Raili Mikkanen: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain

Joki luikerteli kirkon ohi kauas peltojen ja metsien väliin, talot ja pellot nostivat mieleen ajatuksia alueen asukkaista silloin ja nyt. Simo katseli hartaasti hetken, kääntyi Irmelin puoleen, vangitsi hänet käsivarsiensa väliin ja painoi vasten leveää hirttä. Hän painautui tiukasti Irmeliä vasten.

”Kiitos, että toit minut tänne näkemään kaikkea vähän toisin silmin. Sinä olet suloisista suloisin. Varsinkin nyt, sillä...Minä rakastan sinua, nainen!”

Rakastat minua? Rakastat minua! Nytkö se viimein tuli! Jos Irmeli olisi kyennyt puhumaan...

”Eikö ensimmäinen kerta olisi kaikkein siunauksellisin kirkon tiloissa?" Simo kuiskasi ennen kuin painoi suunsa takaisin Irmelin suulle.

Raili Mikkasen teos Voidaan kutsua ulkopuolelle lain (Robustos 2015) on minulle Mikkasen aikuiskirjoista koskettavin. Ihan tahallani aloitin sitaatilla, joka tuo mieleen vanhat kotimaiset, sotien jälkeen tehdyt elokuvat. Halusin leikitellä! Voidaan kutsua ulkopuolelle lain jatkaa samaa yllättävää ja tuntematonta historiaamme, joita olivat jo Mikkasen kirjat Meren ja ikävän kiertolaiset sekä Laulu punaisesta huoneesta. Meren ja ikävän kiertolaiset on ollut lukjasuosikki, mutta minä pidän Railin uusimmasta eniten. Alun sitaatti paljastaa, että kirjassa on rakkautta, mutta se ei kerro, minkä vaaran varjossa.

On vuosi 1945. Nuori nainen Irmeli Rantanen, kotoisin Petäjävedeltä, asuu Jyväskylässä. Hänellä on siskokin ja äiti, mutta isä on kuollut ja kun äiti menee uuteen avioliittoon Irmeli lähetetään asumaan tädilleen Jyväskylään, jossa hän pääsee oppikouluun. Koulu kiinnostaa Irmeliä kuitenkin vain kolmanteen luokkaan saakka ja niinpä tapaamme Irmelin ystävänsä Anjan kanssa konttoristeina Jyväskylän tykkitehtaalta. Historiallisesti menossa ovat raskaat sotakorvausvuodet. Kaikesta on pulaa ja mustan pörssin kauppaa käydään. Nuoret naiset muistelevat kauhulla aikaa, jolloin vaatteita tehtiin hiuksista, mutta huonot ovat heilläkin asusteet ja rahasta on koko ajan kova pula. Kengät on valmistettu paperimassasta ja niillä ei ole mitään virkaa märillä keleillä, jos muutenkaan.  Ilmassa on sekä uhkaa, uhmaa, että toivoa. Liikkeellä ovat nyt ne, jotka haluavat hyötyä tilanteesta ja peli on kova.

Sitten tapahtuu jotain odottamatonta: Irmeliä viitisentoista vuotta vanhempi serkku Topi Petäjävedeltä kutsuu Irmelin ja Anjan oikein Jyväshovin ravintolaan. Seuranaan Topilla on kaverinsa Rami, jolla tuntuu  olevan rahaa tukuttain. Ilta on tyttöjen arjessa juhlaa, sillä runsas tarjoilu herkullisine ruokineen ja juomineen on hyvin kaukana heidän nykyisestä elämästään. Illan jälkeen Topi alkaa tapailla serkkutyttöään useamminkin ja lopulta tulee ehdotus, johon Irmeli pitkän empimisen jälkeen suostuu. Naiivi, napakka, sanavalmis Irmeli ei tiedä mihin ryhtyy, mutta kun hän ajattelee, minkä rahan saa asiasta, joka ei kuulemma ole ollenkaan kiellettyä, hän antaa lopulta periksi. Siltikin antaa, vaikka kauhistuu sopimusta, jonka joutuu allekirjoittamaan:

Minä allekirjoittanut Irmeli Kaarina Rantanen sitoudun täten...sekä tekemään kaikki, mitä  minulle erikseen määrätään. Tämän sopimuksen rikkomisesta tai tahallaan harhaan johtamisesta minut voidaan kutsua ulkopuolelle lain ja määrätä kuolemaan.

Irmeli on jo perua koko homman, mutta Topi pyörittelee asiaa siten, että Irmeli lopulta antaa myöten. Työ ammustehtaalla jatkuu ja Irmeli alkaa saada tuntemattomalta taholta rahaa. Kokoomuksen piireissä hän tutustuu arkkitehti Simo Korhoseen ja rakastuu silmittömästi isänmaataan ja purjevenettään palvovaan mieheen. Alkaa näytös, jonka tähden käytän nyt kuvaa, jonka nappasin Mikkasen kirjasta Salzburgin päivien aikana. Kuva on kuin Irmelin elämän kaksi roolia: Toisesta tulee rakastunut nainen ja pienen pojan äiti ja toisesta...Ahmin muuten tämän kirjan kahdessa illassa, kun luulin sen riittävän kokonaan kahden viimeisen matkaviikon lukemiseksi.

Raili Mikkanen on ehkä monen mielestä tunnetuin lastenkirjailijana, sitäkin hän toki on ja palkittu sellainen, mutta Mikkasella on sinnikkään terrierin luonne kaivaa esiin joku historian vähemmän tunnettu asia ja pitää siitä kiinni vaikka läpi harmaan kiven, kunnes asiat ovat selvillä ja tarina on valmis muille jaettavaksi. Tokihan minäkin olen vanhemmiltani kuullut, mitä kaikkea sodan jälkeen tapahtui ja etenkin paperikengistä ja säännöstelykorteista, mutta Raili kuvaa mustinta, mitä tuohon aikaan saattoi tapahtua ja se ei tosiaankaan ollut pirtun salakuljetus!

Olen varsin otettu, että saan haamuilla Mikkasen kirjassa, olla osa tätä tarinaa varhaisen elämänvaiheeni kautta. Vanhan kirkon varjoissa kohtaavat kirjailijan lapsuus ja oma ensirakkauteni. Näin saatiin Irmelin ja Simon rakkauden alulle vaikuttava kulissi: Vanha kirkko, jonka hirsisiltä seiniltä heijastuvat niin nöyrästi rukoukseen painuneen kirkkoväen hahmot kuin, jos oikein tarkasti katsot, myös uhmakkaat kesäyön varjosyleilyt. Kuulethan mustarastaan...

Voidaan kutsua ulkopuolelle lain on tasavahva teos, joka ei notkahda missään kohtaa. Pitää vain kestää Irmelin napakka, mutta naiivi luonne, mutta nuoruudella on omat heikkoutensa, tällä tarinalla ei yhtäkään.

Tule perässä, vien sinut meidän suurimpaan salaisuuteemme.


*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Jane/Kirjan jos toisenkin