Kate Elizabeth Russell: Vanessa

Huojuttaa. On sellainen tunne, että kävelen heikolla jäällä ja kohta pettää. Luin kirjan, jonka tarinaa en voinut lopettaa kesken vaikka toisaalta olisin halunnutkin. Tunsin lukevani toisen yksityistä päiväkirjaa. Nuoren tytön. Sen ikäisen kuin kerran itse olin ja pidin ahkerasti päiväkirjaa ja täyttelin teinikalenterin sivuja runoilla, sitaateilla, rakkausjutuilla...Oikeasti kyseessä oli teiniromanssi, joka oli kaunis. Olin viidentoista ja hän pari vuotta vanhempi. Niin oli hyvin. Kaikki oli kohdillaan. Sellainen ihan erilainen kuin tarina, jonka luin nyt tytöstä nimeltään Vanessa, joka viisitoistavuotiaana luulee rakastuneensa yli nelikymppiseen kirjallisuuden opettajaansa. Hän haluaa pitää rakkautena sitä, jolle moni sanoisi aivan muun nimen. Vain yksinäisyydestä, kokemattomuudesta ja toisen osapuolen verbaalisesta kyvykkyydestä johtuen, Vanessa pitää kaikkea tapahtunutta rakkautena vielä silloinkin, kun muut yhtä nuoret tytöt, ovat tuominneet kaiken rikokseksi.

Kate Elizabeth Russellin esikoisteos Vanessa (My Dear Vanessa, WSOY 2020, suomennos Sari Karhulahti) oli riipaiseva, pakahduttava, laadukkaasti kirjoitettu sekä liian monien tyttöjen kokema tarina. Kirja on 2000-luvun Lolita, Nabokovin maailmankuulu teos, tai se on enemmän sillä meriitillä, että tämä on niin tavallista. Tein empiiristä tutkimusta oman elämäni kautta, aloin muistella nuoria naisia, joita vuosikaudet seurailin, joiden elämä tietysti kiinnosti, sillä yksi heistä oli oma tyttäreni ja sen lisäksi soitin naiselle, joka on kirjailija, naiselle, jota pidän hyvin viisaana, arvostan. Kerroin mitä olin lukenut samalla todeten, että en ehkä pystykään Vanessasta kirjoittamaan, sillä sanot sitä taikka tätä, teilipyörä tuodaan paikalle. Ystäväni totesi näin vapaasti lainaten, että ’sinun ei tarvitse laittaa itseäsi tässä likoon eikä ketään muitakaan, sillä kaikki naiset tuntevat tämän tarinan eli näin se menee ja on aina mennyt.’ Saan vaieta ja kirjoittaa vain sen minkä kestän. Voin kerrankin kirjoittaa lyhyesti. Voin vain antaa olla, vaikka sisimmältäni olen aina ollut maailmanparantaja. On asioita, joissa ei kannata polttaa itseään. Kävely tulisilla hiilillä ei ole mukava kokemus. Kuitenkaan mikään ei muutu, vaikka toisten mielestä me too –liike meni jo toiseen äärimmäisyyteen eli lopetti mm. flirttailun. Tavan osoittaa ihastusta toiseen. Tunnustelun.

Vanessa lähtee käymään lukiota yksityiseen sisäoppilaitokseen. Hän on hyvä kirjoittaja, joten tietenkin hän ottaa kirjallisuuden yhdeksi pääaineistaan. Kirjallisuuden ja sitä myötä kirjoittamisen eli Vanessa ilmoittautuu kirjoittajakerhoon. Vanessa on lahjakas kirjoittaja ja tällä ’luvalla’ herra Strane, kaksikymmentäseitsemän vuotta viisitoistavuotiasta Vanessaa vanhempi mies, opettaja, pyytää hänet miltei alusta asti istumaan viereensä. Luennoidessaan oppilaille, hänen polvensa ja toinen kätensä tekevät tutkimusmatkaansa Vanessan polviin ja siitä ylöspäin. Kaiken aikaa Strane myös kehuu ylettömästi Vanessan lahjakkuutta ja pyytää häntä kerta kerran jälkeen jäämään luokkaan keskustelemaan. Hyvin pian hän antaa Vanessalle luettavaksi Nabokovin Lolitan. Siitä se alkaa ja vain kiihtyy. Vanessa on ensin imarreltu saamastaan huomiosta, sillä hän on hyvin yksinäinen. Kukaan ei istu hänen vieressään ruokalassa ja häntä eivät omanikäiset pojat kiinnosta. Äiti soittaa usein ja kyselee kavereista, onko hänellä jo ystäviä? Lopulta Vanessa kertoo, että on eräs Jacob...Kuten Vanessa arvaakin, äiti ilahtuu ja luulee kyseessä olevan teini-ikäisen poikaystävän. Kaiken aikaa, päivästä päivään, hetkestä hetkeen, Strane tekee itseään tykö lahjakkaalla verbaliikalla sekä niin monin muin tavoin. Menossa on jotain sellaista, mitä yksinäisen viisitoistavuotiaan teinitytön on vaikea käsittää muuta kuin väärin. Vanessa otaksuu olevansa opettajansa rakkauden kohde. Ja rakkauttahan me kaikki kaipaamme. Siitä lauletaan ja kirjoitetaan ja Vanessa lukee todella paljon. Tosin nyt Lolitaa yhdessä kirjallisuuden opettajansa kanssa. Menossa on monivivahteinen manipulointi, joka saa Vanessan odottamaan lisää.

Mietin lukiessani paljon Vanessan isäsuhdetta, mutta en löytänyt siitä mitään kätkettyä pimeyttä. Suorastaan päinvastoin! He olivat läheiset ja hyvin samanlaiset. Myös suhde äitiin oli hyvä, joskin äiti kontrolloi enemmän, kun isän kanssa oli hauskaa. Vanessan kodista ei löydy vastausta ja miksi löytyisikään ja voiko kaiken selittää edes yksinäisyydellä? Ei voi. Kun majakat alkavat vilkuttaa hätäviestejään, Vanessa korkeintaan hätkähtää ja joskus kyynelehtii. Strane on hyvin tietoinen tavasta koko ajan kysyä lupaa edetä. Pelkästä hylkäämisen pelosta Vanessa suostuu sellaiseenkin, josta ei pidä ja joka satuttaa. Kerran valo välähtää punaiselle ja se on silloin, kun Jacob pyytää sanomaan monta kertaa peräkkäin ’rakastan sinua, isi.’ Kaiken kumuloi kuitenkin jo kohta Nabokovin toinen teos Kalvas hehku ja siitä sitaatti:

Sua palvon, tule, sua hyväilen/ Vanessa tumma. (suom. Kristiina Drews)

