Puutarhasta kesäkuun viimeisenä päivänä

Kiitollisena sateesta lähden mieluusti ulos kuvaamaan, sillä siellä on aina tiettyjä yksilöitä, jotka ovat edukseen just sateella, enkä nyt tarkoita kotiloita. Ristinummiruusua olen melkein aina kuvannut sateessa ja niin juttuun Sade ja ruusut, sade ja ruusut...kuin nyt taas:

Jotenkin ruusut kantavat sadepisaroita niin kauniisti. Toisaalta sitten liika sade voi saada ne näyttämään myös

säikähtäneiltä keijuilta.

Iiris, Iris Sibirica', on aina ollut suosikkikukkani, mutta en vain ole vielä toimeentunut tekemään siitä omaa juttua. Tai sitten tähän vaatimattomaan kukkijaan on vain niin tottunut. Kukapa olisi uskonut, että tulee päivä, jolloin jaamme tätä lehtoonkin, mutta se päivä tuli jo kauan sitten. Nyt on kasvamassa myös valkoista iiristä. Tämä kukka sopii erinomaisesti metsäpuutarhaan. Osa näiden kukkien pehkoista ei vieläkään kuki ja osa on menossa jo ohi...

Etupihan nurmikon muuttaminen kukkaniityksi on onnistunut paremmin kuin hyvin. Yritin ottaa kukkaniittykuvaa, mutta siinä kaikki näyttää yhdeltä sekasotkulta, joten minun kyvyt eivät riitä. Nyt kuitenkin kukkivat akileijat, puna-ailakit, lehtosinilatvat...lemmikit lopettelevat, digitalikset ja unikot aloittelevat.

Etupihan sisääntulossa on ensin oikealla suuret, vanhat syyshortensiat ja niiden ympärille keskittyy kukkaniitty oikealla, vasemmalla taas suurten mongolianvaahteroiden ympärille. Ja kasvaahan siellä muutakin, kuten magnolia, kummallakin puolella helmiorapihlaja (juttua tulossa) sekä Vanille Fraise -hortensia (juttua tulossa) ja kartiovalkokuusi

Lehtosinilatvaa kasvaa runsaasti levinneenä sekä valkoisena että sinisenä. Vanha kansa kutsui tätä kukkaa hunajakukaksi eikä syyttä, sillä tuoksu tuo mieleen hunajan ja kukka kerääkin runsaasti pölyttäjiä.

Sydänsuven öiden kuningatar eli valkolehdokki on vasta näin alullaan.

Valkoiset lupiinit ovat kuin kaarisiltaa vahtivia ritareita. Kuvan vasemmasta reunasta näkyy, että sillan juhannusruususta ei ole vielä yhtäkään kukkaa auki. Makuuhuoneen ikkunan alla olevassa pensaassa on osa kukista auennut.

Punainen varjolilja tekee pituusennätystä. Tämähän oli se kukka, jonka juurakoiden piti tulla valkoisena...Sain sitten hyvityksenä valkoiset seuraavana syksynä ja nyt jännitänkin niiden menestymistä. Osa todella hentoisia, mutta onhan tässä vielä aikaa. Jos katsotte kuvaa oikein tarkkaan, huomaatte, että ikivanhaa korituolia pitkin kiipeää keijunmekko. Tästä olen puhunut jo vuosia, kun sain idean kirjasta Ihanat kärhöt. Keijunmekko ei ole lopullinen ratkaisu, sillä sehän on yksivuotinen. Kunpa saisikin sitä monivuotisena! Sillan likellä olevaa tuolia laitoin kiertämään Lumikärhön, Summer Snow, joka kituutteli minulla vuosia kunnolla kukkimatta ja sitten sen jo unohdinkin. Kun tänä vuonna hedelmäpuutarhan tilan nimissä kaatui aikaa sitten pystyyn kuivunut luumupuu (uusi on istutettu!), löysin sen juurelta surkean Lumikärhön, mutta huomasin myös pienen vihreän alun. Nyt se on tuoreessa mullassa ja hemmottelun alaisena, joten toivossa on hyvä elää.

Pilvikirsikkarintamalle kuuluu nyt niin outoja, että siitä tulee sitten toinen tarina. Yhden pisteen vihje, kun luette pilvikirsikkajutun loppuun (siis sen menetyskohdan), on se, että tällä viikolla istutamme päärynäpuun! Soitin Viherlandiaan ja neuvottelin hetken luottopuutarhurini kanssa ja siinä se sitten kypsyi tuo ajatus...Toivon, että unet käyvät toteen, sillä unelta tuntuu, miten lapsena Säkylässä kesiä Pyhäjärven rannalla viettäessäni, sain syödä makeita, mehukkaita päärynöitä, jotka siis kypsyivät hyvin varhain...Nyt meille sitten tulee Pepi!

Sataa, mutta silleen suloisesti...kevyttä suvisadetta...

puutarhaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Unikot alkovat avautua pienessä tihkussa samalla kun kirjoitin, joten lisään nämä nyt tälle kesäkun viimeiselle päivälle.

Kyseessä idänunikko, Papaver Orientale.

Nämä unikot ja monet näiden jälkeen aukeavat kasvavat ns. ykkösrinteessä, joka on hankala ja liukas hoidettava. Siinä on kaaduttu kerta jos toinenkin.

Tämä oli parisenkymmentä vuotta suuren kunnianhimon kohde, mutta nyt siihen on istuettu suuria, pärjääviä perennoja, kuten iiriksiä, unikkoja, lehtosinilatvaa, päivänliljoja, kultatyräkkiä ja alaosan nurkkaan jopa valtikkanauhusta. Varhain keväällä tässä kukkivat esikot, kevätkaihonkukka, scillat, narsissit ja muscarit. Lyhtykoisoa olen tuonut myös tähän suuressa toivossa, että se alkaisi levitä, kuten on luvattu, mutta ei se mitään leviä. Myöhempää tulevaisuutta ajatellen ja polvea säästääkseni, olen istuttanut myös syreenin, onnenpensaan ja Lumimies halusi säästää rinteen talon puoleiselta reunalta itsestään alkuun lähteneen (linnun levittämästä siemenestä) talviomenapuun, jota saa leikellä niin paljon kuin sielu sietää. Rinteen alaosaan on tänä keväänä istutettu mm. jasmiini. Toivoisin voivani nähdä tämän jossain heinäkuussa täynnä digitaliksia, mutta ne krantut tykkäävät enemmän rinteistä 2 ja 3 sekä japanilaisesta rinteestä talon pohjoispuolella.

