Vuoden 2016 parhaat kirjat Leena Lumissa

Lukuvuoteni 2016 kuuma ryhmä 75 luetun joukosta:

1.  Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi 2016)

2.  Sami Hilvo: Pyhä peto (Tammi 2016)

3.  Colm Tóibín: Nora Webster (Tammi 2016)

4.  Sadie Jones: Kotiinpaluu (Otava 2016)

5.  Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (Teos 2016)

Riitta Jalosen Kirkkaus oli ja on lukuvuoteni suurin kirkkaus. Kirkkain tähti, josta kirjoitin sydän väristen, mutta tässä lyhennettynä:

Näin syntyvät klassikot. Näin kirjoitetaan maailmankirjallisuutta. Olen sanaton. Leijun...Olen valkoinen tunturipöllö. Vapaa valitsemaan...

Luen maailmankirjallisuutta, jossa Suomi on maa muiden joukossa. En suosi kirjallisuudessa kotimaista, vaan se lähtee samalta viivalta kuin kaikki kirjallisuus eli vain lukukokemus antaa lukemalleni sen arvon tai ei anna. Kirkkauden ei tarvitse hävetä maailmankirjallisuuden seurassa vaan se on siellä tasaveroisena mukana, jos se sinne vain markkinoidaan! Kirkkauden bloggasin 2. lokakuuta kun 5. lokakuuta sain elämälleni jatkoajan. Näillä asioilla ei ole yhteyttä, mutta tekee mieli mainita, miten lähellä toinen Kirkkaus voi olla toista. Ja minusta tuli valkoinen tunturipöllö, sillä vielä suvella kuuma sarjani näytti ihan eriltä, mutta ei sitä pieni lukija voi aavistaa, mitä suurenmoinen syksy tuo tullessaan:

Valokiila poimii meidät kaikki esille, kun merelle tulee yö.

Sami Hilvon Pyhä peto olisi minulta mennyt ohitse ellei Tammi olisi sitä minulle pyytämättä lähettänyt. Tunnen itseni kirjabloggaajana profiloiduksi eräiden kustantajien osalta, mutta kiitän siitä, sillä suurin pelkoni on: 

...että jotain tällaista kulkee ohitse ilman kohtaamista, saa sydämeni jättämään lyönnin tai kaksi väliin. Tämä teos on se viini, jonka nautin Krakovassa, se yksi illallinen, jolloin katseet, hajut, kosketukset ikivanhassa ravintolassa ja puiston pimeillä kujilla. Se ilta, jolloin tajusin ’Ich hab noch einen Koffer in Krakow...’

Pyhä peto on jo nimenä kohtalokas, mutta Varsovaan ja Yhdysvaltoihin sijoittuva kirja lunastaa nimen kaikellaan.

Toivo paremmasta tai sen mahdollisuudesta oli väistämättä palannut ja olin kauhuissani. Olin saanut jotain menetettävää.

Colm Tóibínin Nora Webster ui hiljaa, mutta varmasti ihoni alle. Webster on kesyttänyt minua hitaalla itsevarmuudella. Siinä missä Äitejä ja poikia  ihastutti minua, Nora jo lumosi.

 Avioliitto oli ollut tyydyttävän itseriittoinen eli kaikki toisessa oli, mitä saattoi toivoakin. 

Lause pitää sisällään paljon, kun kysymyksessä on leskeys. Se kertoo avioliitosta, joka ei ole kaivannut muita, sillä toisessa on kaikkeus. Miten sellaisesta menetyksestä voi edes selvitä...

Kuka ikinä pitää kirjaa kesynä on punninnut kesyyttä väärin! Nora on yhtä vähän kesy kuin häntä vastaan hyökyvät meriaallot. Nora ui ja ui. Hän ui vasten aaltoja kasvattaen fyysisiä voimiaan kuin voidakseen kohdata sen pimeän, joka odotti häntä yksinäisyydestä täydessä huoneessa.

Sadie Jonesin Kotiinpaluu oli minulle yllätys:

Tätä en olisi Jonesilta uskonut Ehkä rakkaus oli totta jälkeen, joka oli ensikosketukseni brittikirjailijaan! Ehkä rakkaus oli totta oli hyvä, todella hyvä, mutta nyt Jones kirjoittaa jo viivastolla, jonka olen pyhittänyt vain idollilleni Ian McEwanille. Nyt kukaan ei voi moittia kustantajaa kanteen painetusta Harper’s Bazaarin lauseesta : ”Jos pidit McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän.”

Kotiinpaluu on raastava, lohdutonkin, mutta siinä on myös valoa:

 Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut.

Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa vietteli minut herkuillaan, mutta myös:

Säädyllinen ainesosa on pelottavan täydellinen, sillä tarina pysyy kasassa kuin jouluinen aladobi, mutta on viettelys kuin käsintehty kirsikkajäätelö suklaakastikkeella.

Ihan kuin Leena olisi kirjoittanut juuri minulle:

Olen tehnyt kaikkeni väistääkseni virpikohtalon, jossa pussista kaadetaan valmisjauhoa kulhoon kiisseliksi eikä tiedetä mitään kaikkien aistien juhlista. Ei uskalleta elää. Unohdetaan seikkailu ja hyppy pimeään. Ei kävellä rantaviivalla kengät kastuen juuri kun meri laskostaa itsensä harmaina aaltoina kohti kuin rakastaja nilkkoja hyväillen...

Esirippu, kultaiset nyörit vedetään sivuun ja samettiverho putoaa. Sankaritar on muualla. Valot himmenevät.

Kakkosryhmää kutsun usein myös sydänryhmäkseni ja se olkoon tänäkin vuonna sitä, sillä suurta draama koin ennen kuin tämän sain kokoon: Rakastan hulluna kirjaa Linnuntietä, mutta saman kirjailijan Armon yö...

1.  Michael Ondaatje: Divisadero (Otava 2008)

2.  Tommi Kinnunen: Lopotti (WSOY 2016)

3.  Carol Shields&Blanche Howard: Kuiva kausi (Otava 2016)

4.  Ann-Marie MacDonald: Armon yö (Tammi 1999)

5.  Elena Ferrante: Loistava ystäväni (WSOY 2016)

Michael Ondaatje: Divisadero (Otava 2008) oli kuin rakkautta ensikatseesta: Kohtasin hänet kirjastossa ja hän ei jättänyt minua rauhaan, vaan:

Savun ja yön tuoksua. Runoilija katoaa luoliin. Vankkurit vaeltavat maasta toiseen. Arian laulu sekoittaa ajat ja ihmiset. Kitaran soinnut piirtävät kuvia heistä. Särkyvän lasin helähdyksiä. Verta. Taivaalla ei tähteäkään. Kuka ui öisellä joella? Olen juonut yötä.

Aivan selvää on, että olen nyt lukenut välähdyksiä, sirpaleita, kiertolaisuutta, magiaa, runoa...ja ennen kaikkea loistavan teoksen, jonka suomentajalla on täytynyt olla sielussaan runoa ja yötä.  Lucienin ja Marie-Neigen eroottinen kohtaaminen on kuin juovuttava ranskalainen maalaisviini tai ilta, joka jo juo yötä...

 Kahden maalaistalon välillä kulki jännitetty köysi, ja sen alla aukeni kuilu.