En yhtään ihmettele Yhdysvalloissa ja muuallakin ryöpsähtänyttä keskustelua kirjasta, mutta jaksan hämmästellä miten voidaan edellyttää omaa kokemusta ennen kuin tähän aiheeseen saa kajota. Etenkin Yhdysvallat on niin kaksinaismoralistinen maa, että itkettää! Siinä missä viisitoistavuotias Vanessa ajetaan Lolitan rooliin aina polvisukkia myöten, Russell saa haukkumaryöpyn ettei muka olisi saanut kirjoittaa aiheesta ellei ole sitä itse kokenut. Hyvänen aika sentään, saako Tommi Kinnunen kirjoittaa vain ikäisistään ja näköisistään miehistä tai eikö Tara Westover olisi saanut kirjassaan Opintiellä kertoa lapsuushelvetistään. Mikä meitä oikein vaivaa? Ihan sama vanha vaiva kuin ennenkin eli on aiheita ja aiheita, toiset niistä ovat tabuja. Aikuisen miehen koskeminen neljätoista- ja viisitoistavuotiaisiin tyttöihin on tabu. Ken sen uskaltaa esiin tuoda, hänet kielletään. Niinpä Russellkin on joutunut kertomaan tarinan traumoineen ja terapioineen olleen hänelle omakohtaista. Niin epäreilua! Maailma on kuitenkin suuressa mittakaavassa vaikutusvaltaa omaavien miesten. Ikäero ei ole kiellettyä, mutta se on ehdottomasti kiellettyä, jos toinen osapuolista on lapsi. Teinin mieli ei ole vielä kehittynyt. Hän ei hormonimyrskyissään pysty erottamaan mitä kuuluu ja mitä ei kuulu olla hänen elämässään. Yhtä paljon kuin olen suositellut varhaisteinien vanhempia lukemaan Deborah Spungenin tyttärestään kirjoittaman Nancyn huumehuuruisen tragedian, suosittelen Vanessaa ja riittävän ajoissa osatakseen kertoa lapselleen vaarasta, joka voi olla vaikka kuinka hurmaava ja vaikutusvaltainen, mutta sisältä sairas. Hän imartelee itsensä lapsesi sisään eikä hänellä ikänsä perusteella ole mitään oikeutta tähän, ei psyykkisesti eikä fyysisesti. Eikä unohdeta poikiakaan, hekin voivat joutua tämän uhan alle, mutta paljon harvemmin. Itse tosin tunnen vain teinityttöjä, joiden koko olemus vahvojenkin kajalien takana on lapsinaista, sitä, jota eräät eivät voi vastustaa. Sanoisinko, että kirja, jota en ohittaisi!

Oivallan, että tämä on ollut alusta asti päätepiste, jota kohti olemme kulkeneet. Annoin hänelle luvan tehdä hänen aina janoamiaan sanoinkuvaamattomia asioita ja tarjosin ruumiini hänen rikostensa tapahtumapaikaksi, ja hän tyydytti halujaan jonkin aikaa mutta ei ole pohjimmiltaan roisto. Hän on mies, joka tahtoo olla hyvä, ja minä tiedän aivan kuten kaikki muutkin, että sen päämärään saavuttaa helpoimmin luopumalla siitä, mikä tekee pahaksi.

Kysyn käsi oven kahvalla, tapaammeko pian, ja hän vastaa myöntävästi niin lempeästi, että tiedän hänen yrittävän säästää minua valehtelemalla. Hän kääntää katseensa nopeasti poispäin kuin olisin todiste jostain, minkä hän haluaa unohtaa.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Jane/Kirjan jos toisenkin

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus...

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus
niittyvillan, kurkien untuvaa

ja niin olit itsekin
rakastetun käsien jäljiltä

kosteikko

ja kun jonakin päivänä
puhkesi lämmin itku
maanalainen vesi kohosi alhaalta
ja puhkaisi sinuun uuden väylän

ymmärsit että se oli samaa juurta
että elämä alkaa vedestä

henkinenkin, ja sinä halusit kirjoittaa runon
kosteikkojen, kaikenlaisten kosteikkojen puolesta.

- Sirkka Selja -
Pisaroita iholla (WSOY 1978)
kuva Petri Volanen (Paratiisi, Mari Mörö, Minerva 2011)

*****

Stagno di palude, silenzio di foglie della palude
lanuggine di prato, piume delle gru

e cosi eri pure tu
dopo il tocco delle mani dell'amato

la palude

e quando un giorno
un pianto caldo irruppe
l'acqua sotterranea saliva dal basso
e scoppiava dentro di te un nuovo passaggio

capivi che era della stessa radice
che la vita inizia dall'acqua

pure quella spirituale, e volevi scrivere una poesia
per i ristagni di palude.

- Sirkka Selja -
Gocce sulla pelle (WSOY 1978, tradotto in italiano da Tuuli Piuhola)
foto Petri Volanen (Paradise, Minerva 2011)

Pentikin sisustuskiitäjät alkavat lentää jo eli pienellä piristystä sisustukseen!

Nyt juuri elämme niitä aikoja kun ensimmäiset sisustuskiitäjät alkavat lennellä eli katseemme kohdistuu sisätiloihin. Meillä tosin oli jo keväällä iso tarkoitus vaihtaa kaiken kestänyt ja niin hyvin käytetty sohvamme uuteen ja löysimmekin unelmamme ja se oli nahkaa, johon olemme palaamassa. Sohva oli leijonankeltainen, aika tyyriskin, mutta olemme kiitettävästi olleet tuhlaamatta, joten katsoimme, että aika on. Nahka oli unelmaisen pehmeää ja meitä olivat kulmasohvat lakanneet täysin kiinnostamasta. No, se pehmeys pisti sitten ottamaan vähän enemmän selvää kauniista kalusteesta, johon olisi tullut ovaalin mallinen sohvapöytä ja tuo äidin roskalavalta kunnostettu pienempi olisi jäänyt sohvan ikkunoiden väliseen kulmaan pöytävalaisimella hyödynnettynä. Liian täydellistä ollakseen totta! Juu, se nahka ei kestänyt koirien eläinten kynsiä ja meillähän tyttären koirat viipyvät joskus pidempäänkin, koiravieraat ovat tervetulleita ja vielä ei ole kiveen hakattu, vaikka ottaisimme oman koiran, sillä Olgan lähdöstä on ollut aikaa tehdä kaunista surutyötä. Juuri tulin hänen haudaltaan, jossa nyt kukkivat kauneimmat kuunliljat eli Hosta Halcyonit...Koska sohvan osto jäi toistaiseksi, saatoin esim. Lohjalle mennessä käväistä Renkomäen Pentikillä ostamassa muutaman Haapa -sohvatyynyn päällisen ja pari astiapyyhettä. Kaunis kuosi on Lasse Kovasen suunnittelema ja sopii niin tähän vuodenaikaan.

Kuosia löytyy punamustana valkoisella pohjalla että...

keltaisena.

Keittöön ostin muutamankin astiapyyhkeen. Kaunein on aina esillä ja toinen on koukussa oven sisäpuolella. Meillä on astioita, joita emme pese koneessa ja toisaalta joitakin laseja, kuten Villeroy&Bochin -samppanjalasit, valutan pyyhkeen päällä tasaisella. Useimmiten tässä on ollut jo vuosia esillä Ilona Pietiläiseltä ostamani joku pinkeistä pyyhkeistä ja joulun aikaan mm. pyyhe, jossa toivoteteen punaisin kirjaimin hyvää joulua hyvin monilla maailman kielillä.

Tässä omppusoseen aikaan jo vuosia sitten...

Tässä yksi Ilonalta hankkimistani pinkeistä pyyhkeistä, mutta koska näkyy niin huonosti, niin...

No, kun ei nyt sitä parasta kuvaa vaaleanpunaisen pyyhkeen ja salvianvihreän kaapiston  liitosta löytynyt, käytän tätä kuvaa, jossa mukana opintolainallani vuonna koivu ja tähti ostamani tuolit ja miltä ne näyttävät maalauksen jälkeen. Sävy on Tikkurilan Pioni. Noita tuoleja on jäjljellä kolme ja kaikki täydessä käytössä lisätuoleina ja tuomassa suloisuutta värillään huusholliimme, jossa vielä jälkiä funkkiskaudeltanikin. Tässä näitä tuunauksia (klick!)