Pål Karlsen: Suuri herkkutattikirja

Sienestäjät lähtevät matkaan kertomatta kenellekään, minne aikovat. He jättävät kännykän kotiin, sillä kukaan ei saa häiritä heitä. Heillä on maastokuvioiset vaatteet, sillä kukaan ei saa huomata heitä. He lähtevät matkaan aikaisin aamulla, ennen auringonnousua. Ei haittaa, vaikka olisikin rankkasade ja rinteet olisivat liukkaat. Sillä nämä sienestäjtä ovat riivattuja – heidän on pakko löytää sieniä. Paljon sieniä. Vielä enemmän sieniä. Kaikki sienet, jotka kasvavat heidän ”reviirillään”. Todellinen sienestäjä tekee aina ylimääräisen kierroksen varmistuakseen siitä, että on tosiaan huomannut kaiken. Sienethän piiloutuvat. On mahdollista että...

Ja yhtäkkiä sienestäjä on liian lähellä jyrkänteen reunaa. Hän liukastuu eikä pysy pystyssä. Hän syöksyy jyrkkää rinnettä alas laaksoa kohti. Jos sienestäjällä on onnea, hän loukkaa itsensä, mutta pysyy hengissä. Onko se muka onnea? Hänhän menetti pudotessaan valtaosan päivän sienisaaliista...

Pål Karlsenin Suuri herkkutattikirja (Steinsoppen. Vill av natur,Minerva 2015, suomennos Jutta Jarvansalo) on herkkutattihullun unelmateos, joka kertoo kaiken, todellakin kaiken sienestä, jonka takia italialaiset vaarantavat henkensä niin, että kolme yleisintä pelastusoperaation syytä maassa ovat sienestys, laskettelu ja vuorikiipeily. Yhdysvalloista taas erään kaupungin paras sienestäjä konttaa jo viidettätoista vuottaan tasaisella viiden jalkapallokentän kokoisella alueella kahden kuukauden ajan joka syksy keräten herkkutatteja. Hän onnistuu parhaiten, koska kerää shrumpeja, tatteja, jotka eivät ole vielä nousseet maanpinnalle, mutta jotka jo ovat muodostaneet metsänpohjaan pieniä kohoumia ja halkeamia eli shrumps. Uskon tämän täydellisesti, sillä poden itse vakavaa kantarelli-, korvasieni- ja suppilovahveromaniaa ja nyt kun niiden kasvatuksen juurille olen päässyt, taidan alkaa unelmoida tryffeleistäkin...Tattien kuten muidenkin hyvin himoittujen sienten rihmastot elävät symbioosissa puiden kanssa. Tunnetuimmat arvokkaita sieniä tuottavat puut ovat tammet, pyökit ja lehmukset, mutta monet muutkin käyvät. Tiedän, tiedän, tämä on henkimaailman hommaa, mutta ei voi mitään, ei voi mitään...

Kirjan kirjoittaja Pål Karlsen, norjalainen virallisen sieniasiantuntijan tutkinnon suorittanut sieniekspertti,  tiedostaa itsekin, että moni voi hätkähtää kirjaa vain yhdestä villistä sienestä. Hän ohjeistaa heti alussa lukijaa, joka on todellinen sienten ystävä, lukemaan kirjan kannesta kanteen. Sellainen henkiö taas joka on saanut lahjaksi tämän kirjan ja pussillisen kuivattja herkkutatteja, voi siirtyä suoraan osaan 4, joka esittelee ruokaohjeita. Mutta jos haluat hyväksi herkkuttatimetsästäjäksi, lue osa 2, jossa esitellään sienten biologiaa yleisesti ja herkkutatin erityisesti. Saat myös vinkkejä, millaisissa paikoissa herkkutatti viihtyy.

Kannattaa olla tarkkana, jos näkee punakärpässienen, jonka läheisyydessä herkkutatti mieluusti kasvaa. Suuressa mittakaavassa kaikkeen vaikuttaa sää, jonka herroiksi emme pääse. Pienessä mittakaavassa vaikuttaa kasvupaikan mikroilmasto: pitää olla puita, mäntyjä, kuusta, koivua, tammea tai pyökkiä, valon tulee päästä puiden latvojen välistä maahan, metsänpohjan tulee olla avoin, ei esimerkiksi saniaisten peittämä ja maan tulee olla kostea, mutta ei märkä.

Euroopassa kasvaa neljä herkkutattilajia, joista kirja tarjoaa perusteelliset kuvaukset. Julkkis on kuitenkin herkkutatti (Boletus edulis), joka on yleisin ja kasvaa kaikkialla maailmassa. Suomessa tätä lajia kasvaa Pohjois-Lappia lukuunottamatta koko maassa, erityisesti Keski-Suomessa. Miten minusta tuntuu, että aivan juuri tällä saarella, jossa asun, hyvin likellä, hyvin paljon, mutta en voi paljastaa, sillä nyt jo syntyy tiettyinä vuosina outoa ruuhkaa kesäaikaan ja...Muita ovat männynherkkutatti, tammenherkkutatti ja eteläisin eli Boletus aereus, joka vaatii Pohjolan ilmastoa lämpimämmät oloshteet.

Sieni hurmaa postimerkkeilijöitäkin, joten on syntynyt aivan oma osa-alueensa eli mykofilatelia. On syntynyt myös mykotursmi, josta kirja kertoo hauskoja ja hyvin säänneltyjä tarinoita etenkin Italiasta. Kirjan oma tärkeä lukunsa on Jatkokurssi eli Herkkutatin poimimisen taito, josta sitten siirrytään myös yrityksiin viljellä tätä monen himoamaa herkkua. Ja sitten jos onnistuu löytämään herkkutatteja on hyvä tietää mitä niille tehdä?

Parasta on kuivattaa tatit! Kuivuria ei tarvita, sillä kuvaus sujuu hyvin uunissa. Kirjassa on tarkat ohjeet kuivauksen onnistumiselle.

