tiistai 13. heinäkuuta 2010
LUONTOPIHA
Tunnen itseni nyt aika hurjaksi, sillä vaikka olinkin äskettäin puutarhaohjelmassa, silti julistan hieman perinteisistä puutarhakäsityksistä eriäviä oppeja. Olen aina sanonut, että puutarhani on luonnonmukainen, mutta ei luonnonvarainen, sillä niin paljon tunteja saan pihatöissä kulumaan, että laiskuudesta tai hoitamattomuudesta ei ole kyse. Rakastan myös lausetta: Hallittua hoitamattomuutta puutarhassa. Ja kaiken huipuksi sain pienen taulun, jossa digitaliksen kukkia ja teksti: Villin Naisen Villi Puutarha. Olen aina halunnut että perhoset ja yökiitäjät löytävät pihani, olen lumoutunut lumikosta, joka asuu kalliomme kolossa, saan iloita oravien leikeistä lehmuksissamme ja pöntöissämme pesii nyt puutarhani terveyspoliiseja eli pikkulintuja, jotka ovat tehokkaita hävittämään tuhohyönteisiä.
Tunnen myös melkein syyntakeettomuutta, kun jo julistan vuoden 2010 puutarhakirjaa, sillä saatuani lukuun Riku Cajanderin teoksen Luontopiha – Ympäristöystävällinen piha ja puutarha (Minerva 2010) tunsin tulleeni kotiin! Nyt ei puhuta ollenkaan siitä, kuinka hienoja ja upeita kasveja voimme pihallemme istuttaa ja miten saada ne säilymään hengissä, vaan käsittelyssä on, miten saisimme niin monimuotoisen ja ympäristöystävällisen pihan, että siellä viihtyisivät myös linnut, oravat, päivä- ja yöperhoset, erilaiset liskot ja jopa ketut.
Kukaan ei voi tajuta, mikä hurmio on istua hämärissä pihalla ja odottaa lepakkoja. Ja sitten ne tulevat: Suih! Suih!Suih! Meillä on mieheni kanssa oikein Lepakkojen Öitä. Ne alkavat heinäkuun hämärinä iltoina. Ja ketun jäljet pihalla. Kärsivällinen sielu näkisi itse ketun, sillä kettu ei kaihda edes pihavaloja. Ja entäs sitten yökiitäjät!
Riku Cajanderin kirjassa kerrotaan mitä kasveja pitää pihalle istuttaa ja millaisiin ryhmiin, että saamme myös eläimet viihtymään pihallamme. Mitä kasveja pitää olla, että perhoset viihtyvät. On laskettu, että yksi harsokorennon toukka voi syödä kasvukauden aikana ainakin 5000 lehtikirvaa. Ja kun puutarhaan on saatu hyönteisiä, niitä seuraavat linnut, puutarhan parhaat terveyspoliisit. Olen huomannut, että kirjosieppo on yksi ahkerimmista tuholaishyönteisten syöjistä. Pensaita esimerkiksi ei kannata istuttaa sinne tänne, vaan ryhmiin, jolloin eläimillä on parempi suoja.
Cajanderin Luontopiha on tietokirja. Kiinnostava sellainen! Ja hyvin ajankohtainen, sillä vuosi 2010 on nimetty luonnon moninaisuuden eli biodiversiteetin vuodeksi sekä maailmalla että Suomessa. Minä aion tästä hetkestä istuttaa hitaasti mutta varmasti kasveja, puita ja pensaita tämän kirjan mukaan. Osin olen jo vaistomaisesti osunut oikeaan paitsi en ole tiennyt mitään perhosten houkuttelijakukista. Epäilen kuitenkin että lehtooni istuttama ja siellä hyvin leviävä lehtosinilatva on tässä asiassa yksi parhaimmasta päästä. Se on kasvi, jota kansan suussa nimitetään hunajakukaksi sen hunajaisen tuoksun takia.
Luontopihan runsas ja houkutteleva kuvitus on Riku Cajanderin, Olavi Niemen, Antti Kolin, Pentti Alangon sekä Benjamin Pönttisen ansiota. Valokuvista oppii paljon sekä kasveista että hyönteisistä. Ja pidän siitä että kuvia on paljon ja teksti kuin tiedettä, mutta lähestyen aihetta lämmöllä ja suojellen ja todeten, että puutarhat, joita Suomessakin on arviolta ainakin puoli miljoonaa, jo sinänsä rikastuttavat luontoamme. Kirja tuo kuitenkin tehokkaasti esiin, miten kasvivalinnoilla voimme entisestään parantaa luontopihaamme niin että kauniit koristekasvit, pensaat ja hoidetut puut elävät sovussa hallitun hoitamattomuuden kanssa samalla turvaten eläinten kuin kasvienkin edut.
Hyvältä luontopihalta pitää löytyä neljä asiaa: ruokaa, lisääntymis- ja suojapaikkoja, vettä ja lajitovereita. Tässä kohtaa aivan kehräsin, sillä suuri kalliomme toimii koloineen hyvänä vedenkeruupaikkana ja kalliomme kolot tarjoavat suojaa jo ties mille eläimille. Pihalla on hyvä olla myös hieman hoitamatonta osaa, joka toimii etenkin siilien suojapaikkana.
Riku Cajanderin Luontopiha luettelee kiinnostavasti, ei luetteloiden, vaan lukuina, ne kasvit, jotka pitäisi luontolähtöiseltä pihalta löytyä. Ja tässä kirjassa ei villikaneja laiteta pataan, vaan todetaan, että niin metsäjänisten kuin kanienkin kanssa voi tulla toimeen. Ja minä todistan tämän, sillä lehdossamme pesi muutaman suven iso rusakko, jota kovasti toivon takaisin! Cajanderkin mainitsee luontopihan olevan lapselle erinomainen elämys:
Oman lisämausteensa eläinten tarkkailuun antavat pimeänä vuorokaudenaikana tehdyt havainnot. Yökkösten saapuminen yöllä perhosvalon lakanalle, kerääntyminen joukoittain perhosbaariin tai surisevien kiitäjäperhosten vierailut illakon kukilla ovat elämyksellisiä, jopa hieman jännittäviä tapahtumia.
Tähän minä lisään, että luontopiha päihittää mennen tullen kaiken maailman puuhamaat. Meidän Meri sai kasvaa luontopihalla ja sen seurauksena hän tiesi tarkkaan jo hyvin pienenä selittää, miten muurahaiset lypsävät kirvoja, liian pienenä söi kastemadon ja kehui lihaa hyväksi (sic!) ja paras ystävänsä Tuuli kuvattiin kerran pikkusammakko nenän päällä. Likat myös kiipeilivät puissa ja rakensivat majoja ja syöttivät siilejä sekä oravia.
Ja kiitos Cajanderin luontopihan minä vihdoinkin istutan tänä vuonna varjoliljaa, joka on kummitellut mielessäni jo kauan ja ihan vain sen tähden, että puutarhassamme on runsaasti siimeksiä. Nyt tiedän enemmän!: Varjolilja on yöperhosten unelmaa!
Suosittelen Luontopiha –kirjaa vuoden ykköstuliaiseksi niin koteihin kuin mökeille kaiken maailman lasiastioiden sijasta. Hyödyllinen kirja myös lapselle ja nuorelle, mutta kiintoisa kaiken ikäisille. Julistetaan suviyötkin seikkailuiksi ja kuhkitaan puutarhassa nauttimassa yökiitäjien tarjoamia nektareita!
Tämä viimeinen kuva on minun lehmuskiitäjistäni. Kaduin jo koko pilarimaisen marjakuusen ostoa, mutta nyt se saa jäädä, sillä lehmuskiitäjät 'pyhittivät' sen;-) Kuva ei kerro ollenkaan, miten suuria nämä kiitäjät ovat...ehkä otin väärän kuvan...syytän hellettä.
ÖTÖKÖIDEN KUNINGAS: OLAVI NIEMI
Eilisessä Helsingin Sanomissa on toimittaja Marko Leppäsen jutussa Eeden kukkii myös ötököille juttu ja kuva Olavi Niemestä. Hän kertoo harrastuksestaan jutussa näin:
Kun kuvasin kukkia, niin melkein joka kuvassa oli jokin ötökkä. Ne alkoivat kiinnostaa. Nyt perhoset ovat melkein pääalani.
