sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Elämäni elokuvat


Päätimme tehdä Lumiomenan kanssa tällaisen elokuvalistan eli kympin leffakärki elämässämme. Ne nyanssit, jotka minulta uupuvat, johtuvat siitä, että eräs Kirjailija on nyt täysin vienyt huomioni...

Suklaata iholla (Como agua para chocolate , 1992)

Elämäni järisyttävin elokuvaelämys, josta olen laittanut lukuisia etsintäkuulutuksia. Etsin edelleen. Elokuva perustuu Laura Esquivelin romaaniin Pöytään ja vuoteeseen. Elokuvan ohjasi Esquivelin aviopuoliso Alfonso Arau. Elokuva on Latinalaisen Amerikan maagista realismia. Filmissä katsojaa viedään äärestä ääreen, ahdistuksesta ja groteskiudesta intohimoiseen rakkaustarinaan, jossa sekoittuvat ruoanlaitto ja kiima kutkuttavalla tavalla. Ken on tämän nähnyt, odottaa iäti revanssia! Katso!


Pääosissa Lumi Cavazos, Marco Leonardi, Mario Ivan Martinez sekä Regina Torne.


Ensirakkaus (Beautiful Thing, 1996)


Hettie MacDonaldin ohjaama brittiläinen ja rankka tarina kahdesta nuoresta pojasta, jotka rakastuvat toisiinsa ja jatko onkin rankkaa, sillä työväenluokkainen lähiö ei katso hyvällä nuorten suhdetta. Filmissä tekee upean ja rempseän roolityön toisen pojan äitinä näyttelijä Linda Henry. Taustalla Mama Cashin sykähdyttävä laulu.


Loisto (Shine)



Jos minulta kysyttäisiin ikimuistoisinta pääosasuoritusta, se olisi Geoffrey Rushin upea roolityö kovan onnen pianistin David Helfgottin elämästä kertovassa elokuvassa Loisto. Elämänkertafilminä hieno australialaisdraama kuuluu lajinsa huipulle. Geoffrey Rush sai Oscarin suorituksestaan Helfgottina. Katso!


Tunnit (Hours)



Elokuva, josta pitävät he, joille sanoo jotakin Virginia Woolf ja/tai, joiden suosikkeihin kuuluvat Meryl Streep, Julianne Moore ja Nicole Kidman. Perustuu Michael Cunninghamin kirjaan Tunnit, joka puolestaan kertoo tarinaa Woolfin luomasta Mrs. Dallowaysta. Kaikki tapahtuu yhden päivän aikana.


Vertigo


Alfred Hitchcock kuuluu suosikkiohjaani, joten tähän kohtaan unenomainen Vertigo. Kim Novak on filmissä melkein epätodellinen ja James Stewart tekee toisen vahvan pääroolin. Olisin voinut melkein yhtä hyvin laittaa tähän Takaikkunan (1953), jossa Grace Kelly on paitsi kaunein, tekee myös parhaimman roolityönsä. Vastaparina jälleen James Stewart.


Atonement


Hieno elokuva, joka ylistää Ian McEwanin kirjaa Sovitus (Atonement). Pääparina hurmaavat Keira Knightley ja James McEvoy.


Postimies soittaa aina kahdesti (The Postman Always Rings Twice)


Listan pitäisi elää, mutta tämä vain täällä pysyy. En voi vastustaa Jessica Langea enkä Jack Nicholssonia. Ohjaaja Matti Kassila on sanonut elokuvan leivontapöydän rakastelukohtausta parhaimmaksi, mitä hän on nähnyt.


Brokeback Mountain


Annie Proulxin novelliin perustuva elokuva, joka kertoo rodeoratsastaja Jack Twististä (Jake Gyllenhaal) sekä maatila-apulaisesta nimeltä Ennis Del Mar (Heath Ledger). Miehet tutustuvat kesällä 1963 karjanajossa Wyomingin Brokeback-vuorella. Elokuva kuvastaa rankasti sitä ennakkoluuloisuutta, jota kyseisellä alueella tunnetaan vieläkin homoja kohtaan. Ennen kuin sain tämän elokuvan luin Suomen Kuvalehdestä pitkän ja ansiokkaan haastattelun Proulxista ja hänen asumisestaan Wyomingissa sekä tietysti alueen ahdasmielisyydestä tietämättä mitenkään, että juuri aiheena oleva novelli tulee olemaan myöhemmin yksi elämäni elokuvista. Tässä filmissä ihastuin kuin pikkutyttö rodeoratsastaja Jake Gyllenhaaliin, mutta aikuinen nainen minussa oli vihainen sille, että tuota käsittämätöntä rakkauden vihaamista vieläkin tapahtuu ja se sallitaan.


Filmi oli neljän Golden Globen voittaja ja vei kolme Oscaria. Oscarit tulivat parhaasta ohjauksesta, josta vastasi Ang Lee, sekä parhaasta musiikista sekä parhaasta käsikirjoitussovituksesta.


Sylvia


Elokuva runoilija Sylvia Plathin elämästä. Pääosissa Gwyneth Paltrow Sylvia Plathina sekä Daniel Craig Ted Hughesina. Tästä olen kirjoittanut enemmän mm. Daniel Craigin kirjan arvostelussa sekä Sylvia Plathin runojen kohdalla.

Eräs joulutarina (Un conte de Noël)
Loistava Catherine Deneuven päätähdittämä joulun aikaan sijoittuva filmi, 'elegantti ja ajateltu perhekuvaus', toteaa Pertti Avola/HS/NYT. Tämän me katsomme joka vuosi hitaina, raukeina, lumisina joulunajan viikkoina...

Frances


Kertoo Frances Farmerin elämäntarinan. Pääosassa Jessica Lange. En ole toipunut vieläkään.


Tämän sain leffaystävältäni omaksi: Kiitos♥


Eilen illalla 30.7.2018 katsoimme Håkan Nesserin samannimisen kirjan pohjalta tehdyn elokuvan eli Kim Novak ei uinut Genesaretinjärvessä (Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö, 1998). Ohjaus Martin Asphaug. Aivan loistava!

lauantai 12. kesäkuuta 2010

ELÄMÄNI AAKKOSET

Siis olen niiiiiin yllytys- ja listahullu, että piti tehdä sama, minkä teki Lumiomena eli Elämäni aakkoset.

A on Amsterdam, mutta myös laajemmassa merkityksessä, sillä toinen alter egoni on Ruth Cole, joka löysi Amsterdamista sekä kuoleman että rakkauden. Kodissamme on myös huone nimeltä Amsterdam…
B on kirjailija Bo Carpelan, jonka Axel on hämmästyttävä teos. Axelin kautta löysin paitsi suruvaipat myös Sibeliuksen musiikin.


C on Concha Buika, espanjalainen laulaja, jota en kyllästy kuuntelemaan.


D on Dina, tyttäreni Merin hyvin vilkas kääpiövillakoira.


E on Edith Södergran eli suosikkirunoilijani.


F on faaraot, joihin kiinnostukseni sytytti Mika Waltari.


G on Galway, kaupunki Irlannissa, jonne palaan ja jonne on sijoitettu todella myyttinen kirja hyljenaisista, Regina McBriden Ennen sarastusta.


H on hellyys, himo ja hyväily.


I on intohimo, jota ilman elämä on pelkkää tyhjää.


J on suosikkikirjailijani John Irving, jonka haluaisin ehdottomasti tavata.

K on kummipoikani Karri, mutta myös kummityttöni Ghanasta.


L on lumi, joka on rakkainta puuterilumena ja ehkä myös tuleva sukunimeni – virallisesti. Nyt kirjoittajanimi.


M on tyttäreni Meri, joka nimessään tietysti kantaa myös rakkauttani suuriin, suolaisiin meriin.


N on kirjailija Nadeem Aslam, joka kirjallaan Elävältä haudatut muutti jotain minussa – pysyvästi.


O on ooppera, jonka loistavin nautintapaikka on Olavinlinna. Suven ehdoton huippukohta!


P on puutarha, josta olen onnistunut luomaan omannäköiseni.


Q on Queen eli Kuningatar Olga, novascotiannoutajamme, jonka hoviväkeä saamme armosta olla.

R on rakkaus ja mieheni Reima, jonka tapasin 3.3. eräässä ratsastusnäytöksessä ja rakastuimme ylitse väen. Tänä vuonna on hopeahääpäivä♥


S on saari. Olen saari-ihminen ja asun saarella nyt ja toivottavasti aina.


T on tuuli, joka ’laukkaa varjotammallaan’. Rakastan tuulta ja jos Meri olisi saanut pikkusiskon hän olisi ollut Tuuli.

