Tiedän, että mieheni ei ole isäni, mutta...ja: Isä rakas, kaikki taivaan tähdet Sinä!

Tiedän, että mieheni ei ole isäni, mutta hän on tyttäreni isä. Olen elämälle kiitollinen siitä, että olen saanut paitsi kokea itse unohtumattoman isä-tytär -suhteen, myös saanut seurata, miten mieheni on ollut tyttärelleen isänä. Miten monta hauskaa asiaa heistä muistankaan aina siitä hetkestä kun heräsin nukutuksesta ja pieni nyytti siinä vieressäni ja tummat hiukset isältään. Isänsä oli saanut hänet heti syliinsä, kun tämä mami vielä heräili nukutuksesta. Siinä he viettivät ensimmäiset kaksi tuntia toisiaan katsellen. Meri oli heti Meri ja tutkaili hyvin tarkasti, että mikähän ukkeli tuo otus oikein on. Siinä he loivat jo raamit suhteelle, josta tuli vahvan riemuisa ja minulle ilo sivusta seurata. Ikinä ei ole tavattu niin ahkeraa lumilinnan rakentajaa kuin Lumimies, ikinä ei ole ollut yhtä sinnikästä pyöräilemään opettajaa, kirjojen ääneen lukijaa, ei yhtä ahkeraa tyttären kanssa retkeilijää: Muuratsalon vuoret ja luolat tulivat tutuiksi kaikkina vuodenaikoina ja tyttärestä tuli sinut luonnon kanssa. Ei tarvittu mitään huvittelupuistoja, sillä aina Meri ja kaverit saattoivat lähteä metsäretkille ja myöhemmin myös saariin telttailemaan.

Koska kotonamme olivat ovet avoinna tyttären ystäville, vietettiin monet hetket kuunnellen nuorten juttuja ja aina sekä tyttären synttärinä 29.12. että uutena vuotena Merin isä järjesti ensin lapsille ohjelmaa ja myöhemmin murrosiän vuosina vei heitä nuorten huvitteluihin kaupunkiin sekä haki myös pois ihan sama mitä kello oli. Se oli yhtä ajamista ja talo aina täynnä nuoria, mutta se oli hyvää aikaa, vaikka minä olinkin kuin hotelli-ravintolan pitäjä ja usein löysin nuorisoa istumassa aamutunneila keittiöstämme enkä koskaan voinut etukäteen tietä, montako istuu ruokapöytäämme. Nuorissa on taikaa!

Elämän arpapelissä ei voi isäänsä valita, mutta toivon mahdollisimman monen saaneen hyvän, rakkaan oman isän, jota on hyvä muistella sitten kun häntä ei enää ole. Kannattaa muistaa, että tänne ei ole kukaan jäänyt ikuisesti olemaan. Kun välit isään ovat selkeät ja lämpimät, kantaa isärakkaus vielä senkin jälkeen kun isä on tähtenä taivaalla.

Toivotan kaikille lämminhenkistä Isänpäivää!♥

Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin? Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi, se viihdytti niin. Se antoi rintahan rauhan, se uskoa unehen toi. - Jos muistat sen virren, niin laula, laula se oi!

Muistatko isä? Sinulla oli vihdoinkin pieni tyttö, pieni, suloinen vauva, jota olit odottanut vuosia. Ehkä kaipasit häntä jo rintamalla, kun olit taistelemassa lapsellesi itsenäistä Suomea. Ehkä haaveilit hänestä jo sotasairaalassa, jossa olit toipumassa sodan haavoistasi. Ehkä näit hänet jo silmissäsi, kun rauhan palattua aloit rakentaa omaa elämääsi ikuiset kranaatinsirpaleet selässäsi.

Muistatko isä, kuinka koko Säkylä sanoi, että 'tuolle tytölle Viljo hakee vaikka kuun taivaalta.' Pieni nuhani oli sinulle maailmanloppu, johon haettiin apua vaikka keskellä yötä ja vähät eivät olleet nekään yön tunnit, jolloin heijasit huutavaa prinsessaasi sylissä tai istuit hikimärkänä höyryhengityshupun alla seuranani. Työstä tultuasi et koskaan ollut liian väsynyt asettuaksesi nelinkontin lattialle, jotta tyttäresi sai riemusta kiljuen ratsastaa selässäsi huoneiston ympäri, ympäri, kohti auringonlaskua.

Ja ne pyöräretket pitkin pitäjää! Sinä polkien ja minä ylpenä tarakalla istuen. Milloin mentiin mummolaan, milloin Pietilään tai Rauniolle, aina kuitenkin poikettiin oikealle tötteröjäätelölle. Sellaista jäätelöä ei ole enää olemassakaan, sillä se oli oikeaa hellyysjäätelöä.

Muistatko isä, kun sairastuin vakavasti ja jouduin kuukausiksi sairaalaan, kuinka olit kuolla ikävääsi ja pelkoosi. Mitkään lääkärien vakuuttelut eivät antaneet Sinulle toivoa. Lopulta et voinut enää käydä luonani, sillä huusin lähdettyäsi vuorokauden suoraa huutoa ja minut piti sitoa sänkyyn kiinni. Muistatko, kuinka aloin toipua ja Sinä riehakkaana ilosta keksit, että nyt likalle tuodaan televisio! Aku Ankkkoja luit minulle niin, että äänesi käheytyi. Nukuit kanssani lattialla, sillä sairauteni jälkeen minua pyörrytti sängyssä.

Isä rakas, muistatko ne ukkoset, joita pelkäsin niin, että istuin pimeässä komerossa tuntikausia. Ja kuka olikaan kanssani: Oma isäni, maailman paras isä.

Rakas isä, Kiitos Sinulle, että olit niin paljon kanssani. Kiitos, että olit aina jaksavainen ja ymmärtäväinen. Kiitos, että aina seisoit puolellani ja kehuit ja kannustit. Kaikki vahvuus ja hyvä, mikä minussa on, on Sinulta. Ihailusi prinsessaasi kohtaan herätti minussa selviytyjän ja hyvyytesi kaikkea kohtaan, istutti tyttäreesi järkymättömän oikeudentajun kaikkea elollista kohtaan. Ne hetket, jotka annoit minulle, eivät unohdu koskaan. Ne ovat elämäni tukipilarit, joihin nojaan kun heikottaa. Ne ovat elämäni pelastuslautta, jolla selviän myrskystä kuin myrskystä. Ne ovat muistoja, jotka tähdittävät isän ja tyttären tarinaa. Ne samat tähdet haluaisin tänä Isänpäivänä ojentaa valoksi ja iloksi kaikille isille ja heidän lapsilleen. 

