NAISET TAITEEN RAJOILLA - NAISTAITEILIJAT SUOMESSA 1800 -LUVULLA

Tämän kirjoitin ennen äitienpäivää:

Ensimmäisen kerran taidan nyt blogissani tarjota ennakkoa tulevasta kirjasta. En voi olla tätä tekemättä, sillä tämä kirja kuuluu teidän kaikkien tietää nyt kun äitienpäivä on ensi sunnuntaina. Sain Riitta Konttisen Naiset taiteen rajoilla - Naistaiteilijat Suomessa 1800 -luvulla (Tammi 2010) vasta tänään. En millään ehdi tekemään sunnuntaiksi, sillä olen varsin perusteellinen ja nyt on jo toinen kirja luvussa, joka myöskin sopii äidille lahjaksi. Olen kuitenkin niin heikkona myös kuvataiteeseen, että tämä on nyt minun sisäinen tarpeeni. Minun taidehuutoni!


Selailin kirjaa hieman ja hyvä, ettei henki pysähtynyt. Niin kaunista, niin kaunista ja niin paljon historiaa, että tätä teen hartaudella. Kannessa kuva Päättynyt aamiainen (Teepöydän ääressä)/ Elin Danielson-Gambogi, 1890, jonka olen useasti ostanut korttina. Hieno ja ennakkoluuloton veto Tammelta ottaa tämä kuva kanteen.


Koko teos pohjautuu professori emerita Riitta Konttisen numeroituun koruteokseen Naistaiteilijat Suomessa, jonka Konttinen julkaisi 2008. Kirja on kunnianosoitus Suomessa toimineille naistaiteilijoille ja uskon, että lukijoissani on monia, joita kyseinen kirja kiinnostaa.


Tähän palaamme ihan viikon sisällä - nauttien ja hartaudella♥


Ja tämän kirjoitan nyt:


Riitta Konttisen Naiset taiteen rajoilla – Naistaiteilijat Suomessa 1800 –luvulla (Tammi 2010) on kunnianosoitus kaikille niille rohkeille edelläkävijä naistaiteilijoille, jotka vastustaen oman aikakautensa ahtaita normeja, taloudellista riippuvuuttaan miehistä ja mustamaalausta kaihtamatta kantoivat uuden ajan soihtua sytyttäen sen taulu taululta, kohtalo kohtalolta aina vain kirkkaammaksi näin mahdollistaen helpomman naistaiteilijapolun jo jälkeensä tuleville.


Naiset taiteen rajoilla on taidehistoriateos, joka esittelee kuusikymmentä 1800 –luvun suomalaista kuvataiteilijaa Elin Danielson-Gambogista Maria Wiikin ja Venny Soldan-Brofeltista Ada Thiléniin.

Naistaiteilijoidemme vahva esiintulo alkoi 1800 –luvun lopussa, mutta jo sitä ennen taidetta sallittiin oppiaineeksi, mutta ei ammatiksi,  aatelisperheiden tytöille. Katsottiin, että nainen vaietkoon taiteessa jo jos joku pääsi aikakauden aatteellisen ja aikaansa sidotun esteen yli, lopputuloksena oli useimmiten kuihtumusta ja katkenneita uria. Ja kaksi oli syytä ylitse muiden: kehittymätön suomalainen taide-elämä ja naisen alistettu asema.


Turussa 1827 syntynyt Augusta Grannberg pyrki 1851 oppilaaksi Turun piirustuskouluun, joka oli periaatteessa avoin myös naisille. Äiti oli kuitenkin niin kovasti vastaan, että nuoren, taiteen palolle syttyneen naisen, oli paettava ikkunan kautta taidemaailmaan. Turun taidemuseon kokoelmissa on muotokuva, joka esittää kaupungin piirustuskoulusta ensimmäisenä päästötodistuksen saanutta oppilasta Augusta Granbergia Charlotta Trappin maalaamana. Varsinaista taiteilijanuraa ei Augustakaan kyennyt ottamamaan elämäntehtäväkseen.

1870 –luvulla elettiin murroksen ja naisemansipaation aikaa, jolloin vihdoin 1864 kumottiin naimattomien naisten holhouksenalaisuus! Saamme lukea vielä monista unohdetuista naiskohtaloista, kunnes 1800 –luvun loppupuoli vihdoin tuo esille nuoret naiset, joiden kärjessä Helene Westermarck, Amélie Lunden, Maria Wiik, Helene Schjerfbeck sekä Ada Thilén.


Vaikka naistaiteilijat olivat nyt optimistisia, heitä oli jo laajempi rintama ja he loivat omia verkostojaan, niin kuitenkin, kuitenkin, sen verran näen yli sadan vuoden läpi, että mieleeni tulee eittämättä kuvanveistäjä Camille Claudelin, Auguste Rodinin oppilaan ja rakastetun, traaginen elämä. Camille oli näiden naisten aikalainen ja työskenteli siellä, minne nämäkin naiset pyrkivät oppia saamaan ja työtä tekemään, Pariisissa.

Sitten ilmestyy vihdoin uusi, boheemi ja itsenäinen naistyyppi, joka viis’ veisaa normeista ja ottaa haltuunsa asioita, jotka oli aiemmin katsottu vain miesten etuoikeudeksi. Näihin naisiin liittyi myös jo tarve olla itse itsensä elättävä, riippumaton.


Minä pidän kovasti Konttisen tietoteoksen kansivalinnasta, joka on Elin Danielson-Gambogin Tytty-sisar puhaltelemassa aamusavuja vuonna 1890 valmistuneessa maalauksessa Päättynyt aamiainen. Taulu aiheutti aikanaan pahennusta ja syy ei varmaankaan ollut vain savukkeen, sillä Tytyn olemuksen välinpitämättömyys on kuin haaste koko muumioituneelle vanhakantaisuudelle ja lupaa kysymättömän uuden ajan alku.


Riitta Konttisen upean taidehistoriateoksen sivuilla kohtaamme uraauurtavia naiskohtaloita, tuberkuloosia, sivullisuutta, aikalaistapoja ja -käsityksiä runsaalla, suorastaan herkullisella kuvatarjonnalla höystettynä. Mukaan on tietysti saatu myös ongelma nimeltä taiteilijaparit, joille tunnetusti on ollut ominaista vahvemman eli miehen uran asettaminen etusijalle, jolloin lahjakaskin taiteilijavaimo on saanut kuihtua vain muusaksi ja uupuneeksi taloudenhoitajaksi. Riitta Konttinen puhuu tällöin ”varjostatuksesta”, jolloin vähemmän karrieeria tehnyt osapuoli jää avustajan rooliin.

Sanomattakin lienee selvä, että Naiset taiteen rajoilla on unelmakirja kaikille taiteesta ja historiasta kiinnostuneille. Tekisi mieli sanoa, että kun nyt pohditaan ylioppilaslahjan summaa, voisiko pala Suomen taidehistoriaa olla enemmän ja laadukkaampaa kuin raha. Historialliset siveltimenvedot ovat arvossaan mittaamattomat!

LINNEA BOREALIS

picture Maria Wiik/ Naiset taiteen rajoilla (Tammi 2010)
Time to say goodbye
You'll never guess the next book...;-)

HAVE A NICE SUNNY WEEKEND

and out of office because of reading, gardening and dog sitting.
picture Peter Severin Krøyer (Frauen, die lesen sind gefährlich)
Summer Wine

NADEEM ASLAM

Nadeem Aslam syntyi Pakistanissa vuonna 1966. Hän muutti Englantiin teini-ikäisenä ja asuu nykyään Pohjois-Lontoossa. Elävältä haudatut (Wasted Vigil, LIKE 2010, suomennos Vuokko Aitosalo) on lukuisia kirjallisuuspalkintoja teoksillaan niittäneen Aslamin kolmas romaani. Romaania kirjoittaessaan hän sulkeutui huoneeseensa seitsemäksi kuukaudeksi, joiden aikana hän ei tavannut ketään, vaan ruokakin tuotiin huoneeseen hänen nukkuessaan. Aslam kirjoittaa romaaninsa aina käsin. Otteet Koraanista on kirjaan suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila.

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

Talon omistaa englantilainen Marcus Caldwell. Talo sijaitsee Afganistanissa, veren, kuoleman ja unikkojen maassa. Maassa, jossa talojen seiniin liimataan shabnameja, uhkakirjeitä. Uhkakirjeiden jäljillä kulkee hidas, kiduttava kuolema. Talo sijaitsee Ushassa. Usha tarkoittaa kyyneltä. Talo on lukijoiden talo, jossa on lävistetty kirjasto. Talo on tarinoiden talo, jossa Marcus kaipaa vaimoaan Qatarinaa, tytärtään Zamenia sekä tyttärenpoikaansa Bihzadia. Talo on tuulen ja hiljaisuuden talo, jonne lopulta kerääntyvät kaikki kantaen menetystensä ja kaipuunsa taakkaa. Tämä on talo, jota ympäröivät dukhit, mutta kun aamu-usvan käpälä kurottaa alaspäin vuorilta kaikki peittyy appelsiininkukkien huumaavaan tuoksuun ja yöperhoset laskeutuvat levolle.

