Tatu Lehtovaara: Grillimestarin kasvisherkut

Todella pian koittaa se ihana aika, jolloin Lumimies liimaantuu kiinni grilliin ja meikäläinen vain hoitaa kattauksen terassille. Tosin olemme grillanneet jopa jouluaaton aattona lumisateessa sekä nauttineet grillaamisesta ja ulkoruokinnasta myöhäänkin syksyllä. Tavallaan grillausaika on aina, mutta nyt kun katsoo ulos räntäsateeseen ei houkuta, mutta ihan pian, ihan pian...Grilliruoka on hyvää ja ainoa hidaste minulla on ollut keksiä siihen riittävästi vaihtelevia lisukkeita, mutta veikkaanpa, että pääsiäisestä alkaen meillä kokeillaan ihan uusia lisukkeita!

Keittiömestari Tatu Lehtovaaran ruokakirja Grillimestarin kasvisherkut (Minerva 2016) on minusta Lehtovaaralta houkuttavin. Ideoissa on paljon uutta ja rohkeaakin ilman että tarvitsee kuitenkaan lähteä tarveaineita pääkaupungista hakemaan. Jukka Heiskasen kuvat ovat näyttävät ja herkkulliset. Monet ovat varmaankin kokeilleet kasviksia ja sitten löytäneet ne omat juttunsa joissa helposti pitäytyvät, koska ne ovat onnistuneet ja maistuneet, mutta nyt vähän tuunausta grilliruokien ystäville. Grillimestarin kasvisherkut kertoo miten voi kiertää ne harmit, joita kasvisten kanssa voi grillatessa kohdata. Hyvä esimerkki ovat vartaat, joissa kasvikset kypsvät eritahtisesti tai juurekset, jotka palavat pinnalta ja ovat sisältä raakoja.Tähän kaikkeen saamme nyt vinkkejä!

Kirja jakaantuu viiteen osaan, jotka ovat Kasvikset kypsyvät eri tahtiin, Kasvisten maustaminen, Grillausmenetelmät, Grillit ja Ruokaohjeet. Vaikka luin myös nuo grillausmenetelmät, jätän syventävän luvun osioon Lumimiehelle, sillä hän on meidän grillimestarimme ja hyvin on itsekin keksinyt ottaa käyttöön folivuokia etc. eli avohiillos ei ole aina se paras mahdollinen kaikelle grillattavalle. Johdannossa Lehtovaara aiheellisesti huomauttaa, että

Mikäli jotain raaka-ainetta ei satu olemaan käsillä, rohkeasti vain jotain toista grilliin - tiedä vaikka uusi huippuresepti olisi syntynyt.

Samaa mieltä eli ihan turha rasittua, jos ohjeessa on jotain, mitä saa vain Stockmannilta: Mielikuvitusta kehiin! Itse muistin just unohtaneeni ostaa persiljan siemeniä, mutta vielä ehtii. Persiljaa menee grillikautena tosi runsaasti.

Herkuttelijan tapaan lähden suoraan ruokiin, joista olen nyt valinnut juuri ne, jotka meillä tulevat koetirisemään keväällä. Mainitsen vähän muutakin, että tiedätte, mitä kirja tarjoaa.

Munakoisot brasilialaiseen tapaan aiomme valmistaa, sillä munokoiso on niin todella hyvää! Tästä emme ota nyt reseptiä, mutta helppo, vaikka löytyykin mausteseos tempero baiano ja yrttikastike chimichurri, mutta nuo ovat vain nimiä, jotka on helppo valmistaa kotoisista yrteistämme, öljyistä ja punaviinietikasta. Persiljaa tarvitaan jälleen...Ei ole tullut mieleenkään, että voisi valmistaa grillattua kukkakaalia, mutta siihen on kirjassa helppo ja herkullinen resepti. Lisäksi mainitaan vaikka grillatut maa-artisokat ja valkosipulivoi, grillatuilla kasviksilla täytetty leipä ja grillatut ruusukaalit ja ah!, portobelloa ja pico de galloa! Nyt nautimme kuitenkin Paprikat ja munat:

4  paprikaa

Täyte:

nokare voita
200 g keitettyjä perunoita
100 g herkkusieniä
2 kevätsipulia
paprikaviipaleita
2 dl kermaa
1 tl paprikajauhetta
suolaa, pippuria
leikattua lehtipersiljaa
4 kananmunaa

Leikkaa paprikoiden pitkältä sivulta pieni viipale pois. Koverra veitsellä paprikoista siemenet pois.

Leikkaa perunat, herkkusienet, sipulit ja paprikat pieniksi paloiksi. Paista niitä pannulla hetki. Lisää kerma ja mausteet, hauduta hetki. Nosta täytettä paprikoiden sisään ja siirrä paprikat grilliin epäsuoraan lämpöön noin viideksi minuutiksi. Sekoita munat kulhossa ja valuta munaseos paprikoiden sisään. Kypsennä paprikoita kannen alla, kunnes munaseos on hyytynyt.

Tarjoa paprikat alkuruokana.

Parsahullut valmistavat grillattua parsaa ja manteli-persiljavoita. Grilliperunat, salaatti ja salsa verde maistuu varmaan kaikille,

samoin kuin grillattu tofu ja naanleipä puhumattakaan

grillatuista kantarelleista kera salaatin ja kastikkeen, jossa käytetty mm. vadelmaviinietikaa, vadelmia ja salottisipulia sekä...

Meidän ensimmäinen uusi grillikokeilumme on grillattua tomaattia ja mozzarellaa:

4 tomaattia
150 g mozzarellaa
1 kesäkurpitsa
0,5 dl oliiviöljyä
suolaa, mustapippuria

Grillattu tomaattileipä:

2 tomaattia
1 valkosipulin kynsi
0,5 dl oliiviöljyä
suolaa, mustapippuria
1 pieni patonki
basilikaa

Leikkaa tomaatteihin 3-4 pystyviiltoa siten, ettet leikkaa täysin tomaatin läpi. Leikkaa mozzarella viipaleiksi ja työnnä viipaleet tomaatin viiltohin. Leikkaa kesäkurpitsasta pitkittäissuunnassa ohuita viipaleita. Kiedo viipaleet tomaatin ympärille. Kiinnitä kesäkurpitsa tomaattiin coctailtikuilla. Pirskottele tomaatin päälle öljyä ja mausta tomaatti.