Hän tarkkailee varhaiskeväästä myöhäissyksyyn käytännössä joka yö ulos ripustettua lakanaa, jota valaisee 160 watin sekavalolamppu. Siinä näyttäytyy useimmille tuntemattomaksi jäävä yöperhosten kirjo. Edellisyön merkkivieras oli harvinainen noitanirkko.
Keräily tapahtuu vain kameralla, sillä Olavi ei missään tapauksessa surmaa perhosia!
Niemi on kuvannut pihaltaan uskomattomat 712 perhoslajia. Ahkera netin käyttäjä on saanut paljon määritysapua Hyönteisfoorumista. Olisin laittanut Olavista kuvan, mutta en löytänyt. Häntä saa sitten edustaa kellopeippi, jonka nappasin Olavin sivuilta. Lisää Olavin kuvia löydät täältä
Ja talvet herra Niemi vaalii kasvatuskaapeissa orkideakokoelmaansa Leena-rouvansa iloksi!
Mikä mies♥
maanantai 12. heinäkuuta 2010
SALATUIMPAAN SAAKKA
Risto Juhanin Salatuimpaan saakka (Like 2009), kertoo komisario Paavo Iisakki Pesosesta, noin kuusikymmenvuotiaasta poliisimiehestä, joka joutuu nyt setvimään ns. paremman väen kartanon ympärillä tapahtuvia outoja sattumuksia. Pikkukaupungissa käy kuhina, sillä tunnettu ministeri on onnistunut ostamaan vanhapoika Lahnawiikilta järven rannalla sijaitsevan perintökartanon, joka ränsistyy ulkoa, mutta on sisältä kuin linna. Tapahtumat saavat alkunsa mitättömän oloisesta kahnauksesta ministerin poikien öykkäröidessä Päijänteellä ja joutuessa kahnauksiin paikallisten nuorten kanssa. Sekä tarinan lähtö, että ministeri Nupposen kuvaus tuovat mieleeni jotain tuttua minulle, joka itse asun Päijänteen rannalla…Kaikkihan on fiktiota ja faktaa.
Pesonen edustaa poliisimiestyyppiä, jota voisi verrata vaikkapa Wexfordiin, mies, joka ei kumarra ylempiään, välillä ärähtelee alemmilleen, mutta on oikeasti heidän puoltaan henkeen ja vereen. Hänellä on tietty myös vaimo, joka sietää miehensä ärinät, puhumattomuudet ja silti passaa ja hössöttää kuin lapsen kanssa, olipa sitten kyseessä miehen vaatteet tai ruoka. Eli eräänlaista mennyttä maailmaa, sitä mennyttä maailmaa, joka on kuitenkin niin liki, että on onnellinen sen olevan ohi.
Kirjan tunnelma on hyvin verkkainen, dialogit täynnä Pesosen ja kollegoiden ’koiranleukailua’. Välillä tuntuu tapahtuvan jotain, sitten puhutaan taas jo Hinnonmäen keltaisesta karviaisesta ja Pikku Prinssikin vilahtaa kirjassa ja taas pohjalainen poliisi Ylihakola lohkaisee jonkun vitsin ja sitten taas vähän tutkitaan. Minä en tiedä, tapahtuiko tässä oikeasti ennen lopun nopeasti ohitettua draamaa kovinkaan paljon. Mitään todellista pelottavuutta ei löydy. Paljon arkipäiväistä poliisityötä, joka tosin sekin kuin ’70 –luvulta. Kukaan ei putoa tämän kirjan kyydistä, vaikka eräs eversti evp Raippala rakentaa Suomea varten Lepakko-suunnitelmaansa ja kartanon ympäristössä huristelee Kapu Kapanen monsterimaasturillaan ja asekätkennässäkin löytyy…
Kirjan kansi on jälleen Likeltä upea suoritus. Olisin ilmoittanut tekijän, mutta en löydä mitään nimeä, vaikka melkein söin kansilehden.
Kirja löytää varmaan lukijakuntansa, mutta tuskin kuusikymppisistä herroista, jotka ovat nykyään kuin eilisen viisikymppiset. Vähän vanhemmat saattavat tästä kovastikin innostua. Minun on vaikea sanoa, sillä dialogin teennäisyys rasitti ja myös jotenkin liioiteltu koiranleukailu, joka varmaan oli tarkoitettu hauskaksi. Ehkä isäni olisi pitänyt tästä, mutta hänen tyttärensä on pakko sanoa: Minä niin haluaisin pitää tästä kirjasta, mutta kun…
PERGOLA-UNELMA TODEKSI
Koko talon pituisen parvekkeen alla sijaitsee alapatiomme, josta nyt on kuin vahingossa kasvamassa pergola. Pergola on tarkan määritelmän mukaan pylväskäytävä, jota palkistot kattavat ja köynnöskasvit koristavat. Kaikki tapahtui kuin sattumalta, sillä meillä on yli kymmenen köynnöshortensiaa ja niistä kolme kulkee pitkin teräspalkkeja, jotka kannattavat massiivista parvekettamme. Tähänkin pergolaan voidaan tulla päistä, mutta viistosti sivuilta. Toinen kulku on yläpihalta laskeutuen ja toinen keskipihalta laattapolkua pitkin. Tässä siis päädyt muodostuvat kukkivista köynnöshortensioista! Ja myös keskellä on palkki, joka on tämän hurmaavan könnöksen vallassa. Sen lisäksi menee vielä kaksi köynnöshortensiaa saman puolen seinän päädyissä, joten alakerran viileä vierasmakkari viilenee entisestään, kun köynnös jo on alkanut peittää ikkunaa. Sisällä alkaa sitten tuntua kuin olisi lehtimajassa. Takkahuoneemme pieni yläikkuna on sen jo kokenut. Siinä on hurmaava seurata vaihtuvan, elävän taulun vuodeaikakiertoa.
Tämän pergolan katto on siis parvekkeemme lattia, mutta sekin alkaa aikaa myöten vihertää, sillä tämä köynnös hakeutuu mieluusti varjoon. 'Pergolassamme' on jo pari pikkupöytää ja tuoleja, sillä tämä on paikka, jossa vilvoitellaan saunan jälkeen. Kun pergolassa istuu, vastapäätä on jättimäinen kalliomme sen keskellä olevine istuksineen. Paikasta on tulossa puutarhamme suurin siimes, jossa voidaan vaikka ruokailla ja myös vähän isommalla porukalla, jos niin halutaan.
Asumme Alvar Aallon huvilasaarella ja maestro ei pitänyt kuin muutamasta kasvista. Yksi oli akileija ja toinen oli käynnöshortensia. Molempia löytyy hänen huvilaltaan, joka on suurimman osan vuotta auki yleisölle ja vain muutaman suvisen viikon suvun käytössä. Komein köynnöshortensia, jonka olen ikinä nähnyt sijaitsee Alvar Aallon rakentaman, pitäjämme kunnatalon sisäpihan seinässä. Molemmat kohteet ovat erittäin turistien suosimia. Arkkitehtiopiskelijat ympäri maailmaa tulevat niitä ihastelemaan.
Köynnöshortensia saattaa tehdä todeksi erään unelmani, sillä jos se saavuttaa reippaasti saunan pesuhuoneesta ulos johtavan oven, se saa sen tehdä ja puhkaisemme takkahuoneeseen ranskalaiset lasiovet suoraan puutarhaan♥
TAPAUS KALTEIS
Andrea Maria Schenkelin toinen teos Tapaus Kalteis (Kalteis, Gummerus 2010, suomennos Leena Vallisaari) osoittaa hänet rikoskirjallisuuden mustaksi hevoseksi. Näin eleettömästi tehdään menestysdekkari! Saksalainen kirjailija, kotiäiti ja entinen postivirkailija näyttää, mistä on tehty ne dekkarit, joita ilman et lähde kirjakaupasta, ne dekkarit, joita ennen et sammuta lukulamppuasi, vaikka olisi jo suden hetki.
Jo Hiljainen kylä vakuutti minut Schenkelin tyylistä, mutta Tapaus Kalteis vain alleviivaa edellisen. Schenkel törmäsi sattumalta vanhaan tosirikokseen teekupposensa äärellä ja se oli siinä: todellinen sarjamurhaaja, joka kymmenen vuotta sai rauhassa ajella pyörällään pitkin ja poikin etsimässä uhreja ja joka kiinni jouduttuaan tunnusti viisi murhaa ja yhdeksänkymmentä raiskausta!
