Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Etta heräsi askeliin, jotka tömisyttivät hiekkaa hetki hetkelltä lähempänä, mutta piti silmät kiinni ja vain kuunteli kinastelevaa pariskuntaa. Hän hengitti kevyesti. Hän oli kaivautunut unissaan hiekkaan niin että hänen jalkansa ja monet muutkin ruuminosat olivat sen peitossa. Sen paino tuntui lohdulliselta. Hän tunsi, miten hiekanjyvät liikkuivat edestakaisin hänen hengittäessään. Jos avaan silmät, nuo kaksi kysyvät, kuka olen, hän ajatteli. Mutta jos en avaa, he luulevat, että olen kuollut. Ja soittavat luultavasti poliisin. Hän keskittyi silmät yhä ummessa ja yritti terästää muita aistejaan. Hiekkaa. Hiekan tuntua. Väsyneet lonkat. Yö. Puhetta. Pieni tuulenviri. Mustatukkainen sisar. Talo isossa kaupungissa. Kirjoituspaperia. Paperia.

Emma Hooperin esikoisteos Etta ja Otto ja Russell ja James (Etta and Otto and Russel and James, Gummerus 2015, suomennos Sari Karhulahti) on tarina juuri heistä, joiden mukaan kirja on nimetty. Se on samalla kertomus, joka maistuu Kanadan preerioiden pölyltä, siltä, jota tuuli kuljettaa väsymättömästi mukanaan vuosisadasta toiseen. Kuuma, kuiva pöly opitaan jo lapsesta ja ellei opita, siitä voi sairastua vakavasti. Russell saapui junan mukana lapsena Saskatoonista. Hänen äitinsä jätti hänet lapsettoman sukulaispariskunnan huomaan, kun itse lähti toimistotöihin Reginaan. Siksi Russell liittyy saumattomasti pölyn, muistojen ja maatilojen hengityksen rytmiin, yhtä saumattomasti kuin hän lopulta liittyi Grace Vogelin viidentoista lapsen katraaaseen sen kuudentenatoista – aina ruoka-aikoina. Oton kasvinkumppanina. Elettiin kovia aikoja, jolloin vain kolme viidestä raskaudesta eteni loppuun asti, kolmesta vauvasta yksi jäi eloon. Raskaana oleva nainen oli mahdollisuus, uutta rutikuivan maan kesyttäjää kantava madonna, jota pölykin väisti. Kuitenkin vain Gracelta kaikki lapset jäivät eloon ja yksi Russell ruoka-aikaan pöydän ääressä oli yhtä itsestään selvää kuin preerian ikuinen tuuli.

Emma Hooperin romaani kertoo Etan, Oton ja Russelin ystävyydestä, johon myöhemmin liittyy myös kojootti James. Kaikki alkaa kuitenkin kuin lopusta, sillä 82-vuotiaana Etta tajuaa, että ei ole ikinä nähnyt merta ja niinpä hän ottaa vähäisen määrän tarpeellista tavaraa mukaansa, jättää miehelleen Otolle viestin lähdöstään ja alkaa matkansa kohti itää. Hän aikoo kävellä 3 232 kilometriä vain kokeakseen meren, joka on hänelle suuri kaivattu, sillä jo matkan ensimmäinen järvi, jonka hiekassa hän levähtää, antaa hänen kuulla uuden äänen: laineet. Etan jatkettua matkaa hän kohtaa James-kojootin, jonka kanssa hän keskustelee yhtään seurasta häiriintymättä, vaikka mitä ilmeisemmin halusi tehdä matkan ilman Ottoa tai Russelia.

Kyseessä on siis kolmiodraama vailla draamaa, sillä ystävyys ei katoa. Tarinan edetessä kukin muistelee lapsuutta, nuoruutta ja sota-aikaa. Sitä kun Otto lähti rintamalle, mutta Russell jäi viljelemään omaa tilaansa. Silloin olivat Etta ja Russell, mutta Otto ja Etta kirjoittivat toisilleen ahkerasti ja Oton rintamalta tulleet, sensuurin saksimat viestit tuovat kaukana tapahtuvan sodan kuin likemmäs. Etta on toiminut koulussa opettajana kunnes se suljetaan ja sen jälkeen hän värväytyy töihin ammustehtaalle, mutta töiden jälkeen:

Iltaisin työvuoronsa jälkeen Etta leipoi kotona lukitun koulun vieressä. Hän teki leivonnaisia itselleen, työtovereilleen, Russellille ja Perkinseille, ja osan hän lähetti ruskeasta paperista ja karheasta narusta tekemissään paketeissa tuhansien kilometrien päähän Otolle. Hän lauloi itsekseen, kun metallinhaju hälveni hiljakseen hänen hiuksistaan ja tilalle tarttuivat kanelin, muskotin ja vaniljan tuoksut. Hänen kätensä liikkuivat ylös alas taikinassa, ylös alas, painelivat ja nostelivat, kuohkeuttivat ja litistivät, kun taas Oton jalat liikkuivat ylös alas maihinnousukengissä, ylös alas, painuivat ja nousivat, erkanivat ja lähentyivät.

Oton palatessa sodasta, on Etta häntä vastassa rautatieasemalla ja siitä alkaa heidän tarinansa, johon kaiken aikaa liittyy niin Russell kuin myös menneiden tapahtumien muistot. Nykyhetki ja mennyt soljuvat toisiinsa kuin preerian tuuli ja pöly: erottamattomina. Lukijan on kevyt antautua tarinalle eikä missään kohden tule epäilystä 'mikä aika? mikä maa? kuka puhuu?'

Luin tämän kirjan ihan hetkessä, mutta luettuani, aloin miettiä, mitä olin lukenut. Takuulla jotain viehättävää, mutta myös maagista realismia ehkä jopa fantasiaa...Kirjan tarinaa olisi helppo mystifioida ellei siinä olisi mukana niin paljon arjen elementtejä aina Etan Otolle jättämistä reseptikorteista tuikitavallisiin huoltoasemiin, joihin Etta toisinaan poikkeaa syömään vaikka juustovoileivän. Hooper jättää paljon tilaa lukijan omille tulkinnoille välttäen hienosti ehdottomat vastaukset kuin myös toisteisuuden: Teksti on raikasta kuin aamukaste. Kirjan johtoteemana voi kuitenkin pitää ajatusta, että koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä toteuttamaan elämänsä suurta unelmaa, lähteä seikkuiluun, jota on aina kaivannut. Russell varmaan jossain nyt seuraa karibujen jälkiä, Otto levittää pellavankukkatahnaa silmäluomilleen ja...

Etta ja James kävelivät. Kaakkoon. Tuulessa tuntui suolan tuoksu ja meren läheisyys.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjasähkökäyrä   Jonna ja Katja