Valkoisesta puutarhasta yhdellä tipulla

Sattuneesta syystä kirjarintamalla on nyt hiljaista: Luin yhden hyvän ja sen saa julkaista vasta 20.7., aloitin eilen toista ja kun olin lukenut jonkin matkaa jopa Lumimiehelle ääneen erästä kohtausta, huomasin, että sen saa julkaista vasta elokuussa. Käännyin kirjaston puoleen, jossa muuten nyt kesäaikana ainakin palvelee ihan Ville Valon näköinen komistus, ja löysin tiiliskiven, jonka olen aikonut lukea jo kauan sitten eli nyt otan vapauden nauttia kirjastani hitaasti ja tarjoilen teille vaikka kukkia.

Vaatimaton kuupuutarhani alkoi aikanaan valkoisella lupiinilla ja onneksi se on viihtynyt ja lisännyt kukkiaan, vaikka hitaasti.

Sen sijaan toiseksi istutettu valkoinen akileija on nyt kadonnut monta vuotta upeasti kukittuaan tästä kohtaa, mutta muualla sitä on kiitettävän runsaasti.

Valkoinen Iris Sibirica onneksi on toipunut monista siirroistaan ja on nyt erityisvaalinnan kohteena. Mikäli alkusuvi olisi ollut normaalin lämmin, kuvassa näkyisi iiriksen takana valkoinen juhannusruusu, josta vasta nyt aukeavat ensimmäiset kukat.

Tässä lähistöllä kukkii myös yön kuningatar eli valkolehdokki, joka ei lisäänny, mutta onneksi ei vähenekään.

Sissinghurstin linnan valkoisen puutarhan tyyliin, pihallamme kasvaa nyt myös valkoista maitohorsmaa, jota aion siirtää kuupuutarhaani, johon samalla siirtyy juuri tältä paikalta 

valkovuokkoja eli minikuupuutarhani kukinta aikaistuu.

Tämä vuokkorykelmä vain lisääntyy kallion reunan kosteikossa, kuten toivon käyvän valkoiselle horsmallekin.

Kuupuutarhan alku oli tällainen. Edelleen tähän kohtaan alapuutarhaa tullaan tuon takana kukkivan valkoisen Holger Isabella syyreenin ohitse. Ja kuvassa oikealla kukkii nyt

valkoinen särkynyt sydän, jolle viime talvessa oli jotain rankkaa tai sitten kylmässä alkusuvessa, sillä ei mitään lisääntymistä, mutta onneksi ovat elossa!

Voitte olla varmat, että kun saan varjoliljat lisääntymään, raaskin siirtää niistä osan kuupuutarhaan. Olen kuullut jopa ihanan huhun, että varjoliljat lisääntyisivät itsestään...,mutta täsmäistutus on täsmäistutus. Sitä voin soveltaa mihin vain, paitsi en sormustinkukkaan, joka valitsee itse paikkansa. Eikä sille taitaisi olla riittävästi valoakaan kuupuutarhassa, jossa jättimäisten lehmusten katveessa on pärjättävä iltapäivästä iltaan valolla eli puolivarjossa.

Pidän valkoisista kukista erityisesti, mutta en voisi ajatella, että koko puutarha olisi valkoisia kukkia, vaikka mieheni väittääkin, että ostimme yli kolmekymmentä vuotta sitten valkoiset syreenit valkoisella talolla. Pidän paljon myös sinisistä ja vaaleanpunaisista kukista ja joskus joku vahva punainenkin on poweria. Valkoisia kukkia vain todella rakastan...

Kuin vartiosotilaat lupiinit vahtivat muistelulehtoa. Takana näkyy puistonpenkki ja siinä vieressä on ensimmäisen noutajamme hauta. Keväällä tässä pärskyy iloinen puro ohitse, toivon sen ilahduttavan tähtiin asti uskollista ystäväämme.

Lehtosinilatvaa voisin siirtää myös kuupuutarhaan valkoisena, mutta annan sen päättää itse. Sitä kasvaa meillä yltäkyllin, joten eiköhän eräänä päivänä...

