barack, joka haluaa nukkua vielä, kun Michelle jo puurtaa salilla. Michelle on pitkä ja vanttera, mutta ei lihava. Hän ostaa design vaatteensa usein nuorilta suunnittelijoilta, jotka voivat olla vaikka Vietnamista, mutta hän käyttää myös nettien halpakauppaketjuja. Hän ei prameile, mutta on taivaallisen tyylivarma eli tietää, mikä sopii hänelle. Hän käyttää mielellään vaatteita, jotka jättävät hänen käsivartensa ja paljaat säärensä näkyviin. Tästä syntyikin hupaisa tapaus, joka paljastaa, miksi Michellenkään ei kannata puhua medialle vapaasti:

Keväällä 2009 tämä (Michellen paljaat raajat) oli viikkokausia puheenaiheena keltaisessa lehdistössä. Hänen miehensä lopetti kiistelyn sanaleikillä Valkoisen talon kirjeenvaihtajien lounaalla: Michellillä on ”the right to bare arms” eli oikeus paljaisiin käsivarsiin. Amerikan englanniksi lausuttaessa se kuulostaa täysin samalta kuin perustuslakiin säädetty oikeus kantaa asetta, ”the right to bear arms”.

On kiveen hakattu, että Obaman perheessä on sovittu, että Michelle saa julkisesti arvostella miestään, mutta Barack ei vaimoaan. Barack on myöntänyt, että Michelle on heillä se, jolla on jalat maassa. Koko kansa tietää jo, että Obamat eivät kerran saaneet lentokentältä vuokrattua autoa, koska Barack oli ylittänyt luottokortin luottorajansa. Michelle on heidän varsin taloudellisesti tiukan avioliittonsa alkuajan kantanut huolta rahasta liiankin kanssa. Koko presidentin vaalikampanja oli estyä, koska Michellen mielestä heillä ei ollut siihen varaa!

Äitinä Michelle on rakastava, mutta jämpti. Hän arvostaa tyttärissään järjestystä, itsekuria ja vaatimattomuutta. Chicagon säännöt siirtyivät luontevasti Washingtoniin. Kahdeksalta illalla tyttöjen on hiljennyttävä sänkyihinsä. Mutta tytöt saivat koiran, joka heille oli luvattu, jos he muuttavat Valkoiseen taloon. Ja mikä kohu asiasta nousikaan ja suuret tunteet pintaan, sillä Obamat valitsivat juuri saman rodun, joka oli Edward Kennedyn suosikki. Edwardin vaimo Victoria järjesti yhteyden kasvattajiin. Edwardin kuoltua Bo-koira kuvaa nyt sitä, että osa Kennedyn perheen tarinaa elää edelleen valkoisessa talossa.

Vaikka Marschallin kirja on yhtä ristiriitainen kuin Michelle, lukekaa se juuri siksi, sillä Michellen ristiriitaisuutta en tässä ’lyhyessä’ esittelyssä pysty teille kuvaamaan. Ja kiittäkää Luojaa, että innostin noista vaatteista, sillä Yhdysvaltain politiikka ja etenkin mustien asema maassa on intohimoni, josta luen kaiken mitä käsiini saan! Ja varmaan arvaatte, että unelmani toteutui kun Michelle ja Barack tanssivat läpi yön 20.1.2009 heidän tultuaan Valkoisen talon ensimmäiseksi afroamerikkalaiseksi presidenttipariksi!


Lopetan Michellen kahteen kommenttiin:


Sikäli kun olen tarkkaillut miehiä, siis kaikkia miehiä, heillä on selvä tärkeysjärjestys: Minä tulee ensimmäisenä, sitten perhe, ja jossakin on paikka myös Jumalalle. Naiset ovat toisenlaisia. Minä on heillä vasta neljännellä sijalla, ja pidemmän päälle se ei ole terveellistä.