Nadeem Aslamin Elävältä haudatut (Wasted Vigil, LIKE 2010, suomennos Vuokko Aitosalo) vaeltaa maassa, jonka neljännesvuosisatainen sota on kuorruttanut verellä, vihalla, kidutuksella ja Koraanilla. Melkein jokaisella Koraanin sivulla käsketään tarttua aseisiin ja teurastaa vääräuskoiset. Lukija vaeltaa Nadeemin mukana läpi vuorten, joiden onkalot kätkevät keskenään kilpailevat sotapäälliköt, talibanit, heimot, eri uskonsuunnat, al-Qaidan, Fedallan johtaman salaisen upseeriryhmittymän. Hämmentyneenä kohtaat venäläisiä naisia, jotka etsivät kadonneita poikiaan, miehiään, isiään. Kohtaat amerikkalaiset sotilaat, sekä heitä vastustavat että tukevat afganistanilaiset. Ja tietysti pahinta kaikesta, kohtaat jälleen naiset, jotka eivät saa näkyä, eivät kuulua, tai heidät kivitetään elävältä kuoliaiksi. Kuitenkin kohtaat myös sen mystiikan, jonka takia jäät tarinan lumoon. Vuorilta putoavat usvan hohtavat köynnökset ja puristavat sinut syliisi niin lempeästi laulaen, että tiedät tässä syleilyssä löytäväsi paitsi kyyneleesi, myös oudon lohdun: Ymmärrät Marcusta, joka ei palaa Englantiin, ymmärrät pahan aivopesemää Casaa, huumaannut tuoksuista ja yöperhosista…kuitenkin tiedät, että mikään syleily ei saa ikinä sinua unohtamaan, antamaan anteeksi…


Aloin lukea Aslamin kirjaa jo valmiilla asenteella ja ahdistuneena. Meni kirjan puoliväliin ennen kuin antauduin, vaikka Nadeemin teksti poltti minua heti. En edes tiedä, miksi otin tämän kirjan lukuun, sillä olen niin täynnä Afganistania, että lainatakseni Nadeemilta: ”On vaikea erottaa maan kauneutta, jos epäilee sen olemassaolon oikeutusta”. Miten lukea maasta, jossa maaperä on pelkoa, jossa hengitämme kuolemaa. Miten nähdä riikinkukkojen kauneus maassa, jossa kohtaavat kaksi tuulta ja niiden risteyksessä pahuus. Minä tein sen ja lumouduin! Veri muuttui runolauluksi, syleilyt tuhansien perhosten leikiksi ja Qatarinan elävältä kivitys sattui syvästi vain alleviivatakseen Nadeem Aslamin kirjaan taiotun salakielisen viestin: Tämä paha loppuu ja löytyy uusi Afganistan, runonlaulajien maa, jossa naisten korvarenkaat saavat soida ja pienet tytöt pääsevät kouluun ja Marcuksen taloon syystä tai toisesta eksyneet onnettomat löytävät rauhansa.

Nadeem Aslam on kirjoittaja vailla vertaa. Hänellä on lumottu kynä. On aivan sama kastaako hän kynänsä kidutetun vereen, vai hekuman kosteikkoon, teksti soi, sanat laulavat, tarina juoksee hopeapurona ja lumous, lumous…Älkää kaihtako tätä aihetta Afganistanin takia, vaan lukekaa se Afganistanin paremman huomisen takia. Minä olin kolmesataa valkoista kyyhkystä, jotka Gul Rasul syötti haukoilleen, mutta minusta tuli kirjan luettuani miljoona unikon kukkaa! Lupaan saman teille!

Tämä kirja on niin hellä ja niin kova, että en voi tarjota lukunäytteitä, koska en kykene ottamatta mukaan koko kirjaa. Olin valinnut niitä ja tajusin: Tässä on Elävältä haudatut. Tässä on Marcus ja hänen katkaistu kätensä, tässä on Lara etsimässä veljeään, tässä on Zaneem rikkomassa tuoksupulloaan antaakseen isälleen merkin, tässä olen minä, joka päätin nähtyäni talibanit tuhoamassa Bamiyanin Buddhan patsaita, että en ikinä, ikinä enää halua lukea mitään Afganistanista, tässä on valkoisten kyyhkysten parvi vapaassa lennossa…mutta yhden lainaan ja se tulee kirjasta, mutta on sitaatti Julius Caesarilta:

Kelttien hallinnon heikkous oli druideille myönnetty suunnaton valta. Mikään valtio, jota papisto johtaa yliluonnollisin perustein, ei kykene todelliseen kehitykseen.

Minä en tiedä…tuntuu…en ole varma…Elävältä haudatut kukkii miljoonien unikkojen veripeltona…Onko tämä kirja nyt siirtyvä Elämäni Kymmeneen Parhaaseen Kirjaelämykseen?

Sen tiedän, että jos neito- ja lumikurjet voisivat itkeä, ne tekisivät sen juuri nyt!

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

TÄNÄ YÖNÄ VOIN KIRJOITTAA SURULLISIMMAT...

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.

Kirjoittaa vaikkapa: "Yö on tähtikirkas
ja sinisinä värisevät kaukaiset planeetat."

Yötuuli kiertelee taivaalla ja laulaa.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Minä rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.

Tällaisina öinä pidin häntä sylissäni.
Niin monet kerrat suutelin häntä loputtoman taivaan alla.

Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin rakastin häntä.
Miten olla rakastamatta hänen suuria kiinteitä silmiään.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Ajatella ettei minulla ole häntä. Tuntea menettäneeni hänet.

Kuunnella valtavaa yötä, sitäkin valtavampaa ilman häntä.
Ja runo laskeutuu sieluun kuin kaste niittyyn.

Mitä siitä ettei rakkauteni kyennyt pidättämään häntä.
Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani.

Siinä kaikki. Kaukana joku laulaa. Kaukana.
Minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Katseeni etsii häntä kuin lähestyäkseen.
Sydämeni etsii häntä, eikä hän ole luonani.

Sama yö joka vaalentaa samat puut.
Me, silloiset, emme ole samat enää.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta kuinka rakastin.
Minun ääneni hapuili tuulta yltääkseen hänen kuuluviinsa.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.
Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

Koska tällaisina öinä pidin häntä sylissäni
minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Vaikka tämä olisi viimeinen tuska jonka hän minulle tuottaa
ja nämä viimeiset säkeet jotka hänelle kirjoitan.

- Pablo Neruda -
Andien mainingit (1973, suomennos Pentti Saaritsa)
kuva Iines

TAMAANIHURMIOTA!

Tässä S:n suloinen kalliotamaaniperhe. S. osaa kertoa näistä hellyttävistä otuksista muutakin kuin suloinen, lukekaa täältä. Ja uskokaa tai älkää, nämä pienet söpöläiset ovat norsun sukulaisia! No, norsutkin ovat kyllä ihania...Alla vauvatamaanit.

INTOHIMOLLA PUUTARHASTA - VUOSIA SITTEN

Mistä alkaisin...

Ehkä kaikki alkoi FH Burnettin Salaisesta puutarhasta taikka kuumista koulukesistä, jolloin keräsin 200 kasvia saaden suorituksestani peräti 10+. Taikka ehkäpä kaikki alkoi siitä, kun ostin valkoiset syreenit valkoisella talolla Säynätsalon Muuratsalon saaresta.


Taikka ehkä kipinä syttyi kuitenkin siitä sveitsiläisestä lantakasasta, joka oli millimetrin siististi asemoitu upeaan alppimaisemaan, ei kuvaa tärvellen vaan sen täydentäen. Ehkä silloin tajusin, että meillä suomalaisilla on vielä luonnon kauneuden suhteen pitkä matka tarvottavana ennen kuin esim. lukuisat huolimattomat pihamaat romuautoineen muuttuvat kauniin luonnon luonnollisiksi jatkumoiksi taikka ihastuttaviksi, hoidetuiksi puistoiksi taikka jopa toinen toistaan upeimmiksi puutarhoiksi.

Ympäristön maisemointi on paitsi tekijälleen monin tavoin hyödyllinen harrastus, myös ilo jokaiselle lähiasukkaalle ja ohikulkijalle. Hoidettu ympäristö on myös paras esimerkki lapsillemme kuinka elää sovussa luonnon kanssa ei sitä tuhoten, vaan rakastaen ja vaalien. Itse päätin aloittaa maisemoinnin omilta nurkiltani ja ostin kotini vierestä lepikkoisen, tyhjän tontin, joka oli suomalaiskansalliseen tapaan saanut toimia ympäristön kaatopaikkana.

Lepikosta Leenan lehdoksi


Ensi töiksi hankin valtavia jätesäkkejä. Ensimmäinen suvi uudessa metsikössäni kuluikin lähinnä romuja keräten. Oli auton pakoputkia, oluttölkkejä, pattereita, pyöränromuja, rikkinäisiä nukenrattaita, kenkiä, viinapulloja, jogurttitölkkejä jne. Loputtomiin. Toiseksi kaadoin puut, joista oli revitty tuohet, katkottu latvukset taikka muutoin niitä vahingoitettu. Sitten itkin ja sitten suutuin ja kirjoitin lehteen nimimerkillä Lara suopursuja sylissään seuraavan purkauksen:


Tämän päivän ympäristövandaali on yhtä hyvin lapsi kuin aikuinen. Aikuinen on sitä tyhmyyttään ja välinpitämättömyyttään, lapsi aikuisen esimerkistä.


