Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen

Julia halusi vetää puoleensa, hurmata. Hän käsitti sentään vielä sen verran, että oli äärimmäisen tärkeää kyetä vetämään puoleensa ja hurmaamaan. Mutta hän ei mahtanut mitään unenomaiselle tunteelle, joka oli hänet vallannut, se sai miehen puheet kuulostamaan epätodellisilta ja jotenkin naurettavilta ja mitättömiltä.

Jean Rhysin Herra Mackenzien jälkeen (After Leaving Mr Mackenzie, Otava 2001, suomennos Hanna Tarkka) on minulta viimeinen Rhysiltä suomennettu teos, jonka sain juuri luettua. Varoitan jo nyt, että Rhysin kirjan päähenkilöt voivat mennä sekaisin, sillä niin paljon ne muistuttavat toisiaan.Muistuttavat myös kirjailijaa, vaikka hän ei sitä suoraan ole myöntänytkään. Rhys-naisesta on tullut minulle päähänpinttymä. Mukaan liittyvät blogiystäväni Sara ja Katja. Sara lähetti minulle aikanaan lahjaksi SiintääSargassomeri omistuksella ’Leenalle elokuun öihin’ ja vuosi oli 2011.  Laitoin sen heti ’tärkeiden luettavien osastolle’ makkariimme kirjahyllyyn. Jostain syystä halusin kuitenkin ensin lukea varhemmat Huomenta, keskiyö ja Kvartetti, mutta välistä jäi vuosiksi uupumaan Herra Mackenzien jälkeen ja syytä en tiedä. Enkö ollut huomannut sitä? Nyt onneksi Katja bloggasi ko. kirjasta ja pääsin mieliaiheeni pariin eli onko elämää neljän suomennetun Jean Rhysin kirjan luettuani? Kiitos Sara ja Katja♥ Hanna Tarkan upea käännöstyö toi Julian (Jeanin) taas niin iholle, että sattuu.

Herra Mackenzien jälkeen kertoo Juliasta, joka asuu ensin Pariissa, mutta palaa sitten vähemmän toivottuna kotiinsa Lontooseen parinkymmenen vuoden jälkeen ja taas takaisin Pariisiin. Käsittämätöntä, mutta arvattavaa on, millä hän saa maksettua ruokansa, vaatteensa, vuokransa..., mutta hänellä on ollut onni kohdata herra Mackenzie, joka on ollut varsin avokätinen. Samaa vauhtia Julian ikävuosien karttuessa vähenee herra Mackenzien kiinnostus ja lopulta hän laittaa asianajansa kautta Julialle säällisen summan, joka hyvin tarkkaan eläen riittäisi joksikin aikaa. Riittäisi toki, ellei kyseessä olisi Rhys-nainen, joka on montaa, mutta myös aika-ajoin virvatulien ajaja. Julia tietää, että hänen etsikkoaikansa on katoamassa ja niinpä hän mieluusti tuhlaa kaiken saamansa vaatteisiin, jotta näyttäisi vielä naiselta, jonka parasta ennen päivämäärä ei ole mennyt, ei ole likelläkään! Puuteria tupsutellaan maanisesti ja aina löytyy joku herra tarjomaan lounaan, päivällisen, konjakin tai maksamaan halvan hotelliyöpymisen. Rhys-nainen on kuitenkin jonkun verran alakuloisuuteen taipuvainen ja vain nautittujen juomien määrä tuo hänen elämäänsä kepeyttä. Hän ei pysty uskomaan muiden voivan hänestä pitää hänenä itsenään, siksi hän alati seuraa miten muut ovat ja miten hän voisi erottua edukseen. Rahattomuus vie nopeasti toivon, kun ei tiedä, mistä saa seuraavan aterian, mutta samalla se vain kiihdyttää jo saatujen rahojen tuhlausta. Kuten Huomenta, keskiyön Sasha, Juliakin yrittää palata nuoreksi ja halutuksi, mutta huomaa kohtaavansa ylenkatsetta hotelleissa, kaupoissa, kaduillakin...Rhys-nainen näkee vain seuraavan tunnin, korkeintaan seuraavan päivän. Julia on myös Kvartetin Marya, joka pelkää eniten kaikista yksinäisyyttä. Rhys-naisen yksinäisyyden pelko saa hänet takertumaan miehiin, saa heidät suorastaan nuolemaan masokistisesti katua, jolla he astuvat kunhan hän vain saisi pidettyä jonkun.  Hänelle kelpaa melkein kuka vain. Toisaalta hän muistaa kultaiset vuodet ja saattaa vielä vahingossa unohtaa roolinsa joutuen näin naurunlaiseksi jopa rähjäisten hotellien apupoikien taholta. Sanomattakin on selvää, että tällainen elämä uuvuttaa ja Julia on melkein aina hyvin väsynyt. Hän voisi vain nukkua ja nukkua, mutta saada huone yöksi, sekin maksaa...