Kun kaikki edellä mainitut kukat ovat jo lakanneet kukkimasta, jatkaa alueen vasemmalla puolella, vähän juhannusruusuusta talolle päin, mustilanhortensia.

Oikealla valkoista vahtia pitää kuutamohortensia, jonka siirsimme etupihalta pois jonain kuumana kesän päivänä. Hyvin se toipui ja sain tilalle paikan kokeilla muita hortensioita.

Melkein joka suvi olemme saaneet nähdä kirjosieppoperheen yhteenmenon, kuulla niiden laulun, nähdä pöntön varustamisen ja seurata sitten huolehtivan parin touhuja, kun poikaset ovat kuoriutuneet. Joka vuosi myös, kun vanhemmat ovat jo kyllääntyneet hommiinsa, on yksi poikasista halunnut jatkaa mukavaa peräkammarin pojan/tytön elämää täyshoidossa. Nyt tällä tyypillä olikin niin tomera sisko, että se tuuppasi mukavuudenhaluisen matkaan. Siihen se sitten räpisteli meidän ikkunan alle ja kuten ilmeestä voi huomata, kiitollisuus ei ole maailman palkka:) No, emo ruokki tätä siinä jonkin aikaa ja iltapäivän aikana oli lapsi kai jo toipunut järkytyksestään ja kadonnut vähintäinkin lehtomme saniaisten suojiin.

kuupuutarhaterveisin

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Vihdoinkin juhannusruusut! Eikä kirvan kirvaa tänä suvena 2017.

Yli vuorokauden on satanut kuin tulva olisi tulossa, mutta nämä vain tykkäävät nyt.

Muissakaan ruusuissa ei ole kirvoja, joten nyt on sitten todellinen ruususuvi♥

Siis sillan kupeessa, valkoisen puutarhan osana...

Valkoisen puutarhan lähellä, aika tarkkaan keskellä lehtoa, tuoksuu jasmiini.

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä, ei haavoita...

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
ei haavoita silmänluontinsa syvä,
ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra,
pään painaa olkahan lemmityn miehen,
elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,
hänet kiertää katseella hyväilevällä,
niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,
ja heittää maailman yli yön hunnun
ja tunteen ja rakkauden tunnun.

Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin hän saattaa iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra
ja itse sun haavojasi haikeimmin surra.

Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.

- Eino Leino .
L. Onerva Eino Leino Toinen toisillemme (Otava 1986)
kuva Albert Edelfelt

Akileijan lumoissa!

Sydämeni kyllyydestä rakastan akileijoja. Ne saavat kasvaa missä ikinä haluavat. Tämä yllättäjä nousi päivänliljan lehtien sisältä kuten viime vuonnakin, mutta on nyt aivan erilainen

eli tässä sama kuva ja preciis sama paikka kuin suvella 2016. Yllättäjien sukua.

Kerään näitä kuvia viedäkseni aina vähän erilaisia akileijoja niiden tiedostoon Akileija on keijukukka

Maud Montgomery on kirjoittanut erääseen kirjaansa, että akileijat tuovat keijut puutarhaan.

Myönnän, että en erota meillä kasvavia lajikkeita ja sitä vaikeuttaa sekin, että toin aikanaan lehtoomme sekä japanin- että alppiakileijaa, joten risteymiä lienee.

Näitä kasvaa nyt kaikkialla kukkapenkeistä etupihan villikukkaniitylle.

