Ilona Pietiläinen: Kokonainen - 16 naisen tarinat

Sitä voi helposti saada leuhkan ja ylivahvan maineen, kun nauraa valokuvissa ja elämässä, ei ikinä valita mistään, pitää ryhdin suorana ja suorittaa elämää yli voimavarojensa eli koko ajan on menossa projekti projektin päällä. Tällaisia tehopakkauksiahan meidät on monet jo kasvatuksessa opetettu ihailemaan. Piti olla ’napakka’, ’sukkela’ ja aina paras. Siitä se sitten alkaa se rankka tie mukatäydelliseen elämään. Elämä pelaa kuitenkin korttinsa miten huvittaa, laittaa kiviä pimeille poluille, stressiä vereen sairauden tulla, suurinkin rakkaus voi kääntyä viholliseksi vuoteessa ja lopulta tajuat, että ei ole enää jäljellä muuta kuin hyppy pimeään eli on uskallettava muuttaa suuntaa vaikka mikä olisi ja kuka sanoisi mitä. Itse hyppäsin vuosikymmeniä sitten ja se kannatti, vaikka maksoinkin siitä niin kovan hinnan, että en sitä edes sanotuksi saa. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, tuhkasta nousi Fenix-lintu ja kirjoitin silloin myös tarinani yhteen lehteen ja myöhemmin se ilmestyi myös eräässä kirjassa. Mutta minä en halua palata siihen enää. Minun on lupa katsoa eteenpäin. Minun on lupa ja oikeus myös unohtaa. Nyt on nyt ja huolimatta nuoruuden rankasta liitosta, syövästä, kahdesta edrometrioosista ja monesta, monesta muusta, sain enemmän kuin osasin uneksiakaan: Palan paratiisia! Tärkeintä oli kohdata ihmispari, hänet, jota olin kaivannut läpi stressivuosien, hänet, jonka kanssa minusta tuli minä, kokonainen.

Ilona Pietiläisen uusin teos Kokonainen – 16 naisen tarinat (Docendo 2014) kuljetti minut kauas. Kuljin naisten matkassa heidän tarinoitaan ja monessa koin samaistumista, toisissa halusin halata, välillä huokailin ’hyvä sinä!’ ja välillä ahdisti, mutta pari sivua myöhemmin jo helpotti, sillä kirja on tarina Fenix-linnuista, jotka nousevat tuhkasta vahvoina, mutta eivät kovina, lihavina tai laihoina, arpisina tai vailla arpia, vanhoina tai nuorina, mutta aina kauniimpina ja enemmän elämää rakastavina kuin ikinä ennen!

Kirjat kuvat ovat Ilona Pietiläisen, Johanna Harjun, Iida Liimataisen ja KokoNaiset. Taitto on Neiti Sievänen ja kirjassa on naisten tarinoiden lomassa myös Ilonan tekstiä sekä Joel Jyrängin runoja.

Tässä on unelmalahja parhaalle ystävälle, äidille, tyttärelle, jokaiselle naiselle, mutta haluaisin sanoa, että toivoisin mahdollisimman monen miehen lukevan tämän kirjan. Muutoksen tuulet voivat alkaa joskus vaikka luetusta kirjasta, jossa... 

Jokainen kirjan nainen saa myös prinsessapäivänsä, jolloin tyyliammattilaiset valitsevat heille asusteet, meikit, kampaukset etc. mutta minä, tällainen rosoisten tarinoiden rakastaja, keskityn nyt vain naisiin heidän tarinoissaan, hetkiin, joissa he olivat syvällä ja hetkiin, jolloin he päättivät tavoittaa tähdet. Koska en voi valita heistä kaikkia, luottakaa siihen, että jokainen lukija löytää Kokonaisesta jotain, josta itse saa lohtua ja voimaa, vaikka juuri nyt siltä ei näyttäisikään. Tähdet kuuluvat meistä kaikille!

Jaana, 39 vee, herätti heti huomioni monellaan. Häneen ihastui myös muotisuunnittelijaystäväni ja aikuinen tyttäreni ja meistä kaikista Jaanan leninki oli hurmaavin ja juuri hänelle sopivin. Siis tämän verran asusteista ja prinsessailusta. Nyt saa puheenvuoron Jaana:

Mielestäni on tärkeä ymmärtää, etteivät lapsuudessa koetut vääryydet ole omaa syytä. Mutta yhtä tärkeää on myös tiedostaa, että tänä päivänä olen itse vastuussa valinnoistani, asenteistani, hyvinvoinnistani – elämästäni.

Oma asenne vaikuttaa hyvin paljon elämän laatuun. Se miten ajattelee ja suhtautuu asioihin, mihin kiinnittä huomionsa ja energiansa – negatiiviseen vai positiiviseen. Miten kohtaa kanssakulkijat, luuleeko olevansa toisen yläpuolella tahi alapuolella vai ymmärtääkö muiden olevan ihan yhtä arvokkaita kuin minäkin.

Nöyrän ei tarvitse tallata ja vähätellä muita ollakseen itse jotain, pönkittääkseen egoaan. Mutta ei hänen myöskään tarvitse itseään alentaa kerjätäkseen kohteliaisuuksia tai arvostusta. Hän on sinut niin hyvien kuin kehitettävienkin puoliensa kanssa, ymmärtää ettei täydellistä ihmistä olekaan. Nöyrälle muiden ilo ja erilaisuus ei ole häneltä itseltään pois, vaan hän osaa ja haluaa iloita heidän kanssaan.  Mielestäni nöyrä ihminen on aina oma itsensä.

Sanna, 37 vee: Neljän vuoden jälkeen menimme naimisiin mieheni kanssa, vaikka kaikki merkit olivatkin näkyvillä. Elämää värittivät miehen alkoholin käyttäminen, alistaminen, mustasukkaisuus, narsismi (jonka toki ymmärsin vasta näin jälkeenpäin) ja jatkuva vahtiminen teoistani. Eihän sitä silloin osannut oikein ihmetellä. Elämää veitsen terällä, toisinaan vähän liiankin kirjaimellisesti. Henkistä väkivaltaa kaikki tyynni. Sitten lääkäri kertoi minulla olevan vaikean endorometrioosin ja kehotti tekemään lapsia vielä, kun se on mahdollista. Minä halusin lapsen, mies ei. Kaikesta huolimatta ensimmäinen lapseni syntyi ollessani 22 –vuotias. Olin todella rakastunut ihanaiseen tyttövauvaani, joskin mies oli jokseenkin pettynyt tämän sukupuolesta.

Sannan tarina jatkuu dramaattisempana kuin olisi voinut uskoakaan, mutta sanon tähän välikommentin heille, jotka ehkä ihmettelevät, että ’miksi hän teki lapsen miehen kanssa, josta kaikki merkit olivat näkyvillä?' Siksi, että ei siinä ole aikaa etsiä uutta isää lapselle, kun leikannut lääkäri, minulla eräs professori Turussa, sanoo, että ’lapsi niin pian kuin mahdollista tai et saa muuten ikinä yhtäkään.’  Minä tiesin haluavani lapsen/lapsia, kuten Sannakin, ei ollut varaa riskeerata tuota asiaa!

Kun Sanna vihdoin pääsee pakoon lapsensa kanssa väkivaltahelvetistä, tapahtuu se, että sosiaaliviranomaiset vaativat, että lasta on näytettävä isälle. Kerran kun näin tapahtuu, Sanna joutuu rajun pahoinpitelyn ja raiskauksen kohteeksi – lapsen itkiessä avuttomana vieressä. Käräjäoikeudessa mies sai 1,5 vuotta ehdotonta vankeutta, mutta väkivaltarikollisen valitettua hovioikeuteen, raiskauksesta tulikin tuomiota vain 70 tuntia yhdyskuntapalvelua sekä ehdollista vankeutta vuodeksi. Pysähtykää tähän ja miettikää, millaisen tuomion Suomessa saa raiskaaja ja pahoinpitelijä. Muutama vuosi sitten Itä-Suomen hovioikeus oli kovasti kartalla raiskaustuomioiden törkeistä lievennyksistä, joten olisikin kiinnostavaa tietää, että mikä hovioikeus tätäkin istui – ja millä moraalilla!

Haluan olla iloinen, tsemppaava persoona ja näyttää kaikille, että sillä voi onnistua, jos haluaa! Eräänä päivänä puhun vielä isoilla areenoilla elämästä ja työstä tai jostain muusta. (Sanna)

LÄHDE VÄKIVALLAN ALTA. (Sanna)

Sannasta, eilisen murjotusta ja raiskatusta on tullut Valonkantaja!

Virpi, 42 vee, ihmettelee kuka hän oikein on kaikkien rooliensa alla? Töissä asiakaspalvelija, kotona ja vapaa-ajalla ehkä rooliton, mutta onko hän sittenkään? Vai onko hän oikeasti se rähjäävä, ilkeä äiti, joksi itsensä ajoittain tunnistaa?

Virpi on kauneusalan ammattilainen, jonka elämä on ollut kaikkea muuta kuin glamouria. Lapsena jo vahinko, sitten varhainen muutto kotoa pois ja rakkaus, josta jäi jäljelle vain 70 000 markan ulosotto ja menetetyt luottotiedot. Pako isompaan kaupunkiin ja raiskaus! Paluu Keski-Suomeen...ja:

Tapasin ihanan miehen, rakastuin, menin naimisiin, saimme lapsen, halutun sellaisen. Kouluttauduin kauneusalalle, perustin yrityksen. Kaikki oli hienosti vai oliko sittenkään?

Tein paljon töitä, liikaa. Mieheni etääntyi, hellyys muuttui mustelmiksi, rakkaus kyyneliksi, kunnes...