Grillaa tomaatteja suoralla lämmöllä hetki ja siirrä sen jälkeen tomaatit epäsuoraan lämpöön muutamaksi mminuutiksi.

Valmista tomaattileipä. Leikkaa tomaatit kuutioiksi ja murskaa valkosipuli. Sekoita tomaattikuutiot, valkosipuli, öljy ja mausteet keskenään. Halkaise patonki ja levitä tomaattiseos patongin päälle ja grillaa patonkia hetki suoralla lämmöllä kannen alla. Koristele basilikanlehdillä.

Grillattuja tomaatteja voi tarjota sellaisenaan tapastyyppisesti tai alkuruokana tomaattileivän kanssa.

Ostan joka viikko Juustoportin mozzarellaa paketin ja se on valmiiksi siivutettua eli tiedoksi. Käytän sitä capresen valmistukseen, sopii hyvin tähänkin. Ellei pidä kesäkurpitsasta, voi tomaatit rullata munakoisosuikaleisiin, kun on niitä hetken paahtanut uunissa.

Melkein jokaisen reseptin perässä on vinkki-isku, jossa neuvotaan, minkä kanssa voi lisäksi kokeilla. Viimeisimmässä ohjeessa on suosituksia tomaattikokeiluihin: sipulit, valkosipuli, fenkoli, oliiviöljy, juusto, etikat, ruohosipuli, timjami, persilja, basilika.

Rrrrrrakastan grilliruokaa, joten siinä yksi syy lisää odottaa kevättä ja innostua tästä ruokakirjasta!

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Jos joku äsken muka näki Lopotin jo, se oli vain unta!

Jos joku äsken luuli nähneensä blogissani Tommi Kinnusen Lopotin arvion, se oli vain unta!

Uni tulee todeksi lauantaina 13. helmikuuta! Vähän kuin ystävänpäivälahjaksi♥ Silloin ei tavalliseen tapaan juhlitakaan 14.2. ystävänpäivää, eikä vietetä blogini 7. vuotissynttäriä, vaan annamme tilan Lopotille. Synttärit kera arvonnan myöhemmin keväällä, kun saadaan uusia puutarhakirjoja mukaan arvontaan.

Ilmassa on kevättä. Olen ostanut jo viisi pussia silkkinikon siemeniä eli näillä kadotan myös nurmikkoa. Kukkivat viime vuonna vielä lokakuulla, kun palasimme reissusta:

Ostin myös ensimmäiset Bridal Crown -narsissit, jotka ovat vielä ihan nupuilla, mutta näitä nuo ihanuudet ovat:

Kevättä...

Mukavaa uutta viikkoa!

Love
Leena Lumi

mustarastaan kuva lehtikuvaaja Pekka Mäkinen

Viiden kirjan haaste

Sain Kaisa Reetalta Viiden kirjan haasteen. Kiitos♥

1.  Kirja jota parhaillaan luen on Tommi Kinnusen Lopotti. Luen usein montaakin kirjaa rinnakkain ja niistä yksi on tietoa, mutta nyt Kinnunen vie naista niin, että kaikki muu sai jäädä ja luin kaikista uudenvuoden lupauksistani huolimatta aamukolmeen. Enkä kadu yhtään! Vaikka Neljäntienristeys olikin vuonna 2014 paras lukemani kotimainen, jätin portin auki sille, että toista kertaa tämä uni ei tostu...No, kirjasta on lukematta noin kolmasosa, joten en vielä nosta lippua salkoon, mutta vahvalta näyttää. Koska en halua nyt mitään ja ketään Lopotin ja minun väliin, en lue muiden arvioita ennen kun omani on saatu ulos.

2.  Kirja josta pidin lapsena ei ollut yksi kirja, vaan kaikki L.M.Montgomeryn kirjat!

3. Kirja joka jäi kesken on mahdoton kysymys, sillä niitä on niin monta. En pysty nimeämään yhtä, sillä jatkuvasti tulee niitä, joiden kohdalla ihmettelee, että...

4.  Kirja joka teki vaikutuksen on Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Tällä kirjalla on ollut vaikutusta ihan käytännön elämääni eli vaikka lähdin Wieniin Klimtin takia palaan sinne Klimtin ja Ephrussin suvun takia.

5. Kirja johon/kirjat joihin palaan uudestaan on hauskin vastattava. Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn olen lukenut aidosti puhki. Bo Carpelanin Axelin olen lukenut kymmenen kertaa ja onneksi sain sen itse kertoa Bolle. Mannin Taikavuori ja Aksel Sandemosen Kadonnut on vain unta on luettu monasti. Kirjat joihin haluan palata takaisin ovat Bengt Jangfeldtin Axel Munthe - tie Caprin huvilalle, Regina McBriden Ennen Sarastusta, Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa, Daphne Kalotayn Bolšoin perhonen, Emily Brontën Humiseva harju sekä tietysti kaikki Ian McEwanin teokset aina uudestaan ja uudeestaan.

Kun aika on luen ihan ensimmäiseksi kuitenkin uudelleen Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme! Selitytystä ei ole, sillä miten voi selittää ilmaa jota hengittää, verta joka kiertää suonissa, kuumaa kesäpäivää, joka läähättää ylikypsien arbuusien mehua...

Ulla Karlström&Cecilia Lundin: Vastapoimittua. Ota talteen marjat, hedelmät, sienet ja vihannekset

Muistatko vielä miltä maistui villivadelmamehu? Minä muistan. Juoksin Säkylän Katinhännässä mummolta Kaivolan Helmille ja siellä Helmi aina toi eteeni lasillinen oikeaa vadelmamehua lasillisen ja vielä toisenkin. Muistako millaisia olivat syksyn säilömispäivät lapsuudessa? Mehumaija valmisti sadosta mehua ja sitä valui sitten kuumaa letkua pitkin pulloihin, jotka oli steriloitu uunissa sanomalehtipaperiin käärittynä. Entäs kun sait ensimmäisen kerran säilöttyjä vihreitä tomaatteja anopin pöydässä? Se oli jotain aivan uutta, johon syntyi käsittämätön himo. Himo syntyi myös säilömiseen eikä sille loppua näy, sillä vaikka on kaksi pakastinta, on ihan pakko saada syksyllä kellarin hyllylle purkkeja, joissa valmistuu kirsikkalikööriä jouluksi, on muutamia purkkeja itsepoimituista puolukoista tehtyä survosta ja sitten Rumtopf eli rommiruukku, johon on käytetty oman puutarhan päärynöitä.