Tommi Kinnusen Lopottia vähän pelkäsin, sillä en jaksanut uskoa enää Neljäntienristystä ylittävän teokseen ja vieläkään en tiedä, kumpi on parempi! Kinnunen kuitenkin toi kirjaan paljon uutta, joten verevä Maria saatiin tavallaan 'korvattua' hieman hienovireisemmällä Helenalla:

Helenan elämästä ei todellakaan tule Syrjästäkatsojan tarinaa, vaikka tuo minullekin niin tuttu kirja tarinassa mainitaan.  Ei, Helenasta tulee musiikkia, joka soi apassionato, fortissimo ja da capo.

Siinä missä Leonid Tsypkin kirjassaan Kesä Baden-Badenissa kirjoitti unohtumattomia uintimetaforia rakastelulle, sen tekee nyt Kinnunen musiikilla. Kohtaus on yksi kirjan upeimpia!

...liukenen valoon ja lämpöön. Haihdun tuoksuihin...Partasaippua. Oleanteri ja appelsiininkukka, kamferi ja myrtti. Isän paita, joka tuoksuu tuulelle.

Carol Shieldsin&Blanche Howardin Kuiva kausi on sekä kirje- että avioliittoromaani. Pariskunta asuu tovin erossa ja alkaa kirjoitella toisilleen. Koska lieventävät ilmeet, hipaisut ja äänenpainot puuttuvat, jää jäljelle vain kylmä totuuus ja paljastus siitä, mitä parhaimmankin parisuhteen luolastoissa voi piillä:

Talvipuutarha, muistan sinun sanoneen ainakin sata kertaa, tekisi paikasta paratiisin. Sanoit näkeväsi sen täynnä trooppisia kasveja, saviruukuissa kasvaisi viikunapuu, bambuhäkissä laulaisi lintu; sanoit että siellä – niin monet kerrat, että olen seonnut laskuissa – siellä sinä joisit aamukahvisi, lukisit lehden ja löytäisit elämän seesteisyyden.

Kuiva kausi näyttää

miten vaikea on etsiä itseään kadottamatta toista.

Ann-Marie MacDonaldin Armon yö valaistui minulle viime yönä unessa: Olin jo jonkin aikaa tuskaillut, että kumpi MacDonaldin kirjoista pääsee sydänryhmääni Linnuntietä vai Armon yö ja näin se nyt sitten meni. 'Paremmuus' on vain hiekkaan vedetty viiva, jonka jo seuraava aalot pyyhkii pois..., sillä niin tasavahvoja nämä teokset ovat.

Sain elää Armon yön parissa maagista realismia, jota Mercedesin hurskaus ja ruusukkorukoukset vain lietsoivat. Koin puron hengen, koin hulluuden, jonka vertaista koin viimeksi Humisevassa harjussa, elin suurta draamaa ja rikosta, jossa syyllisyyden yllä soi Una voce poco fa jaOiseau Rebelle ja Mercedes tuhkassa pannuhuoneen lattialla.

Kirjailijakaan ei kaihda tuomasta esiin ehkä huomattavinta englanninkielistä romaania, sillä Armon yö alkaa dialogilla Humisevasta harjusta:

”Miksi et voi aina olla hyvä tyttö, Cathy?”

”Miksi sinä et voi aina olla hyvä mies, isä?”

Elena Ferranten Loistava ystäväni toi mieleeni:

miten vetävä ja tasokas lukuromaani on elämän pitkospuut, sillä Ferranten kirjaa lukiessani nautin suorastaan säädyttömän kiihkeästi! Toisekseen tätä herkkua on luvassa lisää, sillä sarjan muut teokset ovat jo ilmestyneet italiaksi. Italiassa on myös tekeillä romaanikvartologiaan perustuva televisiosarja. Kolmanneksi luen niin mieluusti siitä toisesta Italiasta, siitä joka on kaukana matkajuttujen kiillotetuista kohteista.

Ferranten tarinan vaikutus lukijaan tulee iholle, mutta ennen kaikkea se altistaa sydämen niin ilolle, toivolle, pelolle kuin kyynelille, mutta se altistaa!

Lila: ”Mitä minulle oikein tapahtuu, Lenù?”

Kolmosryhmä on Muut Ihanat Kirjat ja tällä kertaa päätin tuoda esiin intohimoani historiaan, päästä sen kerrankin irti.

1.  Katarina Baer: He olivat natseja (Teos 2016)

Isäni muistaa, kuinka hänen äitinsä opetti lapsiaan sodan aikana rukoilemaan paitsi isän myös Hitlerin ja maailmanhistoriallisen käänteen puolesta: ”Lieber Gott, vielen Dank für diesen schönen Tag. Gib, dass Papa heil nach Hause kommt. Beschütze unseren Führer, Adolf Hitler, und gib, dass wir den Krieg gewinnen. Amen.” Rakas jumala, kiitos tästä hyvästä päivästä. Anna isän palata vahingoittumattomana kotiin. Suojele johtajaamme Adolf Hitleriä ja anna meidän voittaa sota.

Katarina Baerin rohkea matka natsi-isoisänsä jalanjäljille tuottaa yhden vuoden vahvimmista tietokirjoista, elämäkerran isoisästä sekä myös tämän vaimosta, Katarinan isoäidistä.

He olivat natseja on niin monipuolinen, että suosittelen aiheesta kiinnostuneille, nyt kun kirjaa vielä saa! Isoäiti Ortrudin sisar Karin on niin kiinnostava, että:

Taidan olla juuri lukenut vuoden kiinnostavimman kirjan. Kaikki tässä kiinnostaa! Kirja on lisäksi kirjoitettu kuin kuulisin sen kerrottuna ja nyt ääni ei häiritse. Kuulen myös korkokenkien äänet, iloisen naurahduksen ja tunnen voimakkaan parfyymin tuoksun: Karin on saapunut!

Gerhard Baer kirjeessään vaimolleen Ortrudille 1945:

Uskon hyvän voittoon ja ajattelen pävittäin yhä useammin, että taistelemme oikealla puolella. Voiko olla parempaa kuin tietoisuus siitä, että ei taistele pelkästään oman kansansa, vaan maailmaan valon tuovan puolella?

2.  Aris Fioretos: Mary (Teos 2016)

Maryssa olemme sotilasjuntan hallitsemassa Kreikassa, ajassa, josta toiset muistavat paljonkin, jotkut eivät muista kuulleensakaan. Kirja on rankka, mutta

Mary on pakahduttavin kirja ystävyydestä, rakkaudesta, taistelusta ja toivosta, jonka olen ikinä lukenut.

Se joka päättää omista liikkeistään voi tehdä itsensä onnelliseksi.

3.  Terhi Rannela: Frau (Karisto 2016)

Tässä kirja joka vei kauan. Kollasin kaiken käsiini saatavan kirjan henkilöistä, kuuntelin Linan haastattelun monta kertaa, muistelin, miten liki hänen majataloaan Fermarnissa olimme ajaneet tietämättä tästä kaikesta mitään. Ei riittänyt, että aloin etsiä tietoja Linasta ja hänen miehestään, vaan ajauduin Klimtiin, jonka takia matkustan vaikka Wieniin, sillä...ja sen kautta erääseen juutalaiseen sukuun ja maalaukseen, josta on tehty elokuvakin...

Rouva Heydrich vaikuttaa välillä väsyneeltä, vanhalta ja periksiantaneelta, mutta hän muistaa kaiken. Etenkin suuren rakkautensa Heydrichin ja heidän loistonsa ajan Schlossissa, jonka omisti alunperin juutalainen Bloch-Bauerinsuku. Klimt-harrastajat tuntevat maalauksen Adele Bloch-Bauerista, The Lady in Gold, jonka tžekkiläinen sokeritehtailija Ferninand Bloch-Bauer maalautti vaimostaan Adelesta.