U on unelmat. Ilman unelmia ei ole mitään. Unelmat kantavat silloinkin, kun ei jaksaisi. ”Tarvitsemme täyttymättömiä toiveita, ehkä enemmänkin kuin todeksi tulleita, sillä ilman niitä meistä tulee sietämättömän pöyhkeitä, ahneita ja armottomia. Ilman niitä eivät pettymykset saa tilaisuutta opettaa meille ihmisyyttä. Ilman niitä emme oivalla olennaista.” Näin toteaa Sinikka Svärd kirjassa Kerron sinulle Unelmista (Minerva 2009).


V on varjot. Pidän varjoista ja siimeksistä. Pidän niiden salaperäisyydestä ja suojasta.


W on Mika Waltari. Ilman häntä minä en olisi minä. Hän on vaikuttanut minuun vahvimmin niinä vuosina kun omin sielu muotoutuu, etsii omia uriaan, aukoo uusia, mutta kaipaa vaikutteita ja johdatusta.


X on Xyzal, allergialääke, jota otan yhden päivässä toukokuusta elokuun lopulle, paitsi sadepäivinä tai poissa Suomen koivun siitepölystä tai heinien heilimöinnistä. Viime mainittua ei enää tapahdu, sillä minua ei saa Suomesta suvella pois kukaan eikä mikään!

Y on yökköset, jotka edustavat minulle sitä aikaa suvesta, jolloin en malta mennä nukkumaan, en edes lukemaan, sillä rakastan loppusuven pimeitä, lämpimiä yökkösöitä.


Å on kirjailija Åsa Larsson, jonka arktisiin jännityskirjoihin olen koukussa.


Ä on tietysti äitiys. En ole mikään ’kaikki lapset ovat niin ihania’ –tyyppi, mutta ilman äitiyden elämystä olisin tuntenut jääneeni jostain syvästi paitsi. Minulle asia ei ollut itsestäänselvyys, joten äitiydestä tuli sitäkin merkityksellisempi elämän osa.



Ö on Lena Andersonin runo: ”Öinen peili, lammen silmä, tuuli puussa nukkuu. Käki yön hämärässä onnen vuosia kukkuu. Öiset kirkkaat metsäntuoksut lammen yllä virtailee, talvikki yölampullaan sammalpolkua valaisee. Satu ja tosi yhteen sulaa – öisen hetken taika. Luonto vetää henkeä, on seisahtunut aika.”

perjantai 11. kesäkuuta 2010

AISTIEN ALAMAINEN


Minä olen sinun silmäsi

verkkokalvosi ripsesi
Minä olen sinun kielenpääsi
ja vesi sillä, minä nuuhkin sinussa
kätkettyjä niittyjä
Minä virtaan sinussa
näkymättömänä jokena


Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Kun etsit omia kasvojasi, etsit
minua, kun etsit nimetöntä kadonnutta
etsit minua
Minä olen aistit
ja sinä olet niiden alamainen
Yhdessä olemme
täydellinen
Me olemme sileäkarvainen eläin
joka silittää itsensä näännyksiin,
me olemme peto,
meitä ei kesytä kukaan
Minä olen aistit ja sinä olet alamainen,
sinun on nuoltava
minut kiihkoon
jalkoja kielenpäätä
sielun pimeää puolta
kätkettyä niittyä
sinun on nuoltava,
oltava minun ehdoitta


Minä olen sinun kätesi,
kosketusten merkitys
ja yhdessä meidän on kavuttava
korkeille vuorille
nelinkontin, ihanat haavat sormissamme,
nuoltava ihanat veripisarat
nuuhkittava ihoa
ohutta kuin ilma


Me olemme sileäkarvainen eläin,
täydellinen ja kesyttämätön
Minä olen sinun veresi,
jokainen miljoonista soluista,
sinä purjehdit minua pitkin
merta kohti
Minä kihisen sinussa,
minä murisen ja nuolen,
minä huudan ja vaadin,
minä en anna rauhaa


Minä olen aistit
minä olen verkkokalvot ripset
kielenpäät,
niityt, joet,
minä olen peto ja veri
Minä hiivin sinussa
enkä jätä sinua rauhaan,
sinun on nuoltava minut
kiihkoon, polvillasi, ehdoitta


Minä olen se
jota sinä pelkäät
Minä olen se
jota ilman et voi olla
Minä olen se joka
juottaa sinulle
oman veresi, vie
sinut merelle
Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Yhdessä olemme täydellinen

- Tommy Tabermann -
Eroottiset runot (Gummerus 2009)
kuva Gustav Klimt Danae

Volver, volver by Concha Buika

JÄRJELLÄ JA TUNTEELLA!


Uusi kirjallinen blogi on syntynyt! Viime yönä meitä oli pieni ryhmä unettomia naisia pähkäilemässä, että Susan pitäisi perustaa kirjallinen blogi, sillä hän on Hyvin Kirjallinen Persoona. Pelkäsin, että aamun tullen unelma on unohtunut, mutta mitä vielä: Hän on täällä tänään eli Järjellä ja tunteella! 

Suosittelen!!!

Onnea ja menestystä Susa♥

toivottaa
Leena Lumi

torstai 10. kesäkuuta 2010

AURINKOISTA VIIKONLOPPUA♥ JA VÄHÄN MUUTAKIN


Olemme käymässä kohden viikonloppua ja minä ajattelin pitää nyt nk. pitkän viikonlopun. Dina noudettiin juuri ja eräs ystävä saapuu huomenna. Nautimme yhdessä lounaan ja sitten tiikerikakkua runsaalla Robertsin kahvilla. Suunnittelemme juhannusviikkoa, jolloin aiomme viettää muutamia päivä 'sinkkuelämää', sillä Alfauros on muilla mailla vierahilla. Vapise Jyväskylä!

Ihan oikeasti olen aika väsynyt. Tein viime vuonna 140 kirjaa, joka on aivan liikaa. Yritän hiljentää nyt suveksi tahtia, vaikka ensimmäiset uutudet jo saapuivatkin. Kärsivällisyyttä lukijani, kärsivällisyyttä kustantajani! En pidä valittelusta, mutta kerroin kuitenkin tämän nyt...

Minulla on teille kuitenkin nyt ennen viikonlopun auvoa ihan uutta asiaa. Olen tehnyt niin kovasti töitä, että kiinnitin vasta nyt huomiotani yhteen asiaan ja se on nettikäyttäytyminen. Minusta on älyttömän outoa, että netissä voi kirjoittaa vaikka toisesta bloggaajasta omaan blogiinsa mitä tahansa omaan pääkkyyn saattuu pälähtämään. Tämä henkilö, josta on kirjoitettu, ei sitä ehkä koskaan saa tietää, mutta kirjoittajan väitteet jäävät kuin viimeiseksi sanaksi. On ihmisiä, jotka haluavat sanoa viimeisen sanan, ihmisiä, jotka haluavat olla aina oikeassa, ihmisiä, jotka inttävät kaikkialla, ihmisiä, jotka pilaavat ihan mukavatunnelmaisten blogien hienoja postauksia alentavilla ja täysin aiheesta pois olevilla kommenteilla. En ymmärrä motiivia tällaiseen! Onko se pakonomainen tarve olla aina oikeassa? Onko se kateutta? Onko se alemmuudentunnetta, joka ei suo toiselle, mitä itse ei saavuta? Kannattaa muistaa, että uhri on se, kehen kohdistuu selän takana kirjoittelu, vääristelyt etc. Onneksi yli vuoden aikana olen joutunut kohtaamaan tällaista vain paristi, mutta sekin on jo liikaa. Ellei ole mitään hyvää/kivaa sanottavaa, onko mahdotonta silloin vaieta.

Tänään huomasin, että kun Susanne oli saanut palkintokirjansa, hän oli kuvannut ne blogiinsa ja vielä linkittänyt minun blogini. Voitte vain kuvitella, miten se ilahdutti! Myös Unelma teki vähän aikaa sitten aivan saman. Minä olen innokas linkittämään muita ja tietysti itse ilahdun, jos joku toinen näin tekee. Myös Anni oli kirja-arvostelussaan Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville linkittänyt blogini ja viitannut minun vastaavasta kirjasta tekemääni arvosteluun. Se on 'fair play'! Voisimme kukin sisällämme miettiä, olemmeko hyviä blogiystäviä. Semmoisia ystävällisiä, vilpittömiä ja ehdottomasti vailla kateutta. Minä linkitän, mutta sen lisäksi jaan arvostelukappalekirjoistani suurimman osan niin blogi- kuin muille ystävilleni. Osalla teistä on kokemusta saada minulta kirja muuten vain, osa on saanut arvontojen kautta.

