Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

Renéen hiukset olisivat saattaneet olla tuollaisessa kasassa. Kuin mitkä tahansa hiukset. Kuin kenen tahansa hiukset. Kuin kuka tahansa. Renéen hiukset kaikkien muiden hiusten joukossa. Kuka tahansa saattoi olla Renée...

Emmanuelle Pirotten kirja Vielä tänään olemme elossa (La petite fille et le SS, Heute Leben wir, Today we live, Minerva 2017, suomennos ranskan kielestä Lauri Holma) oli aivan jotain muuta mitä odotin. Jo kirjan kansi vei tunnelmiin, joissa vaellamme lumessa pienen juutalaistytön ja saksalaisen erikoisjoukkojen sotilaan kanssa kohti tuntematonta. Sotilas, Mathias, oli jostain syystä erkaantunut kumppaneistaan Saksan ryhtyessä viimeiseen iskuunsa toisessa maailmansodassa. Kyseessä oli Ardennien taistelu, jossa saksalaisten oli tarkoitus hyökätä Belgian läpi Ranskaan Ardennian kautta iskeäkseen kiilaa amerikkalaisten ja brittien väliin. Hyökkäys alkoi 16. joulukuuta 1944 ja päättyi 25. tammikuuta 1945. Sekasorto oli suunnaton ja tavalliset siviilit eivät voineet koskaan tietää olivatko pihaan saapuvat saksalaisia vai amerikkalaisia sotilaita. Noissa oloissa oli hengenvaarallista yrittää piilotella Renéetä, pientä, noin seisemänvuotiasta juutalaistyttöä, joten...

odotin teokselta verta, surua, kuolemaa, julmuutta, yhtä tarinaa monista toisen maailmansodan tarinoista ja sainkin sen, mutta...

Mathias oli kanadalaisen äidin ja saksalaisen isän poika. Hänen ei ollut tarkoitus ryhtyä sotimaan SS-joukoissa, mutta tuli hänen sisällään ei antanut rauhaa. Hän ei nähnyt edessään mitään. Edes vuoden asuminen creek-intiaanien parissa ei antanut hänelle tyhjyyttä kummempaa. Jo nuoruudesta häntä olivat seuranneet pettymys ja toivottomuuden tunne elämänkumppaneina. Sodassa hän oli tehnyt pahoja juttuja, mutta kun hän näki Einsatzgruppenin sotilaiden sekoamiset, hän pahimmalta pelastuakseen tarttui ehdotukseen, jonka jälkeen hänestä tuli soluttautuja. Hän oli kuka vain. Hän puhui sujuvaa ranskaa, saksaa ja englantia. Hänestä tuli nyt amerikkalainen sotilas. Hänestä tuli vaistonvarainen ja järjestäytynyt, hän nousi milloin vedestä, milloin iski ylhäältä. Hän soluttautui viholliskylien väkijoukkoihin ja taloihin. Hän tuhosi ja katosi. Hän oli kuin luotu tehtäväänsä, kunnes hän sai matkaansa juutalaistytön, vain lapsen, jonka silmät hehkuivat kuin tuliset hiilet.

Onneksi kustantaja on ollut hillitty takakansitekstissä. Siinä ei paljasteta liikaa ja minäkin vain puhallan hiillokseen... Kirjan kirjoittaja on belgialainen käsikirjoittaja, dramaturgi ja taidehistorioitsija Emmanuelle Pirotte. Romaani on Emmanuellen esikoisteos ja se perustuu Emmanuelle Pirotten ja Sylvester Sbillen elokuvakäsikirjoitukseen. Vielä tänään olemme elossa palkittiin Ranskassa vuoden 2016 parhaana historiallisena romaanina. Tämän lisäksi kirja on saanut muitakin arvostettuja kirja-alan tunnustuksia ja romaanin käännösoikeudet on myyty neljääntoista maahan. Teoksesta tehtävä elokuva saa ensi-iltansa tämän vuoden lopulla.

aloitin lukemisen ja se oli ensin aika kesyä, ihan ensin, mutta sitten kävi niin, että kirja ei sulkeutunut ennen kuin viimeinen sivu oli kääntynyt. Nyt kirjoitan tätä silmätippojen ja sisun voimalla...on yö

Mathiaksen ja Renéen matka pysähtyy Jules Paquetten tilalle, jossa jo on amerikkalaisia sotilaita levähtämässä. Syntyy vaarallisia tilanteita, mutta Jules on kuitenkin vielä isäntä talossaan. Joulukin saadaan vietettyä Julesin kaivettua luumuviinapullonsa esiin. Ja sitten Hubert laittaa levylautaselle Tonava kaunoisen, johon Mathiasta suorastaan vaatii tanssiparikseen Paquetten tytär Jeanne...