Yksi ehdottomista suosikeistani on pinkin ja tietyn vihreän liitto ja sitä keittiömme todellakin on, mutta välitilaattavalinta toi kaivattua rouheutta:

Tässä kirsikkaisen joululiköörin ensimmäinen maistelu ennen pullotusta. Nyt ovat vielä purkeissa muhimassa kellarissa...

Palattuamme edellisviikon Lohja -reissulta ja sieltä Renkomäen Pentikiltä, josta takaisin tullessa ostin liikkeen viimeisen Haapa -astiapyyhkeen, pöytäliinoja siellä oli vaikka kuinka, mutta edelliskerralla olin jo toisen tyynynpäällisen ostanut esittelytyynystä ja nyt tajusin, että tarvitsen kolmannen päällisen tätä tuolia varten. Kiiruusti soittamaan Sokoksen Pentikille ja sain varattua mitä halusin ja vähän jotain lahjaksikin eli tätä vahvaa punaista Haapaa. Oli muuten jo aikakin, sillä en muista milloin olisin viimeksi ostanut uudet tyynynpäälliset, mutta ne olivat Pentikin Omenankukkaa, eikä se ollut vuosi 2019, vaan tämä oli vain juttu, josta ne nopeimmin löysin eli Keskiviikkoa kepeästi tulppaaneilla ja tuunailuilla.

Tämä Omenankukka saattoi tulla taloon 2017...ja niin paljon pidin, että en voinut vaihtaa edes jouluksi tyynynpäällisiä, tosin joulutyynyjä ilmenstyi muuten vain sinne sun tänne. Nyt ne kävivät 60 asteisen pesun läpi ja odottavat toista tulemistaan sitten joskus Haapa -tyynyjen jälkeen...

No tässä sitä nyt ollaan ikivanhalla sohvalla ja uusilla Pentikin Haapa -kuosilla. Sohva on muuten rungoltaan niin erinomainen Suomi -sohva, että sitä ei tule löytymään kenenkään jätelavalta tai kirpparilta.Kun aika on se päällystytetään ja katsotaan sitten kenen kotiin se matkustaa sen jälkeen. Lumimies ei haluaisi siitä mitenkään luopua, kun siinä on niin mukava ottaa nokoset! Olkkariin ei ole paljon panostettu, mutta joulunaikaan kun talo täyttyy on aika kiva tunnelma. Sen verran nyt kuitenkin, että keväällä ostimme kunnon ison maton ja nyt tilasimme kotimaiset, kirsikkapuiset sälekaihtimet. Tiettyyn aikaan vuodesta aurinko tulee sillä tavalla sisään, että esim. läppäriä jos pitää pöydällä, ei näe mitään ja keväällä varhain ennen kuin lehti tulee puuhun ja on vielä kylmä, tuo tunnelmaa.

Haavan lehti on antanut suunnittelijalle ihastuttavan inspiraation, joka sopii niin värejä kaipaavalle kuin riistumpaan sisustukseen voimaväriksi! 

Elokuu kaartuu kohti loppuaan ja olen lukemassa kirjaa, josta ei ole helppo kirjoittaa, sillä...

Kepein keskiviikon toivotuksin
Leena Lumi

Elokuussa se iskee: Sisustuskuume! Edullisesti uusi satumainen ilme toimisto/kirjastoon: Verhojen ei aina tarvitse olla valkoiset! Hauskaa: Juttu on tehty 21.8.2017. Tämä tapahtui salamana, sillä luin juuri Katja/Lumiomenan blogia ja kun näin kuosin, lähdimme siitä paikasta isoon Prismaa. Saatoin kyllä kysyä, että sopiiko seurata hänen esimerkkiään. Se passasi! 

Vinks, vinks, näitä Jenna Kunnaksen suunnittelemia tyynyliinoja Villipedot on edelleen myynnissä...

Yöt ovat viilenneet, ilmassa on syksyä, mutta vielä on jäljellä lumoavaa elokuuta. Ja sen jälkeen:

Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa - jotain mitä ihminen jopa tarvitsee.

Susan Fletcher Meriharakat

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Se ei enää syö meidän kanssamme. Vähän se täällä aikaansa muutenkaan viettää, istuu kai illat upseerikerholla tai illalliskutsuilla toisten saleissa. Se ihmettelee meidän talomme hiljaisuutta,. Kerran se koputti ovelle ja kyseli, oletko sinä kunnossa, kun ei ollut nähnyt aikoihin. Ist alles in Ordnung? Se katseli ovelta pitkään jäänsinisillä silmillään. Sen univormu oli sileä ja saappaat kiilsivät. Sanoin, että tapaat harjoitella kirkossa pitkään. Kuuntelin, miten se käveli salin läpi huoneeseensa. Illalla pusersin peittoa reisieni välissä.

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020) kertoo sodan jälkeistä tarinaa Suomessa viiden naisen, Irenen, Katrin, Veeran, Ailin ja Siirin kautta. Mitään sille ei mahtanut, että kirjan vahvin veto oli Irenessä, kylän kanttorin rouvassa, jonka elämä oli niin pysähtynyt aviomiehen jähmeään tylsyyteen, että jo iltapäivällä teki mieli vaihtaa yövaatteet ylle ja kääriytyä nukkumaan päivästä pois, tapahtumattomuudesta pakoon. Poika Henrik on paennut tätä elävänä kuolemista ja Irene ei keksi enää muuta tekemistä kuin sitoa posliinikukan varsia. Tässä kohtaa muistin Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän. Oivaltavasti Kinnunen on tavoittanut sen aikaisten rouvien elämän tyhjyyden, sen jota on pakko kestää, kun muuta ei ole tarjolla kunnon naisille. Irenekin on minulle loppuun asti kunnon nainen, mutta kun heille asutetaan saksalainen Hauptsturmführer Henrikin vanhaan huoneeseen, jokin liikahtaa ja se ei ole kunnottomuus, vaan elämänjano.

Jokainen naisista oli kulkeutunut pohjoiseen kuka mistäkin syystä. Vanhin heistä Aili oli sairaanhoitaja ja toki hän hoiti ja huolehti suomalaisten aseveljien parantumisesta kaikin mahdollisin voimin tunteja laskematta. Kukin eli rooliaan saksalaisten joukkojen matkassa luullen tekevänsä isänmaalle palveluksen, kunnes aseveljeys lakkasi ja kaikkien oli paettava Suomen Lapista Norjan puolelle. Tässä vaiheessa naisten oli vaikea enää vaihtaa puolta. Oli monenlaisia sidoksia, joista he heikosti aavistivat voivan olla ikäviä seuraamuksia palaajille. Hyvässä uskossa he luulivat pääsevänsä lähtemään sotilaidensa kanssa laivoilla Saksaan, oli oma komea armas sitten siellä naimisissa tai ei. Mukaan pääsivät vain raskaana olevat, sillä Hitlerin mantra naisten roolista saksalaisen rodun lisääjänä eli miehissä edelleen vahvana ja suomalainen nainen kelpasi tähän asiaan.

