Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Askeleet kosteassa asfaltissa. Lits, lits. Muistan, miltä kuulosti, kun Claran hamsterinpoikaset paiskautuivat katuun. Kuului litsahdus, lähes huomaamaton ääni. Pennut olivat karvattomia, vaaleita, vielä sokeita. Emo ei näyttänyt välittävän, vaikka poikaset katosivat häkistä. Äidit eivät useinkaan välitä. (Pimeys)

Vera Valan toinen trilleri yksityisetsivä Arianna Bellis –sarjaan, Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus 2013) jatkaa esikoisromaanin Kuolema sypressin varjossa tyylillä: Kirja on hienostunut dekkari, joka ei kovasti pelota, mutta joka on varmasti mieleen aistikkaan tyylijännityksen ystäville. Arkea ei paljon kohdata, sillä varakas Arianna liikkuu Rooman seurapiireissä, joissa murhatkin tapahtuvat poskisuudelmien, espresson, kynsimanikyyrien ja ikiaikaisten sukulaisuussuhteiden miljöössä. Onneksi tällä kertaa mukana kuitenkin ovat alaluokasta kynsin ja hampain ponnistavat De Lison sisarukset Santo ja Alessandra, joista viime mainittu pärjää omilla avuillaan, vaikkakin katkerana. Lisäksi mukana on vallanhaluinen, keinoja kaihtamaton Marco:

Rikkaat olivat luoneet pelisäännöt, joihin alempien luokkien oli sopeuduttava. Peli oli raakaa, yhtään virhettä ei annettu anteeksi. Köyhyyden kierrettä ei saanut katkaista. Epätoivon oli periydyttävä sukupolvelta toiselle. Kansa oli pidettävä sivistymättömänä, autuaassa tietämättömyydessä, ettei kukaan ymmärtäisi vaihtaa valtaapitävää eliittiä demokratian keinoin. Mutta Marco oli päättänyt jo kauan sitten, ettei hän pelaisi muiden luomien pelisääntöjen mukaan. Hän oli luonut täysin omat sääntönsä.

Ikuisen kaupungin yläluokallakin on omat kirouksensa ja Valan uusimmassa Arianna saa toimeksiannon parlamentaarikko Anna Lucarellilta, joka pelkää sisarpuolensa assyriologian apulaisprofessori Laura Lucarellin olevan hengenvaarassa. Ariannan tutkimusten ja vyöryvien tapahtumien myötä Laurasta selviää aivan apulaisprofessorille epätavallisia piirteitä kuten pidätys anarkismista, rankkoja riitoja esimiehen kanssa, huumeisiin sekaantumista sekä keskeytynyt raskaus.

Edellisen kirjansa tyyliin Vera Vala on miellyttävästi lukijaystävällinen ja on otsikoinut luvut jännittävästi ja samalla selkeyttävästi. Otsikoiden Laura, Anna, Donatella, Luca, Pimeys etc. alla lukija pääsee osallisten pään sisälle ja voi alkaa arvuutella murhaajaa sekä saa samalla kiinnostavasti havaita, miten pinnallista elämää nämä kauniit, rikkaat ja rohkeat elävät. Eniten jännitystä peliin tuo ehdottomasti Pimeys:

Joskus yöllä kuulen niiden putoavan asfalttiin. Lits, lits. Myös hamstereiden emo katosi. Muistan yhä värisevän ruumiin kädessäni, pehmeän turkin alta hehkuneen lämmön. Se jäykistyi nopeasti. Outoa, kuinka...Ne putosivat hiljaisina, lits, lits, samalla tavoin kuin askeleet iskevät asfalttiin sateisena yönä.

Silmä silmästä, hammas hampaasta. Pyhä Maria, Jumalanäiti, rukoile meidän syntiemme puolesta nyt ja kuolemamme hetkenä. Aamen. (Pimeys)

Pimeys on kirjan jännitys ja siinä Vala on onnistunut rakentamaan piinaa, joka olisi ansainnut kerrankin nopeampaa toimintaa vähemmällä puheella kohtauksessa, jossa Arianna ja Angelo ovat pelastamassa erästä neitokaista vaarallisen paikan vankeudesta. Eikö olisi ollut kiire pois paikasta, jonne M. oli palaamassa, eikö ollut kiire viedä R. sairaalaan…, mutta ei voi mitään, kun sympaattinen, pursuava Angelo on mukana, puhetta riittää vaikka missä ja mistä.

Valan kieli on hyvää, kirjan rakenne on erinomainen ja oli hyvä veto tuoda mukaan myös heitä, joiden pitää tulla toimeen muutamalla sadalla eurolla kuukaudessa. Näin saadaan rikottua yläluokkaisuuden tuoma pinnallisuus ja kuvaan tulee rosoa. Tarjolla on myös erotiikkaa ja ruokaa. Ensin mainitusta huolehtivat Arianna ja ulkoministeri Bartolomeo ja heitä saamme myös kiittää spezzatinosta, tattirisotosta ja pastakastikkeesta sahramilla. Kirjan loppukoukutus on vahva, vaikka onkin vain lyhyt kuiskaus, mutta kuka kuiskaa?

Mitä tulee murhaajan arvaamiseen, olin itse aivan väärillä jäljillä, mutta mikä onkaan vahvempi laatudekkarin merkki kuin jännitys loppuun saakka. Joskus on niin paljon antoisampaa olla vaikka ymmärtämätön ja siitä todistavat myös Bartolomeon sanat Ariannalle:

Sinä olet Suomi. Samaan aikaan villi ja puhdas, suora ja kuitenkin salaperäinen. Vaatii muilta paljon ja itseltään vielä enemmän. Ja juuri kun sitä luulee oppineensa suunnistamaan lumisessa maisemassa, revontulet häikäisevät kauneudellaan ja mies ymmärtää, ettei ole ymmärtänyt mistään mitään. Ja on siitä vielä onnellinen.

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Mari A  Annika, Margit Kirsi, Annami, Jonna ja Maria

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Taukoamatta se kulkee ohitse tankojen, silmät niin...

Taukoamatta se kulkee ohitse tankojen,
silmät niin väsyneinä - katse häilyen
kuin olisi olemassa vain tuhat tankoa
ja takaa tangon tuhannen puuttuisi maailma.