Kiitos Rannelalle erinomaisesta kielestä ja sivuäänestä, jossa on ripaus Bölliä eli toteavuutta, tapahtuneen kertomista liioittelematta. Tämä kyky kertoa antaa tilaa rankan aiheen todellisuudelle ilman turhia ja häiritseviä rönsyjä. Pidin kovasti siitä, miten Erich haastatteli Frau Heydrichia vanhuuden ja keltaisten ruusujen athmosfäärissä. Kiitos lähdeaineistosta sekä nyt erityisesti siitä, että lopussa on kerrottu, mikä on kirjassa fiktiota ja mikä on totta, joka olisi ollut mahdollista tapahtua. 

Heidän kappaleensa.

Kaunis, haikea, surumielinen.

Hän hyräili ja pyysi, noch einmal bitte, soittaisitko kerran vielä, rakas.

4.  Martti Backman: Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 (Gummerus 2016)

Martti Backman kirjoittaa intohimosta ja kuolemasta, mikä muu merkitsee, mutta hän on kastanut kynänsä monikertaisen vääryyden ja Suomen suurimman joukkomurhan vereen. 

Suljen kirjan kyynelehtien. Mustavalkoiset kuvat...Mammani kaupunki kylpee viattomien veressä, sydämeni kaupunki ei unohda vääryyttä. Kaupunki, jossa sopu asui monien kansallisuuksien kesken. Kaupunki, jonka torilla kuuluivat saksa, suomi venäjä, ruotsi...Kadonnut on unta vain.

Me odotimme teitä vapauttajina ja te toitte kuoleman.

5.  Heidi Köngäs: Dora, Dora (Otava 2012)

Vahva teos Hitlerin varusteluministeri Albert Speerin matkasta Suomen Lappiin vuodenvaihteessa 1943-44. Jos olisin lukenut tämän kirjan sen ilmestymisvuonna, joka oli käännöskirjallisuuden kuuma vuosi, niin ehkä...

Henkilöt tarkkailevat toisiaan ja itseään. Äärimmäiset pohjoiset olosuhteet ovat kuin bensaa tuleen ja näennäinen harmonia arvoasemaetiketteineen kääntyy tragediaksi.

Joku on siirtänyt meren paikkaa minussa, eikä se ole lasku- eikä nousuvesi.

Mitä muuta haluan nostaa esiin lukuvuodestani:

Stefan Tegenfalkin Pianonvirittäjä (Bazar 2016) nousee yli dekkarigenrensä ja tämän kirjan toivon lukevan jokaisen, joka on ymmällään koulukiusaamisesta, syistä, seurauksista ja mitä sille voisi tehdä ja mitä se pahimmillaan aiheuttaa.

Lars Jonssonin Talvilintujen elämää (Minerva 2016) on mielestäni vuoden kaunein tietokirja♥

Kim van Alkemede: Lapsi nro 8 (HarperCollinsNordic 2016) on yllättävä löytö!

Loppusanat Riitta Jalonen Kirkkaus:

Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Love
Leena Lumi

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Anne on tiennyt Coran syntymästä asti koko ajan, joka ikinen hetki, missä hänen tyttärensä on, ja nyt hänellä ei ole siitä aavistustakaan. Koska hän on huono äiti. Hän on huono, viallinen äiti, joka ei rakastanut tytärtään tarpeeksi. Hän jätti lapsen yksin kotiin. Hän löi tätä. Ei ihme, että tytär riistettiin häneltä. Kaikelle on syynsä, ja syy siihen että Annen lapsi on poissa on se, että Anne ei ansaitse häntä.

Shari Lapenan esikoistrilleri Hyvä naapuri (The Couple Next Door, Otava 2017, suomennos Oona Nyström) pyyhkii pöytää monilla kovemmilla toimintadekkareilla, sillä kyseessä on psykotrillerin aatelia! Lapsi katoaa, pieni vauva katoaa...Vanhempien pahin painajainen on alkanut. Anne ja Marco Conti menevät samassa rivitalossa olevan ystäväpariskunnan luo päivälliselle ja jättävät Cora-vauvan kotiin, mutta itkuhälytin on mukana ja he käyvät puolen tunnin välein katsomassa lasta. Silti Cora katoaa. Väistämättä on selvää, että rikostutkijat ottavat luupin alle ensin lapsen vanhemmat. He alkavat raastavan seurannan, johon mukaan vedetään tietysti mukava naapuripariskunta kuin myös Annen vanhemmat ja kuulustelut kaivautuvat kauas ihmisten menneisyyteen, sillä rikostutkijat ovat tietysti päättäneet löytää Coran elävänä tai kuolleena.

Hyvä naapuri on paitsi erityisen lahjakkaasti kirjoitettu vailla yhtäkään notkahdusta niin myös todella piinaava viime hetkiin asti. Kovinkaan dekkarien lukija ei arvaa syyllistä ja ehdokkaina ovat hyvään dekkarityyliin vuorollaan melkein kaikki. Lukija lähtee mukaan kissa-hiiri –leikkiin ja rakentaa huojuvaa korttitaloa, kunnes joku kirjan henkilöistä tekee siirtonsa ja rakennelma romahtaa kerta kerran jälkeen uudestaan. Raunioiden seasta nousee savu, josta voi yrittää lukea, kuka olisi todellisempi syyllinen kuin edellinen.

Hyvä naapuri ilmestyy kauppoihin vasta viikolla yksi, mutta sain ilon lukea ennakkokappaleen, jonka etuliepeessä Shari Lapena mainitsee, miten hänen kirjansa käsittelee lapsen menettämistä, pahinta mitä voi olla sen jälkeen, jos vanhempi on itse tekoon syyllinen. Lapena kertoo kirjan etuliepeessä siitä, mihin tarina laajenee:

Tarina herättää lukijan kysymään, kuinka hyvin hän tuntee oman kumppaninsa. Kuinka hyvin voi lopulta tuntea ihmisen, jonka kanssa jakaa vuoteensa? Meistä jokaisella on ajatuksia ja tunteita, joita emme paljasta edes rakkaimmillemme. Aina emme myönnä niitä itsellemmekään. Mutta äärimmäisen paineen alla ihmisen todellinen luonne paljastuu.

Ja tässä tulee nyt Hyvän naapurin kliimaksi eli tiedämmekö itsekään keitä me olemme? Mitä olemme tehneet? Mitä olemme tekemässä? Kadonneen Coran läheiset joutuvat epäilemään paitsi läheisiään myös itseään. Epävarmuus on ainoa varmuus jään pettäessä kerta kerran jälkeen...

Pidin paljon myös painotuksista eli poliisitutkinta oli sivummalla kuin osallisten huojuvat mielet. Näin lukija joutuu helpommin samaan imuun eikä ala pohtia rikosteknisiä yksityiskohtia yli tarinan, vaan elää itse mukana. Tällaista mukana elämistä ei saavuta aina jännitysromaanin kanssa, mutta luin vastikään pitkästä aikaa uudestaan Joy Fieldingin Henkeäsalpaavan ja sen jälkeen menin kirjastoon ja lainasin joululomalle Fieldingin dekkareita. Joy on aina ollut minulle psykotrilleristikuningatar, mutta huomaan Shari Lapenan aloittaneen niin vahvasti, että viitan kantajaksi on ilmestynyt varteenotettava haastaja!