Vaikka Irenen suhde Klausiin oli varsin syväkin ja Klaus kohteli häntä aina hyvin, oli miehelläkin rakas vaimo kotimaassa odottamassa, joten Irenestä tuli yksi viidestä vaeltajista. Jalkaisin he alkoivat taivaltaa kohti kotimaataan ymmärtämättä, mikä heitä olisi vastassa. Hyvinkin pian heille valkenee, että heitä ei odota lämmin tervetulotoivotus, vaan he ovat tyskertøs, joilta ajellaan hiukset ja joiden päälle voidaan sylkeä ja pahempaakin. Tämän tajuttuaan naiset valitsevat vaellusreitin, joka kiertää asumukset ja vain suurimman hädän hetkellä pistäytyvät pihapiiriin kuin tunnustelemaan ilmapiiriä: Olisiko saatavana murunen ruokaa tai jopa voisiko nukkua yön yli ja kuivattaa sateessa kastuneet vaatteensa. Tilanteet vaihtelevat rajusti ja viimeistään Rovaniemellä heille selviää todellisuus. Väistämättä he alkavat pohtia, miten ovat kukin tahoillaan auttaneet yllättäen Suomen armeijan vihollista, vaikka alussa kaikki oli toisin. Mistä he olisivat voineet tietää!

Tämän kirjan aihe on ollut minulle odotettu. Kun luin Miriam Gebhardtin teoksen Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisenmaailmansodan voittajien käsissä, aloin miettiä, eikö ole kirjoitettu kirjaa suomalainaisista, jotka useimmat viattomuuttaan, sattumalta tai muista syistä antautuivat entisen aseveliarmeijan sotilaille. Ja ei voi unohtaa syntyvien lasten kohtaloa...

Kinnunen on armottoman hyvä ihmiskuvaaja ja mikä parasta, hän kuuluu niihin harvoihin suomalaiskirjailijoihin, jotka osaavat kirjoittaa naisen mielen, pelot, halut, paot, katkeruuden kuin ilonkin. Neljäntienristeyksessä sain kirjan kysymättä, kun en ymmärtänyt muuten. Miten ollakaan Neljäntienristeys oli ilmestymisvuonnaan 2014 kolmanneksi paras lukemistani ja ennustin jo silloin kirjalle Finlandia –ehdokkuutta, joka sitten kävikin toteen. Lopotti oli ilmestymisvuonnaan kuudenneksi paras kaikista 2016 lukemistani, mutta silloin olikin kova kärki, mm. ykkösenä Riitta Jalosen Kirkkaus ja toisena Sami Hilvon Pyhä peto. Nyt en mitenkään malta olla mainitsematta, kun Kirjallisuuden ryhmässä on väännetty nais- ja mieskirjailijoista, että uskallan sanoa naisia lukevien kirjailijoiden, myös kirjoittavan heistä kiinnostavimmin. Suomalaisista kirjailijoista ykköseni on klassikko eli Mika Waltari, mutta jos puhun tämän päivän ’uusista’ kirjailijoistamme, huikeita naiskirjailijoitamme haastavat mm. Tommi Kinnunen, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Sami Hilvo, Ben Kalland, Tatu Kokko ja muutama muu. Lisäksi meillä on mahtavia tietokirjailijoita, kuten vaikka Tapio Tamminen Kansankodin pimeämpi puoli ja muitakin. Waltarin saappaat ovat suuret, mutta joku niihin vielä astuu ja kuka ei, hänkin voi olla ihan omia latujaan aukova huippu! Jos kirjoitan mieskirjailijoistamme naistenmiehinä, älkää ymmärtäkö väärin!

Lopotista sen verran, että siinä oleva sokean Helenan, pärjääjän, epäonnistuminen raitiotiekiskojen kohdalla, sellainen, jossa kiskoja menee monet ristikkäin jäi minuun. Vielä samana vuonna taisin olla samassa kohdassa ja pakahtuen kumarruin tunnustelemaan kohtaa...Mieheni on Helsingistä ja hän arvuutteli, että aika kohdilleen oltiin ja nappasi minut nopeasti pois etsimästä Helenan kokemusta, joka on tullut uniinikin.

Naiset jatkavat pitkää, syrjäistä vaellustaan kohti kotejaan. Muistelevat teiden risteyksiä, useimmiten nukkuvat taivasalla metsissä sinirinnat seuranaan, kuukkelit pyytämässä muruja, joita heillä ei ollut. Avautuvat ja sulkeutuvat toisilleen ja toisiltaan. Ailin jalat voivat todella huonosti ja kaikkien voimat alkavat hiipua.Osansa tunnelmiin on epävarmuus tulevasta. Lopulta samaan kylään ovat matkalla enää Veera ja Irene, kun muut ovat poikenneet omiinsa. Siinä Veera, yksi kylän vähäisimmistä ja Irene, kanttorin rouva, kulkevat ripirinnan kohti kotejaan. Finaali on odottamattoman huikea. Irene klanittunakin, halveksittuna, on kuin oman elämänsä kapellimestari, joka miettii, mihin melodiaan asettuu, minkä tahtiin kulkee siitä hetkestä, kun Veerasta erkaantuu.

Tulisiko talo koskaan täyttymään naurusta samalla tavoin kuin vieraiden kanssa, vai säestäisikö jokaista riemun hetkeä muisto siitä, että joskus asiat olivat tätäkin keveämpiä? Että se, mikä nyt on, on vain kadonneiden aikojen valoa heijastava kuvajainen.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata.Kulttuuripohdintoja  Arja. Kulttuuri kukoistaa  Kirjasähkökäyrä  Kirjojen kuisketta  ja Elina/Luettua elämää

Merin, teologian maisteri 2019, valmistumisen juhlista Lohjalla tuli yllättävä ja suloinen viikonloppu!

Lähdimme perjantaina Lohjalle juhlimaan ihan perheen kesken tyttäremme Merin valmistumista teologian maisteriksi. Minulle joka olen aikamoinen perfektionisti, kuten muuten on Merikin, viikonlopusta tuli väkisinkin erittäin relaksoiva, sillä kohtalo ratkaisi tahdin. Saavuimme pe illasta ja mukana oli mm. äitini Merille ruukkuihin istuttamia lyhtykoisoja, jotka olimme viikkoja sitten noutaneet Luvialta. Syötyämme nuorten terdellä ja majoituttuamme, istutimme mummon kukat Merin ja Samin puutarharinteeseen. Niissä on jo lyhdyt valmiina, joten vain oransseja värejä odottamaan ja tietysti leviämistä, koska tulossa on japanilainen puutarha. Yläkuvassa on jo menossa lauantai, jolloin pidimme puheet kera kuoharien nuorten puutarhassa vanhan omenapuun varjossa. Meri sai lahjaksi mitä nuori tarvitsee, mutta sen lisäksi vielä minulta erään lukijani eli Sannan käsin valmistaman pienen, kauniin kirjasen, jossa blancot sivut. Siihen valitsin joka sivulle suosikkisitaateistani täältä yhden lauseen. Mitä kirjailijat kuten vaikkapa Pasi Ilmari Jääskeläinen, Antti Tuomainen, Paul Auster, Aksel Sandemose, Karin Ehrnrooth, Edith Södergran ja muutamat muut ovat sanoneet, olkoot ne viisaudet elämän pitkospuut selvitä vaikka mistä. Hauskaa, että Pasi Ilmarilta, oli ihan pakko laittaa kaksi! Laitan loppuun sen, mikä minusta on eniten meidän Meriämme...Etukäteen sen verran sunnuntaista, että uimme ja uimme, ihailimme Lohjan kaupungin hoidettuja rantoja ja etenkin Lohjajärveä kiertävää kävelytietä kaarisiltoineen. Sukeltelin elämäni kyllyydestä  pitkin pohjaa. Siistiltä näytti sekin. Hyvä Lohja! Sitten tietysti taas söimme nuorten terdellä ja kaikki yöt nukahdin ja heräsin uuttukyyhkyihin, joten luulin kerran herääväni Ranskan maaseudulla...Naapurustossa on koiria kuten nuorillammekin, mutta ne kävivät vain aamuasioillaan ja sanoivat, että vuh-vuh ja sitten sisälle. Varmaan myöhemmin lenkille, uimaan etc., mutta kuulimme kuten kesäkuussa laulurastaat, vain lintuja...nyt kujersivat kyyhkyset. Kelpasi nukkua satavuotiaan talon ylimmän kerroksen makkarissa ikkuna auki ja kuunnella myös talon henkeä.