Tämän kirjan herkkyys lepää vain Renéen kohtalossa, ei hänessä itsessään, sillä hän on samaa tulta kuin Mathias. Tarinan päätyttyä, tajusin lukeneeni sekä juutalaisuudesta toisessa maailmansodassa että sotilaista sodan viimeisinä kuukausina. Tietysti myös tavallisista siviileistä hulluuden virrassa. Toisaalta olin juuri lukenut jotain, josta mieleeni tuli Alexandre Dumas'n Monte-Criston kreivi eli erittäin jännittävää, seikkailullista, yllättävää. Tähän voi ehkä lisätä vielä, että Paquetten tila luo pienen näyttämön tunnetta toimien kerronnan tiheyttäjänä suorastaan liimaamalla lukijan mukaan toinen toistaan seuraaviin värisyttäviin näytöksiin. Pirotten teksti on vahvuuden ja herkkyyden syleilyä vahvalla jälkimaulla. Sellaisella unohtumattomalla.

Tyttö oli vahva, vahvempi kuin kaikki tarmokkaat belgialaiset yhteensä. Vahvempi kuin Mathias, vahvempi kuin ihmisiä terrorisoivat SS-laumat. Vahvempi kuin muistot hiuksista ja kuolemasta.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena ja Mai/Kirjasähkökäyrä

Linda Peltola: Puutarhan syksy Kodin lämmin joulu

Vaikka ollaan jo lokakuulla ulkona näyttää värien riemujuhlalta ja vain osa puiden lehdistä on tullut alas. Syysihmisten puutarhat erittäinkin leiskuvat, sillä he valitsevat tietoisesti puita ja pensaita, joilla on upeat syysvärit. Kukkapenkit kuitenkin jo muistuttavat tulevasta talvesta ja atsaleat tekisi mieli suojata jäniksiltä jo nyt, mutta kun pensaat ovat vielä niin koreita ruskaväreissään. Ei ihan vielä...Ympäristöään katselee sillä silmällä, että mitä jos vielä istuttaisi lisää kevään toivoja, sipulikukkia, scillaa, muscaria tai vaikka lumikelloja. Nyt sipuleita saa edullisesti ja voihan niitä istuttaa ruukkuihin ja laittaa kellariin, josta nostaa sitten ruukut päivän valoon, kun pimein kaamos on ohitse. Kaamos ei ole kuitenkaan syysihmisten sana, vaan syksyn värijuhla, joka kauniisti kaartuu ensilumen kautta vuodenaikajuhlista ihanimpaan eli jouluun.

Linda Peltolan Puutarhan syksy Kodin lämmin joulu (Docendo 2017) on syys- ja jouluihmisten fiilistelykirja, joka tarjoaa paljon tunnelmia niin kuvin kuin tekstein. Toisaalta se on myös ahkeran askartelijan kirja, jossa taitavan tekijän toimesta syntyy monenlaisia syys- ja talvikoristeita mini- tai ihan nollabudjetilla. Kysymys on ideoinnista! Lukija saa myöskin vinkkejä ledien monipuoliseen käyttöön, voi syttyä lyhtyaidalle, haluaa valmistaa sydäntalven jäämedaljongeja, koristella kasvarin houkuttavaksi, haluaa löytää piparikakkutalon salaisuuden sekä kaikki joulun maut ja tuoksut. Ennen kuin hän istuu jääkuningattaren pöytää, hän kuitenkin alkaa valmistaa sisääntuloa ja ulos jääviä pöytiä tai muita tasoja erilaisilla kukkaistutuksilla:

Asetelmaan on käytetty syysmyrkkyliljaa ja lumimarjoja. Lumimarjoista on kirjassa enemmänkin ja syysmyrkkyliljat, jotka ovat nimensä mukaisesti hyvin myrkyllisiä, esitellään myös kerrottukukkaisina nousemassa kuin marrosta maasta, sillä ne kukkivat silloin, kun mikään muu ei enää. Näky on suorastaan humalluttava!