Ulla Karlström ja Cecilia Lundin ovat toimittaneet Vastapoimittua. Ota talteen marjat, hedelmät, sienet ja vihannekset (Nyskördast. Recept och metoder för att ta vara på frukt, bär, svamp och grönsaker, Minerva 2016, suomennos Jutta Jarvansalo), jokaisen säilöjän unemateoksen, jonka tekstit ja säilöntämenetelmät ovat Anna Sjögrenin ja kuvat ellei toisin mainita Lina Erikssonin. Kirja on paitsi hyvin kattava alkaen säilönnän historiasta myös herkullinen, sillä vinkkejä on paljon, mutta myös kuvat ja koko kirja ovat hyvin onnistuneita: paljon kaunista, paljon herkkua, ripaus nostalgiaa. Kirjassa on seepianväriset sivut ja myös piirroskuvia!

Ihminen on aina joutunut turvaamaan elantonsa myös satokauden ulkopuolella eli säilömään ruokaa. Vanhin säilöntämenetelmä on kuivaaminen. Se on erittäin hyvä menetelmä, sillä bakteerit tarvitsevat vettä elääkseen. Marjojen ja hedelmien lisäksi on kuivattu lihaa ja kalaa. Lisäksi on savustettu, suolattu, etikkasäilötty, umpioitu ja maitohapposäilötty. Teos kattaa useimpien marjojen, hedelmien, sienten ja kasvisten säilönnän.

Valitsin teille muutamia vinkkejä ja alotamme vaikka mansikkahunajasta, jonka valmistus kestää noin 30 minuuttia.

Anna mansikoiden ja hunajan sulaa yhteen miedolla lämmöllä siten, ettei hunajan koostumus muutu. Mansikkahunaja säilyy noin 1 kuukauden ajan.

Noin 8 desiin:

4 dl mansikoita (n. 200 g)
2 dl hunajaa (n. 300 g)

Huuhdo mansikat ja poista niistä kannat. Viipaloi mansikat ja anna niiden kiehua hiljalleen 20 minuuttia kuivassa kattilassa ilan vettä. Sekoita marjat tasaiseksi seokseksi.

Lisää hunaja ja anna sen sekoittua mansikoihin kattilassa miedolla lämmöllä.

Kaada mansikkahunaja lämpimään, hyvin puhdistettuun purkkiin. Sulje kansi välittömästi ja anna jäähtyä huoneenlämmössä. Säilytä mansikkahunajaa jääkaapissa.

Meillä on pakastimessa vielä hyvin mansikkaa, joten tätä voisi kokeilla. Kuvan mukaan maistuu juustojen kanssa. Kuvassa myös mansikkatahna, jonka ohje on myös kirjassa.

Mansikoista on lisäksi ruusunlehtimansikkahyytelöä, kesän ensimmäinen marmeladi, inkiväärinen mansikkahillo ja tietysti raparperimansikkamehu. Raparperi ja mansikka ovatkin hyvä makupari!

Kirsikoista tehdään sekä likööriä että konjakkikirsikoita kuin myös kirsikkachutneyta. Herukoista salvia-herukkahyytelöä, karviaisesta kardemummaista karviaismehua ja karviaishilloa, hillasta mm. ruotsalaista hillajälkiruokaa, pihlajanmarjoista mm. hyytelöä, ruusunmarjoista ruusunmarjakompottia. Puolukoista valmistetaan hapanimelää herkkua viikunoiden ja balsamietikan kanssa pateiden ja savulihan seuraksi. Marja-aronioista valmistetaan sekä hilloa että mehua.

Säkylään on palattava jälleen sillä sieltä muistan päärynäpuut. Niiden hedelmät ehtivät kypsyä hyvin, Päärynät olivat mehukkaita ja makeita. Muiston inoittamana istutimme viime syksynä päärynäpuun, jonka luvattiin tarjoavan makeita, mehukkaita hedelmiä. Mietin jo nyt, mitä kaikkea keksinkään päärynöistä valmistaa! Voisi tehdä tähtianis-kaneli-sitruunapäärynöitä tai sitruuna-rosmariinipäärynähilloa tai sahramipäärynöitä, kun olen niin tykästynyt sahramin makuun. Taidan ihan ensin kuitenkin tehdä perinteisen rommiruukun eli Rumtopfin:

Valmistus kestää 30 minuttia +6 viikkoa+ 2 viikoa tekeytymiseen jääkaapissa.

Rommiruukku eli Rumtopf on kotoisin Saksasta. Se on oivallinen keino hyödyntää marjoja ja hedelmiä niiden satokauden jälkeen, joten herkuista voi nauttia vielä talvenkin aikana. Laita hyvät kesämansikat maukkaaseen rommiliemeen ja lisää sitten syksyn hedelmiä. Vaihtele hedelmiä; päärynän sijasta voit käyttää esimerkiksi persikkaa, nektariinia, omenaa ja aprikoosia. Tarjoile hedelmät, marjat ja liemi kermavaahdon tai jäätelön kanssa. Rommiruukku säilyy noin 6 kuukauden ajan.

Noin 2 litraan:

1 l mansikoita (n. 500 g)
4 dl keskitummaa rommia
4 dl sokeria (n. 360 g)
1 maustemitallinen vaniljajauhetta
4 päärynää
12 luumua, mielellään erivärisiä

Poista mansikoista kannat. Halkaise marjat, jos ne ovat isokokoisia. Laita mansikat suureen, hyvin puhdistettuun purkkiin.

