Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikeastaan edes olemme?

Olen jo kauan tiennyt, että viestitän ympäristööni tahtomattani väärää signaalia itsestäni. Vaikutan sosiaalisemmalta kuin olenkaan. Heijastan ulos ekstroverttia, joka haluaa tavata kaikki ja lähteä kaikkiin kissanristiäisiin. Niin hyvä kuin olenkin muista hyvin intuitiivisesti näkemään, mitä he ovat, sitä huonompi olen ollut tulkitsemaan itseäni. Olen koko ikäni noussut kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät ole lähteneet. Olen parikymmentä vuotta pitänyt kotini ovet selällään kaikkien tulla ja mennä. Vasta tänä vuonna olen tajunnut, että minun on pakko saada luolanainen aikani, sillä muuten en jaksa mitään, enkä ketään.

En jännitä sosiaalisia tilanteita, vaan olen niissä helposti kuin kala vedessä, mutta koen ne usein elämän turhuutena, turhana kohinana. Vihaan small talkia ja haluan syventyä hyvän ruoan äärellä muutaman ystävän ja/tai perheen kanssa tuntikausien keskusteluun, jossa ei aleta inttää, mutta ei välttämättä olla kaikesta samaa mieltäkään. Keskustelun pitää olla uutta luovaa, syviä uria kulkevaa ja muiden erilaisia mielipiteitä sietävää. Inttäjille kuitenkin kiitos ei: Siitä ei synny muuta kuin ajanhukkaa ja pahaa mieltä!

Hannele piipahti meillä viime viikolla ja jostain syystä aloimme puhua juuri ihmisten intuitiosta ja samalla tuli kerrottua niistä enneunista, joita olen nähnyt ja jotka ovat toteutuneet. Mainitsin silloin myös, että en selviä ilman ’omaa aikaani’. Kärsin liiasta seuranpidosta ja joskus voin vain yhdestä ihmisestä seurassa saada niin vahvaa negatiivista intuitiota, että se uuvuttaa. Varmaan joku toinen intuitiivinen kokee minut samoin. Hymyilen paljon, heittäydyn helposti, osaan pitää hauskaa, mutta sille pitää olla tunnetilansa ja aikansa.  Näinä hetkinä olen kuin kaasu, joka täyttää tilan. Tämä nainen tarvitsee ympärilleen tutut ystävänsä, ne samanhenkiset heittäytyjät, jotka voivat hetkessä siirtyä hulluttelusta syvälliseen keskusteluun ja taas takaisin mustaan huumoriin. Tarvitsen heitä, jotka silloin nauravat kanssani vedet silmistä juosten jutuille, joista herkempi voisi loukkaantua.  Pahimmillaan (lue: parhaimmillaan) tällainen tilanne voi ajautua siihen, että pari ystävää kierittelee nauraen lattialla ja huutaa ’aijai, älä enää, lopeta, multa tulee pissat housuun’ ja pari muuta nojaa toisiinsa ja lyö ’pökköä pesään’ parantaen tarinaa entisestään. Kerran tämä tapahtui minulle ja tyttärelleni Berliinin kaduilla ja me vain yllytimme toisiamme. Mitä enemmän me valuimme alaspäin (konkreettisesti naurun takia, mutta ehkä myös henkisesti;), sitä totisemmaksi perheen hämäläinen Järki meni;) Nyt hän osaa jo lähteä tähän mukaan nauttien perheen naisten hulvattomuuskohtauksista.

Sitten se toinen minä istuu sohvalla kalenteri kädessä peruen menoja, joille ei aikanaan osannut sanoa ’ei’. On se hetki, jolloin vuoden seuranpitokiintiö on täynnä ja haluaa vain olla. Tätä toinen minä tekee hyville ystävillekin, joten vika ei ole heissä vaan minussa. Minä olen hän, joka ei halua tavata, seurustella, hullutella.  Tuulee luolien suunnalta…sinne minä nyt haluan mennä. Sallikaa minun!

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on kolumnissa Merkintöjä Pirkko Kotirannan juttu Maan hiljaiset ja epämukavuusalue. Otsikon ’maan hiljaiset’ eivät voi liittyä minuun, vai voivatko sittenkin? Olen kerran istunut rakkaani kanssa huhtikuussa autossa matkalla Pariisiin ja sanoin tuskin kymmentä sanaa enempää ennen Pariisia. Tätä puolta moni ei minusta tunne ja kaikille muille paitsi miehelleni se voisi olla järkytys. On se tapahtunut jonkun ystävänkin kanssa, mutta ystävä luuli välittömästi, että olen jostain vihainen.  No en ole. En vain aina jaksa. Ja nyt sitten Pirkko Kotiranta kirjoittaa, että:

Tutkimuksissa on todettu, että introvertit ovat erityisen herkkiä sosiaalisille ja aistiärsykkeille. Moni rekisteröi ympäristöään alati antennit väristen ja kaikenlaiset pienetkin jännitteet noteeraten – ja väsyy helpommin kuin muut.

Nyt jotain voi naurattaa, sillä minähän olen tavallaan ikiliikkuja ja vedän montaakin projektia samanaikaisesti. Mutta mikä on sen hinta? Energiapiikkini ovat hyvin korkeat ja sitten onkin pakko saada nukkua pari päivää 12 tunnin yöunet sekä saatava olla vähintään viikko ilman mitään seurusteluvelvollisuuksia. Pidän tunteesta, kun hoitelen montaa asiaa tai vaikka vain yhtä, mutta hoitelen sitä ’high’ ja tiedän, että tulosta syntyy. Se on voinut olla toimiminen primus motorina jossain projektissa, se voi olla oman puutarhan uudeksi, omannäköiseksi luominen, se voi olla voittoisa novelli, joka syntyi suden hetkellä tai se voi olla vaikka sarja upeita kuvia sadepisaroissa viettelevästä ristinummiruususta, se voi olla runo, joka on julkaistu lehdessä ja josta sinulle soittaa kyynelehtien ja kiittäen kuuluisa kirjailija tai se voi olla vain ruokafiilis, kun tiedät kokkaavasi jotain todella hyvää ja taustalle soi Adele…Se on kuin yösukellus alasti mereen, mutta se sukellus ei voi jatkua katkeamattomana, vaan välillä on kelluttava tiiran huudon kannattelemana  tähtitaivaan alla – rauhan takia.

Minulla on paras ystävä kuin minä. Kun katsomme toisiamme, katsomme peilikuvaamme. Nauramme ominaisuuksillemme ja alan ihmisenä hän on parin viinilasillisen jälkeen nauranut, että ’kärsimme takuulla kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.’ Ei, sitä se ei ole, vaikka olemme yhdessä kokeneet vielä muutamia vuosia sitten mm. shopholismikohtauksia etc. (Vieläkin meillä on tälle vaiheelle salainen koodisana;) Olemme rauhoittuneet, mutta vielä olisi matkaa siihen rauhan satamaan, jota salaa kaipaamme. Sen nimi on vaikka Salainen puutarha taikka Salainen paikka.

Siis en ole introvertti, enkä ole ekstrovertti, mutta voisin olla jotain niiden väliltä. Vai olenko sitä, mistä kertoo Kotirannan jutun jatko:

Introverttien sisäinen maailma alkoi askarruttaa psykologi Elaine Aronia 1990-luvulla, ja pian tutkimukset johtivat uuden käsitteen HSP syntyyn. HSP on lyhenne sanoista Highly Sensitive Person, erityisherkkä ihminen. Heitä on Aronin mukaan noin 20 prosenttia väestöstä. Kolmasosa heistä on ekstroverttejä.

Elämänkatsomukseltaan HSP:t ovat useammin filosofisia tai spirituaalisia kuin materialistisia tai hedonistia. He kuvailevat itseään luoviksi tai intuitiivisiksi (minä olen molempia!). He eivät pidä small talkista.

Kekkereitä välttelevä ei siis välttämättä ole epäsosiaalinen vaan saattaa suojella yli-intuitiivista itseään turhalta kohinalta.

Tässä se sitten tuli. Ehkä olen HSP, ehkä en. Mietitkö sinä koskaan, miksi et halua lähteä johonkin tilaisuuteen tai miksi ehdottomasti haluat matkustaa pitkää matkaa autossa ja laivalla niin, että maisemat ja ihmiset vaihtuvat, mutta olet kuin levollisesti ’omassa rauhassa’? Miksi lumi on kuin maailman suurin hellyys ja armo, joka suo sinulle mahdollisuuden olla enemmän oma itse? Saat kuin luvalla käpertyä sohvalle lukemaan kirjaa höyryävä teemuki käden ulottuvilla. Kukaan ei odota sinun ryntäilevän paikasta toiseen. Olemaan jo kukonlaulun aikaan valmis sosiaalisen kontaktin ja vuorovaikutuksen kaikkiin vaatimuksiin, kun ennen puoltapäivää, et haluasi sanoa sanaakaan ja vielä vähemmän kuulla mitään kohinaa.


Tässä Aronin kirja Erityisherkkä

Avaimelta on ilmestynyt Susan Cainin kirja Hiljaiset, introverttien maailma. En ottanut tätä kirjaa lukuun, sillä tasan tarkkaan tiedän, että minä en ole maan hiljainen ennen kuin olen tuhkana meressä, mutta suosittelen kirjaa kaikille niille, joille keskusteleva seuranpito on vaikeaa ja jotka ehkä kärsivät ujoudesta. Ihan oikeasti tunnen ujoja, mutta heidän seurassaan menen jotenkin lukkoon ja siis syy on ihan minun. Olen kuitenkin useimmiten se syvällinen keskustelija, kun tapaan toisen ihmisen. Mitä järkeä on tavata ja olla vaiti! Etenkin jos tapaa jonkun vaikka kerran vuodessa: kirjamessut, Savonlinnan oopperajuhlat, kaukana asuva ystävä…Mutta on henkilöitä ja hetkiä, jolloin vaitiolo on lumitimanttijuhlaa, jossa silmät ja kosketus kertovat kaiken.

Susan Cain on verkostoitumistilaisuuksista sitä mieltä, että yksi uusi aito ja oikea kontakti vastaa kymmentä kourallista käyntikortteja!