Toinen vaihtoehto on syödä tatit heti! Noin 5 mm:n paksuisia tattiviipaleita paistetaan kunnes saadaan paistopinta, mutta sieniä ei ruskisteta, koska se pilaa maun. Ensin öljyä, sitten voita, suolaa, pippuria...

Sanotaan, että parhaat keksinnöt ja parhaat ruokalajit syntyvät vahingossa. Napolin köyhien edellispäivän ruokajämistä syntyi mm. pizza...Ja miten syntyikään Cépe Tarte Flambée d´Oregon:

Tarte Flambée voidaan kääntää liekkileiväksi. Ruokalaji syntyi, kun tuli tarve tarkistaa leivinuunin lämpötila leivän paistamista varten. Siihen sitten joku keksi alkaa lisätä päälle mitä erilaisimpia ainesosia ja syntyi lounasruokalaji, joka nautittiin leipien paistuessa. Tästä oreganolainen kokki Greg Higgins kehitteli sitten kuvassa näkyvän upean herkun, jossa käytetään mm. herkutatteja, karhunlaukkaa tai purjoa, kermaa, tuoretta vuohenjuustoa...Tarkempi ohje kirjassa, josta löytyy myös Herkkutatteja ja kampasimpukoita eli ihan unelmaa ja jälleen todiste, miten yksinkertaisuus on usein parhautta:

Lisäksi saamme ohjeen Herkkutattistrudeliin, Herkkutattikeittoon marinoidun taimenen ja yrttikrutonkien kanssa, Herkkutatilla ja keisarihummerilla täytetyt truffolet, Herkkutattipiirakkaa...Ja sitten tietysti se herkkutattiruoka, jota jokaisen tekee mieli kokeilla eli Herkkutattirisotto.

Olen itse ollut kirjasta Risotto alkaen aika heikkona rosottoihin, joten tätä valmistamme nyt. Voidaan tehdä joko tuoreista tai kuivatuista herkkutateista. Kuivatuista herkkutateista tehty risotto on väriltään ruskeampaa kuin tuoreista herkkutateista tehty. Myös maku on voimakkaampi kuivattuja tatteja käytettäessä.

4 henkilölle

500 g tuoreita tai 50 g kuivattuja herkkutatteja, tai tasasuhteinen sekoitus molempia

1,5 litraa nestettä: joko pelkästään kana- tai kasvislientä tai lisäksi kuivattujen herkkutattien liotuksesta saatua herkkutattilientä ja mieluusti myös pari desiä valkoviiniä

2 rkl oliiviöljyä

25 g voita

1 keskikokoinen sipuli, ohuina siivuina

2 valkosipulinkynttä, murskattuina

350 g risottoriisiä, parasta mitä löytyy

suolaa ja pippuria

(hienoksi silputtua persiljaa)

Ennen tarjoilua:

50 g voita

50 g parmesaania, raastettuna

Kuumenna öljy ja voi suurella pannulla. Lisää valkosipulinkynnet ja sipuli. Paista varovasti miedolla lämmöllä koko ajan sekoitellen, kunnes sipuli pehmenee. Lisää riisi ja sekoita kunnolla siten, että jokainen riisinjyvä öljyyntyy ja paahtuu hieman. Muista, että jos pannu on liian pieni, ruoka ei paistu vaan keittyy. Ota valkosipulinkynnet pois pannulta.

Ota liemi valmiiksi esille. Lisää risottoon halutessasi valkoviiniä. sekoittele varovasti, kunnes kaikki neste on haihtunut. Ala sitten kaataa pannulle lientä 1-2 desiä kerrallaan, kunnes kaikki liemi on risotossa. Jos käytät kuivatuista herkkutateista saamaasi lientä, lisää se viimeisenä. Sekoita ruokaa koko ajan, jotta se ei pala pohjaan mistään kohdasta. Sekoittaminen auttaa myös riisinjyvien tärkkelystä liukenemaan, mikä puolestaan luo risottoon ihanan, kermaisen koostumuksen.

Lisää herkkutatit valmistusajan puolivälissä, noin 8-10 minuutin kuluttua. Kaada joukkoon ensin kuivatut, liotetut herkkutatit ja sitten vasta tuoreet, jos käytät molempia. Sekoita varovasti, jotta viipaleet eivät mene kovin pahasti rikki.

Risotto on valmista, kun riisinjyvät ovat al dente eli pehmeitä mutta vielä pureskeltavia. Siihen menee noin 18 minuuttia. Katso ohjeet myös risottopaketista. Risoton tulee olla melko kosteaa niin, että se valuu lautasella. Jos se on liian kuivaa, lisää nestettä. Mausta suolalla ja pippurilla. Jos pidät persiljasta, lisää myös sitä, silä se tekee risotosta erityisen herkullista. Sekoita risottoon lopuksi voi ja parmesaani. Tarjoile välittömästi!

Suuri herkkutattikirja on upea lisä jokaisen sieni-intoilijan ruokakirjahyllyyn. Kirjan koko on mukava käteen eli ei liian suuri, sivuja on 202, kuvat ovat hyvät ja niitä on paljon, reseptit ovat perinpohjaiset, joten aloittelijakin selviää. Parasta kaikesta ovat kuitenkin tarinat. Pidän siitä kun ruoka kuljettaa mukanaan tarinaa ja niitä tässä kirjassa on paljon. Alussa pudottiin korkealta, mutta ehkä selvittiin hengissä vain saaliin menetystä surren. Lopussa huomaamme, että rakkaalla lapsella on monta nimeä, joista herkkutatin venäjänkielinen nimi belyi grip, ’valkoinen sieni’, tuo mukaan valkoisen värin ja samalla ripauksen taikaa, jossa herkkutatti vertautuu valkoisuudellaan kaikkeen puhtaaseen: vastasatanut lumi on valkoista, morsian pukeutuu valkoisiin, enkelin siivet ovat valkoiset...

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Suvimaisema: lahdentyven, saunaranta ja...

Suvimaisema:

lahdentyven, saunaranta ja vene
ja helle, männikön tuoksu,
kukat, välkkyvät kalat,
lapsi, lapsia, lapset
ja vanha onnellinen kaiku.
Isä hei!

- Lauri Viita -

Viikot eivät ole siskoja keskenään! Ei heikkohermoisille...ei anonyymeille!

Tunnen olevani täysin saamaton. Olen jumissa, lukossa ja huono.