Elämäni on ollut kamppailua, mutta lujalla tahdolla ja suurella sydämellä olen selvinnyt, selviän vastakin. Rahaa tulee ja menee. Luottotiedot palaavat aikanaan, oma hyvinvointi voittaa rahan. (Virpi)

Kokonainen jakaantuu osiin: Kun läheinen satuttaa, Kun oma terveys pettää, Kun miehellä olikin toinen, Äitiyden ihmemaassa, Asenne voimavarana ja Kun työ määrää tahdin. Ilona on itse mukana omassa kirjassaan. Hän on halunnut sijoittaa itsensä jaksoon Äitiyden ihmemaassa, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut olla kirjan ensimmäisessä jaksossa Kun läheinen satuttaa:

Ilona, 39 vee, hän joka haluaa sisustaa, remontoida, rakentaa, hullutella ja kikattaa. Hän joka kirjansa Loppusanoissa esiintyy upealla prinsessakuvallaan, sijoittuukin nyt tähän kohtaan yllä olevalla ’ruudun takaa-kuvalla’, joka on kuin hän ei olisi tiennyt, millä hetkellä kuva otetaan, hän on hetken ihan poissa, ihan alasti, ihan jossakin muualla:

Yksin omille siivilleni muutin viisitoistavuotiaana, jolloin elämäni valtasi taas pelko ja väkivalta palasi seinien sisäään. Ollessani vihdoin sairaalassa tikattavana hiukset leikattuina – varjona itsestäni, ajattelin pääseväni pinnalle, kääntyväni kannoillani ja juoksevani. Minä en halunnut enää alistua nyrkin alle. Kasvoin hetkessä aikuiseksi ja pakenin väkivaltaa.

Ja sitten tulee se äitiasia, joka on meistä monelle niin tärkeä. Jaan Ilonan tunnot alla olevassa, sillä kun vihdoinkin kohtasin Elämäni Miehen, halusimme ehdottomasti yhteisen lapsen. Sain kuulla, että endrometrioosi oli uusiutunut ja vaikea. Leikkauksen jälkeen sain kuulla, että minulla oli enää 25 prosentin mahdollisuus tulla raskaaksi ja raskaaksi tuloa tuettiin hormonikuurilla. Tulin raskaaksi ja sain keskenmenon. Sitä en ole voinut vieläkään surra, sillä piti toipua ja...ja sitten syntyi Meri! Suru keskenmenosta on usein aliarvoitua. Näin Ilona:

Keskemeno ei kai koskaan unohdu, tai se hetki, jolloin sinulle sanotaan, että selvisit – mutta koskaan et tule saamaan lasta. Noiden sanojen jälkeen minusta on kuitenkin tullut äiti. Minä siis toivon, ettet luovuta koskaan – ihmeet voivat käydä toteen.

Olen ihan hukassa, sillä en pysty lopettamaan. Haluaisin kirjoittaa jokaisesta Fenix-naisesta, joka on noussut ties mistä. En kuitenkaan voi, joten hankkikaa tämä kirja ja lukekaa jokaisen naisen tarina ajatuksella! Vielä pari loistavaa tahtonaista, selviytyjää:

Laura, 44 vee: Aloitanko tarinani 60 kilon takaa? Vai aloitanko tarinani siitä syksystä, jolloin toivo julistettiin kuolleeksi: Pysyvä näköhermovaurio, haitta-aste 100 %. Ehkä aloitankin vielä kauempaa. Vaikkapa siitä välitunnista, jolloin opettaja tuli paikalle juosten, kun isku palleaan oli pudottanut minut maahan lapsijoukon keskelle. Tarinoiden säikeet kietoutuvat toisiinsa, on vaikea päättää, mistä ja miten paljon kertoisin...

Ja sitten valkoisen kepin kanssa liikkuva upean upea Laura pudottaa painoaan 60 kiloa. Kirjassa on värisyttäviä mallikuvia hänestä pitkässä iltapuvussa lumikuningattarena. Hän on kuin ammattimalli ja kävisi mihin tahansa lehteen muotia esittelemään, mutta minä halusin tuoda tässä hänestä esiin kuvan, jossa hän on minusta eniten liki, iholla. Hän koskettaa juhlakäsineellä huurteista lasia, hän koskettaa omaa tarinaansa, hän koskettaa itse elämää ja samalla meitä:

En voi mitään sille, että näköhermoni ovat vaurioituneet. Sen asian kanssa on vain elettävä. Mutta ylipainoisuus ei ole kohtalo. Siihen voi vaikuttaa.

Minun ääriviivani eivät  piirry enää samoin kuin ennen. Minun ja maailman väliin ei enää tarvita panssaria. Olen nyt tässä. Tämänkokoisena. Ja täytän ääriviivani kokonaan. (Laura)

Minna, 40 vee, on kirjan osassa Kun miehellä olikin toinen. Hän erosi sopuisasti ensimmäisestä miehestään ja muodosti uusioperheen unelmiensa miehen kanssa. Oli Minna ja hänen tyttärensä, komea mies ja tämän kaksi lasta edellisestä liitosta. Sitten syntyi yhteinen vauva, mutta jo vauvan syntymäpäivänä, Minna vaistosi, että jokin on pahasti pielessä. Oli uusi koti, uusi vauva, uusi onni ja Minnalla kukkakauppayritys. Hän yritti olla hehkeä äiti, menestyvä yrittäjä ja vaikka mitä, kunnes tajusi, että hänen elämänsä rakkaudella on toinen. Jo lapsen kastetilaisuus oli kuin hyvin näytelty farssi, jossa parhaat pisteet keräsi ehkä komea mies. Seuraavana sunnuntaina Minna muutti lapsineen pois:

Asuimme pienen kuusivuotiaan tyttäreni ja vauvani kanssa kolmestaan pienessä vuokrakaksiossa. Vauvan kanssa kävin töissä kukkakaupassani. Jokaisena iltana sanoin lapsilleni, että kyllä me selviämme. Vakuuttelu oli kuitenkin ehkä tarkoitettu minulle itselleni – pikkuhiljaa uskoin siihen hetkittäin itsekin.

Kaikkein pimeimpinä hetkenä kauppani ovella seisoi peikkotyttö, jonka tukka oli kuin räjäytetty ja kasvot lävistyksiä täynnä. Hän haki harjoittelupaikkaa itselleen. Kysyin osaatko tehdä mitä vain, hoitaa lasta, siivota, tehdä ruokaa – ihan kaikkea. Hän vakuutti tekevänsä ihan mitä vain. Enkeli-Elina tuli ja pelasti meidät. Hän syötti minut – jo rangaksi laihtuneen äidin – hoiti lasta, siivosi, teki kimppuja. Minun on tässä kohdin uskottava kohtaloon, joku voima antoi minulle minun ihmiseni lähelle silloin, kun heitä eniten tarvitsin.

Tänään eivät mitkään sanat tai kaikki kukkakaupan kukatkaan riitä kertomaan kiitollisuuteni määrää. Minä en olisi yksin selvinnyt pienten lasteni kanssa tästä kaikesta. Minun poikani, minun tyttäreni ja minun mieheni lähellä minä olen Minna – onnellinen. (Minna)

Oi te kaikki Ihanaiset Kokonaiset, te tässä jutussa mukana olevat kuin te, jotka löydytte kirjan muista tarinoista: Kiitos teille kera ruusun terälehtien, olette niistä jokaikisen ansainneet♥ Pitäkää kaksin käsin tähdistä kiinni ja kokekaa tähtihuimaus!

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Onnenpensas - puutarhakasvi, jonka kanssa on lämmetty hitaasti, mutta varmasti!

Tämä kuva kirjasta Pihan puut ja pensaat (Minerva 2013) on nyt innoittajani, kun lämmitän vuosikausien välinpitämätöntä suhtautumistani onnenpensaaseen. Meilläkin on kivitalo ja nyt etupihallakin kasvaa jalo-onnenpensas, Forsythia 'Northern Gold', joten voihan tästä tulla totta muuallakin kuin unelmissa. Alku on kuitenkin ollut piittaamaton, sillä yli 400 kasvin ja 3000 neliön hoidetun puutarhan ja lehdon kanssa joku kasvi väistämättä jää paitsioon ja meillä se on ollut juuri onnenpensas. Koko onnenpensasta emme olisi edes hankkineet ellei Viherlandia olisi yli kymmenen vuotta sitten jakanut vappuaamuna ensimmäisille asiakkaille ilmaiseksi pientä onnenpensasta! Kuten tavallista tuolloin, minä huristelin sinne turkoosilla rättikattoautollani vappupäivänä jo varhain ja olin ensimmäinen asiakas. Tulin kotiin mitättömän näköisen puskan kanssa, jonka istutin sentään lehtoon ja hyvään multaan, lannoitin ja kastelin, mutta sinne se sitten jäi kituilemaan vuosiksi. Joskus kukki heikoin kukin, joskus ei. Liian varjossa ehkä, liian vähän lannoitusta ja liian vähän leikkausta, sillä onnenpensaasta pitää leikata kukinnan jälkeen muutama vanhempi verso pois seuraavan vuoden kukinnan edistämiseksi. Viime vuotisen kevätmatkamme aikana löysin paitsi sisäisen magnoliani, myös viehtymyksen tähän kevään keltaiseen kukkijaan. (Näin Keski-Euroopan kasvit kuin ensimmäisen kerran, sillä kaikilla aikaisemmilla matkoilla oli ollut mukana 1-3 tenavaa ja vain ensimmäisen matkan eräänä huhtikuuna saimme tehdä kahdestaan Pariisin kautta alpeille ja siellä kosinta, joten ei siinä mitään kasveja silloin katsottu;) Ja nyt on onnenpensasaurinko ensimmäistä kertaa  keskellä lehtoamme:

Hän ei ole vielä täydellinen, mutta on täynnä hurmaavia kellomaisia kukkia, jotka riippuvat kauniisti alaspäin. Oksia on jo monta, sillä viime suvena tartuin saksiin ja siitä pensas piti. Lannoitusta on saanut ja kohta juurellaan kukkivat valkovuokot ja scillat. Kukkien ajoitus täsmentyy tulevaisuudessa just pensaan kukinnan aikaan, sillä yksi varjostaja pensaan edestä katoaa ja tilalle on kasvamassa myöhään lehteen tuleva puu eli tammi.