Askeleet vahvat, notkeat - käyntinsä pehmeää,
kun pienimmistä pienintä se kiertää ympyrää.
Kuin tanssisi voimaa antain ympäri keskiön sen,
jonka sisällä puudutettuna viruu Tahto tahtojen.

Joskus avautuu äänettömästi verho pupillin,
tuon tuokion aikana kuva sisään pääseekin.
Kiirii jäsenten läpi aavistus valppaudesta, eloisasta,
kunnes se - sydämen kohdalla - lakkaa olemasta.

- Rainer Maria Rilke -
Tahto tahtojen/ Der Grosse Wille (Like 2004, suomennos Eve Rehn)
kuva Unelma

Harry Salmenniemi: Kivirivit

Runoilija Harry Salmenniemen persoonallinen teos Kivirivit (Otava 2013) sisältää seitsemän runoa, jotka syntyivät siten, että Harry kirjoitti vuorotellen lauseita seitsemälle eri arkille. Kun lukija ottaa kirjan käteensä, sitä lukee kuin proosaa, joka hengittää runon hengitystä. Luin tuosta vain teoksen kahteen kertaan nauttien, mutta nautinto ei mitenkään lisää kykyäni alkaa ’selittää’ puhki runoa, sielun tunnetilaa. Minä vain pidän Salmenniemen lauseiden mausta, siitä, miltä ne tuntuvat sieluni iholla. Miksi vangita vapaata lintua, antaa runon tehdä pesä minne huvittaa ja lähteä pois kun se niin haluaa.

Salmenniemi on jyväskyläläinen filosofian maisteri ja hänen aiemmat teoksensa ovat Virrata että (Otava 2008), Texas, sakset (Otava 2010) ja Runoja (Otava 2011).

Juhani Karilan haastattelussa Helsingin Sanomat 6.4. Salmenniemi kertoo miten polven hajoaminen johdatti urheilijanuorukaisen runouden lähteelle. Hän nimittäin meni kirjastoon ja nouti pinon kirjoja:

”Oli puhdasta sattumaa, että mukaan tarttui Tuomas Anhavaa. Luin hänen lauseitaan ja tajusin, että tässä on tietty tyyli viety niin pitkälle, ettei minulla ole siihen mitään lisättävää. Ei kellään."

Anhava ja muut suuret modernistit kuten Eeva-Liisa Manner ja Paavo Haavikko nousivat Salmenniemen silmissä suomalaisen kirjallisuuden keskeltä ylivertaisina monumentteina, joiden heittämään varjoon oli turha lähteä kuokkimaan.

Sen sijaan heidän ympärillään aukeni tutkimaton, kirjallinen avaruus.

”Olin shokissa, kun tajusin mahdollisuuksien määrän.”

Mietin miten tarjota teille rajoja ylittävää, uniikkiäänistä runoilija Salmenniemeä, joten soitin hänelle ja kysyin lupaa tuoda vapaasti Kivirivejä esiin lukijoilleni. Sympaattinen Harry myöntyi heti ja on kyllä sanottava, että tästäkin jo tunnistaa runoilijan: Tabermannia myöten olen saanut poikkeuksetta juuri runoilijoilta rennointa ja ystävällisintä kohtaamista. Tabermann salli jopa vähän leikkiä runoillaan ja nyt kun tarjoan teille näytteitä Kiviriveistä, teen sen kuin tajunnanvirralla. Rajattomasti.

Silloin. Ei nyt. Valkoisia koivuja valkoista

taivasta vasten. Ruukku keskellä huonetta.

Yritys saavuttaa yhteys, mihin. Hitaasti huone

täyttyy kuiskauksista ja kosketuksista. Nainen,

joka kääntyy katsoakseen itseään peilistä,

pelkää että puhelin alkaa soida ja säikyttää

hänet. Kavennus, mutta ei enää tasoitusta.

Siltojen alla ilmeitä tulen ääressä, nämä, ne.

Laivan kolahtaessa laituriin yhä yltyvä tuuli,

eksyminen kallioilla, näkyvyys poijumerellä,

sumua. Kertomus siitä minne päädyn kun

olen matkalla tarpeeksi kauan.

Kysymys oli intohimosta, siitä että rakastin sinua niin

palavasti etten saanut vieressäsi unta.

Kun valitset levyä

tai sytytät kynttilää, kumartuneena, juuri

silloin, selkäsi asento. Persikankiviä

rantakivien seassa. Sormet täynnä sormuksia,

kämmenselät tatuoituina, aurinkolasit otsalla.

Jos tulet minua puolimatkaan vastaan,

pitkospuut peittyvät hämärään. Levynkansi,

kaivonkansi, taivaankansi. Ohut lumikerros

sammalella, jälkemme painautuvat maahan.

Hidastuvat sydämenlyönnit, rauhallinen

hengitys, pehmeä iho. Hän siirtää painoa.,

ja paino poistuu sydämen kohdalta.

Eniten rakastan

niitä jotka taluttavat minua risteyksissä ja

joiden kanssa voin lentää unissani. Kaikki

kivun enteet, valkoiset koivut rivissä halkeavaa

taivasta vasten. Silloin rakastelimme takovan

sydämen sisällä. Jäljittelemätön kuin itä itse,

kaihoisa kuin samisenin kaukainen helkähdys,

tyyni ja kirkas kuin Shinobazun yksinäisen

lammen pinta. Valkoinen peilin syvyyksissä

on lunta. Mikään ei ole niin kauhistuttavaa

kuin taloudellinen tappio tällaisen

toiveikkuuden aikana. Toivon yhä,

että kirjeesi ei olisi koskaan saapunut.

Kun käännät selkäsi ja hengitän niskaasi,

tai kun vieraat lähtevät ja tulen lähellesi,

kun painaudun sinuun kiinni, avaan paitasi,

en sano mitään, työnnyn sisääsi. Maisema

tunkeutuu mielen varjona, aavistuksena

näkökentän tuolta puolen. Muistan että

muistan, tunnen että tunnen. Taloudellinen

epätoivo yhdistettynä katkeroituneeseen

mieleen kun terapiatukea ei jatketa.

Kipu lakkaa, mutta siru jää ihon alle.