Muistatko isä, kuinka lauloit: Rakastan elämää, joka nuoruuden haaveita kantaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa. Rakastan elämää, sille lempeni tahdon ma antaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä kantaa.

Isä rakas, kaikki taivaan tähdet Sinä!

♥:lla
tyttäresi Leena

Sing Me A Song Again, Daddy

Isänpäivää kohti keittiön puolella eli mitä meillä syödään viikonloppuna!

Huomenna seison keittiön valtiattarena suunnilleen koko päivän ja siellä köökissä ei näytä yhtään näin siistiltä silloin. Nytkin on kiehumassa kuningatarsoppa, joten kauhan varressa olen varmaan tiiviisti. Ajattelin nyt jakaa mitä meillä syödään lauantaina ja sunnuntaina. Kyselin toivomuksia ja meidän menu mennee näin:

Lauantaina on gulassia Leenan tyyliin, joka maistuu kaikille. Sen kanssa tarjotaan patonkia, jäävettä ja punaviiniä. Aloitan punaviinin juottamisen lihoille aamusta ja samalla sitten pilkon ja ruskistan, ruskistan ja pilkon. Siis kevyttä freesausta oikeastaan, ei mitään tummaa pintaa mihinkään. Ja sitten vain moneksi tunniksi pata uuniin muhimaan. Jälkkärinä yksinkertaisesti Aino Samettinen Nougat-jäätelöä.

Sunnuntaina Lumimies haluaa grillata lohta eli hän saa toteuttaa itseään;) Minä valmistan alkupalaksi graavisiikatartarta kera mäti-smetanan ja mummon kurkkujen.

Lohen oheen valmistan veneperunat, jotka laitan maustumaan jo su aamupäivällä. Perunat kypsyvät kätevästi grillissä foliovuoassa.

Koska lohi on vielä noutamatta, voi olla pikkiriikkinen mahdollisuus, vähän keleistäkin riippuva, että sunnuntaina pöydässä nautitaankin zarzuelaa kera patongin. Juomana jäävesi ja valkoviini. Tässä herkku ylitse muiden! Ja huom. olemme testanneet ja kukaan ei ole huomannut, onko tämä katalonialainen kala-äyriäispatamme valmistettu tuoreista vai pakastetuista simpukoista. Tämä tieto siksi, että tuoreita simpukoita ei ole aina saatavilla, joten ei kannata tuotakaan asiaa stressata.

Sunnuntain jälkkärinä on omenapiirakkaa vaniljakastikkeella. Vaniljakastike varmaan tuodaan pöytään tällä kannulla:

Kyllä elämässä pitää olla Taikaa! Olen sen sata kertaa sanonut, että en kerää enää muuta kuin kirjoja ja elämyksiä, mutta..., kun sain tämän kannun Bessulta synttärilahjaksi, koin Taikaherätyksen. Joulupaketteihin eräälle nuorelle parille kääritään mustavalkoista Taikaa ja huomenna paketoin punaiset Taika-espressokupit aluslautasilla joulupakettiin itävaltalaisille ystävillemme. Ne ovat niin söpöt, että ne voisi syödä! Siinä Yhdessä Paikassa on muuten juuri Taika -astioita kattauksissa.

Ja sitten eikun syömään! Meillä pöydässä kaksi kertaa viikossa myös capresea...maailman terveellisintä salaattia.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa

Se musta tee oli parasta mitä Kaarina löysi, Helsinginkadun pienestä sekatavarakaupasta, se oli tuoksunut jo pakkauksen läpi oikealta. Hän valutti hunajaa kupin pohjalle, kaatoi haudutettua teetä kuppiin, hän jätti rintaliivit pois mekon alta koska Rami piti siitä, hän teki sienipiirakan kuivatuista suppilovahveroista, ajatteli leipoessaan koko sitä naiseuden kattausta, jonka halusi Ramille antaa. Jotain hiljaista, jotain kaunista, jotain tuoksuvaa, jotain kuumaa, jotain makeaa.

...jospa hän osaisi laittaa Ramille sellaisen kattauksen, ettei mies unohtaisi sitä ikinä.

Johanna Venhon teos Jossain kaukana onnenmaa (WSOY 2015) vei minulta ensin sanat. Luin kirjan kuin janoissani, sillä niin minunoloisiani olivat kirjan lauseet, sanat ja se outo tunnelma, jonka ne loivat pakenevassa tarinassa. Pidän tyylistä, mutta tarina pakenee!  Se miten se sen tekee, on houkuttavaa. On Otto Marras, työterveyspsykologi, joka haluaa kirjoittaa onnesta samaan aikaan kun onni karkaa häneltä. Vaimo Eloisa lähtee luomaan uraa toiseen kaupunkiin ja jättää Oton huolehtimaan heidän Valo -pojastaan ja kirjoittamaan uusia lukuja kirjaan, miten saavutetaan onni, miten saadaan aikaan parempi, uusi, uljas elämä. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, murentuu hänen elämänsä tarkkailtavin, mutta tähän saakka pysyvin asia eli äiti Kaarina, joka pelkää uusia paikkoja, lentämistä ja muutosta,  katoaa Brasiliaan kauneusleikkauksen takia! Kaarina on Oton mielestä ollut aina altis matkasaarnaajille, pölynimurikauppiaille ja enkelikursseille, mutta muuten hän on keskittänyt kaiken tarmonsa ensin aviomiehensä Ramin ja Oton, ja Ramin kuoltua, Oton hyvinvoinnin varmistamiseen.  Kuin hyväksi perheenäidiksi syntyneenä Kaarina vuodesta toiseen liottaa lipeäkalaa, pilkkoo punajuuria, leipoo pakastimen täyteen pullia. Hän kääriytyy kotipesäänsä, josta ei halua enää minnekään muualle: Hänelle riittää rakkaus Ramiin ja lapseen. Mitä enemmän hän miehensä kanssa yrittää, sen enemmän Rami ärtyy, mitä enenmmän Kaarina vetäytyy, jos vain pystyy, sen varmemmin Rami lähestyy ja sitähän Kaarina on paitsi, Ramia. Nuoresta saakka kaunis nainen on tiennyt, että jossain on odottamassa jotain parempaa ja täydellisempää juuri hänelle, mutta vaikka päivät olivat etukenossa, kaatuivat eteenpäin, olivat kaikesta liian täysiä, Rami annosteli rakkauttaan pikkulusikalla.