Jalo-onnenpensaan selvitymisvyöhykkeiksi on ilmoitettu I-III. Kiitos saaren, jota Päijänne ympäröi, olemme III:sta, vaikka Keski-Suomi muuten on IV. Olen myös panostanut tosissani pienilmaston parantamiseen ja kahta tai oikeastaan kolmea reunaa suojaavat kuusiaidanteet, joista yksi on Lumimiehen täydellinen, hämäläisnostalginen kuusiaita.

Kun luin kirjan Suomalainen metsäpuutarha (WSOY 2014) aloin katsella lehtoamme ihan toisin. Olin aina tiennyt sen mahdollisuudet, mutta piti olla vaistoa, mitä sinne voi istuttaa ja mitä ei. Kun näin Northern Goldin kukassa oikeastaan ensimmäisen kerran kunnolla, tajusin, että 'näitä lisää!'. Nyt lehdossamme kasvaa tämä vanha yksilö ja kolme pikkupensasta (neljäs pikkuinen on etupihalla) eikä ole laskuista pois, että voisin harkita myös koreaonnenpensasta, 'Forsythia ovata', mutta se onkin sitten jo puu. Tämä jalo-onnenpensas on hieman lamoavasti kasvava, runsas parimetrinen pensas eli juuri sitä mitä lehtomme nyt kaipaa. Kerroksellisuus saa nyt kaiken huomioni ja lehtokuusamat, joilla on jo seuranaan nämä onnenpensaat ja yksi iso jasmiini, tulevat saamaan vähitellen lisäseuraa myös matalammista pensaista.

Tämä kasviesittely on ehkä vaatimattomin, joka on mennyt Leena Lumin puutarhaan, jonne kerään kasvipankkia omista suosikkikasveistani. Jokaisen kasvin tarina  kuitenkin jatkuu, joten ehkä jonain vuonna onnenpensasjuttuni onkin ihan toista luokkaa kuvia myöten.

Viileässä toukokuussa 2015 kukkii nyt vanhin ja suurin onnenpensaista näin upeasti. Takana näkyy koko tontin pitkän sivun mittainen ja Lumimiehen vaalima kuusiaita, joka tuo hyvää pienilmastoa kasveille. Tänä vuonna annoimme jo varhain hyvää kompostimultaa paljon etenkin onnenpensaille ja runsaat sateet ovat vain parantaneet kukintaa.

Lehdossa onnenpensaan kautta kuvattu kaarisilta.

Onnenpensaan kautta näemme alapihan istuinryhmän ja yläoksien kukkien taakse jäävät alapuutarhan, joka on kolmas taso, krisikka- ja luumupuut.

Onnenpensas kehystää kuvaa kaarisillasta, suurista lehmusten rungoista sekä sillan molemmissa vastakulmissa olevia kartiovalkokuusia Miten minusta tuntuu, että vaikka jänis oli nakertanut yhtä uusista onnenpensaista ja että tämän vanhan yksilön ruhtinatarhetket saapuivat vasta nyt, olen aivan ihastunut tähän pensaaseen, puutarhan kevätaurinkoon!


puutarhaterveisin
Leena Lumi

Komm Lieber Mai

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Toukokuun 11. pnä 2016 lämpöaallon jäkeen kaikki onnenpensaat kukkivat! Jänikset olivat jättäneet onnenpensaat, ne nuoretkin, rauhaan, sillä olimme yhtä lukuunottamatta verkottaneet ne kaikki!

Vanhin onnenpensaamme, se Viherlandiasta saatu ja jänisten monta kertaa syömä, kuvattuna hiukan hämärillä toukokuun 14. päivänä 2019 eli on vieläkin ihan tiheenä kukista, mutta ei kauaa, sillä nyt ovat lehdet jo aloittaneet. Näyttää kivalta vasten kuusiaitaa, mitä tämä kuva ei anna 'ulos'. 

Onnenpensas toukokuulla 2021. 

Näyttävä kukkiessaan.

Pirjo Rissanen: Sun ystäväsi armaasi

Eeva katseli kauhistuneena, miten Silva kiihotti itsensä itkuun ja kiihkoon. Aluksi itku ei tuntunut oikein lähtevän kunnolla, ja Eevaa olisi jossain muissa olosuhteissa jopa huvittanut toisen kummallinen yritys, mutta tuolla hetkellä ei naurattanut yhtään. Lopulta toisen tekonyyhkytykset muuttuivat aidoiksi ja vielä enemmänkin: itku ei ollut enää yksitoistavuotiaan itkua vaan raivokasta, kiihkoisaa parkua ja suoraa huutoa. Silva vajosi lattialle mattokasan viereen, ja maattuaan aikansa tahdottomana huutavana kasana paikallaan, hän alkoi Eevan kauhuksi hakata päätään lattiaan.

Pirjo Rissasen teos Sun ystäväsi armaasi (Gummerus 2014) kuvaa kahden naisen epätavallista ja rankkaa ystäväyyttä lapsuudesta aikuisuuteen sekä pitkien eron vuosien jälkeen taas aikuisina. Kun Eeva Meriläinen törmää Stockmannilla lapsuudenystäväänsä Silva Ennesiin, hän ei voi väistää tunnetta, että ehkä olisi ollut helpompi, jos he eivät olisi enää tavanneet. Lapsuudessa rikkaan ja hemmotellun Silva Ennesin ystävänä Eevan osa oli usein ahdistava ja kaikki muistot eivät olleet kauniita. Silva osasi olla hurmaavakin, mutta hän oli myös sairaalloisen omistushaluinen ystävästään ja tästä aiheutui ikäviä tilanteita, joita oli vaikea unohtaa. Niin vain kuitenkin käy, että Ennes Oy:n rikas Silva järjestää Eevalle työpaikan heidän tehtaansa toimistoon ja Eeva muuttaa tyttärensä kanssa takaisin Järvienkylään. Ennen kuin he ovat kunnolla asettuneet, ovat Silva ja Eevan tytär Selina jo mitä parhaimmat ystävät ja tuntuvat muistuttavan kovasti toisiaan. Silloin Eeva muistaa, minkä nimen Silva sanoi lapsena antavansa tyttärelleen, jos sellaisen joskus saa:

Minä olen päättänyt, että kun saan yhden lapsen, eli siis tytön, panen sen nimeksi Selina. Se on minusta maailman ihanin nimi. Se tarkoittaa kuun tytärtä tai kuutarta, tai jotain sellaista.

Silvalla ei kuitenkaan ollut lapsia, vain aviomies Torsten, joka toimi Ennes Oy:n toimitusjohtajana. Toisaalta Silvalla oli kaikki, mitä rahalla voi saada, mutta ei kuitenkaan onnea, mikä kävi pian Eevalle selväksi. Silva oli edelleen sama lapsi, joka oli tottunut saamaan kaiken, mitä ikinä keksi haluta ja hän teki sen sekä hurmaten että uhaten. Vähitellen uusien tapahtumien vyöryssä Eevan on pakko uskaltaa kohdata uudelleen lapsuutensa ja mitä se oli todella ollut Silvan ystävänä. Mikä oli ollut niin pielessä, että Eeva sai katua muuttamistaan takaisin Järvienkylään ja etenkin sitä, että hän tutustutti tyttärensä Selinan Silvaan.

Hyvin tarkkavaistoisesti Pirjo Rissanen piirtää kuvaa sekä Silvasta että Eevasta ja Selinasta heidän välissään. Tummat värit saavat sijansa kun Silvan henkilökuva tarkentuu ja mieleen tulee, miten joskus olisikin viisaampaa olla aukomatta ovia menneisyyteen. Eeva saa katua, että ei luottanut vaistoihinsa, vaan tarttui hetkeen ja uskoi Silvan hurmaavaan itsevarmuuteen. Lopultakaan mikään ei ollut muuttunut niistä päivistä kun Silva oli kirjoittanut Eevan muistokirjaan:

”Sun ystäväsi armaasi

mä aina olla tahtoisin.

En koskaan olla tahtoisi

sulle uskoton ja petturi.

Se olisi suurin riemuni

jos aina oisit luonani.

Jos kuolo sinut korjaisi

niin murhe minut murtaisi.

(Jos ystäväin et olekaan

lue joka toinen rivi vaan)

toivoo ystäväsi Silva E.”

Äitienpäivä lähestyy ja taidanpa antaa tämän kirjan äidilleni lahjaksi. Luin tätä ennen Rissaselta (huiman kauniskantisen) Äitienpäivän sekä Kamomillasolan ja äiti piti niistäkin. Itse pidin näistä kolmesta eniten ehkä Kamomillasolasta...vaiko sittenkin Äitienpäivästä. Minusta Kamomillasola oli myös hieman tiheämpi kuin Sun ystäväsi armaasi, mutta tuskin Rissasen lukijat tiivistystä kaipaavat, sillä juonen käänteet kuittaavat tiheyden tarpeen ja Rissasen täydellinen kieli tekee lukemisesta nautinnon, jonka soisi vain jatkuvan.