Hän hidasti vauhtia. Ei halunnut ajaa naisen ohi liian nopeasti. Halusi nauttia näystä niin pitkään kuin suinkin. Ajatteli silkkisiä alusvaatteita ja toisiaan hinkkaavia reisiä. Sitä, miten hän työntyisi niiden väliin.
Tapaus Kalteis on pelkistetyn tyylin ylistys, sillä Schenkel vie tarinaansa korostetun lyhyillä lauseilla, jotka väistämättä nostavat pintaan toden tunnun. Myös tyyli käyttää vuoroin ’suoria’ todistajalausuntoja, vuoroin murhaajan ajatuksia ja vuoroin tulevien uhrien arkipäivän elämän kuvauksia, vetää lukijan imuun, jossa tuntee olevansa osa tarinaa. On helppo samaistua nuoreen Kathieen, joka haluaa suureen maailmaan eli tässä tapauksessa Müncheniin. Asunnottomaan Kathieen, joka viettää yön siellä täällä maksaen yöpymisensä seksillä. Mitään realistista suunnitelmaa tulevaisuutensa suhteen Kathiella ei tunnut olevan, mutta kohtalo on jo tehnyt sen hänen puolestaan…
Tässäkin kirjassa tulee, kuten Hiljaisessa kylässä esille ’ei kuulu minulle’. Lina Führerin todistajalausunto poliisille syyskuun 1. päivänä 1937 kuvastaa ympäristön mihinkään puuttumattomuuden periaatetta pahimmalla mahdollisella tavalla. Hän katselee lauhaan yöhön ja kuulee naisen huutavan ja voihkivan ja heti kohta alkavan lausua isämeitää:
Isä meidän –rukouksesta hän oli varma. Hän oli nimittäin erottanut rukouksen alkusanat aivan selvästi. ”Isä meidän joka olet taivaissa…”
Hän oli sen jälkeen kuitenkin kuullut vain lyhyitä pätkiä. ”Pyhitetty…nimesi”, ääni oli hiljentynyt koko ajan, ”sinun tahtosi”. Valtatiellä ajavien autojen melu oli melkein hukuttanut alleen ”maan päällä…taivaassa”, kunnes mitään ei enää kuulunut.
Ja kun Lina meni nukkumaan kolme varttia myöhemmin, hän ei enää muistanut koko asiaa!
Todellinen sarjamurhaaja oli Johann Eichhorn ja kirjassa hänen hahmonsa on perheellinen mies Josef Kalteis, jota monet pitävät hyvin miellyttävänä, mukavana ja tunnollisena miehenä. Mutta kun hän nousi polkupyöränsä selkään ja lähti ’metsästämään’, hänestä tuli peto.
Hän toivoi, että nainen vastustelisi. Tappelisi kaikin voimin häntä vastaan. Hän halusi haistaa naisen pelon, maistaa hänen hikensä. Kiihottua niistä entistä enemmän. Hän halusi nauttia hetkestä täysin siemauksin. Lietsoa himonsa äärimmilleen.
Ja kaiken aikaa Kathie yrittää selvitä päivä kerrallaan. Makaa liikkumatta miesten alla ja antaa näiden tehdä temppunsa. Nukkuu päivisin muutaman tunnin ystävänsä asunnossa, kunnes taas koittaa yö, jolloin on lähdettävä kaduille sininen myssy somasti päässä.
Kalteisin kuulustelupöytäkirjat tuovat kirjaan omaa kammotustaan, sillä ihan loppuun asti tuntuu kuin mies hekumoitsisi teoillaan. Schenkelin ei tarvitse pakottaa tarinaa, sillä kuolema ajaa pyörällään pitkin katuja varmana saalistaan ja Schenkelin teksti kulkee kuin hyvin rasvatut pyörän ketjut. Andrea Maria Schenkel on tullut jäädäkseen, eikä ole mikään ihme, että hän on saanut Deutscher Krimi Preisin sekä esikoisteoksestaan Hiljainen kylä kuin myös toisesta romaanistaan Tapaus Kalteis.
Tiedän jo, että Bessu on haistanut sekä tiikerikakkuni että tämän dekkarin. Jos minä olen dekkarihullu, osa ’ansiosta’ lankeaa parhaalle ystävälleni, joka ei elä ilman niitä. Hän on jo matkalla lainamaan kirjaa minulta ja voitte arvata, että ikinä, ikinä en uskaltaisi paljastaa kirjan juonta tai sitä, että Schnkelillä on poikkeuksellinen kyky tuoda kirjaansa vähintään yksi…
Josef Kalteisin kuulustelupöytäkirjasta Münchenissä 28. helmikuuta 1939:
Yhä uudestaan tahdoin sen tuntea, olin hurmoksessa, en oma itseni, jälkeenpäin minua aina hävetti, mutta vähän ajan päästä se jo unohtui ja lähdin liikkeelle. Kuin villieläin, sellainen se vietti on, minä saalistan taas…yhä uudestaan.
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Suketus
HILJAINEN KYLÄ
Hiljainen kylä oli Saksan myydyin esikoisromaani vuonna 2006. Kirjailija Andrea Maria Schenkel asuu Baijerissa ja sai esikoisteoksestaan arvostetun Deutscher Krimli Preis –palkinnon 2007. Hiljaisen kylän käännösoikeudet on myyty yli kahteenkymmeneen maahan ja kirjasta on tekeillä elokuva. Täytyy vain ihmetellä Andrean mielenliikkeitä, sillä tuhansia jännityskirjoja elämässäni lukeneena en ole voinut missään yhtä huonosti kuin viime yönä Einhausenin kylässä.
Ja nyt, juuri nyt, kuulen, kuinka jossain nousee valitus: Eikö tämä väkivalta riitä? Eikö riitä, että tapahtuvat Sellot ja Jokelat ja Itävallan Fritzit? No, aivan varmasti eivät riitä! Niin kauan kuin Suomessa ja Saksassa ja missä tahansa maailman maassa on yksikin Hiljainen kylä, jokainen lukekoon kirjan ja tajutkoon, mistä lopulta on kysymys. Kukaan ei voi pahoin siitä, kun joku kirjoittaa mukaansatempaavan dekkarin, jossa paha saa lopulta kuitenkin palkkansa. Välillä pelotti ja hengitys pysähtyi, mutta lopulta yhdestä tai useammasta ruumista huolimatta, paha saa kuitenkin palkkansa.
Hiljaisen kylän kauhu on Jante-kauhua. Jante on mikä tahansa kylä missä juuri sinä voit asua. Nyt olemme kuitenkin kylässä, jota Janten sijasta kutsutaan Einhauseniksi ja Tannödin maatilalla tapahtuu erittäin kylmänä maaliskuun perjantain ja lauantain vastaisena yönä raaka joukkosurma, jossa menehtyvät maanviljelijä Herman Danner, vaimonsa Theresia, tytär Barbara Spangler sekä lapset Marianne ja Josef sekä talon piika Maria Meiler. Veriteko on tehty piikkikuokalla ja lisäksi Barbara Spanglerin kaulalta löytyvät kuristusjäljet.
Todistajalausuntojen myötä Einhausen alkaa kirkastua sumusta Janteksi. Dannerin perhettä pidettiin eristäytyneenä, omalaatuisena ja perheestä tiedettiin jotain todella kammottavaa, mutta kukaan ei koskaan halunnut puuttua asiaan, koska: ”Eihän se minulle kuulu” ja ”Herman Danner oli kova tekemään työtä, vaati muilta, mutta myös itseltään.”
Jos minä nyt sanon sinulle, että eristyneissä kylissä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Niissä voidaan tehdä lapsille ihan mitä tahansa, jopa sellaista, mistä et ole koskaan kuullutkaan, usko pois, sillä minä tulen Jantesta ja minä haistan Janten jo kaukaa. Einhausen haisee Jantelta!
Ei kuulu minulle!
Alois Huber: ”Ainoa mitä tunsin oli kammo, kauhu. Se, joka tuollaista on tehnyt, ei totta vie voinut olla edes ihminen. Perkele se oli. Meikäläisiä se ei voi olla, meillä ei sellaisia hirviöitä ole.”
No, ainoa mikä on takuulla varmaa, on fakta, että pahan tekijä on aina itse kylästä, joka vaikenee ja vierittää syytä muualle. Hiljaisissa kylissä riittää, kun on kova tekemään työtä, näyttäytyy kirkon etupenkissä pääsiäisenä ja jouluna, muuten voi tehdä kenelle tahansa ihan mitä tahansa ja kylä vaikenee: Ei kuulu minulle!