Kyyneliä jos alkoi virrata liikutuksesta,niitä saattoi salaa kuivata matkalla Pentikin myymälästä ostamaani Haapa -käsipyyhkeeseen. Tämä on muuten sitten ainoa sisäkuva, mitä minun on ollut lupa nuorilla ottaa eli nauttikaa. Puuhella siinä ja Pirtti -kahvipannu sekä pussillinen suklaakahviakin. Putosin nyt tähän Haapa -sarjaan. Merillekin lähti tänään toinen pyyhe, koska tyynynpäällisiä hän ei tarvinnut, mutta mehän haimme niitä itsellemme ja hyvältä näyttää. Saatan kuvata  myöhemmin, mutta nyt ollaan Lohjalla. Haapa on eliostölle tärkein puu ja siksikin jo fanitan tätä sarjaa. Se ei ole kiva puu ihan pihalla, mutta tontin rajoilla siihen majoittuvat asukkaat voivat yllättää. Tikat aloittavat asumisen ja lopputulema voi olla liito-orava. 

Nuorten suosikkipaikka Hesassa on edelleen suljettuna koronan vuoksi, joten päätimme valita lähipaikan, johon hurautti taxilla hetkessä. Paikkaa valitessa vinkkasin, että me Reiman kanssa syömme Salzburgissa joka toinen ilta italialaisessa ja joka toinen ilta itävaltalaisessa paikassa. Päädyimme Gasthaus Lohjaan, emmekä totisesti katuneet! Ainoa mikä katuu, on se pitsiunelma, joka on hankittu suurempaan juhlaan, sillä minun piti olla dieetillä ja niin vain meni uppopaistettua ja vielä punaista lihaakin, jota kotona näkee pari kertaa vuodessa. Alkudrinkki oli täydellinen eli suomalainen maailmanvoittaja Napue -giniin tehty gin tonic. Tarjottiin just oikein eli jäiset karpalot, paljon jäitä ja timjamin oksa!

Tilasimme ruoan ja sen jälkeen keittiömestari Joonas Järvenpää tarjosi talon puolesta meille maistettavaksi Parmesan Arancini, joka on perinneherkku Italiasta eli sainhan myös italialaisen osani eli minä napsin ainakin kaksi Arancinia, ehkä enemmän, en kerro, sillä samaan aikaan saapui herkkukori, jossa dipattiin kaikkea hyvää taivaallisen onnistuneeseen aioliin! Kiitos Joonas!

Ei yhtään nolo kuva, vaan osoitus siitä, että kori oli ollut ääriään myöten täynnä jotain herkullista, joka on nautittu arvostaen. Kaiken söimme!

Sami otti minusta huomaamatta kuvan, sillä olen aina luvannut olla kuvaamatta, mutta minä en pidä puhelinta äänellä pöydässä ikinä, minä vain teen intohimoani eli bloggausta. Ilmeestä näkee, että olen muissa maailmoissa ruoka-annokseni kanssa...Sami on yllättäjien sukua. Ilman tätä kuvaa minusta ei olisi yhtään kuvaa, sillä meno vain kiihtyi...Kiitos Sami!

Reima ja Sami siinä skoolailevat eli mieluinen vävyehdokas! Se on tärkeä asia.

'Pojat' lupasivat syödä ellen selviä punaisesta lihasta, mutta asiaa helpotti Joonas kertomalla minulle puhelimessa etukäteen lihan olevan lähitilalta ja naudat saavat laiduntaa vapaana ulkona. Annoksessa oli kolme röstiä, lihaa, maustevoita, punasipulia ja salaatti, jonka olin laatinut etukäteen puhelimessa Joonaksen kanssa,sillä halusin varmistaa, että saan riittävästi salaattia ja ehdottomasti vinegretti -kastiketta. Kaikki oli vimpan päälle ja vielä otimme jälkkäriäkin, jota en tosin huomannut kuvata eli vanhanajan vaniljajäätelöä mansikkaviipaleilla. Gasthausiin sopisi hyvin jälkiruokalistalle Apfelstrudel mit Vanille Eis oder/und mit Sahne etenkin nyt omenasadon aikaan.

Joku ahmatti on nauttinut sekä kermalla että jäätelöllä. Näitä kun neljä viikkoa herkuttelee iltapäivän haudutetulla teellä ennen hotelliin paluuta, niin tietää, miksi elämä on niin ihanaa♥ Gasthaus Lohja, nyt tiedämme, että ei tarvitse laittaa ruokaa kun tulemme Lohjalle, sillä tulemme teille! Sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä paikka on suljettu, mutta muuten, menkää ihmeessä kokeilemaan. Tarkemmat aukiolot löytyvät, kun klikkaat nimeä tai googlaat paikan nimellä. 

Niin...se yksi sitaatti, jonka myös poimin listaltani on tämä ja ihan Merille sopiva:

"Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut."

- Sadie Jones -
suomennos Marianna Kurtto

rakkaudella Merille
mama&papa

Rosanna

Delia Owens: Suon villi laulu

Äiti lähti krokotiilikorkokengissään kun Kya oli kuuden. Kya oli sisaruksista nuorin ja väkivaltainen, juopotteleva isä piti huolen siitä, että pian Kya oli jäänyt isänsä kanssa asumaan kaksin. Hän odotti äitiä palaavaksi, mutta kun häntä ei kuulunut syntymäpäivänäkään, kun keittiöstä ei tulvinut suloisia tuoksuja, kun ei kuulunut äidin puuhastelua, kun ei tuntunut lieden lämpöä ja syksy teki tuloaan, Kyan tuska alkoi kuihtua. Pelottava isäkin lähti reissuilleen, joilta ei lopulta palannut ollenkaan ja pieni tyttö oli eristyneessä marskimaan mökissään seuranaan lokit, simpukat, kotilot, aallot, suon tuoksut, lumikurjet...ja niin haipuva muistikuva perheestä, että hän otti äidikseen suon ja ystäväkseen pojan, jonka kanssa hän viestitteli jättämällä merkiksi erikoisen hienon linnun sulan. Vain he tunsivat sulkien merkityksen, vain heille villi marskimaa, raja maan ja taivaan välillä, oli maailman kaikkeus. Kauneinta mitä voi olla. Ainoa, josta ei halua lähteä pois. Maa, jossa voi pärjätä vain olemalla yhtä sen kanssa, elää vaistoten villin maan hengitys, kesyttää se rakkaudella.