Ei, ei ja ei. Tämä ei johdu sateesta, sillä minä rrrrakastan sadetta. Ja ne kotilot, mitä sade tuo, mies vie.

En ole tulessa. Pulssikin voi olla alle sadan, jolloin olen kuin kuollut. Hiukankaan enemmän hitautta viikkoon, niin kaipaisin jo eutanasiaa. Mielikin on paha...

Sattui niin, että menin facebookissa puolivahingossa avaamaan sivuston, jossa oli kuvia Kiinan koiransyöntifestareilta. Pointtihan on se, että Kiinassa syödään koiraa ja sitä ennen koiraa kidutetaan mahdollisimman paljon, sillä siten kuulemma sen liha on parempaa. Kun näin niiden kiinalaispölvästien naamat, jotka niitä koiria rääkkäsivät, toivoin ja toivon, että he saavat vielä kokea todeksi: "Tee toiselle vain se, mitä haluisit itsellesi tehtävän." Ihminen syököön samaa soppaa, mitä heikommilleen keittää.

Sitten aloin lukea tietokirjaa Eläimet yhteiskunnassa, joka tulee nyt sitten joskus blogiini, mutta minua alkoi vaivata yksi asia kovasti: Kirjassa kirjoitetaan veganismin puolesta niin isosti, että aloin ymmärtää olevani huono eläinsuojelija, vaikka olen koko ikäni ja jopa henkeni kaupalla puolustanut eläimiä. Pelastanut eläimiä. Päättänyt taistella kunnes ns. elinkeino turkistarhaus loppuu, sillä eihän mikään elinkeino voi perustua eläinrääkkäykseen. Myös lehmät on saatava parsista pois ja suvella laitumelle. Vasikat juokoot  emonsa maidon ja niitä ei saa erottaa emolehmästä ennen kuin aika on. Liityin Animaliaan ja tunnen olevani oikeassa porukassa, mutta kun minä syön lihaa. Tosin en innokkaasti, mutta kuitenkin. Miten olisi eläinsuojelun laita Suomessa, jos kaikki kalaa ja broileria syövät eläinystävät jättäisivät nämä asiat hunningolle? Kaipaako Animalia jäseniä, jotka eivät ole vegaaneja?

Kettujakin saa tappaa, enkä ikinä tajua miksi. Jos ennen sateenkaarisillalle lähtöä saisi nähdä kettujen murhaamisen loppuvan.

Tein myös oikein hyödyllisen ja hauskan kirjan Koirakokin parhaat reseptit ja eikös heti joku anonyymi tullut kommentoimaan, että:

Täytyy sanoa noita koiran gourmet annoskuvia katsottua että meidän koirille on ollut luxusta se että ylipäätään saavat ne lohi/kana/liharuuan jämät mitä ihmisiltä jäänyt syömättä. Mulla ei olis tarmoa loihtia uuniylläreitä/murekkeita kun ei nuo karvakorvat yhtään arvosta onko ruokia hehkutettu uunissa vai ei. Kun omat ihmislapsosetkin ovat joskus eineksiä joutuneet syömään... 

No voi hyvänen aika sentään! Eläimen hyvä ei ole ihmiseltä pois ja jos katsoo, että ihminen on jotenkin eläimen yläpuolella ja vielä ottaa koiran eikä sitä sitten arvosta kuin lisäkuluna, niin miksi ottaa elävän olennon. Voihan tyytyä vain leikkikoiraan, joka ei kaipaa terveellistä ravintoa. Muutenkin tarmoton voisi olla ottamatta paljon seuraa, rakkautta ja lenkkejä vaativaa koiraa. Jaksaminen pitää tietää ennen koiran hankkimista! Ja mielipieet omalla nimellä, kiitos! Jos on asiallista asiaa, pitää olla kanttia seisoa sanojensa takana. Gourmetannoskuvat on muuten yhdyssana, anonyymi!

Jatkan hitaasti Eläimet yhteiskunnassa, sillä eläinsuojelu on minulle kuin toinen iho. Kirja sai valtavan mediahuomion Jenni Haukion kuuluisan runon Suojele, älä tuhoa johdosta. Heti älähti, ilmeisesti huonon oman tunnon vaivaamana, Suomen turkiseläinten kasvattajien hallituksen puheenjohtaja Kenneth Ingman, joka kehtasi sanoa, että 'joka tämän on kirjoittanut elää satumaailmassa.' Ja hän tiesi kuka runon oli kirjoittanut.  Ingman vielä jatkoi, että:

"Tuotantoeläimet elävät nykyhetkessä. Ne elävät päivän kerrallaan. Eivät ne tiedä mitään tulevaisuudesta. Ne eivät kärsi oloissaan. Kun ne tapetaan, ne tapetaan nopeasti ja kivuttomasti."

Höpön, höpön! Minun juureni ovat maalla ja tiedän tasan tarkkaan miten paljon siellä eläimet kärsivät. Ja kaikki menee kiitos tehotuotannon entistä pahemmaksi.

Oli mukava lukea Animalia -lehdestä toimittaja Bettina Sågbomin juttu Minä niin tykkään Jenni Haukiosta. Niin minäkin! Vihdoinkin saimme mykille kärsijöille riittävän vahvan ja varteenotettavan äänen.

Juttuni Jenni Haukio on suuren ihailuni kohde koska... osoittaa, miten innoittunut olen hänestä ja takuulla en ole ainoa. Suomi tarvitsee Jenniä, Suomi ei tarvitse eläinrääkkääjiä!

Bettina Sågbom:

"Kennethiltä menee koko pointti ohi, kun hän syyttää presidentin puolisoa hyökkäyksestä laillista elinkeinoa vastaan, kun Jenni itse asiassa käyttää taiteellista ilmaisukeinoa herättääkseen moraaliseettisen kysymyksen: onko meillä oikeus?"

Olen niin kyllästynyt eläinten oikeuksia vastustaviin taliaivoäijiin, jotka kerta toisensa jälkeen marisevat, että 'eikös vanhukset ja lapset ole tärkeämpiä?' Tosiasiassa heitä ei kiinnosta paskaakaan, kunhan vain he itse saavat tehdä mitä lystää.  Ainahan näille kääpiöaivoisille voi yrittää sanoa: MITEN IHMEESSÄ ELÄIMEN HYVÄ ON IHMISELTÄ POIS! Jos tarkoitetaan sitä, että miksi eläinsuojelija ei laita ropoaan ja energiaansa vaikka heidän metsästysyhdistyksensä hyväksi tai vanhusten virkistypäiviin, he ovat unohtaneet jopa sen, että Suomi on vapaa maa ja täällä jokainen saa valita avustuskohteensa ja myös vapaasti, heiltä lupaa kysymättä, äänestää eduskuntaan eläinystävällisiä ehdokkaita. Kun on seuraavat vaalit, ottakaa suoraan yhteys omaan ehdokkaaseenne ja kysykää näistä asioista. Minä tein soittokierroksen ja turkistarhaus vaihtoi ehdokkaani toiseen. Valitsin hänet, joka katsoo turkistarhauksen perustuvan eläinten kaltoinkohteluun. Ellei se häkissäolo ja eräät ikävät jutut sitä ole, niin siitä vaan sinne häkkiin sitten koeasumaan.

Kaikille niille, jotka todellakin uskovat eläinten asioiden olevan hyvin Suomessa, voin jo nyt suositella Elisa Aaltolan&Sami Kedon kirjaa Eläimet yhteiskunnassa.

Toimittaja Mirja Pyykkö-Larsson sanoo paljon puhutusta eläinten inhimillistämisestä näin:

"Se on ehkä vääränlaista inhimillistämistä, jos koirat puetaan ihmishahmoiksi ja niille pidetään häät. En kuitenkaan ymmärrä, miksi me olisimme niin paljon edellä eläimiä, ettemme voisi nähdä niitä samankaltaisina kuin itsemme."

Tässä kohtaa piti olla kirja, mutta kun vietin kolme yösydäntä kovasti odottamani jännitysromaanin parissa ja se ei vain yhtään, yhtään sytyttänyt, en nyt ehdi tähän hätään kirjaa. Ensi viikolla sitten kirjaa ja loppuviikosta otan vapaata, sillä saan ystäväni Jaelin meille.

Anonyymit eivät voi kommentoida tähän juttuun!

eläinystäväterveisin
Leena Lumi

Oikeutta Eläimille video, jossa eläin tuntee ensimmäisen kerran ruohon jalkojensa alla, näkee ensimmäisen kerran taivaan...on ulkona häkistä

kuva Maalaistyttö Hannele Salmela
kuva ketusta Pinterest

Aamulehden juttu tulee milloin tulee, mutta jotkut asiat pysyvät...

Tiedättehän sen tunteen, kun tuntuu kaikki kaatuvan päälle. Mikään aika ei riitä mihinkään ja sitten tekisi mieli kömpiä luolaan ja jäädä sinne. Minulle se tunne iski eilen eikä nyt ollut lippuja rahtilaivalle, jossa en voi käyttää minkään valtakunnan nettiä, jossa en kuule, miten rikkaruohot sateen jälkeen kasvavat, jossa ei tarvitse miettiä, mitä ruokaa laittaisin tänään tai huomenna ja ovatko hemmetin kotilot järsimässä jouluruusujani tai peräti valkoisia varjoliljojani. No, muistin, että kirjasto, oma maailman paras kirjastoni, on hyvin kaunis ja rauhoittava, joten eikun sinne. Suomen takuulla kaunein kirjasto, joka sijaitsee Säynätsalon kunnantalon yhteydessä, on Alvar Aallon tärkeimpiä töitä. Vaeltelen käytävillä, katson ikkunasta ulos kauniille piazzalle, jossa suihkulähde solisee ja kukat kukkivat:

Kuva on näpätty kirjaston toisen kerroksen ikkunasta tänään, mutta lupaan teille lisää tietoa ja kuvia tästä ihmeellisestä kirjastosta 15.7. Jos muistan, kerron myös sen kolarin, johon jouduin vihreäsilmäisen arkkitehtiopiskelijan takia. Nuori komistus oli tullut tutkimaan tätä rakennusta Sveitsistä asti ja sitten...Kun on heinäkuu ja kääntää kameraa hiukan vasemmalle, näkee tämän:

Tästä ei taida köynnöshortensia enää komeammaksi voida tulla...

Lumies sanoi, että 'ei ole totta', kun näki mun kirjakasan vaikka kotona on kirjoja kaikkialla paitsi ei vielä saunassa eikä vessoissa. Löysin Sarah Watersia, Karin Alvtegeniä (lukijasuositus), Linn Ullmania ja...

Paras vain lukea Meidän Suomi -lehteä, sillä tänään piti ilmestyä se Aamulehden kulttuurijuttu, jossa minä kertomassa kirjabloggaamisestani. Sain eilen Minnalta kuulla, että päivä voi olla tulevana viikonloppuna, mutta mikään ei ole varmaa. Täällä viimeisellä eli Alvar Aallon huvilasaarella, en nyt tuolla asialla enää päätäni vaivaa ja kun juttu joskus ilmestyy, te varmaan kerrotte siitä sitten minulle. Täällä R-kioski on ihan tuntematon käsite, mutta tätä valkoista Villaa Päijänteen rannalla en vaihtaisi muuhun kuin merenrantaan ja sellaista taloa ei ole näköpiirissä. Reposaari vain on alkanut unissa kummitella...

Tämä kuva on Alvar Aallon huvilasta, joka sijaitsee Muuratsalossa eli tällä huvilasaarella, jossa asumme. Huvilasta ja sen esittelyistä yritän saada liitettyä juttua Kotimaan matkakohteisiin

Nuokkusyreenit nuokkuvat kuten pitääkin ja

akileijat koristavat ikivanhojen syyshortensioiden runkoja, joiden likellä

kukkii myös revontuliatsalea Mandarin Lights. Kukat ovat pienemmät kuin viime vuonna ja kuin vähän erivärisetkin...Täytynee tarjota rodolannoitetta.

Kiveä syleilee köynnöshortensia, joka ei ole vielä avannut tuossa puolivarjon paikassa kukkiaan, mutta kullerot kukkivat sydämensä kyllyydestä ennen kuin jättimäiset sinikuunliljat valtaavat kalliomme kosteikon.

Mukavaa viikon jatkoa ja nyt meikä lähtee lukemaan vaikka kello ei olekaan vielä 23!

Love
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Sarah Waters: Parempaa väkeä

Hän ei ollut enää huonovointinen, olihan sekin jotakin. Ja huoneessa oli mukavan lämmintä ja hämärää. Frances oli avannut ikkunan selälleen mutta jättänyt verhot melkein kiinni, ja tuulenviri liikutteli niitä niin, että valopylväs verhojen välissä sumeni ja kirkastui, kasvoi ja kutistui. Ilmassa tuntui puutarhan tuoksu: makea laventeli, pistävä pelargoni. Läheisen talon apukeittiöstä saattoi erottaa veden loiskahdukset, keittiössä vihelsi vesipannu yhä vihlovammin, kunnes ääni hiipui. Äänet ja tuoksut kamppailivat, mutta pysyivät täpärästi tasapainossa. Frances tunsi olevansa äärimmäisen hauras ja mitätön, kiikkerästi tasapainossa hänkin.

Sarah Watersin Parempaa väkeä (The Paying Guests, Tammi 2015, suomennos Helene Bützow), ensimmäinen Watersini, yllätti minut! Miten paljon löysinkään brittikirjailijan teoksesta rakastamani Virginia Woolfin tunnelmia aina ensimmäisestä sitaatista alkaen. Tietty kaunis alakulo, hetki on mennyt ennen kuin se on tullutkaan, kaikki merkitsee taikka mikään ei merkitse mitään, sillä eikö kaikki ole jo eletty, brittiläisen yläluokan puuduttava tapamuodollisuus sekä tietenkin ne lukuisat tunnistettavat erot, muutkin kuin aksentti, joilla parempi väki erottuu ja erotetaan alaluokasta. Waters ei pistä Woolfia paremmaksi, mutta liikkuu osin niin lähellä Vuodet tunnelmia, että tunsin ihollani, maistoin kielelläni menneen maailman pölyn: verhon väreilyn, itsekäärityn savukkeen tuoksun, koiran haukun, metallirenkaiden rahinan, pitkät kävelyt Lontoon kaduilla, kello neljän hämärän, surulliset puukujanteet, jotka eivät johtaneet mihinkään, aurinkokellon joka näytti kadonnutta aikaa...

Parempaa väkeä alussa mennyt aika on kadonnut, sillä ensimmäinen maailmansota on ohi ja moni asia on muuttunut. Suffragetit ovat järjestäytyneet, palvelijat tuntevat omat oikeutensa, yläluokan perinteiset etuoikeudet järisevät. Perheet ovat menettäneet omaisiaan sodassa ja niin myös Frances Wrayn perhe, jolta kuoli kaksi poikaa. Kun perheen isäkin kuoli, kävi ilmi, että varoja ei ollut riittävästi Francesin ja hänen äitinsä elämiseen puhumattakaan palvelijan pitämisestä ja pitihän talon kulutkin maksaa. Niinpä äiti ja tytär päättävät kahdestakymmenestäyhdeksästä shillingistä ottaa yläkertaan vuokralaiset. Taloon saapuu pariskunta Barber, vakuuutusvirkailija Leonard ja hänen kotirouvavaimonsa Lilian. Samalla kodin ilmapiiri muuttuu, sillä Barberit eivät mitenkään tunne olevansa muita alempia. He tuovat mukanaan musiikin, muodin, miehen kohoavan aseman, iltamenonsa, rentoutensa...samalla kun Frances hoitaa kaikki talon palvelijan työt sananmukaisesti pesten lattioita kontallaan. Äiti pitää vuokralaisiin välimatkaa, mutta Frances, jonka elämä on jäänyt suppeaksi seurusteluksi äidin ja tämän ystävien kanssa, elämäksi vailla muita intohimoja kuin nopea itsetyydytys palsternakkojen kuorimisen ja taikinan kohoamisen välillä, alkaa tuntea miten Lilianin varjo osuu hänen olipa tämä missä tahansa tekemässä mitä tahansa. Ja sitten:

Hän unohti äitinsä. Hän unohti Leonardin yläkerran asunnossa. Syleily sai heidät valtaansa samalla tavalla kuin aikaisemminkin, ajoi heitä eteenpäin, ohi varovaisuuden, ohi piittaamaamisen. Frances veti Lilianin yöpaidan helman ylös, kosketti paljaita lanteita ja pakaroita. Hän kuljetti sormiaan kerran toisensa jälkeen kuumalla, sileällä, ällisyttävällä iholla.

Parempaa väkeä on ällistyttävän lahjakas kirja niistä kahdesta asiasta, joista kannattaa kirjoittaa: rakkaudesta ja rikoksesta! Tyylissä Virginia Woolfia aina seinäpaperin paljaasta kohdasta kaiken rytmittävään teeaikaan, matelevat minuutit, iltapäivä joka vetää henkeä kuin nousten varpailleen, toisensa kohtaavat muistikuvat, varjo joka lankeaa kaulan kaareen, pienten eleiden kieli: Jos vain, jos vain, jos vain...Lisäksi Watersissa on ihailemani amerikkalaiskirjailijan Jayne Anne Phillipsin rohkeutta ja taitoa niin kylmään rikokseen kuin myös usvaiseen maagisuuteen, joista syntyvät unohtumattomat tarinat. Parempaa väkeä ei kaihda rohkeitakaan yksityiskohtia ja siitä syntyy kirjan raju kontrasti tarkasti normien määrittämän elämän ja kielletyn rakkauden hengittäessä samassa talossa, saman katon alla, jossa Francesin äiti yrittää pidellä kiinni säädyllisen paremman väen elämän rippeistä siinä onnistumatta.

Mikä lumoavinta, kirja tapahtuu ajassa, jossa olen elänyt jossain entisessä elämässäni: Kiihkeä sotien välinen aika, Yrjö Jylhä kirjoittaa: ”Kaulaltas pölyä puuterin, hengitän suin ja sieraimin...”, herääminen elämään menetysten ja puutteen vuosien jälkeen, tietämättömyys tulevasta, hulluna tihkuva elämänjano, savuiset jazzklubit, silkkisukkien liukkaus, kielletyn makeus...