Mistä tuntee ympäristövandaalin käyneen? Tästä: Koivuista on kiskottu tuohet, nuorista puuntaimista on katkottu latvat, vähän isompia puita on käytetty majanrakennustarpeiksi romulaudalla höystettynä. Käenkukat, lupiinit, peurankellot on tallottu ja tilalle on tuotu rikkinäisiä muovilelujen osia. Ja tästä: Lähistöllä ei soi linnunlaulu vaan alituinen voimasanoilla höystetty kiljuminen.

Paljon on vettä virrannut siitä, kun kerättiin koulussa kasveja ja osattiin nimet ja heimot sekä vuomeksi että latinaksi. Oli hyödyllistä ja mukavaa tutustua luontoon. Se oli niin hyödyllistä, että todella ihmettelee, mikä ajaa nykyajan lapset ja aikuiset tuhoamaan ympäristöä. Kaikkien pitäisi kyetä liikkumaan luonnossa ilman silmitöntä repimis- ja metelöimisvimmaa. En enää ihmettele, että monet metsänomistajat haluavat rajoituksia ns. jokamiehen oikeuteen. Tästäkin huolimatta ehdotan, että kuntien päättäjät pitävät huolen siitä, että AINA löytyy vapaita metsäalueita mennä vain kuljeksimaan a` la Saima Harmaja: Metsä mun kirkkoni on. Rakentamattomat samoilualueet ovat ne keuhkot, joilla taajaankin rakennuttu kunta hengittää lisääntyvän vapaa-ajan sekä lisääntyvän luonnon arvostuksen myötä. Jokaisen kuntalaisen tulisi myös suojella luontoa viimeiseen sinitiaisen lauluun, viimeiseen villikulleroon, viimeiseen puhtaaseen veteen.

Pahimman kiukkuni purettuani aloitin arboretumini synnyttämisen. Puistoni upein osa olivat suuret metsälehmukset, joille tietenkin jätin niiden etuoikeutetun aseman. Samoin suojelin lehtokuusamaa, talvikkia sekä näsiää, jonka viehätys on henkeäsalpaava: keväällä, usein vielä lumesta törröttää kuivannäköinen tikku, joka yht’äkkiä on täynnään upeita, roosanvärisiä kukkia. Näiden puistoni luontaisten elementtien ympäriltä karsin lepikkoa sekä myös haapaa, koska halusin tilaaa havupuille talven ankeutta karkoittamaan. Istutin tilalle serbian-kuusia, sembra-mäntyjä, hopeakuusia ja luonnon mäntyjä. Syysväriä antamaan valitsin vaahteroita, mongolian vaahteroita, korallikanukoita ja hanhikkeja. Puiston pitkän sivun mieheni rajasi istuttamalla kuusiaidan ja maantien puoleiselle sivulle istutimme vapaan aidanteen, joka koostui lähinnä syreeneistä. Yhdellä reunalla olikin sitten kotimme ja alaraja aukeni varsinaiseen oleskelupihaamme. Koska puistossani on muutama tosi märkä alue, innostuin kulleroista ja keltakurjenmiekoista. Nyt kosteikoissa kukkivatkin ensin herkät kullerot ja kohta niiden jälkeen salaperäiset kurjenmiekat.

Aluksi olin hyvin ehdoton siinä, että puistossani saavat ’armon’ vain lajikkeet, jotka kasvavat Suomen luonnossa villeinä. Eli suosin kulleroa, keltakurjenmiekkaa, lemmikkiä, harakan- ja peurankelloa, metsäkurjenpolvea, päivänkakkaraa, kieloa, metsäorvokkia, niittyleinikkiä, ketoneilikkaa, sini- ja valkovuokkoa, metsätähteä, lupiinia ja kultapiiskua. Vähitellen asenteeni on pehmennyt ja kaikki kaunis kelpaa. Se tarkoittaa esimerkiksi rakastamaani sinistä iiristä, myös saksankurjenmiekkaa, vuohenjuuria, päivänliljoja, töyhtöangervoa sekä valtikka- ja kallionauhuksia.

Tämän vuoden maatiaiskasvikohteeni on akileija, jonka alkuja saan helposti varsinaiselta pihaltani. Balsamin olen jo muutama vuosi sitten saanut leviämään runsaasti ja pikkutyttöni suuri ilo onkin ollut balsamin siementen paukuttelu loppukesästä. Lapset ovat myös ristineet mainitun kukan kuvaavasti paukkukukaksi, sillä kun kukkaa koskettaa, kasvi ampuu siemenensä ympäristöön paukahtamalla.

Mainitsematta ei voi olla, että joka vuosi istutan puistooni noin 100 narsissia, joiden toivon ajan myötä leviävän runsaaksi, luonnolliseksi kevätliljamereksi. Tämä malli on Englannista, mutta sopii Suomeenkin. Ainakin optimistisesti toivon ja uskon niin.


Alpeilta olen tuonut esikontaimia, jotka ovat kotiutuneet reippaasti ja harkinnassa on, meren rannalta kun olen kotoisin, aloittaa vielä pienimuotoinen tyrnin kasvatus.


Erilaisista pensasruusuista ansaitsee täydet pisteet ja suukon Alfauros, joka varustautuu jokasuviseen ruususavottaan vanhalla nahkatakilla ja paksuin suojakäsinein. Aina hän kuitenkin löytää iholtaan ruusunpiikkejä vielä viikkokin operaation jälkeen. Mutta ainahan hurmaavalla kauneudella on hintansa!

Aluksi ajattelin, että lehtoni on joskus valmis, mutta sitähän se ei ole koskaan, vaan se elää, hengittää ja muuttuu kanssani. Parasta siinä onkin vaihtelu ja jatkuvuus. Vain taivas on kattona minun ja lehtoni rakkaussuhteessa.

Vähän hyötypuutarhasta ja kompostistakin


Romanttisesta puistonrakentajasta muutun loppukesästä intohimoiseksi säilöjäksi ja siksipä pidän myös hyötypuutarhaa.


Omenat, luumut, vadelmat ja kirsikat tulevat omasta puutarhasta. Samoin kuin viinimarjat, sipulit, salaatit jne. Kranttu rannikkolainen aviosiippani ei kelpuuttanut pitkään drinkkiinsä muuta kuin tyrnimehua, kunnes keksin tehdä kirsikoista ja vadelmista mehua, jonka ristin Kirssiksi. Tänä syksynä valmistuu omista Muuratsalon kirsikoistamme ensimmäinen kotiviini. Viini tosin valmistuu Petäjävedellä erään paikallisen, erittäin innovatiivisen emännän ’vehkeillä’ ja opastuksella, mutta Muuratsalo -viini siitä tulee!

Komposti on ehdoton osa puutarhaa. Itselläni on kaksiosainen avokomposti, joka toimii tehokkaasti, kunhan muistaa kääntää ja kuivalla kastella eikä ole kovin hätäinen mullan saamisessa. Avokompostiin ei tietenkään saa heittää ruoanjätteitä, mutta kylläkin hedelmien ja kasvisten kuoria sekä erilaista puutarhajätettä. Kompostin kevätherättäjänä on käytetty kuivattua ureaa ja myös joskus salaa ja hämärissä Alfauroksen aamupissaa. Naapurin pikkulikka pääsi tästä touhusta perille, mutta vähän sotkeentuivat asiat ja nyt hän selittää kaikille halukkaille kuulijoille, että Leena laittaa kompostiin Reiman kuivattua pissaa!

Tehojätesyöppönä toimii bio-kompostori, joka tietenkään ei ole talvella jäässä, koska se kähjätään kerran viikossa ja sinne viedään koko ajan uutta tavaraa sekä myös purua. Kuivikkeen koostumus on oma eli sekoitus sahanpurua ja turvetta. Tähän asiaan sopii hyvin myös kaupassa myytävä hajusieppo.

Luonnollinen liikunta


Puutarhan ja puiston pidon hyödyllisenä sivutuotteena tulee luonnollinen liikunta eli hyötyliikunta. Ei tarvitse huhkia hikisillä punttisaleilla karistamassa kiloja ja vielä maksaa siitä, vaan voi iloisesti touhuta kodin ympäristössä, hengittää raikasta happea, kuunnella lintukonserttoa ja kuin varkain varatalo kiinteytyy, kilot karkaavat ja mikä parasta sielu virkistyy ja mielihyvä valtaa koko olemuksen. Ja kuin helmi simpukasta, syntyy kaunis ja kaikille iloa antava ympäristö. Jos vielä koko perhe innostuu touhusta, on jaettu ilo moninkertainen. Itseltäni karisee joka kevät pelkästä haravoinnista 5 kiloa, jotka tosin iloisesti palaavat heinäkuun helteillä, grillin ääressä jumaloidusta laiskuudesta nautittaessa. Mutta rytmi ja tasapaino säilyvät.