Sekoita rommi, sokeri ja vaniljajauhe keskenään siten, että sokeri sulaa liemeen. Kaada liemi mansikoiden päälle. Sulje kansi ja laita mansikat jääkaappiin. Anna tekeytyä noin 6 viikkoa.

Poista päärynöistä siemenkodat ja leikkaa päärynät palasiksi. Poista luumuista kivet ja leikkaa luumut lohkoiksi. Laita päärynät ja luumut purkkiin mansikoiden päälle ja anna tekeytyä jääkaapissa vielä noin 2 viikkoa.

Tätä meillä on sitten tulevaisuudessa kellarin hyllyillä...

Appelsiineista voi valmistaa vaikka skottimarmeladia, johon tulee skottiviskin lisäksi tuoretta inkivääriä eli pitäisi olla terveellistä. Myös inkiväärinen appelsiinimarmeladi sisältää tulehdusta torjuvaa inkivääriä.

Olen laiska hyödyntämään puutarhamme raparperipehkoja, vain kiisseleitä mansikoiden kera niistä joskus teen. Tämä kuva voi innostaa ainakin raparperihillon valmistukseen.

Nyt valmistamme hillottuja keltavahveroita! Aikaa menee noin 50 minuutti + 1 vuorokausi tekeytymiseen jääkaapissa.

Tarjoile hillottuja keltavahveroita vaikka lihan kera pikkelsin, hillosipulin tai maustekurkun sijasta. Sienet säilyvät hyvin jääkaapissa noin 3 kuukauden ajan.

Noin 7,5 desiin:

1 l keltavahveroita (300 g)
3 dl etikkaa (12 %)
5 dl sokeria (noin 450 g)
1 palanen inkivääriä (40 g)
1 kanelitanko
0,5 tl kokonaisia valkopippureita
0,5 tl kokonaisia maustepippureita
5 mausteneilikkaa

Puhdista sienet. Sekoita etikka ja vesi keskenään kattilassa. Kiehauta ja keitä 2-3 minuuttia, kunnes sokeri on sulanut.

Kuori ja viipaloi inkivääri. Lisää liemeen sienet ja mausteet. Keitä kannen alla noin 30 minuuttia. Sekoittele silloin tällöin.

Kaada sienet ja liemi lämpimiin, hyvin puhdistettuihin purkkeihin ja sulje kannet tiiviisti. Anna jäähtyä huoneenlämmössä mutta laita ne sitten jääkaappiin. Sienet ovat syömäkelpoisia noin 1 vuorokauden kuluttua.

Samalla sivulla on muuten ohje herkkutatit oliiviöljyssä.

Tomaatti sisältää tunnetusti lykopeenia, tärkeää antioksidanttia. Lykopeenista tomaatti saa myös värinsä.  Keittämisen ansiosta lykopeeni muuttuu helpommin hyödynnettävään muotoon, mikä tekee pitkään kypsyneestä italialaisesta tomaattikastikkeesta erityisen terveellisen. Tähän perustuu myös se, että ketsuppi, jossa ei ole lisäaineita on terveellistä. Sen ainoa haitta on suola. Tomaatti on kuitenkin kymmenen syöväntorjujan listalla kera valkosipulin, joten niitä kannattaa ostaa syksyllä enenmmänkin ja säilöä kera valkosipulin ja yrttien.  Kuvassa basilika-tomaattiketsuppi, jossa suolan määrä on 0,5 tl 7 desiin. 

Ihana kirja, josta vasta nautimme alkupalat. Olen kuullut niin monen sanovan, mitä tekisi valtaisalle omenasadolleen tai kesäkurpitsoillleen tai kirsikoille. Tämä teos kyllä auttaa hyödyntämään koko sadon tai innoittaa ostamaan tuotteita satokautena kun ne ovat edullisia ja valmistamaan itse. Minusta itse valmistettu tomaattiketsuppi kera basilikan kuulostaa kotitekoisen terveelliseltä ja säilöjä nauttii. Ehkä nyt kevättalvesta kannattaa kurkistaa niihin pakastimiin...


Ruokakirjat Leena Lumissa

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

Yksinäisyys tuntui sitä kouraantuntuvammalta, mitä valoisammaksi vuodenajat kävivät. Työkään ei vienyt hänen ajatuksiaan niin kuin tavallisesti, hänellä oli hädin tuskin mitään tekemistä. Kesäkaudella hänellä oli normaalia enemmän vapaapäiviä. Kokonaisia lomaviikkoja, joita hän ei ollut pyytänyt eikä myöskän tarvinnut. Päiviä, joina ei tapahtunut mitään.

Kaiken lisäksi kesä oli ollut poikkeuksellisen lämmin, ja vaikka hän kävi mielellään rannalla, hän ei saanut yksin aikaiseksi lähteä mihinkään. kuin elämä olisi kaikonnut hänestä. Joinakin päivinä hän tunsi olonsa täysin apaattiseksi, eikä jaksanut tuolloin edes nousta sängystä. Eihän häntä kaivannut kukaan, hän saattoi yhtä hyvin jäädä sängynpohjalle. Mitä jos hän vain sulkisi silmänsä ja lakkaisi hengittämästä?

Mari Jungstedtin dekkari Joka yksin kulkee (Du går inte ensam, Otava 2015, suomennos Emmi Jäkkö) on kuin paluuta hylätyille poluille, sillä hyvästelin noin viisi vuotta sitten kolme pohjoismaista naisdekkaristia, joista olin ennen kovasti pitänyt. Oli vähän kuin pakko, sillä aloin sekoittaa heitä toisiinsa ja tuntui kuin lukisin aina vain samoja kirjoja. Anne Holtiin palasin nopeimmin ja hän olikn paussini aikani petrannut kovasti, sillä Kuollut kulma oli tosi hyvä. Mari Jungstedtin uusin sattui silmiini kirjaston uusien esittelyhyllyllä ja sain kirjan vain viikon laina-ajalle, mutta luinkin trillerin illassa. Edelleen pyörimme Gotlannin ah, niin idyllisissä maisemissa, on markkinoita ja jonkun unessa gotlanninponit juoksevat vielä villeinä ja vapaina, mutta nyt ei ole enää niin ruusumuurimaista kuin joskus ja juoni veti melkein Inger Frimanssonin tahtiin. Toivottavasti en ole spoilaaja, jos sanon, että jokin tai joku Jungstedtin uusimmassa dekkarissa Joka yksin kulkee tuo mieleen kirjan Varjo vedessä kera sen edeltäjän Hyvää yötä, rakkaani. Frimansson vain taitaa psykologisen jännityksen tiukemmin, mutta Jungstedt selvästi yrittää kruununprinessaksi.