Muistan että muistan, unohdan että unohdan.

Kolmekymmentävuotiaan toiveet, mitättömiä

kaksikymmentävuotiaan haaveisiin nähden.

Kaikkialla palava, arvaamaton avara. Askelet

tulevat lähemmäksi, kohdalle, mutta kukaan ei

saavu niiden mukana.

*****

Runokirjat Leena Lumissa

Mennään onkimaan! - Lapsen oma kalakirja

On heinäkuun iltapäivä. Pauli-ukki on puuhastellut mökkiaskareissa mummun ja lastenlastensa kanssa. Hän katselee mökin portailta taivaalle ja tyynelle järvelle. Sää on puolipilvinen ja lämmin.

Pauli-ukki innostuu: Hei, Terhi ja Pyry, mennäänkö onkimaan tuonne niemennokkaan. Tänään kala nappaa varmasti!

Jooo! Terhi ja Pyry huudahtavat yhteen ääneen, ja muut leikit saavat jäädä.

Virva Latostenmaan ja Pauli Rytisalon lastenkirja Mennään onkimaan! – Lapsen oma kalakirja (Minerva 2013) on suven suosikkikirja monenikäisille lapsille. Muistan itse lapsuudesta, miten monta vuotta ja miten innokkaasti ongimme Keurusselällä serkkujen kanssa ja siinä hyttyset eivät meinanneet mitään. Välillä lähdettiin jo aamuviideltä ja usein mukana oli myös vähän kilpailunmakua siitä kuka saa suurimman kalan tai kenellä nappaa ensimmäiseksi ja milloin mitäkin kisaa, kuten on kivasti myös tässä kirjassa. Kirjan kodikas kuvitus ja graafinen suunnittelu on Ulla Thynellin käsialaa.

Mennään onkimaan on lastentietokirja, jossa mukavan tarinan ohella tarjotaan yllättävän paljon minusta ihan tarpeellista opetusta aina onkimistarpeista ja kalan parhaista syöntipaikoista eri kalalajien tunnistamiseen sekä perkaamisen kautta ruoaksi valmistukseen.

Ihan ensiksi Pyry ja Terhi lähtevät kaivamaan matoja kasvimaan reunalta:

Madonhakijat palaavat vihdoin ja näyttävät ylpeinä matoja purkin pohjalla.

Kahdeksan löytyi, Terhi iloitsee.

Onpa isoja ja pulleita, oikein kalojen herkkupaloja! Mutta hei, niille pitää olla kosteaa multaa ja vähän nurmea mukana, että pysyvät hengissä, ukki muistuttaa.

Kun sitten veneelle viimein päästään, tulevat kuvaan mukaan tärkeät pelastusliivit ja ukin ohjeet siitä, miten veneessä ollaan. Tietoiskussa selvitellään onkipaikkoja sekä jokamiehen oikeuksia. Samalla ukki ohjaa venettä niemen rantaan, kaislikkoiseen kohtaan ja kehottaa lapsia olemaan hiljaa, etteivät kalat säiky. Terhille tuottaa vähän tuskaa uskaltaa laittaa matoa koukkuun, mutta ukin opastuksella Terhistäkin tulee oikea kalastaja.

Hauskassa tarinassa ollaan liikkeellä hyvin todenmakuisesti. Koukku tarttuu välillä sinne sun tänne, joten on syytä neuvoa miten ongen paikkaa muutetaan ja miten sitä voidaan heilauttaa turvallisesti ettei se vain tartu kenenkään korvaan tai nenään. Ei yhtään turha neuvo, sillä eräs sukumme innokkaista onkijoista sai lapsena koukun leukaansa!

Kalaretkellä syödään eväitä ja samanaikaisesti Pyryn saama pikkusärki saa olla syöttinä ukin ongessa rantakivien välissä.  Ja mikä mahtaakaan tarttua särkisyöttiin? Mistä saadaan hyvä uunikala ja mikä voidaan vaikka täyttää jollain herkullisella? No iso haukihan se, mutta lapset saavat myös aikamoisen ahvensaaliin, joten rannalla oleva mummu ilahtuu ja alkaa vuolla tikkuja, joihin pienimmät ahvenet pistetään ja paistetaan nuotiolla tikkukaloiksi.

Ukki selosta myös perkaamista ja suolistamista, mutta ei päästä lapsia vielä käsittelemään teräviä välineitä.

Osa ahvenista nautitaan nuotiolla tikkukaloina ja osa savustetaan kultakaloiksi. Jos haluat tietää, miten saadaan kultakaloja, lue Mennään onkimaan!

Kirjan lopussa on helppoja ruokaohjeita, kuten kalan hiillostusta, pannulla paistamista, uunissa kypsentämistä, savustamista ja graavaamista. Mutta tärkeintä on kuitenkin yhdessäolemisen ja tekemisen tunnelma:

Mennään onkimaan! on suvisuositukseni kaikille innokkaille pikkukalastajille! Minä kääräisen kirjan pakettiin kummipojalle, innokkaalle pikkukalamiehelle ja takuulla hänestä tulee tämän suven Keurusselän kalakisan mestari, jolle mumminsakin, suvun innokkain onkija, jää iloisesti toiseksi. Hei, mennään onkimaan!

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Pihi nainen

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Perheuutisia, osa kaksi eli Lumimiehestä Vapaaherraksi!

Meillä on menossa suurten muutosten vuosi, jos olette seuranneet mitä on tapahtunut tammikuusta alkaen. Eilen sitten Lumimies siirtyi 47 liike-elämävuoden jälkeen Vapaaherraksi. Nyt sitten käynnissä olevassa kesäarvonnassani onnettarena toimiikin tutun Lumimiehen sijasta Vapaaherra;) Kuvassa jo tässä jutussa esitelty ruokakatoksemme, jonka alla eilen nautimme mahtavan aterian: grillattua lohta, kalavartaita kahdella kalasortilla&vihanneksilla, graavikalaa ja uusia perunoita kera viileän valkkarin.