Ne lusikalliset herättivät Kaarinassa himon repiä se kelmu. Siksi hän niin väsymättä ja pitkään jaksoi kurkottaa kohti Ramia.

Toisaalta pikkulusikkarakkaus vei hänen itsetuntoaan naisena:

Koskaan hän ei tuntunut aivan onnistuvan. Aina jostain kohtaa vuoti, repsotti tai tahriintui.

Ennen kaikkea piti olla kaunis, sillä vaikka mies ei huomaisikaan uutta kampausta tai hametta, hän huomaisi kokonaisuuden, ja miehen silmä oli hyvin harjaantunut näkemään kauneuden sekunnin murto-osassa, kääntymään sen puoleen.

Hyvin tarkkavaistoisesti Venho kuvailee elämän murroksissa kipuilevaa äitiä ja poikaa. Ennen hyvinkin likeisiä, nyt äidin uuden vision häikäiseminä, etääntyneitä.  Kuusikymmenvuotias äiti on kadonnut jonnekin taikamaahan, missä hän aikoo tavoittaa jälleen sen ulkonäön, joka kuuluu hänen sieluiälleen ja sehän on Kaarinalla kuin nuoren naisen. Niinpä hän rohkeasti muuttaa kaiken tavoittaakseen sen onnen, jonka hän on aina tiennyt odottavan häntä. Järkevän äidin teko selvästi huojuttaa omissa ihmissuhdekiemuroissaan tuskailevaa Ottoa ja tarinan suurin valo on juuri murrosikäinen poika Valo. Hänen seurassaan Otto voi unohtaa, mitä kaikkea löysi äitinsä rapistuneen talon komerosta ja ennen kaikkea mitä hän huomaa ätinsä facebook-sivuilla, joista ei löydy enää edes tuttua nimeä vaan Kaarina November, joka näyttää kuvassa ihan eriltä kuin hänen äitinsä. Tosin kuva on otettu kaukaa, mutta silti.

Herää kiinnostava kysymys: Mitä Johanna Venho on halunnut kirjallaan sanoa? Kuten arvaattekin, vastuu on lukijan eli varmoja vastauksia ei tule. Otto on selvästi uskottavampi kaikellaan. Myös käsitettävämpi. Sen sijaan jokainen lukija varmaan muodostaa Kaarinasta oman näkemyksensä. Jollekin hän voi olla hyväuskoinen, vakavaa ikäkriisiä poteva nainen, joka lopultakin panee tuulemaan. Jollekin toiselle, esimerkiksi minulle, Kaarina on nainen, joka on koko elämänsä vetänyt väärää roolia. Hän on kantanut kauneuttaan kuin kukkaa, hengittänyt kuten hänen on odotettu hengittävän, tehnyt tekoja, joita hän on vaistonnut ympäristön häneltä odottavan. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, hänessä on selvästi potentiaalia enempään. Hänessä on mehiläiskuningattaren tuoksua ja hän olisi voinut olla ihan mitä vain, jos...

Sitä voi käydä niin, että kohoaa valoon oltuaan pitkään pimeässä. Pimeässä ja sakeassa hämärässä, pikku lamppu kädessä heilahdellen, reiteillä jotka ovat niin tuttuja, että karttoja ei tarvita. Kohoaa valoon ja tajuaa olleensa pitkään melkein sokea.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja  Marja-Liisa  Arja/Kulttuuri kukoistaa

Isälle Reinot vai kirjoja? Nämä Lumimies on lukenut tänä vuonna...

Isälle Reinot vai kirjoja? Tai ehkä joku ihana neule? Tai vain viihtyisää yhdessäoloa ja hyvää perheen kokkaamaa ruokaa? Meidän perheessä parhaat lahjat ovat aina, aina olleet kirjat, joten tuli mieleeni julkaista Lumimiehen tänä vuonna lukemat kirjat. Nyt kun hänen ei tarvitse enää lukea ammattikirjallisuutta, hän on kiitettävästi lähtenyt lukemaan kaunokirjallisuutta, mikä on vain rikastunut meidän kiihkeitä keskustelujamme. Kaikkihan muistavat sen Lionel Shriver -tapauksen, kun unohdimme saunankin kiitos Kaksoisvirheen  No, näitä R. on lukenut tänä vuonna ja mukana hänen lyhyet kommenttinsa:

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Tätä puimme kauan eli iso keskustelu.

John Williams: Stoner

R. vaikuttui.

David Vann: Kylmä saari

R. kauhisteli...;)

Ian McEwan: Lapsen oikeus

"Laadukas lukuromaani."

Audrey Magee: Sopimus

"Todella pitkä jälkimaku."

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

R. haluaa matkustaa kirjan tapahtumapaikolle!

Sarah Waters: Parempaa väkeä

"Ristiriitaisia tunteita."

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

"Todenmakuinen, satuttava."

Antti Tuomainen: Kaivos

"Hyvä dekkari."

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

"Pala historiaa, meitäkin koskettavaa, hyvin elävästi kirjoitettuna."

Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta

"Osuu ja uppoaa tähän maahan."

Viime vuodelta R. halusi vielä mainita Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa

"Kuvaus ihmisten raadollisuudesta niin sodassa kuin sodan jälkeenkin."

Näin kohti Isänpäivää tällä kertaa lyhyesti ja ytimekkäästi mieheni maulla.

Love
Leena Lumi

Taina Haahti: Mariaanien hauta

Kauko-ohjattuja unelmia. Hymyilevä perhe, valkoinen hohtava talo, isä grillaa. Kauniita ihmisiä jotka eivät menetä kiinnostusta toisiinsa. Tai jos hetkeksi menettävät, pukeutuvat pitsiin, sytyttävät kynttilöitä ja löytävät tien takaisin rakkauteen. Menestyvät öisin sängyssä ja päivisin työssä. Keskustelevat lastensa kanssa näille tärkeistä asioista kiireettä, keskittyneinä, ajatuksen vaeltamatta. Kypsyvät elämän vaikeuksissa ja keräävät niistä bisneideoita. Perustavat yrityksiä ja lyövät rahoiksi. Jos sairastuvat, tuotteistavat kokemuksen menestyskirjaksi. Eivätkä he kuihdu kuoliaiksi visvan ja virtsan hajussa jossain ihmisten ja jumalan hylkäämässä laitoksessa, vaan lipuvat iäisyyteen omassa vuoteessaan rakkaittensa ympäröimänä. Ikkunasta avautuu näkymä viheriäisille niityille ja/tai välkkyvälle merelle.