Ihana syyspuutarha ja sen syystyöt voivat viedä tarhurin mielen, mutta ei toivottavasti niin, että unohtuvat syyslannoitukset, jotka antavat kasveille sekä hyvää talvehtimista että voimaa tehdä kevään uusia silmuja. Myös hedelmäpuille ja marjapensaille!

Mikä onkaan sopivampi juhlinnan aihe syksyllä kuin sadonkorjuujuhlat. Kansa kokoaa kurpitsansa ja lähtee juhlimaan. Tällä juhlalla on perinteiset juuret kekrijuhlinnassa, jossa kunnioitettiin maan antimia ja kekriaika oli myös palvelusväelle vapaata. Sadonkorjuujuhlinnalla haluttiin varmistaa seuraavan vuoden hyvä sato. Mukavaa elvyttää perinteitä, joista moni ei liene kuullutkaan. Rento tapa juhlia ja asu on vapaa. Tarjolle asetetut ruoat valmistetaan satokauden tuotteista ja kirjassa on ohjeet mm. kekripyöryköille, syksyisille kakkutikkareille, kantarellimuffineille ja omenaiselle feta-punajuurisalaatille.Tarpeeksi lämmintä vain ylle ja sitten ulkoruokintaan, jossa voi ihailla puiden ja pensaiden värileiskuntaa:

Tietysti vaahterat ja monenlaiset pihlajat, joista tuurenpihlaja on oma suosikkini. Mongolianvaahterat, joilla voi olla aivan toisistaan eriävät ruskavärit. Lisäksi monet pensaat, joista hurmehappomarja ihan ylinnä, mutta myös angervot, kanukat, marja-aronia ja monet muut. Joskus puutarha voi tarjota pieniä isoja yllätyksiä: Me aloimme muutama vuosi sitten löytää puutarhastamme pieniä pensaan alkuja, joita emme tunnistaneet eikä edes oma luottopuutarhurimme. Katselimme vähän laajemmin ja huomasimme kadullamme yhdessä talossa samanlaisen ruskavärin suuressa aidanteessa, mitä oli pikkuyllätyksissämme. Aloimme siirtää pienokaisiamme polkujen viereen kulun ohjailuksi etc. Lopulta pitkän etsinnän jälkeen saimme tietää pensaiden olevan kalliotuhkapensaita!

Vaikka en ole yhtään askartelupersoona, ihailen kirjan lukuisia lumimarjakoristeita. Käpyideoitakin on moneen lähtöön, mutta me teemme nyt äidin kurpitsasäilykettä, sillä mikä onkaan ihanampaa kuin olla hamsteri, joka saa tyydytystä säilykkeistä notkuvista kellarin hyllyistä:

3 l kurpitsapaloja
0,5 l väkiviinaetikkaa
0,5 l vettä
7,5 dl sokeria
palanen kanelitankoa
pieni pala inkivääriä
(tai 1 rkl inkivääritahnaa tai 1 tl kuivattua jauhetta)
noin 15 kokonaista maustepippuria
1 tl valkopippuria

Koverra kurpitsa esimerkiksi melonirautaa apuna käyttäen, jolloin saat kauniita pallon muotoisia kurpitsapaloja. Mikäli et aio säästää kurpitsaa koverrettavaksi lyhtyä varten, voit myös paloitella sen. Yhdestä 3-4-kiloisesta kurpitsasta tulee reilut 3 litraa kurpitsapaloja. Mittaa kaikki ainekset kattilaan ja keitä noin 40-45 minuuttia, kunnes kurpitsapalat muuttuvat kauniin läpikuultaviksi. Purkita kuumana puhtaisiin lasitölkkeihin ja säilytä kylmässä. Säilyke sopii upeasti syksyisten pataruokien ja vaikka lounassalaatin piristykseksi.