Muureja nyt ei tietenkään voida täysin välttää Gotlannissa ja niinpä ensimmäinen pieni lapsi katoaa Södra Murgatanilla. Kolmevuotias Vilma katoaa. Äiti tekee töitään kauneusstudiossa ja keskittyy hetken liikaa ystävänsä Katjan iloiseen juoruiluun, mutta se hetki riitti jollekin. Komisario Karin Jacobsson alkaa tutkia tapausta kaivaten samalla esimiestään Anders Knutasia, joka kärsii traumaperäisestä stressistä vaimonsa Linen jätettyä hänet kahdenkymmenen avioliittovoden jälkeen ja kaiken päälle hän tuntee syyllisyyttä eräästä onnettomuudesta, joka tapahtui Gran Canarialla. Toipuminen ei näytä kovin vahvalta, sillä Knutas alkaa kokea outoja asioita...Edes lääkeet eivät auta.

Samanaikaisesti David Forss kokee avioliitossaan yllätyksen, jollaista ei ollut osannut kuvitellakaan. Kunnollinen Anna-vaimo on ihan eri ihminen, mitä hän on kaikki nämä vuodet luullut, ihan vieras ihminen! Anna on kuitenkin Davidin huolista pienimpiä, kun heidän pieni Heidinsä katoaa markkinoiden humussa...

Pienessä Visbyssä katoaa kaksi lasta lyhyellä aikavälillä ja komisario Karin Jacobssonilla on nyt ensimmäistä kertaa vastullaan näin ison tapauksen tutkinnanjohto.  Lehdistö painaa päälle ja kadonneiden lasten vanhemmat ovat epätoivoisia.  Pahin oli erään tomittajan lehdistötilaisuudessa esittämä kysymys: "Mitä tapahtuu, jos jälleen uusi lapsi katoaa?”

Ajatus oli käynyt hänenkin mielessään. Mitä jos lisää lapsia katoaisi? Mitä jos tekijä oli jo valinnut seuraavan uhrinsa, seuraavan perheen?

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut. Minun keskitysleiritarinani

Sinun kirjelappusikin tuli liian myöhään. Puhuit siinä varmaankin toivosta ja rakkaudesta, mutta minussa ei enää ollut inhimillisyyttä, olin tappanut sen pienen tytön, kaivoin kuoppaa kaasukammioiden vieressä, jokainen eleeni vei pohjan sanoiltasi ja hautasi ne. Olin kuoleman palveluksessa. Olin työntänyt sen kottikärryjä. Nyt pitelin sen lapiota. Kirjelappuun raapustamasi sanat livahtivat tiehensä, vaikka luin ne varmaan moneen kertaan. Puhuit niissä maailmasta joka ei ollut enää minun. Olin menettänyt kaikki kiintopisteeni. Muistin oli hajottava pirstaleiksi; jos sitä ei olisi tapahtunut, en olisi pystynyt elämään.

Ranskalaisen Marceline Loridan-Ivensin yhdessä ranskalaistoimittaja Judith Perrignon kanssa kirjoittama Isä, et koskaan palannut. Minun keksitysleiritarinani (Et tu n´es pas revenu, Gummerus 2016, suomennos Marja Luoma) on vähäisistä 112 sivuistaan huolimatta yksi koskettavimpia leiritarinoita. Ranskalainen kirjallisuuslehti Lire valitsi kirjan vuoden 2015 parhaaksi elämäkerraksi ja sille myönnettiin Jean-Jacques Rousseau –palkinto parhaasta omaelämäkerrasta samana vuonna.

Isä, et koskaan palannut on kuin nuoren tytön huuto isälle tähtiin. Nyt jo yhdeksääkymmentä lähestyvä Marceline haluaa tavoitella viimeisiä muistojaan isästä sekä samalla heidän yhteisestä leirikokemuksestaan. Muusta perheestä ei leiritarinassa puhuta, he tulevat kuvaan leirien jälkeen ja heidän kanssaan, etenkään äitinsä kanssa, Marceline ei koskaan voinut jakaa tapahtunutta. Isä oli aikoinaan Nancyn neuletehtaan omistaja ja johtaja. Hän rakasti Ranskaa ja lopulta osti sieltä linnan. Ei pröystäilläkseen, vaan antaakseen perheelleen juuret, asettuakseen. Hänellä oli ranskalainen nimi ja puolalaiset juuret olivat jossain kaukana menneisyydessä, kunnes heidät vietiin.

Isän ja tyttären kohtalon yhdistivät lopullisesti Auschwitz ja Birkenau. Kaksi leiriä, joiden välillä on oikeasti matkaa vajaa kolme kilometriä. Isä määrättiin Auschwitziin ja Marceline Birkenauhun. Oli äärimmäisen harvinaista, että vangit pääsivät liikkumaan leirien välillä. Isä kuitenkin onnistui kerran lähettämään tyttärelleen viestin, josta tytär ei muista muuta kuin alun ”Rakas pikku tyttöni” ja allekirjoituksen ”Shloime”, joka oli isän puolalainen nimi ja sekin kirjoitettuna jiddišiksi. Isä oli tahtomattaan palannut synnyinseuduilleen ja halusi nyt kaikellaan tunnustaa juutalaisuutensa paikassa, jossa juutalaisia ei pidetty ihmisinä, sillä he olivat vain kappaleita, ”Stücke”.

Lukuina Ranskasta vietiin Auschwitz-Birkenauhun 76 500 juutalaista, joista palasi vain 2 500. Marcelainen isä ei ollut palanneiden joukossa. Selviytyneistä elossa on enää 160. Miksi viisitoistavuotiaana leirille joutunut Marceline sitten selvisi? Siitä on tietysti kiittäminen nuoruutta, tuuria ja sitä outoa hetkeä, jolloin krematorioon 5 johtavalla tiellä illalla vähän kuuden jälkeen tapahtui kohtaaminen, jolloin tähdetkin värähtivät pystyssä olevien ruumiiden katsellessa...