Minä koreilen tässä postauksessa Lumiomenan auringonkukilla ja haluankin sanoa, että hän on hyvä esimerkki bloginpitäjästä, joka osaa käyttäytyä. Minä tässä ikäänkuin ojennan näkymätöntä tunnusta...Ja Lumiomenan lisäksi on monta, monta muuta ihanaa blogiystävää, mutta päätin tänään mainita vain kolme, jotka tunnen jo pidemmältä ajalta ja he ovat Susanne, Lumiomena ja Soolis, jotka ovat joka hetki tienneet, mitä kommenteissa voi sanoa ja mitä ei ja etenkin sen, että jos kirjoitetaan omaan blogiimme toisesta bloggaajasta, kirjoitamme totta ja kohteliasta ja mieluusti voimme silloin linkittääkin. Sehän on kuin halaus!

Pidetään huolta toisistamme♥

Leena Lumi

PS. Joskus kun olen ehtiväisempi/jaksavaisempi, voin kertoa useammista blogiystävistä. Kerron kuka saa minut nauramaan harva se päivä, kuka saa minut lukemaan kirjoja, joita en muuten lukisi, kuka jakaa kanssani kaikki puutarhan harmit (niitäkin on) ja kuka on hän, joka on pakko tavata aamulla ensiksi.

PS2. Jos haluatte tietää kenen seurassa (lue: kenen kirjan seurassa) vietän viikonlopun, katso Huomenta Suomi 15.6. klo 7.17. Minä olen siihen aikaan ihan vihannes, mutta Alfauros lupasi kaataa minuun kahvia ja taluttaa punaiselle sohvalle, sillä M. ei jää minulta näkemättä!

VANILJARAPARPERIPIIRAKKA


Tämä ohje on tänään ilmestyneestä Anna-lehdestä Katri Schröderin jutusta Rakastu raparperiin:

Vaniljaraparperipiirakka
10-12 annosta

Pohja

150 g voita tai margariinia
1 dl sokeria
1 kananmuna
2,5 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita

Täyte

1 pss vaniljakastiketta
1,5 dl maitoa
1 prk (250 g) mascarponejuustoa
1 kananmuna
noin 250 g raparperia

Vatkaa pehmeä rasva ja sokeri vaahdoksi. Lisää kananmuna huolella vatkaten. Lisää joukkoon kuivat aineet ja pyöräytä nopeasti taikinaksi.
Painele taikina voidellun ja korppujauhotetun piirakkavuoan pohjalle ja reunoille.
Sekoita vaniljakastikejauhe kulhossa maitoon ja anna seistä muutama minuutti.
Sekoita joukkoon mascarponejuusto ja kananmuna.
Valuta vaniljaseos piirakkapohjan päälle ja levitä tasaisesti.
Paloittele raparperit ja asettele piirakan pinnalle.
Paista piirakkaa 200-asteisessa uunin keskitasossa 25-30 minuuttia.

kuva Kristiina Kurronen

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Monet naiset ovat lukeneet Michael Cunninghamin kirjan Tunnit. Vielä useammat ovat otaksuttavasti nähneet siitä tehdyn samannimisen elokuvan, jota tähdittivät upeat Nicole Kidman, Meryl Streep sekä Julianne Moore. Mutta kuka muistaa, ketä esitti Nicole Kidman? Ja mihin kirjaan perustui Cunninghamin teos?

Filmi alkaa rankasti, sillä kirjailija Virginia Woolfia esittävä Nicole K. kävelee kivipainot taskussaan heti alussa hyiseen veteen tehden itsemurhan kuten Woolfkin teki oikeassa elämässä. Mutta ennen kuolemaansa Woolf ehti uudistaa kirjoittamisen rakennetta ja kirjoittaa mm. Mrs. Dallowayn, johon elokuva Tunnit perustuu.

Mrs. Dallowayn (SEVEN 2003, suomennos Kyllikki Hämäläinen) olen kirjaimellisesti lukenut 'hiirenkorville', sillä Virginia ei jätä minua rauhaan. Woolfin kieli on erikoisen kaunista ja vivahderikasta heijastaen poiskiitävää hetkeä, käsin koskemattomissa olevaa tunnelmaa. Woolf oli modernisti ja kokeellisen kirjallisuuden uranuurtaja, jonka kotona kokoontui ennen ensimmäistä maailmansotaa Bloomsburyn ryhmäksi kutsuttu joukko kirjoittamisen tyylin uudistavia kirjailijoita. Yksi Woolfin tunnetuimmista teoksista on juuri Mrs. Dalloway. Itse asiassa Mrs. Dalloway loi Woolfin maineen perustan.


Mrs. Dallowayssa päähenkilön, seurapiirirouva Clarissa Dallowayn elämää tarkastellaan yhden ainoan päivän ajan. Tuohon yhteen päivään, jona rouva on syventynyt juhlien järjestelyyn, on kuitenkin saatu mahtumaan kokonainen elämä ja runsaasti pinnanalaista, näkymätöntä tapahtumaa. Rivien välit tihkuvat Woolfin tajunnanvirtatekniikalla hänen omaa taisteluaan masennusta vastaan. Luodessaan mielisairaan Septimus Warren Smithin hahmon, Woolf yrittää ottaa niskalenkin omasta pelostaan, halusta kuolla. Mutta kun Septimus kuolee, kirjan kutsut jatkuvat ja Woolfin taianomainen kieli jatkaa virtaamistaan...

"Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat. Lucylla oli muutenkin ylin kyllin työtä sinä päivänä, Rumpelmayerin miehet tulisivat ottamaan ovet saranoiltaan. Ja sitä paitsi, Clarissa Dalloway ajatteli, mikä aamu - raikas kuin rannalla leikkiviä lapsia varten luotu."

Irma Rantavaara kertoo Mrs. Dallowayn johdannossa:

Hän oli yliherkkä, mutta samalla kova, kuningatarmainen, käskevä aristokraatti, joka piti yllä välimatkaa toisiin ihmisiin. Hänessä oli jatkuva itse-erittelyn tarve ja sisäinen levottomuus, josta hän yritti paeta jonkinlaisen mystiikan avulla:


Kaikki täyttää omaa tarkoitustaan ja saa sillä tavoin salaperäistä symbolista merkittävyyttä. Varsinkin Mrs. Dalloway-romaanissa tämä ajatus on keskeinen.


Tiedämme, että kirjailijattaren hermot olivat jo Mrs. Dallowayn kirjoittamiseen mennessä pettäneet kolme kertaa johtaen itsemurhayrityksiin. Neljäs ja viimeinen hermoluhistumisen pelko ajoi hänet lopulta hukuttautumaan v. 1941.


Vaan yhä Virginia Woolfin kieli luomoaa yhä uusia ja taas uusia lukijoita...ja he ihmettelevät: Mitä tämä on? Musiikkia? Mystiikkaa? Salaisuutta? Jotain uutta?

Virginia Woolf ei kuole koskaan!

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kaisa Reetta Maisku/Täysien sivujen nautinto  Aletheia ja Laura/Lukuisa

LUONTOPIHA


Ykköstulianen kesäkylään, ykköshemmottelu itselle!

 Vaikka olinkin äskettäin puutarhaohjelmassa, silti julistan hieman perinteisistä puutarhakäsityksistä eriäviä oppeja. Olen aina sanonut, että puutarhani on luonnonmukainen, mutta ei luonnonvarainen, sillä niin paljon tunteja saan pihatöissä kulumaan, että laiskuudesta tai hoitamattomuudesta ei ole kyse. Rakastan myös lausetta: Hallittua hoitamattomuutta puutarhassa. Ja kaiken huipuksi sain pienen taulun, jossa digitaliksen kukkia ja teksti: Villin Naisen Villi Puutarha. Olen aina halunnut että perhoset ja yökiitäjät löytävät pihani, olen lumoutunut lumikosta, joka asuu kalliomme kolossa, saan iloita oravien leikeistä lehmuksissamme ja pöntöissämme pesii nyt puutarhani terveyspoliiseja eli pikkulintuja, jotka ovat tehokkaita hävittämään tuhohyönteisiä.


Tunnen itse suorastaan syyntakeettomaksi, kun melkein jo julistan vuoden 2010 puutarhakirjaa, sillä saatuani lukuun Riku Cajanderin teoksen Luontopiha – Ympäristöystävällinen piha ja puutarha (Minerva 2010) tunsin tulleeni kotiin! Nyt ei puhuta ollenkaan siitä, kuinka hienoja ja upeita kasveja voimme pihallemme istuttaa ja miten saada ne säilymään hengissä, vaan käsittelyssä on, miten saisimme niin monimuotoisen ja ympäristöystävällisen pihan, että siellä viihtyisivät myös linnut, oravat, päivä- ja yöperhoset, erilaiset liskot ja jopa ketut.


Kukaan ei voi tajuta, mikä hurmio on istua hämärissä pihalla ja odottaa lepakkoja. Ja sitten ne tulevat: Suih! Suih!Suih! Meillä on mieheni kanssa oikein Lepakkojen Öitä. Ne alkavat heinäkuun hämärinä iltoina. Ja ketun jäljet pihalla. Kärsivällinen sielu näkisi itse ketun, sillä kettu ei kaihda edes pihavaloja. Ja entäs sitten yökiitäjät!