Taina Haahdin teos Mariaanien hauta (Siltala 2015) kertoo todenmakuisen tarinan nuoresta parista, jolla on paljon unelmia ja jotka myös lähtevät niitä toteuttamaan. On äiti Heli ja on isä Justus ja kaksi pientä lasta. Pariskunta on saanut tarpeekseen siitä, että heidän maisemansa ovat toisten ihmisten seinät ja he aloittavat korkein toivein oman talon rakentamisen. Eli siis mitä tavallisin ja sallittu oman kodin onnen kaipuu.  Jossain vaiheessa Heli on aloittanut jo lääketieteen opintojakin, mutta ne valuvat lasten, avioliiton ja uusien unelmien myötä jonnekin kaukaisuuteen. Oma äiti ei katso tätä hyvällä ja maksattaa tyttärensä ’menestymättömyyden’ hetkellä, jolloin apu olisi todella tarpeen.

Rakentamisen myötä käy kuten monelle on käynyt: Pariskunta alkaa hamuta yhä parempaa ja yhä laadukkaampaa. Lopulta Heli löytää jo materiaaleja, jollaisista rakennusalalla työskentelevä Justus ei ole kuullutkaan. Lainarahat eivät riitä ja pitää ottaa lisälainaa.  Jossain kaatuu iso investointipankki ja rahahanat kiristyvät Suomessakin. Helillä ei ole töitä, on vain tylsät pitkät päivät kotona lasten kanssa ja Justus taas on niin väsynyt sekä rakentamisesta että töistään, ettei jaksa lämmetä enää edes rakastelulle.  Heli kokee siitäkin huonommuutta ja kierre on valmis. Kukaan ei huomaa mihin jamaan Heli putoaa.  Jossain vaiheessa hän näkee ainoaksi mahdollisuudeksi eron Justuksesta, mutta tajuaa, että iso velka on suhteen kovin liima.

Jos Heli halusi pitää talonsa, hänen oli pysyttävä naimisissa. Eikä missä tahansa naimisissa, vaan naimisissa Justuksen kanssa. Pankki ei suostunut epävarmojen siirtymävaiheiden rahoittajaksi.

Ajatus talon myymisestä tuntui mahdottomalta. Hän oli keskeyttänyt opintonsa ja oli tekemässä lopun avioliitostaan. Jos hän menettäisi vielä talonsakin, jolle oli uhrannut niin paljon, mitä hänelle jäisi? Liki neljänkymmenen vuoden historia epäonnistumisia. Hän osoittautuisi juuri siksi luuseriksi kuin hänen äitinsä ennusti, kun hän ilmoitti menevänsä naimisiin vaikka ei ollut vielä valmistunut.

Kaksi suloista lasta. Luuseri-äidin lapsiparat. Pystyikö hän pitämään heitäkään?

Sitten Heli löytää salaisen ystävän, Airan, ja alkaa elää kaksoiselämää, mutta mikään ei tuo tasapainoa. Eräänä päivänä Justus huomaa perheensä kadonneen. Hän hortoilee ruokakaupassa ja miettii, mitä ostaisi? missä Heli ja lapset ovat? voisiko pyytää apua omalta äidiltäään? Huono tuuri sikäli, että Justuksen äiti oli neljänkymmenen opettajavuotensa aikana kerännyt itsensä ääriään myöten täyteen omahyväistä ylemmyyttä. Hän haluaa eristäytyä yleentääkseen itsensä, alentaakseen muita. Äiti pitää muita tyhminä ja kääriytyy kaikkitietävyyteensä, joka jättää muut, jopa oman perheen, ulkopuolelle.

Taina Haahdin Mariaanien hauta on erinomainen kuvaus ihmisen unelmien janosta sekä onnistumisen sattumanvaraisuudesta. Kieli on laadukasta, tarina on sujuvalukuista ja sen verran kiinnostava, että kirja ei jää kesken. Luin senkin takia varsin uteliaana, kun sain tästä toisistaan poikkeavaa mielipidettä parilta ystävältäni: Toinen piti kovasti, toinen ei yhtään. Minä enemmän pidin kuin en, sillä tähän voi kuka tahansa samaistua. Ehkä saada jopa vertaistukea. Emmekö ole kaikki joskus kokeneet miten pilvet kauas karkaavat?  Kuinka kauan vaalittu unelma muuttuukin hirviöksi, jonka kanssa ei vain enää jaksa, ei jaksa...

Hän muisti kun he seisoivat tontin laidassa. Muisti miltä hetki tuntui. Pystyi palauttamaan tunteen istuessaan auringon lämmittämällä kivellä. Silloin oli elokuu, hän ajatteli, mutta sama aurinko taivaalla, sama paikka maapallolla, välissä henkäys – ihmiselämä.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Annika/Rakkaudesta kirjoihin sekä Susa/Järjellä ja tunteella

Valitse Vuoden 2015 Kaunein Kirjan Kansi Leena Lumissa ja Arvonta!

Ja taas ollaan ihanassa syksyssä, huomenna jo marraskuussa. On aika valita vuoden kaunein kirjan kansi Leena Lumissa. Minä saan siis valita ehdokkaat ja te saatte päättää, mitkä ovat kauneimmat. Valitan sitä, että kuvat eivät ole ihan täydessä kauneudessaan, sillä Lumimiehellä oli ongelmia saada erikokoiset ja -muotoiset kannet kauniiksi kollaaseiksi. Viiden ryhmissä onnistui loistavasti, mutta silloin keskellä oleva sai kuin liikaa suosiota enkä halua johdatella, vaikka mieli kuinka tekisi...;)

Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 15.11. klo 12. Osallistua voivat kaikki lukijoikseni kirjautuneet tai kirjautuvat. Oletko vakituinen lukija vai et, tarkista se klikkaamlla auki Lukijat/Jäsenet, josta näet oletko siellä vai et. Anonyyminä ei voi osallistua. Ellei sinulla ole aktiivista blogia jätä osallistumisen yhteydessä sähköpostiosoitteesi. Palkintoja jaetaan viisi, sillä juhlimmehan nyt myös 1,5 miljoonan kävijän rajan ylittymistä. Ensimmäiseksi tullut saa valita ensin, toiseksi tullut tokana jne. Ellei joku voittajista löydy viimeistään ke 18.11. klo 12 mennessä, nostetaan uusi arpa.

Koska Jurvelinin upea Lapseni kuin nukke kärsi tässä neljän kuvan kollaasissa eniten, katsokaa se täältä Voittehan etsiä muitakin kansia niiden postauksista, jollon ne näkyvät parhaiten. Ilmoittakaa suosikkinne kirjan nimellä. Ellei nimi näy, klikatkaa kuvia suuremmaksi. Ja sitten vain yksi nimi, kiitos.

Kirjat ovat yhteen tai pariin kertaan siististi luetut, joten käyvät hyvin vaikka joululahjaksi.

Huomatkaa, että minulla on kommenttivalvonta, joten osallistumisenne näkyy vasta kun olen koneella. Siis kärsivällisyyttä, kiitos♥ Useimmiten olen kyllä koneella, mutta eilen katsoimme esim. kaikki väliin jääneet Silta -sarjan jaksot ja nyt olemme jo huomenna ajantasalla niin Sillassa kuin Broadchurchissa. Vähän myös nukun, joskus olen puutarhassa ja joskus asioilla, mutta melkein aina linjoilla.

Sitten ei muuta kuin iloista arvontamieltä ja tässä ovat palkinnot:

Oma Aika -lehden vuosikerta 2016! Antoisa lehti, joka on sekä asiaa että hemmottelua. Kuvassa marraskuun lehden upea kansi, josta kovasti pidän.

John Williams: Stoner

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe   varattu!

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Antti Tuomainen: Kaivos

Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet

Raili Mikkanen: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain

Pål Karlsen: Suuri herkkutattikirja

Elina Kynsijärvi, Benjam Pöntinen: Liituri

Katja Kettu: Yöperhonen

Sisko Ylimartimo: Kultia kujille, hopehia tanhuville. Kuvittajien Kalevala

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Herman Koch: Lääkäri

Mauri Leivo: Lintulaudan elämää. Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun

Emma Hooper: Etta, Otto, Russel ja James

Lene Kaaberbøl&Agnete Friis: Satakielen kuolema

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Silvia Avallone: Teräs

Tiia Koskimies: Suomalainen puurokirja

Nalle Puh ja suuri jouluyllätys - Mukana viisi erikoista kirjettä ja joulukoristeita!

Katri Kirkkopelto: Soiva Metsä - Jean Sibeliuksen matkassa

Åsa Swanberg: Talven makuja  varattu!

Jo Nesbø: Verta lumella I

Will Schwalbee: Elämänmittainen lukupiiri

Pinja Niemi, Mari Nuikka, Marjo Koivumäki: Sisusta, somista ja tee itse kaunista kotiin  varattu!

Pentti Haanpää: Kauneuden kirous

Herman Koch: Naapuri

Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta

William March: Komppania K

Leena Luoto, Tiina Klemettilä, Heikki Luoto: Puutarhurin syksy ja talvi  varattu!

Eero Ojanen&Daga Ulv: Suomen myyttiset linnut  varattu!

Viveca Sten: Sotilaiden salaisuudet

Hannu Hautala, Tuomo- Juhani Tapio: Ensilumi

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa 

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Karin Slaughter: Rikollinen

Taina Haahti: Mariaanien hauta  

José Saramago: Lissabonin kirjuri

Peter James: Kuolema merkitsee omansa

Peter Sandström: Valkea kuulas

David Suchet: Hercule Poirot ja minä

Audrey Magee: Sopimus

Peter James: Kuoleman kello käy

Karo Hämäläinen: Yksin  Romaani Paavo Nurmesta

Jo Nesbø: Verta lumella II

Tommy Hellsten: Löydät kun lakkaat etsimästä

Tua Harno: Oranssi maa 

Ingrid Hedström: Ihmiskoe

Saila Routio: Kukkia sipuleista

Karin Slaughter: Yli rajan

Jane Means: Paketoi kauniisti 

Anna Örnberg: Rouhea maalaistyyli - Ideoi ja sisusta

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Pirkko Jurvelin: Lapseni kuin nukke

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Ruediger Schache: Sielunkumppani

Tommy Tønsberg ja Kenneth Ingebretsen: Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia

Karin Slaughter: Näkymätön

Viime vuonna näin.

Nauttikaa!

Love 
Leena Lumi

Alkavalle marraskuulle:

"Miten uskallan olla näin onnellinen
sumuisessa marrasmaisemassa
pimenevän päivän lyhyenä hetkenä."

- Kyllikki Villa -

tilhikuva Pekka Mäkinen

Pysäyttäkää kaikki kellot, puhelinlinjat katkaiskaa, kieltäkää...

Pysäyttäkää kaikki kellot, puhelinlinjat katkaiskaa,
kieltäkää koiraa haukkumasta mehukasta luuta,
hiljentäkää pianot, rummut tukahduttakaa
antakaa surijoitten tulla, esiin arkku kantakaa.

Antakaa lentokoneitten taivasta valittaen kaartaa,
hän on kuollut savukirjaimin pilviin kirjoittakaa.
Kantakoon toripulut valkeissa kauloissaan mustia seppeleitä,
käyttäköön liikennepoliisit mustia käsineitä.

Hän oli pohjoinen, itä, länsi ja etelä,
hän oli sunnuntai, minun työviikkoni
keskipäiväni, keskiyöni, puheeni ja lauluni:
luulin, että rakkaus kestää ikuisesti, olin väärässä.

En päästä tähtiä talooni; ne kaikki sammuttakaa
riisukaa aurinko, kuu paketoikaa,
kaatakaa meret tyhjiin, pois metsät pyyhkikää;
mikään ei enää koskaan voi mitään hyvää synnyttää.

- W.H.Auden -
Maailman runosydän (WSOY 1998, suomennos Risto Ahti)
kuva Viggo Wallensköld, Permanence, 2011

Kyynelehdin, olen vähän sekaisin...Cision listasi suosituimmat kirjablogit 2015 ja...

Kyynelehdin, olen vähän sekaisin, sillä Cision listasi suosituimmat kirjablogit 2015 ja Leena Lumi siellä ykkösenä jo toisen kerran.  Ensimmäisen kerran olin listalla jo vuonna 2011. Heräsin tänään myöhään, taas, sillä kaksi yötä on tullut luettua aamutunneille, vaikka eilen toisin päätin. Kun vilkaisin sähköpostiin ennen Hesaria ja Robertsin suklaakahvia, siellä oli ilmoitus Cisionilta ja facebookin puolella jo privaattionnittelut rakkaalta kilpasiskolta, kirjabloggaaja Katja/Lumiomenalta, joka on nyt kolmannella sijalla: Onnea Katja♥, ystäväni lumessa, kirjoissa ja koirissa.

