Ilman vuorineuvos Wilhem Schaumania ei olisi linnaakaan sillä ensin tämä yritteliäs pietarsaarelainen liikemies perusti Jyväskylän Lutakonniemeen vaneritehtaan, jota johtamaan palkattiin 1917 diplomi-insinööri Bruno Krook. Herra Krook on ehdottomasti Maria Pecoraron kirjan värikkäin persoona, sillä hän halusi erottua kaikin tavoin. Hän ei kaihtanut näyttämästä valtaansa ja ylemmyyttään muihin nähden, mutta toisaalta hän oli myös menestyvä toimitusjohtaja, jota tosin vähän pelättiinkin, mutta tarpeen tullen löytyi pilkettä Krookiltakin ja myös huulenheitto onnistui.
Krook valitsi linnansa suunnittelijaksi serkkunsa, arkkitehti Gunnar Achilles Wahlroosin. 1922 alkoi tehtaanjohtajalle nousta Touruniemeen koti, 2400 neliömetrin linna, jonka oli tarkoitus mahdollistaa sen aikainen säätyläisperheen elämä. Mallia haluttiin ottaa aristokraattien elämäntavasta, perhe-elämä haluttiin pitää muiden silmiltä ja juoruilta piilossa ja koti oli kaikin tavoin keino erottua muista yhteiskuntaluokista.
Opiskeluvuodet Saksan Karlsruhessa innoittivat Krookia barokkityyliin ja eittämättä kylpyläkaupunki Bad Homburgin barokkirakennukset jäivät hänelle ikimuistoisesti mieleen, sillä sinne hän palasi yhä uudelleen. Linnan alkaessa valmistua lähtivät Krook ja Wahlroos huonekalujen hankintamatkalle peräti Italiaan, sillä Krookin haluamia barokki- ja renessanssihuonekaluja ei hevin lähempää löytynyt. Herrainhuoneeseen ja sen vieressä sijaitsevaan tupakkahuoneeseen sovellettiin orientaalista sisustustyyliä. Hyvin tarkasti valikoitiin huoneiden pienesineet ja maalaukset, joiden tuli kertoa omistajansa runsaasta matkustelusta ja tottumuksesta suuren maailman elämään. Tätä ajatusta tukivat fossiiliharvinaisuudet, kiinalaiset maljakot, sulkakynät, hopeiset mustepullot, buddhaveistokset ja kartat.
Vaneritehtaanjohtaja Krookin perheen koti, Schaumanin linna oli pienessä Jyväskylässä valmistuessaan sensaatio ja edelläkävijä moderneine saniteetti- ja pesutiloineen, viinikellareineen ja ullakkokerrokseen rakennettuine täysmittaisine tenniskenttineen. Tilat jakautuivat ensimmäisen kerroksen edustustiloihin ja toisen kerroksen yksityispuoleen. Ajan hengen mukaisesti palvelusväkeä oli runsaasti, mutta palveluskunta ei saanut näkyä eikä kuulua. Tätä varten oli rakennettu erilliset kulkuväylät herrasväelle ja palkollisille. Linnan erikoisuutena olivat etenkin monet salakäytävät ja kattoratsastaja, torni, jossa Bruno Krook todellakin sai tuntea olevansa kaiken yläpuolella.
Olen aina pitänyt tutkijoiden kirjoista, sillä heillä on kyky selkeyteen, joka vapauttaa mielikuvituksen liitoa. Minäkin luin kirjaa kuin seikkailukertomusta. Maria Pecoraro on tuonut kirjassaan viehättävästi ja monipuolisesti esille paitsi Schaumanin linnaa asuttaneet perheet, myös linnaa ympäröivää muuta elämää ja Jyväskylää. Mukaan on saatu niin omistajaperheiden, muidenkin kuin Krookin perheen, koirat, hevoset, tärkeät linnan vieraat aina kuninkaallisia myöten, kuten myös linnan lasten elämää ja tarinoita palvelusväestä ja tehtaalaisista. Puutarhalta kerrotaan kaikki viljeltävät aina tuon ajan harvinaisuuksista viinirypäleistä alkaen ja keittiön puolelta valotetaan emännän herkkujen saloja. Ja koska tutkijan kirjasta on kysymys on viitteitä runsaasti ja ne ovat tarkkoja. Maria Pecoraro mainitsee kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen ryhtyneen tukemaan kirjan kustantamista ja täten mekin pääsemme nauttimaan linnaa asuttaneiden säätyläisperheiden iloista ja suruista, juhlista ja arjesta.
Kuvat ovat pieniä mustavalkokuvia ja sopivat hyvin vahvistaen ajankuvaa. Aikalaismuisteloissa löytyy ja koko Suomen kansan historia peilautuu dramaattisesti linnan muuttuvaan elämään sotavuosina ja myös sotaa seuranneina aikoina, jolloin demokratian tuulet alkoivat puhaltaa eikä pidetty niin tärkeänä eristäytyä ympäröivästä muusta yhteiskunnasta. Luokkayhteiskunnan muurit kaatuivat ryskyen ja linna asukkaineen koki suurta muutosta. Jännittävät salakäytävät katosivat, palveluskuntaa vähennettiin ja Schaumanin linna muodostui kiinteäksi osaksi pienen Jyväskylän elämää, sen menneisyyttä, tätä päivää ja tulevaisuutta.
Viivähdämme kuitenkin vielä talvessa 1925. Eräänä lauantai-iltana koko kaupungin sivistyneistö juhli kaupungintalolla. Vieraat olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja odotukset illan suhteen olivat korkealla. Yhtäkkiä koko sali pimeni. Ylimääräisiin toimiinsa ärsyyntynyt kaupungintalon vahtimestari kantoi saliin kynttilöitä, mutta ei malttanut olla kysymättä: ”Onkos täällä Schaumanin herroja?” Schaumanin vaneritehdas oli nimittäin tehnyt kymmenen vuoden sopimuksen kaupungin kanssa sähkövoiman toimittamisesta kaupungille. Mitään vastausta ei kuulunut, mutta kolme tuolia vapautui vaivihkaa insinöörien Krookin, Alfthanin ja Rinteen pinkoessa harmistuneina kaupungin sähkölaitokselle. Juhlatamineet naulaan, haalarit päälle ja kattilahuoneeseen töihin. Toiminnan miehiä nuo herrat insinöörit!
On uudenvuoden aatto ja linna on valaistu niin, että isot ikkunat tarjoavat loistoaan talven pimeään yltäkylläisesti. Daamit tanssivat pitkissä yli kyynärtaipeen yltävät juhlahansikkaat käsissään, sikari ja parfyymi sekoittuvat toisiinsa, kynttilät lepattavat, herrat vievät daamejaan viimeiseen valssiin. Taas kerran on vuosi vaihtunut ja on uuden alku. Tarinat vaihtuvat toisiin…linna sulkeutuu, laajalla pihalla ja puutarhassa kuiskausten kujien puut vaikenevat. Kynttilät sammuvat.