Annen ajatukset kiihtyvät yhä, ne muuttuvat aina vain järjettömämmiksi; hänen mielensä harhailee toisiin todellisuuksiin. Silloin kun hän joutuu tähän tilaan, hänen ajatuksensa eivät välttämättä muutu sekavammiksi – joskus ne päinvastoin selkiintyvät. Ne käyvät järkeen samalla tavalla kuin unessa. Vasta kun herää, huomaa, miten omituista kaikki oli, miten missään ei oikeastaan ollut mitään järkeä...

*****

Tämän ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirja vieköön!, Ulla, Krista, Annika/Rakkaudesta kirjoihin ja Arja/Kulttuuri kukoistaa  Lukutuulia  Kirsi

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Koska en voi olla heikompia vastaan, olen heidän puolestaan!

"Jos pystyy joululahjan hankkimalla vaikuttamaan niiden kaikkein heikompiosaisten elämään tai tulevaisuuten, niin nyt jos koskaan on juuri se aika."

- Paola Suhonen -
Animalian joulukampanjan kummi

Anna lahjaksi Arvoa eläimille. Eläimet ovat tuntevia ja kokevia olentoja, joiden elämä on arvokas. Aineettoman Arvoa eläimille -lahjan kortin printti on IVANAHelsingin Animal Rights -mallistoa.

Hanki eettiset ja ekologiset lahjat täältä

Vahva, hyvä kannanotto Paola Suhoselta♥

Tämän päivän Helsingin Sanomissa: Sokos luopuu vuoden 2017 aikana kaikista turkiksista sekä turkissomisteista ja sellaisista eläinkuiduista, joiden kerääminen aiheuttaa eläimille tarpeetonta kärsimystä.

Nyt kun monenlaisia vaaleja on tulossa ensi vuonna, muistakaa kysyä ehdokkaanne kantaa turkistarhaukseen yms. Mikään elinkeino ei voi perustua eläinrääkkäykseen!

Leena Lumi

le chant du Loup

PS. Tarhauskiellot maailmalla ja nyt myös Japani on kieltänyt turkistarhauksen

Lihapiirakka - se vanha,kunnon peltilihis

Oi niitä aikoja! Muistan, kun äiti teki aikanaan silloin tällöin uunipellillisen lihapiirakkaa. Siitä vähän vauhtia ja sitten bilettämään. Yöllä kotiin ja kylmää peltilihistä hiukoon! Nyt äiti on unohtanut ohjeen, mutta onneksi huomasin Helenan tehneen tätä Karille ja sain luvan reseptiin ja vielä kuvankin: Kiitos Helena Lylyharju reseptistä ja kiitos Kari Martiala kuvasta♥

1 kg voitaikinalevy

Täyte:

2 dl keitettyä puuroriisiä
2 keitettyä kananmunaa
1 dl kermaviiliä
300 g kypsää jauhelihaa
1 sipuli kuutioituna ja kuullotettuna
1 tl suolaa
1 tl mustapippurirouhetta (ei jauhetta

Lisäksi tarvitaan:

1 kananmuna voiteluun.

Voitaikinalevy kaulitaan leivinpaperille.

Sekoita täytteen ainekset kulhossa ja mieluiten käsin, jos sinulla on muovikäsineet.

Levitä täyte toiselle puoliskolle taikinalevyä, niin että ympärille jää 1 cm levyinen tyhjä reunus.

Voitele tyhjät reunukset vedellä.

Käännä taikinalevyn toinen puolisko täytteen päälle, reunoihin saakka.

Painele sivut kiinni.

Pistele haarukalla ilmareikiä pintaan ja voitele munalla.

Paista 225 asteessa 20-25 minuuttia.

Täytettä voi maustaa maun mukaan vaikkapa kurkkusalaatilla tai tomaattipyreellä.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

Steve Turner: Koko Beatles -tuotanto. Kaikkien laulujen sanat ja syntytarinat

Tunnen monimuotoista pienuutta, joskin myös nostalgiaa, luettuani ensimmäisen täydellisen kokoelman Beatles –yhtyeen säveltämistä, sanoittamista ja levyttämistä 120 koko maailman tuntemasta laulusta! Nyt olen lukenut monen, monen tutun laulun sanat ja saanut kuulla niiden taustoista, jotka ovat olleet varsin monimerkityksisiä, vaikka Beatlesin biisejä on pidetty jopa kevyinä ja kesyinä. No, osa etenkin alkuaikojen levyistä saattoi olla sitäkin, mutta mitä oudoimpia juttuja tulee esille, mitä pidemmälle luemme...ja sitä kesyttömimmäksi biisit paljastuvat. Jos kesyttömyyttä mitataan hippimitalla, Beatlesit olivat tulevan aikakauden pioneereja, vaikkakin vielä piilottivat vapaan rakkauden aatteen sanoituksissaan monilla kikoilla.

Armoitettu Beatles –fani voi kysyä itseltään vaikka: Mikä oli Beatlesin ensimmäisen levyn avauskappale? Erikoisuuksien metsästäjä voi ihmetellä, mitä tekemistä Charles Mansonilla oli Beatles –biisin Blue Jay Way kanssa? Tai kenelle Beatlesin eniten myydyin single Hey Jude on tehty?

Steve Turnerin teos Koko Beatles –tuotanto. Kaikkien laulujen sanat ja syntytarinat (The Complite Beatles Songs. The Stories behind every track written by the Fab Four, Minerva 2016, suomennos Katri Tenhola ja Jere Saarainen) kertoo lyhyesti Paul McCartneyn, John Lennonin, George Harrisonin ja Ringo Starrin privaattielämästä pitkin kirjaa, sillä pääpaino on biiseillä, joista jokaikisestä on kirjassa sanat ja kertomukset niiden synnystä. Kukaan ei voi kuitenkaan välttyä kokemasta sitä valtavaa eroa, joka oli lahjakkaalla lauluntekijäparilla, Johnilla ja Paulilla. Kummallakin oli työläistaustainen koti, mutta Paulin koti oli kannustava ja lämmin vaikka isä McCartney kasvatti äidittömät teinipojat kunnan omistamassa vuokratalossa. Paulista tuli optimisti ja se näkyy hänen sanoituksistaan ja sävellyksistään, joista monet syntyivät nopeana inspiraationa pianon ääressä. John sen sijaan joutui ensin isänsä hylkäämäksi, oli ainoa lapsi, jonka sitten äitikin luovutti omalle sisarelleen. Nämä kaksi kovaa lauluntekijää oikein piiskasivat toisiaan suorituksiin ja kilpailivat keskenään fiiliksillä, joista syntyi ikiklassikoita. Tiimi oli McCartney/Lennon, mutta toki George ja Ringo olivat mukana: vain he neljä yhdessä olivat The Beatles!

Beatlesien esikoisalbumi äänitettiin kolmessa erässä EMI:n Abbey Road –studioilla Lontoossa, ja sen tuotti George Martin.

Äänityspäivänä 11. helmikuuta 1963 oli kylmä. Lontoon kadut olivat täynnä lunta ja vesiputket jäässä, sillä talvi oli Britannian hyisin sitten vuoden 1947. Johnilla oli paha flunssa, ja hän selviytyi äänityksistä kurkkupastillien, teen ja tupakan voimin. Kyseessä oli sama päivä, jona amerikkalainen  runoilija Sylvia Plath tappoi itsensä muutaman kilometrin päässä Abbey Roadista. Hän työnsi päänsä kaasu-uuniin aamun varhaisina tunteina, kun lapset vielä nukkuivat.