Ja tässä sinistä puutarhaa kirsikkapuun ympärillä. Jatkan kuvaamista. Luulin nähneeni mustan akileijan, mutta kun oikein tarkasti katsoin se olikin vain hyvin tummansininen...

puutarhaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Tämä kuva on toisesta niistä siemenpusseista, jotka ostin tiistaina Viherlandiasta. Lord Nelson 'Winky Double Red White'. Päätin istuttaa heti oli kuun asento oikea tai väärä. Jestas kun avasin pussin, tajusin ostaneeni elämäni kalleimmat siemenet: Melkein euron kipale. Ja äiti taisi ostaa vähän enemmän. Ei voinut nähdä pussin sisälle, mikä minipussi siellä oli ja olisi oikeasti pitänyt laskea oliko siemeniä seitsemän vai kymmenen. Suurin odotuksin istutin♥ Miten tuo punavalkoisuus nyt niin houkuttaakin...(2019)

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina

Olin syntymästäni saakka Janten lain leimaama ja yhtä omaperäinen kuin lyhtytolppa minkä tahansa ruotsalaisen pikkukaupungin nimettömällä torilla. Suurta kirjallisuutta? Henkilöitä jotka erottuvat joukosta? Sillä saralla minulla ei ollut yhtikäs mitään annettavaa.

Mattias Edvardssonin trilleri Melkein tosi tarina (En nästan sann historia, Like 2017, suomennosTiina Ohinmaa) osui minulle mitä suurimpaan dekkarinälkään, joten rikoin omaa lakiani ja annoin tarinan viedä aamukolmeen. Alussa ihmettelin, että miksi tätä, kirjoittamista ja valittamista kirjoittamisesta, sillä kirjan päähenkilö Zackarias Levin, Zack, kirjoittaa kirjaa kahdentoista vuoden takaisista tapahtumista samalla kun muuttaa äitinsä helmoihin asumaan ja synkistelee kuin koko maailma olisi jotain hänelle velkaa. Hän kiukuttelee äidilleen, hän ei ole kiitollinen mistään, hän on sellaista sarjaa, josta en niin syty etenkään kun masiskausien kanssa vaihtelevat ylettömät kirjailijuuteen liittyvät egoilut:

Menestyksen avain piili kokeellisuudessa. Loisin jotain ainutlaatuista, jotain upouutta, joka erottuisi kaikesta aiemmin kirjoitetusta. Pahin pelkoni oli tylsä ja toisteinen teksti. Tarinoilla jotka oli jo kerrottu, sanoilla jotka oli jo muotoiltu ei ollut olemassaolon oikeutta suuressa kirjallisuudessa. Minä murtautuisin ulos kaikista kehyksistä ja perinteistä.

Näin meidän ’suuri’ kirjailijamme, eikä edes ollut aineissa. No, miten sitten onnistuu kirja Syytön murhaaja, jonka on tarkoitus puhdistaa vankilasta vapautunut Adrian kuuluisan kirjailijan Leo Starkin murhasta, vaikka ruumista ei edes ollut vielä löytynyt. Se onnistuu erinomaisesti! Kirja kulkee vuosien 1995-1997 tapahtumissa ja Melkein tosi tarinassa saamme Syyttömän murhaajan väleihin vuotta 2008, jolloin vanha jengi on taas koossa ja alkaa paljastua yhtä ja toista. Myös sellaista, jonka takia aloin melkein pitää Zackista, sillä löysin hänen kipupisteensä ja niistä yksi oli Betty. Napakoin oli Zackin äiti, joka repäisi aikamiespoikansa maanpinnalle, kun tämä alkoi liikaa liidellä. Tilanne ei ollut Zackin luovalle työlle kaikkein otollisin, sillä sehän söi itsetuntoa:

Olin 32-vuotias ja täysin riippuvainen äidistäni. Rahat olivat loppu ja uskalsin tuskin ajatella ikkunallisten kirjekuorien pinoa, joka minua odotti jossakin Tukholmassa, tai viestien tulvaa, jonka entinen vuokraisäntäni oli jättänyt puhelinvastaajaani. Olin 32-vuotias orja, en päässyt edes ulos kylästä ilman äidin hyvää tahtoa.

Tämä on niin Zackin itsesäälistä liioittelua, että...kysehän on tietysti vain luvasta saada käyttää äidin autoa, joka hänelle kyllä suotiin, mutta marmatuksen kera. Niin, on vuosi 2008 ja jälleen he ovat koolla, Zack, Adrian, Betty ja Fredrik. Ja kun Zack on aloittanut kirjansa tapahtuu yllättävä löytö, joka toimii primus motorina Zackin kirjoittamiselle ja lukija saa huomata aikamatkustuksessa kahdentoista vuoden päähän, että ehkä Zack olikin vain estynyt, kipuileva ja kiltti poika verrattuna erääseen toiseen...