Koska ruokakatosjutussa monille jäi epäselväksi parvekkeemme koko, otin nyt täydentäviä kuvia. Tässä näkyy parvekkeen oikea reuna, jossa ensin yrtti&kukkapöytä, joka siis on 'toimistoni' ikkunan edessä, sitten on grilli ja suuri pöyrivä rottinkituoli, jota käytän lukutuolina. Välissä on ovi olohuoneeseen, josta avoin yhteys keittiöömme. Juuri tämän kätevän keittiöläheisyyden takia ruokakatos tuli parvekkeelle, ei esim. puutarhaan tai alaterassille, jonne rakentuu hiljalleen pergola köynnöshortensioista. Tässä kuvassa yllä näette miten parvekkeen oikeaa reunaa sekä keskellä kiipeää köynnöshortensia, jolle viime viikolla asensimme kiinnittymiskehikot terassin kattoon.

Tässä sekä parveke että alaterassi samassa kuvassa. Oikeassa reunassa näkyvät osittain etupihamme mongolianvaahterat, joilla on loistava ruskaväri. Jos oikein tarkkaan katsotte, näette keltaiset pilkut edessä, jotka ovat kalliollamme kukkivat kullerot Ne aloittavat keltaisen polun, jota reunustavat lisäksi päivänliljat ja keltakurjenmiekat ja niiden jälkeen jättimäiset kuunliljat.

Tässä varjo asennossa, jossa suojaa kukkapöydällä olevia lehtikaktuksia pahimmalta paahteelta. Kaktukset siirtyvät kohta muualle ympäri puutarhaa, joten varjo joustaa tarpeen mukaan ja on kiinni, kun pitää antaa aurinkoa yrteille ja tuoksuherneille etc. Sateella toimii hyvin grillaajan suojana ja keväällä ennen kuin mongolianvaahterat ovat lehdessä myös näkösuojana kadulle päin. Nyt tosin mongolianvaahteroiden edessä on myös yksi pilvikirsikka, magnolia ja pari syreeniä, joten olemme kuin puutarhapesässä. Varjon alla jostain syystä viihtyy myös suloinen orava;)

Yllä olevassa kuvassa näkyy hyvin parvekkeen vasenta pylvästä nouseva köynnöshortensia. Loppusuvesta kuvaan, miten villiviini kiertää ruokakatoksen seinän puoleista nurkkaa ja on kuin rakentamassa meille pientä lehtimajaa.

Jätämme Vapaaherran tähystelemään tuleviin vuosiinsa, mutta voin kertoa, että hän ehkä miettii jo ensi viikon juoksukisaansa ja minut on kehoitettu suunnittelemaan hänelle toimistotilaa talosta...Hyvänen aika sentään: Minkä takia! Luulin, että nyt me vain hoidamme toisiamme ja puutarhaa, ilmoittaudumme saksan kielen kertauskurssille, reissaamme ja jossain välissä opettelemme nauttimaan yhdessä hitaista aamuista etc. Well...ainakin minulla on nyt personal trainer melkein koko ajan iholla joten muutoksia toivottavasti tulossa.

Olgalla oli aina ilohaukku, kun R. tuli töistä. Suvella pidin ovea puutarhaan auki ja Olga asetti itsensä rapulle odottamaan hyvissä ajoin. Tässä hän aina odotti ja katseli alapihalle, jonne R. ajaa suvella huvilatietä pitkin:

Nyt ei kuulunut ilohaukkua, mutta minä seisoin rapuilla ja jotenkin kuin Olga olisi kuitenkin ollut siinä vierelläni ja totesin:'Olga, isi on tullut kotiin, eikä enää lähde.' 

Love
Leena Lumi

Feeling Good

Perheuutisia, osa yksi eli pikkuneiti viisi viikkoa!

Nyt on sitten niin, että meillä tapahtuu liian paljon. Luen silti ja itseasiassa montaa aivan erilaista kirjaa rinnatuksin, mutta niiden valmistumista odotellessa, paljastelen näitä elämämme privaatteja tapahtumia.

Tyttäremme Meri ja hänen avopuolisonsa Teemu, ovat saamassa perheenlisäystä. Dinalle tulee siskoksi tällainen söpöläinen sheltti, joka kuvissa ja videoilla eilen kuvattuna viiden viikon ikäisenä.

Pikkuneiti saapuu uuteen kotiinsa sopivasti juhannuksen jälkeen, kun Meri on saanut kandinsa tehtyä. Meidän, siis molempien koirien 'mamin' ja 'papin', suviohjelma muuttui myös pennun myötä - tietenkin.

Onneksi me saamme olla kullanmuruille 'mummila', jonne sekä pikkuneiti että Dina tulevat, kun nuoret ovat reissussa.

Ja tässä tuleva isosisko Dina. Suosittelen tämän kuvan, 'Dina töröttää' katsomista kaikille lievästä alakulosta kärsiville. Miksi tämä alkaa aina naurattaa minua;) Tunnen lääkärin, joka määrää lievään masennukseen ratsastusta ja villakoiran hankkimista!

Tässä Dinan kanssa uinnin jälkeen. Ja tämä ei ole feikkiä, vaan Dina tarvitsi pyyhettä enemmän kuin minä, vaikka tässä edellissuven kuvassa järvivesi oli +24!  Hän on mami's baby 4-ever♥

Tässä kuva eräältä keväältä, jolloin Olga oli vielä mukana ja minä mahduin vihreisiin farkkuihini...Dina sylissä.

Ja tässä Teemun videot pennusta:

Pentu leikkii

Pentu ja Meri

Love
Leena Lumi

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

muistatko boris leonodovitšin, hän on runoilija, ei ole toista yhtä suurta venäjällä, mutta sanoi minulle: jonakin päivänä haluan kirjoittaa suuren romaanin, rakkausromaanin, jonka päähenkilönä on nainen, sankaritar, niin kuin Balzacilla, ja minä ajattelin…

tietysti muistan boris leonodovitšin, muistan paremmin kuin marina itse: lumisade, runoilta zamoskvorstjen puolella, keittiössä pelokkaan karhun kädet, sininen lasi jota ne puristavat, hän pelkää esiintymistä enemmän kuin kuolemaa…mutta lumisessa porstuassa hän pysähtyy minun edessäni ja sanoo minulle: ei niin suurta surua ettei lumi sitä tyynnyttäisi…

Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) kertoo yhdestä merkittävimmästä venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadnasta eli Aljasta sekä heidän loputtomasta yrityksestään löytää toisesta rakkautta, välittämistä, yhteyttä. Pelon teos kertoo myös heidän koko perheestään paossa Venäjän vallankumousta ensin Tšekkoslovakiassa ja myöhemmin Pariisissa, jossa isä, Sergei Efron, alkaa työskennellä Neuvostoliiton salaiselle poliisille. Tähän tehtävään häntä seuraa Marinalta asian salaten Alja, joka haluaa lupakirjan ja passin takaisin kotimaahansa hyväuskoisen tietämättömänä isä Aurinkoisen todellisesta järjestelmästä koputtelijoineen ja viiskaseineen:

Ja kaiken johtotähtenä oli Moskova, jossa voisin viimein syntyä uudestaan, löytäisin paikkani maailmassa. Siellä sykki maailman lämmin ja hyvä sydän, Isä Stalin, joka oli syntynyt maailmaan päästääkseen meidät irti tuskallisesta menneisyydestämme ja antaakseen meille onnen ja tulevaisuuden.

Marina eli tuotteliaimman kautensa Tšekkoslovakiassa, siellä perhe oli vielä perhe: Ilves, Leijona ja Hippo. Emigranttiperhe, jossa luettiin paljon ääneen, seurusteltiin kirjallisissa piireissä, tunnettiin yhteyttä. Pariisi muutti parisuhdetta, muttei kadottanut Marinan haavetta äidin ja tyttären kirjasta, jonka nimi voisi olla Arjen enteitä tai Jokapäiväisen leipämme merkit. Marina ja Alja ovat kuin yksi ja sama, mutta aika vaatii napanuoran katkaisua. Marina sietää huonosti todellisuutta, on boheemi runoilija, Alja on toista maata ja alkaa ottaa rajua etäisyyttä Ilves-emoonsa:

Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken, tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista äitiä, tuollaista houkkaa.

Säälittävä vanhus. Kuolee ajan mukana pois niin kuin hänen riiminsäkin. Mutta minä hymyilin, hymyilin vain, et saa minua pois tolaltani niin kuin ennen, pidän välimatkan, olen kohtelias, et saa otetta minusta.

Ja kautta kirjan kulkevat kuumat elokuut, joissa aikamatkustamme vuosien 1923 ja vuosien 1939 välillä. Näin myös siirtyilemme hyvin sujuvasti Marinan ’hyvässä elämässä’ Tšekkoslovakiassa kuin myös Aljan ja Serjozan haluamassa uudessa Neuvostoliitossa. Kertojina vuorottelevat taiteellinen, helposti ärsyyntyvä Marina sekä kirkkaan kova tyttärensä Alja. Heidän kertomustensa kautta koemme erään perheen kohtalon neuvostotodellisuudessa arjen alituisista puutteista, toivon ja rakkauden kautta Berijaan ja aina vain artikla 85 ja…

Pelon kirja on pelottavan hyvä. Luin tätä yhtä putkea ja minulle nousi kuume. Koin vahvasti razlukan ja olin vain slaavilaista verta eikä yöllä ja päivällä ollut enää mitään eroa, sillä suoneeni tihkui runoproosaa, jossa perhosen siipimurskaa, kuun maitoa, Pasternakin ja Rilken kirjeitä, makeita elokuun tomaatteja, puita sateen jälkeen, suudelmia kuin linnunsiipiä, Buharinin muistoa, Undsetia, kaalia, smetanaa, jambia, savua katoilla, raemorsiamia, trokeeta, kämmenille sulavaa aikaa, nälkää, Puškinia, sieniä, rakkautta, pelkoa, Ahmatovaa,  razlukaa, Mandelštamia, ripsissä tähtien säkeneitä ja kaiken aikaa saksilinnut…krii, krii, krii.

Peilaan tätä kirjaa nälkääni venäläisiin klassikoihin, Romanov-harrastukseeni, jokaisen venäläisen hallitsijan elämänkertaan sekä tietenkin ’vankileirien saaristoihin’, mutta nyt myös Anna Ahmatovan runouteen ja Lidia Tšukovskajaan. Tunnen, miten Pelon kirja on kirjoitettu venäläisellä hengityksellä, kasteltu slaavilaisuuden virtaan, heitetty kuivumaan elokuun aurinkoon, tuoksuu päärynöiltä ja kirsikoilta, kantaa arbuusien mehutahroja, luettu tundran kukkiessa…Lukija syttyy aropaloon ja ihmettelee: Onko tämä huikea teos, tämä suomalaisen Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, kadonnutta unta vai slaavilaisuuden ydinmehua, 'venäläistä' kerrontaa upeimmillaan. Tämä kirja on tähtisumua!

mutta hän ei kuule minua ei tunne joutsenen siipeä vatsassani vaan työntää minua pois kauemmas niin kauas ettei ole yhtään tuttua ainesosaa hengitettävänä on vain pimeintä pimeää, hän kääntää minut ympäri ja minä näen hetken valonsarastuksen mutta olemme taas pimeässä tunnelissa vuorien alla…

ja kun hän on päässyt alas vuorelta hän tulee uudestaan ja laittaa minut kontalleni, hänen niskansa nousee, korvansa luimistuvat ja hän painaa kurkkuani kaidetta vasten, ikkunan kaidetta, ja näen allani laakson jossa maat halkeavat vedet kiehuvat yli ja minä kysyn, että rakastaako rakastaako enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa, ja hän vain mumisee ja huohottaa ja näen hänessä kaikki miehet joita olen koskaan rakastanut ja tiedän että…

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin  Elina/Luettua elämää Susa/Järjellä ja tunteella, Kaisa Reetta T. Krista  Jenni/Kirjakirppu Arja  Anna-Liisa  Helmi-Maaria  Jokken kirjanurkka  Anneli Katja/Lumiomena Kirjasähkökäyrä Päivi Kosonen Valkoinen kirahvi  Sanna/Luettua Jonna  Annika K Kirsi Minna Vuo-Cho Donna mobile Jaana ja Liisa 

*****

Riikka Pelon tv-haastattelua

Tuuletusta Finlandia -voitosta!

AVAn haastattelussakin mukana Jokapäiväinen elämämme  sekä AVAn myöhemmässä haastattelussa Mitä tunnettu kirjabloggaaja suosittelee luettavaksi?