Rhysiläinen nainen on melkein aina onneton. Hän toistaa samoja sanoja, hän ei tavoita todellisuutta, hän ajelehtii tilanteesta toiseen ollen kaunainen, kateellinen ja katkera. Hän on elämän ajelehtija, jonka mielestä elämä on hänelle jotain velkaa...Velkaa hyvätasoisen elämän. Aivan kuin tämä tieto olisi jo Rhys-naisen geeneissä! En voi olla nyt toistamatta Raija Siekkisen saatesanoja kirjassa Huomenta, keskiyö, jossa Siekkinen valottaa Jean Rhysiä vasten kirjailijan kuvaamia naisia, tässä nyt lähinnä Sashaa, mutta samanlaisia he ovat monellaan, Rhys-naiset:

Rhysin maailmaa hallitsee rumuuden estetiikka. Vaikka nainen, Sasha, näkee kauniita, valoisia huoneita, puistoissa leikkiviä lapsia, hän kantaa rumuutta sisällään, ja niin kirjassa on kaikki sen valaisemaa. Kirjan ainoa kauneutta kuvaava jakso ajalta Ennon kanssa nouseekin esiin kuin huikaiseva valonsäde:”Kaikki on tasaista, pehmeää ja hellää. Lemmiskely. Taulujen värit. Auringonlaskut, Pohjoisen lempeät värit auringon laskiessa – vaaleanpunainen, malva, vihreä ja sininen. Tuli on raikas ja kolea ja kanaviin heijastuvat valot kuin kultaisia kaalimatoja, ja kaiken aikaa lokit syöksyvät veden yllä.”

Kuten voitte huomata minuun rhysiläisyys osui ja upposi. Jean Rhysin tyylissä on savua, melankoliaa, nuhjaantuneisuutta, hypnoottisuutta ja lukijakin tuntee seisovansa kuilun reunalla. On kuin lukijakin menisi ja tulisi huvituksesta toiseen, mutta saa vain hetken humalan ja sitten kaikki on entistä vaikeampaa. Muistaa torjutuksi tulemiset, ylenkatseet, omat väärät valintansa. Rhysin tyyli on tyly, tunteet vailla tunteita, lakonisuus, uniikki tyyyli, jossa paljon jää lukijan varaan. Ainoa ehkä johon häntä tohtisin verrata on Marguerite Duras...Ehkä.

Kvartetin saatesanoissa Anna Lassila toteaa osuvasti Maryasta, joka voisi olla ihan hyvin Julia:

Aina kun Marya saa tilaisuuden, hän valitsee väärin, epäluotettavan aviomiehen, itsekkään rakastajan. Hänet  kuvataan vailla menneisyyttä, tässä ja nyt, keskellä tapahtumia, jotka etenevät vääjäämättä kohti tuhoa. Marya on nainen, joka törmäilee oviin, rakastuu renttuihin, vihaa kaikkia muita paitsi niitä, jotka hänen olonsa tukalaksi saavat. Ja eniten hän vihaa itseään.

Paljon samaa  kuin Herra Mackenzien jälkeen Juliassa. Tosin minusta Julian uupumus on jo luovuttamisen makuista. Palaan siihen kohta...

Rhys-naiselle onni on joku käsittämätön olotila, joku pakeneva. Se hetki on melkein jo poissa ennen kuin sitä on kunnolla ymmärretty. Onnen askeleet ovat hiljaiset ja Rhys-nainen on heikoin niitä tunnistamaan.

Siintää Sargassomeri on minusta näistä poikkeavin, vaikka Rhys-nainen siinäkin. Kirja on vain näistä värikylläisin ja julmin. Mikään maailman mahti, eivät luonnon värit tai auringonlaskut, muuta miesten kreolitytölle määräämää kohtaloa. Bertha Masonista tulee Charotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin hullu nainen ullakolla. Yksi mies mursi Berthan ensin autuudesta sitten vihasta.

Onko Jean Rhysin maailma sitten masentava? Ei ole. Se on psykologisesti alastomaksi riisuva, kiinnostava, nuhjuinen, savuinen, humalainen, hyväksikäyttävä, masokistinen, ajelehtiva....Silti sen kadut soivat kutsuvaa savunsinistä soundiaan etkä voi olla lähtemättä uusille kujille, uusiin baareihin, uusiin miehiin ja seuraavaan hotelliin, jonka huoneen nuhjuisessa tapetissa on jotain uupuneen eroottista.

Petri Tammisen saatesanojen lopusta kirjaan Herra Mackenzien jälkeen:

Kiehtovalta tuntuu, etteivät mitkään asetelman yksityiskohdat koskaan riko Rhysin uskottavuutta. Uskottavuus syntyy huomaamatta, vaikutelmien välittömyydestä. Lukija on sisällä Rhysin maailmassa, mukana noilla kaduilla, jotka ovat harmaita kuin unet. Rhys keskittyy kuvaamaan tyhjyyttä, olemattomuutta, ja luo näin poikkeuksellisen tunnun olevasta, ilmankosteudesta, hämäristä auloista, himmeästä valosta, joka aina siilautuu monen olevaisen kerroksen läpi, pilvien, puiden, hotellihuoneiden, kuluneitten verhojen.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, Julian uupumus on hälyttävää, siinä on luovuttamisen merkkejä, mutta ei hän itsemurhaa silti haudo. Hän on enää kasa kekäleitä, joista hyvinä päivinä voi pieni liekki leimahtaa tai sitten ei:

Julia oli luhistunut. Hän oli polvillaan, itki hartiat hytkyen ja toivoi, että hänellä olisi mukanaan vielä toinen nenäliina. Hän itki muistaessaan, että hänen elämänsä oli ollut sarja nöyryytyksiä, erehdyksiä, vastoinkäymisiä ja surkuhupaisia yrityksiä. Samanlaista oli kai toistenkin elämä. Ja kuitenkin kuin ihmeen kautta hänen ytimestään nousi jotakin olennaista, kuin liekki, Hänhän oli suurenmoinen. Uhmakas liekki, joka ei pyytänyt mitään vaan uhkasi. Sitten liekki hiipui, kaikki oli ollut turhaa, se ei ollut tavoittanut mitään.

*****

Tähän mennessä suomennetut Jean Rhysin teokset.

Kirjailija Jean Rhys (24.8.1890-14.5.1979)

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Alicia Berenson oli 33-vuotias, kun hän tappoi aviomiehensä.

He olivat olleet naimisissa seitsemän vuotta ja olivat molemmat taiteilijoita: Alicia oli taidemaalari, Gabriel puolestaan tunnettu muotikuvaaja.

Gabriel Berenson murhattiin kuusi vuotta sitten, ja hän oli kuollessaan neljäkymmentäneljävuotias.

 Päivä oli elokuun kahdeskymmenesviides. Moni saattaa muistaa, että kyseinen kesä oli ollut epätavallisen kuuma ja lämpöenätyksiä oli rikottu ympäri maata. Gabrielin kuolinpäivä oli vuoden helteisin.

Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.

Hän ei puhunut enää koskaan.

Alex Michaelidesin trilleri Hiljainen potilas (The Sailent Patient, Gummerus 2019, suomennos Antti Autio) tuli minulle tämänsuviseen käsittämättömään dekkarinälkääni kuin jonkun arvaamana. En siis ollut kirjaa tilannut, mutta kun sain ennakkokappaleen ja dekkareita ahmiva ystäväni oli kirjan lukenut, hän suorastaan vaati myös minua tekemään samoin.  Painoarvoa antoi se, että ystäväni on ns. alan ihminen eli kirjan kertoja on psykoterapeutti Theo Faber ja miljöönä toimii Pohjois-Lontoossa sijaitseva Grove-laitos, joka on tarkoitettu suljettua hoitoa vaativille henkilöille. Nimenomaan oikeuspsykiatriselta kannalta hoitoa vaativia ja sinnehän puhumaton Alicia passitetaan. Kuusi vuotta Alician siirron jälkeen laitoksessa avautuu kriminaalipsykoterapeutin virka, jota Theo Faber heti hakee ja jonka hän myös saa. Hakulautakunnalta hän toki salaa lähteneensä alalle omien vaikeuksiensa takia. Theon mielestä

sama pätee suurimpaan osaan mielenterveysalalla työskentelevistä ihmisistä. Valtaosa meistä on hakeutunut tämän työn pariin omien ongelmiensa vuoksi. Olemme toisin sanoen ryhtyneet opiskelemaan psykologiaa, jotta pystyisimme parantamaan itsemme. Eri asia on sitten, kuinka moni meistä olisi valmis myöntämään sen.

Theolla on itsellään takanaan tiivis vuoden terapiajakso, jonka jälkeenkin hän kuin tuntee terapeuttinsa kannattelevan häntä. Saapuessaan Groveen hän haluaa heti aloittaa terapiaistunnot juuri Alician kanssa. Ensin hän pyytää vähentämään tämän lääkitystä ja sitten hän ehdottaa Alicialle annettavaksi harmittomia maalausvälineitä paitsi ei veistä, vain siveltimet, värit ja kankaan telineellä. Theon mielestä Alicia viestisi töillään puhumisen sijaan. Theo saa tahtonsa läpi ja sitten...

Hiljainen potilas on todella jännittävä ja tietty myös kiinnostava kuvaus rankasti häiriintyneiden rikollisten jokapäiväisestä elämästä suljetussa laitoksessa. Työntekijöidenkin ristiriidat herättävät uteliaisuutta, sillä etenkin aikaisemmin Alician lääkkeistä päättänyt Christian ei näe Alicialla mitään toivoa, vaan toteaa tämän olevan terapiaan reagoimaton rajatilapersoona. Heittääpä kiukuissaan vielä senkin, että rajatilapersoonat hurmaavat terapeuttinsa vaarallisesti.

Theon kertomuksen rinnalla alkaa yllättäen kulkea Alician päiväkirja, josta kukaan ei ollut tiennyt. Jännitys tiivistyy, sillä nyt lukija saa tietää Theoa enemmän. Kuva tarkentuu Theon alkaessa kertoa Alicialle omasta lapsuudestaan. Vuorovaikutus ja luottamus ovat ne työkalut, joita Theo alkaa käyttää eli hän panee myös itsensä likoon parantaakseen vaikenevan Alician, tehdäkseen särkyneestä ruukusta uutta vahvemman.

