Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

muistatko boris leonodovitšin, hän on runoilija, ei ole toista yhtä suurta venäjällä, mutta sanoi minulle: jonakin päivänä haluan kirjoittaa suuren romaanin, rakkausromaanin, jonka päähenkilönä on nainen, sankaritar, niin kuin Balzacilla, ja minä ajattelin…

tietysti muistan boris leonodovitšin, muistan paremmin kuin marina itse: lumisade, runoilta zamoskvorstjen puolella, keittiössä pelokkaan karhun kädet, sininen lasi jota ne puristavat, hän pelkää esiintymistä enemmän kuin kuolemaa…mutta lumisessa porstuassa hän pysähtyy minun edessäni ja sanoo minulle: ei niin suurta surua ettei lumi sitä tyynnyttäisi…

Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) kertoo yhdestä merkittävimmästä venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadnasta eli Aljasta sekä heidän loputtomasta yrityksestään löytää toisesta rakkautta, välittämistä, yhteyttä. Pelon teos kertoo myös heidän koko perheestään paossa Venäjän vallankumousta ensin Tšekkoslovakiassa ja myöhemmin Pariisissa, jossa isä, Sergei Efron, alkaa työskennellä Neuvostoliiton salaiselle poliisille. Tähän tehtävään häntä seuraa Marinalta asian salaten Alja, joka haluaa lupakirjan ja passin takaisin kotimaahansa hyväuskoisen tietämättömänä isä Aurinkoisen todellisesta järjestelmästä koputtelijoineen ja viiskaseineen:

Ja kaiken johtotähtenä oli Moskova, jossa voisin viimein syntyä uudestaan, löytäisin paikkani maailmassa. Siellä sykki maailman lämmin ja hyvä sydän, Isä Stalin, joka oli syntynyt maailmaan päästääkseen meidät irti tuskallisesta menneisyydestämme ja antaakseen meille onnen ja tulevaisuuden.

Marina eli tuotteliaimman kautensa Tšekkoslovakiassa, siellä perhe oli vielä perhe: Ilves, Leijona ja Hippo. Emigranttiperhe, jossa luettiin paljon ääneen, seurusteltiin kirjallisissa piireissä, tunnettiin yhteyttä. Pariisi muutti parisuhdetta, muttei kadottanut Marinan haavetta äidin ja tyttären kirjasta, jonka nimi voisi olla Arjen enteitä tai Jokapäiväisen leipämme merkit. Marina ja Alja ovat kuin yksi ja sama, mutta aika vaatii napanuoran katkaisua. Marina sietää huonosti todellisuutta, on boheemi runoilija, Alja on toista maata ja alkaa ottaa rajua etäisyyttä Ilves-emoonsa:

Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken, tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista äitiä, tuollaista houkkaa.

Säälittävä vanhus. Kuolee ajan mukana pois niin kuin hänen riiminsäkin. Mutta minä hymyilin, hymyilin vain, et saa minua pois tolaltani niin kuin ennen, pidän välimatkan, olen kohtelias, et saa otetta minusta.

Ja kautta kirjan kulkevat kuumat elokuut, joissa aikamatkustamme vuosien 1923 ja vuosien 1939 välillä. Näin myös siirtyilemme hyvin sujuvasti Marinan ’hyvässä elämässä’ Tšekkoslovakiassa kuin myös Aljan ja Serjozan haluamassa uudessa Neuvostoliitossa. Kertojina vuorottelevat taiteellinen, helposti ärsyyntyvä Marina sekä kirkkaan kova tyttärensä Alja. Heidän kertomustensa kautta koemme erään perheen kohtalon neuvostotodellisuudessa arjen alituisista puutteista, toivon ja rakkauden kautta Berijaan ja aina vain artikla 85 ja…

Pelon kirja on pelottavan hyvä. Luin tätä yhtä putkea ja minulle nousi kuume. Koin vahvasti razlukan ja olin vain slaavilaista verta eikä yöllä ja päivällä ollut enää mitään eroa, sillä suoneeni tihkui runoproosaa, jossa perhosen siipimurskaa, kuun maitoa, Pasternakin ja Rilken kirjeitä, makeita elokuun tomaatteja, puita sateen jälkeen, suudelmia kuin linnunsiipiä, Buharinin muistoa, Undsetia, kaalia, smetanaa, jambia, savua katoilla, raemorsiamia, trokeeta, kämmenille sulavaa aikaa, nälkää, Puškinia, sieniä, rakkautta, pelkoa, Ahmatovaa,  razlukaa, Mandelštamia, ripsissä tähtien säkeneitä ja kaiken aikaa saksilinnut…krii, krii, krii.