Halloweenhetkeen valmistamme Lindan myskikurpitsakakkua sekä syntisen juustoista kantarellipiirakkaa. Juhlien jälkeen käännämmekin jo katseemme kohti joulua

hetkellä jolloin haistamme ensilumen saapumisen. Alamme koristella kotia vuodenaikajuhlista lumoavimpaan. Aloitamme ledeistä ja joulunajan kukista, sillä niitähän ei voi koskaan olla liikaa. Toisilla on hyasinttihuumaa, jotkut ihastuvat huonekuuseen ja sen hoitoonkin Lindan kirja tarjoaa ohjeet. Toisille joulun tuovat vain jouluruusu, tuo hurmaava Helleborus niger ja amaryllikset eli ritarinkukat. Kun marraskuun alussa hankkii ensimmäiset amaryllikset ja hoitaa niitä vasiten, voi olo olla kuin linnassa jouluviikolla, sillä etenkin ainakin minulle valkoiset amaryllikset tuovat sitä juhlavuutta, joka joulutouhujen keskellä säväyttää sekä pysäyttää.

Lindan pikkujoulu on punavalkoinen. Jokaista ruokailijaa ilahduttaa kimpullinen kukkia ja havuja sekä puurolautasen syrjään kiinnitetty vanhanaikainen kuusenkynttilä. Puuron hautuessa, ihastelemme puutarhamajaa, joka on kuin satumökki: Ulkona lumihiutaleet, sisällä kynttilät ja ledvaloverkko.

Puutarhan syksy Kodin lämmin joulu on jokaisen syys- ja jouluhullun unelmakirja. Paljon tekstiä ja runsaasti kuvia, herkkuja ja tunnelman nostatusta. Kuvien asemointi on erinomainen ja kollaasikuvien suhde kokosivun kuviin on balanssissa. Pikkukikalla on kuvitukseen tuotu kädenjälkeä eli ne rosoreunaiset kuvat, jotka on kiinitetty maalarinteipillä sinne sun tänne. Tässäpä iloa itselle tai ystävälle joulukuusen alle tai pikkujoulun tunnelmointiin.

Suussa maistuu jouluinen luumukakku, kun saavumme jääkuningattaren juhlapöytään:

Illan tullen pienessä kasvihuoneessa kylmyys kohtaa lämmön, jää tulen liekit - ja pimeys valon. Pöytä on nyt katettu tässä jääkuningattaren valtakunnassa.

*****

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Marimekkoilua syyspihallamme sekä Boyfriend -farkut!

Olen ikiaikainen marimekkolainen ja nyt taas sitä melkein yhtä paljon kuin parisenkymmentä vuotta sitten. Kuvassa Marimekon leningissä, jonka näitte jo elokuussa:

Jos katsotte tarkkaan, huomaatte nuo tummat pisteet, joiden väri on viini. Että tällä hihattomalla kotelomekolla voisi mennä vähän pidempäänkin,

ostin siihen pienen villajakun, viininväriset sukat ja Riekerin matalakantaiset viininpunaiset kengät ajatellen Turun kirjamessuja, joihin nyt sitten olenkin estynyt lähtemästä yhden muun asian tullessa eteen.

Tulossa on kuitenkin yhdet juhlat, joihin voin lähteä vaikka tässä viime joulun alla ostetussa jakussa ja sen alle mahtuu tuo uusi pikkuneule..

Juhlissa aion nauraa enemmän kuin tässä kuvassa, jossa olen kuin poissa...

Tässä yksi vanhimmista kartiovalkokuusista, jonka mittatikkuna kuvassa toimin. Ylläni on

Marimekon pusero, jossa vaaleanpunaista ja lilaa sekä vihdoinkin löydetyt

farkut. Olen niin monta kertaa yrittänyt ostaa tiukat farkut, jotka tulevat ylös vyötärölle ja ovat revityt, kuten ne, jotka nyt operaation mukanaan tuomien lisäkilojen kera puristavat, mutta ei ole löytynyt. Sovitin jokin aika sitten Bessun kanssa liikenteeessä yhdessä suosikkimestassani varmaan kymmenet, mutta aina niissä oli joku vika. Sama Lumimiehen kanssa elokuun lopulla, mutta kestävyys palkittiin!

Tässä nyt sitten uusi Boyfriend -farkkufani! Mikä istuvuus ja vaikka eivät ole revityt, on muuta, kuten napitus vetoketjun sijasta ja taitetut lahkeet, ripaus sitä 'jätkää', joka minussa kuitenkin on aina ollut. Nyt vielä vaaleanpunaisten tossujen kanssa, kohta jo bootseilla.

