Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Kyllä. Sinä se olet. Toki vain pelkkä profiili, mutta se on hyvin tuttu. Olisin tunnistanut sen missä tahansa. Aristokraattisen nenän. Korkean otsan. Jopa sairaalasängyssä, jossa koriset kuin lisko, sinulla on kiharat jotka näyttävät kuin olisit tullut juuri kampaajalta. Ainoastaan suu on erilainen. nyt se ei ole kiinni kuten ennen, sinun ohuet huulesi eivät puristu yhteen, sinä et hymyile viileää pientä liskonhymyäsi. Leuka on loksahtanut auki. Sinä haukot henkeä. Ihminen on tuon näköinen silloin kun hän tekee kuolemaa. Sinä makaat siinä kuoleman kielissä.

Minun isäni äiti ei todellakaan ole kuka tahansa.

Majgull Axelssonin uusin teos Kuparienkeli (Moderspassion, WSOY 2012, suomennos Jukka-Pekka Pajunen) on kertomus naisista, jotka syysmyrskyn heittämänä joutuvat tulvapakolaisina kuin suljetun tilan ahtaalle näyttämölle. Läheisyys, pelko, yhteensopimattomuus, alkoholi, uupumus ja kätketyt, kauan kannetut salaisuudet alkavat murentaa naisten suojamuureja päästäen heikkoudet kaikkineen valloilleen.

Kirjan rakenne on harkitun helppo eli muutama nainen ja yksi mies kertoo vuorollaan tarinaansa, joten lukija voi kaikessa rauhassa antautua jopa viihtymyksen tilaan. Tarinat kasvavat toisiinsa kuin kärhöt, mutta muistojen halla tekee julmaa työtään. Siinä, missä Anette, Ritva, Marguerite ja Tyrone ovat sivuversoja kertoen omaa näkemystään, kaiken keskiöön nouseekin kahvila-ravintolayrittäjä Minna, jonka kertomus kutoo neljän sukupolven tarinaa, neljän naisen häpeän ja huoruuden tragediaa. Kartanon omistajatar Ebba af Tynne naisiin menevän poikansa Dagin kanssa on kuin mikään ei koskettaisi heitä, eivät tulvat, eivät rahvaan juorut, eivät edes verisukulaiset…Syysmyrskyn ja tulvaveden voimalle hekään eivät voi mitään ja niinpä suvun kylmä kirous paljastuu aina neljänteen polveen saakka.

Vaikka Minna on kirjan sielu, niin Axelsson tekee vertahyytäviä paljastuksia myös muiden naisten osalta. Minnan alainen Anette hyysää juoppoa miestään ja samaan aikaan on sairaan kateellinen omalle tyttärelleen, joka saa hänen mielestään liikaa niin tavaraa kuin huomiota, jopa oman huoneen, hänen entisen huoneensa, hänen vanhemmiltaan:

Nyt tulevat kyyneleet. En mahda niille mitään. Voi helkkari! Madeleine on vienyt kaiken mikä on minun. Hän asuu vanhassa huoneessani vanhempieni omakotitalossa. Ja saa koko ajan uusia untuvatakkeja ja leluja ja lämpimiä saappaita. Mitä minä muka saan? En paskan vertaa. Kukaan ei anna minulle paskaakaan!

Anette on kuin malliesimerkki ihmisestä, joka koko ikänsä ajattelee, että maailma on jotain hänelle velkaa. Hän on aina paitsi, jos ei muuta niin uusia saappaita. Hän on ihminen, joka ei näe omien tekojensa seurauksia. Anette tuhlaa kaiken, vetää viemäristä suoraan alas paapomalla Sonnya, pahasti alkoholisoitunutta miestään. Läheisriippuvuutensa ohella hänestä kuoriutuu kaunainen, kostonhimoinen nainen, joka haluaa tuhota sen, mikä ulkoisesti pärjäävälle Minnalle on tärkeintä, hänen tyttärensä Sofian. Kun Minna kerrankin sanoo toden, mitä hän on Anettesta mieltä, hän tekee sen liian hyvin:

Herranen aika, Sonny on alkoholisti. Sen sisällä ei ole yhtä ainoaa tunnetta. Se tekee niin vain sen takia, että voi vähän piristää olemassaoloaan. Leikkiä elämää. Sepittää jotain mikä saa ihmiset luulemaan, että se on ihminen.

Majgull Axelsson on hämmentävä kirjailija. Olen lukenut häneltä aikaisemmin Huhtikuun noidan, joka on suorastaan maaginen romaani 50-luvulla vammaisena syntyneestä Desiréestä ja hänen sisaruksistaan. Olen lukenut kirjan aina vain uudestaan. Huhtikuun noita antaa äänen niille, joilla sitä ei ole: vammaisille, syrjään sysityille. Jo kirjan kansikuva lupaa elämää suurempaan tarinaa ja myös lunastaa lupaukset. Huhtikuun noita on saanut Ruotsin korkeimman kirjallisupalkinnon, August-palkinnon ja on nyt saatavana pokkarina.

Kuiskausten talossa on myös kaunis kansi, mutta tarina ei ottanut minussa tulta. Sen sijaan eräs ystäväni luki Kuiskausten talon moneen kertaan. Vuonna 2005 ilmestynyttä Axelssonin Toista tietä en ole lukenut. Ja nyt tämä Kuparienkeli liihottelee melkein samoihin ilmavirtoihin yltäen kuin Huhtikuun noita. Melkein. Puuttuu vain se maagisuus, johon Kuparienkeli raskaine siipineen ei ihan yllä. Sen sijaan naisluonteiden ja kulissien kaatumisen kuvauksena kirja on raastavan tarkka ja kuin omakohtaisesti koettu.

Axelssonin tyylistä kertonee jotain se, että häneltä löytyisi sivukaupalla loistavaa sitaattia. Lisäksi kirja on varsin cinemaattinen. Kaiken näkee filminä ja mieluusti tämän kirjan elokuvana katsoisinkin. Ja kaikkein cinemaattisin on tietysti eräs kuolemaa tekevä vanha, hieno rouva, josta tosin lähtevät liikkeelle huoruuden virrat, mutta ylpeys ja vaikeneminen ovat omat aseensa ja niitä Ebba af Tynne on osannut aina käyttää. Myös lujaa vauhtia alkoholisoituva, yhteyden omaan poikaansa kadottanut näyttelijä Marguerite, kuin itse Ofelia, tekee hyvän roolityön:

Mutta sinä päivänä, päivänä jolloin minut kirjaimellisesti heitettiin ulos poikani huoneesta, menin keittiöön, avasin viinikaapin ja otin sieltä erittäin hyvin temperoituneen bordeaux-pullon. Kädet tärisivät kun avasin sen ja pieni kipu vihlaisi hartiasta alas olkavarteen. Anton oli käynyt minuun käsiksi. Sattui oikein kunnolla. Lisäksi olin järkyttynyt, surullinen ja ymmälläni. Tarvitsin lasin viiniä. Tarvitsin oikeastaan monta lasia viiniä.

Luin Kuparienkeliä todella kauan. Oli pakko saada kiinni naisten sisimmästä. Välillä tuli mieleen sekin, että Minna on rajatilapersoona, mutta kuka vain olisi hänen kokemuksillaan. Minnasta ei vain voinut olla pitämättä. Anetten mielestä Minna kuuluisi mielisairaalaan, mutta kun on lukenut kirjan, ei mitenkään päädy tuohon ajatukseen, vaikka Minna tuntui kykenevän melkein mihin vain ja jopa Ebba af Tynne tuntui jäävän hänen varjokseen. Kuin tarinan kliimaksina nämä kaksi naista, toisilleen vieraat, mutta saman veren yhdistämät, olivat myös kohtalon yhteen sitomat:

Niin olen viimeinkin yksin. Ypöyksin. Sinun ruumiisi makaa toki edelleen viereisessä sängyssä, mutta se on enää pelkkä kapine, esine, jolla ei ole ajatuksia eikä muistoja.