Peilaan tätä kirjaa nälkääni venäläisiin klassikoihin, Romanov-harrastukseeni, jokaisen venäläisen hallitsijan elämänkertaan sekä tietenkin ’vankileirien saaristoihin’, mutta nyt myös Anna Ahmatovan runouteen ja Lidia Tšukovskajaan. Tunnen, miten Pelon kirja on kirjoitettu venäläisellä hengityksellä, kasteltu slaavilaisuuden virtaan, heitetty kuivumaan elokuun aurinkoon, tuoksuu päärynöiltä ja kirsikoilta, kantaa arbuusien mehutahroja, luettu tundran kukkiessa…Lukija syttyy aropaloon ja ihmettelee: Onko tämä huikea teos, tämä suomalaisen Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, kadonnutta unta vai slaavilaisuuden ydinmehua, 'venäläistä' kerrontaa upeimmillaan. Tämä kirja on tähtisumua!

mutta hän ei kuule minua ei tunne joutsenen siipeä vatsassani vaan työntää minua pois kauemmas niin kauas ettei ole yhtään tuttua ainesosaa hengitettävänä on vain pimeintä pimeää, hän kääntää minut ympäri ja minä näen hetken valonsarastuksen mutta olemme taas pimeässä tunnelissa vuorien alla…

ja kun hän on päässyt alas vuorelta hän tulee uudestaan ja laittaa minut kontalleni, hänen niskansa nousee, korvansa luimistuvat ja hän painaa kurkkuani kaidetta vasten, ikkunan kaidetta, ja näen allani laakson jossa maat halkeavat vedet kiehuvat yli ja minä kysyn, että rakastaako rakastaako enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa, ja hän vain mumisee ja huohottaa ja näen hänessä kaikki miehet joita olen koskaan rakastanut ja tiedän että…

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin  Elina/Luettua elämää Susa/Järjellä ja tunteella, Kaisa Reetta T. Krista  Jenni/Kirjakirppu Arja  Anna-Liisa  Helmi-Maaria  Jokken kirjanurkka  Anneli Katja/Lumiomena Kirjasähkökäyrä Päivi Kosonen Valkoinen kirahvi  Sanna/Luettua Jonna  Annika K Kirsi Minna Vuo-Cho Donna mobile Jaana ja Liisa 

*****

Riikka Pelon tv-haastattelua

Tuuletusta Finlandia -voitosta!

AVAn haastattelussakin mukana Jokapäiväinen elämämme  sekä AVAn myöhemmässä haastattelussa Mitä tunnettu kirjabloggaaja suosittelee luettavaksi?


*****

Minä ja blogini yli viisivuotisen taipaleen paras kirja.

Nyt on menossa syyskesä 2015 ja annoin viime kuussa Pelon Jokapäiväinen elämämme lahjaksi Ednalle, kun vietimme elokuista iltapäivää Sen Yhden Paikan viinipihalla. Sain Ednalta kirjan Minä, Maija Plisetskaja, jonka luen vaikka joulun suloisina pesäviikkoina.

Nyt Edna oli lukenut kirjan ja näin hän vaikuttavasti kommentoi teosta minulle sähköpostilla:

Oikean kirjan minulle valitsit, Snegurotshka (= Lumineito); olin haltioissani! Miten kieli helmeilee, solisee, pulppuaa, räiskyy, särisee, kumisee, vaikeroi. Ja ne metaforat! Tällä hetkellä en pysty muistamaan yhtään teosta, jossa metaforia olisi käytetty yhtä raikkaasti ja luovasti. Elin vahvasti mukana tekstissä myös sen takia, että kuljin pitkin Moskovaa henkilöiden kanssa, tunsin suurimman osan kirjassa mainituista mosk. paikoista, Lubjankan (kidutuskohtaus oli enemmän kuin puistattava) onneksi vain ulkopuolelta. Ja että koiran nimi oli Onegin – Jevgeni Onegin on yksi lempiteoksistani – ja kun mukaan tuli vielä Erlend Nikolauksenpoika, Kr. Lauritsantytär kuuluu sekin läheisiin kirjoihini – niin siinä vaiheessa sanoin ääneen: “Tämä on taikuutta!” Kiitos sinulle Elämyksestä.

Kiitos♥