Tästä alkoi kiihkeä beatlemania, jossa kaksi hyvin erilaista lauluntekijää täydensivät toisiaan.

Yhtyeen ainoa avioliitossa oleva oli John, joka sai Cynthia Powellin kanssa Julianin. John halusi tehdä vakavampaa musiikkia, mutta meni aikaa ennen kuin ’viestilaulut’ alkoivat. Silloin oltiin jo sekä hippiajassa että idän hindulaistunnelmissa. Alussa laulujen tekeminen oli pelkästään hauskaa ja nopeaakin.  Demo lauluun Do you want to know a secret syntyi Johnin akustisesta kitarasta hänen istuessaan vessan pöntöllä ja äänityksen lopussa voi kulla, miten vessa vedettiin. Paul taas oli juhlien keskipiste ja hänellä oli vaistomainen tapa ymmärtää, miten kuulijan piti saada tuntea, että laulu oli tehty juuri hänelle, siksi sanoituksissa oli paljon ’sinä, minä, sinun’.

Kuvassa Paul tyttöystävänsä 17 –vuotiaan näyttelijä Jane Asherin kanssa. Jane oli älykäs, hienotunteinen, viehättävä eli täydellinen Beatles –tyttöystävä. Janen yläluokkaisessa, taiteellisessa kodissa, Paulille avautui aivan uudenlainen maailma, jossa hän sai paljon tukea sekä uusia ajatuksia. Janen isä Richard Asher oli endokrinologiaan ja hematologiaan erikoistunut lääkäri ja Janen äiti Margaret Asher, syntyjään Eliot, opetti oboen soittoa Guildhall School of Music and Drama – oppilaitoksessa. Perheessä keskusteltiin kaikesta: popmusiikista tetterista, psykologian uusista tuulista etc. Paulin maailmankuva alkoi avartua, mikä puolestaan näkyi hänen kappaleissaan. Iki-ihana All My Loving on Paulilta Janelle...

Tässä kuvassa Gorge Harrison, joka avioitui Pattie Boydin kanssa tammikuussa 1966. Paul ja Ringo siis jatkoivat sinkkuina, vaikka ainakin Paul oli Janensa kanssa hyvin toisissaan.

Voisin nostaa täältä nyt esiin moniakin levyjä, mutta hyvin tunnetuista kannattanee ehkä mainita Yesterday, joka syntyi kun Paul heräsi Ashereiden yläkerrassa ja meni suoraan pianolle ja alkoi soittaa sitä, sanoista ei vielä ollut tietoa, mutta kirjassa niitä käsitellään tarkasti ja kerrotaan, että biisi nousi heti Yhdysvalloissa sijalle yksi ja siitä tekivät omat versionsa ainakin Frank Sinatra ja Marianne Faithfull. Levyllä on montakin erikoisuutta, mutta yksi on se, että siinä bändillä on mukana jousikvartetti ja se on vielä yli puoli vuosisataa myöhemmin yksi radion soitetuimmista kappaleista Yhdysvalloissa.

Kuusikymmenluvulla Beatles liitettiin erityisesti Britanniassa kiinteästi jouluun:

Vuosina 1963-64 yhtye teki Lontoon teattereihin erityisiä joulukeikkoja. Kuusi bändin albumeista julkaistiin joulumarkkinoille, ja neljästä singlestä tuli joulun listaykkösiä. Christmas Time (Is Here Again, on faniklubin jäsenille tehty ainoa alkuperäiskappale. Se ilmestyi 1967.

Bändimme kesti LSD –huurut tavallaan aika kiltteinä poikina, vaikka osa biiseistä onkin saanut innoitusta huumeista. Myös hippiaate ja ajalle muodikas hindulaisuus alkoivat vaikuttaa kappaleisiin. Nyt John Lennon pääsi kuin omalle maalleen ja syntyivät Within You Without You, The Word, Rain ja Strawberry Fields Forever. Kaikesta nelikko selvisi, mutta sitten kuvoihin tuli Yoko Ono, jolloin John Lennon jätti vaimonsa. Paulilla oli aina ollut erityisen läheiset välit Johnin poikaan Julianiin ja niinpä hän oli nyt huolissaan, miten Julian selviää. Julianille hän teki kappaleen Hey Jude. Kirjassa Julian kertoo, miten vaikea hän suhteensa oli isäänsä, miten hän sai kuulla Johnilta käsittämättömiä loukkauksia, joista oli mahdotonta selviytyä. Paulin mielen kohotus Julianille, Hey Jude, on Beatlesin kaikkien aikojen menestynein single.

Kuvassa Johnin poika Julian Paulin sylissä.

Beatles –fanin unelma lienee käydä Liverpoolissa sekä saada kirja Koko Beatles –tuotanto, joka sisältää kaikkien laulujen sanat ja niihin liittyvät syntytarinat sekä mielettömästi kuvia. Teos on suurikokonen ja siinä on 352 sivua, joten makuulta tätä ei lueta. Mukava löhönojatuoli on vahva suositus. Nostalgiatrippi on vahva! Rivien välit kertovat Georgesta, joka tunsi jääneensä varjoon, Johnista, joka oli kuin hukassa, kunnes löysi Yokonsa, jota kutsui äidiksi!, monista kuuluisuuksista, joita bändi ihaili ja/tai joille he tekivät kappaleita. Don't Let Me Down, jossa John kaksi kuukautta ennen avioitumistaan paljastaa Onolle haavoittuvuutensa. George...While My Guitar Gently Weeps...Kirjan lopussa on Diskografia, Kirjallisuus eli Beatleseista kertovat kirjat, Kappalehakemisto, Tekijätiedot ja Kappaleiden tekijätiedot. Minuun suurimman vaikutuksen tekivät tietysti tarinat laulujen takana.

Ach, ja sitten tietty Paul...

Blackbird singing in the dead of night

Take these sunken eyes and learn to see

All your life

You were waiting for this moment

to be free.

Blackbird fly Blackbird fly

Into the light of the dark black night.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Maija/Kirjojen keskellä

Itsenäisyydelle!

Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.

Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken: muistot, sodan vammat, meidät.

Hetkien välit ovat ollet täynnä elettyä elämää. On tehty lapsia, taloja, työtä ja osallistuttu monenmoiseen. On menty yhteen ja erottu, on rakastettu, on kaivattu, on naurettu, on rakastettu elämää. On itketty, kun on muisteltu heitä, jotka sinne jäivät, mutta on eletty sodan krempoista huolimatta. On asteltu sitä elämän räsymattoa, jossa tummat raidat ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, ilo iloisempi. Surun tummuus: Ilon kulissi!

Kiitollisuutta emme saaneet. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat uudet asenteet ja tuulet. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan tavallista syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omasta kansastakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei epäröidä, kun isänmaa kutsuu. Silloin lähdetään! Eivät ymmärtäneet kokemattomuuttaan, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan miehitystä. Historia tuntee vain vahvemman totuuden.

Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, heilläkin on nyt rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena: Hetkemme on lyönyt. Muisto meistä kulkee kirkkaana soihtuna sukupolvelta toiselle ja unhon uneen ovat jääneet menetetyt raajat ja säryt, sillä mitä niistä kun isänmaa on vapaa. Kiitos siitä ja kaveria ei jätetä!