Marceline Loridan-Ivens on hyvin kiinnostava persoona ja minusta erityisesti jotenkin ranskalaisella tavalla. Ranska on muuttanut häneen, vaikka hän onkin todennut, että sekään ei ollut sellainen kansojen sulatusuuni, mitä isä oli siltä odottanut. Marceline on vahva ja suora tunteissaan. Hän ei kaihda sanomasta, vaan kertoo leiriltä nyansseja, joista ei useinkaan puhuta. Hän myös peilaa nykymenoa menneisiin. Jotenkin ei ole ihme, että hän antautui elokuva-alalle, jonka kautta palasi käymään Puolassa vuonna 1991. Hänet oli kutsuttu Varsovan elokuvafesitvaaleille esittelemään elokuvaa Une historie de vent, Tuulen tarina. Hän suostui ehdolla, että pääsee käymään Auschwitz-Birkenaussa. Siellä Marceline huomasi miten lähellä toisiaan he olivat isän kanssa olleet.  Kaikki palasi hurjana mieleen, syttyi tuleen ja Marceline löysi laverinsa ja asettui sille. Kymmen vuotta myöhemmin hän teki leirikokemuksista elokuvan, jonka piti kertoa leiritarina heille, jotka eivät sinne olleet joutuneet, vaikka sitä oli tuskin mahdollista käsittää leirit koneneenkaan.

Kostoksi kauheille ajoille Marceline on kuitenkin halunnut elää ja nauraa. Niin isäkin halusi hänen tekevän. Kerran kuukaudessa hän syö päivällistä yhdessä eloonjääneiden ystäviensä kanssa. Leiri ei jätä heitä, mutta pöydästä kaikuu nauru ja vilkas puheensorina. Jossain vaiheessa nostetaan malja Shloimen ja hänen rakkaan tyttärensä Marcelinen tarinalle. Sitten heille kaikille...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Jenni/Kirjakirppu  Kirjan pauloissa  ja Lukuneuvoja

Elämäkerrat Leena Lumissa

Vainojen kirjat Leena Lumissa

Kirja, jota Ihana Kirjastotäti ei voi unohtaa...

Tänään oli monenmoista, mutta ainakin tintit laulavat jo kevättä ja valon määrä on kasvanut. Koska en saa mihinkään nyt kiinni, teen vähän sitä ja sitten vähän tuota, päätin noutaa omasta lähikirjastostani, Säynätsalon kirjastosta, jonkun dekkarin ja otin samalla yhden muunkin kirjan. Siinä tuttavallisesti tiskiin nojatessa aloin jutella Ihanalle Kirjastotädille Tiiulle (nuori ja kaunis!), että olen Linnuntien ja Kotiinpaluun jumissa: Nuo kirjat jäivät minuun. Hän katsoi minua ja totesi, että hänellä on yksi kirja, joka jäi häneen. Tauko. Päässäni allkoi kulkea nauha kirjoista, jotka joskus tulevat olemaan listalla Blogini Unohtumattomat! Ja sieltä se sitten häneltä tuli, yksi niistä, joita minä eikä hän voi unohtaa:

Delpihe de Viganin Yötä ei voi vastustaa

Kirjat ovat siltoja. Se yhteys siinä, katse ja vahva kokemus, jonka kirjasta olimme saaneet, tuollaiset hetket ovat niitä, jolloin tajuaa, miksi joskus ei jaksa kuin samoilla aalloilla olevaa. On niin mahtavaa, että joku tajuua, ymmärtää sanoitta. Ei tarvitse inttää mistään. Se on siinä ja piste.

Tulipahan yksi tekemätön työ taas valmiiksi: Nyt sain de Viganin kirjan vihdoinkin tilattua omaksi. Jotkut kirjat vain pitää omistaa.

Kohta Tikkurilan maalia sävy Pioni taas suditaan. Ei riittänyt vanhojen vuonna koivu ja tähti hankittujen ruokapöydän tuolien maalaus, eikä minun sallita sutia takan näkyvää takkahuoneessa asuvaa sivustavedettävää pinkiksi, mutta meillä on ruskeita '50 luvun tuoleja, jotka lapsuudessani olivat valkoisia, nyt ne ovat tummaksi lakattuja, joten ensin vähän hiontaa. Tuolit ovat sellaisia kaarevaselkäisiä ja vähän fiinimpiä kai, mutta niistä tulee osa kodin pehmennystä eli en hae täydellistä sisutuslehtikotia, vaan country&cosy. Tässä näette mitä Lily Francoise on saanut aikaan pinkeillä tuoleilla:

Näyttää tosi kivalta ja tässä melkein alkaa odottaa pöydän kulumista...

Tässä tuoliemme uudet tuulet jutusta Tuumailua ja tuunailua  ja jatkoa seuraa.

maanantaiterkuin
Leena Lumi

Monday, Monday

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Joskus mietin, miten olisi käynyt, jos olisimme jatkaneet samaan tapan. Emme olisi tapailleet, vaan pelkästään jutelleet puhelimessa. Joskus pohdin, olisiko se ollut viisainta. Ajatella, jos me olimme silloin onnellisillamme, kun tulevaisuudentoiveet olivat suurimmilllaan ja arki enimmäkseen kaukana poissa. Aikana ennen turvakodin perustamista, seksiä, muuttumista siksi kummalliseksi pariskunnaksi, joka nukkui erillään riideltyään siitä,  pitääkö ostaa ekologisesti viljeltyä kahvia vai ei. Jos olisimme pitäytyneet puhelinkeskusteluissa, suhde olisi ehkä toiminut. Puhuimme tuntikausia ja minusta tuntui kuin sanamme olisivat aukoneet aivoistani sopukoita, joita en ollut käyttänyt vuosiin.