Jos Schenkel olisi käyttänyt kirjassaan pelkästään kyläläisten todistajanlausuntoja, kirja ei olisi saavuttanut tyylillisesti tasoa, johon se nyt ylsi. Todistajalausuntojen välit ovat paljastavimmat, sillä Einhausenin kylän väkeen ei ole luottaminen, koska he ovat itse osallisia tavalla tai toisella. Schenkel tulee Jantesta ja hän tiesi, mistä kirjoitti. Hänen on täytynyt lapsena nähdä, mitä tapahtui jossain toisessa hiljaisessa kylässä. Jollekin tehtiin jotain todella kamalaa ja kylä vaikeni ja salli tapahtua. Ja kun paholainen täytti 70 vuotta hänelle vietiin lahjoja ja kunniapräniköitä ja kylän silmäätekevät kumarsivat niin, että tyhjät päät kopsahtivat polviin.
Tämä kuuluu juuri sinulle!
Hiljainen kylä on kirja, joka pitäisi ottaa hiljaisten kylien koulujen oppiohjelmaan, sillä jantelaisuus kuolkoon. Ja tämä kuuluu juuri sinulle, joka asut hiljaisessa kylässä ja hurskaasti taivutat pääsi kirkon penkissä, mutta olet syntisistä suurin vaikenemalla. Sinulle on kirjoitettu Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä ja sinä luet tämän kirjan, sillä tämä kuuluu juuri sinulle!
Oi kunnian Kuningas,
oi Jumalan Poika, Jeesus Kristus,
oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman
synnit,
anna heille rauha!
Oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman synnit,
anna heille rauha!
Oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman synnit,
anna heille iankaikkinen rauha!
*****
Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Hanna
ANDREA MARIA SCHENKEL
Andrea Maria Schenkel (s. 1962) on saksalainen kirjailja, entinen postivirkailija ja kotiäiti. Hän asuu perheesä kanssa Baijerissa. Eleettömän kielenkäytön mestarin esikoisromaani Hiljainen kylä palkittiin Deutscher Krimi Preisilla vuonna 2007 ja toinen romaani Tapaus Kalteis vuonna 2008. Hyvänen aika , kuinka kauan kuluukaan, ennen kuin saamme suomennokset!
Tapaus Kalteisin arvostelussa Neimala tiivistää osuvasti kylmäverisen tappajan tunnot lauseeseen: "Joka paikka on minulle liian ahdas." Kirjan luettuaan tajuaa, että Kalteisin veri kiehuu - poreillen.
sunnuntai 11. heinäkuuta 2010
RAKKAUDELLA KOIRUUKSISTA♥
Alemmassa kuvassa Uudenkuun Emilian Alma. Emilian antoisan, sisustuspainotteisen blogin löydät täältä
perjantai 9. heinäkuuta 2010
YHÄ LEIKKII LAPSET TUOLLA. MUT KATSO, LAHDEN PUOLLA...
Yhä leikkii lapset tuolla.
Mut katso, lahden puolla
jo purjeita riisutaan.
Häly hiljeni jo crescendo.
Soi äänetön diminuendo.
Nyt yhtyy viulullaan
meren välke, ruskon kulta,
sini taivaan, tuoksut, multa
suviyön Finlandiaan.
- Lauri Pohjanpää -
SITÄ SUN TÄTÄ
Sain tänään ajatuksen lomani aikana uusia omia novellejani. Idean antoi Sara, jolle pyynnöstä kerroin melkein koko elämäntarinani. Löytyy kohdasta Martta ja auto. Älkää kuitenkaan lukeko pakinaa, sillä aion uusia tämän voittoisimman juttuni, johon kyllä itse olen jo hiukan kyllästynyt. Siis en aio tehdä kohta töitä, vaan olen out of office. Jos jotain niin hyvin harvasti. Kuulen naurua! No, naurajille tiedoksi, että nyt on eri suvi kuin oli viime suvi. Jään lomalle 15.7., mutta ihanille kustantajilleni tiedoksi, että minä luen lomallakin, joten ei syytä huoleen;-)
Minun piti tarjota muutama kuva ja selostaa meidän pergolan hidasta 'kypsymistä', mutta en taida nyt ehtiä, sillä viedä itseni ja vanha koiruuteni näistä hellepäivistä ylitse, kysyy voimia. Alamme elää öisin. Grillaamme öisin etc. Tänään pudottaudumme Olgan kanssa alakertaamme, jossa viileää. Olen arktinen tyyppi kuten koirani from Nova Scotia ja tämä on kyllä liikaa. Eilinen Hesari kirjoitti, että suomalasia kuolee vähiten +14 asteessa! Minun suosikkisuvilämpöni olisi +20 astetta. Suomessa on +14 vain kesäkuussa, mutta siltikän kesäkuu ei ole lempikuukauteni, vaan elo- tai syyskuu. Eikun se on syyskuu!
Muutama asia tältä viikolta. Kiitän Kirsi Pihaa lämpimästi kirjasuosituksesta The Weekend. Kirsi pitää Helsingin Sanomien nettilehdessä Lukupiiriä Ja nyt toivon todellakin, että suomalaiset kustantajat, siis joku heistä ottaa Peter Cameronin kustannusohjelmaansa, että saamme nämä loistavat kirjat suomennettua. Minä en ota tavaksi tuoda blogiini kirjoja muuta kuin rikkaalla äidinkielellämme, sillä haluan KAIKKIEN voivan seurata kirjojani. Nyt olin kuitenkin todella onnellinen, että luin tätä upeaa miespuolista Woolfia alkuperäkielellä. Emily Dickinsonin kodalla saatte suoda anteeksi, sillä vain osa hänen runoistaan on suomennettu ja minä omistan koko kokoelman - englanniksi.
Ja sitten kommentoinnista. Ymmärrän hyvin, että tulee kommentointia anonyyminä, sehän on tekniikkakysymys, mutta minusta olisi kaunista, jos henkilö laittaisi alle 'terveisin' ja oman nimensä. Minä esiinnyn itsenäni ja jopa sähköpostitietoni ovat saatavilla ja olen laittanut itsestäni myös kuvia, joten koen uhkaavaksi. jos minua lähetytään naamioituna. Hyvä ja kaunis esimerkki anonyyminä kommentoimisesta tuli kirjaan Nojoud, 10 vuotta, eronnut, jonka kommentin lopussa luki: terveisin Anna-Kaisa. No, hänhän on toimittaja Anna-Kaisa Hermuen, joka lämpimästi suosittelee Planin toimintaa, jota myös itse kannatan. Oi, minä niin kaipaan Anna-Kaisan kolumneja maakunta-aviisiin, joka on ilman häntä hieman tylsä...
Tämän päivän Keskisuomalaisessa toimittaja Anssi Koskinen kolumnissaan "Mitäs läksitte homot" myös toivoo, että kommentointi saisi 'kasvot' eli kommentoitaisiin vain omalla nimellä, jolloin jäisi pois rasistinen lietsonta ja muu uhkailu. Jutussa kerrotaan, miten eri keskustelufoorumit olivat täynnä mitä törkeintä kieltä Helsinki-Priden jälkeen. Ja Anssi lopettaa näin:
Tämä on ehkä utopiaa, mutta kokeillaan: mitä luulette, olisiko maailma hieman valoisampi paikka, jos netissäkin keskusteltaisiin ihan vain omalla nimellä ja naamalla?
Koko Anssin juttu tässä
Luen nyt ihan rauhassa suomalaisen mieskirjailijan kirjaa, joka tulee kiinnostamaan varmaan kaikkia lukijoitani, mutta etenkin herralukijoita, sillä kyseessä poliisin työskentely pienellä paikkakunnalla, korruptio, poliittinen kähmintä, öykkäröinti ja ehkä sitten se murhakin vielä. Minulle tuli aivan sellainen olo kuin olisin tuntenut mainitut henkilöt...ja tapahtumat sijoittuvat tänne Päijänteen rannoille. Kiinnostavaa...