Sotainvalidi vm. 1922

psta ja kiitollisena
tyttäresi Leena

Veteraanin iltahuuto

Finlandia

Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen...

Suutelen silmiäsi, rakkaani.
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.

- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978 (WSOY 1979)

Alkupalat eli kurkistus kevään 2017 kirjoihin!

Pieni kurkistus ensi vuoden kirjoihin: Aina yhtä kiehtovaa. Kera näiden Minttulin koskettavien joutsenien, kerron teille osan kirjoista, jotka olen ajatellut lukea. Kaikilta kustantajilta ei ole vielä tullut katalogeja, joten ei kannata ihmetellä, jos joku/jotkut puuttuvat. Tosin kaikilta otan kiinnostukseni/jaksamiseni mukaan samalla hiljaa toivoen, että mahdollisimman moni saa uusia lukuideoita.

Otan määrällisesti alkuun vähän, sillä ihan sekunnin murto-osan ajattelen joskus, että voisi muutakin tehdä kuin lukea, mutta kun vuosi kehittyy, unohdan moiset hullutukset! Kirjojen meri on kohtaloni ja silti tässä on ehditty vaikka mitä.

Gummerus:

Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä ihastutti minua heti kannellaan sekä tarinallaan. Paperisessa katalogissa kirja on just tällä samalla kannella kuin englanniksi eli mikä tyylikäs juttu: Olen fanittanut tätä kantta jo jonkin aikaa. Onneksi kuva on rajaton kauneus, se ei kysy kieltä, ei rotua, ei uskontoa...

Linda Olsson: Sisar talossani

Pirjo Rissanen: Syyslaulu

Otava

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Shari Lapera: Hyvä naapuri

Samuel Bjørk: Yölintu

Tammi

Håkan Nesser: Taivas Lontoon yllä

Paul Auster: 4 3 2 1

S&S

Paavo Halonen, Antti Kauppinen, Ulla Kokki: Armas aika - Nautiskelijan kesä

Cilla&Rolf Börjlind: Musta aamunkoitto  (Katsoittehan tv-sarjan Nousuvesi, tässä sarjan kirjoittajat!)

Docendo

Ilona Pietiläinen: Talossa ja taivasalla

Tanja Hakala, Johanna Lehtinen: Järvien kesäkodit

Minerva

Henriette von Schirach: Herrakansaa Elämäni natsieliitin sisäpiirissä

Peter James: Kirottu talo

Saila Routio: Kukkaloistoa keväästä syksyyn Koko kasvukauden kukkiva puutarha

Gerald L. Posner: Josef Mengele Elämä ja teot

WSOY

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Saatan lisätä tähän ihan lähiaikoina, mutta koska tämä on alkupalat, kaikki eivät tule tähän, vaan virtaavat sitten ensi vuoden mittaan kirjojen virtana.

Idolini Ian McEwan taas jännittää, sillä haluaisin aina palaa hänestä. Paul Auster on taas elämäni haastavimpia miehiä, joka saa minut itkemään sekä ilosta että...kiukusta. Håkan Nesseristä on tämän suven jälkeen tullut elämäni kakkoskallio: Ilman Nesserin kirjoja siltana yli synkän kesän...en olisi jaksanut. Se hänelle nyt kertokaa!

Ei tulisi mieleenkään olla lukematta jatkoa Ferranten kirjaan. Jäi muuten tosi jännään kohtaa...Liane Moriarty vakuutti Mustat valkeat valheet teoksellaan, joten häntä nyt. Katja Kaukosen korkkaan noviisina ja toivon saavani yhtä tajunnanräjäyttäviä elämyksiä kuin olen lähiaikoina saanut monelta suomalaiselta naiskirjailijalta. Lumikadun kertoja vie Varsovaan, kuten Sami Hilvon Pyhä peto. Ja tietenkin kesäruokia ja -sisustuksia on tulossa. Ja sitten kysymys: Olenko nähnyt unta, että joltain kustantajalta ilmestyy Eichmannin elämäkerta? Olen lukenut Quentin Reynoldsin Kuoleman asiamies Adolf Eichmannin tarina (Karisto) tosi moneen kertaan ja olisi tietysti kiinnostava verrata.

Joutsenetkin saisivat jo viimeinkin lähteä, vaikka niitä tuleekin ikävä. Hei, hei joutsenet, hei, hei marraskuu!

Ensi kuussa kootaankin sitten mennyttä vuotta, fiilistellään joulua ja ehkä vielä vähän luetaankin. Nuoret koirineen saapuvat perjantaina, joten täällä monenlaista kivaa kiirettä. Kaikille oikein kaunista huomenna alkavaa joulukuuta♥

Leena Lumi

Englishman In New York

joutsenkuvat Minttuli

Kim van Alkemade: Lapsi nro 8

Mildred Solomon värisi innosta. Se olisi hänen kokeensa: röntgensäteillä tehty nielurisojen poisto. Röngensädehoitojen jakson jälkeen, jossa testattaisiin eripituisia sätelyaikoja, tulokset voitaisiin vahvistaa kirurgisella leikkauksella. Hän tarvitsi tutkimusmateriaalikseen lukuisia kohteita. Hän mietti mielessään. Kahdeksan orpoa pitäisi riittää.

Kim van Alkemaden esikoisromaani Lapsi nro 8 (Orphan nro 8, HarperCollinsNordic 2016, suomennos Päivi Paju) on omistettu 'Isoisäni Victor Bergerin, "orpokodin ikireippaan pojan", muistolle' eli tarina kaikessa uskomattomuudessaan on tosipohjainen mustavalkoisia valokuvia myöten. Voisi sanoa, että kaikki sai alkunsa orvon juutalaistytön uskomattomasti liekehtivistä punaisista hiuksista, tarinasta, jota Fanniella oli tapana kertoa Kimin ollessa lapsi. Hiuksista, joita Kimin isoisoäiti Fannie Berger ei pystynyt leikkaamaan, vaikka orpokodin säännöt sitä edellyttivät. Fannie sai tahtonsa läpi, sillä kun hänet oli pestattu Juutalaiseen orpokotiin 1918 ja hän oli vienyt sinne mukanaan oman poikansa, hänestä tuli käytännössä korvaamaton. Kim puolestaan alkoi lukea Center for Jewish Historysta lapsista, joille oli annettu sädehoitoa Hebrew Infant Asylum -orpokodissa New Yorkissa. Hän pääsee sädehoitoa antaneen lääkärin jäljille ja siitä syntyi tämä huikea esikoisromaani.