Onnea myös muille listalla oleville♥ sekä tietysti kaikille muille, niille hyville, innokkaille kirjablogeille, jotka levittävät lukemisen autuutta ja iloa♥ Olen jo aikaa sitten myöntänyt, että ikävystyn helposti ja varmaan siksi luen. Tarinoiden maailma on elämän suuri rikkaus, mutta ne eivät ole erillään elämästä, ne ovat omalla tavallaan itse elämä. Tarinat olemme me kaikki eilen, tänään ja huomenna. Olen myöntänyt myös, että en ole niin sosiaalinen kuin voisi otaksua, joten ihan mieluusti viihdyn kirjan seurassa kaipaamatta muuta kuin uutta tarinaa. Kiitos perhe, kun olette kestäneet♥ Kiitos Reima, että pidit lupauksesi ja hyväksyit vastaukseni kosintaasi: "Tähän Leena-pakettiin kuuluvat sitten aina myös kirjat ja koirat." Kiitos myös avustasi kollaasien teossa ja kuvaamisessa, sillä miten olisinkaan kaikkea ehtinyt yksin: Olet kirjabloggaajan supermies♥

Kiitos te kaikki lukijani, jotka teitte tämän sijoituksen todeksi♥ Vain muutama päivä sitten kiitin teitä yli 1,5 miljoonasta käynnistä ja nyt sitten tämä...: Tänään taidetaan skoolata ja kohta aletaan valita vuoden 2015 kauneinta kirjan kantta. Pakko vain ensin toipua, sillä kuten vuonna 2013, jolloin olin ykkönen Cisionin listalla

 ja samana vuonna juhlin pyöreitä syntymäpäiviäni alpeilla, niin tänäkin vuonna Cision -sijoitus ja alpit sekä nyt 30 -vuotishääpäivämme. Media on ollut mukana aikanaan puutarhaani luodessa, mutta nyt focus on jo kohta 7 vuotta ollut kirjoissa ja olen saanut olla niin Satakunnan Kansassa kuin Aamulehdessä että Meidän Suomi -lehdessä:

Kari Martialan minusta kirjoittama juttu ilmestyi juuri syntymäpäivälleni.

Tässä suvikuva, josta Lumimies pitää. Minä pidän kirjasta, joka on kädessäni. Tähyilenkö jo muualle? No en tokikaan, sillä kotimaani on kirjallisuus!

Fiilikset ovat nyt high! Tänään valmistan slaavilaista kanaa ja sitä nautimme illalla kera hyvä punaviinin, jonka Reima juuri avasi hengittämään. Nyt kaupoille, että huomenna pääsemme laatimaan listaa vuoden 2015 kaunein kirja -ehdokkaista, jotka minä valitsen ja joista te sitten valitsette oman suosikkinne. Sielussani tuoksuu ensilumen kaipuu, mutta ei se vielä taida olla totta. Totta on se, että elokuussa tein ensimmäisen joulupaketin

ja nyt olohuoneen ruokapöytä on muuttunut joulupukin sivukonttoriksi. Rakastan erityisesti antaa lahjoja sekä kääriä niitä kauniisiin paketteihin. Tähänkin asiaan palaamme kohta paketointi -kirjan myötä. Täytynee alkaa viedä tekstejä wordille, sillä juhlimisilta en tunnu ehtivän tekemään kirjajuttuja, mutta riemuitaan nyt kun on sen aika!!!

Kiittäen♥

Leena Lumi

Feeling Good

Cisionin kirjablogilistaus lokakuussa 2016

Cision listasi Suomen suosituimmat kirjallisuusblogit 2017

Kiitos kaikille lukijoilleni♥

Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet

Nainen istuu yössä: Yön valaistus/ älä liikahda. Hän ripustaa nuottitelineen linnunradalle ja: puhun kymmentä kieltä kehossani.  Saapuu muutos: korento joka tiesi/ että pitää odottaa vuosia/ vuosisatoja. Magdalan Maria vastasyntynyt povellaan: Maria ja minä heijastumme veteen/ sisaret, pyhät ja portot/portot ja pyhät. Sivelen märkiä reisiäni/kosketan nilkkojani, pimeitä suonia/ joissa virtaa naisen tuhatvuotinen häpeä. Naisen polvelle istuu Leonardo –korento: Siivet levällään se tuijottaa/ suoraan silmiini...ja verkkosiivet havisevat 300 000 000 vuotta/ sekunti vai ikuisuus...me hengitämme/ me lennämme

Leena Kellosalon esikoisrunokokoelma Leonardo sai siivet (ntamo 2015) lentää! Luen sitä uudestaan ja uudestaan, haluan osaksi runon magiaa, sitä runoa, joka hengittää ihmisen ikiaikaista symbioosia sekä luontoon kuin siihen uneen, joka meissä asuu kuin tuuli, tuuli tai korennot suih! suih! ja kaikkeen siihen, mitä emme näe, mutta joka on. Kellosalon ääni on rajaton musiikki, kaikki luonnon äänet  ja hiljaisuus, taustalla naisen laulu. Hän vaeltaa rannoilla helmoissaan kotilot soittamassa osuessaan rannan kiviin, kuuta hän kantaa sinkkiämpärissä yötuulen huuhtoessa huoneita rintojen kivistäessä ja kasvonsa märät hiutaleista vuorten hukkuessa tähtiin.

Kun luen Kellosalon tekstiä, kiitän yön jumalia siitä, että olen täysin kykenemätön sanomaan mitään järjellistä runoista. Minä haluan juoda niitä, hukkua niihin, en riisua niitä anatomiasalien luurangoiksi! Runo on tunnetila ja sitä älköön särjettäkö. Sitä älköön kiellettäkö lentämästä. Sen kulku yli maiden rajojen olkoon ikiaikaisesti sallittu. Runo ei tunnista maantiedettä. Se on sama täällä Leinon ja Sarkian maassa kuin siellä kaukana, jossa nerudankieli tulee todeksi. Tai siellä missä Plathin kosketus, Dickinsonin helman hipaisu. Kellosalo mainitsee monia häneen vaikuttaneita runoilijoita, eikä minun ollut vaikea tuntea ensimmäiseksi suurta chileläistä, sillä ’Tällaisina öinä/ majakka hohtaa kuin’ ja ’vuoret hukkuvat tähtiin/ surujen savuihin’ kun ’tuuli tekee tilan/ siementen syöksyä kohtuun’. Nousen kalliolle, suljen silmäni ja olen jälleen tyttö vihreässä baskerissa katsomassa, miten tähdet, vesi,  kuu, savu ja Nerudan ikuinen tuuli pyyhkivät kaikkea sitä, jossa ’sinun hiljaisuutesi metsästää vaivattuja hetkiäni, jossa käsivarteni läpikuultavaa kiveä, jonne kostea halusi tekee pesän.’ Kellosalo on niin Nerudaa, vaikka sanoisi kaikki maailman runoilijat, ja hyvä näin, sillä tätähän olemme olleet vailla. Luen runoja joka päivä, kaipaan eniten ’pilviä, jotka matkaavat kuin valkeat jäähyväisliinat ja tuulta joka kantaa kuolleita lehtiä nopealla hyökkäyksellään ja ohjaa lintujen sykähteleviä nuolia.’  Ehkä Pablo on lävistänyt minut majakkansa valolla, sokaissut niin etten näe muita. Sen tuo mustasukkainen mies voisi hyvinkin tehdä!

Kaimani meriitit ovat monilahjakkaan naisen: freelancer näyttelijä, FM, kirjallisuuskriitikko, kirjoittajakouluttaja ja palkittu äänikirjojen lukija. Lisäksi hänessä virtaa karjalaista laavaa, paljon draamaa ja:

Unelman toteutuminen oli minusta itsestäni kiinni, koska en käyttänyt minulle tarjottuja kahta mahdollisuutta julkaista suurella kustantajalla. Unelma oli ilmeisesti myös pelkoa herättävä. Lähipiirin (kiitos lähipiiri! LL) painostus oli vuoden vaihteessa niin painostava, että lähetin käsikirjoituksen ntamo –kustantamoon vuoden alussa. Kustantajani Leevi Lehto sai työstään kirjailijana, kustantajana ja kääntäjänä Eino Leino –palkinnon julkaisuprosessini alkuvaiheessa. Olen ylpeä tallistani. Siellä on suuri osa Suomen parhaita lyyrikoita ja prosaisteja, kaksi Finlandiavoittajaakin!

Entäs sitten Leonardon tuulessa havisevat siivet? Ja kirjan kaikki muut siivekkäät ja Magdalan Maria?

Olen omistanut kokoelmani kaikkien aikojen suurimmalle yleisnerolle, Leonardo da Vincille, siksi, kun luin Donald Sassoonin kirjan Mona Lisa. Louvressa seisoin Mona Lisan arvoituksellisen hymyn alla ja ajattelin pariisilaisia, jotka itkivät avoimesti kaduilla taulun hävittyä 1911. Myös siksi, kun luin Leonardon muhkeat Työpäiväkirjat ja tutkin piirrokset, kun tunnistin apostoli Maria Magdalenan siroine kasvoineen ja kauloineen Viimeisestä ehtoollisesta, kun katselin da Vincin suunnitelmien mukaan toteutettuja Leonardon siipiä Vatikaanin aukion Leonardo -museossa. Muutkin siivekkäät ovat auttaneet minua lentämään.

Kirjan kansi on huikea! Se on Juha Tammenpään guassiteos Apollonia, 2006. Kansi soi runojen henkeen, tekstin ja kannen valssi on yön tuhkaa, Marian verta ja äänetöntä heijastusta kiiltomadoista tähtiin.

Kuu hopeoi sormien rystyset

sylissä roikkuvat mustat hiukset

Kuu niin kirkas

että sydän näkyy lävitse

Kuun valossa mikään ei ole sitä, mitä näemme päivänvalossa. Kuu samalla rauhoittaa ja kiihdyttää mielen. Rakastan kuuta. Sen kautta saan arkaaisen yhteyden kaikkien aikojen ihmisiin, eläimiin, puihin, kasveihin ja kiviin. Kuun kasvot ovat ilmeikkäät, asteroidien ja meteorien törmäyskuoppien runtelemat. Kaikki olemme katsoneet ja tulemme katsomaan samaa kuuta, eikä se ole koskaan samanlainen. Kuu on antanut runoilleni valoa. Suurin osa maailman lapsista on kuun valossa siitettyjä. Lisäksi olen kuuhullu ts. täysikuu liikuttaa vesiäni jo kolme päivää ennen täysikuuta.

Mikä autuus olikaan saada omaksi ja luettavaksi ja saada kertoa teille Leenan kirjasta Leonardo sai siivet. Vaikka olen runoa ja paljon Nerudaa, vaikka sydämeni on iltalaulun niittäjä ja tuuli metsätää silmieni pohjia, en ole vailla aavistusta. Huudan illan ja päivän tuuleen, että nainen, jonka helmoissa kotilot kalisevat vasten kiviä, kirjoittaa meille runouteen uuden luvun. Hän heittää sanojensa verkon, joihin halusta vangiksi jäämme.  Eikä minua jäävätä siksi, että olen etäinen ja täynnä surua, sillä tiedän, että hiljaisuuteni puhuu vaikka sanat virtaavat.

Poimit taivaalta tähden

kuin kukan

eikä se ole kylmä

Sen valossa keskustelemme aamuun asti

Kuin tuuli joka kantaa kuuta ja aaltoa ja hajonneita suudelmia, matkaa Leonardo ikiaikaisine siipineen luoksesi. Avaa sylisi sen tulla, paljasta mielesi yötähtien matkaan.

Yö heijastaa silmät ja tähdet

samaan peiliin

kahden maailman risteykseen

kuoleman optiseen harhaan

jota vasten paiskaudumme

kuin yöperhoset ikkunaruutuun

Lyhyt synkronoitu lento:

siipien hajoava tomu

Pitkän päivän matkasta

jäljellä enää yö

johon värit sekoittuvat

*****

Runokirjat Leena Lumissa

Raili Mikkanen: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain

Joki luikerteli kirkon ohi kauas peltojen ja metsien väliin, talot ja pellot nostivat mieleen ajatuksia alueen asukkaista silloin ja nyt. Simo katseli hartaasti hetken, kääntyi Irmelin puoleen, vangitsi hänet käsivarsiensa väliin ja painoi vasten leveää hirttä. Hän painautui tiukasti Irmeliä vasten.

”Kiitos, että toit minut tänne näkemään kaikkea vähän toisin silmin. Sinä olet suloisista suloisin. Varsinkin nyt, sillä...Minä rakastan sinua, nainen!”