Jonas Hassen Khemirin kolmas suomennettu teos Kaikki se mitä en muista (Allt jag inte minns, Johnny Kniga 2016, suomennos Tarja Lipponen) on ollut mediassa esillä niin paljon, että kohina suorastaan häiritsi.  Nollasin itseni, aloitin kuin ei mistään ja kukaan ei saanut enää tulla August-palkitun kirjan ja minun väliin!

Kaikki se mitä en muista keskittyy kaikellaan minäkertojan kautta löytämään selitystä ystävänsä Samuelin odottamatomaan kuolemaan. Hän haastattelee heidän yhteisiä ystäviään ja tuttujaan, myös vähemmän tuttuja ja aikoo kirjoittaa tapahtumista kirjan. Mitä pidemmälle ystävien kertomukset etenevät, sen selvemmäksi käy, että kaikilla on oma totuutensa. Jokaisella on oma subjektiivinen näkökulmansa, mikä johti mihinkin. Ja kuinka olisi käynyt, jos ei sitä ja tätä olisi tapahtunut sen ja sen kanssa.

Khemirin tyyli oli minulle helppo, vaikka kirjailija ei kerro kuka kulloinkin on äänessä. En tiedä, mistä se tieto tuli, valui...että tiesi, millon puhuu Pantteri, milloin Samuel, Laide tai...Pidin tuosta tavasta kertoa näin. Kuolen puuduttaviin dialogeihin, joissa koko ajan joku sata kertaa ’sanoo’ tai ’kysyy’. Siitä ei Khemirin kanssa ollut pelkoa. Ihastuin eri näkemyksiin jo katsoessani kaksi tuotantokautta sarjaa The Affair, jossa tosin katsojalle annetaan nimi, kenen näkökulma on vuorossa, mutta sama tilanne nähdään  ihan erinä riippuen kertojasta. Kokonaisuutena Khemirin tarinan kokee särjettynä peilinä, jossa sen palaset kuiskivat omia tarinoitaan ehdottomina totuuksina.

Sitten hänen levottomuutensa. Aloin hermostua siitä, ettei Samuel voinut olla rauhassa, ottaa hetkestä kiinni, vaan ajoi aina takaa seuraavaa kokemusta. Hän oli jotenkin itsekeskeinen, aina oli kyse hänen kokemuksistaan, hänen muistoistaan. Ei koskaan kenenkään muun.

Kirjan henkilöt ovat ruotsalaisia toisen polven maahanmuuttajia, jotka kuitenkin omalla tavallaan elävät  yhteiskuntaa yhteiskunnassa. Toiseus on läsnä muistoissa, suvun kielessä, jopa arabian eri murteissa sekä hämmentävässä irrallisuudessa, joka ei ole vain nuoruutta. Juuret ovat vasta ilmajuuria, herkkiä irtoamaan, hankalia vahvistumaan tietyn asettumisen rauhan puttuessa.

Khemirin kirjailjaäni on tyylikäs huolimatta runsaista puhekielisistä ilmaisuista. Niitä ei melkein edes huomaa upotessaan todistajien kuulemisiin. Kirjan jännite oli minusta alussa vahvempi eli luin noin puoleen väliin miltei hengittämättä odottaen suurta, kokoavaa draamaa, sellaista kliimaksia, joka olisi sekä paljastanut totuuden muuntelijat, että tehnyt Samuelista kiinnostavamman. Koska Samuel oli Samuel loppuun asti ja vähän kaikkien kanssa eri, odotin kirjailijan itsensä hyppäävän tarinan tehostajaksi. Hänestä olisi voinut tulla se superliima, jolla peilin sirpaleet koottaisiin näyttämään Samuelin kohtalo sellaisena kuin se tapahtui. Koska Drama King ei puuttunut peliin, Samuelin kohtalo jää koskettamaan oudon vähän.  Tässä kohtaa tuli mieleen, että niin tyylikäs ja tavallaan hirveän täydellinen kuin tämä teos onkin, sille olisi ollut taikaa ripaus Julian Barnesin kirjasta Kuin jokin päättyisi. Barneskin kirjoittaa muistamisesta, unohtamisesta, muistojen muuntumisesta vuosien myötä, mutta emmekö me lopultakin haluaisi nähdä sen todellisen peilin heijastuksen  vaikka se satuttaisikin?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena  Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi  Omppu  Tuijata. Kulttuuripohdintoja

-tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä...

-tulisit vaikka tuskassa
 sydänyön hetkenä
 niin että pimeys verhoo itkun
 tulisit ahdistukselta salaa
 vailla sanojen tai 
 seurustelemisen velvoitusta
 kuin ottaisit lomaa itseltäsi

 ja minä
 ottaisin sinut vastaan pimeässä 
 siirtäneenä itseni syrjään
 vailla kasvoja kuin yö
 kuin ei-kukaan
 vain yötä ja hiuksia

 painautuisit minuun
 lievittäisit itsesi minussa
 antaisit minulle lievityksen
 ja lähtisit hiljaa
 puhdistuneena liiasta tuskasta
 kuin minä, yö

- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella. Valitut runot 1942-1985 (WSOY 1988)
kuva Chagall

Maalla, tuplajumia, papusoppaa, lettuja, unelmia ja lumen visiittiä

Ostin tammikuun Maalla -lehden vasta nyt, kun olin unohtanut...Lehden ensimmäinen juttu kertoo Saaripalstan Sailasta. Juttu Myrskyluodon Saila on kiinnostava ja inspiroiva! Sailan sisustus on mielestäni just sellaista kodikkuutta, jota olen yrittänyt itsekin luoda, sillä funkkis on hyvästelty yhtä ruokaryhmää lukuunottamatta. Ihana tapetti Sailalla!