Pidin tässä kirjasta kaikesta, kaikesta, paitsi en siitä, mistä minun olisi kuulunut pitää, sillä sanonhan usein, että ensimmäisten sivujen on lukittava lukija syleilyynsä eikä sen syleilyn ote saa irrota ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu.  Kirjassa on 454 sivua, joten jossain ihan lopussa alkoi tapahtua uusia yllätyksiä eli jännitystä vain kiristettiin, otetta lukijasta tiukennettiin. Uskomattomia tapahtumia...Minua sattui, sillä koin viimesyleilyn epäuskottavaksi. Minua pideltiin kuin väkisin enkä saanut enää happea...Voin olla ainoa, joka ei ylistä tämän tarinan finaalia, mutta vika voi olla minussakin. Olen yliherkkä tietynlaiselle epäuskottavuudelle ja nyt koin sellaista. Etenkin se tuntuu näin vahvan tarinan jälkeen. Ikäänkuin kirjoittaja ei olisi uskonut riittävyyteensä ilman...Silti olisin satavarmasti lukenut Hiljaisen potilaan, sillä parikymmentä sivua epämukavuusalueella ei kaada  satoja sivuja parhautta. Sen sijaan kaikki sitä ennen oli todella uskottavaa, jännittävää, kuohuttavaa.  Kiinnostaa myös kuulla mitä on kirjasta mieltä naapurini, joka on terapeutti, hän nimittäin saa teoksen ikiomaksi!

Jossain seisoo eksyksissä pieni poika, joka ei tiedä miten olisi ollakseen mieliksi raivolle, ailahtelevalle isälleen. Hän seisoo lumisateessa ja tavoittelee lumitimantteja kädellään. Ne sulavat ja katoavat. Ne tekevät sen yhtä varmasti kuin hän kerran nousee junaan, joka vie hänet kauas pois ahdistuksesta oman elämänsä sankariksi.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä  Kaisa V./Kirja hyllyssä ja Aletheia/Hiljainen potilas

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Rappioromantiikan viehätystä...suvella ja talvella

Yli kolmekolmekymmentä vuotta vanhat korituolit ovat palvelleet aikansa ensin puutarhatuoleina kauniilla kukkakuosityynyillä ja nyt kun ne eivät enää kestä istumista, ovat mitä parhaita köynnöstelineitä. Näitä fiinimpiä tuoleja on kaksi ja molemmat peittyvät nyt keijunmekkoihin jo kolmatta vuotta vähintäin.

Talvella sitten näin...Kiitollisia ovat olleet tuolit, sillä kesät talvet ulkona.

Sanoisin, että tarkkaa käyttöä ja minua tietynlainen rappioromantiikka viehättää.

♥: lla Leena Lumi

Sama polku eri vuosina eri vuodenaikoina

Koska olemme ensi viikolla ja vielä seuraavallakin osan viikosta koiruuksien hoviväkenä, laitan teille nyt jotain puutarhasta eli seurataan tätä polkua eri vuosina ja eri vuodenaikoina. Tässä on paljon tragediaa, sillä halusin tuon keskipihan lampun viereen just ja vain pilvikirsikan. Sehän siihen kasvoi ja voi hyvin, kunnes ylti jo miltei yläterassin ruokapöytäämme, mutta sitten alkoi kuin kuivahtaa, kuolla, menehtyä...Ei ollut apua asiantuntijoistakaan joten syy ei selvinnyt ikinä. Nyt siis kevätpolku menossa ja ihanista ihanin pilvikirskan kukinta-aika. Löydät tragedian kokonaisuudessaan kohdasta Pilvikirsikan kadotuksesta keijukukkien kautta kohti viikonloppua 

Vuonna 2013 pilvikirsikkamme oli näin upea, mutta köynnnöshortensiat eivät vielä ympäröi ruokakatostamme, joten siitä tarkennan vuotta...

Tämä sydänsuven kuva on ehkä vuodelta 2014, sillä minähän istutin siihen uuden pilvikirsikan, mutta tragedia vei senkin parissa vuodessa samaten kuin siihen tuodun päärynäpuun.

Tässä ollaan istutettu jo rautatieomenapuu, sillä vuosi taitaa olla 2016 tai 2017. Sydänsuvea, koska verenpisarat kukkivat pöydällä ja köynnöshortensiat terassin pylväissä eli veikkaan elokuuta.

Huomasin vasta nyt kun kollasin puutarhakuvia, että siellähän on siili menossa kallion lammikolle juomaan. Siinä käyvät monet eläimet kuumina päivinä ja öinä.

Ehkä heinäkuuta kuitenkin, koska päivänliljat noin reheviä vielä...

Kartiovalkokuusen koosta päätellen menossa on ensimmäinen pilvikirsikka ja miten kaunis hän olikaan keväät, syksyt...

kunnes tässä on jo muutakin menetystä kuin syksyn lehdet. Sen näkee siitä, miten puu riiputtaa lehtiään.