Lapsi nro 8 on erinomainen kuvaus ihmisen sokaisevasta kunnianhimosta, jonka nimissä hän on altis käyttämään kyseenalaisia keinoja, vain saadakseen nimensä tieteen historiaan. Kirjassa kunianhimon sokeuttama on Mildred Solomon, nainen, joka oikeuttaa kokeensa sillä, miten vaikea naistutkijan on edetä urallaan miehisessä lääkäri- ja tutkimusmaailmassa. Mildredin hahmo on erittäin uskottava ihan loppuun asti. Hän uskoo asiansa oikeutukseen vielä kuollessaankin. Päähuomiomme saa lapsi nro 8, joka saapuu newyorkilaiseen orpokotiin perhetragedian jälkeen 1919. Hänen nimensä on Rachel Rabinowitz, mutta tohtori Solomonille hän on ikuisesti lapsi nro 8. Saamme seurata Rachelin selviytymistä orpokodista, sitä miten hänestä tulee juuri lapsi nro 8, miten hän menettää hiuksensa diagnoosina alopecia, miten tapaa veljensä ja....paljon myöhemmin erään kirjaston lukusalissa tajuaa:

Koska Moderni onkologia oli sidottu hiljattain, sen sivut avautuivat jähmeästi. Minun täytyi seistä ja laskea painoni käsivarsieni varaan, jotta sain pidettyä sivut auki. Vilkuilin arikkelia, kunnes katseeni pysähtyi erääseen lauseeseen. Naisilla, jotka altistuivat lapsina liialliselle säteilylle, pahanlaatuisen syövän luvut ovat selvästi korkeammat, ja kasvaimet huomataan näillä naisilla, kun he lähestyvät neljääkymmentä ikävuotta.

Rachelin tarina on naisen selviytymistarina paitsi perheen menetyksen ja orpokodin maailmassa, myös osoitus uskalluksen merkityksestä niin uralla kuin henkilökohtaisessa elämässä. Rachelista tulee sairaanhoitaja, mitä pidettiin erittäin hyväksyttynä, mutta hän joutuu salaamaan rakkautensa, sillä homoseksuaalisuus oli vielä rikos. Tarina kantaa myös vanhan mantereen juutalaisuuteen ja tietysti Krakovaan! Rachelin kaipuu tietää juurensa on sammumaton. Yhtä sammumaton kuin on hänen kaunansa tohtori Solomonia kohtaan...

Kukaan muu, joka olisi katsonut vuoteessa makaavaa haurasta olentoa, ei olisi nähnyt häntä sellaisena kuin hän oli: jääräpäisenä, itsekkäänä, julmana. Kokoon käpertyneenä hän vei niin kovin pienen osan patjasta. Paljonko kello mahtoi olla? Ranteessani olevan kellon taulu näytti epäselvältä. En ollut tajunnut, kuinka väsynyt olin. Tunsin kaatuvani kyljelleni. Olkapääni kosketti patjaa, sitten pääni. Vedin polveni ylös ja työnsin Mildred Solomonia sivuun saadakseni tilaa jaloilleni. Taitoin kädet pääni alle ja nukahdin hänen jalkopäähänsä.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Ulla  Kirja vieköön! Mari  Katja/Lumiomena  Annika/Rakkaudesta kirjoihin

Anna Kortelainen: Siemen

Mieleen nousi työpöydällä seisova valokuva. Miehen katse tuntui seuraavan häntä kaikkialle pienessä asunnossa.

Mies oli seissyt univormussaan Viipurin rautatieaseman laiturilla ja odottanut junaa. Hän oli ollut selin Ninaan ja sanonut tälle jotakin, kääntymättä ympäri häntä kohden. Ääni oli hieman tuttu, aivan kuin Nina olisi tavannut miehen joskus. Mitä hän sanoi?

Anna Kortelaisen romaani Siemen (Tammi 2016) kertoo historian maisteri Nina Huminasta, joka ei halua opettaa, sillä hän ei ole siihen riittävän sosiaalinen ja mielestään ei myöskään riittävän rohkea. Hänen juurensa ovat Pohjanmaan mullassa, mutta hän muuttaa sukututkijaksi ryhdyttyään Viipuriin. Monet hänen toimeksiannoistaan liittyvät sukujen sodan aikana kadonneisiin henkilöihin ja Nina kokee olevansa Viipurissa sekä enemmän työrauhassa kuin myös enemmän elossa kuin Helsingissä. Lopulta hän löytää Cafe Miristä Viipurissa asuvien suomalaisten ryhmän ja slaavilainen taika sulattaa hänestä innokkaan keskustelijan, joka toki voi halutessaan jäädä pikkuhuoneensa rauhaan kadonneen majurin vaikenevaan seuraan.

Romaanin toisessa aikatasossa saamme seurata majuri Asser Luikan elämää sekä Helsingissä että Viipurissa. Luikka on alunperin Viipurista,  mutta 1918 isä alkaa pelätä perheen turvallisuuden puolesta ja perhe muuttaa Turkuun. Paluu tapahtuu aika pian ja Viipurista innostunut lukija pääsee kokemaan ne tutut liikkeet, kadut, tunnelmat, joista on ehkä vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan kuullut. On kuin olisi itse taas tuossa niin suomalaisessa kaupungissa...Luika on innokas botanisti, mitä vanhemmat jaksavat hämmästellä. Lukion pakollinen kasvien keruu on Luikalle paratiisia ja ruokahalu kasvaa vain syödessä. Pääsemme Viipurin salatuille paikoille, etenkin kaatopaikoille ja ratapihoille, sillä Luikan mieleen eivät ole puutarhat, vaan rikkakasvit. Ja se mistä ne ovat tulleet ja miten. Sotajoukot tulevat ja menevät, ovatpa ne sitten suomalaisia, saksalaisia tai venäläisiä ja aina niistä jää jälki: Siemenet kulkevat, varisevat, itävät.

Luika on yhtä vetäytyvä ja syventyvä kuin hänen jälkiään toisessa ajassa seuraava Nina. Molemmat pärjäävät seurassa olematta kovin sosiaalisia, rakastavat Viipuria, mutta kaiken ohi menee oma kiinnostuksen kohde. Perusteellisesti Luika kuitenkin hoitaa talvisodan ja jatkosodan aikaisen työnsä armeijan muonahuollosta vastaavana majurina. Välirauhan jälkeen seuraa paluu:

Nyt nälkätalvi oli vaihtunut koleaksi kesäksi, jonka sadosta ei kannattanut odottaa liikoja. Mutta koleutta enemmän merkitsi se, että Kannaksella päästiin pitkästä aikaa rauhassa viljelemään. Oli palattu puutarhoihin, palstoille ja pelloille ja se valoi uutta toivoa ja uutta intoa. Viipurissa Pantsalahdenpuisto ja...Uusi ajanlasku oli alkanut. Oli kesä numero yksi.

Siemenessä Kortelainen kuljettaa kahta henkilöä eri ajassa, mutta samoissa maisemissa. Siirtymät ovat lempeät ja railottomat, joten lukija kutoo helposti Ninaa ja Asseria yhteen vertaillen heidän Viipuri –kuvauksiaan ja vähän muutakin. Tarina kerrotaan rauhallisesti, mutta siinä ei ole yhtään turhaa lukua, ei sanaa, ei ennalta-arvattavuutta. Olin niin tuudittautunut jo taas itseeni viipurittarena ja innokkaana botanistina myös Asserin kasveihin, että tulin yllätetyksi, mikä on erinomaisen tarinan merkki! Siemen on kaikkea muuta kuin kesy, jos on punninut kesyyttä Viipurin mitalla.

Jo toinen Viipuriin sijoitettu kirja tänä vuonna, sillä enhän voi olla mainitsematta Martti Backmanin Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Viipuri on tarinoiden kaupunki, mutta monille se kantaa myös muistoja, jotka kirjoitetaan ikävän kyynelin.

Siemen tuli minulle ihanan liikaa iholle. Ninan historia ja valikoitu sosiaalisuus, Asserin kasviharrastus ja omaehtoinen yksinolo, mutta ennen kaikkea tietysti jokaikinen Viipurin talo nupukiviä myöten, halkeamat asfaltissa, tuoksut, helle, räntä, ilmassa se ripaus slaavilaisuutta, joka on aina ollut osa Viipuria...