Puutarhan opetus ja lumous


En usko, että voisin pitää puutarhaa ilman intohimoa. Varma merkki aidosta rakkaudesta on maaliskuinen levottomuus, kun pitäisi jo päästä istuttamaan ja möyhimään. Puutarha antaa ja vaatii. Luonto opettaa nöyryyttä. Siinä, missä himoitsee ja rakastaa kauneutta, täytyy aina jaksaa sietää myös rumaa ja kuollutta. Silloin, kun syreenit ovat upeimmillaan, on esimerkiksi hanhikki vielä kuin rytökasa. Taikka jossain juuri narsissimeren vieressä törröttää julman kevätauringon polttama pilarikataja.

En myöskään pitäisi puutarhaa päivääkään ellei se olisi hauskaa ja ennen voisi sietää pitkää heinää taikka rikkaruohoa. Heinäkuun helteillä keksin paljon hauskempaa tekemistä kuin kasvimaan kitkeminen ja täysin hyvällä omallatunnolla.

Jos jokainen ihminen saisi kipinän puutarhaan ja maisemointiin, olisi enemmän kauneutta, iloa, terveyttä, yleistä hyvinvointia. Kaunis maisema ei ole itsekäs ilo, vaan yhteinen mielihyvän lähde. Ahkeralla puutarhurilla on kuitenkin omat salaiset orgastiset hetkensä, jolloin luonto palkitsee. Vaikkapa: Sinitiainen rakensi jälleen pesänsä kotimme räystäslaudan alle, jossa aamukahvin äärellä on helppo seurata perheen touhuja ja myös nähdä poikasten lähtö. Talventörröttäjät toivat pihallemme urpiaisia. Orava kulkee päivittäin yli pienen sillan, jonka rakensimme pihaojamme ylitse. Siili tulee iltakermaviilille. Sata unikon kukkaa aukeaa uhkeaan punaan avaten silkkisen sylinsä sinimustan salaisuuden. Juhannusyö. Minä ja mieheni juhannusruusun vierellä kyhjöttämässä kahdestaan. Niin hiljaista. Odotusta. Ja sitten heikko ’rits’. Siinä vierellämme, hiljaisuuden sylissä, olemme synnyttämässä satakielen laulua. Ihmeelliset laulajat kuoriutuvat, Finlands vita ros tuoksuu ja juuri kun puistossa alkaa satakielen kiitossoitto, kaikki sulaa ihmeelliseen suudelmaan.

KENELLE KRITIIKKI SALLITAAN

Keskustelu kritiikin kritiikistä jatkuu Hannelen luona!

KRIITIIKIN KRITIIKKIÄ

"Kuinka moni teistä huomasi viime viikon tiistain (vai oliko se keskiviikon?) Helsingin Sanomissa olleen artikkelin kirjablogeista? En tiedä teistä muista, mutta itse ainakin pidän siitä, että blogit - sisälsivät ne sitten kirjoja, lastenkasvatusta, puutarha-asioita tai muotia - ovat nimenomaan blogeja, nettipäiväkirjoja. Ne saavat mielestäni olla henkilökohtaisia, vaikkakin sitten jutustelua. Henkilökohtaisuus antaa myös mahdollisuuden jatkokeskusteluun. Helsingin Sanomien artikkelissa toimittaja toivoi kriittisen silmän kohdistuvan kirjallisuusblogeihin. Kritiikki on aina hyvästä. Silti ainakin minulle jäi tekstistä sellainen mielikuva, että toimittajan mukaan kirjallisuusblogit yrittävät sisältää ammattimaisia arvioita, jopa kilpailevia tekstejä, toimitettujen lehtien kirjallisuuskritiikeille. Uskoisin, että blogien lukijat kyllä tietävät, etteivät harrastajat tai intohimoiset lukijat kirjoita aina ammattimaisen analyyttisesti. Se ei lie tarkoituskaan. Blogimaailmassa vaihtelevatasoisuus ja henkilökohtaisuus ovat pikemminkin hyve."

 Näin toteaa Lumiomena blogissaan ja alla minun vastaukseni, joka myötäilee häntä vahvasti:

Leena Lumi:

Siis totuus on, että nyt kun tulee sekä Hesari että Keskisuomalainen ehdin lukea molemmat lehdet tosi huonosti. Lisäksi tulee kirjallisuusalan lehtiä sekä viikon kevennys Anna sekä Suomen Kuvalehti, jossa on usein myös kirjoista.

En siis nähnyt kyseistä kirjoitusta. Vähän harmittaa. Olen tätä itse asiassa odottanut. Monet kirjabloggaajat kuitenkin ovat ehkä olleet alalla tms. ja nyt he voivat kirjoittaa tunteella ja todella, joka ei ollut esim. mahdollista sanomalehtityössä. Kun tein arvostelun suurenmoisesta Satu Koskimiehen Hurmion tyttäristä, oli juuri sitä ennen ollut Hesarissa ikävää kritiikkiä kyseisestä.kirjasta. Ja lukijat älähtivät ja käskivät kriitikkoa ottamaan oppia minun blogini arvostelusta! Jokainen tajuaa, että arvonsa tunteva kriitikko ei tätä siedä! Monet kriitikot tuntuvat olevan sitä mieltä, että mitä enempi haukkuu, sen parempi kriitikko hän on. Tyhjät pullot kolisevat eniten! Toista mollaamalla ei löydy sateenkaaren toista päätä eikä edes lukijoiden suosiota. Pitää uskaltaa vain hypätä kirjan matkaan ja sitten kertoa miltä tuntuu. Itse yritän välttää lukemasta muiden kritiikkejä kirjoista, joista itse teen arvostelun. Joskus luen ne myöhemmin. Paras arvostelu, jota minä kutsun elämyksestä kertomiseksi, syntyy sydämestä, ei sivistyssanakirjasta hienoja sanoja esiin kaivamalla ja negatiivisuudella ratsastamalla.

Mitä henkilökohtaisesti tulee minuun, olen ollut maakuntalehdessä toimittajana, tehnyt oikolukua STT:lle, kirjoittanut aineesta laudaturin, voittanut kirjoituskilpailuja, kaikki runoni on julkaistu jossain kuin myös novellini, olen pitänyt vuosikausia eri lehdissä pakinapalstaa, olen ollut kymmenen vuotta mukana erään fiman lehden toimittajakunnassa, jossa osallistuin kaikkeen taitosta alkaen, olen lukenut erään kirjaston kaikki kirjat, olen lukenut 4 -vuotiaasta...

Minä kyllä kestän ammattikriitikkojen usein puisevat arvostelut, toivottavaa olisi, että he kestäisivät meitä kirjabloggaajia ilolla ja ajatellen, että levitämme lukemisen autuutta. Toki ymmärrän, että siinä ärtyy, kun toiset saavat kirjoittaa sydämellä ja itse pitää yrittää hankkia kannuksensa sivistyssanoilla ja kirjoja sekä kirjalijoita aliarvioimalla!

♥:sta kirjaan Leena Lumi

PS. Suomi on vapaan kilpailun maa, joten minä olen ihan valmis kritiikkiskabaan ja olen hyvin kilpailuhenkinen. Suomen laki ei kiellä tekstikilpailua eli kenttä on vapaa, antaa palaa! Ja minulta ei plagiaattia löydy, sillä kirjoitan intohimolla ja tunteella ja haluan olla yhtä uniikki kuin on lumihiutale!

KOTILOITA JA MUSCAREITA - SYDÄMELLÄ

Alfauros väittää, että olen viettänyt monta tuntia tänään koneella...Minusta tuntuu, että herroille tulee tietyssä iässä muistikatkoksia/harhoja/kuvitelmia/väärää ajantajua. Jokainen voi todistaa, että vain piipahdin hieman...ja eikö äitienpäivänä saa tehdä just mitä tahtoo: Ryhtyä vaikka Myyksi tai Peppi Pitkätossuksi tai uudelleen hipiksi...Yritän nyt kuitenkin erota teistä hetkeksi: Bis morgen tms.

Black coffee

ARVONTA ULLA-KRISTIINALLA!

Ulla-Kristiinalla on arvonta!

Babushkat ja minä Valkjärvellä 1998

Vuonna ’98 matkasin äitini lahjomana vihdoinkin hänen ja rakkaan, edesmenneen Hilma-mammani syntysijoille Valkjärvelle. Uin Valkjärvessä, jossa isoäitini suku oli uinut jo satoja vuosia. Uinti oli kuin kaste ja uni: Silmissäni vilkkuivat mammani ruskettuneet, paljaat pikkutytön jalat, aurinko oli vaalentanut hänen tukkansa hunajaksi, mammani kosketti paljasta ihoani vuotten lävitse. Olin yhtä, olin karjalainen, olin juurillani.

Äitini kotitalossa kohtasimme venäläisen ylenpalttisen vieraanvaraisuuden, jossa samppanjaa ja mansikoita ei säästelty. Toki kohtasimme myös slaavilaisen piittaamattomuuden, jossa rakennukset repsottivat, isot, raavaat miehet makoilivat suvinurmella, kun kypsä vilja suorastaan huusi tulla korjatuksi ja ihan kaikki oli vähän miten sattui. Se sitten otti satakuntalaiselle luonnolle, mutta onneksi oli niin kuuma, että jaksoin vain hymyillä.