*****

Pirjo Rissanen on kiinnostava kirjailija: Hän  ei rieku julkisuudessa, vaan tekee tasaisen varmaa kirjoitustyötä. Hänellä on uskolliset lukijansa ja uusia tulee. Hänen kirjojensa kannet ovat sitä tasoa, että niitä kelpaa antaa lahjaksi ja saan sähköpostilleni kiitoksia siitä, että olen tuonut Rissasen kirjoja blogiini. Ilo on minun! Saan ehkä kiittää Pirjoa siitä, että selviän hengissä, sillä tapani on lukea liian rankkoja kirjoja. Pirjo ei kirjoita kuitenkaan  liian kevyttä, vaan sellaista, jossa voi löytää ystävänsä, äitinsä, itsensä, siskonsa, serkkunsa, kenet vain eli hyvin todenmakuista proosaa, joka voisi olla kenen tahansa meistä elämää. Ja hän tekee sen taidolla, jossa lukijan ei tarvitse myötähävetä kieltä eikä etenkään dialogeja. Ystäväsi armaasi kannen liepeessä Rissasen kerrotaan kirjoittamisen ohella harrastavan talon kunnostamista, neljän ruokalajin aterioita, vaeltavan ja matkustelevan. Miten hän ehtiikään kaiken tuon!

Tiedän että...

Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.

Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat
vaikka valvot vieraan unen äärellä.

Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.

Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.

Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
merikarista, jossa sinä ja hän ennen.

Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä elämä on vain yössä ohittavat laivat.

Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle tiirakariin aamulla kello viisi.

- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen

Saila Routio: Kukkia sipuleista

Minusta puutarhailu on eräänlaista ihanaa hulluutta, jota voi ymmärtää vain toinen yhtä puutarhasta innostunut. Ystäväpiirikin valikoituu osin kasvi-intoilun perusteella ja ei ole yhtään haitaksi, jos on avioliitossa miehen kanssa, joka hoitaa kaikki pensasruusut, lukuisat eri kompostit, kevätruiskutukset, omenapuiden kevätleikkuut sekä oman intohimonsa eli kuusiaiadan. Kohta kolmekymmentä vuotta yhteistä puutarhailua on tuonut esiin kaikki puolet niin toisesta kuin itsestä. On ihanaa huomata kun toinenkin lumoutuu ruusujen avautuvista nupuista ja kaikellaan siitä paratiisista, jota on vuosikymmeniä luotu. Toisaalta myönnän, että puutarhahulluudessa on ihan oma maaninen alalajinsa, jolle parempi puolisko ei niin syty, mutta josta itse olen yhtä tulessa kuin puista ja se on sipulikukat. Itseäkin heikottaa, kun ajattelen mitä summia olen maahan kaivanut syksy syksyn jälkeen, mutta aina täynnä toivoa ja iloa siitä, mitä elämyksiä saammekaan keväällä kokea. Paljon on sipulikukkia virrannut, mutta nyt on mukaan tullut kokemuksen suoma tieto sekä tietysti nimenomaan sipulikukkia käsittelevät puutarhakirjat, jotka eivät mitenkään lievennä intoa sipulikukkiin, vaan päinvastoin kasvattaa janoa erikoisuuksiin!

Maisema-arkkitehti, puutarhatoimittaja ja kotipuutarhuri Saila Roution teos Kukkia sipuleista (Moreeni 2014) on tämän kevään sipulikukkakirja ja pidän siitä, että se keskittyy juuri vain näihin ’unelmamukuloihin’, on niitten nimi sitten sipuli, juurakko tai mukula. Kirjan kansi on rohkea ja tyylikäs valinta ja vastaa sitä mitä teos tarjoaa: Paljon tietoa sekä upeita valokuvia ja piirroksia, jotka kaikki ovat Roution taidonnäytteitä. Graafinen suunnittelu ja taitto ovat Suvi Segercrantzin.

Tässähän on se kevään odotetuin hetki: Lumikello puskee läpi jään! Kukan nimi onkin ranskaksi perce-neige eli lumenlävistäjä. Onko mitään hurmaavampaa kuin valkoinen lumikellomatto, joka toisille on suotu, toisille ei: Vuosikausia minä turhaan syytin myyriä siitä, että minä luminen nainen en saa lumikelloja. Turvauduin jopa Else&Vesa Leivon Tulppaanitarhan lumo –kirjan vinkkiin ja rakensin lumikelloilleni reiälliset kasvuastiat, jotka upotin multaan, kellot sinne ja sitten verkko päälle ja multaa. Se toimi, mutta ei noin jaksa mitään lumikellomattoja tehdä. Kun luin Roution tyhjentävää selostusta lumikelloista, tajusin, että olen luultavasti itse pilannut kukinnan, sillä olen hillitön sipulikukkien ostaja, joka ryntään hankkimaan syyssipulit ’ennen kuin ne loppuvat’ ja sitten ne saavat odotella istutusta kotona ties miten kauan. Näin puutarha-ammattilaisemme lumikelloista:

On myös tärkeää, että lumikellon sipulit eivät pääse kuivumaan. Ne on ostettava kaupasta heti, kun sipulit ovat sinne saapuneet, ja istutettava mieluiten seuraavana viikonloppuna. Jos istutuspuuhiin ei pääse pian, on jääkaapin vihanneslokero hyvä säilytyspaikka kukkasipulipussille, sillä siellä on viileää ja kosteaa.

Aikainen istuttaminen takaa sipulien pysymisen tuoreina ja sen, että ne ehtivät juurtua ennen talven tuloa.

Halusin aloittaa lumikellolla, kukapa ei, vaikka pidin kovasti alun aukeamasta Lukijalle, jossa keltainen keisarinpikarililja komeana pisaroissaan: nauttikaamme siis molemmista!

Luin joskus, että tämä kasvi karkoittaa myyrät ja myös moni sitä minulle vakuutti. Harkitsin kukkaa vähän ylikriittisesti, sillä minusta se oli liian korea, mutta en ollutkaan nähnyt sitä muuna kuin oranssina ja miten ollakaan, vaikka en ole eniten keltaisen perään, niin kyllä se väri kevääseen kuuluu ja nimenomaan keisarinpikarililja on siinä värissä vaikuttava. Ja  ne myyrät: Siinä pitkässä penkissä, johon tätä kasvia istutin ei ole myyriä näkynyt. Ensimmäinen kevät oli erikoinen, sillä kukan tuoksu toi mieleen Säkylän Katinhännän lumoavat, vanhat puutarhat. Se oli kuin merkki, että tämä kukka kuuluu perinteitä arvostavaan, vaalittuun puutarhaan. Saila kuvailee tuoksua kettumaiseksi. Voi se olla sitäkin. Minä olen aivan hulluna kettuihin ja olen oppinut aistimaan puutarhakettuni nuuhkimalla...

Tämän hurmaavan ’Manly’ narsissin äärellä paljastan, että Roution kirja sisältää Sipulikukkien käyttöohjeen, Sipuliunelmia puutarhassa, Sipulit ja mukulat, Lajiesittelyt (puutarhalajit, sisällä talvetettavat ja huonekasvit), Ohjeita ostamiseen, istuttamiseen, talvettamiseen ja hoitoon ja Tunnista nousevat versot.

Lajiesittelyn kohdalla sain lievää kammiovärinää kolmilehdistä, Trillium,  lukiessani, sillä mikä sopisikaan lehtoomme paremmin kuin tämä viehko pohjoisamerikkalainen, josta löytyy monia eri vaihtoehtoja. Se sopisi sinne näsiöiden ja lehtokuusamien joukkoon paremmin kuin ehkä mikään muu. Myös koiranhammas ja nimenomaan lajike ’White Beauty’ olisi kaunis isona ryhmänä...Toisaalta voisiko mikään olla lumoavampi kasvi lehdossa kuin valkoinen varjolilja, jonka luvataan leviävänkin:

Sitä vain jaksan ihmetellä, että valkoista varjolijaa on niin vaikea saada. Kuin ihmeen kautta sain netistä ostettua viime syksynä kolme juurakkoa ja ne olivat kyllä niin tyyriitä, että kerralla ei enempää olisi voinutkaan. Toisaalta valkoisen varjoliljan, upean ’Manlyn’ ja kolmilehtien unelmissakin muistan nyt kun katson pihaani, että vähemmän on enemmän, sillä kymmenien vuosien scillaistutukset leviävät kiitollisina, sinisinä mattoina kaikkialla ja kohta nousevat narsisseista viehkoimmat, vanhan ajan valkonarsissit, Poeticus Actae, joiden tuoksu on hienostuneempi kuin minkään muun sipulikukan.

Tämän herkän syysvuokon äärellä uskallan luvata, että Sailan kirjasta löytyy lajeja, joista ette ole kuulleetkaan! No, laukoista on kuultu, mutta kuinka moni tietää, miten kaunis on Allium amplectens ’Graceful Beauty’ tai kuinka koristeellinen on kärsäkalla, erityisesti Arisaema concinnum –laji ja kuka tuntee virvaliljat, Bulbocodium? Ja sitten yllättäen kohtaan lapsuuteni Luvian. On hyvin varhainen kevät länsirannikolla ja minä poimin pellonpientareelta, kuusien likeltä kukkia, jotka ovat vaatimattomia, mutta viehättäviä ja yhtä varmasti suven alkuun kuuluvia kuin jäidenlähtö tai kiurujen saapuminen: käenrieskoja! Kukkia sipuleista kertoo myös käenrieskoista. Niiden jälkeen näen lumipisaroita, joita oikein opettelin kirjasta Hehkuvat sipulikukat ja sitten istutinkin kesälumipisaraa. Saila kertoo lumipisaroiden, Leucojum, erot ja myös sen, että nyt on omaksi suvukseen muutettu syyslumipisara, (Acis autumnalis), joka on vain 15 cm korkea. Telepatiaa tai ei, toteutin tämän Sailan vinkin jo viime syksynä, paitsi, että minulla on särkynytsydän Dicentra spectablis ’Alba’:

Kesälumipisara (L. aestivum) on huomattavasti korkeampi, jopa 50 cm. Se kukkii kevätlumipisaraa myöhemmin, yhtä aikaa särkyneensydämen (Lamprocapnos spectablis) kanssa, ne muodostavatkin suloisen nuokkuvakukkaisen parin. Kesälumipisaroiden terälehdissä on vihreät pilkut.

