Riisu pois
tuo naurettava paita, hän sanoo ja auttaa napeissa. Pane töpinäksi, hän
komentaa, ja nyt nuo tyhmät vihreät housut, anna kun minä avaan vetoketjun. No
niin. Nyt on parempi. Ah, miten pehmeä. Miten ihana. Kuin pieni lintu, niin
levoton. Anna minä painan suuni sille. Ole kiltti. Huomaatko nyt, minähän
lupasin, että olisin hellä.
Carol
Shieldsin teos Kaiken keskellä Mary Swann (Swann, Otava 2010, suomennos Hanna
Tarkka) vain vahvistaa voimakkaita ja
osin ristiriitaisiakin, mutta ehdottomasti vahvasti positiivisia tuntemuksiani Shieldsiä kohtaan. Kaikki se, mikä on mukana hänen
läpimurtoromaanissaan Kivipäiväkirjat, löytyy myös tästä teoksesta: huumori, tarkkailu,
pikkutarkkuus ja pienenkin huomioiva, mielen sisällä oleminen, ihmisten väliset
suhteet, pirstaleisuus, tyhjyyden pakeneminen…,mutta myös tuttu rakenne, jossa
ensin tarjoillaan väkevät henkilöhahmot, kunnes loppua kohden purskahtaa
todellinen keskusteluvallankumous, suullinen tai kirjallinen, koskien syystä
tai toisesta poissaolevaa henkilöä. Hän voi olla jo kuollut, kuten nyt puheena
olevassa kirjassa päähenkilö Mary Swann tai Ellei kirjan kuolemaa tekevä Reta
Winters. Vähiten Shieldsin kirjoissa pidän kiihkeistä lopun ’Shields-lörpöttelyistä’,
jotka minun mielestäni hieman latistavat hänen älykkäitä tarinoitaan sekä kuin
ohentavat erikoisia henkilöhahmojaan ja juuri Kaiken keskellä Mary Swann teoksessa Shieldsin 'tavaramerkki' latistaa kirjan muuten vahvaa kokonaisuutta. Mutta: Olen Shieldsistä ihan
pääsemättömissä! Kun kerroin teille kirjasta Pikkuseikkoja kirjoitin:
Alku sisältää samat sanat, jotka ole joskus lukenut jonkun toisen romaanin alusta ja kuljetin niitä sanoja muistivihossani vuosia. Nyt en kirjailijaa enää muista, mutta annetaan Shieldsin sanoa:
Alku sisältää samat sanat, jotka ole joskus lukenut jonkun toisen romaanin alusta ja kuljetin niitä sanoja muistivihossani vuosia. Nyt en kirjailijaa enää muista, mutta annetaan Shieldsin sanoa:
On sunnuntai-ilta.
Ja mielessäni käy ajatus, että minun pitäisi olla onnellisempi kuin olen.
Olin vuosia
aikaisemmin lukenut Ellei ja se alkaa näin:
Alicia ei
ollut niin onnellinen kuin hän olisi ansainnut.
Olin
kantanut mukanani Shieldsin aloitusta kirjaan Ellei, joka selvisi minulle vasta
kun luin kirjan uudelleen blogiani varten. En tietenkään aio ’korjata’ tuota
tekstiä, sillä sattumakin saa näyttää, miten vaikuttunut olen tästä
kanadalaisesta kirjailijasta.
Kaiken
keskellä Mary Swann keskittyy eristyneen, kouluttamattoman, yhden runokirjan, Joutsenlaulun, julkaisseen Mary Swannin ympärille. Hänestä on tehty sekä hyvin vahva ja
traagisen kohtalon kokenut sankaritar, kuin myös varjo, joka pakenee sitä
enemmän, mitä lujemmin hänestä kiinnostuneet ihmiset häntä yrittävät tavoittaa
parikymmentä vuotta myöhemmin. Teoksen rakenne tarjoilee hänen jäljittäjänsä
esitellen heidät tarkoin omissa pitkissä luvuissaan, mistä pidin kovasti. Mukana
on feministitutkija Sarah Maloney, mihin tahansa kykenevä introvertti elämänkerturi
Morton Jimroy, jonka Sarahiin kohdistuvat seksifantasiat ovat levottomuutta
herättäviä verrattuna Sarahin runsaisiin, mutta ystävällisiin kirjeisiin
hänelle:
Pehmeä,
vaaleanpunertava kieli etenee pitkin hänen ruumistaan. Riisu nyt taivaan tähden
tuo pyjama, Sarah kuiskii, ja avaa nuo tyhmät napit, nopeasti nyt. Oi, miten
ihana, anna minä nuolen, nuolen, nuolen. no niin, etkö sinä tätä tarvinnut?
Etkö sinä juuri tätä halunnut? Kyllä, tietenkin juuri tätä.
…sekä iäkäs
kustantaja Frederic Cruzzi ja ainoa, joka on jotenkuten tuntenut Mary Swannin
eli kirjastonhoitaja Rose Hindmarch. Erikoisempaa seurakuntaa saa hakea ja
näillä henkilöillä Shields pääsee myös käsittelemään erästä suosikkiaihettaan
eli ylempiä ja alempia luokkia, sanomaan
purevia huomautuksiaan, tekemään vertailuja. Tämä saattaisi joskus jopa ärsyttää
ellei Carol olisi niin loistava kirjailija
- ja mikä tärkeintä, ellei hänen sydämensä valo lankeaisi alimmasta
ylimpään ikään, koulutukseen tai maalliseen mammonaan katsomatta. Tosin myös hänen pisteliäisyytensä kohtaa kenet vain lupaa kysymättä. Tasa-arvoisesti.
Kirjailijan
yllättävin veto on koota heterogeeninen seurue Swann-symposiumiin, joka
esitetään satakaksikymmentä minuuttia kestävänä elokuvana. Shieldsin miltei
pakollinen lopun lörpöttely on kirjoitettu tähän lukuun, jossa Mary Swannin henkilöä tavoittelevat saavat huomata, että hän on varjon varjo, joka kadottaa
kuoltuaankin kaiken, mitä hänestä on jäänyt jälkeen, jopa Joutsenlaulunsa.
*****
Tämä on
viides Carol Shields –teos, jonka tuon nyt blogiini. Jos joku kysyy minulta,
mikä näistä on paras, saattaisin sanoa, että Kivipäiväkirjat. Toisena päivänä
sanoisin, että ehdottomasti Ruohonvihreää ja kolmantena Ellei, jota
kirjoittaessaan Shields oli jo sairastunut rintasyöpään. Olen lukenut myös
Larryn juhlat, mutta nyt en löydä sitä mistään, joten siitä on
tullut kuin varjoihin haihtuva Mary Swann...Mikä kirja on paras riippuu siitä,
mitä vuodenaika on menossa tai mistä päin tuulee tai…Kaikki, mitä olen
Shieldsiltä lukenut on kuitenkin ollut sitä sielumeren tummuutta, johon haluan
sukeltaa vain löytääkseni pintaan noustuani edes pienen valon kajon.
Piti lukea
tämä kirja, Kaiken keskellä Mary Swann, että sain tuntea selvästi Shields-melankolian.
On sitä ollut ennenkin, mutta nyt tajusin, miten usein hän kätkee sitä
sivuhenkilöihinsä. Tai hiuksiin, jotka eivät ole hyvin. Tai pelkoon
menetyksestä, jota ei ole vielä tapahtunutkaan. Tai Rose Himranchin kätkettyyn
suruun elämästä, joka on jäänyt elämättä:
Kun hän
katsoo peiliin, hän näkee vain jotain sameaa…Nykyään häntä väsyttää melkein
aina…
Silmät
tuntuvat erityisen raskailta ja väsyneiltä, ja joskus Rose on ajatellut, että
ne ovat kuin kaksi kovaa kiveä, jotka on istutettu tähystyspaikalleen
puolikuolleisiin kasvoihin.
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Marke Anna Elina Jaana ja Erja