Kaikki ovat poissa. Kaikki ovat lähteneet jonnekin muualle.

Sillä ei ole väliä. Se on vain mukavaa. Nyt minä voin viimeinkin nukkua. En pelkästään vajota tajuttomuuden utuisiin kauhuihin vaan todellakin nukahtaa ja nukkua kuin oikea, elävä ihminen…

Olen kaivannut pitkään, että saisin nukkua.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika K.

VUODEN 2012 KAUNEIMMAT KIRJAN KANNET JA ARVONTA

Nyt on se aika vuodesta, kun te saatte valita blogini lukuvuoden kauneimmat kirjan kannet. Minä saan valita ehdokkaat, mutta viimeinen sana jää teille. Viime vuonna oli tällaista

Kansiehdokkaat on nyt jaettu kolmeen osaan. Valitkaa suosikkikantenne ja ilmoittakaa se kirjan nimellä. Vain yksi ehdotus per äänestäjä.

Osallistua saavat blogini vakituiseksi lukijaksi kirjautununeet tai kirjautuvat lukijat: Haluan palkita uskollisuutta. Anonyyminä ei voi osallistua. Ellei ole blogia, voi jättää yhteystietonsa.

Yhden arpalipun saa lukijakseni kirjautunut kommentista ja toisen linkityksestä. Linkityksessä voi halutessaan käyuttää jotain näistä kolmesta kollaasista tai sitä oikean palkin kuvaa, jonne linkitän tämän kilpailun. Arvonta-aika on su 2.12. klo 12, jolloin Lumimies johonkin aikaan iltapäivästä toimii onnettarena. Viisi ensimmäistä saavat valita haluamansa kirjan tai elokuvan voittajajärjestyksessä. Palkinnoille pääsijöiden odotetaan ilmoittautuvan ke aamuun 5.12. mennessä. Ellei mitään kuulu, jono nytkähtää yhdellä eteenpäin.

Toivon, että ilmoitatte monellako osallistutte, se säästää meidän kaikkien aikaa eli kiitän! Jos kirjoista tai elokuvista ei ole tarvetta, voi palkinnon antaa vaikka joululahjaksi. Mukavatunnelmaista kauneimman kannen valintaa teille kaikille♥

Palkintolista on alla:

Kosto (DVD, Susanne Bierin loistava elokuva, joka voitti vuonna 2011 Yhdysvalloissa parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin sekä sai Golden Globe -palkinnon samana vuonna)

Eräs joulutarina (DVD, elokuva jonka katson joka vuosi joulunaikaan, pääsoassa Catherine Deneuve, tätä filmiä on jaossa kaksi kappaletta)

Sinä päivänä (DVD, David Nichollsin samannimiseen romaanin pohjautuva elokuva) varattu!

Saiturin joulu (DVD, Disney)

Aaltonen, Hämäläinen, Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa

Ilona Pietiläinen: Talven taikaa

Herman Koch: Illallinen

Katja Rinkinen: Sormustin ja sorkkarauta  varatti!

Riitta Tiitu: Wanilla Brocante Chic  

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Satu Grönroos: Lumen syli   varattu!

Alex Capus: Léon ja Louise

Pia Juul: Hallandin murha

Pirkko Vekkeli: Kristiina Halkola - Jos rakastat

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

Raili Mikkanen, Laura Valojärvi: Mennään Sirkukseen

Alén, Thieulon, Linnamäki, Angelov, Backström, Thieulon: Muru

Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla - Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen

Lisa Lemke: Grillatun kera - kastikkeet, lisukkeet, salaatit ja jälkiruoat

J.D.Salinger: Sieppari ruispellossa

Paulo Coelho: Brida

Paul Torday: Ventovieras  varattu!

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Suvi Vehmanen, Laila Nevakivi: Lapsen oma talvikirja  

Graham Moore: Kuolema Sherlock seurassa

Ilona Pietiläinen: Villa Charme - Tuunaa ja kaunista kotiasi

Aravind Adiga: Viimeinen mies

Puutarhamaailma 2012

Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Karin Slaughter: Pettävä Hiljaisuus

Kim Edwards: Unien järvi

Karin Slaughter: Kivun jäljet

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän

Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus

Ruediger Schache: Sydänmagneetti - Vetovoiman salaisuus

Mauri Leivo: Kuikka alkulintu

Max Manner: Vapauttaja

Ilona Pietiläinen: Koti lehvistön varjossa - Rintamamiestalon uusi elämä

Anne Holt: Julkkismurhat

Denise Mina: Ampiaiskesä

Tee itse Terveyssnapsit, -viinit ja -liköörit

Philippa Gregory: Punainen kuningatar

Tess Gerritsen: Eloonjäänyt

Tatiana de Rosnay: Mokka

Laura Paloheimo: Klaukkala

Roberto Bolaño: Jääkenttä   varattu!

Johan Theorin: Verikallio

Johan Theorin: Yömyrsky

Johan Theorin: Hämärän hetki

Love
Leena Lumi

Feeling Good

INTERIÖÖRILUMOOJATTAREN KOTONA!

Lauantaina olin ensimmäistä kertaa Ilonan kotona, sillä olimme aikaisemmin tavanneet muualla. Tämä on nyt se koti, josta voitte nähdä ihania kuvia Talven taikaa -kirjassa sekä lukea kodin tarinoita. Minulle Ilonan koti alkoi näistä kauniista ikkunoista ja

seinistä, jotka nekin oli somistettu kauniisti. Tavara, jota saimme ostaa itsellemme tuli Sateenkaarentaa Riikalta. 

 Jo nähdyn ikkunan toisella puolella näytti sitten tällaiselta. Huomatkaa upeat verhot!

Sama kohta muutaman metrin toisesta kohtaa ja näemme kruunun, joka ei halua tulla minun kuvaamakseni sekä tapetin, josta pidän niin paljon, että...Mutta mikäs punalakki tuossa oikeassa alakulmassa nököttää?

Tonttuperhe meitä muistuttaa joulun lähestymisestä, vuoden ihanimmasta juhlasta. Huomatkaa kauniit peilit, joista keskimmäisestä itseään peilaa kaunis kesäkauris.

Olen keittiössäviihtyjä, joten tässä Ilonan avohyllyjä. Mikään ei ole yhtä nerokasta kuin avohyllyt, jossa kaikki tarvittava on otillaan. Ja onneksi minäkin löysin tämän idean kirjasta Toscanan auringon alla. Italiassa avohyllyt ovat itsestään selvyyttä juuri niiden käytännöllisyyden vuoksi. Miksi ihmeessä piilotella kauniita esineitä, käyttöesineitä, jotka eivät edes ehdi pölyyntyä, ovien taakse.

Hyllyä pitkin katse etenee ja tässä vaiheessa en vielä ollut tajunnut, että minulle oli laitettu syötti, johon Ilona tiesi minun ihastuvan...