Oi, niihin vihreisiin pilkkuihin hurmaantuu! Minua vie tämä Roution kaunis, tietoa ja ideoita tarjoava teos, jota pidän mainiona äitienpäivälahjana puutarhailusta pitävälle äidille. Nyt just tuli äiti mieleen, sillä kävimme viikko sitten puhelimessa keskustelua isän haudan kukista, jotka meidän on tarkoitus uusia yhdessä. Minä haluaisin sinne kukkasyvennyksen reunoille valkoista jouluruusua ja keskellä voisi olla sitten vaihtuva vuodenaikakukka, mutta äiti tyrmäsi heti, että ’ei, ei haudalle perennoita’. Tarjosin jo kahta pientä sievää hosta halcyonia, joita minullakin on vain kolme, mutta sekään ei käynyt, sillä äiti pitää begonioista aina vaan:

Tämän kuvan kun näytän äidille ja myönnän, että tästä kerrottukukkaisesta begoniasta minäkin pidän, kyllä hän on tyytyväinen. Katsokaa kuvaa ja antakaa menneen maailman tuulien pyyhkiä ylitsenne: Ei ole somea, ei ole stressiä, on vain tämä 1800 –luvun loppupuolen muotikukka, jota äitimme ja isoäitimme ovat vaalineet trendeistä välittämättä. Katsomme kuvaa tarkemmin ja yllättäen haluamme saada osamme menneen maailman viehätyksestä eli tervetuloa begoniat!

*****

Tästä kirjasta on blogannut lisäkseni ainakin Anu

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Leena Lumin huhtiarvonnan 2014 voittajat ovat...

Lumimies nosti huhtiarvonnan voittajat ja he ovat: Katri, Pirkko, Maria, Mai ja Veera. Onnea voittajille♥ Ja kiitos kaikille osallistujille ♥

Odotan nyt voittajien valitsevan kirjalistalta haluamansa teoksen voittojärjestyksessä eli ensin valitsee Katri, sitten Pirkko etc. Kun valinta on tehty, ole ystävällinen ja ilmoita minulle se kera postiosoitteen sähköpostiin leenalumi@gmail.com Sitä mukaa kun saan tiedon halutusta kirjasta, merkitsen listaan ko. kirjan kohdalle 'varattu'.

Toivon voittajien ilmaantuvan viimeistään ke 30.4. klo 12 mennessä.

Huhtikuu on ollut todella outo tänä vuonna. Paljon on tapahtunut, mutta jotenkin nyt alkaa jo selvästi tuntua kuin olisi toukokuu. Koneeni käyttöjärjestelmä on vaihdettu, Lumimies toi minulle tabletin, johon tohdin ihmetellä, että 'mitä minä sillä teen?' Viherlandiassa tulee käytyä usein ja kohta taas. Muuten päivät menevät ulkona puutarhaillessa. Auto-onnettomuuden aiheuttaman raiskion aukkoon olemme istuttaneet mm. tuurenpihlajan, sen juurelle yhtä kaunista syysruskapensasta pari kappaletta (se kerroksellisuus!), jonka nimeä ei tiedä edes puutarhurini, pensasruusun, lännenhemlokin (ikivihreä havu) sekä kukiksi lehtosinilatvaa, lemmikkiä, scillaa ja akileijaa. Jaoin myös muutamia liian tiukkaan kasvaneita valkonarsisseja (Poeticus Actae).

Tulevasta sen verran, että tänään vihdoinkin pääsen Saila Roution kirjan Kukkia sipuleista nautintoon. Sipulikukkahulluus on ihan oma alalajinsa puutarhakiihkossa ja varmaan se hiukan valottuu taas kerran, kun olen lukenut Sailan kirjan. Ilonan ihana Kokonainen, joka sisältää 16 naisen selvitymistarinat tulee myös ennen äitienpäivää ja itselleni annan syntymäpäivälahjaksi Agneta Rahikaisen Edith Runoilijan elämä ja myytti, josta tietysti kerron sitten myös teille. Lisäksi sain eilen luettua kirjan, jonka vien äidilleni lahjaksi eli Pirjo Rissasen Sun ystäväsi armaasi.

Nyt jään odottelemaan voittajien yhteydenottoja, otan ison mukillisen teetä ja avaan Sailan kirjan...

Suloista sunnuntain jatkoa teille kaikille!

Love
Leena Lumi

Someone Like You

Anna Ahmatovalle

Ehkä onnistuin tavoittamaan sanat,
joita kaltaisenne pitää ominaan.
Jos erehdyn - vähät siitä piittaan,
en ryhdy rikettäni korjaamaan.

Kuulen puisten käytävien keskustelun,
märkien kattojen puheensorinaa.
Muuan kaupunki alkaa kasvaa esiin,
jo alkuriveillä sen voi tunnistaa.

Vainuten Laatokan peilityynen pinnan
hän nousee ja juoksee veden äärelle
torjumaan uupumusta, mutta turhaan:
kanavissa löyhkää mädälle jätteelle.

Kuin tyhjä pähkinä kuuma tuuli pomppii
kanavan pinnalla ja värisyttelee
lyhtyjä, ompelijan silmäluomia,
kun hän sillalta kauas tähyilee.

Katseiden terävyydessä on eroja,
ja monin tavoin kuva tarkentuu -
valkeiden öiden silmin kaukaisuus
kuolemaa väkevämmin avautuu.

Sellainen olette - en hetkeäkään usko
suolapatsaaseen, josta kirjoititte,
vaimoon, jonka yhden katseen tähden
ikiajoiksi maahan naulasitte.

Jo varhain, ensi runoissanne,
kylvitte tarkan proosan jyvät kypsymään.
Kipinäjohdin - se on katseenne.
Se sytyttää menneisyyden sykkimään.

- Boris Pasternak -
Sisareni, elämä Runoja (Tammi, suomennos Marja-Leena Mikkola)

Kirsi Tuominen: Syötävän kaunis piha - Nykyaikainen hyötypuutarha

Vehreä ja viihtyisä piha on kerroksellinen. Se miellyttää silmää, koska olemme tottuneet luonnossa samanlaiseen erikorkuisten kasvien yhidstelmään. Lisäksi useassa kerroksessa oleva kasvillisuus toimii sekä melun vaimentajana että tuulensuojana. Kerroksellista puutarhaa voikin kutsua eräänlaiseksi metsäpuutarhaksi, ja sen voi hyvin perustaa myös hyötykasveista. Yläkerroksen kasvit, hedelmäpuut, antavat suojaa niin auringolta kuin katseiltakin. Köynnöksen voi istuttaa kasvamaan pitkin hedelmäpuun runkoa ja antamaan lisävehreyttä. Puiden välisissä aukoissa kasvavilla keskikorkeilla hyötykasveilla, kuten marjapensailla, voidaan lisäksi ohjata kulkua tai rajata alueita. Matalia hyötykasveja, kuten yrttejä, voidaan käyttää maanpeitekasvien tapaan.

Näin hortonomi ja puutarhapettaja Kirsi Tuominen kirjassaan Syötävän kaunis piha – Nykyaikainen hyötypuutarha (Minerva 2014), joka todellakin painottuu juuri puutarhan hyötykäyttöön ulkonäöstä tinkimättä. Tarvitaan vain hieman uutta ajattelua eli emme viekään hyötykasveja kauas itsestämme vaan tuomme ne vaikka oleskelutilamme lähelle antamaan rehevyyttä ja näkösuojaa.

Eikö vain ole tässäkin viihtyisä ruokaryhmä, vaikka monet keittiöpuutarhan kasvit ovat ihan olotilan likellä.

Minua itseäni kiehtoo vuosi vuodelta enemmän kerroksellisuus. Olen alkanut miettiä keskikorkeita matalampia kasveja, pieniä pensaita ja siksi tieni viekin huomenna atsaleaostoksille. Mitä hyötyä kerroksellisuudesta sitten on, siitä mainitsi jo Kirsi alussa eli näkö-, melu- ja tuulensuoja.

Maksimissaan riittävä reunuskasvillisuus voi muuttaa pienilmastoa niin, että jos vyöhyke on vaikka III, voivat puutarhan parhaissa paikoissa selvitä jopa vyöhykkeen II kasvit. Itse olen kasvattanut pohjoisseinustalle vapaan kuusiaidanteen ja muilla reunoilla on sitten lajeja vähän rikkaammin. Ai niin, paitsi itäsuunnassa on Lumimiehen vaalima täydellinen kuusiaita!

Tuominen neuvoo aloittamaan kerroksellisen pihan rakentamisen jo olemassa olevista kasveista. Useimpien puiden juurelle voi istuttaa erilaisia höyty- tai muita kasveja ja näin voi todellakin toimia myös hdelmäpuiden kanssa, kunhan muistaa, että iso puu varjostaa alla olevaa kasvustoa ja hedelmäpuut vaativat kasvien väleihin astinkivet, että saadaan sadonkorjuu sujumaan.

Perinteisesti kasvimaa on viety jonnekin puutarhan perälle, koska se ei kaiken aikaa vuotta ole yhtään kaunis, mutta Syötävän kaunis piha antaa vinkit siihenkin, miten kasvimaasta saadaan kaunis ympäri vuoden. Alla oleskelupation viereen sijoitettu kasvimaa:

Kirsin kirja on niin hyödyllinen, että minä tunsin itseni ihan hyödyttömäksi puutarhakeijuksi, sillä olen poistanut kokonaan kasvimaan, jonka tilalle laitoin hedelmäpuutarhan ja tietysti marjapensaita. Ja hyvin tuottavan vatukon hävitin jouluviikolla vuonna koivu ja tähti. Mikään ei vedä rumuudessa vertaa talviselle vatukolle, sen tukinaruille ja niille pylväille, joihon tukinarut on kiinnitetty. Oli hirveä pakkanen, mutta minä kaadoin kuumaa vettä niille järeille tukikepeille, kunnes sain ne pois talvimaisemaani pilaamasta. Ja kuvitelkaa: Lumimies huomasi tihutyöni vasta seuraavana keväänä!  Mutta tiedän, että on puutarhureita, joita kiinnostavat tällaiset aiheet kuin Syötävän kaunis piha, Hyötykasvien viljelyn menestymisen edellytykset, Ota huomioon, kun suunnittelet istutuksia, Hyötykasvien monipuolinen käyttö, Koristeelliset vihannekset sekä Hyvät kaverit, Syötävät kukat, Astiaviljely antaa lisää tilaa, Kasvimaan erilaiset muodot ja Taimien kasvatus ja hankinta.

Mutta jos olisin hyödyllinen puutarhuri, enkä vain korean ja villin puutarhan perään, hankkisin nyt tällaiset pajusuojat kasvimaalle. Näin taimet suojataan eläimiltä ja näiden päälle on helppo vetää tarvittaessa hallaharso. Minusta tätä voisi soveltaa myös mansikkamaalle, sillä mikään ei ole niin kamalaa kuin verkot, joihin lintuparat sotkevat itsensä!

Kirjassa on mm. kiinnostava tietoisku, jossa mainitaan mitä ja paljonko pitäisi viljellä 4-henkisen perheen marjapensaita sekä hedelmäpuita, jotta heistä jokainen saisi suosituksen mukaisen 400 grammaa kasviksia, hedelmiä ja marjoja päivässä.

Syötävän kaunis piha esittelee kaikki tuntemamme tavalliset ja myös vähän erikoisemmat kasvit. Minua hedelmäpuuintoilijana kiinnosti tieto, että nyt on  jo kehitetty aprikoosi- ja persikkapuut, jotka selviävät Etelä-Suomessa. Tämä tarkoittaa sitä, että menee enää hetki, kun on kehitetty samoista hedelmistä omat puut ainakin III ja IV –vyöhykkeille.

Näin kauniisti kasvaa tuoksuherne, joka ei tosin ole syötävä, mutta tässä voisi yhtä hyvin kasvaa vaikka ruusupapua, jota mm. itse ostin pari pussia vaaleanpunakukkaista lajiketta. Sen palot ovat jo syötävät.

Ilo kertoa, että parsaa rakastavalle on kirjassa täydellinen kasvatusohje!

Kiinnostava ja uutta tietoa tarjoava on luku Hyvät kaverit, jossa luetellaan, mitkä yrtit kumppanuuskasveinaan parantavat kasvin makua tai mitkä yrtit toimivat tuholaisten- ja tautien torjujina. Esimerkiksi retiisin maku paranee, jos sen kumppanina kasvaa vihanneskrassi ja tomaatin maku paranee persiljasta. Basilika puolestaan torjuu kurkkukasvien härmää ja kärpäsiä. Basilika on myös muutenkin hyvä hyönteisten karkottaja eli basilikaruukku oven ja ikkunan likellä pitää kärpäset pois sisätiloista.

Syötävissä kukissa on monta suosikkiani, mutta niitä syövät jo kotilot ihan riittävästi, vaan jos joku nyt itse haluaa omia kukkiaan syödä niin voi aloittaa vaikka orvokeista ja krasseista...

Minulla on ollut vieras, joka meinasi syödä harmaamalvikkini kukat! Mietin, että miksi voikukka ei kelpaa...

Syötävän kaunis piha –kirjan kuvat ovat pääasiassa Juha Kivimäen, jonka ovat myös piirroskuvat. Kirsi Tuominen on toinenMaanpeitekasvit – Luo vehreä pihapiiri tekijöistä. Toinen on puutarhaguru Olavi Niemi. Mainittu kirja on ensimmäinen puutarhakirja, joka on kivunnut yli viiden blogivuoteni kymmenen luetuimman kärkeen. Nyt kirjasta on ollut kiinostunut jo 5 504 lukijaa!

Syötävän kaunis piha – Nykyaikainen hyötypuutarha on tositekijän tietoteos, jossa on kaikki kavatusniksit pensasmustikasta rosmariiniin ja vielä kaikki siltä väliltä eksoottisia uutuuksia unohtamatta. Vinkkaa myös että jos etanat ovat riesana, kannattaa istuttaa isooppia!

Tästä kuvasta tuli kiva olo. Vaikka ostan suurimman osan valmiina taimina eli en kasvata siemenistä, koska ei ole sitä talvipuutarhaa, niin toki joka vuosi idätän krassit, ruusupavut, tuoksuherneet ja persiljan. Näistä kiireellisin on nyt persilja, sillä se itää hitaasti. Siis nyt taimet itämään!

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Kirjasähkökäyrä

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

On kuuma kesä 1990. On heinänkorjuuaika. Maria viettää kesää poikaystävänsä Johanneksen suvun tilalla otettuna vastaan kuin perheenjäsen. Siegfried, talon isäntä tekee pitkää päivää sekä sahallaan että maatilallaan. Hänen vaimonsa Mariannen pikkupuodin tuulikello, Mariannen ensimmäinen ostos länsipuolelta, kun DDR lakkasi ja muuri murtui, soittaa uuden aikakauden sävelmää, jossa kahtia jaettu kansa hitaasti alkaa etsiä yhteisiä juuriaan, sulauttaa historioitaan toisiinsa sekä opetella jälleen yhdessä elämistä. Pieni kylä, jossa kapea kuja johtaa kahdelle tilalle, Brendelin ja Hennerin.

Daniela Krienin kertomus kuumasta kesästä  1990 entisen DDR:n puolella Vielä joskus kerromme kaiken (Irgendwann werden wir uns alles erzählen, Gummerus 2014, suomennos Ilona Nykyri) on poikkeuksellisen tyylikäs kuvaus nuoren Marian intohimon kesästä uuden ajan tuulien koskettaessa kaikkia, mutta Marian ne heittävät kokemukseen, josta vain harvat edes tietävät ja vielä harvemmat kokevat: Kaiken nielevään rakkauteen vailla mitään estoja!

Maatilan työt, länteen aikanaan lähteneen Hartmutin vierailu uuden vaimonsa ja poikiensa kanssa, arkiset askareet, pöytään aterialle kokoontunut vähäpuheinen perhe, Johanneksen yllättävä kiinnostus valokuvaukseen sekä into muuttaa nopeasti länteen, Marian auringon paahtamat niska ja käsivarret sekä toinen käynti Münchenissä, länsipuolella, kaikki tuo hengittää vanhan kastanjan varjossa, kun taas jossain:

Hän on neljänkymmenen, minä kuudentoista. Thorsten Henner ja Maria Bergmann. Ei se ollut raiskaus, vaikka kaikki merkit siihen viittaavatkin. Nyt minä olen kuitenkin niskan päällä. Mutta Hennerin kaltainen mies ai anna kuusitoistavuotiaan tytön olla niskan päällä.

Maria putoaa kiellettyyn intohimoon, josta kasvaa elämää suurempi rakkaus. Hän elää kesänsä kaksoiselämää, jossa Johanneksen kanssa ei ole enää paljoakaan yhteistä, ei paljon sanottavaa ja Johanneskin katselee häntä enimmäkseen kameran linssin läpi. Maria elää lukemaansa Karamazovin veljeksiä samanaikaisesti kun rakastaa miestä kuin oli Humisevan harjun Heathcliff!

Kuumat päivät virtaavat toinen toisensa perään ja Hartmutin vierailu saa Siegfriedin innostumaan vierailusta Baijerin Demeter-tiloilla, joissa on käytössä biodynaaminen viljely ja joissa nautakarjakin pääsee laiduntamaan.

Elokuun viimeisenä päivänä perhe kokoontuu katsomaan televisiosta, miten yhdistymissopimus allekirjoitetaan ja DDR liittyy Saksan liittotasavaltaan. ’Wir sind das Volk, wir sind ein Volk’ on tullut todeksi.

Myönnän, että Daniela Krienin kirja on hengästyttävä eikä sitä lueta pätkissä vaan kun aloitin, lopetin aamuyöstä kun viimeinenkin sivu oli kääntynyt. Ei ole mikään ihme, että Krien voitti kirjallaan parhaan nuoren kirjailijan palkinnon, eikä ole ihme, että kirjan käännösoikeudet on myyty jo viiteentoista maahan. Kirjasta tehdään myös elokuva. Kaikki tämä hyvin odotettua, sillä Krien on loistavalla tavalla yhdistänyt nuoren tytön ensimmäisen todellisen intohimon, kielletyn rakkauden, läähättävän helteen, Saksan yhdistymisen sekä maatilan arjen tavalla, jonka jälki värisyttää.  Vielä joskus kerromme kaiken on teos kaikkien aistien juhlien vaalijoille, mutta kattaus on yllättävä!

Sanoinkuvaamaton häpeä pakottaa katseeni maahan. Kunpa maa nielaisisi minut. Seison paikallani, Henner ei sano mitään. En tiedä mikä tunne minussa on voimakkain: kyltymätön kaipuu saada kokea uudestaan jotain viimeöisen kaltaista, tämän hetken nöyryyttävyys ja nautinnollisuus, pelko, nuoren naisen ylpeys ja toive että joku murtaa sen. En liiku.