Elleivät puseron upeat värit näy, klikatkaa kuvia suuremmiksi! Nyt on sellainen carderobi, että pitäisi päästä lähtemään...kauas. Harvoin ostan useampia kenkiä, nuo pinkit tossutkin ovat keväältä 2013, mutta ostin niitä Itävallan matkaa varten kahdet! Nyt on sen verran muuttunut, että on ollut hankittava polviystävällisempiä jalkineita, kuin ihanat korkkarini, joita tosin en aio heittää pois. Vielä minä niillä jossain keikistelen...Uusiksi menivät bootsit, pikkumustan kanssa pidettävät sekä kävelykengät eli nuo Riekerit ovat mitä mukavimmat katukenkinä ja niillä voi mennä vaikka Kissanviiksiin!

Kiitos R:lle kuvaamisesta♥ Tässä hänen suosikkinsa noin 40 kuvasta. Kuvat on otettu ylä- ja keskipihallamme sekä lehdossamme. Nyt on ulkona kaunista.

Elämänmottonikin tulee Marimekon perustajalta Armi Ratialta eli:

"Ainoa velvollisuus on kauneus, ainoa voima on rakkaus, ainoa todellisuus on uni."

syysterveisin
Leena Lumi

ne me quitte pas

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala Ellen Thesleffin elämä ja taide

Onko teillä lehdokkeja – täällä kuhisee kaikki kukat ovat tänä vuonna niin suurenmoisia – ja valoisat yöt ja öiden ja päivien peilityyneys, kaikki on niin ihmeellistä. Ja ihmeellisintä kaikesta on, että minä työskententelen kuin jumala – jätän kangas kankaan jälkeen samalla inolla kuin ne aloittaessani.

Vielä jää jotakin valmistakin – oi luoja - olen ymmärtänyt, että maalari on ensin väritaiteilija, sitten runoilija ja että jokainen päivän auringon hetki vaatii oman tekniikkansa – nyt olet kenties jo ymmärtänyt, että minä olen ymmärtänyt jotain, mitä kukaan ei ole ennen minua...Otin alas erään Michelangelon seinältäni – minusta se oli huono – kas niin – valmis.

Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos 2017) on niin runsas, pirskahteleva, mutta syväluotaava, että sitä pitäisi lukea ainakin kuukausi ja sitten taas uudelleen. Se on kuin Ellenin maalaukset täynnä värien ja valon kepeyttä ja samalla niiden suunnatonta painoa. Katselija ollen samalla kertaa lukija, yrittää yhdistää Ellenin työt, joista kiitettävän monta kuvaa teoksessa, selvästikin vahvaegoiseen taiteilijaan. Häneen, joka katsoo kohti, kuin miehet. Häneen joka ei kainosti laske katsettaan, kuten naisen odotetaan tekevän, vaan haastaa kaikki, koko elämän. Jos hän ei katso kohti, voit olla varma, että aristokraatti Ellenissä haluaa ignoorata sinut ohikatseellaan.

Et ehkä ole riittävän kaunis. Tai erikoinen. Tai vain kiinnostava. Rahvas ei ole kiinnostavaa ellei siinä ole sitä jotakin. Tässä oli erityistä:

Kaiku, Ellenin debyytti, 1891, on alkukantaisen voimakas työ. Se ravistaa heti sillään. Jo ennen kuin tiedämme, että Kaiku saattoi olla Ellenin tulevaisuuden metafora! Tyttö kuvassa on suorastaan hillitön, vailla rajoja odottaessaan oman huutonsa paluuta...kuin rakastetun vastausta. Sitä vastausta, jota Ellen paljon myöhemmin odotti eräältä mieheltä.