Riku Cajanderin kirjassa kerrotaan mitä kasveja pitää pihalle istuttaa ja millaisiin ryhmiin, että saamme myös eläimet viihtymään pihallamme. Mitä kasveja pitää olla, että perhoset viihtyvät. On laskettu, että yksi harsokorennon toukka voi syödä kasvukauden aikana ainakin 5000 lehtikirvaa. Ja kun puutarhaan on saatu hyönteisiä, niitä seuraavat linnut, puutarhan parhaat terveyspoliisit. Olen huomannut, että kirjosieppo on yksi ahkerimmista tuholaishyönteisten syöjistä. Pensaita esimerkiksi ei kannata istuttaa sinne tänne, vaan ryhmiin, jolloin eläimillä on parempi suoja.

Cajanderin Luontopiha on tietokirja. Kiinnostava sellainen! Ja hyvin ajankohtainen, sillä vuosi 2010 on nimetty luonnon moninaisuuden eli biodiversiteetin vuodeksi sekä maailmalla että Suomessa. Minä aion tästä hetkestä istuttaa hitaasti mutta varmasti kasveja, puita ja pensaita tämän kirjan mukaan. Osin olen jo vaistomaisesti osunut oikeaan paitsi en ole tiennyt mitään perhosten houkuttelijakukista. Epäilen kuitenkin että lehtooni istuttama ja siellä hyvin leviävä lehtosinilatva on tässä asiassa yksi parhaimmasta päästä. Se on kasvi, jota kansan suussa nimitetään hunajakukaksi sen hunajaisen tuoksun takia.

Luontopihan runsas ja houkutteleva kuvitus on Riku Cajanderin, Olavi Niemen, Antti Kolin, Pentti Alangon sekä Benjamin Pönttisen ansiota. Valokuvista oppii paljon sekä kasveista että hyönteisistä. Ja pidän siitä että kuvia on paljon ja teksti kuin tiedettä, mutta lähestyen aihetta lämmöllä ja suojellen ja todeten, että puutarhat, joita Suomessakin on arviolta ainakin puoli miljoonaa, jo sinänsä rikastuttavat luontoamme. Kirja tuo kuitenkin tehokkaasti esiin, miten kasvivalinnoilla voimme entisestään parantaa luontopihaamme niin että kauniit koristekasvit, pensaat ja hoidetut puut elävät sovussa hallitun hoitamattomuuden kanssa samalla turvaten eläinten kuin kasvienkin edut.


Hyvältä luontopihalta pitää löytyä neljä asiaa: ruokaa, lisääntymis- ja suojapaikkoja, vettä ja lajitovereita. Tässä kohtaa aivan kehräsin, sillä suuri kalliomme toimii koloineen hyvänä vedenkeruupaikkana ja kalliomme kolot tarjoavat suojaa jo ties mille eläimille. Pihalla on hyvä olla myös hieman hoitamatonta osaa, joka toimii etenkin siilien suojapaikkana.

Riku Cajanderin Luontopiha luettelee kiinnostavasti, ei luetteloiden, vaan lukuina, ne kasvit, jotka pitäisi luontolähtöiseltä pihalta löytyä. Ja tässä kirjassa ei villikaneja laiteta pataan, vaan todetaan, että niin metsäjänisten kuin kanienkin kanssa voi tulla toimeen. Ja minä todistan tämän, sillä lehdossamme pesi muutaman suven iso rusakko, jota kovasti toivon takaisin! Cajanderkin mainitsee luontopihan olevan lapselle erinomainen elämys:

Oman lisämausteensa eläinten tarkkailuun antavat pimeänä vuorokaudenaikana tehdyt havainnot. Yökkösten saapuminen yöllä perhosvalon lakanalle, kerääntyminen joukoittain perhosbaariin tai surisevien kiitäjäperhosten vierailut illakon kukilla ovat elämyksellisiä, jopa hieman jännittäviä tapahtumia.

Tähän minä lisään, että luontopiha päihittää mennen tullen kaiken maailman puuhamaat. Meidän Meri sai kasvaa luontopihalla ja sen seurauksena hän tiesi tarkkaan jo hyvin pienenä selittää, miten muurahaiset lypsävät kirvoja, liian pienenä söi kastemadon ja kehui lihaa hyväksi (sic!) ja paras ystävänsä Tuuli kuvattiin kerran pikkusammakko nenän päällä. Likat myös kiipeilivät puissa ja rakensivat majoja ja syöttivät siilejä sekä oravia.

Ja kiitos Cajanderin luontopihan minä vihdoinkin istutan tänä vuonna varjoliljaa, joka on kummitellut mielessäni jo kauan ja ihan vain sen tähden, että puutarhassamme on runsaasti siimeksiä. Nyt tiedän enemmän!: Varjolilja on yöperhosten unelmaa!

Suosittelen Luontopiha –kirjaa vuoden ykköstuliaiseksi niin koteihin kuin mökeille kaiken maailman lasiastioiden sijasta. Hyödyllinen kirja myös lapselle ja nuorelle, mutta kiintoisa kaiken ikäisille. Julistetaan suviyötkin seikkailuiksi ja kuhkitaan puutarhassa nauttimassa yökiitäjien tarjoamia nektareita!

NYT KUN...


Nyt kun linnut syöttävät poikasiaan, voikukka kasvaa hulluna ja akileija vasta suunnittelee aukeamistaan, on niin villi kiire, että aion lisätä pökköä pesään ja pestä matot, leipoa kakun, ottaa vieraan vastaan, tarjota lounaan, siivota työpöytäni, sillä en näe kunnolla enää näyttöä kirja- ja muistiinpanokasoilta, viihdyttää koiruuksia puutarhassa sekä tilata kirjastosta ensimmäiset kirjat, jotka aion suvella lukea suosituksesta. Ja sitten, uskokaa tai älkää, syksy on jo alkanut;-), sillä ensimmäiset syksyn uutuudet ovat saapuneet, mutta en aloita ihan vielä...

Kenelle tulee Hesari, niin katsokaa sivulta A5, se lyhyt gallup, missä Keskustan puheenjohtajaehdokkaat vastaavat muutamaan kysymykseen. Katsokaa, miten Mari Kiviniemi erottuu äijistä, kun kysytään 'Pitäisikö Suomen susikantaa harventaa?' tai kun kysytään 'Pitäisikö homopareille antaa samanlaiset adoptio-oikeudet kuin muillakin on?' Minä EN ole Keskustan äänestäjä, mutta tulipa vain mieleen, että ellei Kiviniemeä valita, Suomestakin katoaa vihdoin läsimaalaisittain oudon suuri agraaripuolue ja se saavuttaa ajan henkeen paremmin sopivan pienuutensa. Vain Mari Kiviniemen valinta auttaa Keskustan pois fossiilikaudesta.

Nyt kun kullerot kukkivat ja kuunliljojen lehdet jo ovat suuret, minä aloitan torstain toivoa täynnä ja toivotan teille samaa!

kuva linnuista Pekka Mäkinen

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

AINA


En ole sinusta
mustasukkainen.

Tule tänne
mies kannoillasi,
sata miestä hiuksissasi,
tuhat miestä vartaloosi takertuneena,
tule kuin joki
siihen hukkuvine ruumiineen
kohtaamaan
ikuisesti vaahtoavan meren raivo!

Tuo ne kaikki tullessasi,
odotan sinua täällä:
meitä on kuitenkin
vain kaksi maan päällä,
sinä ja minä,
saattamassa alkuun elämää.

- Pablo Neruda -
Kapteenin laulut (WSOY 2008)
suomennos Jyrki Lappi-Seppälä
Always

KAPTEENIN LAULUT

Olen vailla kykyä sanoa mitään omaperäistä Pablo Nerudasta, sillä on vaikea puhua omaperäistä hänestä, joka on liian liki. Sen sijaan minä osaan puhua nerudan kieltä. Sitä puhuessa ymmärtää voi vain toinen ’nerudalainen’.

Pablo Neruda on herkkä juttu meille, jotka hengitimme hänen Andien maininkiensa (1972) vaahdossa. Nyt on kuitenkin kustannettu hänen aikaisemmin suomentamaton teoksensa Kapteenin laulut (Los versos del Capitán, WSOY 2008) ja olen kykenemätön olemaan tuomatta tätä teosta esille, vaikkakin majakat vilkuttavat hätämerkkejään ja valkoinen kimalainen surisee sielussani. Ensimmäisen kerran käytän kirjan liepeitä ja kääntäjä Jyrki Lappi-Seppälää, joka on uskomattomalla tunteella tavoittanut Nerudan hengen. Kiitos Jyrki!