Rakastat minua? Rakastat minua! Nytkö se viimein tuli! Jos Irmeli olisi kyennyt puhumaan...

”Eikö ensimmäinen kerta olisi kaikkein siunauksellisin kirkon tiloissa?" Simo kuiskasi ennen kuin painoi suunsa takaisin Irmelin suulle.

Raili Mikkasen teos Voidaan kutsua ulkopuolelle lain (Robustos 2015) on minulle Mikkasen aikuiskirjoista koskettavin. Ihan tahallani aloitin sitaatilla, joka tuo mieleen vanhat kotimaiset, sotien jälkeen tehdyt elokuvat. Halusin leikitellä! Voidaan kutsua ulkopuolelle lain jatkaa samaa yllättävää ja tuntematonta historiaamme, joita olivat jo Mikkasen kirjat Meren ja ikävän kiertolaiset sekä Laulu punaisesta huoneesta. Meren ja ikävän kiertolaiset on ollut lukjasuosikki, mutta minä pidän Railin uusimmasta eniten. Alun sitaatti paljastaa, että kirjassa on rakkautta, mutta se ei kerro, minkä vaaran varjossa.

On vuosi 1945. Nuori nainen Irmeli Rantanen, kotoisin Petäjävedeltä, asuu Jyväskylässä. Hänellä on siskokin ja äiti, mutta isä on kuollut ja kun äiti menee uuteen avioliittoon Irmeli lähetetään asumaan tädilleen Jyväskylään, jossa hän pääsee oppikouluun. Koulu kiinnostaa Irmeliä kuitenkin vain kolmanteen luokkaan saakka ja niinpä tapaamme Irmelin ystävänsä Anjan kanssa konttoristeina Jyväskylän tykkitehtaalta. Historiallisesti menossa ovat raskaat sotakorvausvuodet. Kaikesta on pulaa ja mustan pörssin kauppaa käydään. Nuoret naiset muistelevat kauhulla aikaa, jolloin vaatteita tehtiin hiuksista, mutta huonot ovat heilläkin asusteet ja rahasta on koko ajan kova pula. Kengät on valmistettu paperimassasta ja niillä ei ole mitään virkaa märillä keleillä, jos muutenkaan.  Ilmassa on sekä uhkaa, uhmaa, että toivoa. Liikkeellä ovat nyt ne, jotka haluavat hyötyä tilanteesta ja peli on kova.

Sitten tapahtuu jotain odottamatonta: Irmeliä viitisentoista vuotta vanhempi serkku Topi Petäjävedeltä kutsuu Irmelin ja Anjan oikein Jyväshovin ravintolaan. Seuranaan Topilla on kaverinsa Rami, jolla tuntuu  olevan rahaa tukuttain. Ilta on tyttöjen arjessa juhlaa, sillä runsas tarjoilu herkullisine ruokineen ja juomineen on hyvin kaukana heidän nykyisestä elämästään. Illan jälkeen Topi alkaa tapailla serkkutyttöään useamminkin ja lopulta tulee ehdotus, johon Irmeli pitkän empimisen jälkeen suostuu. Naiivi, napakka, sanavalmis Irmeli ei tiedä mihin ryhtyy, mutta kun hän ajattelee, minkä rahan saa asiasta, joka ei kuulemma ole ollenkaan kiellettyä, hän antaa lopulta periksi. Siltikin antaa, vaikka kauhistuu sopimusta, jonka joutuu allekirjoittamaan:

Minä allekirjoittanut Irmeli Kaarina Rantanen sitoudun täten...sekä tekemään kaikki, mitä  minulle erikseen määrätään. Tämän sopimuksen rikkomisesta tai tahallaan harhaan johtamisesta minut voidaan kutsua ulkopuolelle lain ja määrätä kuolemaan.

Irmeli on jo perua koko homman, mutta Topi pyörittelee asiaa siten, että Irmeli lopulta antaa myöten. Työ ammustehtaalla jatkuu ja Irmeli alkaa saada tuntemattomalta taholta rahaa. Kokoomuksen piireissä hän tutustuu arkkitehti Simo Korhoseen ja rakastuu silmittömästi isänmaataan ja purjevenettään palvovaan mieheen. Alkaa näytös, jonka tähden käytän nyt kuvaa, jonka nappasin Mikkasen kirjasta Salzburgin päivien aikana. Kuva on kuin Irmelin elämän kaksi roolia: Toisesta tulee rakastunut nainen ja pienen pojan äiti ja toisesta...Ahmin muuten tämän kirjan kahdessa illassa, kun luulin sen riittävän kokonaan kahden viimeisen matkaviikon lukemiseksi.

Raili Mikkanen on ehkä monen mielestä tunnetuin lastenkirjailijana, sitäkin hän toki on ja palkittu sellainen, mutta Mikkasella on sinnikkään terrierin luonne kaivaa esiin joku historian vähemmän tunnettu asia ja pitää siitä kiinni vaikka läpi harmaan kiven, kunnes asiat ovat selvillä ja tarina on valmis muille jaettavaksi. Tokihan minäkin olen vanhemmiltani kuullut, mitä kaikkea sodan jälkeen tapahtui ja etenkin paperikengistä ja säännöstelykorteista, mutta Raili kuvaa mustinta, mitä tuohon aikaan saattoi tapahtua ja se ei tosiaankaan ollut pirtun salakuljetus!

Olen varsin otettu, että saan haamuilla Mikkasen kirjassa, olla osa tätä tarinaa varhaisen elämänvaiheeni kautta. Vanhan kirkon varjoissa kohtaavat kirjailijan lapsuus ja oma ensirakkauteni. Näin saatiin Irmelin ja Simon rakkauden alulle vaikuttava kulissi: Vanha kirkko, jonka hirsisiltä seiniltä heijastuvat niin nöyrästi rukoukseen painuneen kirkkoväen hahmot kuin, jos oikein tarkasti katsot, myös uhmakkaat kesäyön varjosyleilyt. Kuulethan mustarastaan...

Voidaan kutsua ulkopuolelle lain on tasavahva teos, joka ei notkahda missään kohtaa. Pitää vain kestää Irmelin napakka, mutta naiivi luonne, mutta nuoruudella on omat heikkoutensa, tällä tarinalla ei yhtäkään.

Tule perässä, vien sinut meidän suurimpaan salaisuuteemme.


*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Jane/Kirjan jos toisenkin