Ellen seurusteli kenen kanssa halusi. Hän valitsi väkensä siinä missä maalaustensa aiheet. Perhe oli parasta. Hän maalasi kuin jumala ja eli kosmopoliitin elämän, mutta vaarallisimmat kujat karttaen. Hän ei ollut Hilda Flodin, joka ryhtyi Rodinin rakastajaksi. Hän ei houkuttanut asusteillaan miehiä, hän ei halunnut miellyttää itsellään. Hän halusi tulla huomatuksi vain töidensä kautta ja hän taiteili vielä pitkään vanhuuteen saakka. Hän oli coloristi, naturisti, futuristi, symbolisti. Hän opiskeli Pariisissa aikana, joka oli vihamielinen naistaiteilijoille. Hänelle ei käynyt kuten kuvanveistäjä Camille Claudelille, joka suljettiin iäksi mielisairaalaan. Naistaiteilija nimettiin helposti hysteeriseksi tai vaikka epäsosiaalista elämää viettäväksi, mutta Ellenillä oli rakastavan perheen tuki. Hänellä oli vanhemmat, kaksi rakasta siskoa ja kaksi rakasta veljeä. Äidiltä tuli solkenaan ohjekirjeitä miten elää, miten maalata, kenen kanssa pitää seuraa. Usein perhe myös matkusti Ellenin mukana ja asui kuukausia ulkomailla. Mukana usein siskoista viehättävin, Thyra, joka herätti miesten päät, missä kulkikaan.

Ellen ei ollut muotokuvamaalari. Siihen hän ei ryhtynyt myöhemminkään, kun rahasta tuli pulaa. Hän maalasi kuitenkin omakuvia ja omaa perhettään mieluusti. Pidän erityisesti tästä Thyran kuvasta, Muotokuva, Thyra Thesleff, 1900, jossa näkyy Ellenin kyky tavoittaa sielu, kuvata sen herkkyys ja lämpö, myös poissaolevuus. Ellenistä olisi ollut muotokuvamaalariksi,mutta ei, Ellen oli oman tiensä kulkija. Hän valitsi paikkansa ja Pariisin lisäksi ne olivat Ruoveden Muroleen kesäpaikka ensin perheen kanssa ja sittemmin uudisrakennus Casa Bianca, jonka Ellen rakennutti Muroleen tontille isänsä kuoltua koko perheen kesäkodiksi. Kuitenkin ennen kaikkea hänen kodikseen tuli Firenze, jonne hän matkusti kerrankin Zürichistä junalla kulkien yhtä kauneinta maisemaa Euroopassa eli Sankt Gotthardin rautietunnelin läpi. Kaikki kaunis ennen sitä 15 kilometrin tunnelia ja sen jälkeen. Yhteys joka oli rakennettu 1882 sujuvoittamaan liikennettä Etelä- ja Keski-Euroopan välillä. Ja sitten Milanon kautta Firenzeen, jossa Ellenistä tuli enemmän italialainen kuin mitä hän tunsi olevansa suomalainen. Kaikki, kaikki alkoi liittyä vuosiin Firenzessä. Siellä hän koki olevansa vapaa. Siellä hänen veitsitekniikkansa rohkaistui ja sivellin jäi. Palettiveitsi, värit ja rohkeus, niillä Ellen maalasi.

Firenzessä Ellen myös kohtasi elämänsä ainoan rakkauden, teatterin uudistaja Gordon Craigin, komean miehen, jolla oli englantilaisen vaimonsa kanssa viisi lasta, takana kuuma suhde sekä lapsi tanssija Isadora Duncanin kanssa ja vielä lisää lapsia maailmalla...jossain.

Gordon oli itsekäs hurmuri rakkaussuhteissaan, mutta ystävänä uskollinen. Ellen halusi enemmän ja kun he olivat erossa hän kirjoitti kirjeitä kuin tulessa, mutta sai vastauksia harvakseltaan. Jossain vaiheessa Ellen poltti suuren osan kirjeenvaihtoa, mutta kirjassa on kiinnostavan paljon sellaista, joka selvästi antaa ymmärtää Ellenin tahdon, jos vain...

...ei, luulen että hajoan...liian villi – mutta mitä voin tehdä...hajoan, se on selvä...silmilleni – katseeni on eloton.

Te tiedätte kaiken. Oletteko huolissanne, mikä minulla on. On yö, mutta minä en nuku. Ja sydämeni palaa kuin tuli. – Minä en rakasta itseäni, mutta tiedän, että rakastan teitä.E.

Ja myöhemmin, ollessaan 64-vuotias köyhä taiteilija Suomessa hän muisteli vuoden 1907 Firenzeä:

Ja tässä hetkessä olin ajassa 26 vuotta taaksepäin, maailmassa, jossa istuin ikkunat auki. Ja kuulin hyvin, kuinka Firenzen Duomon kello löi viisi – ja luonnollisesti silloin oli aika Giacosan, teen ja hiukan teidän. Ja nyt minun kuuluu laulaa kuin pikkulintu ulkona keväällä.