Olisin nyt mieluusti Ruisrockissa...muistojen takia ja Ozzyn. Ozzy Osbourne on elämäni kummajainen. Hän on purrut pään poikki lepakolta ja kyyhkyseltä, mutta katuu nyt syvästi tekojaan. Tämän päivän Keskisuomalaisessa Timo Isoahon haastettelussa hän sanoo olevansa 17 koiran omistaja ja kertoo oppivansa koiriltaan joka päivä jotain uutta. Hän sanoo olevansa kaikin tavoin eläinrakas. Ozzy on lääketieteellinen ihme, sillä hänen pitäisi olla tutkijoiden mukaan jo kuollut rankkojen elämäntapojensa vuoksi. Hänestä on tehty oikein tutkimus! Ozzy myöntää ettei muista '80 -luvusta mitään. En tiedä, mikä tässä miehessä kiinnostaa...miehessä, johon tutustuin Black Sabbathia aikoinaan kuunnellessa. Ja nyt tunnustus: En ymmärrä ns. tirkistelyohjelmia, mutta katsoin jokaikisen jakson Ozzyn mielettömästä perhe-elämästä;-) Hänen vaimonsa Sharon on kuvan kaunis ja kestänyt kaiken!
Pärjäilkää, selvitkää helteestä ja mukavaa viikonloppua♥
Love
Leena Lumi
torstai 8. heinäkuuta 2010
Peter Cameron: The Weekend
A delicious sort of shiver ran through Lyle. What I wanted to happen is happening, he thought. For a moment he felt the rest of his life unfurling like that, ordained and golden, as effortless as falling, but the sense of falling reawakened the terror with which he normally regarded the future.
Joskus käy niin, että kirja etsii lukijansa. Niin kävi nyt minulle. Sain kirjalliselta henkilöltä suosituksen Peter Cameronin kirjaan The Weekend, enkä ollut ollenkaan varma, että ehtisin sitä lukemaan. Tilasin kuitenkin kirjan ja jo ensi lehdeltä olin mennyttä naista: Olin saanut kirjan kuin on Mrs. Dalloway. Cameron on miespuolinen Virginia Woolf! Luin janoisena kuin Woolfia, sillä tiesin kadottaneeni hetken jo ennen kuin se oli tullut. Kaikki on vain heijastusta ja Cameronin tarinan henkilöt tutkailevat itseään tajuamatta heijastavansa vain katoamistaan.
Peter Cameron kertoo kirjassaan tiiviin, pieneen aikaan ja tilaan sidotun tarinan. Näin tehdään parhaat kirjat ja elokuvat: pieni aika, päivä tai viikonloppu, yksi huone tai vaikka talo tai kaksi. Mrs. Dalloway kertoi vain yhdestä päivästä. Viettelysten vaunun tila oli vaunu. Cameronilla aika on viikonloppu ja paikka on Marian ja John Karrin maaseutukoti, jonne he ovat kutsuneet viikonloppua viettämään Johnin kuolleen velipuolen avopuolison Lylen. Sattuman satona Lyle ei tulekaan yksin vaan on aivan juuri tavannut Robertin, jonka ottaa mukaansa. Illalliselle taloon on kutsuttu myös Karrin perheen satunnainen tuttava Laura Ponti, jolla tulee olemaan yllättävä primus motor rooli koko tarinassa.
Kaikin tavoin yritän olla liikaa paljastamatta, mutta: Aika ja tila on jo rajattu ja nyt katsomme henkilöitä. Katsomme heitä rauhallisesti vuorollaan ja katsomme kun he katsovat toisiaan ja itseään. Näemme heidät yhdessä, näemme heidät kaksin ja yksin. Luemme enemmän heidän ajatuksiaan kuin kuulemme, mitä he sanovat, sillä ajatus on alaston, sana on puettu normien kahleisiin. Pinnanalaisten jännitteiden väreilyssä, peitellyn vihan ja tuskan heijastuksissa ja vaiettujen sanojen paineessa yhden viikonlopun aikana kuitenkin alkaa tapahtua järistyksiä, joiden jäljiltä yksikään heistä ei enää ole koskaan sama.
Homous ei ole kirjan kantava voima. Se olisi ollut aivan liian muinaista ja myös kyllästyttävän tavanomaista. Homous on tarinassa vain sivulause, mutta kiinnostava sellainen, sillä lukija todellakin jää hirveän nälkäiseksi siitä, millainen Lyle todella on luonteeltaan. Toki me määrittelemme hänet, mutta minulle se ei riitä. Onko hän pinnallinen, snobi, laiska, depressiivinen, piittaamaton, hieman naiivi…Olipa mitä hyvänsä, minun sympatioitani hän ei saa, eikä hän yhtään siitä välitä. Mutta miten oudolta tuntuikaan lukea Laura Pointista…aivan kuin tuntisin hänet…tiedän aivan tarkkaan mitä hän ajattelee tälläkin hetkellä…heijastusta…kenestä? Ja Robert on ehdottomasti tarkan lukijan ansaitseva. Hän kertoo sanoillaan ja käyttäytymisellään jotain uutta rakkaudesta, rakastelusta ja rakkauden ilmaisusta. Näistä asioista ei olla koskaan kuultu viimeistä sanaa. Kaivo ei ehdy, sillä uusi sade nostaa uudet vedet ja jo yhteen kastepisaraan voi tiivistyä koko rakkauden olemus.
Kirjan psykologinen tiiviys on sitä luokkaa, että ’älä lue tätä siinä ohessa’. Ota tälle oma aika ja lukunautintosi on maksimoitu; Lupaan sen!
There are things you lose you do not get back. You cannot have them, ever again, except in the smudging carbon copy of memory. There are things that seem irreconcilable that you must find a way to reconcile with. The simple passage of days dulls the sharpness of the pain, but it never wears it out: what gets washed away in time gets washed away, and then you are left with a hard cold nub of something, an unlosable souvenir. A little china dachshund from the White Mountains. A shadow puppet from Bali. Look-an ivory shoehorn from a four-star hotel in Zürich. And here, like a stone I carry everywhere, is a bit of someone’s heart I have saved from a journey I once made.
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
PIENI TARINA LEINON 'NOTTURNOSTA'
Runo tuli elämääni niin, että luin vuosia sitten kuolinilmoituksia. Siinä oli toinen säkeistö tästä runosta. Toimin tyypilliseen tapaani eli en pystynyt pidättelemään itseäni, sillä runon alla ei ollut, kenen runo oli!, ja minä soitin leskelle. Onneksi sukunimi oli harvinainen. Monien anteeksipyytelyjen ja surunvalittelujen jälkeen sain asiani sanottua ja ensinnäkin leski ilahtui, kun kerroin, minkä vaikutksen runo oli minuun tehnyt ja toiseksi hän kertoi kirjoittajan olevan Eino Leino. Kolmanneksi hän kertoi, että runo liittyi hänen ja miehensä viimeisiin aikoihin heidän saaressa. Ja myös tulevan menetyksen tietoon.
Tämän jälkeen etsin käsiini kirjan, josta löysin ko. runon ja sain samalla lisääkin Leinoa. Sen lisäksi minulla alkoi outo harrastus: Kerään hautajaisvärssyjä. Löydän ehkä vain yhden puolessa vuodessa, joten nahkakantiseeni kyllä mahtuu. En kelpuuta mitään, mikä ei kosketa jotain minussa. Olen runokranttu ja kai kranttu vähän muutenkin, mutta runon pitää alkaa soida minussa.
En nyt laita sitä runoa tähän, sillä löydätte sen hieman rollaamalla. Notturno♥
NUORALLATANSSIJA
Nuorallatanssijassa on pieniä välähdyksiä, episodeja etenkin parisuhteiden tiimoilta, nähtynä Venäjältä poismuuttaneiden silmin ja mielin. Heidän, jotka eivät ole oikein kotonaan Suomessa, mutta ovat jo irti omasta kotimaastaan. Ja nyt kun venäläinen nainen kirjoittaa on takuuvarmaa, että käsittelyltä ei säästy suomalainen nainenkaan ja suomalaista miespoloa saatetaan jopa suurella ja hellällä slaavittaren sydämellä ymmärtää. Sillä venäläiselle naiselle suomalainen mies on kunnioitettava otus, ei se itsesäälissä rypevä reppana ja kaljamaha, jona suomalaiset naiset hänet näkevät.
Tämän me jo tiedämmekin, mutta kerrataanko vielä: Zinaidankin kirjasta löytyvät tutut kliseet, että suomalaiset naiset eivät tiedä mitään pukukoodista, vaan menevät työpaikallekin verkkareissa, eivät käytä korkokenkiä ja heille on ikään kuin kasvanut nenänjuureen massiiviset silmälasit…(Ei tämä mitään, minä tunnen naisia, jotka UIVAT silmälasit päässä ja minä kun en halua pitää edes uimapukua). Ja sitten pääsemmekin kirjan yhteen kiinnostavimpaan tapaukseen eli Paavoon, supisuomalaiseen Paavoon:
Muutama vuosi sitten tapasin Paavon, kun olin kahvilla naapurinrouva Päivin luona. Hän sanoi Paavon olevan kaukainen sukulainen.