Sitten Viipuri. Mammani tarinoitten, unelmien ja ilon Viipuri, jonne ajettiin kilpaa Valkjärven kieseillä. Viipuri, Monrepos, Pyöreä torni ja tori. Kuljin kuin kuumeessa. Dejá-vu? Olinko ollut täällä ennenkin? Ostin kauniita liinoja, kantarelleja, lasia. Söin, mitä myytiin. Surin pienissä häkeissä paahtuvien myyntikoirien kovaa kohtaloa. Kuin usvan lävitse kuulin äitini selitykset ja venäjänkieli katosi. Kuulin suomea, ranskaa, saksaa, ruotsia. Naiset muuttuivat vaaleammiksi, tytöt iloisemmiksi, hevosten kupeet kiilsivät, Viipurin rinkeli teki kauppansa, korsetti puristi ihanasti, ilmassa oli sitä jotain...Oli hyvin kuuma kesäpäivä. Ehkä juuri sinä päivänä Edith Södergran, lempirunoilijani, vuokrasi aidot Valkjärven kiesit aloittaakseen riehakkaan ajonsa Raivolasta kohti Terijoen valkeita santoja...

Unista tietenkin herätään, vaikkapa siihen, että aviomies kuivan proosallisesti huomauttaa, että ruplat loppuivat nyt.

Ruplat, mitkä ihmeen ruplat? Viipurihan on suomalainen kaupunki, osa juuristani on täällä ja tänne minä palaan aina. Ja jos en muuten pääse, niin unissani ja unelmissani. Kaikkein sinisimmässä unelmassa Viipuri on suomalaisten kaunis kaupunki, joka on hellyydellä ja pieteetillä restauroitu sille kuuluvaan arvoonsa. Viipuria odotellessa valmistan perheelle Varttikarjalaisen paistia, jossa sika ja nauta ovat ohuina suikaleina, runsas sipuli pienenä hakkeena ja porkkanat ohuina veneinä, sitten vain runsaasti pippureita, kuumaa vettä, ripaus suolaa ja kolmen tunnin haudutus.


On rikkaus olla satakuntalaisen isän ja hämäläis-karjalaisen äidin tytär. Rikkaus se on myös hämäläiselle miehelleni, joka väittää nuorekkuutensa salaisuudeksi joka hetkistä epävarmuutta: Hän ei koskaan tiedä, onko vaimo tänään järkevä, harkitseva, tiukka satakuntalainen vaiko nopeakäänteinen, vilkas karjalainen, jonka sielu liitelee Karjalan laulumailla. On siinä hitaalla hämäläisellä ihmettelemistä!


Suvena xx taas korkoni piiskaavat Viipurin katuja ja kujia, askeleeni kohtaavat mammani kulun ja on kuin eilen olisi tänään.

SANTALAN SERKUKSET

Äitini Eila, toinen oikealta, serkkujensa kanssa Valkjärvellä suvella 1938.

ÄITINI

Vasemmalla kanoja syöttävä pikkutyttö on äitini. Kuva on otettu Helena Suikin pihamaalla Valkjärvellä, joka on osa pakkoluovutettua Karjalaa.

kuva Muistojemme Järvenpää - Koulupiiri Valkjärvellä

AINO JA HILMA

Kuvassa oikealla mammani Hilma Suikki ja vasemmalla hänen sisarensa Aino Suikki. Kuva on otettu Valkjärvellä 1920-luvun puolivälissä.

kuva Muistojemme Järvenpää - Koulupiiri Valkjärvellä

SULOISTA ÄITIENPÄIVÄÄ♥

People who love other people...
Mama

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne. He ovat Elämän kaipuun...

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä on omat ajatuksensa.
Voitte hoivata heidän ruumistaan vaan ette heidän sielujaan.
Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa,
minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne.

Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen, mutta
älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.
Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.
Te olette jousia, joista lapsenne singotaan elävinä nuolina.

Jousimies näkee matkan pään loppumattomalla polulla
ja Hän taivuttaa teidät voimallaan, jotta hänen nuolensa sinkoisivat kauas ja nopeasti.
Taivu Jousimiehen käsissä ilomielin.
Sillä samoin kuin Hän rakastaa nuolia, jotka lentävät,
Hän rakastaa myös jousta, joka on järkkymätön.

- Kahlil Gibran -
Profeetta (Karisto 1973, suomentanut Annikki Setälä)
kuva Hanne

SEURAPIIRIEN KUNINGATAR - GRACE KELLY

Hänen isänsä syrji häntä ja suosi hänen siskoaan. Hänen äitinsä halusi määrätä kaikesta, mutta ihmetteli jos hän suoriutui jostakin. Hänen perheensä oli Philadelphiasta ja yläluokkainen. Hän sai täydellisen kasvatuksen ja tiukan kurin ja ne etuoikeudet, joita rahalla saa. Jotenkin häneltä puuttui aina lämpö ja syli. Hän antoi itse enemmän kuin sai. Hänelle oli hyvin läheinen perheen afroamerikkalainen palvelija Godfrey Ford, josta tuli hänelle isähahmo. Hän ei ikinä voinut sietää rasismia missään muodossa. Hänestä tuli filmitähti. Häntä ohjasivat etenkin Fred Zinnemann, John Ford ja Alfred Hitchcock, joista viime mainitusta tuli hänen elinikäinen ystävänsä. Hän oli vaalea ja hänellä oli sinivihreät silmät. Häneen liitetään eleganssi ja tietty etäisyys. Hän oli filmitähti. Hänestä tuli Monacon ruhtinatar. Hänen nimensä oli Grace Kelly.


Kirjassaan Seurapiirien kuningatar – Grace Kelly (High Society – The Life of Grace Kelly, Helsinki Kirjat 2010, suomennos Maria Lyytinen) Donald Spoto, tähtiensä hellä kuvaaja, pääsee hyvin likelle Gracea useiden haastattelujen aikana. Grace puhuu kuitenkin varsin avoimesti rakkaussuhteistaan tunnettuihin miehiin, kertoo tapahtumia kulissien takaa ja muutenkin ’purkaa tuntojaan’ niin runsaasti, että pyytää Spotoa odottamaan kaksikymmentäviisi vuotta hänen kuolemastaan ennen kuin julkaisee kirjan. Ja Donald oli luottamuksen arvoinen.

Minä en voi koskaan ajatella Gracea muistamatta erityisesti yhtä niistä kolmesta filmistä, jotka Kelly teki Alfred Hitchcockin kanssa: Takaikkunaa. Takaikkuna on täydellisen nero elokuva. Grace tekee pienin vivahtein aivan uskomattoman roolityön ja James Stewart on niin täydellisen äreä, kyllästynyt ja piittaamaton, että on ihan uskottava. Filmin ympärillä kuhisi, sillä kukaan mukana ollut ei voinut olla huomaamatta, että suuri ohjaaja oli rakastunut kuin koulupoika. Fyysisesti Alfred ei ollut koskaan neiti Kellyn kanssa, mutta tunnetasolla sitäkin voimakkaammin ja heidän yhteistyönsä oli täydellistä. Myöhemmin Alfredista ja hänen Alma vaimostaan tuli Monacon ruhtinasparin ystäviä ja Grace sai edes hetken muistella sitä maailmaa, jonne lopulta aina kaipasi takaisin, vaikka siellä ollessaan tunsi kaipaavansa jotakin syvempää. Ja tässä vaiheessa Spoto vertaa väistämättä Gracea Audrey Hepburniin, joka oli syntynyt samana vuonna eli 1929. Molemmat olivat myös suuria yleisönsuosikkeja 1953, molemmat olivat esiintyneet Brodwaylla ja molemmat olivat työskennelleet myös malleina. Kotitausta heillä oli kummallakin yläluokkainen ja kumpikin sai työskennellä erinomaisten ohjaajien kanssa. Molemmissa oli klassista kauneutta ja kuvauksellisuutta ja molemmat myös pettyivät kuuluisuuteen ja kaipasivat ’jotakin suurempaa ja syvempää’

Ja nyt tulee se pieni ero, johon minä olen kiinnittänyt huomioni, enkä ole koskaan kuullut muiden kuin Spoton tästä mainitsevan:

Paramountin tuottajilta ei löytynyt samanlaista arvostelukykyä Audreyn ulkomuodon suhteen kuin Hitchcockilta Gracen kohdalla – erityisesti mitä tuli maskeeraukseen. Audreyn silmänrajaukset ja ripsivärin määrä olivat lähes koomisen liioitellut elokuvissa Loma Roomassa, Kaunis Sabrina ja Arianen lemmentarina, kun taas Gracen ehostus oli huomattavasti luonnollisempi. Mutta asialla oli myös voimakastahtoinen Grace: Hän ei suostunut tuon ajan meikkausmuotiin ja kävi ilmi, että ei moneen muuhunkaan. Hän ei koskaan riidellyt, vaan toi tahtonsa esille kohteliaasti, mutta ehdottomasti. Samanaikaisesti alaluokasta tullutta Marilyn Monroeta, jolla oli jo lapsuudestaan ja nuoruudestaan johtuvia syviä traumoja, elokuvayhtiöt myivät miten huvitti: Tyhmänä seksi-idolina, miesten märkänä unena, jonka oli yökaudet näyttäydyttävä kaiken maailman kissanristiäisissä ja oltava silti kuvauksissa aamuvarhain. Yläluokan ehdoton etu oli vahva itsetunto - ainakin Gracen kohdalla.