*****

Minä ja blogini yli viisivuotisen taipaleen paras kirja.

Nyt on menossa syyskesä 2015 ja annoin viime kuussa Pelon Jokapäiväinen elämämme lahjaksi Ednalle, kun vietimme elokuista iltapäivää Sen Yhden Paikan viinipihalla. Sain Ednalta kirjan Minä, Maija Plisetskaja, jonka luen vaikka joulun suloisina pesäviikkoina.

Nyt Edna oli lukenut kirjan ja näin hän vaikuttavasti kommentoi teosta minulle sähköpostilla:

Oikean kirjan minulle valitsit, Snegurotshka (= Lumineito); olin haltioissani! Miten kieli helmeilee, solisee, pulppuaa, räiskyy, särisee, kumisee, vaikeroi. Ja ne metaforat! Tällä hetkellä en pysty muistamaan yhtään teosta, jossa metaforia olisi käytetty yhtä raikkaasti ja luovasti. Elin vahvasti mukana tekstissä myös sen takia, että kuljin pitkin Moskovaa henkilöiden kanssa, tunsin suurimman osan kirjassa mainituista mosk. paikoista, Lubjankan (kidutuskohtaus oli enemmän kuin puistattava) onneksi vain ulkopuolelta. Ja että koiran nimi oli Onegin – Jevgeni Onegin on yksi lempiteoksistani – ja kun mukaan tuli vielä Erlend Nikolauksenpoika, Kr. Lauritsantytär kuuluu sekin läheisiin kirjoihini – niin siinä vaiheessa sanoin ääneen: “Tämä on taikuutta!” Kiitos sinulle Elämyksestä.

Kiitos♥

Omenapuiden kukintakin on jo ohi, mutta grillikausi parhaimmillaan...

Ensin meni pilvikirsikoiden kukinta niin, että hyvä kun ehti huomata, nyt on omenapuidenkin kukinta jo ohitse, mutta kummatkin näette tässä sarjassa, jossa esittelen meidän uuden parvekkeellemme kiinnitetyn ruokakatoksen. Emme siis halunneet valokatetta pitkälle parvekkeellemme, vaan hankimme Sungrade -grillikatoksen, joka toimii meillä ruokailutilana.

Tässä parveke, josta puhun usein terassina, vaikka oikea terassi eli tuleva pergola, sijaitsee parvekkeen alle. Pergolaan on muuten tänään tulossa ritilöitä, joiden avulla köynnöshortensiat voivat alkaa muodostaa vihreää pergolan kattoa. Kuva on keskipihalta ja näkyvissä on ruokakatoksen pääty ja oikealla on kukkiva pilvikirsikka. Huomatkaa parvekkeen pylvästä nouseva köynnöshortensia.

Tässä sama kalliolta kuvattuna ja edellisen kuvan pilvikirsikka siis nyt vasemmalla. Ruokailukatos on kahden olohuoneemme ikkunan edessä, mutta ei pimennä yhtään sisätilaa ja näyttää hyvältä. Nyt jo villiviinit kiertävät katoksen koristeellisia kulmauksia seinän puolella. Heinäkuun lopulla kierrän pienet kirkkaat ledit kiertämään 'pesäämme'.

Katoksen ylänurkkaus ulkoreunalta. Kuvaan teille myöhemmin tällaisen kulman villiviinien peittämänä. Tämä ulkoreuna tullenee kohtaamaan köynnöshortensian, joka nousee jo vauhdilla parvekkeen ulkokulman nurkkaa ylöspäin. Kulmassa siis kukkiva pilvikirsikka.

Jos muistatte viimevuotisen ruokapöytämme Ikeasta, sen valkoisen, niin tämä ei ole enää sama. Se siirtyi parvekkeen toiseen päätyyn kukille ja yrteille ja ostimme tilalle hiukan isomman. Huomatkaa erityisesti, että kun tässä Sungradessa on tarkoitus mennä leveämmästä kohden sisälle, me teimme sen toisin, sillä parvekkeemme leveys ei olisi riittänyt tarkoitetulla tavalla ja toisaalta emme halunneet siirtää ruokailua alaterassille, sillä tästä on lyhyt matka viedä astiat keittiöön ja pesuun tai noutaa milloin mitäkin tarvitaan. Niinpä R. jätti vain toisen päädyn kiinnityksen kauniilla hyllytasolla ja toisen tasoista kiinnitti kuvassa näkyvään ikkunaan hyvin kantavaksi ikkunalaudaksi, jolla ovat viimeksi itäneet tuoksuherneet, mutta sitä voi suuremmalla porukalla käyttää laskutasona ja talvella pidän siinä kauniita kynttilälyhtyjä. Eräs parvekesyömisen etu on myös se, että tuskin koskaan hyttyset nousevat toiseen kerrokseen...

Nämä kuvat on otettu heti reissumme jälkeen eli pilvikirsikoiden kukkiessa, joten seinän villiviini ei ole vielä vauhdissa. Käytän nyt tunnelman tuojina isoja turkooseja lyhtyjä päädyn tasossa, jossa välillä myös joitain idätyksiä. Pöydällä käytössä ovat hauskat kalatuikut:

Oikein makrokuva;) Turkoosit Kivituikut ovat suvella alakerran huoneissamme, jossa turkoosi saa valloittaa.

Tästä kuvasta näette grillin paikan ja huomatkaa grillin takana oleva pöytä, joka palvelee kukka- ja yrittipöytänä, mutta myös tarvittaessa lisälaskutilana. Nyt tuo päädyn ritilä on jo aivan vihreänä ja sen vieressä olevaa toimisto/kirjaston ikkunaa kiertää rehevä köynnöshortensia. Suuri aurinkovarjomme on siirretty tähän päätyyn ja antaa puolivarjotilaa ulkona oleville lehtikaktuksille sekä varjoa minulle kirjastoon. Tässä on sen sadasti grillattu niin vesi- kuin lumisateessa, mutta suven paahdetta rauhoittaa juuri parvekkeen keskiosan edessä kasvava suuri vaahtera. Minun pyörivä, mukava, suuri rottinkinen lukutuolini mahtuu vielä hyvin tähän grillin päätyyn, vaahteran varjoon. Sen vierestä onkin sitten ovi olohuoneeseen, josta pääsee helposti keittiöön.