Love

Leena Lumi

kuva Pirkko-Liisa Surojegin

Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012)


*****


Koska pari ystävääni on nyt löytänyt blogistani Tom Lundbergin kirjan Nykyajan jumalatar  menin itsekin sinne lukemaan, mitä olen kirjasta kirjoittanut ja löysin sieltä testin, joka määritteli minut näin:


Tätä kirjoitusta ei nyt kirjoita Leena Lumi, vaan Hekate – yön, aaveiden ja noituuden jumalatar. Minä uskon oikeudenmukaisuuteen ja esteettisyyteen ja edellytän itseltäni ja muilta korkeaa moraalia. Olen älykäs, itsenäinen, luova, vastuuntuntoinen ja introvertti. Minussa yhdistyvät Artemis-naisen vahvuus ja itsenäisyys sekä Kore-naisen herkkyys. Saatan olla seurallinen, mutta tarvitsen sen vastapainoksi paljon omaa rauhaa, yksinäisyyttä ja yksityisyyttä. Saan energiani voimakkaasta sisäisestä maailmastani, ajatuksistani ja kokemuksistani. Minulla on kirjoittamisen lahja ja olen usein toimittaja tai kirjailija. En suostu tinkimään omista elämänarvoistani edes painostettuna. Minut löytää helposti kirkoista, kappeleista, hautausmailta, taidenäyttelyistä ja yleensä paikoista. joissa elämän ihmeellisyys ja mystiikka ovat kuin käden ulottuvilla ja herkästi aistittavissa. Antiikin Kreikassa harjoitin taikuutta, kuten tyttäreni Kirke (Merin nimimerkki ollut aina Kirke ja hän on sanonut, että jos saa tyttölapsen joskus, nimeksi tulee Kirke!), joka lumosi muun muassa Odysseuksen. Sorretut ja elämässään epäonnistuneet ovat Hekaten erityisessä suojeluksessa.

Minussa on paljon idealistia ja annan jälkikasvulleni tilaa ja vapautta, mutta samalla kannustan heitä varsinkin opintoihin sekä taiteellisiin ja luoviin harrastuksiin. Masentuessani vetäydyn, enkä vastaa sähköposteihin ja voin pitää kännykkääni äänettömällä tai sulkea sen kokonaan. Minä toimin parhaiten, kun uskon asiani ja työni merkitykseen ja oikeutukseen. Minulle on tavallista tärkeämpää löytää työhöni jokin syvempi, usein humaani tarkoitus. Olen voimaa ja herkkyyttä.

*****

Esteet eivät voi musertaa minua. Voimakas päättäväisyys murtaa jokaisen esteen. Hän, joka on kiinnittänyt katseensa tähteen, ei voi muuttaa mieltään.

- Leonardo da Vinci -

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva

Luettuani Susan Sellersin lumoavan kirjan Vanessa &Virginia, joka kertoo kahden kuuluisan sisaruksen Vanessa Bellin ja Virginia Woolfin suhteesta ja elämästä, sain kommentteihin suosituksia lukea kirja Virginia Woolfin naisystävän kirjailija Vita Sackwille-Westin ja miehensä kirjailija Harold Nicolsonin elämästä. Niinpä suositusten saattelemana sukelsin Englantiin ja hetkeen, jolloin Edward VII teki kuolemaa toukokuun 6. pnä 1910 ja hänen viimeisiin hetkiinsä kutsuttiin paikalle Edwardin monivuotinen rakastajatar Alice Keppel, jonka tytär Violet Trefusis oli myöhemmin…

Nigel Nicolsonin teos Erään avioliiton muotokuva (Portrait of a Marriage, WSOY 1991, suomennos Riitta Kallas) olikin poikkeuksellisen kiinnostava kirja, jossa muotokuvaa poikkeuksellisesta avioliitosta kertovat sekä Vita Sackwille-West että hänen nuorempi poikansa Nigel Nicolson nojautuen runsaisiin säilyneisiin kirje- että päiväkirjamateriaaleihin sekä osin Nigelin muistoihin. Kirjeisiin perustavaa tietoa onkin todella kiitettävästi, sillä Vita ja Harold elivät suurimman osan elämästään erillään jo Haroldin diplomaattiuran takia, mutta myös siksi, että Vita ei halunnut seurata Haroldia maihin, jonne hänen miehensä oli kulloinkin akkreditoitu. Kumpikin vuodatti kirjeissään ikäväänsä, mutta molemmat vaikenivat tarkkaan siitä, että he olisivat milloin tahansa voineet päättää erossa asumisen, jos vain olisivat halunneet.  Se ei olisi sopinut heille, sillä he muodostivat parin, jonka oli helpointa rakastaa toista kaukaa. Poissaolo loi rakkauden tunnetilaa ja kaipuuta, kun taas läsnäolo olisi ollut avioliiton tuhoisa totuuden peili.

Vitan äiti Victoria Sackwille-West nai serkkunsa Lionelin 1890 ja tästä avioliitosta syntyi tytär, joka sai nimen Victoria, mutta jota sekaannusten välttämiseksi kutsuttiin Vitaksi. Vitan isoisä oli samanniminen kuin hänen isänsä, joten sekaannusten mahdollisuus lukijalla on kirjassa suuri, mutta onneksi Nicolson tarjoaa yksinkertaisen sukupuun sivulla 73. Jos nimien keksiminen tuntuu olleen vaikeaa, niin myöskin sopivien parien löytäminen, sillä suvun vastustuksesta huolimatta yllä kerrottu serkusavioliitto toteutui. Pikkuserkusavioliitot  olivat aivan tavallisia, mutta että serkut…Tässä valossa kun lukee kirjan tapahtumia, voi kyynikko jo alkaa miettiä degeneroitumista, johon jopa Vita itse viittaa teoksessa, mutta jo kohtaa pyyhkii mahdollisuuden itsetietoisen yläluokkaisesti pois.

Kirja on hyvin monipuolinen ja kiinnostava. Sitä lukiessa ajautuu helposti poluille, joita haluaa seurata pidemmällekin. Silti on syytä tähdentää, että niin Vita kuin Harold olivat tuotteliaita kirjailijoita, vaikka heidät eittämättä aikanaan tunnettiin vahvimmin epätavanomaisesta avioliitostaan ja sen tähden minäkin nyt tämän kirjan luin, sillä minun polkuni on Virginia Woolf. Woolfia Vitan elämässä oli vähemmän kuin muuta, mutta sitä muuta olikin sitten kaiken edestä. Jo Vitan avioliitto Haroldin kanssa oli alun alkaen kyseenalainen, sillä Vita teki varsin alussa selväksi, että hän haluaa vapaan avioliiton, jossa kumpikin saa tyydyttää omia tarpeitaan kenen kanssa haluaa. Vitaa kiinnostivat naiset ja Haroldia miehet, mutta tästä huolimatta pariskunta sai kaksi lasta, Benin ja Nigelin.

Vita piti itseään lahjakkaana, mutta kuumaverisenä. Hän halusi elää itsenäistä elämää ja rakastaa ketä tahtoo ja tälle toiveelleen hän löysi enemmän kuin täydellisen parin alussa mainitusta Violet Trefusista. Violet, joka oli miehille täydellisen kylmä, avioitui kuitenkin Denis Trefusin kanssa puolipakon edessä ilmeisesti äitinsä Alice Keppelin painostuksesta. Tärkeintä oli, että kulissit olivat suhteellisen normaalit, mutta kulissien takana kertomuksen henkilöt elivät elämää, jossa rikottiin kaikkia sen ajan normeja ja myös lakia homoudesta. Vita ja Violet eivät olisi voineet vähempää välittää, sillä he keskittyivät toisiinsa niin, että saattoivat karata kuukausiksi Monte Carloon tai usein myös Italiaan. Jouluksikin Vita saattoi jättää miehensä, äitinsä ja pienet poikansa toteuttaakseen omia mieltymyksiään. Tämän mahdollistavat rahat, jotka eivät olleet itse työllä ansaittuja vaan kuin taivaan mannana yläluokalle langenneita. Harold tosin teki kovasti töitä, mutta niillä rahoilla ei olisi voitu kustantaa edes kulloisenkin asunnon ylläpitoa, joten Vitan äiti avusti heitä hyvin pitkään. Syrjästäkatsojalle Vita ja Violet saattoivat näyttäytyä vastuuttomuuden, tyhjänpäiväisyyden ja itsekeskeisyyden valossa, mutta tuon ajan Lontoolle ja Pariisille he olivat mitä kuumin juoruilun ja uutisoinnin aihe, eikä ketään kiinnostanut, kaipasivatko miehet vaimojaan tai pienet pojat äitiään.  Asiaan liittyy tietysti myös vahvasti naisen asema, sillä Vita oli aikakautensa ja sosiaalisen luokkansa vanki. Hän oli tylsän yläluokan tylsien sovinnaisuussäännöksien kahlitsema ja juuri tämän vankilan hän halusi tuhota melkein hinnalla millä hyvänsä. Asiaa hieman valottava tiivistys näkyy hänen kirjeessään Haroldille 1.6.1919:

Naisten olisi nuoruudessaan saatava olla yhtä vapaita kuin miehet. Nykyinen järjestelmä on mätä ja naurettava; se on yksinkertaisesti nuoruuden varastamista. Se sopi kyllä Viktorian aikaan, mutta tämä sukupolvi on hylkäämässä kotilonsa ja seuraava on sen jo hylännyt. Naisten tulisi nuoruudessaan miesten tavoin saada ahmia vapautta niin täysin rinnoin, että pelkkä vapauden ideakin kävisi heille vastenmieliseksi.

Vitan äiti puolusti aina julkisuudessa tytärtään, mutta kulissien takana hän aika ajoin pakotti Vitan ruotuun. Eniten hän oli huolissaan Vitan kylmyydestä lapsiaan kohtaan. Vitan ja Haroldin 1300-luvulta olevalla  Long Barnin maatilalla oli lapsille oma rakennuksensa, jossa heillä oli koko ajan tietysti ’nanny’, mutta he saivat tulla tapaamaan vanhempiaan vain illalla hetkeksi. Tosin Harold teki tähän poikkeuksia ja vietti muutenkin aikaansa poikien kanssa.

Aion palata Vitaan ja Violetiin, mutta sitä ennen vilkaisemme tulevaisuuteen, jossa näemme Vitan ja Virginia Woolfin lyhyen, mutta antoisan suhteen. Nigel muistaa itse Woolfin vierailut heillä ja huomasi, miten Woolf otti hänet ja hänen veljensä kaikessa huomioon, jättäen vaikka Vitan huomiotta, kun pojat olivat läsnä. Nigel pani merkille, miten Virginia halusi miellyttää, oli aina kiinnostunut muista eikä ollut yhtään ’itsetärkeä’. Wirginia Woolfin Orlandon päähenkilö on Vita! Kirjan alkuperäinen käsikirjoitus, jonka Woolf lahjoitti Vitalle on edelleen Vitan ja Haroldin Long Barnin jälkeen hankkimassa Sissinghurstissa.