Delia Owensin teos Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing, WSOY 2020, suomentanut Maria Lyytinen) vei kaikellaan: Se on romanttinen olematta siirappinen, se on jännittävä olematta raaka, se on runollinen menettämättä proosan juonta, se on eroottinen hänelle, joka rakastelee meren kanssa, se on huikea luontokuvailussaan, tuskin saatoin hengittää...Se on tarina hyvin yksinäisestä lapsesta, jota marskimaan valtaajatkin pitävät heitä alempana, Rämelikkana. Se kertoo Kyasta, joka kestää koulua vain yhden päivän, sillä hänet kiusataan ulos. Hänen ainoa ystävänsä on Tate, mutta hyvästä syystä Tatekin lähtee...Eräänä päivänä merkkisulkia ei enää ilmesty. Kya on omillaan ja ajelee vanhalla venellään keräten simpukoita myyntiin, saadakseen edes polttoainetta ja maissijauhoja. Hän viljelee nauriita, keittää simpukoista muhennosta, elää luonnosta. Useimmiten hän ruokki ensin rannan lokit, jotka saapuivat hänen niitä kutsuessaan. Hän oppi välttämään peräänsä lähtijät. Hän ei halunnut tulla enää jätetyksi ja silti hän teki yhden vaarallisen erehdyksen...Chasen, jota odottaessaan

hän kierii lähemmäs aaltoja, hän tuntee valtameren pauhun päästä varpaisiin ja aistii vartalossaan kysymyksen: Milloin meri koskettaa mua? Mihin se hipaisee ensin?

Olen jo lähellä, ihan lähellä. Se on matkalla. Milloin saan tuntea sen?

Hän liikkuu yhä hitaammin, tuuma tuumalta, ja odottaa kosketusta. Pian, pian. Miltei tuntee sen jo ennen kuin se tulee.

Hän ei ollut osannut lukea, mutta Tate ehti opettaa ennen lähtöään. Ajan hän näki kuusta. Laskuvedellä hän kyykki mudassa poimimassa simpukoita säkkeihin myytäväksi. Yöt hän nukkui terassilla kaskaiden ja yön äänissä. Hän erotti pienimmänkin poikkeaman, vaaran ja silloin hän katosi. Hänen äitinsä oli suo, siskojaan linnut, ystävänsä meri ja marski. Hän ei tarvinnut enää ketään, mutta hän halusi piirtää kaiken, minkä oli luonnosta löytänyt, kerätä kokoelman marskimaata harmaaseen mökkiinsä kuin läheisyyden. Sen läheisyyden, johon saattoi luottaa, jonka tunsi, josta tiesi kaiken. Sen läheisyyden, joka ei petä.

Yksi kuitenkin palasi takaisin. Yksi, jolle marskimaa ja Kya olivat kaikki kaikessa. Taten veressä kiersi suon villi laula, sama melodia kuin Kyalla.

Taivaanrantaan ilmestyi kapea musta pilvi, joka lähestyessään heitä liiteli yhä korkeammalle. Kaklatus voimistui entisestään, ja pilvi peitti nopeasti koko taivaan , eikä mistään pilkistänyt enää sinistä. Koko maailma täyttyi satojentuhansien lumihanhien siivenläpseestä ja kaakatuksesta. Ne kaartelivat valtavana parvena edestakaisin hakien laskeutumispaikkaa. Kenties puoli miljoonaa valkeaa siipeä lävähti yhtä aikaa kokonaan auki ja vaaleanoranssit koivet riippuivat laskeutumisvalmiudessa lintujen humahtaessa lumimyrskyn lailla maahan. Sokaiseva valkeus pyyhki koko kamaran alleen niin lähellä kuin kauempana. Vain muutaman jaardin päähän siitä, missä Kya ja Tate istuivat saniaisten alla, laskeutui ensin yksittäisiä, sitten kymmeniä, sitten satoja hanhia. Taivas tyhjeni ja vetinen niitty peittyi ääriään myöten untuvaiseen lumeen.

Olenko lukenut elämäni kauneimman kirjan?

Aavistin astuvani  vaarallisille poluille, kun aloin lukea Suon villiä laulua, mutta enpä tuntenutkaan Delia Owensin taikaa...En ole innokas lukemaan luontokuvailuja, haluan elää ne itse. Nyt Owens sai minut marskimaan nälkään, meren janoon, haluun kohti vuorovesiä, kohti kuuta.

Pohjoiscarolinalainen suo otti lukijansa.Tein onnekkaan valinnan, sillä meri, marski, linnut, villimaa, suot...niille antauduin. Kuka kieltäytyy tulikärpästen tanssista, kuka suomyrttien tuoksuista, kuka sudenkorennoista hiuksillaan, kuka lumihaikaroiden seurasta...Luin kaiken Catherine Danielle Clarkin ensimmäisestä tietoteoksesta Itärannkon merisimpukat. Luin kaikki hänen teoksensa, joista jokainen vei likemmä maan ja taivaan rajaa. Kohti sitä hetkeä, jolloin Kya jätti yöhaikaranaaran untuvaisen rintahöyhenen Tatelle kutsuksi tulla katsomaan sulkakätköä...

*****

Lukijani kommentti Saksasta:

Allu17. elokuuta 2020 klo 18.42

Aivan uskomattoman hienoa luontokuvausta ja kirjassa tulee aina vaan uusia jänniä käänteitä. Tämä on kiertänyt meidän ystäväpiirissä sen jälkeen kun se ilmestyi Spiegelin bestsellerlistan ykköseksi joskus keväällä enkä tunne ketään, joka ei olisi tykännyt.

Kotiliedessä no 19 oli valittu parhaita kirjoja ja vain kaksi kirjaa oli kuvattu sanoilla Sensaatio! Owensin Suon villi laulu ja Kinnusen Ei kertonut katuvansa♥

*****

Helsingin Sanomissa torstaina 27.1.2022 on ensimmäistä kertaa koottu niin, että teosten kaikkien formaattien eli paperin, äänen jaa e-kirjan myynti laskettiin yhteen. Vuoden toiseksi myydyin kirja oli Delia Owensin Suon villi laulu, WSOY 2020, 86 900 Vuoden parhaat kirjat Leena Lumissa:

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena  Kirjakaapin kummitus  Kirsin kirjanurkka   Kirjan jos toisenkin   Kirjasähkökäyrä   Kirjojen kuisketta  ja Hemulin kirjahylly

minä rakastan sinua niinkuin vierasta maata kalliota ja....

minä rakastan sinua
         niinkuin vierasta maata
                      kalliota ja siltaa
niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta
             minä kävelen sinua kohti maailmassa
         ilmakehien alla
                    kahden valon välistä
minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua

- Pentti Saarikoski -
Tämän runon haluaisin kuulla Kaikkien aikojen rakastetuimmat (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Hannele Salmela

Kate Quinn: Metsästäjätär

Syksy 1945

Altaussee, Itävalta

Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä jahdattiin.

Hän ei ollut koskaan käynyt Nürnbergissä, mutta hän tunsi miehet, joita siellä syytettäisiin. He kaikki olivat tuhon omia. Rikoksia rauhaa vataan. Rikoksia ihmisyyttä vastaan. Sotarikoksia.

Minkä lain mukaan? hän halusi kirkua ja hakata nyrkeillään kaikkea epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Millä oikeudella? Sota oli kuitenkin ohi, ja voittajat olivat saaneet oikeuden päättää, mikä oli rikos ja mikä ei. Mikä oli humaania ja mikä ei.