Chileläisen Pablo Nerudan (1904-1973) yli neljäkymmentä teosta käsittävä tuotanto muistelmateoksineen sekä poliittisine, rakkausaiheisine ja surrealistisine runoineen on monille 1900 –luvun kirjallisuudesta ehkä eniten muistoja kantavaa, sillä omaksuihan hänen tuotantonsa uusi nuoriso, joka kuohui aivan ennen kokomattomalla tavalla: Oli Vietnamin sodan vastustus, vapaa rakkaus ja me kukkaislpaset, jotka kannoimme puseromme rinnuksessa pinssiä, jossa luki 'Make love, not war'.  Ja paljon, paljon muuta, minkä puolesta tai vastaan nousta barrikadeille. Nerudan runot soivat tuon ajan nuottiviivastolla kuin sitä varten luotuina.

Laajimmin hänet muistetaan silti yhteiskunnallisena toimijana: kirjailijana, Salvador Allenden tukijana ja kommunistipuolueen poliitikkona. Nobelin kirjallisuuspalkinnon Neruda sai vuonna 1971.

Jyrki Lappi Seppälä:” Vuonna 1952 Napolissa ilmestyi tunnetun kustantajan Paolo Ricciin julkaisemana anonyymi espanjankielinen runokokoelma. Esipuheen mukaan sen oli kirjoittanut muuan keskiamerikkalainen pakolainen, joka oli osallistunut Espanjan sisällissotaan ja kuului kommunistipuolueeseen. Hänen peitenimensä oli Kapteeni. Siitä runokokoelman nimi.


Alkuaikojen anonyymiyden virallisena syynä oli se, että Neruda oli kirjoittanut runot rakastajattarelleen Matilde Urrutialle, jonka kanssa hän oleskeli maanpakolaisena Caprilla 1950-luvun alkupuolella. Nerudan mukaan hän julkaisi kokoelman nimettömänä, koska ei halunnut loukata silloista puolisoaan Delia del Carrilia. Vuonna 1955 pariskunta erosi virallisesti, ja Neruda avioitui Matildensa kanssa.”

Kaikin puolin arka tilanne, niin poliittisesti kuin avioliiton kanalta, synnytti sarjan hienoimpia koskaan kirjoitettuja rakkausrunoja. Anonyymiys antoi Nerudalle tilaa kirjoittaa tämän teoksen voimakkaat säkeet, kauniit mutta peittelemättömät kuvat rakkauden tuskasta ja hellyydestä. Jyrki Lappi-Seppälän suomennos tavoittaa Nerudan tunteen hehkun. Lukija syttyy tuleen!

Poissa


Tuskin olen sinut jättänyt,
kun olet taas sisässäni
kirkkaana tai värisevänä,
rauhattomana, sanojen satuttamana,
taikka täynnä rakkautta kuten silloin
kun suljet silmäsi tajutessasi
millaista elämänlahjaa
kannan sinulle lakkaamatta.


Rakkaani,
kohtasimme janoisina,
imimme kaiken
veden ja veren toisistamme,
kohtasimme nälkäisinä,
ahmimme toisiamme
tulenlieskojen lailla
kunnes kumpikin jäi nuolemaan haavojaan.


Mutta odota minua,
säilytä minua varten suloisuutesi.
Jonakin päivänä tuon sinulle
ruusun.


KOLMASTOISTA KERTOMUS

Uupumuksen verho kutitti ja ärsytti silmiäni. Mieli oli paperinohut. Olin tehnyt työtä koko päivän ja puoli yötä, ja nyt minua pelotti vaipua uneen.

Tekivätkö aivoni minulle tepposet? Olin kuulevinani katkelman jostakin laulusta. Tai ehkä sitä ei voinut sanoa lauluksi. Vain viisi harhailevaa säveltä. Avasin ikkunan varmistuakseni asiasta. Kyllä. Puutarhasta todellakin kuului ääntä.

Ja samanaikaisesti kun Margaret Lea kuuntelee harhailevaa säveltä Diane Setterfieldin teoksessa Kolmastoista kertomus (The Thirteenth Tale, Tammi 2007, suomennos Salme Moksunen), minä kuuntelen menneisyyden ääniä ja kuulen Kotiopettajattaren romaanin, Humisevan harjun, Syrjästäkatsojan tarinan ja Valkopukuisen naisen, sillä Kolmastoista kertomus kantaa kaikkien näiden ikiklassikkojen tunnuksia itsessään.

Kolmastoista kertomus kuuluu Suurten Tarinoiden Armoitettuun Klubiin, jonne päästäkseen on kirjoitettava kertomus, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Sen lisäksi on oltava riittävän polveileva tarina, joka pitää lukijan otteessaan, mutta sehän on ollut Setterfieldille selviö, sillä hän on esikuviensa manttelinperijä. Tarina kaksosista, jotka kadottavat toisen puoliskonsa traagisesti kulkee monikerroksisena ja kietoutuneena nummien usvaan, vanhan talon kummituksiin, sumuisiin muistumiin ja syviin menetyksen tunteisiin.


Olipa kerran talo nimeltä Angelfield.
Olipa kerran kaksoset.

Ja koska kaksoset olivat menettäneet puoliskonsa, heistä oli jäänyt jäljelle vain rujot puolisielut. Puolisielut elivät siinä kapealla, pimeällä rajalla, joka jää elämän ja kuoleman väliin. Jälkeen jäänyt kaksonen aina likempänä rajaa kuin muut ihmiset. Se on usvaelämää, jossa menetyksen tunne kaikin ajoin päihittää elämän muut maut.

Diane Setterfieldin kirjassa Margaret Lea saa kirjeen kirjailija Vida Winteriltä, joka pyytää Lean luokseen kirjoittamaan hänestä elämänkerran. Lea elää lukeakseen ja kirjoittaa myös elämänkertoja. Pienen empimisen jälkeen Lea ottaa tehtävän vastaan ja matkustaa Angelfieldiin kantaen mukanaan paitsi matkatavaroitaan myös omaa salattua tuskaansa ja arpeaan. Diane saattaa Lean Vidan luo todellisuudessa etsimään kadonneet kaksoset ja vähän muutakin. Hopeisessa puutarhassa ja kummittelevassa talossa Lea löytää monia vastauksia

Tiesin kuka hyökkäsi viulu kädessään rouva Maudsleyn kimppuun.
Tiesin kuka tappoi John-the-Digin.
Tiesin ketä Emmeline etsi mullan alta.
Tiesin kuka poika puutarhassa oli.
Ratkaisin usvassa piileskelleen tytön salaisuuden.
Olipa kerran kaksi tyttövauvaa…ja oli talon salaisuus…

Tässä on houkutteleva tarina, jota suosittelen heille, joilla yllä mainitut klassikot ovat olleet elämää suurempia teoksia ja myös heille, jotka ovat pitäneet Maevy Binchyn kirjoista, etenkin hänen varhemmasta tuotannostaan, kuten vaikkapa Ystävyyden piiri, jossa pudottiin myös ihmismielen pimeisiin syövereihin. Kolmastoista kertomus on myös viihdyttävä kirja ja siinä on onnellinen ja luminen loppu. Pidin Aureliuksesta seisomassa käsivarret levällään, kasvot kohti taivasta ja lumihiutaleita... Näin tämän teoksen filminä. Ja siinä filmissä lumihiutaleet leijuvat maailman onnellisimman miehen päälle.

***

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni myös Booksy Liisa, Morre  Sara  Zephyr. ja Elegia

tiistai 8. kesäkuuta 2010

PÄIVÄ VIILENEE ILLAN TULLEN...


Päivä viilenee illan tullen.
Juo minun käteni lämpö,
kädessäni on kevään veri.
Ota käteni, valkoinen käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus.
Olisi kummallista tuntea,
yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä
povellani raskas pääsi.

- Edith Södergran -
Runoja (WSOY 1969)

KIRJALLINEN PIIRI PERUNANKUORIPAISTOKSEN YSTÄVILLE


Joskus kirja löytää lukijansa ja niin minulle kävi nyt. Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, Otava 2010, suomennos Jaana Kapari-Jatta) on elämäni etiäinen, sillä olematta Juliet löysin aivan liikaa yhtymiä omaan elämääni... Kirjassa ollaan Kanaalisaarilla eli tarkemmin ottaen Guernseyn saarella. Päähenkilö Juliet on suosittu kolumnisti, joka nyt pyrkii kovasti kirjailijaksi. Hän on kranttu miesten suhteen ja siksi naimaton – vielä. Julietin idea on tuoda esille lukemisen autuutta ja sitä miten se vaikuttaa ihmiseen. Merkillisen sattuman kautta Juliet alkaa kirjeenvaihtoon Guernseyn asukkaiden kanssa. Lopulta saarelaiset ja koko saari vievät hänet täysin. Julietilla on selkärangassaan taju, että ihmisen autuus on lukea ja asua saarella! (Samaa mieltä ja siksi asun saarella!)