Kiinnostavaa tässä kirjassa on se, miten muu ympäristö hyväksyi Vitan ja Haroldin vapaan avioliiton, jossa he eivät mitenkään salailleet tapojaan. Kaikki perustui siihen, että he seurustelivat vain omahenkisten ystäviensä kanssa ja nämä olivat täydellisen suvaitsevaisia. Mikään muu ei olisi pariskunnalle tullut kyseeseenkään. Heitä kohti oltiin hyvin suvaitsevaisia, mutta he itse, normien ja lakien rikkojat, katsoivat olevansa kaiken yläpuolella eivätkä suvainneet juutalaisia tai värillisiä. Verikään ei ollut ihan aatelisen sinistä, sillä Vita oli äitinsä puolelta Espanjan mustalainen.

Vitan ja Violetin löydettyä toisensa hyvin nuorina, alkoi intohimotarina jolle on vaikea löytää vertaa. Lukija ei voi olla huomaamatta, että Violet Trefusis oli todellakin maaginen nainen! Hän oli aivan ylittämätön lumovoimassaan ja näin Nigel:

Violetin elämä oli rikas. Hänestä tuli huomattava romaanikirjailija, Pariisin älyllisen seurapiirin keskushenkilöitä. Hän oli kuuluisa säkenöivästä älystään ja lennokkuudestaan, ja elämänsä loppuun saakka hän säilytti jotakin edwardiaanisen aikakauden suuresta tyylistä. Hän oli aina paratiisilintu, erilainen, sähköinen, loistelias, jännittävä nainen, ja hänen kaksi taloaan, St Loup lähellä Pariisia, voimakas ja goottilainen, ja Villa Ombrellino Firenzen ulkopuolella, unelmoiva, aurinkoinen, tuoksuva ja viettelevä, kuvastavat hyvin hänen luonnettaan. Muistan hänen keinuvan käyntinsä hänen käydessään Sissinghurstissa…

Kun Nigel kirjoitti tämän, hän tiesi jo, että Vita ja Violet olivat elämässään erossa kahdeksantoista vuotta, roihun jälkeen, edes kirjoittamatta toisilleen. Tähän on syynsä ja ne selviävät kirjasta…

Haluan palata Violetiin, sillä hän on se maa, josta tavallaan kehittyi Vita, jonka muu maailma sitten tunsi. Tuskin Vitalla olisi ollut mahdollisuutta paeta omaa Lushkaansa…ei Vitalla eli Mityalla, joka sai tällaisia kirjeitä:

Tosiasia on, kaunis romanttinen Mityani, että epäröintimme ja estomme eivät ole meidän temperamenttimme arvoisia. Ajattele millaista elämää voisimmekaan viettää yhdessä, kokonaan omistautuneina kauneuden etsimiseen. Mitä tekemistä meillä on tämän päivän vulgaarin, lavertelevan, alhaisen elämän kanssa? Mitä meitä liikuttavat aikalaistemme pikkumaiset arkipuuhat? Sinä tiedät, että olemme eri maata – mustalaisia maanomistaja-aatelin maailmassa. He ovat vallanneet ja polttaneet vaunusi, heittäneet pois paitasi ja pannusi ja paikatut korituolisi. He ovat käärineet hihasi alas ja napittaneet kauluksesi. He ovat pakottaneet sinut nukkumaan säädyllisen katon alla, jossa ei ole halkeamia tähtien loistaa sisälle. Mutta minua he eivät ole vielä saaneet! Tule! Lähde pois! Minä odotan sinua tienristeyksessä.

Portrait of a Marriage

*****

Kiinnostava  nyanssi: Hääpäivänä Vitan puku oli kultalameeta ja huntu irlantilaista pitsiä, sama jota hänen äitinsä oli käyttänyt Nikolai II:n kruunajaisissa…

*****

Vitaa ja Haroldia yhdisti kiinnostus puutarhaan. Sissinghurstin puutarhan oli oltava kesytön ja sen oli kartettava järjestystä. Villikukkien oli saatava tunkeutua puutarhaan ja rhododendronit oli karkotettava ja niiden lempeämpi serkku azalea, sai korvata ne, ruusut eivät saaneet sähköistää vaan vietellä ja…

Sissinghurstissa kukkivat mm. valkoiset horsmat. Kuvan on ottanut Sissinghurstissa vieraillut Hannele Kiitos kuvasta Hannele♥

Sissinghurst Castle Gardens

*****

Miten mielenkiintoista, että kirjasta löytyi yksi pieni nyanssi, joka herätti minut penkomaan vanhoja kirjeitäni:  Harold oli jonkin aikaa akkreditoituna Persian shaahin hoviin ja hän lähetti sieltä kirjeitä Vitalleen. Kaivan omaa laatikkoani syvemmältä ja käteeni osuu nippu kirjeitä, jotka M. on lähettänyt minulle vuosikymmeniä sitten Teheranista, jonne W. oli akkreditoituna Persian shaahin hoviin…

Ilta

Musiikki helisi puutarhassa
sanomattoman surullisesti.
Jäämurskassa tuoreet osterit
mereltä tuoksuivat kirpeästi.

Hän hipaisi pukuani ja sanoi:
"Olen uskollinen ystävä."
Hänen käsiensä kosketus
on hyväilystä etäällä...

Noin silitetään lintua, kissaa,
noin katsellaan hoikkaa ratsastajaa. 
Kullanvaaleiden ripsien alla
tyynessä katseessa naurua.

Viulujen alakuloiset äänet
laulavat usvan noustessa:
"Kiitä taivasta, olethan vihdoin
kahden rakkaasi seurassa."

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)
kuva Päivi Koivuranta

Sekalaisin tuulin kohti viikonloppua!

Terveysrintamalta ei mitään uutta eli kaikki ennallaan: Odotellaan ja ollaan kärsivällisiä. Sana kärsivällisyys ei kyllä ole ikinä ollut ominta minua, mutta kai sitä nyt on sitten taivuttava. Kalenteri kädessä perun tapaamisia paitsi en kummipoikaa ja länsirannikon viikonloppua. Kaikki muu saa nyt jäädä. Sitä, että Vapaaherra liimantuu grilliin noin vapusta marraskuulle en tietenkään halua estää:

Kuvassa grillivarrasta broilerilla, luumutomaateilla, paprikalla ja tuoreella ananaksella sekä

tomaattimozzarella-salaattia (caprese), jonka professori Piippo mainitsee maailman terveellisemmäksi salaatiksi kirjassaan Puhdasta ravintoa.

Yllä olevassa kuvassa unelmieni vedenkaadin. Monenlaista kaadinta on ollut, mutta aina ne ovat olleet niin pieniä, että niitä saa käydä yhtenään täyttelemässä tai ne eivät ole olleet käteen hyviä tms. Kun olimme Siinä Yhdessä Paikassa viettämässä Tyttöiltaa, näimme kaikki 'elämämme kaatimen'. Yksi meistä huudahti: 'Aaltoa!' Ei, kaadin ei ole Aaltoa, vaan Bormioli Rocco Aurum -karahvi. Ylläys oli suuri, kun saimme kuulla voivamme ostaa kaadinta ravintolastamme ja jokaisen kannun mukana tuli myös aitoustodistus suomeksi sekä englanniksi: "Italialainen Bormioli Roccon -tehdas on tuottanut korkealuokkaista lasia koti- ja ammattikäyttöön vuodesta 1825. Tehdas on lähtöisin Parmasta, mutta nykyisin sillä on tuotantoyksikköjä myös mm. Ranskassa, Espanjassa ja Saksassa. Aurum -karhvi on käsin valettu, joten jokaisessa kannussa näkyy käsityön jälki ja yksilöllisyys." Karahveja voi tiedustella Hotelli Yöpuun vastaanotosta, Yliopistonkatu 23, Jyväskylä.

Elämme ylellistä satokautta, joten joka aamu voi jogurttiin sekoittaa vadelmia, mansikoita tai mustikoita. Olemme nyt toimineet kuin hamsterit eli voimme aloittaa aamumme näin seuraavaan satokauteen. Ja kun marjasesonki on ohitse seuraa metsän kulta

eli kantarellit. Omasta lehdostamme saamme osan, mutta toki ostamme myös torilta ja tuemme ahkeria thaimaalaisia poimijoita, jotka nousevat kuutena päivänä viikossa kello 3 ehtiäkseen poimia meille tuoreet marjat ja sienet torilla myytäviksi. Ja aina heiltä saa ostokset iloisen hymyn kera!

Puutarhuri minussa elää jännittäviä aikoja. Keväällä kaadatimme jättimäisen hopeakuusen ja vain siksi, että se oli alkanut liikaa varjostaa rakkaita syyshortensioitani. Nyt seuraan päivittäin, miten etenkin lähinnä kuusta kiinni ollut toipuu parin vuoden varjostuksesta. Kun hortensiat (syys, kuutamo ja mustila) aloittavat, ne jatkavat aina pakkasiin asti ja se on syyskesän juhlaa!

En ole ollut mitenkään hyödyllinen. En ole viikkoon edes lukenut teille! Sen sijaan olen nauttinut suviannokseni Jacquelyn Mitchardia. Luin nyt uudelleen hänen esikoisensa joka on Syvä kuin meri (The Deep End of the Ocean, Otava 1997, suomennos Arja Gothoni). Vaikka kirja on kuuluisa ja siitä on tehty elokuvakin, se ei toisellakaan lukemalla ollut minusta ihan niin hyvä kuin saman kirjailijan Onnen mahdollisuus, jonka olen lukenut niin monta kertaa, että en tohdi edes kertoa. Mutta kaikki ylistys Jacquelynille, joka viiden lapsen yksinhuoltajana miehensä kuoltua syöpään kirjoitti Syvä kuin meri.  Mitchardilla on joku 'tatsi', joka tulee minua liki. Se on taito kirjoittaa aikuisista naisista sympaattisesti, se on taito kirjoittaa suurista tragedioista ja niistä selvitymisestä ja taito kirjoittaa tunteista niin että se tuntuu myös lukijassa. Ja vielä kaiken päälle, hänellä on niin lämmin huumorintaju, että toista vastaavaa en ole keneltäkään kirjailijalta löytänyt. Hän on kirjoittanut myös loistavat Mitä eniten haluat ja Rakkauden lait. Suomen lehdistö ei ole hänestä tietääkseni paljoakaan kertonut, mutta tiettävästi Mitchard asuu nyt Wisconsinissa uuden miehensä ja kuuden lapsen kanssa. Ja niin paljon tiedän hänestä, että ainakin yksi koiruus talouteen kuuluu aina;) Miksei esim. oma viikon kevennykseni eli Anna -lehti ei tee syvähaastattelua runsailla kuvilla kirjailija Jacquelyn Mitchardista!