Tähän mahtuu neljä syömään ja jos pöydän kääntää toisinpäin, niin kuusi. Nyt kun hyvin myöhässä aloittelimme grillikautta, tilaa oli ruhtinaallisesti. Takana kukkii talviomenapuu Antonovka sekä sen takana pari keltakanelia ja vasta niiden takana on kolmas puutarhataso, jossa kirsikka- ja luumupuut. Siis kulmassa pilvikirsikka, päädyssä omenapuut. Näyttää olevan grillattua kanaa tarjolla...

Siis grillattua kanaa, persikkasinihomejuustosalaattia sekä tomaatti-mozzarellasalaattia

Seuraavana päivänä grillattua lohta, perunasalaatti uusista perunoista sekä täytetyt herkkusienet pekoniin käärittyinä. Käytin nyt täytteenä Koskenlaskijaa sipuli-ruohosipulilla, mutta kanan seuraksi kun teen tämän kokeilen samaa juustoa paprikalla.

Tässä tämä erinomainen lisuke monelle ruoalle ja valmistuvat grillissä helposti. Meillä puolet täytetään aina sinihomejuustolla, mutta kun se vain on niin hyvää...Pekoni ei minulle maistu, mutta kaikki tulee syötyä, sillä R.:lle pekoni on herkkujen herkku. Tosin meillä mikään ei mene ikinä kalan ohi...Seuraavaksi taidamme kokeilla erästä muikkujuttua...

Tämä oli päivä, jolloin huomasimme, että omenapuidenkin kukinta alkaa kohta olla jo ohitse...

Tämä ruokailukatos on meidän juttu. Emme ole ikinä syttyneet valokatteille, joten kun tämän Kodin Ykkösessä näimme, se oli heti klick. Katos ei ole muovia, joten tunnen syvää kodikkuutta, kun sade ropisee kattoon...lapsuuden ääni. Kuvaan teille tämän vielä pitkältä sivulta, kunhan valkoinen Holger Isabella -syreeni pääsee täyteen vauhtiinsa...ja tässä sitä nyt sitten:

Vasemmalla kukkii nyt jo valkoinen Isabella Holger -syreeni. Se on siis kolmas valkoinen, joka ympäröi terassihuonettamme. Kuvassa näkyvissä parveke koko pituudeltaan ja grilli on suunnillen vaahteran takana kuin myös suuri, pyörivä rottinkinen lukutuolini. Varjo on nyt oikeassa reunassa lähinnä suojaamassa ulkona olevia lehtikaktksiani, jotka eivät pidä suorasta paahteesta, mutta jos vien kaktukset puutarhan varjoihin ja laitan tilalle yrttejä ja kukkivia kukkia, varjo on ainakin päivät suljettuna. Sateella iso varjo suojaa grillaajaa kastumiselta etc.

Tämä 'huone' on siis keväällä ja alkusuvesta täysin valkoisena kukkivien puiden ja pensaiden ympäröimä.

Helle täällä hautoo...En valita nyt, sillä luen päivälläkin ja taidanpa lukea blogihistoriani erästä parasta kirjaa. Siitä myöhemmin. Eilen noudin kesäarvontaani teille Tua Harnon Ne jotka jäävät. Mukavaa helleviikon jatkoa teille kaikille! Kullerot avautuivat eilen...

Love
Leena Lumi

Julianne Moore loistaa Sarah Palinina

Tämän päivän Helsingin sanomissa Timo Peltonen arvostelee HBO:n elokuvan Pelin henki (Game Change, USA 2012), jossa Julianne Moore loistaa Sarah Palinina.

Olen aina ollut hyvin kiinnostunut USA:n politiikasta ja seurannut jokaisen presidenttivaalitaiston henkeä pidätellen. Obaman valinnan selvittyä kaikki tähteni syttyivät loistamaan: Voitto koko maailman demokraateille. Minun mielestäni.

Minulle on tulossa outo päivä, eikä ihan miellyttävä ja vain osa johtuu tästä uskomattomasta helteestä...Siksi aion tänään ikävimmän osuuden jälkeen hemmotella itseäni käymällä Suomalaisessa kirjakaupassa ostamassa teille kesäarvontaani vielä yhden tai kaksi kirjaa, joista omistani en raaski luopua. Puutarhan kastelun on luvanut tänään hoitaa R. ja minä istun klo 21 TV1:n ääreen ison vaniljakermanougatjäätelön kera. Toivottavasti R. liittyy seuraani puutarhan jälkeen. Jos tämä on se ainoa TV-ohjelma, jonka tänä suvena katson, se sopii hyvin, sillä Julianne Moore on yksi suosikkinäyttelijöistäni. Minua kylmää etukäteen, miten uskottavasti  hän vie roolinsa Palinina...

Ja näin Timo Peltonen:

Vaalikamppailusta kertova HBO:N elokuva Pelin henki on voimakkaimmillaan kohdassa, jossa Palinin puutteet varapresidenttiehdokkaana alkavat nousta esiin. Samalla kun vaalikamppanjassa alkaa kiihkeä selvitymiskamppailu, jossa neuvojat ja asiantuntijat epäilevät työnsä mielekkyyttä, Palinin oma draaman kaari nousee yhteen huipentumaansa. (TP)

Julianne Moore loistaa Palinin roolissa. Pelkästään varapresidenttiehdokkaan imitoiminen on taitava suoritus, mutta Moore saa Palinin tuntumaan myös inhimilliseltä. Roolityö palkittiin Emmyllä. (TP)

Vaalistrategi Schmidt kehui Pelin henkeä "erittäin todenmukaiseksi" MSNBC:n haastattelussa vuonna 2012. Hän totesi kampanjan opettaneen, että on pahempiakin asioita kuin häviäminen, ja jatkoi toteamalla: "Ajatus Palinista presidenttinä on pelottava." (TP)

Leena Lumi

Game Change

Atsalea: Rakastu oranssiin! ja mitä puutarhassa on tapahtunut tänä keväänä

Ajoimme eilen mm. Viherlandiaan noutamaan kotiloloiden karkottajaa ja yhtäkkiä näin oranssin atsalean, johon olin ihastunut jo tämän kevään puutarhakirjassa Onnellisen puutarhurin vuosi ja se oli menoa, sillä heti sanoi klick. Hankinta on siis Revontuliatsalea Mandarin Lights, joka kukkii kirkkaan punaoranssein, miedosti tuoksuvin ja runsain kukin.