Miten paljon rakkautta, seksiä, sopivaa tai sopimatonta, onnea, pettymyksiä, menetyksiä. Jokainen oksanhaara sai alkunsa rakastelusta, ja lopulta jokaisen syntyneen osa oli kuolla ja tulla kätketyksi maan poveen.

He katosivat eivätkä kuitenkaan kadonneet.

Unelmia

Tiedätkö - hiljaa hiipien 
jätän joukon meluisan,
kun yllä tammien
näen kalpeiden tähtien 
kukkivan.

Tiet haluan silottaa,
harvoin kulkee kukaan
iltaniittyä kalpeaa!
Hellin yhtä unelmaa:
Tulet mukaan.

Illalla puutarhan hämyssä
mielimme kaukaisuuksiin.
"Ovat kätesi valkeaa silkkiä..."
Hän hämmästyy: "Sanot sen niin..."

On jokin astunut puutarhaan
veräjän narahtamatta.
Läheisyydessä sen eivät ruusutkaan
voi olla vapisematta.

- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn

Marraskuun marinoita, tarinoita ja joulustelua!

Vaikka niin isosti olenkin oppinut rakastamaan marraskuuta, on siinäkin pimeät hetkensä. Notkahduksia, jolloin ajattelee, että 'kuka tätä jaksaa'! Viikon homma on ollut ison, todella ison maton etsintä olkkariimme. Olemme sisustaneet viimeksi vuonna koivu ja tähti, sillä olemme sen sijasta rempanneet ja reissanneet. Puutarhakin vie omansa ja olin tämän kesän puh, pah, tästä pelistä pois, joten mitään sisustuksellisia kicksejä en saa kun katson etenkin olohuonettamme. Marraskuu selvästi herättää pesäilytarpeen, josta on vain kivenheitto, jos sitäkään, sisustamiseen...

Itselleni ei nykyään tule yhtäkään sisustuslehteä, mutta tilaan tyttärelle Koti ja Keittiö -lehteä, joka aikanaan tuli itselleni kauan. Tänään turhautuneena toivottomaan mattoprojektiin, annoin itselleni luvan ostaa juuri Koti ja Keittiö -lehden, jonka kansi oli houkuttavin kaikista ison tavaratalon lehdistä. Kansi on kuin kutsuhuuto minulle! Sisällössä kuitenkin ainakin tällä kertaa tyyliä ja vinkkejä eniten lapsiperheiden tarpeisiin. Ilmankos tyttäremme haluaakin juuri tämän lehden! Ainakin hän on potentiaalista kohderyhmää vaikka ei lapsia vielä olekaan. Onneksi oli erinomaiset viinisivut ja ruokaohjeita. Ehkä meikäläisen sisustusvuodet ovat sitten ohi jo...Vanhojen mööpeleiden ystävä, jolle sanat coyntry&cosy ovat ominta hengitystä, ei ehkä ole innoittavin kohde kenellekään sisustusalan ammattilaiselle.

Kaikki mitä tässäkin kuvassa näkyy on kierrätettyä paitsi Wrendalen mukit. Kiiltävä kahvipöytä on löydetty roskalavalta neljässä osassa, vanhojen kirjojen hylly löytyi yhdestä varastosta ja...Siis ajatus uudesta, isosta matosta jouluksi alkoi innostaa. Monta värimallia on kokeiltu. Sen pitää olla matalanukkainen, se ei saa kiiltää, sen pitää sopia mittatilausleveisiin luonnonvalkoisiin nukkamattoihimme olkkarin terassioven edessä sekä olkkariin näkyvässä kirjastossa ja toisessa makkarissa. Se olisi mittatilausjuttu ja sen viimeinen päivä tilata olisi perjantaina, että saisimme sen jouluksi...Paikasta toiseen on juostu. On mitattu, on verrattu värejä, olen tehnyt kompromisseja, olen väsynyt ja kun tajusimme sen ainoan oikean värin matollemme: Valkoinen! Valkoinen minulle, joka rakastan värejä, mutta jotkut jutut meillä vain ovat valkoisia, ei voi mitään! Päätimme, että joulun tulee olla rento, ei pelätä punajuurisalaattia valkoisella matolla, ei punaviinitahraa, ei koirien sotkuja...Helmikuun lumilla löydämme unelmamattomme ja nyt vain iltapäiväteellä ihailin Koti ja Keittiö -lehdestä viittäkymmentä sivullista ihania joulukoteja.

Tee on maailman ainoa juoma, joka sekä virkistää että rauhoittaa. Sen päälle vielä kun saa joulutorttua, tekeekin jo mieli alkaa valita omaa suosikkiaan joulukodeista. Löysin kaksi, joista pidän: Satumaailma lähellä luontoa, jossa asuvat Francisca ja Björn sekä Joulustelijan parasta aikaa, jossa asuvat Kati ja Pasi lapsineen. Oih, saan äänestää suosikkiani...

Päivän paras hetki. Iltapäivän teehetki. Murheet ovat nyt pieniä ja osaan olla kiitollinen, että saan ilolla odottaa joulua. Iloitsen siitäkin, että huomenna ei tarvitse juosta kaupoilla. Kaikki aikanaan. Joulukin tulee omalla ajallaan ihan sama onko lattialla vaikka millainen matto. Olemme jo aikaa sitten onneksi tajunneet, että joulussa on tärkeintä se hetki, kun istumme yhdessä perheen kanssa syömään. Sen hetken tunnelma, jossa niin kirkastuu, miten perhe on parasta.

Olen hirmuinen kotoilija ja tunnelmien vaalija. Reissuun lähden mieluusti, silloin olen seikkailija: emme lähtiessä tiedä, mihin päädymme, mitä koemme. Sitten on taas niin lumottua palata muistelemaan reissuviikkoja kodin syliin. Valkoisesta kivitalosta saaressa on tullut kotimme. Kaikki täällä kantaa elettyä elämää kuopuksen syntymästä suuriruhtinatar Olgan lähtöön. Täällä kuuluvat monet naurut ja joululaulut, keittiö täynnä nuoria syömässä meidän jääkaappia tyhjäksi, heräämiset lintujen lauluun ja iltamyöhät terassilla auringon pudotessa Päijänteeseen. Täällä on palattu yöuinnilta ja jääty katsomaan syyskesän yötä...Täällä on itketty tämän suven surut, täällä on virottu taas elämään, täällä on katsottu toista silmiin, täällä on herkuteltu ja halattu, täällä on ihmetelty lumen satumaata, täällä on tanssittu kuutamolla, kuultu Välikaton Feetun kolinat piipun juurelta, täällä näkyy eletty elämä ja saakin näkyä, sillä tämä on Koti♥

Ilta putoo. Viikonloppu lähestyy. Ulkona sataa räntää. Aika vetää huopa ympärille, ottaa muutama satsuma ja hyvä kirja käteen. Jouluruusun kauneudessa asuu rauha. Se hätäilemättömyys, jonka läsnäollessa näemme kauemmas, näemme kirkkaammin. Mun on hyvä olla. Toivon, että sunkin on hyvä olla. Annetaan marraskuisten päivien hämärähyssyn tuudittaa meidät luottamukseen ja uskoon, että kaikki on ihan hyvin nyt juuri tässä hetkessä, ei siellä jossain muualla, vaan tässä, minussa ja sinussa. Ollaan vaan...

Leena Lumi