Harvoin minua on saatu tv:n äären suvella, mutta nyt on kaikki toisin: Sunnuntai-iltaisin tulee ykköseltä ruotsalais-tanskalainen yhteistyö Silta. Sen uusinta lähetetään torstai-iltana. Niin upeaa kun ei mainoksia ja sarja on sellaista laatua, että en olleenkaan vaihtaisi tätä USA:n markkinoille tehtyyn Bridge -luomukseeen. Huokailen näyttelijävalintoja, jännitän kuin parhaan dekkarin äärellä ja huomatkaa, sarjan tekijänä on ainakin Hjorth, joka oli aikanaan tekemässä Varustamoa ja kirjoittaa nyt ehkä pohjoismaiden kaikkien aikojen parasta dekkarisarjaa yhdessä Rosenfeldtin kanssa. Ensimmäiset Sebastian -dekkarit ovat Mies joka ei ollut murhaaja ja Oppipoika Kolmatta odotan täällä kuin kuumessa eli äkkiä nyt se kolmas Seba-kirja tänne;) Ah, kun kuulen tämän tunnarin...

Pilkku♥ Eilen tämän hurmaavan koiruuden, lörppöhuulien, silkkikorvien, koirasuukkojen Hoviväki eli Hannele saapui meille melkein extempore. Oli niin hauska tavata Hannele kaikkien näiden vuosien jälkeen...Hänellä on paljon maalauksia, joihin olen ihan hulluna ja muutama kuva, joita ilman minulle ei tule joulua ja sitten yksi salainen kuva, josta olen ihan hiljaa hys, hys. Hannelessa on jotain samaa kuin oli Evessä, kun hän saapui paikalle, kaikki kirkastui ja tiesi katsovansa Valonkantajaa. Lopetammekin viikon eräällä vanhemmalla Hannelen kuvalla ja kuva liittyy tietty mustikoihin. Viikonloppua♥

Mä muistan sun mustikkasuun,
sä muistat sen kaiken muun.

Mä muistan sun ihon ja savukkeen tuoksun,
sä muistat meidän kuuman virran juoksun.

Mä muistan sun polven muodon,
sä muistat rakkauden luodon.

Mä muistan suven oudon, kuuman,
sä muistat sen piinan, huuman.

Mä muistan sut ja täysikuun,
sä muistat vain mut ja mustikkasuun.

♥

Sä muistat kaiken muun,
mut mä muistan sun mutrusuun.

Sä muistat mun ihon hajun,
mä vain sen tunteen rajun.

Sä muistat sen mökin oudon,
mä muistan vain sen yön soudun.

Sä muistat mut ja täysikuun,
mä muistan sut ja mutrusuun.

- Leena Lumi & co -

Mustikkaiset skonssit

Mikä paremmin sopiikaan mustikka-aikaan kuin mustikkaiset skonssit, jotka meille tarjoilee Sari Kalliomäki:

Nämä meinasivat kadota parempiin suihin ennen kuin oli edes kuvaa otettu. Tämä on tällainen nykyaikainen makeahko skonssiversio, joka on kyllä kokeilemisen arvoinen. Ainoa hankaluus on murenevainen taikina, mutta koska ei paljon tarvitse leipoa, onnistuu kyllä, kunhan on kärsivällinen.

4 dl jauhoja

1 dl sokeria

1 tl leivinjauhetta

1 tl raastettua appelsiinin kuorta

75 g voita

1 iso tai 2 pientä munaa

1 dl creme fraichea

1 dl mustikoita

ruokosokeria

Sekoitetaan jauho, sokeri, leivinjauhe ja appelsiinin kuori. Lisätään huoneenlämpöinen voi ja nypitään jauhoihin. Sekoitetaan kerma ja muna omassa astiassa ja lisätään varovasti jauhoseokseen. Sekoitetaan mahdollisimman vähän. Lisätään mustikat ja sekoitetaan sen verran kuin välttämätöntä. Taikina leivotaan hyvin jauhotetulla alustalla ensin palloksi, sitten painellaan puolitoista senttiä paksuksi ympyräksi, muotoillaan nelikulmioksi ja leikataan kahdeksaan osaan. Kolmiot laitetaan pellille ja päälle lisätään creme fraichea sekä ruokosokeria. Paistetaan 200 asteessa 15 minuuttia, kunnes pinta aavistuksen ruskea. Koristellaan tomusokerilla.

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Ingrid&Pelle Holmberg: Herkkuja sienistä - Sieniruokia arkeen ja juhlaan

Näin mustikkaviikkojen aikaan monet sienihullut ovat jo heräämässä. Yhdet löytävät kantarelleja, toiset niitä ostavat ja osa poimii rouskuja perinteistä sienisalaattia varten, mutta odotuksissa siintävät kosteikko- ja suppilovahverot. Onko mikään niin hyvää kuin sienikeitot tai piiraat ja ruoasta kuin ruoasta saa juhla-aterian sienimuhennoksella. Ja joku haluaa viimeiseksi ateriakseen korvasienikeittoa…

Ingrid&Pelle Holmbergin teos Herkkuja sienistä – Sieniruokia arkeen ja juhlaan (Svampkokboken – enkelt och gott till vardag och fest, Karisto 2013, Lotta Lipsanen) on kokeneiden sienikonkareiden teos, jossa Ingrid ja Pelle tarjoavat uusia ruokareseptejä sienistä sekä neuvovat käyttämään sieniä uudella tavalla, mutta luvussa Tähteet kertovat myös paljon ylijääneen ruoan hyödyntämisestä. Tähderuoka on nyt noussut otsikoihin, kun on tajuttu, miten paljon maapallolla heitetään ruokaa hukkaan. Tosin kätevät ruokaharrastajat ovat kautta aikain osanneet valmistaa tähteistä pienillä kikoilla uuden aterian.

Herkkuja sienistä on vaihteeksi erittäin kauniskantinen ja ruokakirjaksi kivan kokoinen. Suuret ruokakirjat ovat keittiössä usein hankalia. Kirjan kuvat ovat Susanne Hallmannin ja paperi on kauniin mattapintaista.  Sienikirjoja ilmestyy joka syksy ja niitä tarvitaan, sillä tietämys sienistä kasvaa koko ajan ja sieniä arvioidaan uudelleen:

Vanhoissa kirjoissa saatetaan mainita syötäviksi ja peräti hyviksi ruokasieniksi sellaisia lajeja, joita nykyään pidetään syömäkelvottomina. Jos eri oppaiden tiedot poikkeavat toisistaan, luota aina uusimpaan julkaisuun, neuvovat Ingrid ja Pelle. Pelle oli muuten toinen Sienionnen tekijöistä, toinen oli Jens Linder. Pariskunta Holmbergilla on takanaan neljänkymmenen vuoden sienikokemus ja he ovat Ruotsin eturivin sieniasiantuntijoita.

Kirjan alussa lukijalle tarjotaan Sienten poimiminen ja käsittely sekä Sienten valmistus. Ensimmäinen ohje on Sienijauhe, johon voi käyttää kuivattuja sieniä valinnan mukaan.

Sienijauhe on kätevä valmiste. Sitä voi ripotella keiton tai kastikkeen sekaan aina, kun kaivataan sienten makua. Jos käytät mietoja tuoreita sieniä, voit vahvistaa ruoan makua lisäämällä sienijauheita.

20-30 grammaa tai 1 desilitra sienijauhetta vastaa vähintään litraa tuoreita sieniä. Lisää sienijauhetta ruokaan maltillisesti, sillä kuivattujen sienten maku voi olla hyvinkin voimakas.

Herkkuja sienistä tarjoaa ohjeissaan myös Sieniliemen, Keitot, Kasvisruoat, Leivät, piirakat ja munakkaat, Kalan ja siipikarjan, Liharuoat, Lisukkeet, pikkupurtavat ja marinadit ja jo alussa mainitun hyödyllisen Tähteet.

Kalasta ja sienistä pitävät, ihastunevat reseptiin Lohi-torvisienikääryleet, jossa savoijinkaalin lehtiin kääritään mustatorvisieniä ja saadaan näin aikaan herkullista vaihtelua jauhelihatäytteisiin kaalikääryleisiin.

Me valmistamme nyt Tinan parasta suppilovahverokeittoa. Tinan ohje on peräisin Konsum-ruokakauppaketjun reseptilehtisestä ja se on keittiömestari Sander Johanssonin käsialaa.

4 annosta

1 l tuoreita suppilovahveroita tai 30 g kuivattuja

1 keltasipuli silputtuna

2 rkl voita

2 tl tomaattipyreetä

3 rkl vehnäjauhoja

1 l vettä

2 sieni- tai kasvisliemikuutiota

2 dl ranskankermaa

2 rkl kuivaa sherryä

1 mm suolaa (mm tarkoittaa maustemittaa, 1 millilitra)

1 mm cayennepippuria

1 mm pippuria

Tarjoilua varten:

ranskankermaa

punasipulia silputtuna

tuoretta timjamia

Liota kuivatut sienet pehmeiksi. Kaada liotusvesi pois. Paloittele sienet. Paista sieniä ja sipulia voissa, kunnes neste on haihtunut. Sekoita joukkoon tomaattipyree ja vehnäjauhot. Lisää vesi ja murenna sekaan liemikuutiot. Kuumenna kiehuvaksi, sekoita joukkoon ranskankerma ja sherry.

Tarjoile ranskankerman, punasipulisilpun ja tuoreen timjamin kera.

Timjami voidaan korvata persiljalla. Suppilovahveroiden sijaan voidaan käyttää kosteikkovahveroita, kuusenleppärouskuja tai sekasieniä.

Tätä minä aion kokeilla! Onneksi minulla on ystävä, joka tietää parhaat kosteikkovahveroesiintymät…

Herkkuja sienistä – Sieniruokia arkeen ja juhlaan on kaunis ja hyödyllinen lahja jokaiselle sienistä innostuneelle ja ruokaohjeita on jokaiseen makuun. Kiva kirja myös itselle ja ehdottoman sopiva keittiön ruokakirjakokoelmaan, jonne eräät isokokoiset teokset eivät mahdu ollenkaan.

Vielä: Kuvittele Gorgonzola-suppilovahverokeittoa,  Bredbergin keittoa männyntuoksuvalmuskoista,  Herkkutattipastaa alla carbonara, Juures-kehnäsienigratiinia, Herkkutattifocaccia, Sienikasvispiirakkaa, Turskafileetä sieni-valkoviinikastikkeessa…

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Ulla


*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Herman Koch: Lääkäri

Seisoin vessassa samassa ravintolassa, jossa olimme syöneet ensimmäisenä iltana, ja katsoin pesualtaan yllä riippuvaan peiliin. Yritin pitää vasemman silmäni auki ja katsoa sitä samalla. Katsoin vain pikaisesti, mutta näin oikein: yli kolmasosa silmästäni oli punainen. Verenpurkaus. Jotain – hiekanjyvä, simpukankuorenpalanen, pikkuruinen kivi – oli lentänyt silmääni. Verkkokalvolle. Tai kenties, ajattelin hengitykseni kiihtyessä ja sydämeni alkaessa hakata hitaammin ja raskaammin, kenties hiekanjyvänen tai kivi olikin lävistänyt verkkokalvon ja juuttunut nestemäiseen aineeseen syvemmällä silmämunassa.

