Sarah Waters: Parempaa väkeä

Hän ei ollut enää huonovointinen, olihan sekin jotakin. Ja huoneessa oli mukavan lämmintä ja hämärää. Frances oli avannut ikkunan selälleen mutta jättänyt verhot melkein kiinni, ja tuulenviri liikutteli niitä niin, että valopylväs verhojen välissä sumeni ja kirkastui, kasvoi ja kutistui. Ilmassa tuntui puutarhan tuoksu: makea laventeli, pistävä pelargoni. Läheisen talon apukeittiöstä saattoi erottaa veden loiskahdukset, keittiössä vihelsi vesipannu yhä vihlovammin, kunnes ääni hiipui. Äänet ja tuoksut kamppailivat, mutta pysyivät täpärästi tasapainossa. Frances tunsi olevansa äärimmäisen hauras ja mitätön, kiikkerästi tasapainossa hänkin.

Sarah Watersin Parempaa väkeä (The Paying Guests, Tammi 2015, suomennos Helene Bützow), ensimmäinen Watersini, yllätti minut! Miten paljon löysinkään brittikirjailijan teoksesta rakastamani Virginia Woolfin tunnelmia aina ensimmäisestä sitaatista alkaen. Tietty kaunis alakulo, hetki on mennyt ennen kuin se on tullutkaan, kaikki merkitsee taikka mikään ei merkitse mitään, sillä eikö kaikki ole jo eletty, brittiläisen yläluokan puuduttava tapamuodollisuus sekä tietenkin ne lukuisat tunnistettavat erot, muutkin kuin aksentti, joilla parempi väki erottuu ja erotetaan alaluokasta. Waters ei pistä Woolfia paremmaksi, mutta liikkuu osin niin lähellä Vuodet tunnelmia, että tunsin ihollani, maistoin kielelläni menneen maailman pölyn: verhon väreilyn, itsekäärityn savukkeen tuoksun, koiran haukun, metallirenkaiden rahinan, pitkät kävelyt Lontoon kaduilla, kello neljän hämärän, surulliset puukujanteet, jotka eivät johtaneet mihinkään, aurinkokellon joka näytti kadonnutta aikaa...

Parempaa väkeä alussa mennyt aika on kadonnut, sillä ensimmäinen maailmansota on ohi ja moni asia on muuttunut. Suffragetit ovat järjestäytyneet, palvelijat tuntevat omat oikeutensa, yläluokan perinteiset etuoikeudet järisevät. Perheet ovat menettäneet omaisiaan sodassa ja niin myös Frances Wrayn perhe, jolta kuoli kaksi poikaa. Kun perheen isäkin kuoli, kävi ilmi, että varoja ei ollut riittävästi Francesin ja hänen äitinsä elämiseen puhumattakaan palvelijan pitämisestä ja pitihän talon kulutkin maksaa. Niinpä äiti ja tytär päättävät kahdestakymmenestäyhdeksästä shillingistä ottaa yläkertaan vuokralaiset. Taloon saapuu pariskunta Barber, vakuuutusvirkailija Leonard ja hänen kotirouvavaimonsa Lilian. Samalla kodin ilmapiiri muuttuu, sillä Barberit eivät mitenkään tunne olevansa muita alempia. He tuovat mukanaan musiikin, muodin, miehen kohoavan aseman, iltamenonsa, rentoutensa...samalla kun Frances hoitaa kaikki talon palvelijan työt sananmukaisesti pesten lattioita kontallaan. Äiti pitää vuokralaisiin välimatkaa, mutta Frances, jonka elämä on jäänyt suppeaksi seurusteluksi äidin ja tämän ystävien kanssa, elämäksi vailla muita intohimoja kuin nopea itsetyydytys palsternakkojen kuorimisen ja taikinan kohoamisen välillä, alkaa tuntea miten Lilianin varjo osuu hänen olipa tämä missä tahansa tekemässä mitä tahansa. Ja sitten:

Hän unohti äitinsä. Hän unohti Leonardin yläkerran asunnossa. Syleily sai heidät valtaansa samalla tavalla kuin aikaisemminkin, ajoi heitä eteenpäin, ohi varovaisuuden, ohi piittaamaamisen. Frances veti Lilianin yöpaidan helman ylös, kosketti paljaita lanteita ja pakaroita. Hän kuljetti sormiaan kerran toisensa jälkeen kuumalla, sileällä, ällisyttävällä iholla.

Parempaa väkeä on ällistyttävän lahjakas kirja niistä kahdesta asiasta, joista kannattaa kirjoittaa: rakkaudesta ja rikoksesta! Tyylissä Virginia Woolfia aina seinäpaperin paljaasta kohdasta kaiken rytmittävään teeaikaan, matelevat minuutit, iltapäivä joka vetää henkeä kuin nousten varpailleen, toisensa kohtaavat muistikuvat, varjo joka lankeaa kaulan kaareen, pienten eleiden kieli: Jos vain, jos vain, jos vain...Lisäksi Watersissa on ihailemani amerikkalaiskirjailijan Jayne Anne Phillipsin rohkeutta ja taitoa niin kylmään rikokseen kuin myös usvaiseen maagisuuteen, joista syntyvät unohtumattomat tarinat. Parempaa väkeä ei kaihda rohkeitakaan yksityiskohtia ja siitä syntyy kirjan raju kontrasti tarkasti normien määrittämän elämän ja kielletyn rakkauden hengittäessä samassa talossa, saman katon alla, jossa Francesin äiti yrittää pidellä kiinni säädyllisen paremman väen elämän rippeistä siinä onnistumatta.

Mikä lumoavinta, kirja tapahtuu ajassa, jossa olen elänyt jossain entisessä elämässäni: Kiihkeä sotien välinen aika, Yrjö Jylhä kirjoittaa: ”Kaulaltas pölyä puuterin, hengitän suin ja sieraimin...”, herääminen elämään menetysten ja puutteen vuosien jälkeen, tietämättömyys tulevasta, hulluna tihkuva elämänjano, savuiset jazzklubit, silkkisukkien liukkaus, kielletyn makeus...

Hän kohotti kättään Lilianin käsissä, suuteli Lilianin ranteita ja peukaloita. Lilian ei sanonut mitään, oli aivan ääneti, antoi sen tapahtua. Vasta kun Frances alkoi suudella rystysiä, hän veti toisen kätensä pois – vasemman kätensä, sormuskäden. Hän laski sen alas tukeakseen itseään Francesin syleilyssä, ja pimeässä kuului vihkisormuksen vaimea ja lyhyt, kylmä kilahdus.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena Arja/Kulttuuri kukoistaa  Omppu Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi MarikaOksa Kaisa Reetta Mustikkakummun Anna Maria/Sinisen linnan kirjasto Irene/Kingiä, kahvia ja empatiaa Annika  Irene  ja Kirjapolkuni

*****

Rakkauden rikos ja rangaistus eli Suvi Aholan arvio Helsingin Sanomissa 27.6. Watersin uusimmasta.