Se oli humaania, hän ajatteli, se mitä minä tein. Se oli armeliasta.

Piileskele varjoissa, kunnes he unohtavat sinut.

Kate Quinnin teos Metsästäjätär (The Huntress, HarperCollins 2020,  suomennos Päivi Paju) vei minut jälleen kerran toiseen maailmansotaan, mutta tavalla, jossa oletin kaiken olevan fiktiota. Olen aikaisemmin lukenut Quinnilta Koodinimi Alice. Kun olin lukenut Metsästäjättären kaikki 669 sivua, sain kirjan tarinalle yllättävää painoarvoa: Painavasti faktaa. Turhaan mietin, että tämä on mahdottomampaa kuin Mengelen pako amerikkalaisten pidätysleiriltä, sillä toinen maailmansota piti sisällään maailman uskomattomimman katastrofin ja tarinoita riittää. Luettuani kirjan lopun, tiedän nyt missä kirjailija käytti kuvitteellisia hahmoja ja kuka oli kukin. Suurin osa oli tapahtunutta eli kun vaikka venäläiset naisten miehittämät yöpommittajalaivueet iskivät saksalaisiin kohteisiin, sotilaat kuulivat koneiden liidon kuin noitien luutien suhinana. Siitä he alkoivat kutsua näitä die Nachthexen. Yksi kirjan voimallisimmista kertojista on pommittaja Nina Markova. Tarinan kaksi muuta naista ovat natsisotarikollinen Lorelei Vogt eli die Jägerin, joka vaihtoi useaan kertaan nimeään. Hänkin teki tavallaan ’mengelet’ eli onnistui pääsemään Yhdysvaltoihin väärän henkilöllisyyden turvin. Hänen rikoksensa oli niin kavala ja luonteensa kuin paholaiselta. Quinn onnistuu hänen kuvaamisessaan todella vaikuttavasti. Die Jägerin saa kuitenkin peräänsä syystä jäljittäjät, joista sotakirjeenvaihtaja Ianilla on mitä suurin syy löytää hänet. Naisten myötä siirrymme itäisimmästä Siperiasta yöpommittaja Ninan kanssa Neuvostoliiton ja Puolan kautta Bostoniin pieneen antiikkiliikkeeseen, jonka omistaja on juuri avioitunut uudelleen ja tarinaa kertoo tytär Jordan.

Aikahypyt ovat selkeät ja todella kiinnostavat. Miten muuten olisin voinut kuin kulkea 1950 luvun Salzburgissa, jossa asui eräs, joka tiesi. Tuntui oudolta löytää tuttuja kohteita, joiden joukossa, hyvin likellä, missä olen käynyt, asui eräs Frau...Hän saa joskus harvoin kirjeen kaukaa...Lorelai piiloutui aluksi Altausseehen Vera Eichmannin suojiin, mutta Vera halusi vain poikineen seurata miestään uuteen elämään. Siis Salzburg, Köln, Altaussee, Wien, Boston...viisikymmenluvulla. Moskova sitä ennen ja kohtalokas tapaaminen, josta vyöry alkoi.

Kirjan fantasiamaisuus voi syntyä osin siitäkin, että mukana on käytetty vanhoja tarinoita. Kirjailija kertoo:

Massachusettissa ei ole Selkiejärveä, mutta Altaussee, Rusalkajärvi ja Baikaljärvi ovat täysin todellisia. Tämä tarina syntyi ajatuksesta järvistä, vesinymfeistä, joita järvissä kerrotaan asuvan ja kolmesta hyvin erilaisesta naisesta, jotka tarinan alussa ovat hyvin erilaisilla rannoilla. Tarvitaan päättäväinen englantilaismies ja hänen juutalainen kumppaninsa, jotta näiden kolmen naisen välille löytyy yhteys, ja se johtaa heidät kenties sykähdyttävimpään seikkailuun kuin oikeat natsien jäljittäjät yleensä kokivat. Mutta niin muusa tarinan minulle antoi, ja minä väitän harvoin vastaan muusalle.

Tämä on historiallinen romaani, jonka faktat löytyvät tarkasti kirjan lopusta. Tämä kaikki on ollut mahdollista tapahtua. Tarinan kaari on Itruskista Bostoniin. Tunne on pelkoa, vihaa, intohimoa ja lopulta rakkauttakin. Niin se oli oikeassa elämässäkin. Suurin on kuitenkin kostonjano...tarve saada murhaajat oikeuden eteen.

Näetkö sumun nousevan järveltä? Näetkö pienen tytön laiturilla seisomassa katsoen järveen? Hänen nimensä on Ruth ja hän rakastaa kaikkein eniten viulunsoittoa. Hän on siinä ja tarttuu soittimeensa, kuuletko miten taitava hän on? Hän saa vesienhaltijatkin pintaan väreilemään soittaessaan tuutulaulua, jota hänen äitinsä oli soittanut hänelle niin kauan sitten ettei Ruth muista kuin melodian, mutta se riittää. Muistamiseen.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjojen kuisketta

Ilta

Musiikki helisi puutarhassa
sanomattoman surullisesti.
Jäämurskassa tuoreet osterit
mereltä tuoksuivat kirpeästi.

Hän hipaisi pukuani ja sanoi:
"Olen uskollinen ystävä!"
Hänen käsiensä kosketus
on hyväilystä etäällä...

Noin silitetään lintua, kissaa,
noin katsellaan hoikkaa ratsastajaa.
Kullanvaaleiden ripsien alla
tyynessä katseessa naurua.

Viulujen alakuloiset äänet
laulavat noustessa:
"Kiitä taivasta, olethan vihdoin
kahden rakkaasi seurassa."

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)
kuva P.K.

Tapani Ruokasen ajat Suomen Kuvalehdessä olivat ihan toista maailmaa...

Suomen Kuvalehti on kulkenut matkassani jo hyvin nuoresta. Isäni piti lehdestä ja minä tykästyin jo varhain lehden asialinjaan ja kiinnostaviin reportaaseihin sekä runsaisiin kirjalijahaastatteluihin. Välillä olemme olleet erossa, mutta silloin on irtonumeroita ostettu ahkeraan. Pidän lehdessä myös siitä, että se osaa yllättää minut. Olen helposti ikävystyvää sorttia ja haluan yllätyksiä!

Suomen Kuvalehti numero 47 tarjoaa jo kannessaan yllärin sisäsivujen haastateltavasta Brigitte Bardotista. Olen aina sanonut että niin kirjaa kuin lehteä myydän kansilla ennemmän kuin on todistettu. No, ehkä lehden kustantajan kannattaa pikaisesti ottaa numerosta 47 lisäpainos! Kannen kuva on Sam Lévinin otos Brigitte Bardotista sellaisena kuin yleisö hänet haluaa.

Kirja-arvostelussani Sarah Churchwellin ansiokkaasta teoksesta Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, Ajatus Kirjat 2008), toin esille, miten traagisia hahmoja ovat nämä miesten märkien unien alttareille viskatut filmitähdet. Heillä ei ole mitään mahdollisuutta sen jälkeen, kun he ovat tälle tielle lähteneet. Suomen Kuvalehdessä, Silja Lanas Cavadasin haastattelussa, BB sanookin, että 'ilman rakkautta eläimiin hänelle olisi käynyt samalla tavalla kuin Marilyn Monroelle ja Romy Schneiderille.' Kumpikin heistä kuoli lääkkeisiin. Tosin Marilynin kuolintavasta ei ole koskaan saatu täyttä varmuutta.