Viime viikon torstaina aloitin Herman Kochin teoksen Lääkäri (Zomerhuis met zwembad, Siltala 2013, suomennos Sanna von Leeuwen) istuessani silmälääkärin vastaanottotilassa elämäni toista kertaa aika järkyttyneessä mielentilassa. Juuri kun teimme lähtöä vastaanotolle, tuli posti ja Kochin odotettu uutuus, joten ilman muuta otin tuekseni lääkäriin Lääkärin, sillä arvasin Kochin, Illallisen tekijän, kirjoittavan niin mielen ryöstävästi, että unohdan pelätä, mitä minun verkkokalvolleni on tapahtunut. Olin aivan oikeassa, sillä sinä päivänä kirjan lukuun tuli paussia suunnilleen vain kolmen vartin lääkärin vastaanottoaika ja luin kirjaa sivulle 355 toinen silmä laajennustippojen sumentamana sudenhetkeen käytännössä yksisilmäisenä! Lopun herkulliset noin sata sivua jätin seuraavan illan kohokohdaksi. Koch hallitsee ihmismielen pimeät kujat, ne maailmalta kätketyt. Hän tarjoaa eteemme mukatavallisia ihmisiä, jotka voisivat olla kuka tahansa meistä lukijoista ja sitten alkaa kuoria mielen kerrostumia paljastaen, mihin meistä kaikista voisi olla tietyissä tilanteissa, tai millainen kuka tahansa meidän tuntemamme saattaa olla, meidän sitä tietämättä. Tässä voisimme jo hyvin verrata häntä Ian McEwaniin…

Marc Schlosser on yleislääkäri, jolla on aikaa potilailleen. Hän on rauhoittava ja luo mukavaa tunnelmaa jutustelemalla ja enimmäkseen hyväksymällä potilaidensa mielipiteitä. Toisaalta Marc kykenee kuitenkin olemaan riittävän kiinnostava, jotta hänen pääasiassa boheemeista taitelijoista, näyttelijöistä ja kirjailijoista koostuva asiakaskuntansa säilyttää mielenkiintonsa. Marc on myös lääkäri, joka syvästi inhoaa koskea potilaisiinsa. Hän levitoi itsensä muualle, että voisi unohtaa sormensa olevan asiakkaan peräaukossa, voisi olla näkemättä iljettäviä sieniä ja tulehduksia varpaiden väleissä ja visvaisia ihoja, syyliä ja luomia, alapään märkää karvoitusta. Marcille ihmiskeho on jo vaatteissakin riittävän iljettävä, mutta taidokkaasti hän luovii vastaanotollaan ja varmaan tekisi sitä vieläkin ellei eräänä päivänä potilaaksi olisi ilmestynyt kuuluisa näyttelijä Ralph Meyer…Ralphilla on ongelma, mutta vielä isompi on Marcin ongelma sen jälkeen kun Schlosserin ja Meyerin perheet tutustuvat toisiinsa. Ensin tulee kutsu Richard II:n ensi-iltaan ja sitten perheet viettävätkin jo yhdessä kesälomaa Meyerin perheen vuokraamalla huvilalla meren rannalla. Vastentahtoisesti Marcin vaimo Caroline suostuu ideaan, mutta esiteini-ikäiset tyttäret Lisa ja Julia ovat innoissaan, sillä huvilalla on myös uima-allas sekä heidän ikäistään poikaseuraa Ralphin ja Judithin pojista Alexista ja Thomasista.

Nyt kun olen lukenut Lääkärin ja vertaan sitä Kochin Illalliseen, joka itselläni oli vuoden 2012 kolmanneksi paras kirja yli sadan luetun joukosta, kaipasin aluksi Illallisen pienen näyttämön tunnelmaa, kunnes tajusin, että se rajattu tila, pieni näyttämö, on Marcin mieli. Hän on kirjan kiihottava ja täydellisen puolueellinen kertoja, joka lukijaa törkeästi manipuloimalla tekee tarinasta suorastaan trillerimäisen piinaavan. Kaikki erikoinen ja kauhistava, joka loman aikana tapahtuu, suodattuu meille Marcin välittämänä. Miehen joka esiintyy tyttäriään ja vaimoaan uskollisesti rakastavana  isänä. Miehen joka vain toista katsomalla näkee, mikä ihminen on sisältään. Hän on se joka määrää tarvitseville lääkkeitä, hän tietää kuka on sairas ja miten. Eikä hänessä ole mitään vikaa, vaikka häntä oksettaakin katsella Ralphin karvaista, vettä valuvaa kalua, kun tämä nakuilee huvilalla aamusta iltaan ja iljettävästi yrittää herättää naisten ja myös hänen tyttäriensä huomiota:

Kyse on inhimillisen arvokkuuden säilyttämisestä edes vähimmässä määrin. Nakuilijat eivät sitä näe. Sen varjolla, että on muka luonnollisempaa riisua kaikki vaatteet, he leväyttävät naaman eteen esteettömän näköalan riippuviin kulleihinsa, heilahteleviin tisseihinsä, roikkuviin häpyhuuliinsa ja kosteisiin persevakoihinsa. He nostavat syyttävän sormen. He julistavat, että sinä  olet tiukkapipoinen, jos sinun mielestäsi sen kaiken on parempi pysyä katseilta piilossa.

Jollakin tavalla Herman Koch muistuttaa Ian McEwania. Koch on vain lihallisempi ja karkeampi, paitsi jos muistelemme Sementtipuutarhaa taikka Vieraan turvaa, joista löytyykin jo paljon yhtymäkohtia samaan käyskentelyyn ihmismielen pimeissä syövereissä, mutta myös lihaisuutta ja eritteiden roisketta. Vain Vieraan turvan uhkaava synkkyys, joka katsoo venetsialaisnaamion takaa, kunnes iskee, puuttuu Kochin Lääkäristä, sillä Marcin mieli suorastaan kiehuu ja paljastaa poreilleessaan syvimmän pohjaimunsa ilman taidepausseja. Marc, joka niin tietää kaiken kaikesta, myös naisista:

Ennen kaikkea se oli hirvittävän läpinäkyvää, ja juuri se läpinäkyvyys minua kiihotti kaikkein eniten. Sellaiset naiset valittavat kaikesta: ilotulitusraketeista, naapurien pitämästä metelistä ja keittopadoista joita lennätetään ilmaan satojen metrien päähän, aviomiehistään jotka käyttäytyvät kuin pikkupojat, mutta samaan aikaan…Samaan aikaan he vetävät sen kerralla ulos housuista ja haluavat sen sisäänsä kokonaan – niin pitkälle, ettei pitemmälle enää mene.

Kirjoitin Illallisesta, että ’minusta tuntuu nyt hyvin syvästi, että olen lukenut erinomaisen kirjan henkilöistä, jotka ovat mahdollista tapahtua. He tietävät, mitä on oikea onni, mitä on laatukulttuuri, he eivät piereskele, he ovat harmonia ja äly, he ovat niitä, joista voidaan kirjoittaa mukaälyllinen juttu narsistista ja hänen uhristaan…’ Miten minusta tuntuu, että Koch paljastaa meille Lääkärissä miehen, joka on kääntänyt oman alemmuudentunteensa narsismiksi luullen olevansa vähintäänkin Jumalasta seuraava. Eikö Marc olisikin ollut mieluummin joku boheemi taiteilija kuin lääkäri? Eikö juuri hänen pöyristyttävä epäuskottavuutensa kertojana tee Lääkäristä suven kuumimman kirjan!

*****

Joskus elämäänsä kelaa taaksepäin nähdäkseen, missä kohdassa se olisi vielä voinut ottaa toisen suunnan. Mutta joskus mitään takaisinkelattavaa ei ole – sitä ei vielä tiedä itse, mutta kelaus pyörii enää vain eteenpäin. Kuvan haluaisi pysäyttää…Tuossa, sitä sanoo itselleen. Jos tuossa kohden olisin sanonut muuta…tehnyt jotain muuta. 

Menin sinä iltana rannalle. Ja kun palasin sieltä, olin muuttunut. En hetkeksi, enkä pariksi päiväksi, en: lopullisesti.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sanna/Luettua Suketus  Mari A  Kirjasähkökäyrä  Annami  Annika K   Jonna ja Lukutuulia

Harjaneilikat vaeltavat levottomina, suvi virtaa kiihkeänä ja...

Harjaneilikat vaeltavat levottomina, suvi virtaa kiihkeänä ja sitä vain yrittää pysyä mukana kaikessa siinä ihanassa, mitä suomen suvi tarjoaa. Tulin juuri ystävän luota lounaalta ja ymmärsimme ihmetellä pysähtynyttä hetkeä, kun nautimme kodissa Päijänteen rannalla jälkkäriksi jäätelöä omasta pihasta poimituilla metsämansikoilla ja mustikoilla. Minä taas tänään käyn katsastamassa lehtomme kanterellit, että josko ensimmäinen satsi saataisiin.

Harjaneilikoita en ole koskaan varsinaisesti istuttanut, mutta jostain niitä on lehtoomme vaeltanut ja monissa väreissä. Viime tai edellissuvena sitten siirsin vaaleanpunaisia yhteen kukkapenkkiin, jossa ne nyt kukkivatkin jättimäisten harmaamalvikkien juurella. Yllätys oli kuitenkin, että niitä oli iso rypäs myös viereisessä penkissä, vanhan korituolin likellä. Kukka lienee levottomien tuhkimoiden sukua ja kiva niin, sillä villin puutarhan lumo voittaa meillä tarkasti rajatut penkit ja nurmikot.

Näitä vanhoja, kesät talvet ulkona olleita suuria korituoleja on meillä kaksi. Alun perin oli tarkoitus istuttaa kärhöt niitä kiipeilemään, mutta jossain vaiheessa huomasin, että ainakin kerran tai pari suvessa joku siirtää tuolia, joten... Nyt tähän tuoliin tukeutuvat harjaneilikat ja toisen läpi puskee juhannusruusu, joka vuonna kukka ja kivi lienee upea kuvauskohde.

Maanantaina tapahtui jotakin, josta sai taas kerran huomata, miten pienestä kaikki on kiinni. Joku tiedostamaton tapahtuma, pieni, vain kiusallinen vaiva, mutta sitten sitä alkaa tajuta, että tässä onkin kiire ja tosi kyseessä. Helpotus kun saa kuulla, että pahin ei ole tapahtunutkaan, on kuin kevätpuro ja sitä innostuu niin, että lukee yöllä sudenhetkeen kirjaa, jota ei olisi malttanut millään jättää kesken. Nyt kun minulta on kahdeksi viikoksi kielletty kaikki raju ja raskas, taidankin ensin pakastaa mustikat, sitten pulahtaa järveen ja sen jälkeen tartun hyvällä omalla tunnolla kirjaan loppupäiväksi. Illalla istutan verikurjenpolvia, kunhan ensin keksin niille arvoisensa paikan.