Saksalaiset valtasivat Guernseyn saaren 30.6.1940 ja tästä alkoi saarelaisten kujanjuoksu. Suurin osa lapsista evakuoitiin Englantiin, osaa ei. Nälkä, syyhy, täit, epävarmuus, mielivalta saivat saarelaiset, myös ne, jotka eivät olleet aiemmin lukeneet yhtään mitään, takertumaan kirjoihin ja näin syntyi kirjallinen piiri, johon myös Juliet myöhemmin mantereelta siirtyi. Tapahtui paljon asioita, joihin liittyi salainen porsaspaisti-illallinen, vakava romanssi saksalaisen sotilaan ja saarelaisen Elizabethin välillä, sekä kaikki se mitä siitä sitten seurasi, mutta yhtäkaikki, tapahtumat kirjautuivat uskomattomaan kirjeenvaihtoon, jossa tunneskaalat heittelivät syvästä epätoivosta täysin hulvattomaan menoon, jossa usein mukana neiti Isola Pribby. Mutta kaikki alkoi kuitenkin Will Thisbeestä:

On Will Thisbeen ansiota, että piirimme nimeen tuli perunankuoripaistos. Olipa saksalaisia tai ei, hän ei tosiaankaan suostu lähtemään kokoukseen, jossa ei ole mitään purtavaa! Syömisestä tuli siis osa ohjelmaamme. Koska Guernseyllä oli tuolloin niukasti voita, vielä vähemmän jauhoja eikä lainkaan sokeria, Will kehitti perunankuoripaistoksen: perunasosetta täytteeksi, siivilän läpi puristettua juurikasta makeuttajaksi ja perunankuoria taikinakuoren sijaan. Willin reseptit ovat yleensä epäilyttäviä, mutta tästä tuli suosikki.

Kuvitelkaa tuota aikaa ja peribrittiläisyyttä sekä saarta, joka on niittyjä, notkelmia, merta, kartanoita, kivikautisia hautoja, noitien loukkoja, normannien kivimökkejä, hurjia kalliojyrkänteitä ja pikkuruista kirkkoa, jonka jokainen tuuma on rikottua posliinia ja murskattua keramiikkaa. Kuvitelkaa sinne kirjallinen Juliet, jolla on aivan liian omahyväinen ja aivan liian innokas kosija Mark. Ehkä Juliet pakeni saarelle?

Heittäydyn pitkäkseni ja katselen taivasta, joka hohtaa tänään kuin helmi, ja hengitän ruohon lämmintä tuoksua ja leikin ettei Markham V. Reynoldsia ole olemassakaan.

Tulin juuri takaisin sisään. On kulunut useampi tunti – laskeva aurinko on reunustanut pilvet loimuavalla kullalla ja meri voihkii jyrkänteen juurella. Mark Reynolds? Kuka hän on?

Tässä on nyt kirja, josta voi sanoa kevytlukuinen, mutta ei tyhjänpäiväinen, viehkeä, mutta ei imelä. Tämä loistava Mary Ann Shafferin kertojan lahja kulkee brittiläisillä ja irlantilaisilla geeneissä. Se on uniikkia ja sitä ei voi jäljitellä, mutta koska kirjailija sairastui vakavasti juuri ennen kirjan valmistumista, kirjailijan sisarentytär, lastenkirjailija Annie Barrows oli juuri oikea henkilö saattamaan romaanin julkaisukuntoon. Kirja kantaa sitä kertojaääntä, jota saarilla on kuultu vuosituhansia takkojen ääressä, kun ulkona on riehunut syysmyrsky tai mereltä on noussut sankkaa usvaa, se ääni soi tässä kirjassa täydellisen puhtaana, välillä andantino ja yhtäkkiä taas lento, sillä mytologia ja noidat haluavat tehdä vakuuttavan sisääntulon. Molli ja duuri sekoittuvat, sillä samaan aikaan kun saaren kaduilla marssivat jäykin polvin sotilaat hiilisankohattuineen ja tyhjine katseineen kranaatit saappaanvarsissa neiti Isola Pribby sekaantuu yhä enenevässä määrin yliluonnollisiin kiemuroihin. Hänelle eivät enää riitä omatekoiset tinktuurat, joita kaikki pelkäävät, vaan hän löytää frenologian, jossa pään muhkuroita koettelemalla löydetään ihmisen todellinen sisin. Tämän jälkeen kenenkään saarelaisen pää ei ole enää turvassa Isolan kiihkeiltä sormilta ja öljyä lieskoihin heittää Julietin kustantaja Sidney, joka lähettää Isolalle 1800 –luvulla julkaistun opuksen nimeltään Frenologian Ja Psykiatrian Uusi Kuvitettu Itseopiskelukirja Sisältäen Koko- Ja Muototaulukot Ja Yli Sata Piirustusta.

Ja nyt en paljasta juonta, mutta pakko sanoa, että eräs herra A:a taitaa omata Isolan kykyjä, sillä kirjassa tulevat myös esille eräs Rilken nahkakantinen runoteos, elokuva Tuulen viemää ja Oscar Wilde! Oscar Wildestä blogini alkoi… ja kirja päättyy huimaan yllätykseen, jonka aiheuttaa allekirjoitus O.F.O´F.W.W. eli Oscar Fingal O´Flahertie Wills Wilde, jonka nimen Speranza aikanaan pojalleen antoi. Rainer Maria Rilke taas on kovasti mullistanut elämääni, kuten myös elokuva Tuulen viemää…Tuntuu kuin juuri nyt olisin itse mukana jossain kelttiläisessä tarinassa…


Tässä huumaava kirja, joka maistuu paremmalta kuin Will Thisbeen flambeeratut kirsikat. Itse asiassa tämä teos maistuu kirjoilta, perunakuoripaistokselta, ystävyydeltä, huumorilta, mereltä, rohkeudelta ja outoa kyllä myös porsaspaistilta, mutta jälkimaku hivelee kitalakea ja sielua, sillä se on laadukas kuin upein Chablis, joka nautitaan rakkaudelle.

*****

Tämän kirja ovat lukeneet monet, mutta ainakin Krista ja

MARY ANN SHAFFER 1934 - 2008


Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on Mary Ann Shafferin esikoisromaani, jonka viimeisteli tätinsä puolesta lastenkirjailija Annie Barrows. Shaffer ehti kuulla unelmansa toteutuvan, mutta ei valitettavasti ehtinyt nauttia romaaninsa menestyksesä. Kirjaa on myyty 1,5 miljoonaa kappaletta ja sen oikeudet on myyty 30 maahan.

Mary Ann Shaffer:

"Jos eivät muuta, niin toivottavasti kirjan henkilöt je heidän tarinansa ainakin valaisevat kanaalisaarelaisten kärsimyksiä ja vahvuutta saksalaisten miehityksen aikana. Toivon myös että kirjani välittää sen näkemykseni, että rakkaus taiteeseen - olipa se runoutta, tarinankerrontaa, maalausta, kuvanveistoa tai musiikkia - auttaa nousemaan minkä tahansa ihmisen kehittämän esteen ylitse."

maanantai 7. kesäkuuta 2010

KIRJAN KANSISSA ON MONIA...


Kirjan kansissa on monia kauniita kuvioita.
En avaa kirjaa, vaikka tiedän sen sisältävän minun elämäni.
- Miksi en avannut?, kysyy moni.

- Runotalo -
kuva Jael

HALUATKO TÄMÄN JAKKARAN?


Jos haluat tämän jakkaran, osallistu Sateenkaarentaa Ilonan arvontaan täällä. Se on sinun, jos onnetar suosii. Ilonan sisustusliike on myös kotimaan matkavinkeissäni. Suosittelen!

VIIMEINEN HENGENVETO


Antisankaritar, toimittaja Paddy Meehan valloittaa meitä jo kolmannen kerran Denise Minan Viimeinen hengenveto (The Last Breath, LIKE 2010, suomennos Juha Ahokas) dekkarissa. Minä en kuitenkaan elämyskoe Minan Meehan sarjaa enää ainoastaan dekkarina, vaan kertomuksena nuoresta naisesta, jonka vertaista ei ole aiemmin tavattu. Mitä voin sille, että vaikka Paddy olisi jälleen kerran sekaantunut hänelle kuulumattomaan rikostutkintaan ja vajonnut sinne päälleen pudoten ja kuolemaa oikein kutsuen, minua ihailuttaa, itkettää ja naurattaa tämä skottiraivotar, valloittava Paddy Meehan.