Tässä sama polku eilen, 2019, kuvattuna. Toistaiseksi lampun vieressä kasvava rautatieomenapuu on ollut muuten ok, mutta kukki tosi vähän, joten niitä oransseja syyspiristyksiä saamme odotella. Sen sijaan yksi ostamistani terassihortensioista vaihtui ihan punaiseksi vaikka oli alkujaan lime/vaaleanpunainen ja tuplasi samalla kukintansa. Erittäin vahva yksilö, sillä jaksaa hyvin kannatella kukintansa ilman tukia.

Vuosia sitten ennen kuin lehdet ovat pudonneet ja pilvikirsikka aloittanut mysteerin elämänsä.

Ja nyt kun unohdin ostaa vispipuuron värisen callunan ja lehdet ovat jo...Oikealla oleva köynnöshortensia vie väistämättä osan polusta, mutta kun se on vaan niin meidän suosikkikasvi.

Jatketaan tästä puutarhapolun ihmettelemistä♥

puutarhaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

6.6.2020 hyvin pitkän kuivan kauden jälkeen saimme vihdoinkin ensimmäisen sateen. Huomaattehan, että kaikkien sattumusten jälkeen nyt pihavalon ylle kaartuu rautatieomenapuu. Sattuipa samanväriset orvokit kuin alussa, vaikka minun suosikkini ovatkin nämä:

Taika -sheltti orvokkikuningattarena. Villakoira Dinakin on mukana, mutta mitä lie touhunnut noiden orvokkien takana juuri kuvaa otettaessa:)

Ja polulla katse kalliolle. Kulleroita on tulossa ihan ziljoona!

Tässä polun varrella oleva rautatieomenapuu, joka

jopa kukki jo tänä vuonna. Nyt olisi hyvinkin kuvauksellinen, mutta tulee kovasti...

Samalle sateen huuhtomalle polulle jälleen. Oikealla köynnöshortensiat ovat jo komeilla nupuilla. Tapaamisiin polulla taas♥

Kesäkuulla 2021 sama polku...Rautatieomenapuu on jo satanut kukkiensa valkeaa vihmaa...

Ette ikinä arvaa, mitä teen tänään ja mikä soi sisälläni!

Olen addikti The Affair -sarjaan, joten takuulla katsomme kera herkkujen. Uimaankin ehtii vielä.

Kaksi pakastinta on niin täynnä marjoista, että viisi litraa mustikoita enää mahtuu...kuulemma, joten nyt on aika relata ja unohtaa myös kastelut tässä järkyttävässä kuivuudessa, jossa emme ole vesipisaraakaan nähneet aikoihin.

Neljäs tuotantokausi katselussa ja viideskin on jossakin tai ainakin tulossa: Hurraa!!!

Sisälläni soi meri

relaterveisin
Leena Lumi

Camilla Grebe: Horros

Olimme ihan tavallinen perhe. Se oli ihan tavallinen aamu.

Tarinan alku kuulostaa pahaenteiseltä. Nykyaika ei noteeraa mitään tavallista, vaan kaiken pitää olla kuten nettimaailmassa: äärimmäistä. Niillä saadaan huomiota ja klikkauksia. Tosin hakeeko tavallinen perhe tavallisena aamuna extremeä? Vai haluaako tavallinen perhe vain selvittää, kumpi jää tänään tekemään kotiin töitä ja samalla pitämään huolta perheen pienestä  ja vilustuneesta Nadjasta? Haluaako tavallinen perhe vain selvitä taas kerran yhdestä tavallisesta arkipäivästä? Tänä tavallisena aamuna rikostutkija Manfred Olsson tasa-arvon nimissä päästää vaimonsa Afsanehin lähtemään. Hän jää kotiin päivänä, joka ei myöhemmin muistu häneen mieleensä tavallisena päivänä, sillä...

Camilla Greben trilleri Horros (Dvalan, Gummerus 2019, suomennos Sari Kumpulainen) heiluttaa voitonriemuisesti haastavan dekkarikuningattaren viittaa, sillä vaikka muuta pelkäsin, Horros panee paremmaksi esikoiselle, Kun jää pettää alta ja siitä seuraavalle Lemmikille. Horros on näiden kirjojen itsenäinen jatko-osa. Tässä kohtaa olen yleensä kokenut notkahduksen eli se on noin kolmannessa teoksessa, mutta ei Camillalla!

Sanon suoraan, että huumekirjat eivät kiinnosta, mutta onneksi en ottanut kirjan ennakkomainontaa ihan todesta, sillä onhan  teos melkein kuusisataasivuinen. Luin kolmessa päivässä, enkä sitten paljon muuta tehnytkään. Horros on äärimmäisen selkeästi kirjoitettu monista kertojista huolimatta tai juuri heistä johtuen, sillä väistämättä kiinnyt toiseen ja arvostelet toista, löydät arvaamattomia yhteyksiä heidän välilleen vaikka niitä ei pitänyt olla ja lopulta tajuat, että täysin toivottomana pidetyn ja huumesotkuihin vaarallisten venäläisten kanssa sotkeutuneen työttömän Samuelin ihan tavallinen äiti, Pernilla, on kirjan tammi, se johon tarina turvallisesti nojaa, se minkä takia tarina tulee liki lukijaa, jolle action ei olisi kovinkaan kiinnostavaa, vaan se tärkein:  toivottoman hankalan teinipojan ja hänen äitinsä viha-rakkaussuhde. Aluksi etenkin viha tai äitikiukku, sillä Pernilla ajaa saamattoman Samuelin ulos heidän asunnostaan, mitä tosin aika pian ymmärtää katua. Samuel on kuitenkin silloin jo saanut työpaikan kaukaa, eristyneestä talosta, jossa haisee vauraus ja sairaus. Samuel kohtaa Rakelin, joka on suunnilleen Pernillan ikäinen, mutta järisyttävän kaunis. Urheasti Rakel hoitaa koomassa tai horroksessa olevaa poikaansa Jonasta, mutta hän tarvitsee Jonakselle päiviksi seuraa, vaikka tämä ei näytä mitään tajuavankaan. Palkkaan kuuluu hulppea huone, ruoka ja kuukausipalkka, joten Samuel ottaa työn vastaan. Mitä muuta hän olisi voinut tehdä, kun venäläinen huumejengi jahtaa häntä.

Manfred puolestaan tutkii huumerikoksia, joissa hän tapahtumien edetessä väistämättä törmää Samueliin ja Pernillaan, mutta myös minun Grebe –suosikkiini profiloija Hanne Lagerlind-Schöniin. Hannen intuitio toimii vahvasti ja hän kääntää kauniiden kuvien taustat esiin. Hän lataa armotonta faktaa, joka on meidän jokapäiväistä elämäämme narsistisessa maailmassa: Näkyä sosiaalisen median eri kentillä, haalia seuraajia hinnalla millä hyvänsä, mutta ennen kaikkea näkyä niin, että erotut ja sinut huomataan.

Mikä ihmisiä oikein vaivaa?

Pidin Horroksesta todella paljon. Tarina on niin jännittävä ja uskomaton, toisaalta taas niin tätä päivää, että ei voi olla tekemättä vaikutusta. Rakkauden ja pahan tulinen tango, jossa kaunis kääntyy päälaelleen kuin photoshopatut kuvat, joista ihmistä ei tunnista itsekseen. Pernilla on kaukana photoshoppauksesta, mutta kruunaan hänet tarinan kuningattareksi. Minulle hän on sitä kaikellaan, koska kantaa mukanaan syvää äitirakkauttaan, vaikka vähän joskus väsyikin, mutta ikinä ei luovuttanut!

Polveeni sattuu ihan helvetisti, ja ihmiskuntakin on kai tuhon partaalla, koko ajan yleistyvän narsismin armoilla.

Mutta mitä väliä sillä on?

Katson Afsanehia.

Hän hymyilee ja vetää syvät henkoset. Sitten hän kallistaa päätään taaksepäin ja puhaltaa nautiskellen savua kohti vaalenevaa kesätaivasta.

Olemme ihan tavallinen perhe. Tämä on ihan tavallinen aamu. Ja vaikka mikään ei ole entisellään, elämä jatkuu.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

- tulisit vaikka tuskassa sydänyön...

- tulisit vaikka tuskassa
  sydänyön hetkenä
  niin että pimeys verhoo itkun 
  tulisit ahdistukselta salaa
  vailla sanojen tai 
  seurustelemisen velvoitusta
  kuin ottaisit lomaa itseltäsi

  ja minä 
  ottaisin sinut vastaan pimeässä
  siirtäneenä itseni syrjään
  vailla kasvoja kuin yö
  kuin ei-kukaan
  vain yötä ja hiuksia

  painautuisit minuun 
  lievittäisit itsesi minussa
  antaisit minulle lievityksen
  ja lähtisit hiljaa
  puhdistuneena liiasta tuskasta
  kuin minä, yö

- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella, Valitut runot 1942-1985 (WSOY 1988)
George Yepes Axis bold as love

Endless Summer - tätä ei pitänyt tapahtua enää, mutta...ja rrrrakastan hortensioita!

Aina on tilaa vielä yhdelle hortensialle, mutta enpä olisi uskonut, että se voisi taas olla Endless Summer! Kun mainittu hortensia tuli markkinoille, laitoin sen etupihalle. Kukkien värit vaihtuivat sen mukaan, millä kastelin etc. Yllättäen huomasimme, että etupihallamme alkoi seisoa aivan vieraita ihmisiä kasvia ihailemassa....Tästä kulki silloin toisinaan bussi turisteja kohti Alvar Aallon huvilaa. Jossain vaiheessa sitten siirsin sen alapuutarhaan ja mitä sitten tapahtui, en muista, mutta ehkä se ei pitänyt siirrosta tms. Nyt tämä ei ole enää sensaatio, joten istutin sen etupihan kukkapenkkiin, jossa leimukukat eivät enää viihdy, kun niitä varjostaa yksi kapea kuusi. Tämä tuli siis puolivarjon paikkaan ja sen vastapainona vasemmalla on köynnöshortensia. Jotkut ovat sanoneet, että terassihortensiat voi istuttaa syksyllä ruukusta maahan ja ne nousevat keväällä. Taimipihan puutarhuri sanoi, että eivät nouse. Äitinikin oli yrittänyt länsirannikolla ja oksat jaksoivat suojaisalla pihalla nousta, mutta ei kukan kukkaa ja äitini on huima viherpeukalo. Kerroin, että en nyt halua mitään isoa hortensiaa, niitä on monta ja tämä tulisi penkkiin. No hän sitten tarjosi heti Endless Summeria, joten kokeillaan taas. (Jutusta Meriharakoita, lukuvinkki, ja vieläkin...)

Näin sitä sitten tuliin kotiin jalkojen välissä vaaleanpunainen Endless Summer, jossa on tosi paljon nuppuja.

Siis paljon nuppuja ja runsaat kukat ovat muuttuneet hennon lilaksi. Myönnän, että oli aika erikoinen ratkaisu istuttaa tämä päädyn kukkapenkkiin, mutta kun siinä eivät enää varjostavan kuusen takia viihtyneet esim. syysleimut, päätin näin. Oikealla tämä kaunotar ja vasemmalla kiipeää köynnöshortensia.

Tässä atsalean takana näkyy alkusuven kasvu eteläpäädyn käynnöshortensiasta, otamme uusia kuvia kohta. Nyt paistaa aurinko täysillä: Silloin en kuvaa ja huomenna olen menossa...

Kuvasin viistoon lounaasta päin, koska eteläseinä ei vielä kukkinut. Me aiomme siis tosiaankin peittyä köynnöshortensiaan ja joukossa on villiviiniäkin eli värikimaraa on odotettavissa.

Uhkeaa runsautta, mutta varret ovat nyt tanakat.

Paljon nuppuja ja tässä näkyy valkoinen seinä, joten penkissä kukka on.

Runsautta...

Pieni pensas siinä, jota ei helposti enää kukkapenkkinä pidä paitsi keväästä unikoihin.

Kaunis katseenvangitsija hän on, oih, hortensia vieköön♥

Tässä sitten yksi vanhempi terassihortensia..., jossa oli kauniisti limeä ja punaisen eri sävyjä. Ei ole mikään ihme, että hortensiaa pidetään sisustuksellisempana kukkana ikinä.

Pieni osa Cellen hotellin Fraun hortensioista syksyllä 2015.

Vähän vanhojen syyshortensioiden kokoa eli toiseksi jään.

Kukista raskaana.

Ja sisällä vaikka sitten näin eli tämä monet arvonnat läpikäynyt kuva.

Tästä sitten jatketaan, mutta toivottavasti syksyn kirjasato alkaa kypsyä sitä ennen. Dina ja Taika ovat meillä taas lomailemassa just syyshortensioiden kukkiessa♥

hortensiaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Musiikki helisi puutarhassa...

Musiikki helisi puutarhassa
sanomattoman surullisesti.
Jäämurskassa tuoreet osterit
mereltä tuoksuivat kirpeästi.

Hän hipaisi pukuani ja sanoi:
"Olen uskollinen ystävä!"
Hänen käsiensä kosketus
on hyväilystä etäällä...

Noin silitetään lintua, kissaa,
noin katsellaan hoikkaa ratsastajaa.
Kullanvaaleiden ripsien alla
tyynessä katseessa naurua.

Viulujen alakuloiset äänet
laulavat usvan noustessa:
"Kiitä taivasta, olethan vihdoin
kahden rakkaasi seurassa."

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, suomennos Marja-Leena Mikkola)
kuva P. Koivuranta

Mansikoita, mustikoita, uimavedet helliä, kantarelleja, hämärtyviä iltoja, trillereitä...

Nyt on alkanut 'minun kesäni'. Se tarkoittaa aamiaista, jossa suklaakahvin ja kauraleivän jälkeen saa jogurttia tuoreilla mansikoilla ja mustikoilla...Suonenjoen mansikkaa on säilötty tosi paljon, joten nyt vain tuoretta niin kauan kuin sitä saa. Päätimme opetella nauttimaan pensasmustikoista tuoreina sekä talvella soppana vadelmien kera. Uimavedet ovat niin lämpimät, että saan Lumimiehenkin mukaani ja tarvitsen häntä, sillä uin matkaa. Vähän on mielessä, että pitäisi ehtiä Yyteriinkin: Nuoruuden rannat, jotka pitää käydä joka suvi. Siskon kanssa polskitaan meressä tunteja, Lumimies vähän vähemmän. Käytän uimalaseja, sillä opettelen nyt vapaauintia ja siinä niille on tarvetta ainakin minulle.