Vaimo oli jättänyt hänet pari vuotta aiemmin.
Mitä hiiskattia suomalaiset naiset oikein haluavat? Paavo ei juo, lyö eikä pelaa. Venäjällä naiset jonottaisivat sellaista miestä. Paavo ei edes tupakoi. Sitä paitsi hän on hyvin taitava taloustöissä.
Päivi kertoi, että vaimo halusi erota Paavosta koska tämän kanssa oli tylsää. Paavossa oli olevinaan jotain vikaa. Hän oli vätys. Ja väritön. Hänessä ei ollut tarpeeksi miestä.
Voin vakuuttaa että viimeksi mainittu ei pidä paikkaansa. Paavo pärjää koska tahansa siinä missä kolmikymppisetkin. Ensimmäisten viikkojen aikana sain tuskin olla häneltä rauhassa.
No, näin kertoo siis yhden tarinan kertojaminä. Juttu jatkuu ihan mielettömänä, mutta päättyy onnellisesti. Ei mitään kovin tavallista, vaikka Paavo onkin kuin häkä: hajuton ja mauton…, mutta ehkä myös tappava, sillä yhtenä päivänä Paavon ollessa poissa kotoa soi puhelin ja siellä on toimittaja, joka ilmoittaa kirjottavansa tarinaa Suomen selvittämättömistä murhatapauksista ja haluavansa haastatella Paavoa…Muutamia vuosia aiemmin nimittäin eräs koiranulkoiluttaja oli löytänyt Paavon oikean äidin ruumin osat kaatopaikalta, mutta Helmi Marjatan päätä ei löydetty koskaan….
Zinaida on selvästikin kirjoittanut ilkikurisella kynällä ja samalla nauttinut puuhasta. Venäläinen nainen eksyy avioliittoon myös Japaniin ja pääsee tekemään vertailevaa tutkimusta, jonka jälkeen toteaa suomalaisten ja japanilaisten miesten olevan yhtä huonoja kosiskelemaan, lausumaan kohteliaisuuksia ja antamaan pieniä yllätyslahjoja tai edes kukkia, mutta venäläiset miehet todetaan kaikkein sovinistisimmiksi.
Lindénin kirjassa ollaan koko ajan liikkeellä parin etsinnän merkeissä. Niinpä Faunissa venäläinen nainen tulee töihin suomalaiseen it-firmaan, mutta soittaa harrastuksena orkesterissa alttoa. Siellä sitten alttoviulu tapaa tuuban, jota naisen suomalainen ystävä pitää täysin mitättömänä ja ainakin henkilönä, jota kohtaan ei voi tuntea mitään fyysistä vetovoimaa. Mutta kun on tunne ja tyköveto! Ainoa harmi on Faunin mitä ilmeisin kunnianhimon puute, sillä nuori slaavitar on aina uneksinut vain älykkäistä miehistä ja Fauni ei vaikuta ollenkaan miltään Einsteinilta. Hänellä on vain soittaminen ja monarkkiperhoskokoelmansa. Ja kun on selvinnyt, että tarina puhallinsoittajista, jotka varjelevat erityisesti kieltään ja huuliaan, on vain legendaa, on tie tähtiin jo melkein kullattu, paitsi jymy-yllätystä vailla…
Nuorallatanssijassa pääsee tirkistelemään sitä maailmaa, mikä on itselle outoa, kuten vaikka nettitreffi- ja keskustelupalstoja, joilla toiset liikkuvat pelottavan tosissaan. Slaavittaremme onnistuu kuulemaan ensimmäistä kertaa mestarisanoittaja Juice Leskisen yhtä parhaimmista biiseistä ja intoutuu siitä ihan kuin rakastumaan jo edesmenneeseen Juiceen. Hän vuodattaa kaiken tuntemattomille ihmisille eräällä keskustelupalstalla netissä, juo vielä rohkaisuksi vähän punaviiniä ja heti on päälle hyökkäämässä joku aggressiivinen mies, joka vaatii naista poistettavaksi foorumilta.
Niinpä. Nuorallatanssija on paljolti tiivistelmä nykypäivän parin hausta, yksinäisyydestä, kulttuurien eroista, mutta kevyellä kynällä ja pilkettä unohtamatta. Mutta ei niin kevyesti etteikö kirjasta irtoaisi pohdittavaa itse kullekin. Ja huomatkaa kirjan taiteellinen, persoonallinen kansi, jonka alkuperäiskuva on William Mortensenin. Elämähän on yhtä nuorallatanssia!
Ota minut sinun uniin
vaikka nousen toisiin juniin
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen
Katu täyttyy askelista
elämä on kuolemista
Häntä rakastin paljon
sua rakastan joskus enemmän
ole mulle vähän aikaa hän
MUISTA MYÖS NÄMÄ!
ANNA JA MUUT YSTÄVÄMME
Minulla on nyt edessäni Sisko Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme – L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret (Minerva 2008). Palaamme jälleen kerran Prinssi Edwardin saarelle, jossa tapaamme ystävämme Annan, Emilian, Saran, Patin ja Marigoldin. Aloituksen teki Emilia kirjasta Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923), haaveellinen, romanttinen Emilia, joka joi sanoja, eli sanoista, eikä ymmärtänyt niitä, joille romanttinen haavemaailma ei avautunut, joille keijut eivät näkyneet ja olleet osa todellisuutta.
Minä hengitin ja elin nuoruuteni Anna ja Runotyttö –kirjojen tahtiin, joten en osaa kuvitella, mitä meistä monista, jotka niin teimme olisi tullutkaan ilman Vihervaaran Annaa tai Uuden Kuun Emiliaa. Saraa ja Janea ei silloin vielä suomeksi ollut ja Pat ja Marigold tulivat paljon, paljon myöhemmin. Meihin moniin kuuluu myös Sisko Ylimartimo, taidehistorian lehtori, lastenkirjallisuuden dosentti ja tietokirjailija, jota saamme kiittää tästä loistavasta, perinpohjaisesta ja ’leimahdusta’ ymmärtävästä teoksesta, Hopeisesta Polusta takaisin lapsuuteen, jossa kylvemme kuun valossa ja vaellamme Kuiskausten kujilla.
Tekisin kuitenkin suurta vääryyttä Ylimartimolle, jos nyt sallisin itseni hurmioitua liikaa Tummana päilyvään aallokkoon (Lake of Shining Waters) tai antaisin järkeni kokonaan kadota Suloisuuden valkealla tiellä (The White Way of Delight) tai heittäytyisin suutelemaan tähtiä Orvokkien laaksoon (Violet Vale) vaikka Gilbert kutsuukin minua Rakastavaisten polulle (Lover’s Lane), jossa vihdoinkin saisin suudella häntä pitkien odotusten vuosien jälkeen…
Sisko Ylimartimo kuljettaa kirjailija Montgomeryn, jota tuttavallisesti kutsumme jatkossa myös Maudiksi tarinaa rintarinnan tyttöjen tarinoiden kanssa ja yhtähän ne ovatkin. Maud on kirjoittanut sankarittariensa tarinoihin niin oman lapsuutensa ja nuoruutensa suloiset muistot Prinssi Edwardin saarelta kuin myös elämänsä pettymykset tavalla, jossa hän soi tytöille sen, mitä itse jäi paitsi.
Oi, maailma on nyt niin ihana! On kesäisen päivänkoiton suurenmoinen hetki. Omenatarhat pursuavat vaaleanpunaisina, kirsikkapuut henkäilevät tuoksuvaa lunta; aamuisin raikkaan kostea ilma huumaa suloisilla tuoksuilla, joissa tuntuu häivähdys kuusenpihkaa. Nurmikko levittäytyy vihreänä samettina, koivujen ja vaahteroiden vihreä lehvistö keinuu kuin esirippu. Oi, rakas, kaunis maailma!