Olen ollut ennenkin heikotuksessa Ilonan tapaan sitoa verhoja. Muistattehan haarukan ja sydämen sitomassa pitkiä valkeita verhoja. Tässä talvinen kranssisydän, joka syleilee uskomattoman kauniita verhoja. Vakuutan, että kuva ei anna ulos kankaan väriä. Sattuu olemaan yksi suosikkivärini, joka on melkein myyrä, mutta siinä vähän lilaa...Verhon oikeampi väri on tätä ylemmässä kuvassa.

Ja nyt kun kiitän Ilonaa ja Riikkaa Ilonan kuvalla mahtavasta Pop up -päivästä, teen myös omia huomioitani. Jos tämä teksti yhtäkkiä katoaa, Ilona on niin vaatinut;-) Ensinnäkin olen huono kuvaaja, tai siis sisäkuvat ja valot ovat vaikeinta, mitä tiedän. Toisekseen unohdin kuvata pönttöuunin ja monta, monta muuta, sillä huomioni veivät eräät yksityiskohdat, joista Interiöörilumoojatar Ilona on tyystin vaiennut niin kirjoissaan kuin muutenkin. Paljastus: Ilonalla on erittäin modernia mukavuutta kaiken vanhan keskellä ja kaikki vanha, mitä hänellä on, on paljon, paljon kauniimpaa livenä kuin kenenkään kuvissa. Mahtavin modernius on suurehko poreamme isossa huoneessa kaiken patinoituneen joukossa, omassa nurkassaan. Säväyttävää! Minusta poreamme olisi voinut rohkeasti olla kirjassa Talven taikaa ja Ilona siellä vaahtokylvyssä pinkkiä kuohuviiniä nauttimassa. Modernin ja vanhan liitto on taivaassa solmittu. Jos kaikki on vain vanhaa, huomaa äkkiä, että puuttuu ns. munaa. Toinen iso huomioni oli se, että vanhaa oli sielläkin, missä ei uskoisi: Vessan oven sulki painava haka ja muutenkin toaletin tunnelma oli kuin jostain aidosti vanhasta talosta: Eihän siinä ehtinyt edes pissata, kun alkoi aikamatkustus...

Nyt alamme odottaa, mihin sisustuslehteen saamme paljatusjutun: Ilona Pietiläisen kauniin kodin salat!

Kiitos, Ilona ja Riikka♥

Love
Leena Lumi

KRUUNUN HURMAA NYT MYÖS MAKKARISSA

Eilen oli siis ihana Pop up -päivä Ilonalla, jonne Riikka toi myyntiin ja hipelöitäväksi kaikkea houkuttavaa. Nyt siis kerron, mitä tuli hankittua eli

sain vihdoinkin myös makuuhuoneeseemme kruunun. Riikka tilasi sen minulle Tanskasta ja tein valinnan vahvasti ajatellen päätyseinän tummaa tapettia, Salaista puutarhaa (Borås), jossa tummalla pohjalla kukkaköynnöksiä hennonvaaleanpunaisin kukin.

Kun kruunussa on valot, kuvat eivät oikein anna kruunua itseään 'ulos', joten tässä ilman valoja. Vasemmalla siis minun modernit yöpöytähyllyni Ikeasta ja oikealla arvokkain huutokauppaostokseni ikinä, joka toimii R:n yöpöytänä.

Kruuun lisäksi ostin lisää Talven taikaa -kirjoja. Yksi lähtee palkinnoksi seuraavaan arvontaani ja loput joululahjoiksi. Kruunun lisäksi mukaan lähti kaunis jouluinen sohvatyynyn päällinen, joka löysi heti paikkansa takkahuoneen sivustavedettävältä sängyltä. Pakko todeta, että samalla hetkellä kun kruunu oli katossa, alkoi kuulua lumivyöryn ääntä ja eräs makuuhuoneen sisustuselementti katoaa tänään lopullisesti. Sen tiimoilta teinkin jo Riitalle lisätilausta;-) Katoaja on hirvitys vaateripustinteline, jota R. on raahannut mukanaan ties kuinka kauan. Nyt kun se lähtee, tulee lisätilaa ja kiviseinään iskemme patinoituneet koukut kylpytakeille. Olen aina sanonut, että suuri makuuhuoneemme näköalalla lehtoomme, on kotimme viimeisin remonttikohde ja tämän päivän jälkeen tuo asia vain vahvistuu: Nyt makkarimme on kuin uusi ja odottaa enää vain luonnonvalkoista nukkamattoa, joka on erikoiskokoa ja kestää tulla neljä viikkoa!

Minulla on aika paljon ihania kuvia Ilonalta, mutta jätetään sokerit pohjalle eli nyt lähden sitomaan yhtä  isoa syreeniä, että se selviää talven lumikuormasta, sitä ennen brunssi, joka on pahasti myöhässä ja kun hämärä putoo, me asetumme nauttimaan isänpäivän ateriasta. Palataan!

Love
Leena Lumi

PS. Tässä Salainen puutarha Boråsin sivuilta:

KAUNISTA VIIKONLOPPUA, HYVÄÄ ISÄNPÄIVÄÄ

Viikot juoksevat kuin kevätvirta. Vasta eilenhän oli isänpäiväviikonloppu, sillä kuin eilen kirjoitin tämän. Kaunis marrassää houkuttaa rantapoluille, vuoren rinteille. Sen jälkeen valmistan viikonlopun herkut: Huomenna lähden jo aamuvarhain Ilonalle, jonnen Riikka tuo kaikkea kivaa, kaunista, houkuttavaa.

Ensi viikolla on teidän vuoronne, sillä paljastan suosikkinne ja saatte valita vuoden 2012 kauneimman kirjan kannen. Tapahtuma on entiseen tapaan arvonta.

Vieteteään kaunis viikonloppu ja hemmotellaan isää. Me, joilta isä on jo poissa, voimme lähteä tähtipoluille...siellä isä on.

♥: lla Leena Lumi

Sing Me A Song Again Daddy

VUODEN LUONTOKUVAT 2012 - SUOMEN LUONNON VUODENKIERTO

Mustaa ja siinä jääkiteitä. Yksinkertaisen kaunista luonnon kristallia, jonka on upeasti kamerallaan tallentanut meidän kaikkien iloksi Antti Harkko, tämän vuoden luontokuvakilpailun voittaja. Kädessäni on kuten arvaatte Vuoden luontokuvat 2012 – Suomen Luonnon Vuodenkierto (Suomen Luonnonkuvaajat Ry/WSOY).  En tiedä mennäänkö nyt jo luonnon pinnan alle, sillä selvästi kuvattavat kohteet alkavat muuttua. Vedenalainen kuvaus on koettu, ketut, supit, joutsenet tallennettu, nyt on kuin haettaisiin pientä, josta kamera kasvattaakin elämää suurempaa. Tämä näkyy niin oivasti paitsi voittajakuvassa myös monen muun tallenteissa. Esa Ilmolahti on kuvannut kevätjään kuplimisen, Lasse Niskalan kuva koralliorakkaasta pursuaa näkemisen neroutta, jota tuomaristokin kuvailee näin:

Tämä kuva voisi olla ”Peikkometsän urkupillistö”. Koralliorakkaan jääpuikkomainen pillistö on saatu hienosti esille lähes mustaa taustaa vasten. Valkoinen sieni täydentää sopivasti kuvan sommittelua.

Vuoden luontokuva –kilpailu järjestettiin nyt 32. kerran. Kuvia kilpailuun tuli yli tuhannelta kuvaajalta 10 771 kappaletta! Kilpailun esituomaristossa vaikuttaa mm. Heikki Willamo, jonka kirjat Tintti ja Tiiteri, Kultaturkki ja Pihasta metsään ovat oman kirjastoni luontohelmiä.