Niille, jotka eivät ole lukeneet toimittaja Meehanista aikaisemmissa kirjoissa Veripelto ja Suden hetki, valotan sen verran ja lyhyesti, että Paddy on yksi glasgowlaisen, katolisen monilapsisen perheen lapsista. Uskonto näyttelee perheessä valtaisaa osaa äidin, Trishan, kautta ja äidin kivenkova tarkoitus on kasvattaa lapset katoliseen henkeen, jossa auktoriteetteja ei kyseenalaisteta, synnit käydään tunnustamassa, esiaviollista seksiä ei ole olemassakaan ja lapsia ei saa hemmotella. Jotain menee kuitenkin pahasti pieleen, sillä Paddy kapinoitsee ja kyseenalaistaa kaiken jo pikkulapsesta. Muuttaa kotoa, asuu jonkun miehen kanssa, saa lapsen toiselle, löytää toimittajan työn aloittaen lähettinä ja sekaantuu kerta kerralta verisempiin rikoksiin tutkintapuolella täysin itsesuojeluvaistottomana. Trisha on kokonaisvaltaisen epätoivoinen ja perheen lempeän isän kuoleman myötä äiti Trisha saakin mafiosolesken piirteitä, jossa katoliset polvirukoukset vaihtuvat suunnitelmaan murhauttaa isä Andrew, joka on pannut paksuksi hänen ainoan elämäntoivonsa, nunnaksi ryhtyneen hurskaan Mary-Annin.

Viimeisessä hengenvedossa Paddyn entinen kollega ja poikaystävä Terry löytyy rumasti surmattuna. Teko on lavastettu kokaiinin liika-annostukseksi, mutta Paddy huomaa oitis lavastuksen eikä aikaakaan, kun hänen syyttävä mielensä kohdistuu ylikomisario Alec Knoxiin. Knox selvästi sekä vihaa että pelkää maanjäristys Meehania, kävelevää naispommia, mutta vaikka Paddy kuinka todistaisi, kukaan ei uskalla koskea ylikomisarioon, joten jutussa täytyy olla mukana jotain paljon pahempaa, suurempaa ja vaarallisempaa…


Pitelemätön Paddy Meehan on valmis taisteluun, kunnes hän itse tajuaa, mikä heikko kohta hänen elämäänsä on tullut: oma poika, Pete, viisi vuotta vanha. Näkymätön vihollinen ottaa maalitauluksi lapsen, koska ei osu maapähkinävoita kaksin käsin ryystävään ylipainoiseen Paddyyn. Ensimmäistä kertaa Paddy joutuu tekemään elämän ja kuoleman valinnan, mutta hän pystyy siihenkin kuin Maria Stuart aikanaan ja laskee kiltisti, mutta ylpeänä päänsä mestauspölkylle voimatta kuitenkaan mitään sille, että suusta tulee nasevia ja murhaajaa yllyttäviä tikareita…,mutta vain pelastaakseen poikansa.

Terry oli ennen kuolemaansa tekemässä kirjaa New Yorkissa asuvista skotlannin katolisista emigranteista ja kuvaajana hänellä oli Kevin, joka myös löytyy kotoaan henkitoreissa ja katoaa tuntemattomaan ambulanssiväen mukana. Vihdoinkin joku muukin kuin nopeaälyinen Paddy, alkaa tajuta, että nyt ollaan tekemisissä niin suuren pedon kanssa, että se on joko pyydystettävä ennen kuin peto saa sinut. Ja kukapa muu asettuu syötiksi kuin meidän antisankaritar Paddy.

Denise Minan niin Viimeinen hengenveto kuin kaksi aiempaa Paddy Meehan dekkaria sisältävät viisi elementtiä, joita ei aina välttämättä löydy muilta dekkaristeilta, eikä yhdeltäkään muulta kaikkia näitä: Ehdoton juonirakenne, joka pitää kiinni loppuun asti. Realistinen kuvaus, jossa ei olla kauniita, kohteliaita ja rikkaita, vaan rumia, rääväsuisia ja köyhiä. Uskonnollinen ristiriita: katolisuus contra muu ympäristö. Musta huumori, joka saa nauramaan, mutta ei vesitä kauhua. Kiinnostavin antisankari kautta aikojen: Paddy Meehan! Toki kuudenneksi voisi mainita skottilaisuuden, sillä se luo oman persoonallisen mausteensa tähän koko luomukseen, mutta ehkä se on jo mukana tuossa realistisuudessa – ainakin osittain.

Minan kirjojen kovia tekoja sopivasti pehmittää Trisha äidin hullu katolisuus, jolla on ihan oma koodikielensä ja se on äidin salakieli soppa, jota tarjoamalla hän voi viestittää aikuisille lapsilleen monenmoista. Vaikkapa, että Paddy on perheen musta enkeli, joka on pilannut koko katraan. Toki tämä polvirukoilija, joka on oudosti itse muuntumassa pappeja tappavaksi salaraivottareksi, Paddyn nasevan verbaalisuuden nujertamana onneksi kääntää mielensä säilyttäen näin sekä perheensä koossa, leskenarvonsa kuin myös välttyen itse joutumasta vankilaan. Sopan salakieli kuitenkin jatkuu. Ja kaiken keskellä ronski, raivoisa Paddy:

Veitsellä aseistautunut McBree oli käynyt Peten kimppuun. Kauhu muuttui yhtäkkiä raivoksi. Paddy tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi, hengitys syveni ja jokainen lihas keräsi happea valmiina räjähtämään. Tuntui siltä että hän voisi tuijottaa suoraan aurinkoon silmää räpäyttämättä. Hän etsisi vittupään käsiinsä ja hirttäisi tämän munista.


Hän oli kuuluisa siitä, että saattoi menettää malttinsa ja laukoa sopimattomia totuuksia.


Paddy painoi kasvot käsiinsä. ”Luoja, mä kuolen nälkään. Miten kellään voi olla nälkä tällaisella hetkellä.

En mitenkään voi olla nyt painottaen sanomatta, että mikäli haluatte karmivaa jännitystä, todella suorasukaista ja töykeää skottilaista käytöstä, erittäin vähän makuhermoja kutkuttavaa glasgowlaista ruokaa, paskamaista ilmastoa, mustaa huumoria ja ehdottomasti jotain uniikkia, astukaa Paddy Meehanin maailmaan ja löytäkää Denise Minan dekkarit. Paddy Meehan, lihava Paddy liian pienessä minihameessaan, laittaa miehille jauhot suuhun, syöksyy suoraan tuleen, toimii ennen kuin ajattelee ja syö koko ajan, mutta arvatkaapa mitä: Hän on todella rakastettava ihminen, jolla on suuri ja hellä sydän!

SUDEN HETKI


Denise Mina on massasta poikkeava dekkarikirjailija. Varmaan persoonalliseen tyyliin on paitsi henkilökohtainen vaikute myös oma Skotlanti –lisänsä. Kostea Skotlanti, fish and chips, työttömyyden Glasgow, repivät ristiriidat katolisen köyhyyden ja muun väen välillä ja sitten juuri ’se jokin’.

Denise Minan kuudes suomennettu kirja on Suden hetki (The Dead Hour, LIKE 2009, suomennos Juha Ahokas). Dekkari on toinen osa nuoresta paikallislehden toimittajasta Paddy Meehanista kertovasta sarjasta. Paddy Meehanissa ei ole mitään tavallista. Hän on epärikostoimittaja, joka tekee vain yövuoroja päivystysautossa kierrellen yön pahimmat tunnit pitkin Glasgowta etsien elämänsä juttua. Hän ei milloinkaan tyydy vain kirjoittamaan juttua vaan hyppää täysillä mukaan mitä verisimpiin rikoksiin. Teot ovat vaistonvaraisia ja täydellisestä kaaoksesta kertovia.

Suden hetkessä Paddy menee tekemään kotiväkivaltajuttua Glasgown ökyalueelle. Kaunis, menestyvä asianajaja on saanut verisen kuhmun päähänsä. Oven avaa kuitenkin mies, joka lykkää Paddylle verisen 50 punnan setelin ja sulkee oven ennen kuin Paddy tajuaa ottaneensa lahjuksen. Paddy ehtii kuitenkin nähdä naisen ja viestittää silmillään kysymyksen, haluaako nainen lähteä talosta. Nainen puristaa kieltävästi päätään. Hetki on ohi.

Minan kieli on todella ’kroisia’. Sitä kieltä puhuu Paddy ja se väki, jonka kanssa Paddy on tekemisissä, mutta kovin suustaan on suuren sydämen omaava Paddy. Jopa osa poliiseista häviää ’Meehanin likalle’ sanavalmiudessa. Poliisien esimies Sullivankin valittaa: ”Oliko sun pakko ryhtyä toimittajaksi? Etkö voinut pyörittää pitopalvelua tai myydä kosmetiikkaa ovelta ovelle?”