Tyttöjen tarinoissa heijastuu vahvana Maudin oma rakkaus luontoon, jolla ei ollut mitään tekemistä kasvitieteellisyyden kanssa, vaan se oli suurta hurmioitumista vanamoista kuusten juurella, haltioitumista kuun valaisemista koivun rungoista, hengästymisestä talven sinisellä hetkellä. Montgomery purki tuntonsa pieniksi impressioiksi, jotka tulvivat väriä, tuoksuja ja ääniä. Hän oli surullinen, kun hänen puolisolleen Ewanille, nämä asiat eivät merkinneet mitään. Eniten rakastetut hetket, aamurusko ja iltahämärä saivatkin sitten suuren huomion tyttöjen elämässä ja myös tyttöjen kosijat kirjoitettiin ymmärtämään luonnon romantiikan ja mielikuvituksen ylimaaliset kokemukset. Iltahämärä oli tärkeä hetki, jolloin sekä kohdattiin että erottiin. Illan hämyssä tuskaisena ja kalpeana Emiliakin kertoo Deanille, että hän ei rakastakaan tätä. Lumoutumisen kyky on niin oleellista, että Emilian Jimmy-serkkukin pääsee tästä taidosta osalliseksi. Hän juuri kertoo Emilialle, että metsissä on keijuja ja Uuden Kuun puutarhassa kasvatetaan akileijoja juuri keijuja varten. Nyt minä tiedän, miksi minun puutarhassani akileija saa kasvaa, missä ikinä haluaa!
Tytöt ovat yksinäisiä lapsia, orpoja tai puoliorpoja tai muuten vain yksinäisiä ja vailla leikkitovereita. Orpous oli myös Maudin henkisen kehittymisen kasvualusta, sillä hän menetti äitinsä ennen kolmatta syntymäpäiväänsä ja joutui myöhemmin myös muuttamaan pois suuresti rakastamaltaan punaisten teiden saarelta isänsä uuden perheen luokse Prince Albertaan. Yksinäisyys on kuitenkin tunnetusti muheva kasvualusta mielikuvitukselle ja nykyajan lapset jäävätkin usein paitsi sitä tilaa, jossa mielikuvitus mahtuisi kasvamaan, kun jokainen hetki on topattu täyteen ulkoa tarjottua virikettä ja harrastusta. Niin ei ollut meidän lapsuudessamme, vaan muistamme pitkät kesäpäivät vaahterapuussa kirjojen ja mielikuvitusleikkien parissa.
Anna kyllä villitsi minut täysin. Tajusin vasta nyt, että vaikka olin henkeen ja vereen runotyttö etsimässä tähteäni ja kirjoitin päiväkirjaa joka ikinen päivä, olin Annan hengenheimolainen. Silloin kun läimäytin ratsupiiskalla innokasta kosijaani, olin Anna, joka löi rihvelitaulun halki Gilbertin päähän tämän kutsuttua häntä: "Carrot! Carrot!"
Punaisiin kutreihin kietoutuukin pari Annan nuoruusvuosien keskeistä kohtausta. Ensimmäisessä kohtauksessa Gilbert tarttuu hänen palmikkoonsa ja suhahtaa: ”Tuli on irti! Tuli on irti” Ilmaisu on suomennettu varsin vapaasti, sillä alkuteksti puhuu porkkanoista. Temperamenttinen Anna vastaa lyömällä kivitaulunsa säpäleiksi Gilbertin päähän. Hän päättää vihata poikaa ikuisesti.
Toisessa kohtauksessa Anna yrittää värjätä hiuksensa korpinmustiksi kulkukauppiaalta ostamallaan tökötillä, mutta tukasta tulee vihreä. Tämän jälkeen Annan hiukset tietty leikataan pois…Tämän muisteleminen hiukan lohdutti minua myöhemmin, kun kärsin mustasukkaisuudesta Annan saadessa ihanan Gilbertin…
Maudin lempilukemista oli muuten Louisa M. Alcottin Pikkunaisia (Little Women, 1868), ja hänen päiväkirjansa vilisevät mainintoja kirjoista. Hän ahmi kaunokirjallisuutta, historiaa, elämänkertoja, psykologiaa, uskonnollista kirjallisuutta, mystiikkaa… Hän myös toteutti omassa elämässään tiukasti periaatetta ei päivääkään ilman riviä – nulla dies sine linea. Kirjoittaessa haavat aukenivat uudelleen, mutta myrkky valui pois ja vain arvet jäivät tuskan kadotessa.
Montgomery kirjoitti päiväkirjassaan säälivänsä ihmisiä, jotka eivät koe leimahdusta, sitä hetkeä, jolloin näkyviin välähtää jotakin Ikuisesta ja Äärettömästä. Alkukielinen sana on flash, mutta ymmärrämme asian ehkä paremmin eräällä nykyajan kulttisanalla eli flow. Flow kuvaa täydellistä keskittymistä tekeillä olevaan työhön, jolloin katoaa ajantaju ja kaikki muu menettää merkityksensä, paitsi käsillä oleva tehtävä, vaikkapa yrittäessä kääntää Emily Dickinsonin runoja suomeksi tai kirjoittaa kirjaa.
Anne of Green Gables ilmestyi kesäkuussa 1908 ja kirja oli alusta alkaen menestys. Anna kiinnosti paitsi teini-ikäisiä tyttöjä myös heidän vanhempiaan ja vielä isovanhempiaankin sukupuoleen katsomatta. Myös reippaita poikakirjoja tehnyt Mark Twain kuului Annan ihailijoihin. Erään kanadalaisen koulupojan historian kokeen vastauksesta löytyi Henrik VIII:n vaimojen luettelosta myös Anne of Green Gables!
Sisko Ylimartimon kirja on ehdoton tietokirja jokaiselle Prinssi Edwardin saarella nuoruutensa ja ehkä vielä aikuisikänsäkin eläneelle lukijalle. Kirja on tehty ns. ’vimpan päälle’. Yhtäkään moitteen sijaa ei löydy. Kaunis Martta Wendelin kuva kannessa, otsikot kaunokirjoituksella ja sivunumerotkin koristeltu kiehkuroin! Itse Maud olisi ylistänyt tätä kirjaa! Lukunäytteitä Montgomeryn tuotannosta on runsaasti ja niihin on liitetty aina merkintä kirjainlyhenteellä, joten hakemisto löytyy kirjan nimi. Ennen hakemistoa on myös kiinnostava Lucy Maud Montgomeryn Elämänkerrallisia kiinnekohtia, josta voi ammentaa alkaen 1874 ja päättyen 1974, jolloin tuli kuluneeksi 100 vuotta Maudin syntymästä. Tällöin Stuart MacDonald toimitti äitinsä jälkeenjääneestä käsikirjoituksesta The Blythes Are Quated tarinakokoelman The Road to Yesterday. En ole saanut mistään varmuutta, että tätä kirjaa olisi ollenkaan suomennettu. Olen ollut yhteydessä kustantajiin sekä erääseen Montgomery-asiantuntijaan. Sen sijaan voin varmuudella kertoa, että syyskuussa ilmestyy Minervan kustantamana Montgomeryn Sara - Tarinatyttö!
Hän asteli ulos tuhatkaunojen keskelle ja aloitti pienen tanssin, jonka Bets oli opettanut hänelle. Tuulenhenki kietoi hänet syleilyynsä hohtavien koivujen keskellä. Jos hän nostaisi kätensä ylös, eikö se tarttuisi niihin? Kevyt suloinen tuoksu nousi kasteisista saniaisista hänen tanssiessaan; jossakin leijui nauru yön läpi…hennon keijun nauru, joka näytti kohoavan Kummituslähteestä. Hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin hän olisi pelkkää kuunvaloa. Oi, tämä oli ennen kokematon hetki! Hän pysähtyi varpaisilleen tuhatkaunojen keskelle ja ojensi käsivartensa, jotta hänen laiha lapsenvartalonsa voisi kylpeä rakkaan ja ihastuttavan kuun viileässä tulessa.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sara ja Katja/Lumiomena.
SININEN LINNA
tiistai 6. heinäkuuta 2010
RAKASTAN SINUA IKUISESTI
Tämän päivän Helsingin Sanomat myi illan elokuvan minulle, sillä kuten hyvin tiedätte, katson suvella vain addiktini eli Brothers&Sisters, joka muuten tulee myös tänään! En katso uutisia, sillä luen joka päivä sekä Hesarin että Keskisuomalaisen. Elokuvan nimi on Rakastan sinua ikuisesti (Elsker dig for evigt, Tanska 2002). En kerro nyt juonikulkua, mutta asiasta kirjoittaa varmasti enemmän Soolis, joka takuulla kertoo teille enemmän myös filmin komistuksesta, joka lienee Mads Mikkelsen, mutta ei filmin Joachim (Nikolaj Lie Kaas) myöskään näytä tuossa kuvassa ollenkaan pahalta...,mutta katsottuani trailerin se vetävämpi on ehdottomasti Mads Mikkelsen! Voi, voi, tämä helle tekee mut tämmöiseksi...
