Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni

Talvinen kevätaurinko paistoi vaaleanpunaisen talomme olohuoneeseen sälekaihtimien välistä päivänä, jolloin pääsimme kaksosten kanssa sairaalasta kotiin. Rintani turposivat täyteen maitoa ja kylkiini muodostuivat kahdelle vauvalle sopivat kolot. Olin susiäiti, nisäkäs. Kaksi samaan aikaan irronnutta munasoluani olivat tehneet minusta Lumin ja Aamun äidin.

Meille satoi kukkalähetyksiä ja pehmeitä lahjapaketteja. Koko kevään ja kesän ajan leijailin unenomaisessa harsossa, rakkauden yltäkylläisyydessä, arjen yläpuolella.

Tiina Katriina Tikkasen esikoisteos Toinen silmä kiinni (Atena Kustannus 2020) on omistettu tytöille ja hyvästä syystä. Jos jatkat tästä lukemista, teet sen omalla vastuullasi, sillä vien kirjaa sillä hengellä, minkä siinä kohtasin ja muuta en voi.

Kirjan takakansitekstissä on isolla painettu ’Milloin muistot lakkaavat vyörymästä päälle?’ Ja sitten palaammekin vaaleanpunaisen puutalon idylliiin, siihen pesään, jonka vauva-aika suo perheelle.  Alun huuman jälkeen tosin Minttu alkoi olla kaksosten kanssa tosi väsynyt ja iltaisin kun lasten isä Urho tuli kotiin, hän ei jaksanut keskustella enää mistään, vaan vetäytyi somemaailman pyörteisiin. Urho ei ollut huono mies, ei ollenkaan, hän ei vain voinut ymmärtää sellaista, mitä ei ole kerrottu. Ja Minttu taas ei osannut kuvailla huonoa oloaan, koska hän ei tietänyt, mistä se johtui. Joskus hän on muistanut jotain, mutta vetänyt äkkiä painavia kerroksia muistojensa päälle, sillä nehän eivät voi olla totta. Eiväthän?

Mintun muistoissa oli perhe, jossa ovat hän, veli ja vanhemmat. Hänellä oli ystävä, jonka isäkin oli kelpuuttanut. Perhe asui varsin hienossa kodissa, mutta joku ihmetteli, miten kylpyhuoneosasto oli rakennettu talon äärimmäiseen päähän, jotenkin kuin salapaikka. Minttu muisti matkoja. Hän muisti miten hän oli isälle aina Minttu Magdalena, isän ainoa prinsessa. Tullessaan kotiin, isä huomioi aina ensin Mintun. Hän nosteli Minttua ilmaan pelkästä riemusta ja halusi tyttärelleen vain parasta. Hän huomasi Mintussa aina kaiken: Miten oli hiukset laitettu, ei kai vaan ollut yritetty meikkiä, nyt isä vie Minttua ostamaan ensimmäisiä rintaliivejä, joihin ostetaan niihin sopivat pikkuhousut. Minttu muisti jossain vaiheessa veljen halunneen muuttaa autotalliin ja olla omassa rauhassaan. Kaiken kaikkiaan Mintun muistot lapsuudesta olivat suorastaan kadehdittavia, mutta hän ihmetteli, miksi nuo muistot aina kuin keskittyvät vatsaan, saivat sen tuntumaan oudolta ja sattumaan. Hänhän oli hyvin terve, sillä niin kouluterveydenhoitaja aina kirjoitti Mintun terveyskorttiin. Silti Minttu oli flirttaillut kuoleman kanssa milloin veljen linkkuveitsellä, milloin liftaten kahden aivan vieraan miehen matkaan:

Heti matkaan lähdettyämme pelkääjän paikalla istuva mies ehdotti, että ajaisimme päin vastaantulevaa rekkaa. Aloite oli kevyt, kuin ilmoitus pysähtymisestä P-paikalla.

Vaihteiden pieni nykäisy tuntui vatsassa, kun kuski alkoi kiihdyttää autoa. Ikkunan takana näkyvä metsä muuttui maastokuvioiseksi kankaaksi. Laitoin silmät kiinni ja hymyilin. Pelkääjän paikalla istuva mies lisäsi ääniä Tehosekoittimen Valonkantajaan, lauloimme mukana, aistin  jalkojeni kohta irtoavan, käsieni lentävän ilmassa, pääni löytyvän pahvilaatikkoon pakattuna. Sitten kuski alkoi nauraa.

Palaamme vaaleanpunaiseen puutaloon ja aistimme pahoinvointia. Yllättäen Mintun päätä alkoi särkea aivan hirveästi ja häneltä meni näkö toisesta silmästä. Nyt ei ole enää vauvaväsymystä: Tämän täytyi olla jotain muuta.

Ambulanssikyyti oli epätasaista, heiluvaa ja yksinäistä. Ei yhtään sellaista kuin elokuvissa. Koetin ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.

Yhtäkkiä ilmassa alkoi lentää kuvia. Osa kuvista repeytyi keskeltä kahtia, toiset olivat ehjiä ja kauniita. Ambulanssin kattoon nousi välähdyksiä lapsuudesta: intiaanien leirinuotio, reikiä täyteen paineltu kirjoitusalusta, kolme kukkurallista kaakaolusikallista, paljaat varpaat tartaanilla.

Luin tämän kirjan jo viikko sitten. En yleensä muhita näin kauaa, mutta nyt kannatti. Sudenhetkellä viime yönä  heräsin täysin kirkkaaseen ajatukseen: Mieti missä olet tavannut yhtä 'valovoimaisen' miehen kuin oli Mintun isä! Miehen, joka oli vauras, ns. naisten mies, mutta myös perheen arvostaja, mielellään esillä ja kaikkien ainakin näkyvästi ihailema. Miehen, joka oli sähäkkä, komea ja joka erityisesti piti tyttärestään Lucilesta. Lucile sen sijaan:

Kun piti toivoa jotakin ensimmäisen kerran kunniaksi: ensimmäiset mansikat, ensilumi, ensimmäiset perhoset

aina vain samaa:

Hän toivoi voivansa muuttua näkymättömäksi, jotta voisi nähdä, kuulla ja oppia kaiken ilman että mikään paljastaisi hänen läsnäolonsa. Hän olisi pelkkä aalto, henkäys, ehkä tuoksu, ei mitään mihin voisi tarttua tai koskea.

Mieleni alkoi profiloida Lucillen isää Georgesia ja Mintun isää. Mikä samankaltaisuus, vaikka toinen ranskalainen ja toinen Suomesta. Kirjoitin yöllä vihkooni: Muista Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa! Oli pakko saada unta, sillä lopetan lukemisen yleensä noin aamuyhdeltä...

Tiina Katriina Tikkasen teos on vahva esikoinen. Helsingin Sanomien esikoiskisan ehdokas eittämättä. Kirja jakaantuu kahteen osaan: Ensimmäisessä osassa muistot lapsuudesta nousevat pintaan, mutta ne ovat pudotus pimeään. Toisessa osassa muistojen kuviin suorastaan sukelletaan, mutta yhdessä terapeutin kanssa. Alkaa lähestyä raja, jossa yötä ei voi vastustaa, mutta perhe ja terapeutti ottivat hallinnan. Äiti nappasi lopullisen kopin. Luojalle kiitos tavallisesta äidistä, joka ei halunnut kahtatoista lasta, joka teki spagaatin 70-vuotispäivillään ja joka sulki silmänsä. Kiitoskiitoskiitos!

En tohdi sanoa, että tarina on omakoetunoloista. Tosin Tikkanen osaa ja uskaltaa kirjoittaa kuin se olisi. Tämä on hirveän tärkeä kirja! Näissä jutuissa on yksi kaava ylitse muiden ja sehän käy selväksi jo kuuluisan filmitähden järkyttävästä lapsuudesta: Minttu, Lucile ja Marilyn halusivat miellyttää ja miellyttää, he eivät osanneet laittaa rajoja ja suojella itseään. Se voidaan katsoa luonteenpiirteeksi, joka vain on ihmisen persoonaa, mutta tarkkavaistoinen tajuaa...hän ei vain tohdi puuttua ellei ole psykiatri tai terapeutti. Sitten taas jos näitä tulee mieleen Mintun ikäisenä ja niitä alkaa kertoilla toisille, ne yliviivataan lapsuuden muistiharhoina, joissa ei ole mitään todenperää. Parhaalle kaverille voi yrittää kertoa ja hän voikin yllättäen sanoa ’minä aina ihmettelinkin sitä, miten isäsi koko ajan pyöri ympärilläsi oudon riehakkaana ja jotenkin hillittömänä’. Minttu sen sijaan muisti vain isän karheat, paljaat jalkapohjat, jotka raapivat lattiaa oven takana...

Istuuduin hengästyneenä penkille. Suljin silmät. Päässä pyöri. Pieniä pýörremyrskyjä lähti maasta, ja silloin, varoittamatta, isän valtavat sukupuolielimet heiluivat silmieni edessä. Edestakaisin, saunan lauteilla, suihkun alla. Kylpyhuoneen oranssit kaakelit. Dinosaurustarra. Makkara kuorittuna saunan jälkeen. Ketsuppia päällä. Tuliko isän pippelistä verta?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjasähkökäyrä   Kirjaluotsi  ja Kirjakaapin kummitus

Rakkautta ensisilmäyksellä

He ovat molemmat vakuuttuneita
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunista on moinen varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpaa.

Heistä tuntuu, että kun he eivät olleet tutut,
ei mitään tapahtunut heidän välillään.
Mutta mitä sanovat kadut, raput, porraskäytävät
joissa he ehkä ovat kohdanneet jo kauan sitten?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
ehkä pyöröovessa
joskus kasvokkain?
jokin "Anteeksi" tungoksessa?
"Väärä numero" kuulokkeessa?
           -Mutta tiedän kyllä heidän vastauksensa.
           -Ei, he eivät muista.

He hämmästyisivät kuullessaan
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heidän kanssaan.

Se ei vielä ole ollut aivan valmis
muuttumaan heidän kohtalokseen
vaan lähentänyt ja erottanut heitä,
juossut heidän tielleen
ja hihitystään pidätellen 
hypännyt sivuun.

Oli merkkejä ja viestejä,
olkoonkin ettei niitä voinut lukea.
Ehkä kolme vuotta sitten
taikka viime tiistaina
lensi tietty koivunlehti
olkapäältä olkapäälle?
Jotain joutui kadoksiin ja löytyi.
Kuka tietää ettei se ollut pallo
lapsuuden pusikossa.

Oli ovenkahvoja ja ovikelloja
joissa kosketus
peitti aikaisemman kosketuksen,
matkalaukut vierekkäin.
Ehkä jonakin yönä samanlainen uni,
heti heräämisen jälkeen poispyyhkiytynyt.

Jokainen alkuhan
on vain jatkoa jollekin,
ja sattumien kirja
aina puolivälistä auki.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

*****

"Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohden veresi kiehuu."

- Aksel Sandemose -

Tänään 3.3. ensikatseesta jo 36 vuotta...

Historia de un amor

Windmills of Your Mind

Me♥

Blogistanian Finlandia, Globalia ja Tieto 2019: äänestys ja tulokset!

Valitsemme Blogistaniassa tänään vuoden 2019 parhaimmat kirjat. Osallistun Finlandiaan, Globaliaan ja Tietoon.

Valitsen Finlandia -ehdokkaani näin:

Johanna Venho Ensimmäinen nainen  3

Johanna Laitila Lilium regale  2

Suvi Vaarla Westend  1

Valitsen Globalia -ehdokkaani näin:

Siri Hustvedt Muistoja tulevaisuudesta  3

Mark Sullivan Palavan taivaan alla  2

Sara Stridsberg Rakkauden antarktis  1

Valitsen Tieto -ehdokkaani näin:

Ingrid&Joachim Wall Kun sanat loppuvat Kim Wallin tarina  3

Leena-Kaisa Laakso Puutalotarinoita  2

Erkki Pulliainen Lassi Rautiainen Suomalainen susi  1

Tämän vuoden Finlandiaa emännöi Amman lukuhetki, Globaliaa emännöi Todella vaiheessa ja Tietoa isännöi Kirjamies

äänestysterveisin
Leena Lumi

Blogistanian Finlandian tulokset löytyvät täältä

Blogistanian Globalian tulokset löytyt täältä

Blogistanian Tiedon tulokset löytyvät täältä

Kaikki Tiedon ääniä saaneet kirjat ja pisteet löytyvät täältä

Paljastanpa nyt, että Atenan Michel McNamaran Katoan yön pimeyteen olisi ollut minulla Tiedossa, mutta 'unohdin' äänestyksen tohinassa sen olevan nimenomaan tietoa eli sehän on True Crimea! Sitten voinkin ihmetellä, mikä kolmesta olisi joutunut väistämään kirjaa Katoan Yön pimeyteen...Kirjahan oli minulla vuoden 2019 kuumassa ryhmässä kuudentena!!!

Omat valintani edustavat minulle tärkeitä asioita kolmella tavalla: Kim Wallin kohtalo ei lähde minusta! Vaikka asumme kivitalossa olen heikkona vanhoihin puutaloihin. Puutalotarinoita on todella hyvä ja kaiken huipuksi alkaa vielä Porin Reposaaresta, jossa unissani asun...ja joss syyskuussa kävin kuvaamassa taloja sekä syömässä maailman parhaassa kalaravintolassa Merimestassa. Tyttäremme&co remontoivat nyt vaaleanpunaista vuonna 1929 rakennettua puutaloa pieteetillä eli he tuovat vanhan talokaunottaren nykyaikaan ja auttavat näin säilyttämään mennyttä aikaa. Ja sitten sudet...haluan susista vain faktaa, en perusteettomia vihakirjoituksia. Olen onnekas, sillä olen kerran nähnyt luonnossa aikuisen suden.

LL

Tim Weaver: Kadonneet jäljet

Markin kanssa oli helpompi olla kuin oikeastaan kenenkään kanssa, jonka hän oli tuntenut. Se ei silti tarkoittanut, että Mark olisi varsinaisesti kehunut häntä, mutta hän koetti ymmärtää asian. Mark oli uskomattoman ujo, aivan erilainen kuin kukaan hänen edellisistä miesystävistään, ja piirre miellytti häntä. Kaikki muut olivat olleet niin itsevarmoja. Miehiä, jotka kehuivat häntä kauniiksi ja sitten repivät häneltä sydämen rinnasta. Markin hiljaisuus – hänen hiljaisuuden tajunsa – oli hänelle uutta ja jännittävää ja tuntui turvalliselta.

Hän meni kylpyhuoneeseen ja sulki oven katsoen itseään taas peilistä. Parikymppisenä hän oli tehnyt jonkin verran mallin töitä, ja oli nyt,vähän päälle kolmekymmentävuotiaana, edelleen hyvännäköinen. Vaaleat hiukset, siniset silmät ja korkeat poskipäät keräsivät yhtä katseita...Hän täyttäisi kahden päivän päästä kolmekymmentäkaksi ja tiesi, ettei ollut enää täydellinen. Mutta hän oli löytänyt miehen, jolle sillä ei ollut merkitystä.

Mies, johon hän alkoi rakastua...

Brittiläisen Tim Weaverin trilleri Kadonneet jäljet (The Dead Tracks, MinevaCrime, suomennos Maikki Soro) kertoo hyytävää tarinaa kadonneista naisista, heitä kaipaavista perheistä sekä kadonneita jäljittävästä David Rakerista. Kadonneiden  perheitä auttava Raker ryhtyy toimiin, koska poliisi tuntuu ignooraavan tapaukset. David, entinen toimittaja, on itse kadottanut oman rakkaansa kuolemalle, joten häneltä riittää ymmärrystä kauhistavalle tuskalle, jota omaiset tuntevat. Kaikilla ei ole varaa tai ymmärrystä kääntyä Davidin puoleen, mutta kun Megan Carver katoaa, hänen vanhempansa Caroline ja James palkkaavat Rakerin. Toki poliisit katsoivat tehneensä parhaansa ja mitä muuta he olisivat voineetkaan, sillä mediassa pyöri valtavia uutisointeja kadonneista valkoisista naisista. MWWS eli Missing White Woman Syndrome – kadonneen valkoisen naisen syndrooma. Niin...kaikki huomionarvoiset kadonneet ovat valkoisia naisia, mutta David huomaa, että he ovat myös blondeja, sinisilmäisiä, suhteellisen hyvävartaloisia, mutta iällä ei tunnu olevan mitään väliä. Kun Carver näyttää valokuvaa perheen viimeiseltä yhteiseltä lomalta:

Megan oli selvästi isänsä tyttö. Samanlaiset kasvot, jopa samanlaiset naurunrypyt silmäkulmissa, ja saman tyyppinen ruumiinrakennekin. Kookas muttei lihava. Hän oli viehättävä seitsemäntoistavuotias tyttö: pitkät vaaleat hiukset, hienot ja kiiltävät, ja kauniisti päivettynyt iho.

Niinhän he kaikki olivat kauniita. Myös Markiin rakastunut Sona ja monet muut kadonneet naiset. Miten monta heitä jo olikaan ja vain yksi poliisi on todella mukana jutussa enää, sillä hänen oma tyttärensä on kadonnut. Rikosylikonstaapeli Colm Healy on varma, että kukaan ei välitä enää hänen Leannestaan, vain pari mitätöntä pikkujuttua lehdessä ja antaa asian olla. Colmin mielestä vain Meganilla on merkitystä, koska hän on valovoimaisempi, menestyvämpi, varakkaampi...Colm on eronnut vaimostaan ja hän uskoo, että sekin vähentää hänen tyttärensä kiinnostavuutta. Carterin pariskunta pitää itsensä esillä hyvin vahvasti samalla vaikuttaen yleiseen mielipiteeseen Meganin kunnollisuudesta. Healy liimaantuu Rakerin pariksi halusi tämä tai ei. Healy ei myöskään salaa ollenkaan, mitä hän aikoo tehdä, jos Leannen kidnappaaja saadaan kiinni. Alkaa siis olla hyvin todennäköistä, että tytöt eivät ole lähteneet vapaaehtoisesti perheiltään. Mitä enemmän jälkiä löytyy, sitä enemmän Raker ihmettelee poliisien vetäytymistä. Oman surunsa keskellä hän lohduttaa miehensä Frankin poliisioperaatiossa menettänyttä Jilliä, joka uskoo jonkun varjostavan häntä...

Weaverin sarja kadonneita etsivästä Rakerista on edennyt jo kymmenenteen kirjaan, mutta Kadonneet jäljet on toinen suomennettu. Ensimmäinen oli Uhri. Sarja on ollut valtaisa menestys noin miljoonan kappaleen myynnillään, useilla käännöksillään ja palkinnoilla. Eipä ihme, sillä halusipa Weaver tai ei, hän kantaa yhtä Agatha Christien jännitysromaanisääntöä:Lukijalle tulee antaa mahdollisuus arvata syyllinen! Näin ei ole aina. Tämän takia kirja vei ja minä kävin kuumana kauhistuttavan totuuden auetessa. Guardianin mukaan kerronta on ’jännitteistä, monitahoista, kauhistuttavaa, hohdokasta ja huolellista.’ Hohdokkuus kuulostaa...no, hohdokkaalta, mutta lukijaa ehkä pelottaa niin, että tarina alkaa hohtaa. Onko tämä ns. naisten pelkäämä äijädekkari vai ei, kysyi eräs nainen minulta. Eipä olekaan, vaikka niin itsekin ensin pelkäsin. Weaver on liian taitava kirjoittaja: Hän ottaa huomioon tunteet, hän osaa kärsiä toisen kärsimystä, hän on empaattinen, hänellä on ajatustyötä enemmän kuin toimintaa, eikä naisia aliarvioida ylenpalttisilla stereotypioilla, joita minä kavahdan. Kaiken kukkuraksi, lukija ei tukehdu vauhtiin. Äijäromaaneissa on kova action tärkeintä, tässä sen vuoro on vasta loppumetreillä kammottavassa sadan vuoden takaista historiaa toistavassa Kalmankorvessa, keskellä ei mitään. Paikassa, jonka henki jo kehoittaa pakenemaan. Ja kyllä, Weaverkin halusi palata takaisin, mutta...

Eniten minua kauhistuttaa kirjoittaessani jännitysromaanista, että spoilaan ja tässä dekkarissa tajusin heti, mitä en voi tekijäksi epäillyistä kirjoittaa. Onneksi löysin yhden asian, jonka tohdin.

Monipolvisen rikosvyyhdin alkaessa aueta ja lopulta johtaessa yhteen tiettyyn pidätykseen, koin déjà-vun: epälty pitää itseään huippuälykkäänä ja samankaltaisena kuin hänet paljastanut David Raker. Kukaan poliiseista ei kelpaa häntä kuulustelemaan, hän puhuu ainostaan Rakerille. Sebastian Bergman ja sarjamurhaaja Edward Hinde kirjasta Oppipoika!

Silloin kirjoitin:

Sebastianin taitavuus psykologisena profiloijana, sarjamurhajien tunnistajana lähtee siitä, että vain rantahiekkaan piirretty viiva erottaa hänen oman toimintansa sarjamurhaajista. Sama käyttövoima,sama lähtökohta.  Alituinen ahdistus, joka pyörii ikuista kehäänsä fantasian ja sen toteuttamisen välillä...Vain seuraukset ovat eri, mutta silti: Aalto tulee ja pyyhkii viivan pois. Rantahiekka on tasainen ja jäljellä on vain outo pimeys, jossa...

Nyt kirjoitan:

Davidin taitavuus nähdä ihmisten läpi näiden valehdellessa, hänen taitavuutensa uhrien löytäjänä ja sarjamurhaajien kiinniottajana. Eri käyttövoima, eri lähtökohta. Alituinen ahdistus uhrien pimeydestä aina pahimpaan saakka...Vain halu tuoda valoa pimeään, intohimo palauttaa kadonneet kuolleista, tuoda heidät kotiin. Metsäpolku on hiljainen ja jäljellä on vain kylmä viima ja outo pimeys, jossa...

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Tomaatti-mozzarellapasta uunissa

Sain facebookissa ystävältäni vinkin Taina Salovaaran herkulliseen reseptiin, jota sitten kokeilimme viime viikon loppuna. Mikä herkku tällaisille pastahulluille! Tapani mukaan muunsin reseptistä oman versioni, mutta koska Taina Salovaaran reseptit ovat olleet makuumme, laitan sulkuihin, mitä hän käytti kohdissa, jossa minä vaihdoin enemmän meidän makuumme. Söimme tästä kahdestaan kaksi päivää eli kiva ruoka tehdä yhdessä vaikka ystäväpariskunnan kanssa, mutta kiva oli sekin, että kauniina sunnuntaina pääsin puutarhahommiin ja valmis ruoka odotti vain lämmittämistä. Huomatkaa, että kerron esim. tomaatit hyvin tarkkaan, syystä, että käytimme niitä, jotka ovat kuin karkkia, mutta terveellisiä! Niitä on meillä aina tarjolla ja pidämme kiinni kasvuruodissa, joten säilyvät paremmin.

4 annosta

Valmistusaika

tunti

Uunin lämpötila

200 astetta 

Tämä ruoka on hyvin helppo valmistaa, on vuokaruoka eikä sisällä lihaa.

Ainekset

500 g (2 pkt) juustotäytteisiä tortelloneja

370 g  (1 prk) valkosipulilla maustettua tomaattimurskaa (chilillä maustettua tomaattimurskaa)

2 dl (1 prk) kuohukermaa (ruokakermaa)

0,5 tl suolaa

'näppituntumalla' rouhittua mustapippuria (0,5 tl rouhittua mustapippuria)

'näppituntumalla' Provencale maustetta (2 tl oreganoa)

200 g Riitan herkun mozzarellaa ( 1 pkt fetajuustoa)

250 g makeita kirsikkatomaatteja Foodie (1 rs minitomaatteja)

1 ruukku basilikaa (0,5 ruukkua basilikaa)

1. Säädä uuni 200 asteeseen. Keitä tortellonit pakkauksen ohjeen mukaan. Valuta kypsät tortellonit siivilässä ja laita ne uunivuokaan. 

2. Sekoita tomaattimurska ja kerma. Mausta suolalla, pippurilla ja Provencalella (tai oreganolla). Me saksimme joukkoon puolet basilikaruukusta. Kaada kastike uunivuokaan.

3. Paloittele mozzarella (tai feta) Puolita tomaatit. Lisää ne tortellonien päälle.

4. Kypsennä uunin keskitasolla 30 minuuttia. Viimeistele lopulla basilikalla.

Lisäsimme hieman kypsymisaikaa eli odotimme kunnes mozzarella oli selvästi pehmennyt, mutta ruoka ei tietenkään saa kuivua.

Niin hyvää, että ei sanotuksi saa!  Luettu 14 484/ 2023

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Tukka hyvin kaikki hyvin ja mitä olen unohtanut kertoa!

Yllättäen yöt ovat hyvin kylmiä. Juuri kun olin löytänyt ensimmäiset magnoliannuput, tehnyt sunnuntaina kunnon lehdon siivousurakan eli myrskyjen pudottamat oksat pois etc. Lintujen ruokintaa tuplattiin rasvojen osalta, mutta vain lumi antaisi kasveille ja eläimille suojaa kylmältä. Yön aikana oli tullut jää ja eikös tänään sitten nähty ryhmä uhkarohkeita jo onneaan kokeilemassa. Olen unohtanut vinkata, että täällä on menossa talviloma ja meno on sen mukaista. Tänään kampaajalla ja lounas cityssä, seuraava lounas ystävän kanssa vielä tällä viikolla ja samalla kierrämme puutarhaliikkeet.

Sielu lepää kampaajalla: Kaikki naiset sen tietävät. Jos on vuodesta 1985 eli muuttovuodesta Jyväskylän saarelle, olen käynyt Parturi Kampaamo Sinikalla, on siinä monet asiat maailmassa paranneltu. Olen nostalgioissa katsellut vanhoja kuvia ja onhan siinä sekin, että niitä viedään nyt digille. Järkytyin, miten paljon hiukseni ovat kuin huomaamatta lyhentyneet. Nyt vain raitoja ja fantastinen föönäyskiharrus, jota olen itse liian laiska opettelemaan. 

Törmäsin tällaiseenkin kuvaan, joka ei ole kovin vanha, sillä sen näkee yhdestä jutusta, jota en paljasta...

1. maaliskuuta klo 10 Blogistania äänestää vuoden 2019 parhaista kirjoista. Lisään tänne heti kun saan tiedon, mistä tulokset niiden selvittyä voi lukea. Siis minunkin sivulleni ilmestyvät valitsemani kolme parasta kirjaa viime vuodelta ryhmistä Finlandia, Globalia ja Tieto.

On täällä luettukin, mutta ei ole ollut aikaa kirjoittaa. Tämä oli vahva tarina, rankka, mutta ei väärällä tavalla eli kyllä hyvin veti. Joka kerta yli puolen yön yhteen, kahteenkin, sillä aloitan niin myöhään...Tässä kova lukusuositus ja kerron sitten kun ehdin, kirjan vahvuuksista. Oli muuten minulle vähän yllätys tämä Tim Weaver. Nyt menossa jotain aivan muuta kuin dekkaria. Kotimainen esikoisteos.

Pääsiäisenä tuskin olen kuvaamassa kotona, sillä tarkoitus on rientää remonttiavuksi nuorille Lohjalle. Tapanina Lumimies ja Sami jo tekivät alustavia suunnitelmia.

Pääsiäislauantain omistamme kuitenkin Ikealle ja sen jälkeen herkutellaan. Voipi olla, että silloin me yhdessä valmistamme jotain mielettömän hyvää, jonka reseptin saatte minulta tällä viikolla.

Meillä on ollut suru nutuissa, sillä Dinan jalka, josta meni takajalan ristiside, on nyt leikattu kahdesti. Dinastahan tuli minulle vähän kuin suuriruhtinatar Olgan sijainen sydämessäni eli itketty on. En ole mikään porukolli, mutta nyt tekee heikkoa. Odotan vain niin pääsiäistä ja että Dina tulee minua vastaan yhtä iloisena kuin aina ennenkin. Miten niin pieni voi olla niin suuri♥ Hän on Valonkantaja♥

Ostimme jo Dinalle uuden pedin myös yläkertaan, sillä sänkyhypyt ovat nyt ohitse. Tämä taitaakin tulla ehkä keskikerrokseen eli olkkariin ja

tämä varhemmin ostamamme saa jäädä yläkerran makkariin. Dina kannetaan nyt kerroksissa eli vauvaportteja on kerrosten väleillä. Taika -shelttikin on kyllä huomioitu eli hän sai meiltä joululahjaksi uuden pedin.

Täällä me aletaan touhuilla kaikenlaista. R. lupasi uuden tuulikaapin. Jo sana tuulikaappi aiheuttaa minulle klaustrofobiaa, mutta asia on korjattu aikaa sitten ottamalla yksi ovi pois ja se ei ole ulko-ovi. Laattoja nyt lattiaan ja lämpöä alle. Sitä ennen seinät...Ja niissä on vaikeusastetta, sillä talo on tehty aikana, jolloin kangastapetti oli kova sana. Me emme ole tätä taloa rakentaneet, vaan ostimme viisi vuotta valmistumisen jälkeen. Meillä oli muuttaessa olkkarissakin kangastapetti päätyseinällä ja minä hermostuin kun se ei irronnut millään. No, päätin sitten maalata sen tietyllä valkoisella, en muista oliko se Edelweiss vai mikä. Aamulla kun heräsimme tapetti oli kaikki irti eli se maali oli kastellut sen irti ja se makasi järkyttävänä myttykasana olkkarin lattialla, jossa onneksi oli  kunnon suojat. Saas nähdä, miten R:n käy, sillä hän sai vinkin massata seinä ja sitten vähän taiderapata...Minä olen autotallissa maalaamassa puutarhakaluja heti kun tarkenen. Luvattu arvonta tulee heti kun katson, että kirjoja on riittävästi valittavana...

relaten
Leena Lumi&co

Sielukirjani, jotka eivät kysyneet lupaa saada jäädä minuun!

Olen jo jonkin aikaa miettinyt kirjoja, jotka jäävät minuun, vaikka ne ehkä eivät loistakaan kuumassa sarjassani vuoden lopulla, mutta voivat sen tehdäkin. Mikä joissakin kirjoissa on se maaginen juttu: Annat kirjan pois arvonnassa tai lahjaksi jollekin ja sitten kuljet kodissasi kuin perheensä menettänyt koira, kunnes olet hankkinut kirjan takaisin ostamalla. Olen listaihminen ja siksi nytkin listaan enkä aio antautua pohjaimuun eli voin sanoa jotakin teoksesta tai olla sanomatta. Toisista arvaan, miksi juuri minä jäin kirjan vangiksi, toisista en vielä ehkä edes tiedä. Nämä kirjat ovat nyt sitten vain blogiini tuomista poimittuja, mutta niitähän on jo yhdeltätoista vuodelta. Kuvitus on erään lukijani (muutamaa kantta lukuunottamatta) saama salamanisku yhdestä näistä kirjoista ja paljastan, kun olemme kohdalla, mitä silloin tapahtui ja kenelle. Menen tajunnanvirralla, joten ei mitään kronologiaa. Vain vapaa virta...

Susan Fletcher: Meriharakat

Jokin tässä saa lukemaan aina uudestaan ja uudestaan.

Ann-Marie MacDonald: Armon yö

Olisin halunnut lukea ensin Armon yön ja sitten vasta Linnuntietä, mutta näin se nyt meni. Hyvä! Sain löytää polut, joilla Ann-Marie MacDonald kasvoi Linnuntiehen. Sain elää Armon yön parissa maagista realismia, jota Mercedesin hurskaus ja ruusukkorukoukset vain lietsoivat. Koin puron hengen, koin hulluuden, jonka vertaista koin viimeksi Humisevassa harjussa, elin suurta draamaa ja rikosta, jossa syyllisyyden yllä soi Una voce poco fa ja Oiseau Rebelle ja Mercedes tuhkassa pannuhuoneen lattialla.

Philip Roth: Ihmisen tahra

Kenelle tahansa meistä voi tapahtua ihan mitä tahansa vaikka yhdestä sanasta...

Regina McBride: Ennen sarastusta

Galway minussa♥

Anne Delbée: Camille Claudel Kuvanveistäjän elämä

Tämä teos on asetettu niin, että kun tulen kirjastoomme, kohtaan joka kerta ensimmäiseksi Camillen katseen.

Sami Hilvo: Pyhä peto

Toivo paremmasta tai sen mahdollisuudesta oli väistämättä palannut ja olin kauhuissani. Olin saanut jotain menetettävää.

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

Suoraan sanottuna yhdessäkään hänen näkemässään ottelussa Eric ei ollut pannut itseään likoon yhtä äärimmäisellä tavalla kuin yrittäessään peitota oman vaimonsa heidän hääpäivänään.

Minette Walters: Kuvanveistäjä

Dekkarien klassikko

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle

Niin minua...

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Sanaton.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Ilma jota hengitän.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Sattumalta tapahtui, että...

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti

Päällimmäinen tunnetila on jälleen Phillipsin tajunnanvirtaisuus, maaginen realismi, latinalaisunien savu, jossa kuumuus väräjää, usva, erotiikka, vesi ja hopeatomu, jotka piirtyvät tarinoihin, joihin lukija kääriytyy kuin johonkin kauan kaivattuun, tarinaydinmehuun, imee niin että sylki ja veri ja suonet ovat toiset, kunnes nisät ovat kuiviin nautitut, ja vieläkin vain niistä puristuu, tihkuu pisara kukkien maatumista, tulvavettä, laatikkojen salaisuutta, joen huokausta, Sollyn silmien kovaa ja pehmeää, kultaa ja vihreitä pilkkuja, eikä se käännä katsettaan pois:

”Anna mun”, se sanoo.

 Carol Shields: Ellei

Alicia ei ollut niin onnellinen kuin hän olisi ansainnut.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Huomisen loistava klassikko!

John Irving: Leski vuoden verran

Ehkä pitäisi elää elämä kuin Ruth Cole...

Aksel Sandemose: Kadonnut on vain unta

Kadonnut on vain unta on kertomus kostosta, vihasta, rakkaudesta, tuhoutumisesta, maanpetoksesta, murhasta, Norjan saksalaismiehityksestä, mutta ennen kaikkea Johnista, joka etsii nuoruudenrakkauttaan ja törmääkin Susanneen.

”Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.”

Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen

saapuvat kesän hitaat päivät, jolloin datšalla kaksi rakastunutta paria saavat viettää muutamia intohimoisia ja pysähtyneitä kesän päiviä. Ja tässä kohtaa tajusin lukevani kirjaa, jonka kosketus on sama kuin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Se on sitä lävitse kirjan, mutta etenkin datšan lumoavat päivät vertautuvat Vermontin lomapäiviin ja molemmissa sama suloinen joutilaisuus ennen tragediaa. Siitä syntyy tunnetila, joka on verrannollinen. Nyt eivät huhuile mustakarhut, vaan pöllöt. Ja rakastavaiset uivat yöllä yllään tähtitaivas


Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Leo: ”Liikun niin kuilun partaalla että tunnen putoavani, ikään kuin olisin heittäytynyt rakennuksen katon reunalta. Syöksyn maata kohti ja pudotessani katoan johonkin muodottomaan ja korvia huumaavaan. Ikään kuin astuisin sisälle huutoon – kuin minusta itsestäni tulisi huuto.”

Joyce Carol Oates: Blondi

Yön virta.
Iäisyyksiin loputon.
Ja minä sen silmä. Avoin

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Tämän kirjan takia matkustin Wieniin ja menen toisenkin kerran. Tämän kirjan tähden lukijani Sanna Ahonen matkusti Ranskan Nizzaan kokemaan erään suvun tarinan henkeä. Kun isä lähetti poikansa Odessasta maailmalle, jokainen eri suuntiin, jäi heistä historialliset jäljet ja Sannan kuvissa saamme nähdä Rothchildin Villa Ephrussin.

Odessan ikuisesta pölystä nousee perhe, joka tekee Rothschildit. Osa lähtee Pariisiin ja osa Wieniin ja kummastakin syntyy kauneutta, upeita kokoelmia, suuria palatseja, livreepukuisia palvelijoita, suuria illallisia, Idän pikajunalla Pariisista Wieniin tuotettuja herkkuja, floristien taidonnäytteitä, iltapäivähetkien höyryäviä samovaareja, rouvien turkiksia, upseerien viittoja. 

Kirjan kaarisilta on äärettömän dramaattinen, tosi ja kaunis. Se heijastelee kuun valossa aina Japaniin asti...

Ian McEwan: Lauantai

Tästä se alkaa,pitkä prosessi, jonka kuluessa ihminen vähitellen muuttuu lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa

Seuranaan vain Pienet proosarunot, josta post it –lapulla merkitty Charles Baudelairen Matkaan kutsu-runo:

Sinähän tunnet tämän kuumetaudin joka valtaa meidät kylmässä puutteenalaisuudessa: tämän kaipuun tuntemattomaan maahan, tämän uteliaisuuden ahdistuksen? Jossakin on seutu, joka muistuttaa sinua, jossa kaikki on kaunista, rikasta, tyyntä ja kunniallista, jonne mielikuvitus on rakentanut ja koristanut länsimaisen Kiinan, jossa elämä on kevyttä hengittää, jossa onni on aviossa hiljaisuuden kanssa. Sinne on mentävä elämään, sinne on mentävä kuolemaan! 

(suom. Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo)

Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen ja Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa

Kuka ikinä rakastaa runoja ja mennyttä maailmaa, on joutuva tämän kauniin kirjan pauloihin. Itselleni tämä meni vähän ylikin, sillä olisinhan ilman viimeistä sotaa viipurilainen. Yhtä lujasti kuin työnnän Venäjää kauemmas, se hiipii salaa uniini, kuiskii varjoissa, välkkyy lumessa.

Krista Launonen: Ofelian suru

Vaikka taulussa on paljon surua, siinä on myös jotain rauhoittavaa. Se ei ole lainkaan pelottava, koska siinä on ripaus lohtua. Ehkä se johtuu hehkuvista kukista ja kasveista, kutsuvasta joen vedestä, joka ei vaikuta kylmältä vaan rauhoittavan viileältä, ja siitä, miten yhtä Ofelia on luonnon kanssa. Joki rantoineen tuntuu kauneimmalta ja turvallisimmalta mahdolliselta paikalta kuolla. Ophelia on kaunis, koska se on täynnä toivoa. Kauneus on toivoa, toivo on kaunista. Kauheimmassakin tragediassa voi olla toivoa. Ophelia tuo lohtua ja toivoa paremmasta. 

Lord May I Come? (Lizzie)

Mieleni piiloileva kerros on tehnyt matkansa. Eräitä kirjoja, joita ilman elämä olisi ihan eriä. Painotan nyt, että tässä eivät ole elämäni parhaat kirjat (osa on), mutta niistä suurinta osaa en ole edes tuonut blogiini: Mann, Grass, Böll, Waltari...Tämä on tällainen repäisy yhdestä kohtaa sielua. Jotain tärkeää näissä täytyy olla...

Sanna, suuri kiitos sinulle kuvista♥ Olemme jakaneet monta kiintoisaa kirjaa, mutta ehkä Ephrussin suvun tarina jää ikimuistoisimmaksi.

Viikonlopputerveisin

Leena Lumi 

Historia du un amor