*****

Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Marjatta  Erja, Karoliina  Jane  Omppu Kirjasähkökäyrä ja Donna Mobilen kirjat

Pääsiäistä kohti...

Nyt alamme itsekukin siirtyä pääsiäisvapaalle. Lupaan palata vasta seuraavana arkena, paitsi yksi pieni poikkeus, joka vahvistaa lupaukseni ja se liittyy johonkin, jonka eräs ihana lukijani minulle lähetti. Ensi viikolla ovat tulossa kevään viimeiset puutarhakirjat ja tänä iltana aloitan jonkun romaanin, mutta en yhtään vielä tiedä minkä. Lukuaikaa ei pääsiäisestä huolimatta ylen ruhtinaallisesti ole, sillä puutarha vie ja sunnuntaina saapuvat nuoret & koiruudet. On kuin talo täyttyisi ilokaasusta! Oli niin kivaa käydä taas lemmikkiliikkeessä ostamassa Taikalle ja Dinalle heidän erityisnannojaan. On yksi tietty nami, jonka Dina saa meillä joka ilta kun tulee mun viekkuun nukkumaan ja kohta Taika oppii saman jutun. Toki prinsessoilla on prinsessapedit, mutta vain Taika niistä vähän perustaa. Vielä;)

En millään tajua, kuka kumma meillä syö noita Leafin suklaamunia. Astia toisensa jälkeen on täytetty ja aina vain on tyhjää. Muistaisin, että minulla on menossa kampanja 'mahdu suvimekkoihisi', joten minä olen ihan syytön...

Nyt kaikki pääsiäispaussille, mutta yritän visiteerata siellä sun täällä, jonne en ole aikoihin ehtinyt. Muistakaa huhtiarvonta!

Aurinkoa, sadepisaroita, luonnon ja puutarhan kevätihmeitä, lepoa, hyviä kirjoja, hetkiä rakkaiden parissa, herkkuja, grillikauden avauksia. Parasta pääsiäistä ikinä teille kaikille tasapuolisesti ♥

Love
Leena Lumi

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Minä olin vanha nainen eikä minulla ollut penistä. Minun oli liian myöhäistä asettua esille omana itsenäni.

Siri Hustvedtin kirja Säihkyvä maailma (The Blazing World, Otava 2014, suomennos Kristiina Rikman) olisi voinut alkaa yllä olevilla virkeillä, jotka ovat sivulta 41. Lempeä, alistuva aloitus, jonka jälkeen ikimuistoinen tarina Kaikki mitä rakastin kirjoittajalta. Mutta eikös Säihkyvä maailma alkanutkin melkein noin. Toimittajan alkusanoissa I.V.Hess kirjoittaa saman hieman toisin:

”Kaikki älylliset ja taiteelliset hankkeet, myös vitsit, ironia ja parodia, uppoavat paremmin yleisöön, kun se tietää, että suurenmoisen teoksen tai mojovan huijauksen taustalta löytyy mulkku ja munat.” Hess törmäsi mielipidekirjoitukseen aikakausjulkaisussa nimeltä The Open Eye ja kirjoittajaksi ilmeni Richard Brickman. Tekstissä siteerattiin taiteilijaa, josta harva vielä tiesi, Harriet Burdenia, ensimmäisen aloituksemme vanhaa naista vailla penistä.

Pitkä, romuluinen, suorasanainen, iäkäs nainen, joka oli nyt rikas Felix Lordin leski, tunnettu, mutta vähätelty nukkekotien rakentelija, tuntee kyltymätöntä kaunaa elämää ja taidemaailmaa kohtaan, joka ei ole antanut hänelle mahdollisuutta tulla esille lahjakkaana ja ihailtuna taitelijana. Älykkäänä ja varakkaana naisena hän keksii tavan voittaa puolelleen taidemaailman palvonnan: Hän ostaa kolme miestaiteilijaa, jotka tuovat esille omissa nimissään Harrietin eli Harryn työt. Alkaa naamioleikki vailla vertaa, mutta jotkut muuttavat sääntöjä kesken pelin ja Burdenin psyyke alkaa musertua, taistelutahdon siitä yhtään vähentymättä. Hänen vihansa kohteina ovat opitun maun tärkeilijät ja menneisyyden hukatut naistaiteilijat:

Rodin vohki itselleen Camille Claudelin maineen. Dora Maarin iso virhe: hän nai Picasson, teko joka tuhosi hänen loistavat surrealistiset valokuvansa. Isät, opettajat ja rakastajat tukahduttavat naisen maineen. Harryn lista oli loputon. Naisten kohtalo, Harry sanoi, on aina henkilökohtainen, kiinni rakkaudesta ja isoista kihoista joita he nussivat.

Harriet Burden on oikeassa ja hänen työnsä saavat loistavan vastaanoton maksettujen miesten nimissä, niiden miesten, jotka eivät olisi edes katsoneet häneen päin, ellei hän olisi ollut rikas. Raivoisasta taistelustaan huolimatta tuskin kukaan kirjan lukeva voi päätyä ajatukseen Harrietista onnellisena naisena. Hän on omaan kaunaansa ja lopulta suoranaiseen väkivaltaiseen vihaansa uupuva nainen, jolle säihkyvä maailma oli vain ikuinen virvatuli.

Kaikki Siri Hustvedtin teokset lukeneena, aion ehdottomasti verrata Sirin uusinta nyt hänen aikaisempiinsa. Passaan Amerikkalaisen elegian, jota en tuonut edes blogiini, joten lähdemme liikkeelle nyt Lumouksesta, joka oli mielestäni kuin esileikki Sirin päätyölle, joka oli ja on Kaikki mitä rakastin. KMR on kliimaksi. Verbaalinen orgasmi. Ilma, jota haluan hengittää ja jokailtainen mustakarhujen huhuilu, johon vieläkin nukahdan. Säihkyvä maailma olisi voinut olla suurenmoinen jälkihehku, jos Siri olisi vähentänyt kertojia, joiden tarinoista muodostuu kuva Harriet Burdenista. Keino rakentaa päähenkilöä sekä hänen omien muistiinpanojensa että muiden kertomusten perusteella on kirjallisuudessa vahvaksi testattu, mutta ei näin suurta kertojamäärää: Tämä ei ole ollenkaan lukijaystävällistä. Ja jos vielä voisikin pysyä kärryillä siitä, kuka kertoja kulloinkin on vuorossa ja mikä olikaan hänen suhteensa Burdeniin, niin aivan liikaa ovat jo  ylirunsaat alaviitteet. Toki olemme lukeneet alaviitemammuttikirjan eli Oatesin Sisareni, rakkaani, mutta siinä alaviitteillä oli ehdoton merkitys tarinalle kun taas Säihkyvässä maailmassa alaviitetulva on suurimmaksi osaksi  täysin turhaa. Jos sivulla 340 on sitaatti ’Jalat mekaaniset kuljettaa’, on aivan oikein, että alaviite 44 kertoo: ’Complite Poems of Emily Dickinson, 372. Säe on sitaatti runosta, joka alkaa sanoilla ”After great pain, a formal feeling comes –”. Otteen suomentanut Merja Virolainen.’ Ja en todellakaan puolusta tätä viitettä suuresta intohimostani Dickinsonin runouteen! Sen sijaan lukija voi verrata edellistä alaviitettä vaikkapa sivun 312 viitteeseen 42, joka on todella pitkä ja alkaa näin: ’Tämä kappale on niin tiivistä tekstiä, että lukija epäilee parodiaa. Mutta hämärimmätkään viittauksista eivät silti ole fiktiota. W.T.H. Myers oli fysiikan tutkija ja William Jamesin ystävä, joka puolusti käsitystä ”subliminimaalisesta minästä” pääteoksessaan Human Personality and Its Survival of Bodily Death (London: Longman’s, Green & Co, 1906). Pierre Janet, neurologi ja filosofi, oli Sigmund Freudin aikalainen. Huolimatta siitä, että hänen luomansa dissosiaation käsite omaksuttiin psykiatriaan, hän on jäänyt….…’ Ja vakuutan, että tässä on vain osa tästä alaviitteestä…

Luettuani Siri Hustvedtin Vapisevan naisen, valaistuin todella paljon, pääsin Sirin ihon alle ja alkoi tuntua, että se, mitä sitten kävi todeksi hänen miehensä kirjailija Paul Austerin Talvipäiväkirjassa, teki minulle suorastaan identiteettikriisin. Suloisen sellaisen. Sirin tv-haastattelu sekä eräs artikkeli hänestä vain vahvisti vaikutelmaani. Säihkyvä maailma ei muuta sitä muuksi. Minä luin tämän kirjan hyvin kiinnostuneena, mutta en Kaikki mitä rakastin teoksen jälkihehkuna, vaan omana aivan erityisenä tarinanaan, joka vaatii aikaa ja antaumusta.  Antauduin Burdenille, mutta keskittyen tämän kuusikymppisen naisen surullisen rohkeaan peliin ja sukupuoli-identiteetillä leikittelyyn, joka johti hänet kuilun reunalle. Jätin viitteet sikseen voidakseni nauttia Harrietin persoonan rakentumisesta ja siinähän Siri jos kuka on mestari, sillä oman sairautensa takia hän on niin perehtynyt neurotieteisiin, että käy jo asiantuntijasta! Näinkö unta, että hänen miehensä Paul on jopa lohkaissut tästä vitsin.