Tiirat ovat lintujani kuten lokitkin eli meri aina sisälläni! Lankomiehen Pekka Mäkisen ottama kuva. Trillereitä, niitä, joista olen unohtanut murhaajan, menee paljon. Nicci Frenchin dekkarit ovat hyytävää jännitystä, joka takuulla pitää otteessaan. Helle vaatii Kylmän kosketusta. Metsän kulta, kantarelliaika on täällä. Sateella voimme poimia niitä omasta lehdosta, mutta ei ole näkyvissä kuin hellettä vaan vielä ehtii...Joka heinä-elokuu ystävän kanssa Pöllöwaarin viinipihalle, jossa myös herkutellaan. Oman kotiterassin hämärtyvissä illoissa yökiitäjät, auringon lasku Päijänteeseen, lepakot, suih, suih, hiljaisuus ja siilien suhinat ruokakupeillaan. Parasta ikinä: Savonlinnan oopperajuhlat!

Helleterveisin
Leena Lumi

PS. Loma jatkuu, loma...

Annetaan myös koiriemme nauttia vilvoittelusta ja lähdetään lenkille aamulla varahin ja illalla myöhään vaikka kohti uimaleikkejä. Kuvassa vedestä nauttivat Ninni ja Luna <3 span=""> 

kuva Jyrki Äikäs 

Rakkautta, Pulmusia, nostalgiaa ja heinäkuun morsiuspari!

Meidän mussukat, toinen toisilleen aurinko, kuu ja tähdet, uinti yhdessä pitkin kuunsiltaa, Meri ja Sami: Kaunotar ja Komistus, tässä lähdössä ystäviensä Jennan ja Juhan häihin. Mieluinen vävyehdokas, rento, hauska, tyylikäs, perherakas, kaikki huomioiva, mutta itsevarma leijona, joka tuntee arvonsa silleen kivasti, vähän latinotyyliin ja sehän Merille on kuumaa laavaa. Meidän pieni, pikkarainen Meri:

Oih, en sanotuksi saa...♥

'Pulmusen pariskunta' saa meidät aina nauramaan. Kun he tekivät lähtöä meiltä Jennan ja Juhan häihin, kaikki oli viime tipassa. Sitten kun herra Pulmunen oli kerran jo jotain mutissut tapahtui, että rouva Pulmunen tajusi ripsivärinsä jääneen Jaguarin leirivarusteiden alle. Herra Pulmunen alkoi jäkättää, että 'me siis marssimme kirkon käytävää yhdessä hääparin kanssa.' Rouva Pulmunen oli sukeltanut tavaratilaan ja näky oli aika hauska, mutta ehkä vain meistä. Herra Pulmusen hermo ei kestänyt, vaan hän tarttuu itse ripsarin hakuun. Otin mahtavan kuvasarjan, mutta sen esittämistä minulle ei sallittu...Viimeinen kuva on paras, sillä siinä ovat 'selviytyjät', tosin herra Pulmunen epäilee vieläkin, ehtivätkö he ajoissa, mutta rouva Pulmunen viis veisaa, sillä kaikki julkisuus on hyvästä!

Nostalgiaa sisältyy paljon Merin ystäviin. Muistan ne monen monet kerrat, kun kuulin yöllä teinien istuvan meidän keittiössä syömässä jääkaappia tyhjäksi. Monet heistä tosin istuivat meillä myös ruokapöytään etenkin viikonloppuisin, jolloin Lumimieskin oli paikalla. Kynttilät paloivat ja me keskusteltiin ja keskusteltiin. Ihania aikoja! Jenna tosin ei ollut tässä joukossa, sillä hän asuu Laukaassa. Jennan Lumimies ja minä muistamme eräästä kauniista lumisateisesta illasta. Olimme porukalla Hemingwayssa. Juu, just se mahtava Hemppari, missä nuori poika soitti kitaraa ja lauloi minulle Sweet Sixteen, vaikka taisi olla muut synttärien jatkot kuin kuusitoista vee. Kaikkien aikojen ilta eli olimme syöneet Pöllöwaarissa ja sitten Hemppariin ja sen jälkeen vielä...Niin, siis Jenna -iltana istuimme Hempparissa tavanomaisilla paikoillamme kadun ison ikkunan edessä, kun pimeydestä, lumisateeseen ilmestyi kaunis nuori tyttö suloisen lapinkoiran kanssa. Lähdimme tervehtimään siltä sekunnilta ja sillä tiellä ollaan eli ystävyydet ovat kuin tähtisumua, aina olemassa vaikka harvoin tavattaisiinkin. Oi noita suloisia, suloisia nuoria naisia♥ Oi heitä silloin ja oi heitä nyt♥

Jenna&Juha♥ Match made in heaven♥ He aina vain ja jo kauan, toistensa silmiin ja kaikkeen♥

Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
polttava, nopea.

Näetkö ne kaksi 
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.

- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)

Jennan kimpun sai sitten nopea Meri! Jotain kivaa taitaa olla odotettavissa...Jenna on kukka-alalta ja kimppu on täältä Kimppu on nyt kuivumassa meillä ja siinä on valkoisia ruusuja, pionia, vihreää eustomaa, harsokukkaa ja eucalyptusta.

rakkausterveisin
Leena Lumi

kuva Jenna ja Juha by Ninni Tarvus

kuva minä ja Meri  by Pekka Mäkinen