Italialainen maisema, 1906, on kuva, jossa näkyy Ellenin maalauksen liike. Hänelle liike oli värien ja valon ohella kaikki kaikessa. Tämä oli Ellenin italialaista sielukotimaisemaa. Sitä, jossa hän oli silloinkin, kun uudet tuulet alkoivat puhaltaa Suomessa ja arvostelut eivät olleet enää niin kiittäviä.

Hanna-Reetta Schreck kirjoittaa niin runsaan ja upean kulissin Ellen Thesleffin ympärille, että aurinko häikäisee, huimaa, mutta aina jossain on varjoa. Tuo pinja tuolla on ikävä arvostelu, tuo pinja tuolla on paikka levähtää paahteelta ja tuolla verrataan kaiken aikaa Helene Schjerfbeckiä ja Ellen Thesleffiä toisiinsa. Ihan suotta. Ja kaikki ne kritiikit, niin kiittävät kuin arvostelevat, ovat vain oman aikansa kuvia. ’Taidesiskot’ ei ollut yhtenäinen ryhmä, mutta heillä oli yhteinen nimittäjä päästä esiin taidemaalareina miesten hallitsemassa maailmassa. Kaikki he tässä kirjassa mainitut monet ja Ellen mukana omaelämäkertansa tähtenä, olivat aikakautensa uranuurtajia, jotka loistivat ja loistavat jälkeen tulevien naistaitelijoiden  valona. Taiteen voi valjastaa yhteiskunnalliseksi kannanotoksi suuntaan tai toiseen, mutta Ellen Thesleff oli ennen kaikkea maalari henkeen ja vereen.

Jotenkin hän tuntuu olevan hyvin lähellä. Levitetyn värin hauraus, kerroksellisuus, ja ajan patina näkyvät ihmeellisen tarkasti. Pieniä hiuksenhienoja halkeamia värissä – mitä niissä mahtaa piillä? Yli sadan vuoden ilma, henki, pöly, lika, lähellä olleiden ihmisten hengitys ja katseet. Välillä paksumpia, välillä ohuempia värikerroksia, puhtaita sävyjä ja pinnassa toisiinsa kietoutuvia värejä.( H-R.S.)

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kaisa Reetta T.

*****

Taidekirjat Leena Lumissa

Elämäkerrat Leena Lumissa

Kesäpuisto

Tahdon ruusujen luo, puistoon muistojen,
kätköhön aitojen uneksuvien, luo varjojen ammoisten.

Siellä patsaat minut nuorena muistavat
ja minä muistan, kuinka Nevan vedet heitä huuhtoivat.

Majesteettisten lehmusten katveessa, tuoksuvassa
hiljaisuudessa, laivan mastojen kitinä kummittelemassa.

Ja joutsen kuin muinoin, kautta aikain purjehtien,
kaksoisolentonsa kauneutta rakastaen.

Ja jäisessä horroksessa, vihollisten ja ystäväin,
ystäväin ja vihollisten, kumu satojen, tuhanten askelten.

Eikä loppua näy kulkueelle varjojen,
graniittimaljalta oville palatsien.

Siellä valkeat yöni rakkaudesta, niin salaisesta, korkeasta,
jonkun toisen, kuiskailevat.

Ja kaikkialla hehku jaspiksen, helmiäisen,
mutta piilossa valon lähde, kätkö salainen.

- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Elin Danielson-Gambogi

Kirstin puutarhassa - osa kaksi

Vierailimme Kirstin puutarhassa kotisaarellamme kesäkuussa 2011, jolloin tuntui, että aurinko vei monista kukista värit, ainakin näin kävi sammalleimun kanssa, mutta kokonaisuus oli värisyttävän ihana. Nyt ihan extempore uusin käynnin just kun puutarhurin mielestä 'kaikki kukat ovat jo ohi!' No eivät tokikaan ja seuraavassa saatte joitakin makupaloja, joissa näette, miten toisilla tapahtuu. Tämä nyt siis lukijoilleni, jotka ovat puutarhamaanikkoja ja meitähän riittää: Mikä ihana mania!