Kirjassa Kesä ilman miehiä Hustvedt puhuttelee lukijaansa ja mielestäni Harriet Burdenin muistikirjassa U, on yksi puhuttelu: ”Odotan innokkaasti ulostuloani. Se tulee tapahtumaan. Olen innosta piukeana. Se onnistuu. Toivotan sinulle hyvää yötä, kuka lienetkin.” Minusta Siri ehdottomasti haluaa saada kontaktin lukijaansa, puhutella häntä, mutta tuntuu kuin neurobiologia etäännyttäisi häntä tavallisesta lukijakunnasta, siitä, jolle hän nytkin otaksuu kirjoittavansa, mutta ei siinä ihan onnistu. Säihkyvä maailma tahtomattaan etäännyttää niitä lukijoita, jotka rakastivat kirjaa Kaikki mitä rakastin. Sitä kirjaa minulle ylisti eräs Kustannusherra niin, että luin kirjan kohta uudelleen. Tiedän heitä, jotka ovat lukeneet Kaikki mitä rakastin niin, että ovat illalla aloittaneet ja lopettaneet vasta kun viimeinen sivu on kääntynyt. Säihkyvä maailma vaatii niin paljon enemmän ja lukijan arvioitavaksi jää, saako hän teoksesta vastinetta odotuksilleen. Tässä valossa haluankin lopettaa Oswald Casen kirjalliseen lausuntoon, jota Siri Hustvedt, tekstin luoja, olisi voinut hieman syvemmin itsekin pohtia:

Kirjoittajana tiesin, että minun ääneni oli se joka myi tavaraa; tätä he halusivat, ikävystymisen ja ylimielisyyden äänensävyä joka matki lukijoideni kuvitelmia yläluokkaisesta brittiaksentista ja vakuutti heille, että minä tiesin paremmin, ihan niin kuin hekin. Minä kirjoitin paisuttaakseni heidän egoaan. Se tarkoitti sitä, etten koskaan, en ikinä, saanut kirjoittaa viittausta jota he eivät ehkä ymmärtäisi; kaikki liian ylevä oli kiellettyä. Ideana oli hivellä heidän epävarmuuksiaan, ei nostaa niitä esiin.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena   Bleue Karoliina Minna  ja Sanna/Luettua

Katja Palmdahl: Kantarelli ja kumppanit

Mikä onkaan se sydänsuven hetki, jolloin saan suvisateesta ihania väristyksiä ja huokailen: 'Nyt ne nousevat, miten jaksan odottaa.' Se on kantarellikuukausi! Joskus en malta vaan lähden sateiseen lehtoomme pieni astia mukanani ja jos hyvin käy tulen takaisin kantarellien kanssa. Omasta lehdostamme, melkein pihaltamme poimitut kantarellit paistetaan voissa pannulla ja nautitaan ruisleivän kera. Yksinkertaista, mutta ah!, niin taivaallista. Metsän kultaa kantarellia ei voita mitkään huippuravintoloiden fine diningit!

Katja Palmdahlin herkullinen teos Kantarelli ja kumppanit (Katjas kantareller, Moreeni 2014, suomennos Jaana Palanterä) tarjoaa meille uusia makuelämyksiä molemmista vahveroistamme sekä keltavahverosta eli kantarellista että suppilovahverosta. Koemme makumatkallamme elämyksiä, kun vaikkapa kantarelli-munakoiso-pistaasalaatissa yhdistämme kantarellin kanelin ja appelsiinin kanssa. Sama rajoja rikkova linja jatkuu kautta kirjan kera Ewa Andissonin ruokahalua herättävin kuvin. Pidin jopa alun sisältösivusta, jossa kuin karhealle lankulle tai pöydälle olisi kirjoitettu tämän ruokakirjan menu: Pikkupurtavat, Keitot, salaatit&piiraat, Täytetyt ruoat, Pastat&risotot, Säilöminen, Aasia, Kalaruoat, Makkara-&kanaruoat ja Riistaruoat.

Sekä kantarelleja että suppilovahveroita voi pikkelöidä, jolloin ne ovat erinomainen lisä kastikkeisiin, patoihin, salaatteihin ja melkein mihin vain. Otetaan tähän Pikkelöidyt kantarellit:

2 l pieniä kantarelleja

Liemi

1 dl väkiviinaetikkaa, 12 %
3 dl sienten keitinlientä
2 dl hienoasokeria
1 vaniljatanko pitkittäin halkaistuna
10 neilikkaa

Ryöppää kantarelleja muutaman minuutin ajan kevyesti suolatussa vedessä. Siivilöi liemi ja säästä 3 dl mausteliemeen.

Kiehauta etikka, keitinliemi ja hienosokeri vaniljan ja neilikoiden kanssa. Lisää sienet ja kiehauta. Kaada puhtaisiin purkkeihin ja sulje purkit huolellisesti.

Ehdottomasti tätä pitää kokeilla. Aivan näen vahveropurkit kellarin hyllyillä joululikööriksi valmistuvien  kirsikoiden vieressä. Monen säilöjän sisäinen muumimamma herää just kantareliaikaan.

Kantarelleja ei voi ylistää liikaa. Näin Katja:

Oikein hyvänä kesänä ne ilmestyvät jo juhannuksen tietämillä - pienet kultakimpaleet, jotka reunustavat metsäteitä ja tuoksuvat taivaallisilta! Keltavahverot eli kantarellit nousevat maasta viikossa, ja pian niitä riittää ensimmäiselle kaivatulle voileivälle, jota ne peittävät voissa paistettuina. Jos kesä ei ole liian kuiva, kantarelleja löytyy pitkälle syksyyn.

Ensimmäisten kantarellivoileipien jälkeen voimme valmistaa vaikka Pinaatti-vahvero-lasagnen:

Tämäkin tulee meille kokeiluun!

Koska olen erittäin hulluna risottoihin, valitsin nyt kokeiltavaksi Kermaisen vahverorisoton:

4 annosta

1 salottispuli
1 valkosipulinkynsi ohuina siivuina
1 lehtisellerin varsi hienonnettuna
4 dl avorioriisiä
1 dl valkoviiniä
1 l kana - tai kasvislientä
7-8 dl vahveroita
1 salottisipuli hienonnettuna
2 rkl tuoretta timjamia
1 dl parmeesaniraastetta
4 dl rucolaa
muutama kirisikkatomaatti
suolaa ja mustapippuria
oliiviöljyä
voita paistamiseen

Kuullota sipuli, valkosipuli ja selleri voissa ja oliiviöljyssä. Sekoita joukkoon riisi, joka saa hikoilla muutaman minuutin, kunnes se muutuu läpinäkyväksi. Lisää viini ja anna imeytyä riisiin.

Keitä viinin imeytyessä riisiin liemi. Lisää lientä riisin joukkoon koko ajan sekoittaen ja anna riisin kuplia alhaisella lämmöllä. Lisää lientä, kun edellinen liemimäärä on imetynyt riisiin, lientä lisätään pikkuhiljaa noin 20 minuutin ajan, kunnes riisi on al dente. Mausta suolalla ja pippurilla.

Paista sillä välin sienet ja sipuli voissa ja mausta suolalla, pippurilla ja tuoreella timjamilla. Puolita tomaatit ja kääntele ne joukkoon paiston viimeiseksi minuutiksi.

Ota riisikattila pois liedeltä ja sekoita joukkoon parmesaani ja puolet paistetuista vahveroista. Kaada risotto tarjoiluastiaan tai annostele lautasille. Lisää lopuksi vahverot, rucola sekä parmesaaniraaste ja ripottele pintaan mustapippuria.Koska 

Koska uusien perunoiden aika lähestyy, voit valmistaa Katjan kirjan reseptillä Uusia perunoita, vahveroita ja ravunpyrstöjä:

Laskin, että tässä hurmaavassa ruokakirjassa on ainakin 42 ohjetta ja kaikissa on jotain uutta. Ehkä vain Sherryllä maustettu kantarellikeitto tuntuu tutulta. Sen kuvan näet kirjan kauniista kannesta. Kantarelli ja kumppanit on ruokakirjaksi kivan kokoinen ja kuviin on todellakin panostettu. Tässä oiva tuliainen sienihullulle ystävälle mökille tai muuten vain. Myös lahjaksi itselle, mitä parhain valinta: Saa mitä haluaa ja minä haluan tämän kirjan!

Koska juhlapyhät odottavat tehdään vielä Uunikampela ja vahverot:

Kampela on muuten tosi hyvä kala. Olen syönyt elämäni kampela(t) Marstrandissa. Ystävä tarjosi ja se oli niin hyvää halstrattua kampelaa, että pyysin toisen annoksen!

2 annosta

1 suuri punakampela perattuna ja ilman päätä
suolaa ja pippuria

Lisukkeet:

5 dl vahveroita
3 rkl kapriksia
2rkl purjoa suikaleina
tuoretta persiljaa
75 g voita
1 sitruuna
keitettyjä perunoita

Kuumenna uusi 200 asteeseen.

Suolaa ja pippuroi kala kauttaaltaan ja pane se voidellulle uunipellille. tee kalan selkään muutama viilto, jotta se kypsyy tasaisemmin. Paista uunissa noin 15 minuuttia, kunnes kalan sisälämpö on 54 astetta.

Paista sillä välin vahverot nopeasti pannulla ja lisää joukkoon kaprikset ja purjo. Mausta kevyesti suolalla ja pippurilla. Ruskista voi pienellä pannulla. Kun voi alkaa tuoksua hasselpähkinältä ja kuplat tasoittuvat, voi on täydellistä!

Tarjoa keitettyjen perunoiden,sitruunan ja halutessa muutaman punajuuren kera.

Voiko tämän paremmaksi ruoka/ruokakirja enää mennä! Ei muuta kuin Guten Appetit!

Tack så mycket Katja och Ewa ♥

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa