Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Iltapäivän valo tulvi sisään ikkunoista, pihan sypressi heitti varjonsa huoneeseen. Tuulessa keinuvat pitsiverhot, teekupit pöydällä. Shiron siististi taakse sidotut sileät mustat hiukset, nuotteja seuraava vakava katse. Kymmenen pitkää, kaunista sormea koskettimistolla. Pedaaleja säntillisesti polkeviin jalkoihin kätkeytyi yllättävää voimaa, jota Shirossa ei tavallisesti voinut arvata olevan. Sileän valkoiset pohkeet olivat kuin lasitettua posliinia. Kun häntä pyysi esittämään jotakin, hän soitti usein juuri tuon kappaleen. Le mal dy pays. Maalaismaiseman ihmismielessä herättämä surumielisyys vailla syytä. Koti-ikävä tai melankolia.

Haruki Murakamin uusin teos Värittömän miehen vaellusvuodet (Shikisai o motanai Tazaki Tsukura to, kare no junrei no toshi, Tammi 2014, suomennos Raisa Porrasmaa) tuli minulle lukuun vain ja ainoastaan sen tähden, että nyt vihdoinkin koin Murakamin kirjan tarinan kiinnostavaksi. Kun  joutuu priorisoimaan lukemisiaan, siinä voi jäädä helmiäkin katveeseen. Erittäin osuvasti tästä kirjoitti Helsingin Sanomissa 15. marraskuuta Antti Majander kertoessaan, miten nyt Finladia-ehdokkaana olevan Heidi Jaatisen teokselle oli käynyt: Ei saa katsoa aurinkoon tuli luettua, mutta sitten lopultakaan siitä ei tullut edes kritiikkiä lehteen, sillä uusien kirjojen vyöry, uusi sesonki oli jo alkanut. Tässä siis nyt hyvin koskettuneessa tilassa puolustelen itseäni samalla kun kiittelen, että keskityin Murakamin aiheeseen, sillä tämä kirja ei olisi saanut ikinä jäädä minulta katveeseen.

Kirjan päähenkilö Tsukuru Tazaki on nuoruudessa liittynyt ystäväporukkaan, joka oli löytänyt toisensa täysin sattumanvaraisesti. He olivat menneet toisistaan tietämättä avustamaan alakoululaisia, jotka eivät pysyneet tavallisen opetuksen mukana vaan tarvitsivat lisätukea. Järjestetyn kesäleirin aikana syttyi jotain elämää suurempaa:

Viisikon kesken virinnyt sopusointu muistutti sattumanvaraisesti onnistunutta kemiallista reaktiota. Vaikka olisi yhdistetty samat aineet ja valmistauduttu kuinka huolella, samaa tulosta ei luultavasti olisi pystytty saamaan aikaan toista kertaa.

Kolme poikaa ja kaksi tyttöä, se oli heidän ryhmänsä. Muuta ryhmää yhdisti kuitenkin yksi piirre, jota Tsukurulla ei ollut: muiden nimien kirjoitusmerkki tarkoitti väriä, vain Tsukurun nimeen ei sisältynyt väriä. Ryhmä alkoi nimittää toisiaan värillä: Aka – punainen, Ao – sininen, Shiro – valkoinen, Kuro –musta ja vain Tsukurua kutsuttiin etunimellä. Vaikka se vähän harmitti häntä, hän rakasti ystäviään niin paljon, että tuli hetkiä, jolloin hän ei pelännyt mitään enempää kuin tulla ryhmän hylkäämäksi.

Viisikko asuu Nagoyanissa, mutta lopulta kun heistä neljä jatkoivat kotikaupungin korkeakouluissa, Tsukuru hakeutui Tokioon opiskelemaan asemien suunnittelua, joka oli kiinnostanut häntä aina. Toisen yliopistovuoden kesällä hän saapuu kotikaupunkiinsa ja luonnollisesti yrittää tavata ystäviään, mutta nelikon tavoittaminen on yllättävän vaikeaa. Lopulta Tsukurulle selviää, että kukaan hänen ystävistään ei enää halua tavata häntä, ei puhua hänelle, mutta kukaan ei myöskään halua selittää, mistä hylkääminen johtuu. Tsukura joutuu jatkamaan elämäänsä kuin elävältä haudattuna. Myös itsemurha käy mielessä, mutta jokin saa hänet vain sinnittelemään juuri ja juuri heikosti elämässä kiinni. Tulee aika, jolloin hän alkaa muuttua niin sisäisesti kuin ulkoisesti, mutta kipu hylätyksi jättämisestä ei katoa koskaan.

Koska olen noviisi Murakamin lukijana, en nyt tässä onneksi pääse häntä edes hänen omiin aiempiin teoksiinsa vertailemaan, vaan voin kertoa vain sen neitseellisen tunteen, jonka sain Murakamin tekstistä. Jos veri kiehuu ja levottomuus vie, sitä voi helposti erehtyä luulemaan levollisuutta tylsyyden synonyymiksi, mikä tietenkään ei ole totta. Värittömän miehen vaellusvuodet on levollinen ja hyvin hienovireinen kirja, joka silti taidokkaasti kasvattaa lukijan tuskaa Tsukurun kohtalon puolesta. Uhrin kipu tarttuu lukijaan, joka haluaa ehdottomasti saada selville, miksi nelikko henkisesti murhasi Tsukurun. Myönnän, että henkeä salpasi ja kyynelehdin, mutta sekä Tsukurun kohtalosta että Haruki Murakamin hypnoottisesta kielestä, joka silmien kautta ajautuu mieleen kuin kaunis ja alakuloinen hyväily.  Olen altis tajunnanvirralle, mutta myös Murakamin kaltaiselle unenomaisen tarinan kerronnalle, jossa kuitenkin arjen pienet detaljit pitävät yllä todellisuudellista kokemuksen tunnetta. Olen myyty. Olen sanaton. Olen lehahtanut juuri sinne minne pitikin.

Ihmisen sydän on yölintu. Se odottaa hiljaa jotakin ja hetken tultua lehahtaa suoraan minne pitääkin.

Le mal du pays

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kaisa Reetta Katja Kirjasähkökäyrä Maija Jonna Irene  Maria Valkoinen Kirahvi  Mari A Kirjapolkuni  ja Annika