Melkein tosi tarina toimii erittäin hyvin. Nyt kun on muotia kuljettaa kahta rinnakkaista aikajaksoa romaaneissa, Edvardsson onnistuu upeasti. Takaumat erottuvat kuin neonvalo pimeässä Zackarias Levinin Syyttömän murhaajan luvuista. Ennalta-arvattavuuden kirous ei osunut nyt kohdalleni eli jännitys säilyi loppuun asti ja jotenkin vain...tämä on mitä täydellisin kesädekkari.

Illalla menimme Nytorgetille, lähelle lainaamaani kämppää. Ilta jatkui pitkään ja hilpeänä ja melkein kuin ennen vanhaan, paitsi paremmin. Suljimme kuluneen vuoden hakasulkeisiin ja painoimme deleteä. Oli uutta puhuttavaa, edessämme avautui vielä taivaltamattomia päiviä, uusi aika täytettäväksi elämällä, uusi totuus kirjoitettavaksi.

*****

Tästä ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin ja Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Juhannuksen jälkihehkua

Juhannus 2017 jää muistiin paitsi elämäni sateisimpana myös hauskimpana aikuisiällä. Nuoret koirineen viipyivät viisi päivää ja niihin päiviin mahtui monenlaista...

Lumimies ja vävypoika Sami korjasivat huonosti vetävän takan kuntoon. Sitä kesti osa aatosta ja melu oli hirmuinen. Me tytöt viihdyttiin kera koiruuksien ulkona nauttimassa tyttöjutuista ja kuohuvasta.

Sitten miehet grillasivat sekä täytetyt herkkusienet että

grillipihvit ja marinoidut veneperunat. Tomaattisalsan sentään tein minä:) Herkkusienet muuten tekivät nuoret, joten osallistuivat hyvin remonttiin, aaton ruokailuun ja vielä myöhempiinkin juttuihin. Aika hyvin mentiin juhannusruokia tahtiin.

Miehet eivät oikein tykkää, että aletaan kuvata ruokia, koska ne jäähtyvät. Kiireimmän kaupalla sain kuvattua yhden herkkusienisatsin. Erittäin hyviä minusta olivat mustapippurijuustolla täytetyt. Sadekuuron takia liinatkin vaihtuivat tiheään, mutta sisupusseina olimme kaikki ateriat ulkoruokinnassa paitsi sitä, kun kokeilimme miten takassa nyt paistuvat makkarat parinkymmenen vuoden jälkeen. Hyvin paistuivat ja maistuivat.

Oravat yläterassin toisessa päässä ja me toisessa. Hieman Dina ja Taika niitä hämmensivät, mutta nopeasti tottuivat. Huomatkaa, miten köynnöshortensia nousee jälleen kukkimaan terassin seinien yli.

Sen lehtien suojassa uskaltaa Pikkupikkukin tulla pähkinöille.

Tässä kuvassa ovat mukana sekä pieni villakoira Dina että sheltti Taika, mutta just kun onnistuin kuvaamaan, Dina alkoi touhuta muuta, eikä näy kuvassa. No, koiruudet ovat tulossa meille elokuussa pitkälle lomalle, joten kuvataan silloin molemmat. Kuten kuvan oikeasta reunasta huomaatte, unelmani köynnöshortensiaan peittyvästä kivitalosta alkaa toteutua.

Apen ja vävyn hyvin ansaitut drinkit, joiden nimi voisi minusta olla Midnight Sun värin puolesta. Nuorten drinkkitarjoilu on oikeasti San Fransisco ja maistuu suvelle. Huomatkaa sateenvarjot ja kierrepillit:)

Äiti ja tytär♥

Koko poppoo! Lumimieskin saa pidellä selfiekeppiä....:)

Juhannuskukkakimppu omasta lehdosta. Kiitos sateiden syyreenitkin pistivät parastaan ikinä

Isabellansyreeni Holger, valkoinen, ympäröi molempia terassejamme ja

kalliolla kulleroita tulvillaan. Keltakurjenmiekat vasta aloittelevat.