Hän kohotti kättään Lilianin käsissä, suuteli Lilianin ranteita ja peukaloita. Lilian ei sanonut mitään, oli aivan ääneti, antoi sen tapahtua. Vasta kun Frances alkoi suudella rystysiä, hän veti toisen kätensä pois – vasemman kätensä, sormuskäden. Hän laski sen alas tukeakseen itseään Francesin syleilyssä, ja pimeässä kuului vihkisormuksen vaimea ja lyhyt, kylmä kilahdus.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena Arja/Kulttuuri kukoistaa  Omppu Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi MarikaOksa Kaisa Reetta Mustikkakummun Anna Maria/Sinisen linnan kirjasto Irene/Kingiä, kahvia ja empatiaa Annika  Irene  ja Kirjapolkuni

*****

Rakkauden rikos ja rangaistus eli Suvi Aholan arvio Helsingin Sanomissa 27.6. Watersin uusimmasta.

Laakakatajat, haahkat, tyrnit, rahkasammalta kasvavat...

Laakakatajat, haahkat, tyrnit,
rahkasammalta kasvavat kalliot
vanhan meren kohina.
Vain tämä silmiini kivettynyt 
maisema
jää jälkeeni maailmalle,
veteen heitetyn kiven synnyttämä
aaltoilu,
kaarenkestoinen onni, täydellinen.

- Jenni Haukio -
Sinä kuulet sen soiton (Savukeidas 2009)
kuva Sari Kalliomäki

Aamulehden kanssa kahvilla, jäätävän kylmää, mutta sisulla juhannusta!

Eilen satoi rakeita. Yöt ovat jäätävän kylmiä ja niin kuvan ristinummiruusu kuin juhannusruusukin pitävät nuppunsa tiukasti kiinni. Aamulehden kuvaaja Petteri ja toimittaja Minna, saapuivat ja ensin oli kuvaus... Petteri oli kyllä ollut meillä ennenkin kuvaamassa, mutta emme muistaneet enää aihetta;) Petteri riensi sitten muihin hommiin ja Minna jäi istumaan Robersin suklaakahvin ja keskustelun virtaan. Oli tosi mukavaa! Ei se aina mene niin, että toinen heti tajuaa, mitä haluaa sanoa, mitä kertovat rivien välit, mutta Minna tajusi. Juttu ilmestyy 23.6. eli ensi viikon tiistain Aamulehdessä. Aihe on kirjabloggaaminen. Tietysti.

Paljon ei ole nyt pihalla kukkia, sillä unikoitakin on tulossa tosi paljon, mutta ne ovat vielä tiukoilla palloilla. Krantuista krantuin eli Moskovan kaunotar teki vaihteen vuoksi muutaman kukinnon, edelliskerrasta taitaakin olla jo aikaa, mutta tämä neito on taikaa, kun vain haluaa.

Kukinnot ovat kuin helmiä. Niitä aitoja, ei viljeltyjä.

Kärhöt ovat kukkineet jo viikkoja ja myös raesateessa, joten alppikärhö on tosi kestävä. Näitä on nyt niin monta, että en pysty enää laskemaan...Sopivat myös metsäpuutarhaan.

Oranssit tulppaanit ovat jo lopettelemassa, mutta lemmikit kukkivat juhannuksen yli.

Sisulla tänään grillaamme ja syömme ulkona, kun nuoret saapuvat. He jatkavat huomenna festareille ja koiruudet jäävät meille juhannukseksi. Vaikka palelen koko ajan, ovat valkkarit jo tuulettumassa jääkaapissa ja kohta aloitamme valmistelut. Aion kyllä sytyttää tuikkuja sisälle paljon, sillä ne ovat hyvä lisä tähän villasukkajuhannukseen!

Basilika kannattaa ottaa yöksi sisälle, sillä yksi kasvusto jo paleltui...

Kerään joka juhannukseksi ison kimpun kukkia, mutta tänä vuonna kimppu korreloi keliin: unikot ovat vielä kovina palloina, akileijat jo ovat mukana, mutta antavina, näyttävinä ovatkin nyt valkoiset särkyneet sydämet, jotka ovat kukkineet jo jonkin aikaa.

Minna sai tänään ihastella meidän oravia. Babyt tosin pysyivät poissa, mutta tässä yksi suloisimmista. Tämä harmaa pallero omaa selviytyjän kykyjä väistämällä, kun jotkut babyt taas eivät uskalla mitään tai jäävät isompiensa jalkoihin. Harmaapalleroinen on myös ottanut eri lounasajat kuin kokeneet konkarit, joten saa syödä rauhassa. Kuoriminen on lennokasta ja niinpä kuoria löytyy turkistakin. Huomatkaa tuo istuminen 'ikkunapenkillä'. Monta tammea on istutettu nyt tontille, joten terhojakin on luvassa. Tammi ei ole ollenkaan hidas puu, kun tietää muutaman niksin.

Tänään mm. grillattua merilohta, grillatut, vuorokauden marinadissa olleet veneperunat, katkarapusalaattia, tzazikia etc. Huomenna grillattua kanaa, jonka laitan tänään marinadiin, sinihomejuustosalaattia ja capresea Ylihuomenna...

Niille, jotka jo keittävät uusia perunoita, muistutan perunasalaatista, joka valmistuu ylijääneistä perunoista. On herkkua ja sopii sekä kalalle että lihalle.

Kaksi on, jotka eivät ikinä petä juhannuksena: Omenankukat ja...sydänsuven tunnari.

Kaikille tasapuolisesti ihanaista juhannusta kelistä viis♥

Love
Leena Lumi

Summer Wine

Ne valvovat valkein silmin, ne kukkivat...

Ne valvovat valkein silmin,
ne kukkivat uudestaan,
vanhat omenapuut, jotka kaatuisivat
ilman toisiaan.
Vaikka luulin jo lopullisesti,
että minun on lähdettävä,
tämä äänetön lumous esti,
tämä hellyys hämmentävä.

Miten hauraaksi morsian käykään,
miten käyräksi sulhanen,
yhä viettävät häitään kuin hurmiossa
nuoren rakkauden.
Taas on kestetty lumi ja viima,
taas on takana talvinen retki,
on vain valkea öinen kiima,
tämä jumalten syntymähetki.

Minä taivutan ylpeän pääni,
jään sinua odottamaan,
sillä niin kuin puut, jotka puhkeavat
aina uudestaan
minä tajuan rakkautemme:
miten meidän on löydettävä 
tämä kukkiva haurautemme, 
tämä hellyys hämmentävä.