Muistatte ehkä kun kerroin viisi vuotta metsästäneeni tällaista kukkapöytää ja sitten äiti löysi Luvian torilta myyjän, joka pystyi toimittamaan yhden tällaisen. Muitakin oli, mutta niissä ei ollut lasista kukkahyllyä. Maalla -lehdessä on nyt kuva samanlaisesta ja siinä lukee, että 'klassikko toimii aina''. Tällainen rottinkinen kukkapöytä, leveys 80 cm, on saatavana 139 eurolla annansilmat.fi

Onnenpensaita odotellessa huomaa ajautuvansa monenlaisiin jumeihin kuin myös unelmiin. Nyt kun luin niin hyvän kirjan kuin Kotiinpaluu, olen kirjoitusjumissa. Teksti pakenee. Siis olen, kun muuta en voi. Toinen jumini on nyt niskat: Olen hyvä neuvomaan toisia niskajumpassa ja itse jouduin sellaiseen kun unohdin viikon ajaksi hyödyllisen jumppani. Olen tuplajumissa! Toisaalta olemme istuneet Vapaaherran kanssa tuntikausia takkahuoneessa kynttilöiden valossa puhumassa unelmiamme auki. Onhan niitä sinisiä unelmia aina pöydälle nostettu, mutta nyt kun kaikki peilautuu vasten kaivattua uutta koiruutta, olemme todenneet reiluudeksi sekä pientä karvapalleroa että itseämme kohtaan, elää reissu-unelmamme todeksi.  Se tarkoittaa meillä viikkojen, seuraavaksi kuukauden poissaoloa, joten hyvästi vielä karvapallero siellä jossain...♥

Kovan ja pitkän pakkaskauden jälkeen saimme vihdoin lunta. Monta päivää oli todella kaunista, sillä en muista milloin puissa olisi ollut yhtä paksu kuura. Varjoliljat talventöröttävät alapuutarhassamme ja toivon pääseväni jo tänä vuonna tekemään niistä juttua tänne  Olen myös aika täpinöissäni, sillä onnistuin viime suvena varsin hyvin nurmikon kadottamisprojektissani. Kun palasimme reissusta lokakuun lopulla, eräät unikot kukkivat vieläkin. Ne kukkivat itse asiassa marraskuun ekalle viikolle asti, joten onneksi, onneksi kotona on jo muutama siemenpussi varalta ja lähtö Viherlandiaan koittaa kohta! Kerron niistä enemmän, kun saan kuviakin mukaan.

Hernekeitto eli papusoppa on nyt valmista eli nauttimaan. Herkinkin vatsa kestää, kun keittää sitä tunteja ja itse en enää nauti tämän kanssa tuoretta ruisleipää. Leena Putkosen Superhyvää suolistolle! tästä vähän varoitteli, mutta jokaisen pitää itse testata omat juttunsa.

Jälkkärinä lettuja omilla mansikoilla, joita vielä riittää.

Seuraavakin Maalla -lehti on ostettava, sillä siinä on koukuttava juttu Pihavaja kesähuoneeksi. Eipä muuten, mutta epäilen, että kuva on just siitä kesähuoneesta. Tämän koukku on tuo käsintehdyistä tiilistä valmistettu seinä vai onko tuo peräti korsteeni...Ovatkohan nuo valkoiset kukat leijonankitoja, joita aikanaan kovastikin kasvatin 11-vuotiaana 4H-kerholaisena. Onko niitä valkoisenakin!

Kovin näyttävät kesyiltä kolmekymmentävuotta aviossa olleet tässä kuvassa, mutta sisäinen levottomuus palaa kuin tuli...

Mitä sille voi, jos sielussa jo kukkivat kesälumipisarat kuin lunta uhmaten!

torstaitunnelmin
Leena Lumi

Mysteriet

Vainojen kirjat Leena Lumissa

Haluan nyt tuoda Teemakirjastooni erilaisia vainojen kirjoja, joita olen vuosien aikana blogiini lukenut. Osa on faktaa, osa on fiktion kautta faktaa, osasta kirjoja joku voi ihmetellä, 'mitä se tänne kuuluu?' No, on niin monenlaisia vainoja ja kun kirjan lukee, voi aueta, kuka on vainon uhri. Vainon uhri, voi hyvin olla vaikka lapsi, joka joutuu niin kovan sparraamisen kohteeksi, että hän ei siitä selviä. Tai nuori nainen, joka myydään seksiorjaksi vailla mitään toivoa selvityä elävänä pois. Maailmassa on monelaisia vainottuja, eläimet mukaan luettuna, mutta tämän nyt aloitin ja tätä voi sitten sekä korjailla että jatkaa. Eräät lukijani saattavat kaivata tähän joitakin kirjoja, mutta heille tiedoksi, että vaikka olen aina päättänyt karttaa sotakirjoja, onkin niitä tullut luettua yllättävän paljon, joten niistä tulee sitten oma teemaryhmänsä. Tiedän, että sotien ja vainojen polut risteävät, joten nämä valinnat ryhmiin ovat vähän sellainen viiva, jonka piirrän hiekkaan ja jonka seuraava aalto jo pyhkii pois...

Herta Müller: Ihminen on iso fasaani

Herta Müller: Matala maa

Herta Müller: Sydäneläin

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

Mitchell G.Bard: Kristalliyö

Rani-Henrik Andersson, Markku Henriksson: Intiaanit - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Anne Kuorsalo, Iiris Saloranta: Sodan haavoittama lapsuus

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon

Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen, Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

Julie Orringer: Näkymätön silta

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Richard Powers: Laulut joita lauloimme

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja

Audrey Magee: Sopimus

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

Delphine Minou: Nojoud, 10 vuotta, eronnut

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Katja Kettu: Yöperhonen

Eveliina Talvitie: Hieno vai huono. Nainen jolla on maine

Elif Shafak: Kunnia

Philippe Claudel: Varjojen raportti

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Maxim Leo: Talviuni Berliinissä

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut

Terhi Rannela: Frau

Miriam Gebhardt: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä 

Aris Fioretos: Mary (Mary, Teos 2016, suomennos Liisa Ryömä)

Max Manner: Kadotettujen kahvila (Arktinen Banaani 2018)

Mark Sullivan: Palavan taivaan alla (Beneath a Scarlet Sky, Sitruuna kustannus 2019, suomennos Seppo Raudaskoski)

Fernando Aramburu: Äidinmaa (Patria, WSOY 2020, suomennos Sari Selander)

Sofi Oksanen: Samaan virtaan Putinin sota naisia vastaan (Like 2023)

Sytytetään  kynttilä vainojen uhrien muistolle!

"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."

"Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen."

"Ne jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä."

- George Santyana -