Ja minun viikon kevennykseni eli Anna-lehti kirjoittaa elokuvasta näin: Koruttomuteen luottava, melkein ironisesti nimetty Rakastan sinua ikuisesti on aiheeltaan rankka, mutta arkihuumorilla lämpenevä elokuva. Käsikirjoituksen yksikään käänne ei tunu ennalta määrätyltä. Tärkeintä ovat aidon tuntuiset ihmiset.
No, filmin kuitenkin ohjaa Susanne Bier, joka on opiskellut taidetta Jerusalemissa sekä arkkitehtuuria Lontoossa. Hän valmistui Kööpenhaminan elokuvakoulusta vuonna 1987. Kun luin Helsingin Sanomista Bierin muista filmeistä, haluaisin nähdä myös Häiden jälkeen (2006), joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaana ulkomaisena elokuvana. Anna-lehti kirjoittaa, että Rakastan sinua ikuisesti on kaukana Hollywoodista, mutta tempaa juuri siksi vastustamattomasti mukaansa. Alakuvassa Susanne Bier.
TÄNÄÄN EINO LEINON, RUNON JA SUVEN PÄIVÄNÄ...
NOTTURNO
maan huolit huntuus iankaikkiseen,
näin maata suo maailman sydämellä
sa lapses, unelmiinsa uupuneen,
kuin sallit, ett' on tupa tähtösellä
ja laineell' liikkuvalla linna veen,
myös piha pitkä ilman pilvyellä
tai talo nousta taivaan autereen;
tyyssija heillä tyyni on, - mut kellä
on rauha riutuvalla rakkauteen?
Ah, armas, kuule, kuink' yön sykkehellä
on niinkuin kaiku kaukokanteleen,
kuink' alkaa hiljaksensa helkähdellä
kuin jää yks-öinen ääneen hopeiseen!
Syyskylmät saapuu, suo mun lämmitellä,
en muuten kestä uuteen keväimeen,
suo sydänämpöäs mun lähennellä,
mun tuta riemu rinnan syttyneen,
kun kaikki sammuu, katoaa, - mut kellä
on helkatulta arkeen ainaiseen?
- Eino Leino -
Yli laaksojen, laulupuiden (Karisto 2002)
kuva Tuure Niemi
maanantai 5. heinäkuuta 2010
LIEKKISYDÄN
Hannu Mäkelän L. Onerva Liekkisydän (Tammi 2010) esittelee meille runoilija Hilja Onerva Lehtisen, jonka useimmat tuntevat hänen elämänsä miesten, etenkin runoilija Eino Leinon sekä säveltäjä Leevi Madetojan kautta. Teoksessa on Onervan runoja kuudenkymmenen vuoden ajalta ja kokoelma on täten kattavin. Myönnän heti, että olen runojen harrastaja, joka en ole koskaan lukenut tätä teosta ennen yhtäkään Onervan runoa. Hannu Mäkelä toteaakin, että L. Onerva oli paljon enemmän kuin muusa, hieno runoilija, joka yhä odottaa löytymistään.
Teoksen alussa Hannu Mäkelä esittelee runoilijan tyylillä ja tunteella otsikon L Onerva: Liekkisydän ja elämän muukalainen alla. Harvoin saa lukea niin järkyttävää elämänkohtaloa kuin oli runoilija Onervan. Hän kirjoitti yli satatuhatta runoa ja jokaiseen hän musteella taltioi elämänsä menetysten virran, joka alkoi jo silloin kun hänen äitinsä ’kuoli’, Hiljan ollessa vasta seitsenvuotias. Todellisuudessa Serafiina suljettiin mielisairaalaan ja isä Johan Lehtinen ilmoitti äidin kuolleen. Kohta Hilja menettää myös isoäitinsä ja sitten isänsä ja päätyy vieraiden huomaan, kunnes aikuisena yllättäen joutuu ’kuolleista heränneen’ äitinsä holhoojaksi. Nämä tapahtumat laukaisivat Onervassa kehityskaaren, jossa hänestä tuli ikiorpo ja elämän muukalainen, jonka ainoat pitkospuut olivat runot.
Valo kaunehin on, kun tummin on varjo,
kun yöhyt päivälle taustan tarjoo,
maa taittavi taivahan tarhan.
Elo ihanin on, kun pohja on mustin,
tie riemujen täplätty tuhansin tuskin.
L. Onervan menetysten sarja jatkuu, vaikka me kaukaa näemmekin siinä outoa hohtoa, mutta me katsommekin kaukaa ja ihailemme järkeä vailla Eino Leinoa. Sillä vaikka mitä sanotaan, niin Eino Leino oli Onervan elämän suuri rakkaus, Einolle hän kirjoitti runonsa, Einolle hän paloi, Einon takia hän jaksoi elää. Kaikesta huolimatta Onerva avioitui ensin Väinö Strengin kanssa, josta avioliitosta sitten lähti 1908 Leinon palvonnan ja rakkauden kohteeksi. Vaan lukki kutoo seittejään ja niinpä alkoi triangelidraama, jossa mukana Onerva, Leino ja Madetoja. L. Onerva irrottautui Leinosta vasta 1913, mutta solmi avioliiton Madetojan kanssa vasta 1918. Yhteys Leinoon kuitenkin säilyy ja ilmiselvästi Onerva murtui rakkaudesta Leinoon vuosi vuodelta…
Laupias Klotho,
liekeistä huokaan
yöhön ja jäähän.
Nosta jo polttava
elämän seppel
toisten päähän!
Onervan menetysten sarja vain jatkuu, sillä hän ei saa koskaan lasta. Onervan syvin osa on orpous. Mutta orpoja olivat myös Leino ja Madetoja ja miten sen sanookaan Hannu Mäkelä: ”Sekä Leino että Madetoja olivat orpoja Onervan lailla ja orpo on itsekäs, jos jotakin. Kaksi orpoa ymmärtää alkuun hyvinkin toisiaan, ja sielujen nopea ja suuri yhteys voi syntyä, mutta arjessa orpous ei enää samalla tavoin yhdistä, vaan alkaa pikemminkin erottaa. Näin ainakin jos Onervaa ja hänen rakastettujaan ajattelee.”
Voisi ajatella, että Leinon kuolema toi helpotusta pariskunta Madetojan elämään, vaan toisin kävi. Madetojat alkoholisoituivat ja lopulta talvisota ja toinen maailmansota suisti pariskunnan täysin raiteiltaan. Säveltäjäprofessoria hoidettiin alkoholistiparantolassa, jonka nimi oli Huvitus, mutta L.Onervaa miehensä tahdosta mielisairaaloissa! Niistä hän ei ilman miehensä lupaa voinut poistua. Ellei Madetoja olisi kuollut, olisi Onervan kohtalo ollut ikuinen suljettu sairaala kuolemaansa asti.
En rauhaa saa.
Mua vetää veren pakeneva luode
halk’ elämän,
niin turha kuin on yössä ajo tuulen
maailmaa kiertävän.
Jo katsoi kaiken, pyytää enemmän….
Onervan elämä oli suuri tragedia ja sen tragedian hän kutoi tummaksi runoseitiksi, johon minä olen tarttunut kiinni kuin hyönteinen… . Onervan runot eivät aukea yhtä helposti kuin monen muun runoilijamme, sillä niissä soi outo musiikki…intohimoa ja Klothon kosketusta…Silti, esimerkiksi Sielujen sota syttyi minussa heti ja tajusin: Tässä on nainen, jolle Leino omisti huikeimman runonsa! Ei ollut vailla hohtoa L. Onervan elämä, eikä syyttä syttynyt upea Leino rakastetulleen, sillä runosoittoon, rakkauden kauneimpaan kieleen pystyi myös intohimoinen Onerva:
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Yön hermot on seittiä lukin.
Himon pantteri nälkähän havahtuu
ja hiipii silkkisin sukin…
Oi!, kuka, kuka tämän surun ja intohimon soiton säveltää paremmin! L.Onerva kirjoittaa sieluuni tulisella hiilellä…Olen tatuoitu yön tummalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)