Syvällä sisimmässäni olen edelleen se pieni tyttö, joka varttui Chicagon South Sidella.

ROSA PARKS, PIONEER OF CIVIL RIGHTS


"The only thing that bothered me was that we waited so long to make this protest."

torstai 8. huhtikuuta 2010

Geraldine Brooks: Kirjan kansa


Vuoden 2009 paras kirja♥

Prologi

Hanna, Sarajevo, 1996

Käänsin pergamenttisivua ja huomasin yhtäkkiä tuijottavani kuvaa, joka oli aiheuttanut enemmän akateemista spekulointia kuin kaikki muut yhteensä. Se oli kohtaus kotielämästä. Juutalainen perhe – vaatetuksesta päätellen espanjalainen – istuu pesah-aterialla. Näemme rituaaliset ruuat, matsa-leivän muistona happamattomasta leivästä, jota heprealaiset leipoivat kiireessä Egyptistä pakenemisen aattona, lampaan reisiluun muistona juutalaisten verestä ovenpielissä, joka oli saanut Herran kulkemaan juutalaisten kotien ovien ohi. Isä on puoliksi pitkällään, kuten asiaan kuuluu, osoittaakseen olevansa vapaa mies eikä orja, ja maistaa viiniä kultapikarista samalla kun hänen pieni poikansa kohottaa kuppia hänen vieressään. Äiti istuu tyynenä hienossa puvussaan ja sen ajan jalokivin koristellussa päähineessä. Luultavasti kohtaus on muotokuva perheestä, joka haggadan tilasi. Mutta pöydässä on toinenkin, tummaihoinen nainen, joka on pukeutunut sahraminkeltaiseen kaapuun ja pitää kädessään matsa-leipää. Afrikkalaisnainen oli palvelijaksi liian hienosti pukeutunut ja osallistuu täysivaltaisena juutalaiseen uskonnolliseen tapahtumaan, joten hänen henkilöllisyytensä oli askarruttanut kirjan tutkijoita yli sata vuotta.

”Leshem ketivah haggadah shel Pesach”


Ha Lachma an’ya…Tämä on kurjuuden leipää…


Geraldine Brooksin kirja Kirjan kansa (People of the Book, Tammi, 2009, suomennos Arto Schroderus, kansi Jussi Kaakinen) on monikerroksinen teos, joka kulkee eri aikajaksoissa ja eri maissa selvittäen juutalaisten haggadan arvoitusta. Kirja on hyvin hieno ja hyvin vanha. Erityiseksi sen tekee miniatyyrimäinen upea kuvitus, joka oli juutalaisille kirjoille täysin vierasta, sillä juutalainen uskonto puhtaimmillaan kielsi kuvien teon. Erikoiseksi kirjan tekee myös sen selviytyminen Espanjan Sevillasta 1480 luvulta näihin päiviin ja Sarajevoon. Prologin perhe on sefardi-juutalaisia istumassa pesah-aterialla, mutta kuten tiedämme sefardi-juutalaiset joutuivat myös pogromien uhriksi ja heidän kohtalonsa oli usein katolisen kirkon inkvisitio. Tai onnistunut pako. Usein edes kääntymys ei riittänyt vallassa olijoille, joten lähtö oli juutalaisten ainoa todellisuus. Omaisuuden mukana vienti oli kielletty ja mukaan otettiin siten vain tärkein: perhe ja pyhät kirjat. Juutalaiset ovat kirjan kansaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kirjojen konservointiin erikoistunut Hanna Heath saa kutsun saapua sodan runtelemaan Sarajevoon kartoittamaan ikivanhan juutalaisen kirjoituskokoelman, haggadan, kuntoa. Intohimoisena tiedenaisena Hanna putoaa tutkimuksensa lumoihin täysin ja alkaa jäljittää 1400 –luvun pesah-aterialla istuvaa perhettä. Hänellä on kirjasta löytyneet todistusaineistot: kosher-viini, veri, suolakiteet, rasvatahra ja perhosen siipi. Näiden avulla kuljemme haggadan mukana eri vuosisadoille kohdaten niin loistoa kuin kurjuutta, niin intohimoa kuin syvää kylmyyttä. Saamme tuta inkvisition kivut, mutta myös sen uskomattoman voiman, jolla juutalainen kansa kuljettaa kirjaansa syvän uskonsa ja myös erään naisen nerokkuuden avulla. Saamme myös kohdata ihmeen, jossa uskonto ei merkitse enää kirjan suojelijaa, vaan hän on kuka tahansa meistä: muslimi, kristitty, juutalainen, portto, aikuinen, lapsi, rikas, köyhä…Ilman pienintäkään vaikeutta liikumme takaumasta toiseen, sillä kun olemme selvittäneet sulat ja ruusun Wienissä 1894, käyneet taas Sarajevossa ja myös Bostonissa, olemmekin jo löytämässä viinitahrojen salaisuutta Venetsiassa 1609.

Myönnän: Jäin Venetsiaan! Introibo ad altare Dei. Venetsiassa kärsin eniten, mutta ihmismielen syvin kiinnostaa minua kuin Venetsian kuuluisat rotat, kuppa tai haiseva vesi. Minä olin mukana Venetsian naamiaisyössä ja aitiopaikalta näin, mitä aiheuttaa ahneus ja pahuus, mutta näin myös mikä näkymätön käsi sai Vistorinin kirjoittamaan haggadaan inkvisition polttoroviolta pelastavat sanat: Gio. Domenico Vistorini. Minä olin ohut venetsialainen lasi joka säryin Vistorinin kädessä ja haggadalle putoava veripisara, mutta: Gio. Domenico Vistorini!

No, on siis aika kertoa, minkä olette jo huomanneetkin: Kirjan kansa on hengästyttävä seikkailu-, rakkaus- ja historiankertomus. Tämä kirja vei minua, salpasi henkeni niin tuskasta kuin intohimosta. Brooks on onnistunut täydellisesti unohtumattomassa juonen kuljetuksessa. Kertaakaan hän ei salli sinun unohtaa, missä mennään, kuka on kukin tai kuinka tärkeää on selvittää myös ruusun salaisuus. Harva, liian harva, onnistuu viemään näin monikerroksista kirjaa säilyttäen sen ehjyyden. Kyyneleet saavat vuotaa ja tuska saa karstoittaa ihosi ja mies saa lipoa sinua kuin kissa, mutta kirjailijan on pidettävä lukija otteessaan! Brooks pakotti minut myös pois Venetsiasta, sillä hän sanoi, että tarinan on saatava epilogi. Silmistäni tihkuu suru; vuotavat vesileilit, mutta minun on palattava Sevillaan eräälle pesah-aterialle. Sitä ennen tunnustan: toisen kerran elämässäni polvistun nyt kirjan edessä ja teen sen mitä suurinta intohimoa tuntien, sillä niin kauan kuin kirjoitetaan tällaisia kirjoja, kannattaa elää – intohimolla.


Epilogi


Valkoinen karva, Sevilla 1480


Sitten mieleeni juolahti lisätä oma itseni juhlaväen joukkoon. Olen tehnyt itselleni sahraminkeltaisen kaftaanin, koska se on yhä vain suosikkivärini, ja niin tehdessäni olenkin käyttänyt sahramin tyystin loppuun. Olen tyytyväinen kuvaan, tyytyväisempi kuin mihinkään muuhun tekemääni. Tuntui hyvältä allekirjoittaa se omalla nimelläni, jonka tohtori on palauttanut minulle. Käytin siihen viimeisen hienoista siveltimistäni, viimeisen niistä, joissa oli vain yksi karva.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Jenni/kirjakirppu  Annika  Satu  Booksy  Katja/Lumiomena  Anni M.  ja Kaisa Reetta