Sisääntulo, jossa pieni patio vastapäätä verandaa. Siis nyt ollaan katutasolla eli ohitse kulkee samanlainen hiekkatie kuin meilläkin. By the way, klikatkaa kuvia suuremmiksi.

Pöytäryhmän ohitettuamme lähdemme näitä pitkiä rappuja alaspäin. Kirstillä on puutarha useammassa tasossa, kuten meilläkin, mutta hänellä jyrkkyystasot vähän eri luokkaa. Tähän kohtaan tekee mieli todeta, että Kirstillä on aviomies, joka on ns. kätevä käsistään ja ahkera! Huomatkaa oikealla pieni terassi, jossa pöytäryhmä.

Katson vasemmalle ja näen suihkulähteen

jonka takana olevaan isoon kiveen vielä palaamme.

Suihkulähteeltä alas katsoessamme näemme tämän grillauspesän eli taas yksi monista puutarhan huoneista.

Talo kuvattuna järven puolelta. Ison yläterssin sisustuksen näette aikaisemmasta postauksesta eli kuin toinen olohuone.

Upeat villiviinit sekä useita terasseja. Kuvassa oikealla näkyvät raput, joita laskeuduimme alas. Päädyssä myös aikaisemmin mainittu pikkuterassi. Seison tässä keskipuutarhassa, jossa

polttopuita(kin) verhoaa köynnöshortensia.

Vielä yhdet raput alas ja olemme pienellä suihkulähteellä,

jonka likellä peikkojen huone vaikka tunnelmointiin illan hämärissä.

Peikkopariskunta myhäilee tyytyväisenä köynnöshortensioiden kätkössä.

Herttinen sentään, taidan häiritä päivänokosia!

Hempeän lila kärhö kukkii vielä. Minulla vain alppikärhöjä, jotka kukkivat alkusuvesta. En muuten huomannut kysyä, mikä kärhö tässä on kyseessä...Kukkiiko viinikärhö vielä?

Yhdet raput levähdyspaikalle. Kirsti kertoi, että menossa on suuri mullistus, kun hän poisti vuorenkilvet ja tilalle on tulossa aivan muuta...

Tämä on kuin silmänkääntötemppu, sillä entinen vierasmökki, nykyinen baari, onkin tässä kuvattu edellistä kuvaa ylemmältä tasolta eli eri penkki tietysti kuin tuossa rappukuvassa.

Baarin sisustusta. Kiva sohvakin täällä on ja

siitä voi sitten vaikka kurkkia puutarhan satonäkymiä tai

tai ihailla toisesta ikkunasta keskisempää puutarhaa lyhtyjen tuikkiessa.

Baarista lähtiessä kohtaamme soutupaatin!

Ja jälleen kauniit kiviraput joita nyt nousemme ylöspäin.

Näemme yhden monista, monista hortensioista.

Pysyttekö perässä: Nyt olemme siis yläpihalla juuri tässä kuvassa ja villiviini kiipeää koivunrunkoa...

Nyt olemme lähdön sisääntulo patiolla, mutta

emme ole loogisia, vaan haluamme tulla pyörryksiin yllätyksistä ja rapuista, joista yhdet vievät sinne ja toiset tänne ja yhdet eivät ehkä minnekään.

Sisääntulon mustilanhortensia, jolta palaamme vielä

suihkulähteelle ja tässä katse etupihalle ja

sitten isolle kivelle, johon on muurattu istutuskaukalo. Nyt siinä kasvaa pääasiassa palsteranakkaa. Mikä ihana materiaali kivi onkaan puutarhassa! Odotan niin meillekin (ainakin) useita kivirappuja...

Kuvassa puuraput, joita aloimme lähdössä laskeutua, kuvattuna keskipihalta yläpihalle. Villiviiniä vasemmalla ja oikealla ikivihreitä.

Pää ihanasti sekaisin puutarhasta! Kiitos Kirsti&T♥ Kyllä syyskuun puutarhakin voi olla kaunis. Näkemisiin kaunis yksinäinen joutsen, näkemisiin sen sadat kasvit ja yllätykset. Vielä on syksyä jäljellä sillä suihkulähde soi!

puutarhaterveisin Suomen Tahitilta
Leena Lumi