Vuonna 1986 Bardot perusti säätiön, jonka kautta yrittää uupumattomasti suojella ja pelastaa maailman eläimiä. Perustaessaan säätiötään Bardot myi suuren osan omaisuuttaan. BB on esiintynyt yli 50 elokuvassa ja antanut äänensä yli 80 chansonille. Hän myös loi uudet koodit nuorten naisten pukeutumiselle.

Haluan lukea lehteä, joka on melkein kuin Der Spiegel. Jos saksani olisi ollut lyhyen sijasta pitkä, minulle varmaan tulisi ko. lehti. Saksassa ostan sen aina, se on minun tapani olla 'maan tavalla' ja ihme ja kumma, siellä on joka kerta jotain hirveän kiinnostavaa ja minä jopa siitä jotain ymmärränkin. Suuri oli ihmetykseni, kun löysin sieltä viimeksi pitkän artikkelin Saksan kirjallisuuspaavista Marcel Reich-Ranickista! Miten sattuikaan kiinnostavasti!

Suomen Kuvalehdessä numero 41 oli toimittaja Riitta Kylänpään ansiokas artikkeli Monika näyttämöllä, jossa on vuoden kiinnostavin juttu. Kylänpää kirjoittaa suomenruotsalaisesta kirjailijasta Monika Fagerholmista, Göteborgin kirjamessujen tähtivieraasta ja kertoo myös mitä tapahtui Bule-lammella. Ehdotan ko. artikkelille Vuoden Paras Artikkeli -palkintoa!

Suomen Kuvalehden päätoimittaja on Tapani Ruokanen ja mitä olen hänestä lukenut, sopii myös minulle. Asioihin voidaan aina ottaa kantaa uudesta näkökulmasta. Ruokanen ei ole jämähtänyt, eikä myöskään piiloutunut lukijoiltaan, vaan hän on säilyttänyt elävän kontaktin lukijoihinsa, mistä yhtenä osoituksena on se, että minä teen tätä postausta hänen lehdestään blogiini.

Rakennan nyt kuitenkin klassisen aasinsillan, mutta teen siitä kauniisti kaartuvan, hieman surumielisen sillan ja lopetan Brigitte Bardotiin, josta on edessäni lehden aukeama täynnä Sam Lévinin ottamia upeita kuvia. Bardot on nyt 75-vuotias ja varsin ristiriitainen persoona, kuten hän on aina ollut. Kirjailija Simone de Beauvoir totesi Bardot'sta tälle omistamassaan esseessä Lolita-syndrooma (1959), että 'hän tekee, mitä hän haluaa, ja se hänessä on niin ongelmallista.' Minä olisin vaihtanut Simonen virkkeen adjektiivin 'ongelmallista' sanaan 'traagista'.

*****

Yllä oleva on tekstini vuodelta 2009 Leena Lumissa eli aloitusvuodeltani. Pyysin jopa Ruokaselta luvan kannen julkaisuun. Suomen Kuvalehti on aina kuulunut perheemme elämään jo lapsuudesta. Nytkin se tulee, mutta äitini vävylleen lahjaksi tilaamana. 

Tänään kun luin juuri ilmestyneen Suomen Kuvalehden, tajusin, että lehti on muuttunut minulle vieraaksi eli minä en ole enää lehden kohderyhmää vaan ihan muut...

Lehdessä Mikko Niemelä kyselee Riistaisassa vuodessa mielipiteitä eri lintukantojen metsästykseen riistakeskuksen riistasuunnittelijalta eikä esim. lintukantojen suojelijoilta. Olen niin kyllästynyt kuulemaan, koska asun nyt Päijänteen saarella, äijien kerskuvan, miten suvet syöttävät sorsia kesyiksi ja sitten ampuvat ne kesyyntyneet eläimet. Miten raukkamaista! Minun puolestani koko linnustuksen voisi kieltää, sillä lyhyessä jutussa puolusteltiin jopa uhanalaisten lintujen murhaamista! Tietenkin, koska asiasta kuulemma saavat päättää metsästysseurat! Oi mitä luonnonsuojelullisia ryhmiä ne ovatkaan...

Lisäksi Tommi Melenderin juttu Kirjallisuuden näkymättömämpi sukupuoli olisi pitänyt antaa naisen kirjoitettavaksi, jolloin totuuden ydin olisi auennut. Elämme huikeita aikoja suomalaisen naiskirjallisuuden osalta, mutta suomalaiset miehet eivät lue naisten kirjoittamia kirjoja, kun taas naiset lukevat miehiä. Siitä on tehty ihan kyselykin lähiaikoina...Suurimman ja tärkeimmän aviisin pääarvostelija on mies. Ei siinä muuten mitään, hyvin hän kirjoittaa, mutta ruvetkaapa seuraamaan kuinka paljon suhteessa ja palstamilleissä on mies- ja kuinka paljon naiskirjailijoista. Myös suurin osa palkinnoista menee miehille. Hyvä esimerkki on Finlandia -palkinto. Voin vain kuvitella, mitä sanottaisiin naiskirjailijasta, joka kirjoittaisi, että 'mies fundeeraa ja muuraa uunia, mies muuraa uunia ja fundeeraa, mies katsahtaa järvelle ja muuraa uunia...' 

Jutun minulle ainoa kiinnostava ja koskettava haastateltava oli Anna-Riikka Carlson, jota huoletti enemmän kuin nais- ja mieskirjailijoiden tasa-arvo:

"...vaikuttaako sosioekonominen asema mahdollisuuksiin päästä kirjailijaksi kuin naisten ja miesten välinen tasa-arvo-ongelma."

"Jokin minussa särkyy aina kun joku toteaa toiselle, ettet voi ymmärtää maailmastani mitään."

Minä vastaisin Anna-Riikalle ensimmäiseen, että 'se vaikuttaa'. Kustannuskynnys voidaan ylittää vahvalla suhdeverkostolla ja silloin keisarillakin on yllään vaatteet, vaikka hän kulkeekin alasti. Toiseen taas, että sama täällä. Siksi olen fanittanut mm. kirjoja Perno Mega City ja Westend.

Naiset lukevat miehiä vaikka harva mies yltää kiinnostavuudessa, tyylissä ja yllätyksellisyydessä naiskirjailijoiden tasolle. Onko kellään tullut mieleen, että parhaat mieskirjailijat ovat juuri niitä, jotka lukevat naisia. He ovat naisten miehiä, he lukevat naisia ja oppivat kirjoittamaan pois äijätyylistä, he ylittävät sukupuolten rajat kuin myös maiden rajat. He ovat osa maailmankirjallisuutta siinä missä parhaat naiskirjailijammekin!

Mikään ei ole ikuista. Ei edes suhde omaan lehteen, jota olen lukenut lapsuudesta asti. En ole Suomen Kuvalehden kohderyhmää enää, joten kai minun on nyt otettava lukuun tänään ilmestynyt Kotiliesi ja alettava löytää innoitusta uusien ruokien kokeiluun. Samalla alan tosissani miettiä ilmestyykö minulle tällä hetkellä yhtään todella itseäni kiinnostavaa aikakausilehteä...

Yhtä en vain mä saa...Takaisin 'Suomen Kuvalehden kultaisia vuosikymmeniä'.

Leena Lumi

PS. Mikko Niemelä on ok eli sain riittävän selityksen, kiitos♥