Paddyn suhde poliiseihin, joita hän kuitenkin tarvitsee työnsä takia on hyvin kiintoisa. Nuorena naisena hän joutuu kuulemaan törkeitä ehdotuksia, mutta lataa semmoista tekstiä alle vyön, ettei moni uudesti uskalla. Paddy mielestään mieluummin palaa kuin nai, vaan kuinkas sitten sattuukaan…

Suden hetken kotipahoinpitelyn uhri löydetään kuolleena. Teko on ollut äärimmäisen julma. Ainoa todiste on Paddyn poliisille luovuttama 50 punnan seteli, josta löytyvät rahan ovelta ojentaneen miehen sormenjäljet. Yöpartiossa mukana oleva poliisipari vain on kumman vaitonainen, eikä tunnu havainnoineen partiokeikasta mitään. Paddy tajuaa syyn ja syöksyy vauhtia kiihdyttäen päin kuoleman vaaraa. Tämä nimenomaan on Paddya ja tämä:

”Paddy huomasi olevansa irrallaan muista, yksinäinen sydän maailmankaikkeudessa, aina vähän eri tahdissa kuin muut.”

”Paddy puolestaan oli kertonut, että inhosi ja piti itseään lihavana ja että hänen työtön perheensä oli harmissaan joutuessaan elämään hänen palkallaan, hänellä oli sen takia luonnoton yliote heistä.”


”Hän ei enää uskonut, että pystyisi syömään kurinalaisesti, joten hän päätyi soveltamaan ohjeita puolihuolimattomasti, täydensi aterioita uuniperunoilla tai kylmillä säilykepavuilla. Hän tunsi itsensä alituiseen väsyneeksi, tunsi syyllisyyttä ja luikki häpeissään sivummalle päästämään pahanhajuisia pieruja.”

Ja uusi päätoimittaja Ramage sanoi Paddylle suoraan: ”Kun pääset eteenpäin uralla, saat oppia että uskollisuus menneille sankareille on ajanhukkaa. Sure aikasi, unohda ja ryhdy nuolemaan uuden pomon persettä. Sellaisella alalla me ollaan.”

Glasgowilainen Denise Mina on kiintoisa kirjoittaja. Hän on opiskellut lakia ja kriminologiaa Glasgown yliopistossa, mutta hänen on täytynyt olla myös likellä elämää, josta kertoo, sillä näin todenmakuinen kerronta ei synny tyhjästä. Meehanin tytön maailma on kova, mutta ei epäempaattinen. Ystävistä ja perheestä välitetään, mutta selvästi Mina laittaa Paddyn kulkemaan kadun varjoisaa puolta, mutta hän antaa pääsankarittarensa pitää päänsä pystyssä, heittää herjaa ja selvitä kovien miesten maailmassa hengissä. Paddyn sallitaan myös pahimpien mokiensakin jälkeen säilyttää outo sisäinen ryhtinsä, johon katolisuudella ei ole mitään osuutta. Vaan shokkiyllätyksiä hän heittää tyttöparan tielle: Oih!, miten ikinä jaksan odottaa seuraavaa Minan kirjaa.

Taidan lukea odotellessa uudelleen Minan ensimmäisen Paddy Meehanista kertovan kirjan Veripelto /The Field of Blood, LIKE, 2008)…

VERIPELTO


 Aloitetaan nyt viikko vaikka Denise Minalla, johon olen ihan koukussa etenkin, jos hän kirjoittaa persoonallisesta Paddy Meehanista. Olen lukenut tämän kirjan, mutta jo ennen blogini aloittamista. En ehdi kovinkaan enää lukea muita kuin uusia kirjoja, joten nappaan tähän selostuksen nyt kirjan esittelystä. Tähdennän kuitenkin, että jos innostut tästä sarjasta, lue nämä kronologisessa järjestyksessä, silloin pysyt mukana siinä kehityksessä, josta kasvaa uusi ja itsevarmempi Paddy Meehan, joka 'rökittää' uskomattomalla sisullaan ja täysin ilman itsesuojeluvaistoa kenet vain. Sydämeltään Paddy on niin rakastettava persoona, että takuulla sinäkin pidät hänestä, kunhan annat hänelle mahdollisuuden.

Ja tässä kirjan selostus:

Pieni poika katoaa jäljettömiin kotipihaltaan Glasgow'ssa. Katoamisesta kiinnostuu Scottish Daily Newsin uusi lähetti Paddy Meehan, joka haaveilee katolisten vanhempiensa ja kihlattunsa harmiksi urasta tutkivana journalistina pikaisen naimisiinmenon ja kotiäitiyden sijaan.

Poliisin tutkimukset johtavat kahden nuoren pojan jäljille. Poikien uskotaan toimineen yksin, mutta onko ratkaisu niin helppo? Paddylle tulee kiire kun hän tajuaa, että toinen epäillyistä on hänen sulhasensa serkku. Perhe ei ymmärrä Paddyn kiinnostusta asiaan, ja pian hän saa huomata olevansa vaarallisen yksin.

Denise Minan Veripelto (The Feeld of Blood, LIKE 2008, suomennos Riitta Maaniemi) sijoittuu vuoden 1981 Glasgow'hun - ristiriitojen, nälkälakkojen ja työttömyyden repimään kaupunkiin. Kirja aloittaa viisiosaisen Paddy Meehan -sarjan, jossa seurataan Paddyn vaiheita lehtimaailmassa, omien tavoitteidensa ja muiden odotusten ristipaineessa.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

VALKOISET MALJAKOT


Sinun yksinkertainen hellyytesi
on täyttänyt sydämeni
aamukasteisilla kukilla.

Väkevänä ja hyvänä
polvistut eteeni.
Oi, älä silmiäni katso!

Olet puhunut sanoja,
jotka ovat pysähtyneet seppeleeksi otsalleni.
On kuin huoneestani kaikkialta
loistaisivat ohuet valkoiset maljakot
auringonhohtoa täynnä.

Älä nosta rajua päätäsi nyt,
ettemme loukkaisi käsiämme
pienten maljakoiden sirpaleihin!

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
kuva Anu

KAIPAATTEKO KUVIA BLOGIN KIRJOITTAJASTA?


Mian blogissa Chilen Peikkokukkulalla on menossa kiinnostava keskustelu Kaipaatteko kuvia blogin kirjoittajasta? Lähtekää Mialle!

On tutkittu, että mitä enemän on henkilökohtaisia kuvia, sen paremmin blogi 'myy'. Sen olen todennut, että jos postaan uudet lenkkitossuni, niin saan enemmän kommentteja kuin tehdessäni juttua vuoden parhaasta kirjasta;-)

Yllä en ole minä, vaan Savonlinnan oopperajuhlien epävirallinen mainos!

SYDÄNRASIAN SALAISUUS JA ARVONTATULOS!


Sydänrasia paljasti salaisuutensa eli blogini arvonnan liput, joita olikin huomattavasti edellistä arvontaa enemmän. Lupasin 100 000 kävijämäärän täytyttyä yllätystä ja se on tämä: Onnetar eli mieheni nosti kolme arpaa ja jokaiselle kolmelle lähtee KOLME KIRJAA! Ja voittajat ovat: Susanne, Leena R. ja Susa! Onnea teille ja kiitos kaikille innokkaasta osallistumisesta. Tiedän osoitteen vain Leena R.:ltä, joten Susanne ja Susa, ilmoitatteko sähköpostilleni yhteystietonne. Paketit lähtevät heti viikon alussa. Mukana on proosaa, puutarhakirjaa, keittokirjaa, jännitystä ja historiaa. Juhlakollaasista mukana on Nadeem Aslamin Elävältä haudatut.

Kiitos kaikille ja olette ihania♥

Leena Lumi
The Winner Takes It All

SYDÄNRASIAN SALAISUUS...


Mitähän kätkee sisälleen tämä läkkipeltinen sydänrasia...

lauantai 5. kesäkuuta 2010

KYLMÄN JA TUULISEN PÄIVÄN UNELMAA


Täällä on kylmää ja tuulista. Välillä sataa. Päivään tuli kummasti lämpöä, kun sain tämän tervehdyksen Unelmalta. Palloesikko on kuvattu hänen puutarhassaan. Kiitos Unelma! Nyt piristyin niin, että lähden istuttamaan jälleen yhtä kärhöä kiipeämään pitkin vanhaa luumupuuta. Istutan myös kymmenennen (sic!) kartiovalkokuusen. Onneksi Alfauros jakaa tämän harrastuksen kanssani...

perjantai 4. kesäkuuta 2010

GAUDEAMUS IGITUR, IUVENES DUM SUMUS.


Gaudeamus igitur, iuvenes dum sumus.
Post iucundam iuventutem,
post molestam senectutem
nos habetit humus.


kuva Iines