Kirjan alussa mainitaan eri sarjojen voittajat, kilpailun säännöt sekä miten sarjat jakaantuvat. Esimerkiksi sarjaan ’kasvit’ voi osallistua suomalaisia luonnonvaraisia kasveja ja sieniä tai niihin liittyviä aiheita esittävillä kuvilla. Vuoden luontokuvat on paitsi hurmaava kuvateos myös kirja täynnä artikkeleita vuoden ajan sääilmiöistä, erilaisista tapahtumista ja vaikka kertomus ’Kesä tulee tunturiin.’ Tunturijutun teksti ja kuvat ovat Jorma Luhdan ja olisin jälleen kerran niin halunnut tarjota teille kuvan tunturipöllöstä, mutta kuvaajien tavoittaminen on tosi vaikeaa. Kun heidät tavoittaa, he ovat aivan innoissaan antamassa kuvia. Minulta meni päiviä ja sain kiinni vain kolme kuvaajaa! Toivonkin, että kirjan tekijät laittavat seuraavaan kirjaan yhteystiedot niiltä kuvaajilta, jotka ovat innokkaita edistämään vuoden luontokuvien suosiota. Tunturipöllöä voitte ihailla nyt siis blogini viime vuoden kauneimmassa kirjassa eli Linnut lumen valossa.

Yllä vanhan tuttumme Mauri Leivon kuva Kosiomenot. Maurinhan muistamme kirjoista Savanni hengittää ja Kuikka alkulintu. Näin Mauri riskilöiden kosiotouhuista:

Sumu lepäsi raskaana Porvoon Söderskärin ulkoluodon yllä, oli arktisen lintumuuton välipäivä. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja lähdin saarikierrokselle mukanani teleobjektiivi jatkeineen. Pian huomasin aktiivisesti soidinta käyvän ja viheltelevän riskiläryhmän rantakalliolla kulkureittini varrella. Näkösuojassa hiivin lähelle riskilöitä ja kalliolla maaten aloin kuvata ja seurata lintujen hauskoja kosiomenoja. Putken alle pistin paksun karvahatun herneettömän miehen hernepussiksi.

Minä kyllä en nyt ymmärtänyt mitään tästä hernepussista, mutta olen ennenkin jäänyt ulalle, kun Mauri alkaa kuvailemaan…

Tämä kirja on kaunis ja se alkaa jo kannesta, johon on valittu juuri oikea kuva: Juha Sajannin Aamutanssi on huikea! Kalatiirojen aamuinen kisailu ei jätä ketään kylmäksi ja minulle tulivat mieleen monet seikkailut merellä, kun piti pesintäaikaan varoa menemästä tiirakarien lähelle, sillä muuten sai kyllä linnuilta kyytiä.

Kauneuden lisäksi Vuoden luontokuvat on hyödyllinen, sillä vaikka kuvaajien yhteystiedot on salattu kuin kruununjalokivien säilytyspaikka, on kirjan lopussa tarkat tiedot kunkin teoksessa mukana olevan kuvan teknisistä tiedoista, joista harrastaja löytää vinkkiä, millaisin välinein ja asetuksin kuvat on otettu.

Minulle kuitenkin tunnetusti kaikki vähänkin koiramaiset nisäkkäät vaikuttavat ja liikuttavat. Muistatte varmaan Esko Kivistön koskettavat supikuvat kirjassa Vuoden luontokuvat 2011. Nyt minua vei aamu-usvainen suo, jossa

VilleHeikkinen on kuvannut tämän pastellisävyisen suden Kuhmon Viiksimossa. Hän oli siellä tarkoituksenaan kuvata karhuja ja niitäkin tuli, mutta myös tämä komistus.

Suden olemus kantaa sitä taikaa, jonka minä näen ja tunnen olevan luontokuvauksen sielu ja veri: Saada olla liki villiä! Jos ikinä vain ehdin, ryhdyn vielä luontokuvaajaksi, sillä onko mitään kuin olla yhtä luonnon kanssa. Maata aamun kajossa hiirenhiljaa väijypaikassa havujen peitossa kameran, ei ikinä aseen kanssa. Luontokuvaus edistää luonnon ja villieläinten arvostusta. Se tuo kaikille liki sen, minkä pitäisi olla meille kaikille tärkeintä: Villin luonnon suojelemisen.

Ari Kuuselan Liito-oravat saavat edustaa sekä kirjan söpöstelyä että uhanalaista luontoamme. Jos haluat puutarhaasi liito-oravan, älä ikinä kaada sieltä pois viimeistä haapaa. Meillä on nyt vanha haapa, jossa joka kevät pesivät kahdessa tai kolmessa kerroksessa tikat. Olen lukenut, että kun tikat jättävät puun, seuraavaksi tulevat lepakot ja liito-oravat…

*****

Kiitos kuvaajille taas kerran ikimuistoisista kuvista♥

DOWNTON ABBEY JA VASTAAN HAASTEESEEN

Tänään klo 21 alkavat Downton Abbeyn kolmannen kauden jaksot. Minä en alussa katsonut koko sarjaa, vaikka Jael usein kirjoitti siitä minulle. Vastasin vain, että 'minulla ei ole aikaa katsoa televisiota'. Juu, aika tylyä, mutta Jael tuntee minut;-) Sitten Akissfromthepast kehui myös sarjaa minulle ja hänkö se oli joka osasi sanoa taikasanat: 'Tämä muistuttaa sarjaa Mennyt maailma'. Se oli menoa ja nyt minua ei mikään pidä erossa sen aikakauden Englannista, joka jaksaa kiinnostaa aina vain. Upeat näyttelijävalinnat, mitkä puvut, Mary on niin...en osaa sanoa ja Matthew osaa pistää hänelle juuri sopivasti, ei liikaa, kampoihin. Mary ei ikinä huolisi mitään haaleaa kylpyä! Entäs sitten Granthamin kreivitär, perheen mummo, joka on niin teräväkielinen, mutta useimmiten kultainen sydän pilkistää kaiken alta. Tänään Helsingin Sanomissa Leena Virtasen juttu Downton Abbeysta.

Olen saanut Annikalta, Opuscololta sekä Helmi-Maarialta A Blog with Substance -haasteen. Kiitos♥

Nyt pitää sitten taas yrittää kertoa jotain itsestä ja vasta olen sen tehnyt. Siis kahdeksan satunnaista asiaa itsestä. En jaa haastetta tällä kertaa eteenpäin, sillä tuntuu kuin kaikki olisivat tämän jo tehneet, mutta jokainen halukas voi tämän tästä napata mukaansa. Olen vain odottanut sopivaa rakoa vastata eli olen myöhässä. Voi kunpa keksisin jotain uutta...

1)  En ole niin sosiaalinen kuin mitä heijastan ulospäin. Tarvitsen paljon tilaa ja aikaa olla myös yksin.

2)  Mielestäni elämäni ainoa todellinen ylellisyys ovat hitaat aamut kera Hesarin ja Robertsin suklaakahvin. Huomenna suklaakahvini on entistäkin parempaa, sillä Jael lähetti tänään mahtavaa hasselpähkinäkahvia, joka on minusta parasta sekoitettuna suklaakahviin suhteessa 50/50. Kiitos Jael♥

3) Ensi kevät tulee olemaan minulle suurten mullistusten aikaa. Toivottavasti pää kestää!

4) Elän lukeakseni, mutta en elä blogatakseni, joten joskus tämä loppuu...

5) Minulla ei voisi koskaan olla ystävää, joka murhaa kettuja. Tai kohtelee mitä tahansa eläintä huonosti.

6) Olen välitön, mutta nettimaailma on opettanut minulle kohtuullista yksityisrajojen vetämistä.

7) Vaikka minusta kaikkein huonointa kirjallisuutta ihan kaikesta edustavat yltiöromanttiset, ylikevyet viihderomaanit, koin suuria tunteita Maryn ja Matthewn lumisuudelman aikana. Kaksi ihan eri asiaa, vai mitä Katja? Mary ja Matthew ovat romantiikan laatua!

8) Luen nyt kirjaa, jossa viihdyn ja viihdyn. Kyseessä kirjailija, jonka ensimmäisen kirjan luen aina vain uudestaan, toisesta kirjastaan pidin vain kannesta, kolmatta en lukenut häneltä ollenkaan ja nyt taas hän tuntuu kirjoittaneen minulle...

Sataa räntää. Kunpa taivaalta alkaisi pudota hiljaisia, kuivia puuterilumihiutaleita...

Mahtavaa Downton Abbey -iltaa!

Love
Leena Lumi

PS. Talven taikaa ensimmäinen painos on myyty loppuun! Toinen on jo tulossa. Minulla jutun Ilonan kirjasta on tähän mennessä lukenut jo 300 kävijää. Myös Annika on postannut Talven taikaa kirjasta täällä

PPS. Kolme minuun vaikuttanutta kirjaa Britanniasta: Kuin jokin päättyisi, Vieraan lapsi ja Humiseva harju. Paljon, paljon muitakin on, mutta tässä nopea otanta.

REVOLUTIONARY ROAD JA TUNNUSTUS

Jos joku ei ole vielä nähnyt elokuvaa Revolutionary Road, niin tänään siihen on tilaisuus, sillä filmi tulee subilta klo 21. Me näimme tämän ensin elokuvateatterissa ja sen jälkeen ostimme omaksi. Katsomme hyvät filmit monasti ja nyt tunnen jo jokaisen Aprilin (Kate Winslet) henkäyksenkin kuin se pyyhkisi ihoani.  Filmi palvoo Richard Yatesin samannimistä kirjaa Tuskin asiaan vaikuttavat pelkästään suosikkinäyttelijäni Kate Winslet ja Leonardo di Caprio. Ohjaaja Sam Mendes on tehnyt loistavaa työtä, mutta kaiken ydin on ehkä kuitenkin aihe, josta saankin nyt aasinsillan saamaani tunnustukseen:

Sain Beatelta Sunshine Award -tunnustuksen, kiitos Beate♥ Kysymyksiä on vain viisi, mutta minä taidan nyt niitä hieman lisätä sekä muunnella po. filmin ja erään lehtijutun innoittamana. Tilasin viikon kevennykseksi Anna -lehden ja mistään kevennyksestä ei tietoakaan, sillä numero 44 räjäytti tajuntani. Henna Hietamäen jutussa Kyllästyin järkeviin päätöksiin bisnesmaailmasta maailman kiertolaiseksi ryhtynyt Päivi Kannisto kertoo elämänmuutoksestaan. Ja tätä ette minusta tienneet: Haluaisin olla Euroopan kiertolainen ja myydä sitä ennen kaiken omaisuuden pois! Meidän perheen Järki on toista mieltä, sillä hänestä vähempikin reissaaminen riittää. Tosin sitten taas, jos minä kysyisin, että muutetaanko pysyvästi vaikka Kreikkaan tai Portugaliin, hän olisi heti valmis. Minusta tässä on joku outo ristiriita...Ja nyt osin muutettuihin kysymyksiin:

1) Pitääkö elämän suuri unelma saada/uskaltaa toteuttaa, kuten halusivat elokuvan Revolutionary Road April ja Frank, vai pitääkö vain tyytyä sovinnaiseen: matkustaa kerran vuodessa etelään ja merkkipäivinä kaupunkilomille? Olisitko sinä valmis muuttamaan kaiken? Minusta pitäisi toteuttaa, sillä elämä on niin lyhyt ja sitten se on ohi. Olen tyytyväinen mitä on, mutta minä meillä olisikaan ilman unelmia...:

Ilman unelmia
meillä ei ole mitään.
Ei tulevaisuutta,
ei toivoa paremmasta.
ei uskoa uuteen.
Ilman unelmia
taistelumme on turhaa,
sanamme tyhjiä ja tarkoituksettomia.
Ilman unelmia
kuljemme toistemme ohi
näkemättä, tuntematta,
rakastamatta.
Ilman unelmia
kuolemme pystyyn
kuin kelohongat,
täynnä palokärjen
varsin vakavia,
ylen yksitotisia
ja pelkistetyn puisevia
päiväkirjamerkintöjä.

- Sinikka Svärd -
Kerron Sinulle Unelmista (Minerva 2009)

2) Jos elämässäsi olisi koko ajan kuin harmaa kalvo, vaikka kaikki näyttää ulospäin upealta ja tuntisit, että jossain on toinen juna johon nousta, uskaltaisitko jättää kaiken ja nousta uuteen junaan muiden kauhisteluista huolimatta? Minä muuten tein sen kolmikymppisenä eli jätin taakseni koko entisen elämäni, sillä tunsin, että en elänyt 'minun elämääni'. Piti hypätä yksin pimeään löytääkseen valon! Lähdin uuteen elämään käytännössä jenkkikassi kädessä, mutta olen niiiin onnellinen, että kerrankin kuuntelin sydämeni ääntä ja suunnistin tunteiden koordinaattien mukaan.

3) Kolme tärkeintä asiaa elämässäsi? Minulla perhe, terveys ja intohimo.

4) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi? Minulla Englanti.

5) Elämäsi parhain saavutus? Minulla se, että tulin vahvaksi, mutta en kovaksi.

6) Suosikkiharrastuksesi?  Minulla lukeminen, kirjoittaminen, puutarhailu, elokuvat ja issikkaratsastus aina kuin vain ehdin laittaa koko päivän likoon, sillä sen se vie. Matkustamista en tähän laita, sillä minulle se on tapa elää, ilma jota hengitän...

7) Suosikkimusiikkisi? Minulla vanha jazz, ooppera ja Adele.

8) Paheesi? Minulla herkut...

9) Suosikkivuodenaikajuhlasi? Minulla aina vain joulu, jota kannan sydämessäni läpi vuoden. R. on huomannut minun hyräilevän joululauluja juhannuksenakin...

Jaan tätä tunnustusta seuraaville:

Annika K
Opuscolo
Katja/Lumiomena
Helmi-Maaria
Hanne/Valkoinen leinikki
Tuulia/Lukutuulia
Susa
Ketjukolaaja

Mukavaa viikkoa teille kaikille! Minulla on menoviikko, joka huipentuu lauantaina Ilonalle. Siis tosi sopiva viikkoa vastata tähän tunnustukseen sekä myös erääseen toiseen loppuviikosta.

Love
Leena Lumi

Set fire to the rain

PETER JAMES: KUOLEMA EI KÄY KAUPPAA

Luke oli Caitlinin poikaystävä. Hän suoritti Brightonin yliopistossa tietotekniikkaopintoja, joiden sisältöä hän ei ollut koskaan onnistunut selittämään niin, että Lynnkin ymmärtäisi. Lynn oli tavannut elämänsä aikana kaikenlaisia renttuja, mutta Luke oli ihan omaa luokkaansa. Luke ja Caitlin olivat seurustelleet runsaan vuoden, ja tuona aikana Lynn oli onnistunut saamaan pojasta irti noin viisi sanaa, ja nekin kovan yrittämisen jälkeen. Lynn oli alkanut uskoa, että nuorten välinen ihastus johtui siitä, että he molemmat tulivat samalta planeetalta – jostain maailmankaikkeuden toiselta laidalta. Linnunradan sivukujilta.

Peter Jamesin uusimmassa jännitysromaanissa Kuolema ei käy kauppaa (Dead Tomorrow, Minerva Crime 2012, suomennos Leena Mäntylä), kirjailija, käsikirjoittaja, tuottaja ja yksi Ison-Britannian suosituimmista dekkaristeista osoittaa jälleen kerran, missä hän on kaikkein vahvimmillaan: Tarinan uhrien kuvaamisessa! Muistatte ehkä Michael Harrisonin, Kellie ja Tom Brycen, Skunkin ja Beathanyn sekä Abbyn, joka oli menossa Brighton Marinaan elokuviin katsomaan Sovitusta, kun…

Uusimman Roy Grace –sarjan keskiöön nousee eronnut Lynn Becket, jonka teini-ikäinen tytär Caitlin on kärsinyt vaikeasta maksasairaudesta 9 –vuotiaasta saakka. Lynnin mies, konemestari Malcom Beckett on jättänyt perheensä toisen naisen takia, mutta välittää edelleen kovasti tyttärestään ja tytär kaipaa sitä kotia, jossa he asuivat kaikki yhdessä, vain se oli ’oikea koti’. Lynn on kuin BBC:n laatusarjat, joissa ihmiset näyttävät oikeilta, eivät Kauniit ja rohkeat –sarjan barbeilta. Lynn ei jaksa aina huolehtia ulkonäöstään, hänellä on rahahuolia ja jääkaapin särkyminen voi olla hänelle pieni maailmanloppu. Hän itse työskentelee perintätoimistossa, jossa näkee, mihin ylivelkaantuminen voi johtaa. Silti Lynnille annetaan nyt enemmän kuin ihminen voisi kestää ja hän on valmis hyppäämään pimeään, sillä Caitlin ei tunnu saavan maksasiirrettä julkisen terveydenhuollon kautta ja aika on loppumassa. Pimeässä Lynnin ainoaksi valoksi paljastuu yllättäen Luke, jossa hän on inhonnut kaikkea ulkonäöstä alkaen…

Sussexin etsintäyksikön osalta kaikki alkaa siitä, kun Brightonin edustalta alkaa löytyä ruumiita, joilla ei ole sisäelimiä. Jäljet johtavat Roy Gracen ja tämän tiimin Romaniaan julman sisäelinkaupan jäljille. Roy piipahtaa myös läheisen kollegansa luona Münchenissä, jossa on tehty viimeinen näköhavainto hänen vuosia sitten kadonneesta Sandy-vaimostaan. Sarjaa järjestyksessä lukevat tietävät, miten koukuttavaan kohtaan jäimme viimeksi!

Tällä kertaa minua ei nyt hetkauttanut Sandy, vaan Lynn vei kaiken huomioni. Hän ja hänen uskomaton sisunsa. Caitlin on myös kuvattu tavattoman uskottavasti maksasairaana, sillä juuri noin voisi olettaa vakavasti sairastuneen teinin suhtautuvan epäoikeudenmukaiseen kohtaloonsa. Sen sijaan varsin vähän kiinnosti poliisityöskentely, josta miehet niin rakastavat kertoa pikkutarkasti yksityiskohtia ja nimetä niitä operaatio sillä ja sillä nimellä. Nyt on menossa Sussexin poliisin tietokoneohjelman operaatio Neptunukseksi nimeämä tapahtuma, jota tähdittävät miehet aivan toisin kuin loistavassa brittilauantaisarjassa Scott & Bailey, jossa machoilulle ei anneta edes pikkusormea.

Myönnän kirjoittaneeni edellisestä Jamesin kirjasta Kuolema peittää jäljet (Dead Man’s Footsteps) kertoessani, että ’uskallan sanoa, että jos pidät Colin Dexterin Morsesta, pidät myös Roy Gracesta.’ En vieläkään peru sitä, vaikka Roy Grace on joskus kuin haalea kylpy, hieman laimea, itseänsä täynnä ja niin hyveellinen. Hänen täydellisyytensä murenee vielä, ennustan…Onneksi Jamesin jutuissa on lihaa ja verta olevia ihmisiä, joille sattuu ja tapahtuu. Peter James on niin oivallinen rakentamaan tavallisen ihmisen kuvausta, että siitä hänelle täydet pisteet. Sen takia minä luen Roy Grace –sarjaa varmaan sateenkaaren tuolle puolen. Toiset voivat jäädä koukkuun jo Sandy-kuvioon, mutta minä tarvitsen näitä Lynnejä ja Skunkkeja.

Jamesin rasitus on liian runsas henkilömäärä. Juuri kun olet noin neljänsadan sivun jälkeen päässyt takaisin kärryille eli juoneen tiukasti kiinni, tulee taas kappale, jossa kaksi uutta nimeä ja heillä vielä lempinimet. Mitä väliä tällä kappaleella on:

Jon Lelliott, joka tunnettiin paremmin nimellä WAFI, oli sukeltanut apunaan Chris Dicks, lempinimeltään Clyde, ja tunnistanut hylyn Scoop-Eeeksi. Hän oli myös löytänyt kajuutasta…

Kaksi virkettä, jotka olisi voitu hyvin sivuttaa aivan toisella tavalla tai vaikka vain kertomalle, että ’sukeltajat löysivät…’

Rikosylikonstaapeli Glenn Branson on kuin vastine Patricia Cornwellin Marinolle. Hän on kiinnostava  ollen täysin Royn vastakohta. Rasvaista ruokaa mässyttävä sottapytty, joka tietää kaiken elokuvista, musiikista ja pukeutumistyylistä, mutta joutuu nyt onnettomuudeksi punkkaamaan Gracen asunnossa, koska vaimo on heittänyt hänet ulos. Varmaan rankka asuinkumppani, mutta kiinnostava persoona lukea.

Miten nyt tekee mieli sanoa, että tämä sarja kannattaisi lukea kronologisessa järjestyksessä eli Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple), Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead), Kuolema ei riitä (Not Dead Enough) ja Kuolema peittää jäljet (Dead Man’s Footstep). Toisaalta Roy Grace on toistaiseksi muuttunut niin vähän, että hyvin voi aloittaa vaikka tästä uusimmasta. Minulle tähän asti paras on ollut Kuolema katsoo kohti, kiitos aivan uskomattomien roolihahmojen Kellie ja Tom Brycen.  Ja toisena tulee ensimmäinen eli Kuoleman kanssa ei kujeilla.

Olen ilolla huomannut, että Roy Grace -sarjan suomalaiset kannet ovat kohentuneet: Rankka tarina, mutta kaunis kansi, olkoon jännitysromaanin normi. Elinsiirtokauppa on niin rankka ja todellinen rikos, että ymmärrän olla kiitollinen kannesta, jonka otaksun kuvaavan Brightonia.

Peter Jamesin teoksia on käännetty jo yli kolmellekymmenelle kielelle ja Roy Grace -sarjaa on myyty yhteensä yli yksitoista miljoonaa kappaletta! Varteenotettava brittidekkaristi siis: Suosittelen!

***** 

Muut lukemani dekkarit löydät täältä

*****

Eräänä aurinkoisena helluntaiaamuna kotonani soi puhelin. Isä vastasi. Hän sai kuulla, että hänelle oli löytynyt uusi munuainen Tanskasta. Laukku oli odottanut pakattuna jo kauan ja vanhempani nousivat taksiin, jossa matkustivat kohti Helsinkiä, kohti uutta elämää. Aikaa ei ollut hukattavissa yhtään. Kaikki meni hyvin ja meidän perhe osaa olla kiitollinen siitä, että maailmassa on elinluovuttajia. Kun kyseessä on maksan tai munuaisen tuhoutuminen, on aina syytä muistuttaa, että nämä elimet voivat tuhoutua aivan muusta syystä kuin alkoholista, joskin myös siitä. Isäni oli absolutisti, mistä hän huumorimiehenä kehitteli hauskoja juttuja, joita muistelemme etenkin viinilasillisen äärellä. Isä rakas: Kaikki taivaan tähdet sinä!

KOLMAS JA VIIMEINEN

En halua pelkooni kohmettua,
     paras kutsua Bachin Chaconnea
          ja muuatta miestä sen mukana.

Ei hänestä tule puolisoa,
     mutta kahdeskymmenes vuosisata
          hämmentyy meistä kahdesta.

Satuin luulemaan häntä siksi,
     jolle salaisuus on lahjoitettu
          ja katkera kohtalo säädetty.

Yö on sumuinen, hän on myöhässä
     matkalla luokseni Fontankan taloon
          juomaan uuden vuoden viiniä.

Ja siitä loppiaisillasta
          hän muistaa kynttilänvalon
               ja vaahteran ikkunan takana,
                    runoelmani kuolemanlennon...

Ei hän anna keväistä sireeninoksaa,
     ei rukousta, ei sormustaan --
          hän tuo minulle tuhon tullessaan.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
suomennos Marja-Leena Mikkola
kuva Unelma

MURU

Menestyksen avaimet konkretisoituivat viimeistään remontin aikana, kun pölyn keskeltä löytyi neljä täysin erilaista ja toisiaan täydentävää persoonaa. Tunnetta ja älyä, herkkyyttä ja raivoa, neuroottisuutta ja taidetta. Loputonta optimismia ja veret seisauttavaa pessimismiä. Niistä on tehty ravintola Muru, joka avasi ovensa 4.11.2010.

Ja jatko onkin sitten jo uskomatonta tarinaa, sillä Muruun on kolmen kuukauden jonot ja tulee mieleen, että mistä tämä tulivuorenomainen kulinaarinen menestys. Nyt saamme kurkistaa kulissien taakse eli mennä myös Murun keittiöön, sillä Murun ’jengi’, keittiömestari Henri Alén, sommelier Nicolas Thieulon, keittiömestari Timo Linnamäki, sommelier Samuil Angelov, valokuvaaja Nico Backström ja ruokatoimittaja Iina Thieulon ovat tehneet herkullisen ja hauskan kirjan  Muru (Teos 2012), joka ei voi jättää ketään kylmäksi, vaan syntyy jotain liekitettyä…

Kirja on hyvin kiinnostava ja hauska. Siinä on tekemisen meininkiä sekä mahtava rytmi, jossa Nico Bacströmin värilliset ruokakuvat, mustavalkoiset henkilö- ja tilannekuvat rumbaavat ruokaohjeiden ja Murun vuorokausiaikataulun kanssa kuin olisivat ikänsä tehneet vain tätä: hyvää ruokaa antaumuksella ja luovasti. Kirjan ulkoasu on muuten napakymppi, mutta kirjan kansikuvasta voi olla montaa mieltä. Poikani, kokkaamiselle antautunut, takuulla pitää kannesta, mutta entä visuaalinen ystäväni, joka saattaa saada kirjan minulta joululahjaksi. Kansi on siis hyvin ennakkoluuloton ja epäilenpä, että roiskeisessa asussa mannekeeraa itse komistus Henkka. Jotain äijämeininkiä on kannessa ja siis myös vähän muussakin - mausta tinkimättä. Ja näin muut Henkasta:

Henkka on luotettava tiimipelaaja, joka hoitaa lupaamansa asiat varmasti ja ajallaan. Henkan pessimismi ja ehdottomuus on hyytävää, mutta mustavalkoisuudessa on hyvätkin puolensa. Henkka ei yritä oikoa ruoanlaitossa eikä koskaan tarjoile ruokaa johon ei ole itse tyytyväinen.

Henkka on kävelevä gastronominen tietosanakirja. Se jaksaa piikitellä muiden tekemistä virheistä loputtomasti mutta ei osaa itse ottaa piruilua vastaan. Eikä tietysti tarvitsekaan, koska Henkka on aina oikeassa eikä tee ikinä virheitä.

Henkan aamuvuoron bravuuri on pasta, joka on nopeaa, täyttävää ja herkullista. Pasta on aina laatutavaraa. Ruispasta saa henkilökunnan reklamoimaan heti. Tässä Henkan anjovispasta:

2 sipulia

4 valkosipulinkynttä

2 varsisellerinoksaa

100 g kirsikkatomaatteja

2 prk (800 g) tomaattimurskaa

1 dl kivettömiä oliiveja

10 anjovisfilettä

1,5 dl oliiviöljyä

1 appelsiini

1 puntti basilikaa

suolaa

mustapippuria

500 g laadukasta spagettia

parmesaaniraastetta

Hienonna sipulit, valkosipulinkynnet ja varsisellerit. Halkaise kirsikkatomaatit.

Kuumenna oliiviöljy ja kuullota sipulit ja varsisellerit pehmeiksi. Lisää pannulle halkaistut kirsikkatomaatit ja tomaattimurska. Hauduta kastiketta miedolla lämmöllä noin tunti.

Halkaise oliivit ja hienonna anjovisfileet. Raasta appelsiini ja purista siitä mehut. Hienonna basilikanlehdet.

Lisää pannulle oliivit, anjovikset sekä appelsiinin kuoriraaste ja mehu. Mausta suolalla ja pippurilla. Sekoita lopuksi joukkoon basilika.

Keitä spaghetti runsaassa vedessä pakkauksen ohjeen mukaan. Valuta pasta ja sekoita se kastikkeen joukkoon.

Tarjoile pasta heti. Viimeistele parmesaaniraasteella.

Kun Muru avattin Fredrikinkatu 41:ssä, porukan tarkoitus oli laittaa pystyyn hyvää ruokaa tarjoileva mutkaton bistro. Nyt kuitenkin jonot ravintolaan ovat kolmen kuukauden pituiset ja väkeä joudutaan käännyttämään ovelta pois. Kun ryhmä saapuu ruokailemaan, heidän toivotaan nauttivan sekä ruoasta että tunnelmasta täysillä, mutta samalla keittiöväki jo katsoo kellosta, milloin seuraava ryhmä on tulossa ko. pöytään. Murussa ei voine tapahtua sitä, mitä minulle tapahtuu aina uudestaan Siinä Yhdessä Paikassa eli vaikka olisi jo sulkemisaika, saamme ystävieni kanssa jäädä nauttimaan ’vielä yhdet’ ja viimeksi syyskuulla viinipihalla sinisen varjon alla, johon syttyivät tähdet! Ymmärrän kyllä että valtava suosio pääkaupungissa tuo omat juttunsa ja sitten kaiken päälle on vielä ryhmän menestyvä catering…

Väistämättä tulee mieleen fine dining, mutta siitä sanasta ’pojat’ eivät paljon perusta:

Murussa tehdään simppeliä bistroruokaa, jota erehdytään usein arvostelemaan fine diningina. Keittiötä ruoan liiallinen analysointi ärsyttää, sillä tärkeintä on ruoasta nauttiminen ja sen äärellä viihtyminen. Markon keksimä termi fun dining tarkoittaa viimeisen päälle mahtavaa meininkiä ilman pönötystä ja tärkeilyä.

Yllä olevassa kuvassa Murun karibialaiset ritarit, jotka valmistetaan rapeasta briossista. Kirja tarjoaa myös briossien reseptin. Murussa on sekä liha- että kasvisruokia, joten kaikille löytyy mieleistä. Löytyy mm. Savulihamousse, tankoparsat ja punasipulivinegretti, huikea Munakokkeli tryffeleillä ja briossilla, aina herkullinen Bouillabaisse, Särki-lohiceviche ja kuivattua oliivia, Paistettu made, sydänsalaattipaistos ja palsternakkakastike, Katajanmarjalla maustettu poronpaisti, glaseeratut mustajuuret ja huhtasienikastike, Paahdettua ankanrintaa ja suklaista punaviinikastiketta. Jo näistä tuli mieleeni muutama asia ja se on tuo tryffelit. Niistä ei ehkä saada lähiruokaa, vaikka itsekin niitä viljelisin. Siitä oli kasvatusohje yhdessä lehdessä, mutta se on hävinnyt. Tammet on jo istutettu;-) Tahtoo tryffeleitä! Lähiruokaan liittyy se, että ainakin minä toivoisin Murusta saatavan kotimaista ankkaa, jolloin listalle voisi aivan hyvin tulla myös foie gras, sillä Hauhalan hanhifarmi kasvattaa hanhia eettisesti eli eläimiä ei pakkoruokita ja ne saavat oleilla ulkona aitauksissa vapaina. Oikeasti Murussa ei kyllä ole listaa, vaan ruoka vaihtelee kuin tuulen ja tunnelmien mukaan. Kaikki esitellään henkilökohtaisesti asiakkaalle ja niin että asiakas saa juuri mieleistään. Minä haluan nyt Tuoreita tatteja, kirsikkaa ja balsamicoa:

600-800 g tatteja

2 valkosipulinkynttä

voita paistamiseen

3 timjamin oksaa

200 g kivettömiä kirsikoita

½ sitruunan mehu

2 rkl persiljasilppua

6 rkl ikääntynyttä balsamiviinietikkaa

Puhdista tatit ja leikkaa ne sormenpään kokoisiksi kuutioiksi. Halkaise valkosipulinkynnet.

Kuumenna voi pannulla. Paista tatteja timjaminoksien ja valkosipulien kanssa keskilämmöllä kunnes sienet ovat kullanruskeita. Mausta suolalla ja pippurilla.

Lisää kirsikat, sitruunamehu ja persilja pannulle. Sekoita. Anna kirsikoiden lämmetä hetki pannulla, mutta älä päästä niitä kypsymään tai hajoamaan.

Annostele tatti-kirsikkaseos lautasille. Viimeistele ikääntyneellä balsamiviinietikalla.

Onneksi en ole vielä ehtinyt laittaa kaikkia kirsikoitani muhimaan joululikööriin, sillä tätä on pakko kokeilla. Ehdoton suosikkiruokani on tattiruoka ja salaateista se on Murun Tankoparsa-kantarellisalaatti. Kun ensi vuonna yritän Murua kokeilemaan, katsotaan montako kuukautta joudun odottamaan sisäänpääsyä. Tästä lauseesta pidän:

Se, että on kiinnostunut siitä, mitä laittaa suuhunsa, ei ole snobbailua.

Hieno, hauska, antava kirja. Ehdoton ’muru’ omaan keittokirjahyllyyn sekä joululahjapakettiin. Ja viikon päästä on isänpäivä: Tässä jätkämeininkiä, josta isät ikään katsomatta tykkäävät. Oijoi, nyt taisi jotenkin paljastua taas se sisäinen jätkä minussa, sillä olin Murun keittiössä kuin kotonani.

Tämän ylipitkän arvion, tiedättehän minut ja ruoan, saa lopettaa lyhyt stoori herrasta Nicolas Thieulon, jonka auton kyljessä lukee ”Sir Lintsi”:

Lintsi tykkää hyvästä ruoasta. Kun Lintsi tekee vuoroa Murun keittiössä, ruoan kate tippuu dramaattisesti. Ruokaa menee niin paljon omaan suuhun. Voikastikettakin saa valmistaa viisi litraa enemmän kuin normaali-iltana.

*****

Muut lukemani ruokakirjat löydät täältä

HASSELBACKAN PARMESAANIPERUNAT

Kodin Kuvalehdestä no 20, Kiia Rengon jutusta Peruna on parasta, nappasin hiukan tuunatun ohjeen Hasselbackan perunalle. Kirjoitan sen lehden mukaan, mutta kerron jo nyt, että tuskin peruna kypsyy mainitussa ajassa, riippuu tietenkin paljon perunan koosta ja lajikkeesta. Me pidimme tunnin 175 asteessa ja sekin saattoi olla liian vähän.  Pidämme superherkullista Aurajuustoperunavuokaa tunnin 200 asteessa. Jutussa on suositus tälle herkulle pihvin kanssa, mutta kyllä maistui grillatun lohenkin kera. Kuten tavalllista halusin taas oheen tomaatti-mozzarellasalaattia, mutta nyt vedin nopeasti 'hihasta', kun kotona olikin vain kotimaisia, luomukirsikkatomaatteja, mutta saman asian ajoivat, vaikka olin unohtanut ostaa mozzarellaa;-) Kun keskityn tuohon salaattiin, teen sitä heti kahdeksi päiväksi. Muutenkin on tapana varmistella seuraavaa päivää siten, että ainakin sunnuntain brunssille löytyy ruokaa. Sitten on kiva fiilistellä pitkään hyvän ruoan ääressä hämärän pudotessa kynttilöiden valossa.

Huomatkaa valkoinen 'kastikkeeni' perunalle. Se on taas sitä herkullista, joka valmistuu, kun sekoittaa Estrella Tzaziki Dipmixin kermaviiliin edellisenä päivänä ja laittaa jääkaappiin vetäytymään. Sitä aina myös katkarapusalaatin kanssa. Lehden jutussa ei ollut kastiketta, mutta minä kaipasin sitä ja sopi todella hyvin. 

5- 6 annosta

20 pientä, kiinteää perunaa
suolaa
1 dl voisulaa
1 dl korppujauhoja
1 dl parmesaaniraastetta

Kuori perunat. 

Leikkaa perunoihin syviä viiltoja noin puolen sentin välein leveyssuunnassa siten, että viillot yltävät lähes pohjaan. Varo, ettet leikkaa pohjaan asti ja katkaise perunaa.

Nosta perunat voideltuun tai leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan.

Valele perunat voisulalla.

Ripottele pinnalle suolaa makusi mukaan, sekä reilusti korppujauho-parmesaaniseosta.

Paista perunoita 175 asteessa uunin keskitasolla 30-40 minuuttia (meillä tunti!)

Valele perunoille paistamisen puolivälissä voisulaa ja lisää korppujauhoseosta.

Tarjoa esimerkiksi pihvien ja salaatin kera.

***

Pyhäinpäivänä aiomme valmistaa joko gulassia tai toscanalaista uunilohta. Oheen tietysti Hasselbackan parmesaaniperunat, jotka maistuvat myös seuraavana päivänä lämmitettynä.

Guten Appetit!