Kuut kulkevat kulkuaan, suviviikko seuraa toistaan, metsämansikoiden ja ruusujen tuoksu karkaa huoneisiinkin, kaikki on juuri tässä ja nyt, valon ja varjon leikissä, heinäkuun hellässä hetkessä, sudenkorentojen suihkinassa, suih, suih, suih...

Love
Leena Lumi

Leena Lumi's Flower Power

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Anna Ahmatova - Valitut runot

Juon sydänvertani lukiessani Anna Ahmatovaa. Hänen runonsa ovat musiikkiani, hänen sanansa elämäni pitkospolkuja. Ahmatovan kaunis ankaruus on lumottua lumen tomua ja tekee lukijansa vain janoisemmaksi. Hänen elämänsä pitkä kaari on kuin kärsivä Äiti Venäjä. Ahmatova ei lähtenyt emigrantiksi monen muun runoilijaystävänsä tavoin. Hän tiesi, että jonkun piti todistaa yölliset koputukset ja vangitsemiset omankin tuhonsa uhalla. Hän tiesi, että oli oltava joku sovittamaan rikokset. Hän kärsi kärsivien kanssa, hän itki itkevien kanssa. Häneltä vietiin monta, myös oma poika ja puoliso, rakastettu, moni sydänystävä, mutta kuten hän antoi nälkäiselle viimeisen maitotilkkansa, niin hän saatteli ystävänsä kerta kerran jälkeen. Hän ei väistänyt kohtaloaan, vaan kihlasi itsensä kansalle ja Pietarille, jotta ”ikuinen kaupunki jäisi eloon, oli välttämätöntä jäädä sen sisälle tiettynä historiallisena hetkenä.” Ahmatovasta tuli rakkausrunoissaan miltei maaginen, loitsiva, taikova, noitamainen ja myös mahdikas, sillä mahdikas hän oli syvimmässä nöyryydessäänkin. Annan hyvä ystävä Marina Tšvetajeva suotta varoittelee Annaa todeten: ”Ettekö siis tiedä, että runot käyvät toteen.” Ahmatova varmaan tiesi, mutta hän oli valmis maksamaan hinnan ja ottamaan ylleen kirotun leiman:

Toin tuhon rakkaimmilleni.

Yksi toisensa jälkeen he kuolivat.

Voi minua! Omat sanani

kaikki nuo haudat ennustivat.

Ne kaartelivat kuin varikset

ja tuoreen veren vainusivat,

nuo villit laulut lähetti

minun riemuitseva rakkauteni.

On suloista sinun kanssasi,

olet läheinen kuin oma sieluni.

Anna kätesi, kuuntele tyynesti.

Luen viivoista: lähde luotani!

Jääköön salaan olinpaikkasi.

Älä kutsu häntä, Muusaani!

Hän jää henkiin, kun en hänestä laula,

eikä hän minun rakkaudestani välitä.

Tämän runon suomennos on Marja-Leena Mikkolan, kuten muidenkin joita tässä jutussa esille tuon. Luin ensin Anna Ahmatova Fontankan talossa ja sen jälkeen vihdoinkin hain kirjastosta Marja-Leena Mikkolan toimittaman ja suomentaman Anna Ahmatova – Valitut runot (Tammi 2008), jossa runojen lisäksi saamme aluksi lukea Anna Ahmatovan (1889-1966) runoudesta perusteellisen selostuksen Anna Ahmatovan runous.Tähän liittyy paljon tyylin selventävää upeaa tekstiä Mikkolalta ja selventäessään Ahmatovan runokieltä törmäämme akmeismiin ja koko tuon ajan akmeistisen suuntauksen muihin edustajiin. Mikkola kuvailee akmeistista suuntausta perusteellisesti ja kiinnostavasti, joten jokainen Ahmatovasta kiinnostunut takuulla vaikuttuu sydänverensä tuolle puolen.  Akmeistit kuvasivat aineellista maailmaa, he eivät puhuneet tunteista. Silti tuntuu kuin suurin tunne syntyisi vaikka teemoista lyhdyt, Neva, talo, peilit, lumikellot, lumi, Pietari…tai siitä kun nainen vetää hansikkaansa väärään käteen:

Suojaton sydän kylmeni,

mutta kevein askelin lähdin.

Vasemman käden hansikkaan

vedin oikeaan käteeni.

Ahmatova pyrki välittämään psykologiset tilat epäsuorasti, kiinnittämällä huomion ihmisen käyttäytymisen ulkoisiin ilmiöihin ja kuvaamalla tapahtumatilanteita ja ympärillä olevia esineitä.

Anna Ahmatovan runoilijan ura oli uskomattoman pitkä. Ja sitä huolimatta siitä, että hänen tuotantonsa julistettiin kielletyksi jo ’20-luvulla keskuskomitean salaisella päätöksellä ja taas uudelleen samaisen elimen toimesta ja korkean puoluevirkailija Andrei Ždanovin karkein teilauksin 1946, Ahmatova kirjoitti lähes keskeytymättä kuusikymmentäviisi vuotta. ’40 –luvun hyökkäys oli tarkoitushakuisen julmaa leimaten Ahmatovan  runot ’ontoksi, tyhjäksi, aristokraattiseksi salonkirunoudeksi’ ja hänet itsensä ’puoliksi nunnaksi, puoliksi lutkaksi.’ Kaikesta tästä huolimatta Ahmatova selviää sekä taiteensa että henkilökohtaisen elämänsä ja koko Venäjän kansan kohtaamista iskuista osin vahvan tahtonsa, osin lukuisien vaikutusvaltaisten tukijoidensa avulla.

Enemmän Anna Ahmatovan elämästä saamme lukea Marja-Leena Mikkolan Anna Ahmatova – Valitut runo teokseen kirjoittamasta toisesta esipuheesta Anna Ahmatovan elämän vaiheet.  Saamme lukea miten Ahmatova vietti lapsuutensa Tsarskoje Selossa, luki salaa kiellettyjä ranskalaisia runoilijoita Verlainea ja Baudelairea sekä tutustuu ensimmäiseen puolisoonsa Nikolai Gumiljoviin, jonka kanssa saa pojan, Lev Gumiljovin, vuonna 1912. Tuon ajan ja yhteiskuntaluokan tavan mukaisesti poika lähetään kasvatettavaksi isovanhemmilleen maatilalle, jonka katsottiin olevan lapselle suotava kasvuympäristö. Tästä alkaa kuitenkin ikuisesti Annan ja Levin välejä hiertävä tunnetila, sillä Lev katsoo äitinsä hylänneen hänet. Myöhemminkin he kokevat vain harvoin suhteiden suojasäätä ja Lev syyttää äitiään itsekkyydestä sekä ymmärtämättömyydestä. Stalinin vainojen alettua Anna siirtyy kohtalokkaasti näkemään monen ystävänsä lähdön aina Osip Mandelštamista rakastettuunsa Puniniin. Kun on hänen oman poikansa vuoro ja tämä saa kymmenen vuoden tuomion, seisoo Anna Krestyn vankilan jonossa muiden naisten joukossa, voidakseen tavata poikansa, mikä hänelle sallitaan vain kerran.

Don se virtaa hiljalleen.

Kuu käy sisään huoneeseen,

tulee lakki kallellaan,

löytää varjon nurkastaan.

Sairas tämä nainen on,

yksin tämä nainen on.

Miehen peittää multa maan,

poika pantiin vankilaan,

puolestani rukoilkaa.

Ei tämä ole minä, joku toinen kärsii näin.

Minä en pystyisi samaan, ja sen mikä tapahtui

peittäköön musta verka,

ja vietäköön lyhdyt pois.

     Yö.

Vuoden 1938 pimeydessä Ahmatovan elämänlähteeksi tulee häntä yli kymmenen vuotta nuorempi kirjailija ja kustannustoimittaja Lidia Tšukovskaja.

Ajan troikkaa ei kuitenkaan mikään pysäytä ja Stalinin kuoleman jälkeen 1953, valta vaihtuu Neuvostoliitossa  ja Stalinin vainojen kauheudet paljastuvat. Alkaa ’suojasää’, jonka aikana monet leireillä kuolleet saavat tuotannolleen tunnustusta, Lev Gumiljov vapautuu ja Ahmatova kutsutaan komissioon, jonka tarkoitus on koota ja säilyttää Osip Mandelštamin kirjallinen perintö.  Annan monien vaikeiden vuosien tukija, Boris Pasternak, kokee kuitenkin Živagon Italiassa julkaisun ja Nobel-palkinnon saamisen jälkeen vainoa, joka horjuttaa hänen terveyttään ja johtaa lopulta kuolemaan 1960, vain vähän jälkeen Ahmatovan vierailun hänen luokseen. Anna ehtii vielä kokea mainetta ja matkoja ennen kuolemaansa 1966.

Vertasin alussa Ahmatovan runoutta musiikkiin ja sitä se on minulle. Myös Marja-Leena Mikkola toteaa, että:

Monet tutkijat ovat viitanneet Ahmatovan runojen novellimaisuuteen, onpa niitä verrattu romaaneihinkin. Runossa llta, kuvataan ulkoisten detaljien kautta runon minän syvää pettymystä, odotuksen luhistumista, murtumaa. Mutta Ahmatovan runot eroavat romaaneista siinä, että varsinaista juonen kehittelyä ei ole, ei syitä, ei seurauksia. Ehkä niitä voisi paremminkin verrata musiikkiin, etsiä kontrapunktia, teemaa ja variaatiota. Lyyrinen teema ei kehity kerronnallisen mallin puitteissa vaan kontrapunktin periaatteen mukaisesti. Ajatus ei esiinny valmiina kuvana vaan vastakkaisten elementtien dialogisena kehkeytymisenä. Synteesi ei poista ristiriitoja, ei kiellä niitä, vaan harmonisoi, sovittaa ne yhteen.

Nyt kun päätän tätä kirjoitusta ja odotan postin millä hetkellä tahansa tuovan minulle ikioman Anna Ahmatova – Valitut runot teoksen, sydämeni värisee ahmatovalaisesti, koen monia sivuvärinöitä ja minussa huojahtaa:  Juon pyhästä lähteestä lukiessani Ahmatovan runoja!  Kiitos Anna Ahmatova, kiitos Marja-Leena Mikkola♥ On suvi ja ehkä minun pitäisi päättää tekstini vaikka runoon Kesäpuisto, mutta en voi sillä eräs toinen on kaiverrettu viimeiseen kiveeni:

Juhli kanssani tätä lumista yötä

kuin viimeistä vuosipäiväämme.

Katso, tänään on palannut ensimmäinen –

se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,

Moika upposi pimeään.

Joku himmensi kuunvalon tahallaan –

mihin mahdamme mennäkään…

Kahden keisarihaudan väliin

on eksynyt puisto takkuinen,

ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt

antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret

ja Joutsenkanavan kristalli…

Kun sydämessä on pelko ja riemu,

mihin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani

kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä

säde sytyttää eloon lumen tomun,

se hohtaa hopeista lämpöä.



*****

Runokirjat Leena Lumissa

Romanovin mansikat

Leena Lumin ravintolakuvia katsellessa iski mahdoton himo saada Romanovin mansikoita ja koska mansikoita saa täältä tänä kesänä lähes yötä päivää, pienen polkaisun jälkeen oli tarvikkeet kasassa. Niin siinä kuitenkin taasen kävi, että en malttanut odotella maustumista kolmea tuntia, mutta hyviä olivat pienemmänkin ajan jälkeen. Lapsille tämä herkku ei sovi paitsi liekitettynä. Liekittämiseen sopii parhaiten vahva alkoholi, mutta limoncellonkin kanssa onnistuu. Sekoitetaan limoncello, sokeri, appelsiinin mehu ja kuoriraaste. Lisätään mansikat, sekoitetaan ja annetaan maustua jääkaapissa kolmisen tuntia. Lisätään päälle kermavaahtoa.

1 l mansikoita

2 dl kuohukermaa

1 dl limoncelloa

1 dl sokeria

1 appelsiinin mehu

2 tl appelsiinin kuoriraastetta

Tässä siis yllä Romanovin mansikat Sarpun tyyliin. Kiitos Sarppu♥

Ja tässä Romanovin mansikat jossain, en enää muista missä, mutta ehkä serkkuni kuvaamana...Nyt siis jäätelöpallolla.

Yläkuvassa Romanovin mansikat Jaelin kuvaamana Siinä Yhdessä Paikassa viime vuonna.

Tässä Romanovin mansikat Siinä yhdessä paikassa Jaelin tai Päivin kuvaamana tänä suvena. On makuasia pitääkö tästä herkullisesta jälkiruoasta jäätelöllä vai kermavaahdolla, mutta on se kerran tarjottu Tyttöillassa  kummallakin.

Tutustuin tähän jälkkäriin vuosia sitten Savonlinnan Casinolla keskiyön illallisella oopperan jälkeen ja siitä lähtien se on ollut minulle paras 'dolce' ikinä.

Tarina jatkuu, sillä Tammikuun Eevassa 2016 Helena  Saine-Laitisen jutussa Viimeistä piirtoa myöten taidemaalari Marjatta Tapiola valmistaa Romanovin mansikat näin:

11/4 l tuoreita mansikoita (tai 600 g pakastettuja)
1-2 tl appelsiininkuoriraastetta
1 appelsiinin puristettu mehu
1 dl sokeria
1 dl sitruslikööriä (esi, Cointreau, Triple Sec tai Grand Marnier)

Lisäksi:

2 dl kuohukermaa

Perkaa mansikat, halkaise ne ja pane laakeaan kulhoon.
Tee marinadi toiseen kulhoon.
Raasta hyvin pestystä appelsiinista kuorta ja puserra mehu. Lisää sokeri ja likööri. Sekoita, kunnes sokeri liukenee. Tarkista maku.
Kaada liemi mansikoiden päälle ja anna maustua jääkaapissa vähintään pari tuntia.
Tarjoa Romanovin mansikoiden kera kermavaahtoa tai vaniljajäätelöä ja makeaa jälkiruokaviiniä.

Tarinan mukaan Romanovin mansikoita tarjotiin ensimmäisenä tsaari Aleksanteri I:lle. Marjat olivat silloin metsämansikoita ja lisänä tarjottiin marenkeja.

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Ruokakirjat Leena Lumissa

Letut mansikoilla -suven juhlaa

Meillä on nyt tämä mansikkahomma mennyt aika hurjaksi, sillä olemme survoneet ja kevyesti sokeroineet jo parikymmentä kiloa mansikoita, mutta voi olla, että vieläkään emme lopeta, sillä luettuani Sinikka Piipon kirjan Puhdasta ravintoa sain mansikoiden terveysvaikutuksista niin paljon uutta tietoa, että nyt käytämme kotimaista mansikkaa joka aamu jogurtissa, herkutteluhetkinä kerroksittain vaniljajäätelön kanssa, aina lettujen kera sekä sitten vielä rahkan&kuohukermajälkkärin kanssa.

Meidän lettutaikinaohjeemme on kirjasta Stadin klassikot - Maukkainta retroruokaa ja näin tarjotaan letut Sea Horsessa:

1 l maitoa
4 kananmunaa
5 rkl sokeria
1,5 tl vaniljasokeria
1,5 tl suolaa
6 dl vehnäjauhoja
voita paistamiseen

Lisäksi

vaniljajäätelöä
kermavaahtoa
mansikkahilloa

Riko kananmunien rakenne sekoittamalla. Lisää maito, sokeri ja suola. Lisää jauhot vähitellen koko ajan sekoittaen. Anna taikinan turvota tovi. Paista letut voissa pannussa kullanruskeiksi. Tarjoa vaniljajäätelön, kermavaahdon ja mansikkahillon kera.

Me siis tyydymme tarjoamaan 'vain' omalla mansikkasurvoksella, mutta ehkä käytämme sitä sitten vähän runsaammin...

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Ruokakirjat Leena Lumissa

Carol Shields: Rakkauden tasavalta

On kylmä kevätaamu ja pitkäperjantai: Fay McLeod, kolmekymmentäviisivuotias nainen, makaa sängyssä vierellään mies, jota hän ei rakasta.

Carol Shieldsin teos Rakkauden tasavalta (The Republic of Love, Otava 2002, Hanna Tarkka) sisältää kaikki hänelle kirjailijana tutut tyylikeinot: pirstaleisuuden, huumorin, tarkkailun, pikkutarkkuuden, mielen sisällä olemisen, ihmissuhteiden karikot ja etenkin tyhjyyden pakenemisen. Kuitenkaan en voi yhtyä Publisher Weeklyn arvioon juuri kirjasta: ”Shields tekee tavanomaiselta vaikuttavasta tarinasta hämmästyttävän ja uuden.” Minä en kokenut näin juuri tämän Shields-teoksen kohdalla, mutta annan jälleen suuren arvon kirjan ensimmäisen luvun Välirikko aloitukselle, jota siteerasin alussa. Shields on ylittämätön aloituskoukuttaja. Itse kuljin vuosikausia käsilaukussani lappu, jossa luki:

On sunnuntai-ilta. Ja mielessäni käy ajatus, että minun pitäisi olla onnellisempi kuin olen.

Kirjoittaessani arviota Shieldsin Pikkuseikkoja teoksesta käytin yllä olevaa sitaattia ja erehdyin kirjailijasta, sillä ilmoitin, että olen lukenut samat sanat jonkun muun kirjailijan kirjasta. Ei, se ei ollut oikein: Olin lukenut melkein samat sanat, saman tunnetilan juuri Shieldsin kirjasta Ellei, joka alkoi:

Alicia ei ollut niin onnellinen kuin hän olisi ansainnut.

Rakkauden tasavallan aloituksen tunnetila on sama. Kirja kertoo Faysta, jonka miessuhteet päättyvät kerta toisensa jälkeen jonkinlaiseen tyhjyyden tunteeseen. Fay on tutkija Winnibegin kansanperinteen laitoksella ja tutkimuskohteena ovat nyt merenneitomyytit. Toisaalla samassa kaupungissa hengittää Tom Avery, jolla on takanaan kolme avioliittoa. Hän tuumii usein peiliin katsoessaan, että hänessä täytyy olla jotain vikaa, koska hänen naissuhteensa päättyvät kerta toisensa jälkeen. Tom haluaisi vain kohdata ikirakkauden, jossa yhdessä lasten, kodin ja koirien kera purjehdittaisiin pitkän liiton merta sateenkaaren loppuun saakka.  Jotenkin hän on saapumassa rajalle, jossa ei enää kestä syvään pettymykseen päättyviä treffejä:

Lopulta Tom käsitti olevansa jatkuvasti hermojensa äärirajoilla. Hän oli kuin kookospalmu, joka odotti ravistamista. Kysy minulta, hän halusi sanoa tullessaan sinä yönä kotiin. Kysy minulta mitä minä ajattelen, mitä minä haluan, mistä minut on tehty, miksi minä olen nykyään niin voimaton ja veltto. Valloita minut, ime minut kuiviin.

Ja samanaikaisesti samassa kaupungissa Faylta päättyy kolme vuotta kestänyt suhde ja hän tapaa miehiä toisensa jälkeen eläen suuressa toivossa löytää Mr. Oikean. Valitettavasti hän ei useinkaan muista edes kenen kanssa on sängyssä:

Hänen elämässään on ollut hetkiä joita hän häpeää syvästi, ja tästä tulisi taas yksi, hän tiesi, kun otti miehen elimen suuhunsa ja pyöräytti kieltään. Tämä kaikki oli jotenkin liian huoletonta, ja haukkoessaan henkeä hikoavien ruumiinjäsenten ja ihokarvojen ja hupukkaan  lihan sekamelskassa Fay mietti päänsä puhki kokonaisen minuutin, mikä oli miehen nimi. Kuka tämä mies oli? Kuka? Pikkuruiset kädet, pukkivat polvet, vauhko liha. Fletcher Conrad. Vai Conrad Fletcher?

Kirjassa tämä kahden rakkautta etsivän kulku jatkuu irtosuhteilla ryyditettynä yli kahden sadan sivun verran eli oli vähän kuin olisi lukenut jotain romanttista, kevyttä suvikirjaa, mutta muistuttaen itselleen, että kirjoittaja on yksi maailman parhaita naisen elämän kuvaajista.

Fayn peili elämässä on hänen vanhempiensa avioliitto, jonka neljäkymmenvuotishääpäivä lähestyy. Fay ja hänen sisarensa Bibbi sekä veljensä Clyde ovat järjestämässä yllätysjuhlia, joihin mennessä sitten Fay ja Tomkin ovat jo tavanneet. Kaiken piti olla niin tähtiin kirjoitettua, mutta sitten tapahtuukin jotain aivan odottamatonta, josta kirjan alun heppoisuus saa kaivattua särmää.  Uusien tapahtumien myllerryksessä Fay menettää uskonsa rakkauteen:

Tällainen Tom-Sheila-Sammy-Fritzi-Peter-Fay –karuselli masentaa hänet täysin, kun hän vain ajatteleekin sitä, tällaiset auki puolaamattomat sidokset. Eikä hän voi olla ajattelematta sitä. Väkisinkin hän vertailee vanhempiensa puhdasta uskollista avioelämää ja omaa sekavaa historiaansa, jonka päällä on likainen kalvo ja jossa on jotakin säädytöntä, suoraan sanottuna sisäsiittoista.  Pahuuden piiri joka haiskahtaa lipevältä rienaavuudelta.