- Aulikki Oksanen -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)

Karin Slaughter: Näkymätön

Sara ei ollut pitänyt Lena Adamsista edes ennen Jeffreyn kuolemaa. Lena oli vaarallinen. Ylimielinen. Huolimaton. Jeffrey moitti jatkuvasti Lenan omapäisyyttä, mutta Sara kyllä tunsi miehensä. Jeffrey ei tuntenut vetoa Lenaan – toisinaan Sara toivoi, että juttu olisikin ollut niin yksinkertainen. Sen sijaan Lena oli haaste, jota Jeffrey ei kerta kaikkiaan voinut vastustaa. Lena oli kaiken tuhoava pikkusisko ja Jeffrey loputtoman anteeksiantava isoveli. Jeffrey ihaili suunnattomasti Lenan kovuutta. Lenan taistelutahtoa. Sitä, että pahankin tällin jälkeen Lena nousi aina uudelleen.

Karin Slaughterin Näkymätön (Unseen, Tammi 2015, suomennos Annukka Kolehmainen) jatkaa yhdysvaltalaisdekkaristin Will Trent&Sara Linton –sarjaa varsin kovatahtiseen tyyliin. Koska kyseessä on huumeita, kovia otteita ja lapsiin kohdistuvia ikäviä asioita, psykologisesta dekkarista nauttivan keskittyminen helposti siirtyykin kirjan ihmissuhteisiin. Tässä kirjassa jos missä, Slaughter paljastaa hillityn lastenlääkärin Sara Lintonin rajattoman vihan rikosylikonstaapeli Lena Adamsia kohtaan. Hänen koskaan muuttumaton käsityksensä Lenan työparin, Saran edesmenneen miehen Jeffreyn kuolemasta nousee pintaan, kun... Sanomattakin on selvää, että Lena on oman pimeytensä vanki, kuten saimme lukea Pettävässä hiljaisuudessa, mutta Saran raivo sokaisee hänet niin, että hän ei näe Lenalla olevan jo muitakin huoneita.

Kaikki me 'slauhgteristit' odotamme ihmettä mitä tulee Sara Lintonin ja Will Trentin suhteeseen, etenkin Angie –kuvion osalta, mutta onneksi, onneksi täysin arvaamaton Angie on tästä tarinasta kaukana. Sen sijaan agentti Will Trent on ehkä elämänsä vaarallisimmassa peitetehtävässä, joka on myös haitaksi hänen parisuhteelleen.

Karin Slaughter on dekkarimaailman kuningatar yli 30 miljoonalla myydyllä kirjallaan. Ikinä minun ei ollut tarkoitus häneen langeta, ei edes sen jälkeen kun paras ystäväni vuonna koivu ja tähti painosti lukemaan Slaughterin Grant County –sarjan, sillä minusta ne olivat liian partakoneen terällä kirjoitettuja. Valitin ja luin, luin ja valitin, kunnes ilmestyi Triptyykki ja niinpä jo edellisestä eli Rikollisesta kirjoitin:

”...ei ole Kivun jäljet sähäkkää paneskelua, ei Pettävän hiljaisuuden Lena Adamsin mielen pimeyttä, ei Triptyykin varakasta, varjoissa seisovaa, kauniisti ikääntynyttä Lydiaa nauttimassa muiden kärsimyksistä, mutta sen sijaan siinä on Slaughterin kirjojen lukijoille eräs tärkeä avain, tapahtuma, jonka kokonaan luettuaan näkee palapelin valmiina. Rikollinen on ehdottomasti Slaughterilta avainromaani Will Trent –sarjaan!”

Saadakseen Slaughterin kirjojen jännittävistä henkilöhahmoista käsityksen, joka lisää lukunautintoa, suosittelen lukemaan ilmestymisjärjestyksessä Will Trent&Sara Linton –sarjan eli silloin aloitetaan Pettävästä hiljaisuudesta. Toisaalta, jos ei jaksa ihan sitä, niin sitten kannattaa noudatta The Denver Postin ohjetta, joka koskee omaa suosikkiani Yli rajan: ”Slaughterin paras kirja, josta uudet lukijat voivat vaikeuksitta aloittaa.”

Olen edelleen sitä mieltä, että Slaughterin paras ikinä on Yli rajan! Ja näin perusteluni tiivistetysti:

”Yli rajan kertaa lahjakkaasti sekä Grant County –sarjan lastenlääkri Sara Lintonista kertovan että Atlanta –sarjan etsivä Will Trentin vaiheet piinaavammin ikinä lukemani trillerin vieriessä mielen sisään kuin vereen kastetun filminauhan...”

Näkymätön on sarjassaan vahvaa Slaughteria, jota ei voi jättää lukematta, jos mielii pysyä henkilöhahmojen pään sisällä jännitystä unohtamatta. Mikään ei ole muuttumatonta ja niinpä jokaiseen Slauhgteriin on kirjoitettu rikoksen oheen ihmissuhdedraama, jossa entiset pahiksetkin voivat saada mahdollisuuden. Tai kaikkien ihailema Sara voikin yllättää kostonjanollaan...Lena on aina yllättäjien sukua ja aivan äärimmäisillä tavoilla näyttää Näkymättömässä sekä kovimpansa että pehmeimpänsä. Näkymätön etenee takaumin eli lopussa on sen alku, joten vähän lievitytstä ennen tarinan synnyttämiä kipuja:

Hän alkoi nopeasti oppia, että raskaus ja häveliäisyys eivät kulkeneet käsi kädessä. Se oli yksi lukuisista kompromisseista, joihin piti vain sopeutua. Lenasta tuntui, että hänen kehonsa oli vallattu. Hän pissasi enemmän. Nukkui enenmmän. Hän hitto soikoon jopa hengitti enemmän. Omituista kyllä, sen sijaan että olisi häiriintynyt tunkeilijasta, Lena oli onnellisempi kuin koskaan ennen.

Jared kumartui katsomaan Lenaa silmiin. ”Tässä sitä ollaan, kultaseni. Me kaksi uuden kynnyksellä.”

”Mikään ei ole entisellään”, Jared sanoi. ”Jonakin päivänä istumme vaipat housuissa vanhainkodissa ja puhumme siitä kuinka tämä hetki muutti kaiken.”

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjakirppu Kirjasähkökäyrä  ja Annika

*****

Dekkarit Leena Lumissa