Sami ja Taika...ihanat!

Tänä juhannuksena rankkasadekuuroista viis, sillä sauna oli lämmin koko ajan, ei tarvinnut kastella, sillä koko puutarha aivan ryöppysi kukkamerenä, kaikilla oli reipasta mieltä ulkoruokintaan, kun vietimme kotisaarellamme rentoa, lämminhenkistä mittumaaria. Tämä muistojen kirjaan...

kiitollisena
Leena Lumi 

Raili Mikkanen: Hilja Yksi maailman ensimmäisistä

Samana vuonna 1899, toukokuun kahdeskymmenestoinen päivä vietettiin häitä. Hilja seisoi Jaakon rinnalla Helsingin pitäjän vanhassa kauniissa Pyhän Laurin kirkossa. He painoivat päänsä ottaakseen vastaan kirkkoherran siunauksen, nousivat ja kääntyivät kohti kirkkokansaa. He olivat nyt mies ja vaimo, eikä Hilja muistanut milloinkaan tunteneensa näin huikaisevaa onnea, ei liioin tällaista Jaakon tuomaa turvallisuuden tunnetta.

Raili Mikkasen teos Hilja Yksi maailman ensimmäisistä (Robustos 2017) kertoo Hilja Pärssisen elämästä tosiasiat kohdillaan, mutta kirjailijan vapaudella täydennettynä. Hilda Amanda Lindgren syntyi Halsualla 13.7.1876 pastori Karl Henrik Lindgrenin perheen kuopukseksi. Elettiin aikoja, jolloin naisilla ei ollut äänoikeutta, ei valtaa edes omaan omaisuutensa, sillä avioliitossa naisen omaisuuden hallinta oli miehen käsissä. Eikä tasa-arvosta muutenkaan tietoa, sillä äänioikeus meni yleisestikin tulojen ja vaurauden mukaan, voisi sanoa manttaalien mitalla. Niinpä tarmokasta, totista, kirjoittelevaa Hiljaa odotti haaste, johon hän tarttui aavistamatta osaakaan sen seurauksista. Mentyään avioliittoon Jakko Pärssisen kanssa, he lopulta siirtyivät opettajiksi Viipuriin, jossa Hiljan silmät avautuivat etenkin köyhien lasten ja naisten kohtalolle. Kuin huomaamatta etenkin Hiljaa liittyi erilaisiin seuroihin ja yhdistyksiin, joilla oli aatteellinen, vasemmistolainen tausta. Siinä missä Hilja vielä luuli liikkuvansa sosiaalidemokratiassa, hän olikin jo mukana jyrkemmissä seuroissa, joissa saatettiin kulisseissa suunnitella vallankumoustakin.

Mikkanen kuljettaa tarinaa Hilja ja Jaakko Pässisestä yhdessä sekä opettajina että yhdistysihmisinä Viipurissa ja sen jälkeen Venäjän vallankumouksen sekä Suomen sisällisodan kautta pakomatkalle rajan yli Venäjälle. Sitä ennen oli kuitenkin tapahtunut, että Suomeen oli saatu yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Hilja oli myös yksi yhdeksästätoista maailman ensimmäisistä kansanedustajista vuonna 1907! Yhdeksän valituista naisista oli sosiaalidemokraatteja. Hiljan intohimoksi tuli lasten- ja naistensuojelu, mutta lähinnä koulutuksellisesti, jota kautta sitten pääsisivät kiinni parempaan elämään. Mikään kovin moderni naisasialiikkeen ajaja pastorin tytär ei ollut, sillä tämä lapseton nainen ei hyväksynyt vapaata rakkautta ja torjui syntyvyyden säännöstelyn, jonka varsinkaan ei voida katsoa ajaneen naisten etua. Sitten syttyi sisällissota, joka valkoisten lähestyessä Viipuria ajoi pariskunnan pakomatkalle läpi Venäjän, josta oli tarkoitus uusilla passeilla päästä pakoon vaikka Yhdysvaltoihin. Jekaterinburgissa Pärssiset yrittivät kurkkia korkean lauta-aidan takana olevaa taloa, jossa Nikolai II:n perheineen odotti kammottavaa kohtaloaan. Mitään myötätuntoa Hilja ei tuntenut tsaariparia kohtaan, vain lapsia hän sääli. Lopulta kun kaikki reitit näyttävät suljetuilta Pärssiset päättävät palata Suomeen – ja saada tuomionsa. Hiljalle lankesi elinkautinen syyttäjän vaatiman kuolemantuomion sijasta. Syyte oli valtiopetos. Yllättäen Hilja kuuli Jaakon tuomion olevan vain avunanto valtiopetokseen eli kahdeksan vuotta.