Pidän atsaleasta juuri sen tähden, että se pudottaa lehtensä, ei vaadi vuosittaista leikkausta eikä kevätsuojausta. Maksaessani tutulle puutarhamyyjälle, kysyin, mikä olisi tälle kasville vaaraksi. Hän vastasi: R! No sen tähden, että häneltä oli sama kasvi menehtynyt miehen tekemiin lumitöihin eli tämän päälle ei saa kasata lunta.

Tässä kokeilimme sinisen ja oranssin liittoa, mutta tähän pensas ei voinut jäädä, sillä juuri tässä kasataan lunta. Niinpä atsalea tuli etupihalle kahden suuren syyshortensian väliin, pihavalon juurelle. Toisella puolella on lampun alla nuori kuutamohortensia, joten näyttää aika kivalta. Ja valoa nyt riittää vähän liiankin kanssa, sillä paitsi, että kaadatimme talvella jättimäisen hopeakuusen, kun syyshortensiani alkoivat kärsiä sen varjostuksesta, kaadoimme itse etupihalta vielä yhden serbiankuusen, jonka tilalle istutimme japaninmarjakuusen.

Lisäksi olen istuttanut lisää kolme valkoista särkynyttä sydäntä, Dicentra spectablis 'Alba' sekä kolme jalo-onnenpensasta Forsythia 'Northern Gold'. Ensi keväänä istutamme vielä koreanonnenpensaan kohtaan, joka kaipaa kookkaampaa lajiketta.

Valkoiset tuoksuherneet ovat ihmeekseni itäneet hyvin ja vasta tänään istutin krasseja jättimäisiin ruukkuihin alaterassille. Pilvikirsikan kasvua saatte ihmetellä seuraavassa jutussani, jossa painopiste on kuitenkin jotain aivan muuta kuin puutarhaa.

Tätä White Touch -ihmettä ei tämä kevät minulle suonut ja tähän tulikin sitten oranssi atsalea. Puutarhailu on hyvin luovaa, mutta myös joskus rankkaa työtä. Silti mietin paljon värejä ja sitä, miltä kasvit näyttävät tiettyinä vuodenaikoina. Nyt on mukava odottaa jo ensi kevättäkin, kun keksin laittaa atsalean etupihalle, joka onkin kovin syyskasvipainotteinen eli syyshortensioita, mongolianvaahteroita, joissa tosin kärhöt jo kiipeilevät sinisinä kukkien ja sitten jo mainittu kuutamohortensia sekä tietysti syreeneitä. Ja aikuisten oikeasti olen kadottomassa etupihalta nurmikkoa käyttäen apunani hyvin vaaleanpunaista sammalleimua laattojen raunoissa sekä muuten villikukkia: puna-ailakkeja, akileijaa, lehtosinilatvaa, lemmikkejä, kissankelloja sekä esikkoja, muscareita, scilloja, kevätkaihonkukkaa, silkkiunikkoja ja malvaa

Kuulumisiin, sillä grilliruoka kutsuu! Liippaa seuraavaa aihetta...Ja luen muuten jotain todella, todella uskomatonta, josta myöhemmin.

Leena Lumi

Leena Lumi's Flower Power

Nyt kun on takana täysin lumeton talvi 2013-2014, meiltä menivät kääpiökatajat, Repandat, japanilaisesta rinteestä ja päätimme niiden tilalle istuttaa jonkin verran atsaleaa, joten tässä nyt sitten

oranssin lisäksi valkoista hennolla keltaisella eli revontuliatsalea Northern Hi-Lights.

Tämän tuoksu on aivan hurmaava ja jos omistaa vaikka pienenkin metsäpuutarhan, minusta tämä olisi kaunis ja luonnollinen valinta myös sinne.

Ja tässä revontuliatsalea Northern Hi-Lights lokakuulla 2016 japanilaisessa rinteessä, joka on pohjoispuolella. Nyt on kokeilussa näitä kolme, sitten yksi revontuliatsalea Mandarin Lights, joka kukki tosi surkeasti, tosin viime talven tammikuu oli helvetistä: kolme viikkoa vailla lunta -30 astetta! Mutta oranssi kaunotar ei minusta korjannut kesän mittaan yhtään! Olin niin pettynyt etten sanotuksi saa! Lähdin ostamaan lisää Northern Hi-Lightsia, mutta kun sitä ei ollut, tartuin komeimpaan atsaleataimeen, mitä oli ja se on

puistoatsalea Illusia, tässä Pinsiön taimiston kuvalla, kun oma ei vielä kukkinut, mutta komean yksilön sain. Kukat kuin Northern Hi-Lightsilla, mutta lehdistö ei ihan niin kauniin kepeä vaan muistuttaa enemmän rodoa, mutta onneksi lehdet tippuvat talveksi! En jaksa uskoa, että tässä on yhtä ihanaa tuoksua kuin suosikissani, mutta ensi kevät toivottavasti sen sitten näyttää.

Ehdin vielä istuttaa keskipihan ikivanhan kukkapenkin päätyyn Ruususen unen...Tässä juttua: Ruususen unta ja välähdyksiä viileässä suvessa

Sateisen juhannuksen 2017 jälkeisenä iltana otettu kuva revontuliatsalea Northern Hi-lightista kertoo suosikkini: Tässä kukat apposen auki, tuoksu on kuin valkolehdokin yöllä, ei mitään ötököitä, saa kauniin ruskavärin ja onneksi pudottaa lehtensä talveksi. Mitään muuta ei tarvitse kuin jänisverkon suojakseen. Tämä yksilö on etelänpuolella, mutta vähän varjossa kiitos mongolianvaahteroiden, mutta myös pohjoisrinteessä oleva Northern pärjää hyvin, kukat vain aukenivat vähän myöhemmin eli aukeavat vieläkin. Mikä ihana, ihana pikkupensas! Takana muuten näkyy tänä vuonna istutettu yhdestoista kartiovalkokuusemme.