*****

Tämä on kuudes Carol Shields –teos, jonka tuon blogiini. Tämä ei ole ominta minua, mutta jollekin muulle tämä voi olla the kirja.  Jos minulta kysyttäisiin, mikä on lukemistani Shieldsin kirjoista vaikuttavin, se varmaankin olisi Kivipäiväkirjat, joka toi kirjailijan maailman maineeseen eikä syyttä. Olen iloinen, että aloitin Carolin tuotantoon tutustumisen juuri Kivipäiväkirjoilla. Jos tuuli kääntyy, voisin yhtenä päivänä todeta, että Ellei teki minuun aivan lähtemättömän vaikutuksen ja silloinhan Carol jo tiesi sairastavansa rintasyöpää. Toisaalta Ruohonvihreää on ollut minulle samaistuttavin kirja, joten sitäkään en voisi jättää laskuista pois. Larryn juhlat luin eräällä Sveitsin matkalla ja se oli iloisin ja sopi hyvin matkakirjaksi.

Rakastan Shieldsin tummaa kirpakkuutta kuin myös hänen tummaa melankoliaansa, jonka paras edustaja lienee loistava Kaiken keskellä Mary Swann:

Kun hän katsoo peiliin, hän näkee vain jotain sameaa…Nykyään häntä väsyttää melkein aina…

Silmät tuntuvat erityisen raskailta ja väsyneiltä, ja joskus Rose on ajatellut, että ne ovat kuin kaksi kovaa kiveä, jotka on istutettu tähystyspaikalleen puolikuolleisiin kasvoihin.

Shieldsin mustaa huumoria kuvaa hyvin vaikka ihan pieni ote kirjasta Ellei:

Toivoisin, että minulle tehtäisiin lobotomia, siisti toimenpide, sahattaisiin vain päälaki pois ja poistettaisiin tarkoin merkitty sisältö. Haluaisin päästä eroon esimerkiksi siitä viime kevään viikosta, jonka aikana…

Myönnän olevani koukussa Shields –sitaatteihin ja kerään niitä muistiin.  Tässä eräs hyvin cinemaattinen Ruohonvihreää kirjasta:

Katson pölyn tanssia auringossa, järjestelen narsisseja, nykäisen hieman kiristävää ruohonvihreää crimplenehamettani, vasemman rinnan kohdalla leikkausarpi kiristää, tunnustelen permanenttini kuohkeutta, suljen silmäni ja lähden aikamatkalle…


*****

Carol Shields Leena Lumissa

Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Käperrymme yhdessä vuoteelle. Hoitokodin seinät häviävät, kun palaamme aikaan jolloin olimme pikku tyttöjä yksin yöllä lastenhuoneessa. Sinä olet minun vuohipukkini, vompattini, hiirulaiseni. Silitän sinun pehmeää silkkistä turkkiasi ja tunnen sinun hamuavan poskeani. Ahneet huulesi ovat nälkäiset, ja hampaasi näykkivät leikkisästi kurkkuani. Kurkotan avaamaan pukuni ja vauvansuusi imee rintaani. Olen jällen kerran sinun delfiiniemosi, liukas ja tahmea suudelmistasi. Vien sinut syvälle valtamereen, missä kukaan ei voi vahingoittaa meitä.

Kirjallisuuden professori Susan Sellersin ensimmäinen romaani Vanessa & Virginia (Vanessa and Virginia, Into 2013, suomennos Soili Takkala) vie lukijansa hämmentäviin, syviin vesiin kohtaamaan maailmankuulun kirjailijan Virginia Woolfin sekä hänen sisarensa kuvataiteilija Vanessa Bellin. Sellersin tyylikeino on Vanessan fiktiivinen rakkauskirje kuuluisalle sisarelleen. Lukiessa Vanessan muistumat sisarusten lapsuudesta aikuisuuteen aina Virginian itsemurhaan asti kietoutuvat unenomaiseen, miltei tajunnanvirtaiseen tekstiin, joka jollakin mielettömällä tavalla on sitä uskollisempi Woolfin tyylille mitä kauemmas se sitä yrittää paeta. Kaikki vertautuu sisarusten väleihin, joissa kiintymys ja sisarkateus tanssivat niin kiihkeästi, että Vanessa epäonnisten irtiottojensa jälkeenkin haaveilee alati paosta, jossa ei ikinä onnistu lopullisesti. Virginia on vahva, mutta takertuva, hän tarvitsee Vanessaa milloin mielenterveytensä vakavasti horjuessa, milloin voitonhetkinään näyttääkseen vahvuutensa. Lopulta kummatkin ovat samassa lapsen huoneessa kasvaneita, muistojen ja rakkauden sitein toisiinsa sidotut. Toisen muistot vain ovat eri kuin toisen. Virginian kirjallista harrastusta tuettiin, Vanessan kiintymystä kuvataiteisiin väheksyttiin. Näin toisesta kasvoi kuuluisa kirjailija, jota maailma palvoo, mutta jonka itsetietoinen olemus kätki hauraan mielen. Toisesta kehittyi kuuluisa kuvataiteilija, joka eli boheemielämää kaikkine hurjine heittäytymisineen. Kuva ei kuitenkaan ollut näin yksipuolinen vaan se on kuin peili, jonka heijastus vaihtuu päivänvalon siirtymän mukaan. Valo määrää kuka sisarista on milläkin hetkellä vahvempi, kumpi tarvitsee toista enemmän, kumpi kulkee likemmä kuilun reunaa…

Tavalla, jota en täysin ymmärrä, minusta tuntuu että sinun hulluutesi pelasti minut. Kun kuuntelin villiä vuodatustasi, mieleni turvautui tavallisiin asioihin: auringonsäteeseen pukeutumispöydälläsi, pilviin jahtaamassa toisiaan taivaankannen poikki. Kuin sinun näkysi olisivat korvanneet omat tunteeni ja tehneet minulle mahdolliseksi jatkaa elämää.

Tämä kirja hengittää Woolfin perintöä ja fiktio on sille antoisa muoto. Kirjan alussa kirjailija toteaa itsekin teoksensa olevan velkaa lukuisten kriitikoiden ja tutkijoiden työlle ja neljälle erityisen poikkeukselliselle elämänkerralle: Frances Spaldingin Vanessa Bell, Angelica Garnettin Deceived With Kindness: A Bloomsbury Childhood, Jane Dunnin Virginia Woolf and Vanessa Bell: A Very Close Conspiracy ja Hermione Leen Virginia Woolf.

Maailma näkee kaksi menestyvää sisarusta ja vain he itse tietävät, miten vaikeat heidän välinsä ovat. Se kaikki alkoi jo lastenhuoneesta ja Thoby-veljestä, jatkui kiinnostuksena samoihin miehiin, kunnes Virginia avioitui Leonardin kanssa ja Vanessa rakastui biseksuaaleihin miehiin, sai heidän kanssaan lapsia, mutta löysi pakonsa usein vain kuvataiteesta, vaikka satunnaisesti muuta luulikin:

Olen elänyt koko elämäni toisten ohjeita noudattaen, ja vasta nyt olen murtautumassa vapauteen. Lakanan alla hyväilen Cliven sukupuolielimen kosketukseeni reagoivaa kovuutta häpeämättömällä antaumuksella. Täällä von sanoa ja tehdä mitä haluan. Suunnittelen malvanvärisiä ja keltaisia verhoja olohuoneeseen ja olen päättänyt hylätä Mary-tädin kutsun. Sovinnaisuuden linnakkeet on jyrätty maan tasalle. Vien taiteeni äärirajoille saakka.

Kun Vanessa alkaa menestyä, eikä hänen tarvitse enää kadehtia kuuluisaa sisartaan, saa hän kuitenkin omissa taidenäyttelyn avajaisissaankin huomata parrasvalojen siirtyvän Virginiaan tämän saapuessa paikalle.  Virginia lapsettomana kiilaa Vanessan ja hänen lastensa väliin, Vanessa pakenee Cassisiin vuokrahuvilalle, mutta Virginia seuraa häntä. He ovat kuin vuoksi ja luode, toisistaan pääsemättömissä. Kumpikin tarvitsee toista ja toiselta jotakin, mutta sitä, onko se rakkaudellista, sitä saa Vanessa miettiä vielä Virginian itsemurhan jälkeenkin.

Sellersin teos on monikerroksinen helmi, joka tarjoaa niin ’woolfilaisuutta’ kuin myös rikasta kerrontaa Vanessan maalaustyöstä. Ajankuvaan heijastuvat Espanjan sisällissota siinä missä lähestyvä maailmansotakin.  Virginian Menomatka ilmestyy, sitten Majakka ja siellä täällä vilahtaa nimi Clarissa…Luomistöiden välit Virginian elämä on usein veronaalia, klooria, paraldehydiä, nukahtamisrohtoa, bromidia sekä tietysti hoitolaitoksia.  Muilta piilossa sisarten salatut huoneet, joita Vanessa purkaa maalauksiinsa ja Virginia kirjoihinsa. Kaiken jälkeen, ellei heitä yhdistänyt keskinäinen rakkaus, heitä yhdisti sama tarve murtautua ulos yhteiskuntaluokkansa kasvatuksesta, tarve rikkoa ’hienon naisen’ kuori. Toinen teki sen siveltimellä ja toinen kynänsä kärjellä. Luovuudessa sisarukset olivat yksi ja sama vastaan maailma konservatiivisine odotuksineen. Vuoksi ja luode, erottamattomat.

Kuljet pitkin rantaa etsiskellen kiviä, joilla täyttää taskusi. Ajattelen sinua tuona päivänä tuijottamassa nopeasti virtaavaan jokeen, yhä lehdettömien puiden oksat piirtyneinä taivaan aavemaista harmautta vasten. Yritän luoda mielikuvaa siitä, mitä sinun päässäsi tapahtui. Muistitko minua, Leonardia, lapsia, kun jätit keppisi rannalle ja kahlasit pyörteiseen veteen, vai olitko suunnannut ajatuksesi pakenemaan sitä, mitä et enää voinut kestää?


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjanurkkaus  Katja/Lumiomena  Jonna/Kirjakaapin kummitus  Minna, Salla  Aletheia  Jaana  ja Maria/Sinisen linnan kirjasto