Monet muistavat Grace Kellyn filmistä Sheriffi (High Noon), josta vastanäyttelijä Gary Cooper nappasi Oscarin. Filmi oli Zinnemanin ohjaustyö ja Grace ilmensi siinä nuoruuden kokemattomuutta ja arkuutta, joka häneltä sujuikin, koska hän oli vasta aloittava näyttelijä. Filmi on jäänyt elämään ehkä eniten tunnusmelodiansa Do Not Forsake Me, Oh My Darling takia, mutta olihan siinä oma syvyytensäkin, jos muistaa, mikä oli Cooperin hyvin esittämän miehen kohtalo. Zinneman teki mielellään filmejä, joissa pohdittiin omantunnon kysymyksiä. Parhaasta päästä Nunnan tarina, Kunnian mies ja Muistojen Julia, joka viime mainittu oli minulle unohtumaton kokemus.

Grace rakasti eniten teatteria ja kuvitteli aina palaavansa sinne, mutta Hitchcock teki hänestä tähden ja sitten seurasivat mm. Mies, jonka minulle annoit, Varkaitten paratiisi ja Skandaalihäät, joiden kuvauksissa Grace jo kantoikin ruhtinaallista kihlasormusta. Grace sai parhaan naispääosan Oscar-palkinnon elokuvasta Mies, jonka minulle annoit maaliskuussa 1955.

Donald Spoton kirja on hellä ja hienotunteinen, kuten hänen kirjansa ovat. Hän kirjoittaa perusteellisesti ja tuo mukaan paljon kiinnostavia nyansseja. Hän ei mässäile likaisilla juoruilla, jotkut asiat sivuuttaa todeten, ei salaten. Kuvat ovat kiinnostavia, viitteet ja lähdeluettelo ovat runsaat. Koko kirjasta henkii kuitenkin jotain uutta: Kaihoa, lämpöä, ikävää…Grace oli uskomattoman kaunis nainen niin ulkoisesti kuin sisäisesti ja Donald Spoto ei säästele tuoda sitä esille.

Kirjassa kerrotaan myös Gracen elämästä Monacon ruhtinattarena, jossa hän säteili äitinä ja aviovaimona, mutta tajusi vähitellen olevansa kultaisen häkin vanki.

Me kaikki toivumme Grace Kellyn menetyksestä (hänhän kuoli vain 52 -vuotiaana) eri tavoin. Minä katson aina uudelleen Takaikkunan, Spoto teki kirjansa, joka on kuin hienointa silkkiä ja Hitchcock suri tekemällä elämänsä upeimman elokuvan Vertigo – Punainen kyynel, jossa paljasti koko maailmalle, miten oli kokenut lempitähtensä lähdön elokuvamaailmasta Monacon hoviin.

Minä luulin, että Grace oli kaunein Takaikkunassa, mutta kamera onkin kuulemma hyväillyt häntä vieläkin upeammin Joutsenessa…Mutta: Takaikkuna paljastaa monia asioita Alfred Hitchcockista - ja samoin Grace Kellystä. Elokuvasta löytyvät kaikki toidisteet siitä, että Hitchcock on majesteetillinen nero ja Grace oman aiakkautensa ikoni. Hitch myös pljastaa, että Gracen viileän kuoren alla asuu intohimoinen ja eroottinen nainen. Filmissä on kohtaus, jossa Lisa lojuu Jeffin (James Stewart) sylissä ja kamera ottaa lähikuvaa samalla kun alkaa hyvin eroottinen kuiskuttelu, joka ei jätä ketään kylmäksi.

Aidoin ja unelmiaan toteuttava Grace itse tunsi kuitenkin olevansa Skandaalihäissä kihlasormus sormessaan ja Monacon ruhtinas kulisseissa katsomassa filmauksia, laulaessaan True love…

TÄHTIÄ ÄIDILLE!

Kaikki me tarvitsemme tähtihetkiä ja niitä voi saada vaikka lukemalla rakastettujen elokuvatähtien kiinnostavasta elämästä. Etsi hakukoneella Donal Spoton Lumous - Audrey Hepburnin elämä (Ajatus Kirjat) ja Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (Ajatus Kirjat). Katso myös arvosteluni Donald Spoton Marlene Dietrich - Sininen enkeli (Ajatus Kirjat). Kohta blogitaivaallamme näkyy uusi tähti...

SUURTA KERTOMUSTA, LAATUA, UNOHTUMATONTA...

Annille ja muille Suuria Kertomuksia arvostaville äideille! 

Jää kumisee uhkaavasti, railo aukeaa…Joyce Carol Oates Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009, suomennos Kaijamari Sivill)… ja minä putoan…kuulen musiikkia…jääurut…Appassionata…

Nimeni on Rebecca Schwart, Hazel Jones, Leena Lumi tai ihan kuinka haluatte. Te katsotte minua kuin jotain outoa, mutta tehän olettekin niitä toisia. Isäni, haudankaivaja Jacob Schwart viilsi minuun monta tietoa teistä, joten osaan olla varuillani. Ai niin, tänään nimeni on Rebecca Tignor, on vuosi 1959 ja kävelen kotiin proomukanavan hinauspolkua Chautauqua Fallsissa. On raukea seepianvärinen päivä, mutta minua seuraa oudonnäköinen mies. Pitää olla varuillaan. Tytön pitää aina olla varuillaan. Näin opetti äitini Anna Schwart, joka synnytti minut laivassa uuden maan satamassa, kun perheeni oli ensin matkannut natseja pakoon yli suuren meren ja kukaan ei olisi enää jaksanut mitään riesaa, vähiten vastasyntynyttä. Me kuitenkin selvisimme ja muistan kun kuuntelin äitini kanssa Appassionataa radiosta…äitini soitti pianoa…silloin ennen…vanhassa maassa. Mutta nyt minun pitää juosta…ja muistaa:

Kätke heikkoutesi heiltä ja jonain päivänä me maksamme takaisin! Vihollisille, jotka pilkkaavat meitä!


Niin monta miljoonaa kuollutta tuupattuna kuoppiin, pelkkää lihaa.


Niin kuin se toinenkaan hän ei koskaan hyvästellyt. Lähti sanaa sanomatta.

Minua vapisuttaa. Kun elää lukeakseen ja sitten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Minusta tulee Rebecca ja alan pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää. Minä tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Appassionataa, mutta minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan ja kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et tiennyt/uskonut/kestänyt/kokenut koskaan mahdolliseksi. Ai niin, minä olen Joyce Carol Oatesin isoäiti, jonka muistoksi hän kirjoitti tämän kirjan. Mutta minä olen myös Hazel, jolta vietiin lapsuuden kieli, ja millään muulla kielellä sydän ei pysty puhumaan.

Pane minua, pane. Satuta vähän.


Näinhän sinä haluat, mustalaistyttö? Eikö?


Siitä saitte. Nyt riitti pogromi.


Rebeccan elämän tuoksu oli hautausmaan imelän mätä haju. Hänen elämän tunnetilansa oli jatkuva varuillaanolo ja lopulta vahvistunut petoeläimen tietoisuus pitää kaikki asiansa piilossa, niin kuin pitää piilossa heikkoutensa, sillä ”liika tieto on heikkous sellaisten joukossa, jotka tietävät vähän.”

Tignorin jälkeen hän ei ollut halunnut rakastella kenenkään miehen kanssa. Hän ei luottanut yhteenkään mieheen, ei halunnut päästää ketään sisälleen sillä tavoin.

Isä Jacob, Rebeccan lapsen isä Tignor…he kestivät häntä melkein omana itsenään tiettyyn rajaan asti, mutta jää oli heikkoa ja yllättäen purkautui vaarallinen raivo, jota ei voinut ennustaa. Ei sitä ei voinut.

Minervan pöllö nousee lentoon vasta hämärissä.

Niinhän Haudankaivajan lukijakin uskoo, kun sitä koko ajan toistetaan, vaan voiko Rebecca, ruumiiden tuoksussa kasvanut, hän joka näki entisen matematiikanopettaja isänsä kaivamassa köyrynä kristittyjen hautoja kunnes…voiko Rebeccan pöllö lentää aamu-usvassa…onko olemassa mitään, mikä johtaisi Tignorin jahdin epäonnistumiseen?

Hazelin hiestä kostea tukka takertui kasvoihin, suuhun. Hänen maidonvaaleat rintansa olivat suuremmat, raskaammat kuin Gallagher oli kuvitellut, nännit olivat isot kuin marjat. Eikä Gallagher ollut osannut odottaa hänen runsasta, tummaa karvoitustaan, jalkovälin pikimustaa pehkosta napaan suikertavaa vanaa. Ei jalkojen lihaksikasta voimaa, ympärilleen puristuvia polvia. Minä rakastan rakastan rakastan sinua tukahtui hänen kurkkuunsa kun hän avuttomana pumppasi elämänsä Hazeliin.

Ja saman aikaisesti minä polvistun tämän kirjan edessä. Ja minua vapisuttaa. Nyt on tämä Haudankaivajan tytär, joka on lapseen, tyttöön, naiseen kohdistuvasta rajusta väkivaltaisuudestaan huolimatta, lupaan sen, selviytymistarina. Näitä tällaisia tarinoita kirjoittavat Suuret Kertojat ja taas sanon: Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja muistiin, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi. Niin kauan kannattaa elää, kunnes muste kuivuu ja on kirjoitettu viimeinenkin tarina siitä, mikä on naisen osa maailmassa.

Ei tämä ollut paha railo. Kuulen musiikkia: Appassionata. Jääurut soittavat ja minä muistan, miten valkolatva tuoksui haudankaivajan mökin takana. Valkolatvan kukat olivat kuin kuuraa tai puuterilunta. Aurinko nousee. Musiikkia…Ah!, tarvitsen nyt musiikkia…

Appassionata

OTSON PIRTELÖPUSAKKA

Tässä Yoda toimii Otson pirtelöpusakan mannekiinina. Menkää Mian blogiin tänne, josta voitte tilata näitä hurmaavia asusteita lemmikeillenne. Ei ole ihme, että Mia on ihan hulluna näihin pikkuisiin koiruuksiin, sillä ne vaan ovat niin...Yoda myös alla♥

ANNA JA MUUT YSTÄVÄMME

Ihan kaikenikäiset äidit haluavat aina palata Prinssi Edwardin saarelle!

Niin kauan kuin Emilia saattoi muistaa, hänestä oli aina tuntunut, että hän oli hyvin lähellä ihmeellisen kaunista maailmaa. Hänen ja sen välillä oli vain ohut verho; hän ei koskaan kyennyt vetämään verhoa syrjään, mutta joskus tuuli leyhäytti sitä, hetken vain, ja silloin hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt vilauksen sen takana olevasta maailmasta ja kuullut ylimaallista musiikkia.

Minulla on nyt edessäni Sisko Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme – L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret (Minerva 2008). Palaamme jälleen kerran Prinssi Edwardin saarelle, jossa tapaamme ystävämme Annan, Emilian, Saran, Patin ja Marigoldin. Aloituksen teki Emilia kirjassa Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923), haaveellinen, romanttinen Emilia, joka joi sanoja, eli sanoista, eikä ymmärtänyt niitä, joille romanttinen haavemaailma ei avautunut, joille keijut eivät näkyneet ja olleet osa todellisuutta.

Minä hengitin ja elin nuoruuteni Anna ja Runotyttö –kirjojen tahtiin, joten en osaa kuvitella, mitä meistä monista, jotka niin teimme olisi tullutkaan ilman Vihervaaran Annaa tai Uuden Kuun Emiliaa. Saraa ja Janea ei silloin vielä suomeksi ollut ja Pat ja Marigold tulivat paljon, paljon myöhemmin. Meihin moniin kuuluu myös Sisko Ylimartimo, taidehistorian lehtori, lastenkirjallisuuden dosentti ja tietokirjailija, jota saamme kiittää tästä loistavasta, perinpohjaisesta ja ’leimahdusta’ ymmärtävästä teoksesta, Hopeisesta Polusta takaisin lapsuuteen, jossa kylvemme kuun valossa ja vaellamme Kuiskausten kujilla.

Tekisin kuitenkin suurta vääryyttä Ylimartimolle, jos nyt sallisin itseni hurmioitua liikaa Tummana päilyvään aallokkoon (Lake of Shining Waters) tai antaisin järkeni kokonaan kadota Suloisuuden valkealla tiellä (The White Way of Delight) tai heittäytyisin suutelemaan tähtiä Orvokkien laaksoon (Violet Vale) vaikka Gilbert kutsuukin minua Rakastavaisten polulle (Lover’s Lane), jossa vihdoinkin saisin suudella häntä pitkien odotusten vuosien jälkeen…


Sisko Ylimartimo kuljettaa kirjailija Montgomeryn, jota tuttavallisesti kutsumme jatkossa myös Maudiksi tarinaa rintarinnan tyttöjen tarinoiden kanssa ja yhtähän ne ovatkin. Maud on kirjoittanut sankarittariensa tarinoihin niin oman lapsuutensa ja nuoruutensa suloiset muistot Prinssi Edwardin saarelta kuin myös elämänsä pettymykset tavalla, jossa hän soi tytöille sen, mitä itse jäi paitsi.

Oi, maailma on nyt niin ihana! On kesäisen päivänkoiton suurenmoinen hetki. Omenatarhat pursuavat vaaleanpunaisina, kirsikkapuut henkäilevät tuoksuvaa lunta; aamuisin raikkaan kostea ilma huumaa suloisilla tuoksuilla, joissa tuntuu häivähdys kuusenpihkaa. Nurmikko levittäytyy vihreänä samettina, koivujen ja vaahteroiden vihreä lehvistö keinuu kuin esirippu. Oi, rakas, kaunis maailma!

Tyttöjen tarinoissa heijastuu vahvana Maudin oma rakkaus luontoon, jolla ei ollut mitään tekemistä kasvitieteellisyyden kanssa, vaan se oli suurta hurmioitumista vanamoista kuusten juurella, haltioitumista kuun valaisemista koivun rungoista, hengästymisestä talven sinisellä hetkellä. Montgomery purki tuntonsa pieniksi impressioiksi, jotka tulvivat väriä, tuoksuja ja ääniä. Hän oli surullinen, kun hänen puolisolleen Ewanille, nämä asiat eivät merkinneet mitään. Eniten rakastetut hetket, aamurusko ja iltahämärä saivatkin sitten suuren huomion tyttöjen elämässä ja myös tyttöjen kosijat kirjoitettiin ymmärtämään luonnon romantiikan ja mielikuvituksen ylimaaliset kokemukset. Iltahämärä oli tärkeä hetki, jolloin sekä kohdattiin että erottiin. Illan hämyssä tuskaisena ja kalpeana Emiliakin kertoo Deanille, että hän ei rakastakaan tätä. Lumoutumisen kyky on niin oleellista, että Emilian Jimmy-serkkukin pääsee tästä taidosta osalliseksi. Hän juuri kertoo Emilialle, että metsissä on keijuja ja Uuden Kuun puutarhassa kasvatetaan akileijoja juuri keijuja varten. Nyt minäkin muistan, miksi minun puutarhassani akileija saa kasvaa, missä ikinä haluaa!

Tytöt ovat yksinäisiä lapsia, orpoja tai puoliorpoja tai muuten vain yksinäisiä ja vailla leikkitovereita. Orpous oli myös Maudin henkisen kehittymisen kasvualusta, sillä hän menetti äitinsä ennen kolmatta syntymäpäiväänsä ja joutui myöhemmin myös muuttamaan pois suuresti rakastamaltaan punaisten teiden saarelta isänsä uuden perheen luokse Prince Albertaan. Yksinäisyys on kuitenkin tunnetusti muheva kasvualusta mielikuvitukselle ja nykyajan lapset jäävätkin usein paitsi sitä tilaa, jossa mielikuvitus mahtuisi kasvamaan, kun jokainen hetki on topattu täyteen ulkoa tarjottua virikettä ja harrastusta. Niin ei ollut meidän lapsuudessamme, vaan muistamme pitkät kesäpäivät vaahterapuussa kirjojen ja mielikuvitusleikkien parissa.


Anna kyllä villitsi minut täysin. Tajusin vasta nyt, että vaikka olin henkeen ja vereen runotyttö etsimässä tähteäni ja kirjoitin päiväkirjaa joka ikinen päivä, olin Annan hengenheimolainen. Silloin kun läimäytin ratsupiiskalla innokasta kosijaani, olin Anna, joka löi rihvelitaulun halki Gilbertin päähän tämän kutsuttua häntä: "Carrot! Carrot!"

Punaisiin kutreihin kietoutuukin pari Annan nuoruusvuosien keskeistä kohtausta. Ensimmäisessä kohtauksessa Gilbert tarttuu hänen palmikkoonsa ja suhahtaa: ”Tuli on irti! Tuli on irti” Ilmaisu on suomennettu varsin vapaasti, sillä alkuteksti puhuu porkkanoista. Temperamenttinen Anna vastaa lyömällä kivitaulunsa säpäleiksi Gilbertin päähän. Hän päättää vihata poikaa ikuisesti.

Toisessa kohtauksessa Anna yrittää värjätä hiuksensa korpinmustiksi kulkukauppiaalta ostamallaan tökötillä, mutta tukasta tulee vihreä. Tämän jälkeen Annan hiukset tietty leikataan pois…Tämän muisteleminen hiukan lohdutti minua myöhemmin, kun kärsin mustasukkaisuudesta Annan saadessa ihanan Gilbertin…


Maudin lempilukemista oli muuten Louisa M. Alcottin Pikkunaisia (Little Women, 1868), ja hänen päiväkirjansa vilisevät mainintoja kirjoista. Hän ahmi kaunokirjallisuutta, historiaa, elämänkertoja, psykologiaa, uskonnollista kirjallisuutta, mystiikkaa… Hän myös toteutti omassa elämässään tiukasti periaatetta ei päivääkään ilman riviä – nulla dies sine linea. Kirjoittaessa haavat aukenivat uudelleen, mutta myrkky valui pois ja vain arvet jäivät tuskan kadotessa.

Montgomery kirjoitti päiväkirjassaan säälivänsä ihmisiä, jotka eivät koe leimahdusta, sitä hetkeä, jolloin näkyviin välähtää jotakin Ikuisesta ja Äärettömästä. Alkukielinen sana on flash, mutta ymmärrämme asian ehkä paremmin eräällä nykyajan kulttisanalla eli flow. Flow kuvaa täydellistä keskittymistä tekeillä olevaan työhön, jolloin katoaa ajantaju ja kaikki muu menettää merkityksensä, paitsi käsillä oleva tehtävä, vaikkapa yrittäessä kääntää Emily Dickinsonin runoja suomeksi tai kirjoittaa kirjaa.

Anne of Green Gables ilmestyi kesäkuussa 1908 ja kirja oli alusta alkaen menestys. Anna kiinnosti paitsi teini-ikäisiä tyttöjä myös heidän vanhempiaan ja vielä isovanhempiaankin sukupuoleen katsomatta. Myös reippaita poikakirjoja tehnyt Mark Twain kuului Annan ihailijoihin. Erään kanadalaisen koulupojan historian kokeen vastauksesta löytyi Henrik VIII:n vaimojen luettelosta myös Anne of Green Gables!

Sisko Ylimartimon kirja on ehdoton tietokirja jokaiselle Prinssi Edwardin saarella nuoruutensa ja ehkä vielä aikuisikänsäkin eläneelle lukijalle. Kirja on tehty ns. ’vimpan päälle’. Yhtäkään moitteen sijaa ei löydy. Kaunis Martta Wendelin kuva kannessa, otsikot kaunokirjoituksella ja sivunumerotkin koristeltu kiehkuroin! Itse Maud olisi ylistänyt tätä kirjaa. Lukunäytteitä Montgomeryn tuotannosta on runsaasti ja niihin on liitetty aina merkintä kirjainlyhenteellä, joten hakemisto löytyy kirjan nimi. Ennen hakemistoa on myös kiinnostava Lucy Maud Montgomeryn Elämänkerrallisia kiinnekohtia, josta voi ammentaa alkaen 1874 ja päättyen 1974, jolloin tuli kuluneeksi 100 vuotta Maudin syntymästä. Tällöin Stuart Macdonald toimitti äitinsä jälkeenjääneestä käsikirjoituksesta The Blythes Are Quated tarinakokoelman The Road to Yesterday.

Hän asteli ulos tuhatkaunojen keskelle ja aloitti pienen tanssin, jonka Bets oli opettanut hänelle. Tuulenhenki kietoi hänet syleilyynsä hohtavien koivujen keskellä. Jos hän nostaisi kätensä ylös, eikö se tarttuisi niihin? Kevyt suloinen tuoksu nousi kasteisista saniaisista hänen tanssiessaan; jossakin leijui nauru yön läpi…hennon keijun nauru, joka näytti kohoavan Kummituslähteestä. Hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin hän olisi pelkkää kuunvaloa. Oi, tämä oli ennen kokematon hetki! Hän pysähtyi varpaisilleen tuhatkaunojen keskelle ja ojensi käsivartensa, jotta hänen laiha lapsenvartalonsa voisi kylpeä rakkaan ja ihastuttavan kuun viileässä tulessa.

*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Sara ja Katja/Lumiomena.

K18

Vaan ehkä äiti pitääkin Suomen Turusta ja jännityksestä...

Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.

Suomen Turku on monin tavoin pelottava kaupunki. Siellä voi kuolla huumorintajun puutteeseen tai sen ylitarjontaan. Siellä voi joutua tapetuksi ja silvotuksi ja löytää itsensä vain muutamana osana jätepussista Hirvensalosta. Ruissalon pitsihuviloiden terasseilla saatat nauttia viiniä ja ihailla maisemaa, kun seuraavassa hetkessä saat taistella henkesi edestä sarjamurhaajaa vastaan. Kaikkein vaarallisinta on mennä Turun pääkirjastoon Linnakadulle ja lainata sieltä kirja, sillä joskus kukaan ei enää löydä sinua, mutta lainaamasi kirja löydetään ja sen välistä löytyy lappu


Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.


Ja ihan kaikkein vaarallisinta Turussa on tilata kotipizza:

Sen kädessä oli punainen jääkiekkokassi.
Se seisoi sateessa, katseli häntä, eikä sanonut sanaakaan.
Anna tempaisi oven kiinni.
Ennen kuin lukon kieli oli lähelläkään pesäänsä, se sai jalkansa väliin.
Oven liike pysähtyi kuin seinään.
Anna tarttui kaksin käsin kahvaan ja veti kaikin voimin.
Se teki samoin. Se tarttui molemmin käsin oven reunaan ja tempaisi.
Se seisoi ulkona sateessa ja katsoi häntä mykkänä kuin aave.


Max Mannerin kirja K18 (Minerva, 2009) tekee uskomattomasta uskottavan: Suomen Turusta, kuumuutta huokuvasta Turusta tulee sarjamurhaajan temmellyskenttä. Lähdin hyvin ennakkoluuloisena lukemaan psykologista suomalaista dekkaria, sillä olenhan lukenut kaikki maailman kuuluisimpien psykologisten dekkarikuningattarien teokset. Kukaan mies ei kirjoita kuin toimintaa, eikä osaa asettua murhaajan nahkoihin, mikä on lukijalle kaikkein herkullisinta: päästä heti murhaajan nahkoihin. Ensimmäisen ennakkoluuloni Max Manner osoitti vääräksi, sillä kyllä minua pelotti olla yksin kotona ja lukea K18:sta! Toisen ennakkoluuloni hän kumosi vain osittain: Saimme hetken viivähtää murhaajan mielessä, mutta vain hetken. Sen sijaan Manner kuljetti tarinaa niin hyytävästi ja juonikkaasti, että koko ajan pelotti ja kertaakaan en edes voinut kuvitella arvaavani loppuratkaisua. Ja et arvaa sinäkään!

Tämä oli elämäni kolmas koskaan lukemani suomalainen dekkari, mutta ei viimeinen, sillä Max Manner aloitti K18 –dekkarillaan Annika Malm-trilogiansa ja Annika on niin ristiriitainen nainen, että hänen seuraansa ei voi hylätä. Tätä ennen Max Manner on julkaissut kaksi komisario Anna Mäen tutkimuksista kertovaa kirjaa, Revanssin ja Demi-Secin. Ja tässä kohtaa en voi olla tekemättä yhtä vertailua Anne Holtiin. Annella oli ensin rikostutkijana kirjoissaan Hanne Wilhelmsen, mutta vähitellen sekasortoinen profiloija Johanne Vik sai yhä enemmän jalansijaa. Innostuin Johannesta niin, että meilasin Holtille: Pidä Johanne kuvioissa! Nyt toivon tämän viestin saavuttavan Maxin: Pidä älykäs raivotar Annika Malm kuvioissa, niin naislukijat löytävät sinun kirjasi!

Eniten pelkään suomalaisten kirjailijoiden heikkoa kykyä dialogiin. Olin tuntevinani siitä lieviä väreitä aivan K18 dekkarin alussa, mutta ruumiiden hajussa kaikki korjaantuu: Luin poskiani purren miten Manner kuljetti dialogia Annika Mäen mennessä komisario Erosen valtakuntaan katsomaan yhtä kuolleista. Hurriganes soi, Remu pani parastaan ja dialogi toimi!

Max Manner kertoo kirjassaan K18 kolmesta naisesta, mutta putoaa itse stereotyyppiseen ajatteluun dialogissa, jonka Anna Mäki käy väsyneenä ja ärtyneenä patologi Camilla Luseniuksen kanssa. Camilla nimittäin arvelee ensin Annan huonotuulisuutta kuukautisista johtuvaksi ja kun syy ei ole niissä, niin seuraavaksi Manner kirjoittaa Luseniuksen ehdottamaan miehen puutetta! No, minä pystyin ohittamaan hymyillen tämän, sillä tästä lähin Max Manner saa seurustella luomansa arvaamattoman raivottaren Annika Malmin kanssa, joten vastaavaa en taatusti tule enää häneltä lukemaan.

Kolme silvottua uhria, joista yksi on kultainen noutaja ja kaksi ovat kauniita naisia. Ensimmäisen uhriin on tussilla kirjoitettu K18 ja oman merkkinsä kirjoittaa murhaaja seuraaviinkin. Ikinä et arvaa loppuratkaisua ja se on erinomaisen dekkarin tärkeä tunniste.

Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.

Ja jossain soi Nightwishin Bye Bye Beautiful

Did you ever hear what I told you?
Did you ever read what I wrote you?
Did you ever listen to what we played?
Did you ever let in what the words said?
Did we get this far just to feel your hate…