Jaakko oli oikeudessa puolustautunut sanomalla, että oli vain seurannut vaimoaan.

Minkälainen on mies, joka pelastaakseen nahkansa hiipii naisen selän taakse, syyttää kaikesta vaimoa?

Hiljan tarina kulkee vilkkaassa agitsioonissa, sen seurauksissa niin hyvässä kuin pahassa ja tietysti eduskuntatyössä, mutta vierellä kulkevat sairaalalukujen pitkät tunnit Hiljan sairastuessa vakavasti. Sairaalan hiljaisuudessa pontevuus ei häiritse omien ajatusten kuulemista. Yhä uudelleen hän kertaa tapahtuneet asiat ja sairauden uusittua vieläkin syvemmin. Kilpailu on ohi, paljon on saavutettu, mutta myös menetetty.

Marras, marras, marras. Se hän oli. Kuollut maailmalta, kuollut sisältä, pimeää täynnä kuin tämä marraskuinen iltapäivä, jona hän käveli Hämeenlinnan naisvankilan portista sisään.

Raili Mikkanen on minusta suuresti tutkijamainen tietokirjailija, joten tämäkin teos sopisi hyvin vaikka koulujen lukemistoon. Monikaan nuori ei tajua mitään naisen asemasta ennen äänioikeutta, ei sitä, mitä sisällissota teki kansallemme, ei tunne niitä haavoja, jotka tuntuvat edelleen monissa suvuissa, kun veli kävi veljeä vastaan. Niitä haavoja parantelemme vieläkin. Hilja –teoksen tärkeys on sekä yleinen että yhtäläinen äänioikeus kuin siinä, että Hilja kuului maailman ensimmäisiin naiskansanedustajiin. Kirjan kiinnostavuus on Pärssisten pakomatka Venäjällä, kun ei tiedä, kummat ensin saavuttavat minkäkin paikkakunnan, valkoiset vai punaiset. Luvut Pietari, Moskova, Jekaterinburg, Sarapul...Ja Sarapulissa Hilja ja Jaakko jopa viipyivät. Paikoin odotin pakomatkalta enemmän pakahduttavuutta ja pelkoa, sillä kaikkihan oli mahdollista, mutta ilman mitään suuria tunteita ja paniikkeja pariskunta selvisi käsittämättömästä seikkailustaan. Kirjan lopussa kirjailija antaa Hilja Pärssisen elämästä vaikuttavan tiivistelmän aina Muistojen puutarhaan asti.

Suljetun uutimen takana miksi

lamppu niin himmeesti palaa?

 - Toisilleen tuli vierahiksi           

kaksi jotka sen salaa.

Himmeni lamppu, ja öljy kuivi,

uutta ei vuoda mistään.

Viety on torille morsiushuivi

kätköistä pyhäisistään.

Suljetun uutimen takana janoo

kuihtuen palsamin kukat.

Yöunen lohtua turhaan anoo

sammuneet ihmisrukat.

Palsamin kuollehet kukkaset putoo,

kellastuu joka lehti.

Hämärän lukki seittiä kutoo. -

Rakkaus kuolla jo ehti.

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa