Joulupuu on rakennettu (Tammi 2009) on syväperusteellinen tietoteos suomalaisen joulukuusen historiaan aina 1800 –luvulta meidän päiviimme. Kirjan tekijät Kaisa Koivisto, Hannele Nyman ja Marjo-Riitta Saloniemi ovat olleet liikkeellä tutkijoiden tarkkuudella ja perusteellisuudella, kuitenkaan unohtamatta ilahduttaa lukijaa, missä hyvänä apuna ovat olleet graafikko Tuija Kuusela ja valokuvaaja Reetta Tervakangas. Ansiota lankeaa myös erikoistoimittaja Tuula Kousalle sekä tietty itse kustantajalle eli Tammelle.
Minussa kirja osuu otolliseen maaperään, sillä kiinnostaa niin historia kuin joulu ja aivan mielettömästi! Sen jo tiesinkin, että joulukuusi oli ensin vain yläluokan ilona, mistä sitten vähitellen laskeutui koko kansan kuuseksi. Jo 1930 –luvulla joulukuusi oli milteipä Suomen kansan symboli, mistä oiva osoitus on Helsingin Sanomissa 1930 esitetty arvio Senaatintorille pystytetystä joulukuusesta:
Tunnuskuva osoittaa usein voimakkaammin kuin mikään muu niitä erilaisuuksia ja vastakohtia, jotka sisältyvät eri ihmisten ja kansojen elämään. Sellainen tunnuskuva on meidän pääkaupunkimme keskeiselle paikalle näiksi päiviksi pystytetty joulukuusi. Se juhlistaa toria, jota eri puolilta reunustavat maanhallituksen, oikeudenhoidon, tieteellisen opetuksen ja uskonnon rakennukset.
Joulupuu on kuitenkin ennen kaikkea joulukuusi, joka myös koristellaan arvoisellaan tavalla. Koristeet havisevat aikakausiensa historiaa, niiden ylenpalttisuutta tai köyhyyttä, sotien tuomaa puutetta tai vauraan kansakunnan loistoa. Monet antiikista innostuneet ovat huomanneet kuusen koristeet kiinnostavaksi keräilykohteeksi ja huomanneet tietty, että mitä vanhempi sen kalliimpi.
Pula-ajan koristeet olivat paperia, kreppipaperia ja sellofaania. Kuusenkaramellien sisuksetkin tehtiin puusta ja pahvista. Toisaalta jo sitä ennen eli 1800 –luvun puolivälissä, kun joulukuusi yleistyy Suomessa ei ostokoristeita edes ollut saatavilla. Ja lävitse aikain on ollut miltei ’kunniakasta’ tehdä koristeet itse. Oli pujoteltuja sydänkoristeita, lankatonttuja, paperiketjuja ja –kukkia, nisuäijiä sekä kultapaperitähtiä. Vielä lisäksi 1900 –luvun alkupuolella lippunauhoja, pumpulipalloja ja joulukuusenkaramelleja, joihin usein liimattu kiiltävän paperinpäälle kiiltokuvaenkeli. Alakouluissa 1930-40 –luvuilla myös opettajat pitivät huolen, että hallittiin taito tehdä olkikoristeita. Oljesta valmistettiin tähtiä ja olkipaperitähtiketjuja.
Aarikan ensimmäiset puiset kuusenkoristeet tulivat markkinoille 1970 –luvun puolivälissä ja tähän kohtaan sopii minulta yksi tunnustus: Minun kuuseni koristeet saavat olla vain hopeisia, paitsi yhdet Aarikan puiset punaiset pikkutontut ja –linnut.
Olen aina suuresti ihaillut lasisia joulukuusenkoristeita ja niiden valmistuksessa on suuri ansio pienellä Lauschan kylällä, joka sijaitsee Thüringenin vuoristossa. Hans Greiner ja Cristoff Müller perustivat sinne lasitehtaan jo 1597! Jos haluttiin värillisiä lasikoristeita, ulkopinta maalattiin gelatiinivärillä. Pinnalle voitiin myös sulattaa lasijauhetta tai niin sanottuja venetsialaisia kastehelmiä (ballotiini) eli pienen pieniä lasikuulia, jotka kimaltelivat kauniisti kynttilän valossa. Minusta ballotiini on erittäin kaunis sana ja nyt minusta tuntuu, että minun pari vuotta sitten hankkimat hopeiset kävyt, jotka kauniisti valossa väläyttävät punaista rubiinia, ovat täynnä venetsialaisia kastehelmiä! Tähän asti olen kutsunut niitä Fabergén kävyiksi, mutta kiitos tämän kirjan, nimi oikaistui nyt. Alla koristeita Lauschasta. Tuo käpy on kuin minulla nyt, paitsi ballotiinini ovat rubiininpunaiset.
Joulupuu on rakennettu on kirja hänelle, joka rakastaa historiaa, joulua ja kauneutta. Kirja on toimitettu erittäin huolellisesti ja tämän takia minun kirjalistani ykkösiä ovatkin usein tutkijoiden kirjat. Kun tutkijat kirjoittavat kiinnostavasta aiheesta kiinnostavasti ja kuvia unohtamatta on jälki kirjan lukijaa arvostavaa.
Kirjassa on historiaa perusteellisesti ja paljon kuvia, jotka varttuneimmille lukijoille tuovat takuulla mieleen heidän omia joulumuistojaan. Myös eritasoisista ja -aikaisista koristeista on kuvia kiitettävästi ja kuvatekstit ovat perusteelliset. Itse ihastuin ikihyviksi kahteen asiaan Joulupuu on rakennettu kirjan lopussa:
Kirjassa on joulusanasto, josta löytyy kaikki mahdollinen. Koska suomen kieli oli vielä 1800 –luvulla vakiintumatonta, kuusenkoristeet tunnettiin saksan- tai ruotsinkielisillä nimillä. Mutta nimiä toki suomennettiin kielen yleistyessä.
Enkelinhiukset (Engelhaar) oli nimitys, jota 1800-luvulla käytettiin lametasta. Se oli vielä 1800-luvulla lasivillavanua, mutta nykyisin lamettaa tehdään muovifoliosta. Lamettaa on kutsuttu monilla eri nimillä, kuten välkkylanka, kiille ja välke. Koska lametta sanana näyttää suomen partitiivilta, on suomen kieleen nominatiiviksi vakiintunut lame.
Kirja on myös kädentaitajan kirja, sillä sieltä täältä putkahtaa ohjeita, miten tehdään vanhoja koristeita. Mukana on mm. taikataikina, josta voi tehdä mm. traganttikuvioiden tyyppisiä joulukuusenkoristeita. Ja vastaus siihen, mikä on tragantti, löytyy myös monipuolisesta kirjasta…
Ja sitten!: Ihan kirjan lopussa on mahtava lista joulukirjallisuutta, josta joulu-, historia-, kirja- ja jouluihmisenä aion runsaasti ammentaa loppuelämäni.
Täydellinen Joulukirja!
torstai 9. joulukuuta 2010
JA KUUSI TOISELLA ASULLA
Ja tässä joulukuusi uusimmasta Country Homes & Interior -lehdestä. Kukin pukee kuusensa oman makunsa mukaan, mutta on siinä olemassa paljon historiaakin takana. Niitä traditioita, joita on kannettu mukana kauan ja siitä asiasta enemmän seuraavassa postauksessa.
Oh Christmas Tree - O Tannenbaum
Oh Christmas Tree - O Tannenbaum
JOULUKUUSESTA
Me kaikki muistamme tämän ajan ykköstunnelmakirjan Meillä on joulu ja joka mm. oli mukana arvonnassa. Esitellessäni kirjaa näytin muutamia kuvia ja tässä vielä yksi, jossa tärkeä joulun tekijä eli joulukuusi. Tämän kuusen koristelu on saatu aikaiseksi hieman erikoisesti ja siitä lisää itse kirjassa. Kuva on otettu Keltaisessa talossa ja loistava kuvaaja on ollut Arto Vuohelainen. Väistämättä minun katseeni vangitsi Eliel Saarisen hengästyttävän upea ryijy Ruusu, josta jaksan unelmoida...
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
JE NE SAIS PAS
Löysin blogista akissfromthepast näin ihanaa musiikkia. Sanoista viis, tulee syvempi tunnelma ja alkaa kepeä leijuminen. Ehkä tässä syy, miksi kuuntelen mielelläni espnajalaista ja ranskalaista musiikkia, kun en ole kyseisiä kieliä lukenut. Tämä Runotalon keskiviikon voimakortti on yksiyhteen musiikin kanssa, sillä katsokaa tuota siemenhöytyvää, kun kuuntelette
Je ne sais pas
Je ne sais pas
MINUN SATA+ KIRJAANI, JOTKA PITÄÄ LUKEA ENNEN KUOLEMAA
1) Mika Waltari - Turms kuolematon
2) Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen
3) John Irving - Leski vuoden verran
4) John Irving - Oman elämänsä sankari
5) Philip Roth - Ihmisen tahra
6) Ian McEwan - Sovitus
7) Ian McEwan - Lauantai
8) Ian McEwan - Rannalla
9) F.H.Burnett - Salainen puutarha
10) Emily Bronte - Humiseva harju
11) Leo Tolstoi - Anna Karenina
12) Boris Pasternak - Tohtori Zivago
13) Z. Topelius - Välskärin kertomukset
14) Aksel Sandemose - Kadonnut on vain unta
15) Aksel Sandemose - Ihmissusi
16) Thomas Mann - Taikavuori
17) Joyce Carol Oates - Haudankaivajan tytär
18) Marcel Reich Ranicki - Eurooppalainen
19) Nadeem Aslam - Elävältä haudatut
20) Regina McBride - Ennen sarastusta
21) Anne Delbée - Camille Claudel
22) Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
23) Charlotte Brontë - Syrjästäkatsojan tarina
24) Harriet Beecher-Stowe - Tuomo Sedän tupa
25) Aleksandre Dumas - Monte-Criston kreivi
26) Väinö linna - Täällä pohjan tähden alla
27) Margaret Mitchell - Tuulen viemää
28) Günther Grass - Peltirumpu
29) Günther Grass - Kampela
30) Leon Uris - Mila 18
31) Leon Uris - Exodus
32) Peter Høeg - Lumen taju
33) Siri Hustvedt - Kaikki mitä rakastin
34) Deporah Spungen - Nancy
35) Aleksandr Solzenitsyn - Vankileirien saaristo
36) Richard Powers - Laulut joita lauloimme
37) Geraldine Brooks - Kirjan kansa
38) Edvard Radzinski - Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema
39) Heinrich Böll - Nainen ryhmäkuvassa
40) Axel Munthe - Huvila meren rannalla
41) Herta Müller - Ihminen on iso fasaani
42) Herta Müller - Matala maa
43) Pasi Ilmari Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät
44) Doris Lessing - Viides lapsi
45) Bo Carpelan - Axel
46) Graham Greene - Voima ja kunnia
47) Graham Greene - Kiveä kovempi
48) Edith Södergran - Kootut runot
49) The Complete Poems of Emily Dickinson
50) Pablo Neruda - Kapteenin laulut
51) Ros Wynne-Jones - Sade lankeaa
52) Andrea Maria Schenkel - Hiljainen kylä
53) L. Onerva - Liekkisydän
54) Paul Auster - Näkymätön
55) Peter Cameron - The Weekend
56) Amin Maalouf - Samarkand
57) Marguerite Duras - Lol V. Steinin elämä
58) Astrid Lindgren - Veljeni, Leijonamieli
59) Virginia Woolf - Mrs. Dalloway
60) Philippe Claudel - Varjojen raportti
61) Maevy Binchy - Ystävyyden piiri
62) Carol Shields - Kivipäiväkirjat
63) Joanne Harris - Appelsiinin tuoksu
64) Laura Esquivel - Pöytään ja vuoteeseen
65) Minette Walters - Kuvanveistäjä
66) Minette Walters - Häpeänaamio
67) Raymond Carver - Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
68) Saul Bellow - Humboldtin lahja
69) Simone de Beauvoir - Murtunut nainen
70) Aila Meriluoto - Vaarallista kokea
71) Aila Meriluoto - Tältä kohtaa
72) Richard Yates - Revolutionary Road
73) Herman Hesse - Rosshalde
74) Satu Koskimies - Hurmion tyttäret
75) Nadezda Mandelstam - Ihmisen toivo
76) Mika Waltari - Mikael Hakim
77) Tommy Tabermann - Veren sokeri
78) Audrey Niffenegger - Aikamatkustajan vaimo
79) Eeva Joenpelto - Lohja-trilogia
80) L.M.Montgomery - Anna -sarja
81) Tove Jansson - Kuka lohduttaisi Nyytiä?
82) Tove Jansson - Taikatalvi
83) Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat
84) Hannu Mäkelä - Nalle ja Moppe
85) Victor Hugo - Kurjat
86) Helvi Hämäläinen - Säädyllinen murhenäytelmä
87) Mihail Solohov - Hiljaa virtaa Don
88) Mirkka Rekola - Runot 1954 - 1978
89) Jussi Siirilä - Juoksija
90) Marja Björk - Puuma
91) Italo Calvino - Marcovaldo
92) Joel Haahtela - Lumipäiväkirja
93) Joyce Carol Oates - Kosto: Rakkaustarina
94) Cecilia Samartin - Señor Peregrino
95) Carol Shields -Larryn juhlat
96) Alice Sebold - Oma taivas
97) Jorma & Päivi Tuomi-Nikula - Nikolai II - Suomen suuriruhtinas
98) Tess Gerritsen - Jääkylmä
99) Paulo Coelho - Portobellon noita
100) Ulla-Maija Aaltonen - Colette - pieni musta koira
101) Rainer Maria Rilke - Tahto tahtojen
102) Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
103) L.M.Montgomery - Annan jäähyväiset
104) August Strindberg - Palkkapiian poika
105) Patricia Cornwell - Kay Scarpetta -sarja
106) Richard Powers - Muistin kaiku
107) Philip Roth - Amerikkalainen pastoraali
108) Bo Carpelan - Alkutuuli
109) Saul Bellow - Dekaanin joulukuu
110) Leo Tolstoi - Sota ja rauha
111) F.M.Dostojevski - Rikos ja rangaistus
112) Helen Mirren - In the Frame Helen Mirren - My Life in Words and Pictures
113) Riitta Konttinen - Naiset taiteen rajoilla - Naistaiteilijat Suomessa 1800 -luvulla
114) Denise Mina - Patricia Meehan -sarja
115) Maila Talvio - Kootut teokset
116) Kaarlo Sarkia - Kootut runot
117) Katri Vala - Kootut runot
118) Aleksander Solzenitsyn - Ensimmäinen piiri
119) Lena Holger - Helene Schjerfbeck - Elämä ja taide
120) Sigrid Undset - Kristiina Lauritsantytär
121) Solveig von Schoultz - Heijastus ikkunassa
123) Tommy Tabermann - Eroottiset runot
124) Esa Sariola - Yhtä suurta perhettä
125) Aino Kallas - Päiväkirjat
126) Heinrich Böll - Suojaverkko
127) Christer Kihlman - Gerdt Bladhin tuho
128) Maxim Leo - Talviuni Berliinissä
129) Paul Auster - Näkymätön
130) Bernhard Schlink - Viikonloppu
131) Anilda Ibrahimi - Punainen morsian
132) Saul Bellow - Herzog
jatkuu...
Nämä lukemani elämykset haluan jakaa kanssanne! Painotan, että teokset eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä. Ja perusteet näille kirjoille ovat, että ne ovat olleet minusta kiinnostavia ja elämyksellisiä. Siis ihan tällainen makukysymys, mutta olen tehnyt tätä sydämellä ja rakkaudesta kirjaan eli siis kuten tapani on: intohimolla.
kuva Frauen, die lesen sind gefährlich/ Jean-Jacques Henner/ Die Lesende
tiistai 7. joulukuuta 2010
KESKISUOMALAISEN SATA KIRJAA, JOTKA PITÄÄ LUKEA ENNEN KUOLEMAA
Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:
1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille (ehkä...)
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys (ehkä...)
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriere - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte: Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen: Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus
53/100
Merkitsen tällä värillä kirjat, jotka olen lukenut. Ihan erikseen mainitsen Maria Jotunin Huojuvan talon, jonka näin draamasarjana televisiosta ja se oli aivan huikea. Naispääosassa Sara Paavolainen. Ja mukana on muitakin, joita en ole lukenut, mutta nähnyt elokuvissa, teatterissa tms. Kahta lukuunottamatta olen lukenut merkitsemäni kirjat ennen kuin aloitin kirjablogini ystävänpäivänä 2009.
Nämä listat ovat subjektiivisia mielipiteitä kuten omanikin: Leena Lumi's TOP50+
kuva Frauen, die lesen sind gefärhlich/ Ramón Casas y Carbo/ Apres le bal, 1895
1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille (ehkä...)
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys (ehkä...)
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriere - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte: Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen: Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus
53/100
Merkitsen tällä värillä kirjat, jotka olen lukenut. Ihan erikseen mainitsen Maria Jotunin Huojuvan talon, jonka näin draamasarjana televisiosta ja se oli aivan huikea. Naispääosassa Sara Paavolainen. Ja mukana on muitakin, joita en ole lukenut, mutta nähnyt elokuvissa, teatterissa tms. Kahta lukuunottamatta olen lukenut merkitsemäni kirjat ennen kuin aloitin kirjablogini ystävänpäivänä 2009.
Nämä listat ovat subjektiivisia mielipiteitä kuten omanikin: Leena Lumi's TOP50+
kuva Frauen, die lesen sind gefärhlich/ Ramón Casas y Carbo/ Apres le bal, 1895
Marja Björk: Puuma
Prologi
Lukija ei ole ennen lukenut yhtäkään Marja Björkin kirjaa. Lukija riisuutuu alasti. Heittää yltään moraalin hunnun, selkäytimeen iskostuneet normit ja lopulta riisuu myös pikkupöksynsä ja asettaa itsensä haluamaan vapaata virtausta ilman pienintäkään estoa jalat levällään, syli auki.
Marja Björkin Puuma (Like 2010) on kuuma sekoitus estotonta kieltä sekä käyttäytymistä, surumielisyyttä, huumoria ja etiäisiä kirjailijan tulevista teksteistä, joista kukaan ei enää odota mitään tavanomaista. Minulla juoksee ihollani väreitä, jotka muistuttavat Aila Meriluodon rohkeista päiväkirjoista sekä hänen koko elämän kestäneestä uskalluksestaan panna itsensä likoon kaikkineen. Toki tai ehkä, Puuma ei ole Björkin omaelämänkerrallinen tunnustus, niin siinä on merkillisen osuvasti tavoitettu totuudellisuutta. Tämä on jonkun ihan tosi, vaikka kirjan nimi onkin trenditietoisesti tähän päivään osuva.
Malla on Aikuinen Nainen, joka ei aio vanheta. Hän on avioliitossa Cialis –käyntisen Kaukon, itseään vanhemman miehen kanssa, jolloin seksielämältäkään ei voi odottaa mitään nuoruuden eliksiiriä, ei edes rentouttavaa orgasmia, erotiikasta nyt puhumattakaan.
Hän katsoo Kaukon kättä. Siitä oli tullut vanhan miehen käsi. Suonet pullottivat paksuina toukkina ja ihossa oli ruskeita, suurenevia laikkuja. Leuan alla oli löysää, kädet olivat ohentuneet ja hartiat ja rintakehä painuneet kasaan. Kauko olisi voinut värjäyttää hiuksiaan. Silmälaseissakin olisi saanut olla särmää.
Joskus kun hän heräsi aamulla pissahätään, hän huomasi että Kaukokin oli valveilla. Hän oli lukenut netistä, että kuusikymppiset miehet halusivat todistaa itselleen, että pystyivät olemaan aamukuuteen asti käymättä vessassa. He valvoivat ja kärsivät, mutta eivät antaneet periksi.
Malla ja Kauko eivät riitele. He ovat olleet avoliitossa jo parikymmentä vuotta. Kauko ei ota eroa ensimmäisestä vaimostaan Irjasta ja Malla on tyytynyt, mutta ei tyyntynyt. Hän ottaa onnensa ohjat omiin käsiinsä ja rakastelee nuorempia miehiä niin naapuritalossa kuin Rodoksen Falirakissa ja ties missä. Muuta sosiaalista elämää ovat ystävätär Riitta, joka on avioitumassa narsistisen Tuomaksen kanssa sekä tyttöjen korttiporukka, johon kuuluu noin kymmenen naista. Jos tämä kirja filmattaisiin, niin tästä korttiporukan kokoontumisesta saataisiin hämmentävä kohtaus, sillä nortti palaa, juomaa kuluu, joku polttaa maria ja pizzalaatikot valuvat pitkin lattioita. Maikilta tulee pissat alle, mutta se ei tahtia haittaa, vaan toiset auttavat housut jalasta ja peli jatkuu froteepyyhkeen ympäröimänä. Huone on savusta raskas.
Björk kertoo kirjaa kahdessa aikatasossa, sillä välillä olemme Mallan lapsuudessa. Tapaamme hänen parhaan ystävänsä Orvokin sekä ystävän perheen, jotka ovat romaneja. Malla viettää kesät äitinsä kanssa huvilalla, sillä äiti ei siedä kauppalaa, jonne perhe on asettunut asumaan. Aivan kuten Malla paljon myöhemmin, niin myös hänen äitinsä elää kuin kahta elämää. Ja nyt sen tekee myös Björkin kynä, sillä kertomisen sävy muuttuu täysin kun eletään Mallan lapsuutta.
Äiti oli kuin läpikuultava perhonen, joka oli jäänyt Hemmiin kiinni. Hän ei näyttänyt edes hengittävän. Kuitenkin tyttö aavisti, että äidin sydän hakkasi. Äidin sydän oli lampun ja pingotetun kangasvarjostimen välissä napsahteleva yökoi, joka poukkoili kuumuutta karkuun, mutta ei kuitenkaan voinut vastustaa valoa.
Marja Björkin teksti ja rohkea ote vievät minua ja tämä ei todellakaan ole viimeinen Björk, jonka tulen lukemaan. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt Posliini, johon minä en nyt ehdi, vaan makustelen Puumaa ja katson eteenpäin: Mitä seuraavaksi. Björk ei kaunistele edes Mallaa, puuumanaista, joka on Tena-Lady –pakettien, unettomuuden, rasittavan ystävänsä, outojen muistojensa sekä aivan kauhistuttavan yksinäisyyden armoilla. Kuka huomaa, miten yksin Malla on. Kuka huomaa, että hän saa vain seksiä, ei tietoakaan aistillisesta erotiikasta. Ei ripaustakaan kaiken mukaansa tempaavasta intohimosta. Malla on nainen, jolta puuttuu niin paljon, että siinä ei auta edes satunnainen rakastaja, ei Kaukon ja hänen toisiinsa kasvaminen, ei keskiluokan elämäntaso, ei oma ura, ei mikään matka…On kuin puuttuisi koko elämänvisio, koko tulevaisuus, unelmat. Kaikki.
Imovanet olivat lopussa, hän oli ottanut illalla viimeisen. Lääkäri laski jokaisen pillerin. Hän valehtelisi lääkärille, että yksi paketti oli unohtunut hotellihuoneen yöpöydälle. Pakko oli jostakin löytää ainakin puolikas, meikkipussin pohjalta vaikka, sieltä oli ennenkin löytynyt luomiväripensselin ja auki jääneen huultenrajauskynän suttaamia pillerinpuolikkaita, joista ei muistanut mitä ne olivat mutta jotka kannatti syödä siltä varalta että ne olivat unilääkkeitä.
Puuma on äärettömän nopealukuinen kirja, mikä ei ollenkaan tarkoita heppoisuutta, vaan vaikka erittäin sujuvaa ja kiinnostavaa tekstiä. Malla on ulospäin vahva, sisältä surumielisen autio. Jos Puuma filmattaisiin, niin itseoikeutettu Malla olisi draamasarjan Helppo elämä naispäätähti Anu Sinisalo. Hänessä on juuri sitä samaa mistään piittaamattomuutta hypätä uusiin juniin ja toisaalta sitä surumielistä yksinäisyyden kehää, joka piirtyy hänen ympärilleen, kun hän seisoo yksin asemalla odottamassa seuraavaa junaa johon nousta.
Epilogi
Taivaalla oli valkoista pilvenhaituvaa. Kirkas, teevadin kokoinen tähti sädehti. Huurteinen kuu tuli esiin pilvien peitosta, takertui pilvenriekaleisiin ja männynoksiin, irrotteli itseään ja kulki vaivalloisesti nytkähdellen. Se sykki ja pulppusi, pysähtyi ja katseli häntä, suurena ja halukkaana kuin ratkeamaisillaan.
Se pumppasi pilviä pois ja läheni, solahti läpi ikkunan. Hän levitti jalkansa ja nosti yömekkoa ylemmäksi.
- Tule.
***
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Booksy, Naakku, Jonna, Jori ja Hanna
Lukija ei ole ennen lukenut yhtäkään Marja Björkin kirjaa. Lukija riisuutuu alasti. Heittää yltään moraalin hunnun, selkäytimeen iskostuneet normit ja lopulta riisuu myös pikkupöksynsä ja asettaa itsensä haluamaan vapaata virtausta ilman pienintäkään estoa jalat levällään, syli auki.
Marja Björkin Puuma (Like 2010) on kuuma sekoitus estotonta kieltä sekä käyttäytymistä, surumielisyyttä, huumoria ja etiäisiä kirjailijan tulevista teksteistä, joista kukaan ei enää odota mitään tavanomaista. Minulla juoksee ihollani väreitä, jotka muistuttavat Aila Meriluodon rohkeista päiväkirjoista sekä hänen koko elämän kestäneestä uskalluksestaan panna itsensä likoon kaikkineen. Toki tai ehkä, Puuma ei ole Björkin omaelämänkerrallinen tunnustus, niin siinä on merkillisen osuvasti tavoitettu totuudellisuutta. Tämä on jonkun ihan tosi, vaikka kirjan nimi onkin trenditietoisesti tähän päivään osuva.
Malla on Aikuinen Nainen, joka ei aio vanheta. Hän on avioliitossa Cialis –käyntisen Kaukon, itseään vanhemman miehen kanssa, jolloin seksielämältäkään ei voi odottaa mitään nuoruuden eliksiiriä, ei edes rentouttavaa orgasmia, erotiikasta nyt puhumattakaan.
Hän katsoo Kaukon kättä. Siitä oli tullut vanhan miehen käsi. Suonet pullottivat paksuina toukkina ja ihossa oli ruskeita, suurenevia laikkuja. Leuan alla oli löysää, kädet olivat ohentuneet ja hartiat ja rintakehä painuneet kasaan. Kauko olisi voinut värjäyttää hiuksiaan. Silmälaseissakin olisi saanut olla särmää.
Joskus kun hän heräsi aamulla pissahätään, hän huomasi että Kaukokin oli valveilla. Hän oli lukenut netistä, että kuusikymppiset miehet halusivat todistaa itselleen, että pystyivät olemaan aamukuuteen asti käymättä vessassa. He valvoivat ja kärsivät, mutta eivät antaneet periksi.
Malla ja Kauko eivät riitele. He ovat olleet avoliitossa jo parikymmentä vuotta. Kauko ei ota eroa ensimmäisestä vaimostaan Irjasta ja Malla on tyytynyt, mutta ei tyyntynyt. Hän ottaa onnensa ohjat omiin käsiinsä ja rakastelee nuorempia miehiä niin naapuritalossa kuin Rodoksen Falirakissa ja ties missä. Muuta sosiaalista elämää ovat ystävätär Riitta, joka on avioitumassa narsistisen Tuomaksen kanssa sekä tyttöjen korttiporukka, johon kuuluu noin kymmenen naista. Jos tämä kirja filmattaisiin, niin tästä korttiporukan kokoontumisesta saataisiin hämmentävä kohtaus, sillä nortti palaa, juomaa kuluu, joku polttaa maria ja pizzalaatikot valuvat pitkin lattioita. Maikilta tulee pissat alle, mutta se ei tahtia haittaa, vaan toiset auttavat housut jalasta ja peli jatkuu froteepyyhkeen ympäröimänä. Huone on savusta raskas.
Björk kertoo kirjaa kahdessa aikatasossa, sillä välillä olemme Mallan lapsuudessa. Tapaamme hänen parhaan ystävänsä Orvokin sekä ystävän perheen, jotka ovat romaneja. Malla viettää kesät äitinsä kanssa huvilalla, sillä äiti ei siedä kauppalaa, jonne perhe on asettunut asumaan. Aivan kuten Malla paljon myöhemmin, niin myös hänen äitinsä elää kuin kahta elämää. Ja nyt sen tekee myös Björkin kynä, sillä kertomisen sävy muuttuu täysin kun eletään Mallan lapsuutta.
Äiti oli kuin läpikuultava perhonen, joka oli jäänyt Hemmiin kiinni. Hän ei näyttänyt edes hengittävän. Kuitenkin tyttö aavisti, että äidin sydän hakkasi. Äidin sydän oli lampun ja pingotetun kangasvarjostimen välissä napsahteleva yökoi, joka poukkoili kuumuutta karkuun, mutta ei kuitenkaan voinut vastustaa valoa.
Marja Björkin teksti ja rohkea ote vievät minua ja tämä ei todellakaan ole viimeinen Björk, jonka tulen lukemaan. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt Posliini, johon minä en nyt ehdi, vaan makustelen Puumaa ja katson eteenpäin: Mitä seuraavaksi. Björk ei kaunistele edes Mallaa, puuumanaista, joka on Tena-Lady –pakettien, unettomuuden, rasittavan ystävänsä, outojen muistojensa sekä aivan kauhistuttavan yksinäisyyden armoilla. Kuka huomaa, miten yksin Malla on. Kuka huomaa, että hän saa vain seksiä, ei tietoakaan aistillisesta erotiikasta. Ei ripaustakaan kaiken mukaansa tempaavasta intohimosta. Malla on nainen, jolta puuttuu niin paljon, että siinä ei auta edes satunnainen rakastaja, ei Kaukon ja hänen toisiinsa kasvaminen, ei keskiluokan elämäntaso, ei oma ura, ei mikään matka…On kuin puuttuisi koko elämänvisio, koko tulevaisuus, unelmat. Kaikki.
Imovanet olivat lopussa, hän oli ottanut illalla viimeisen. Lääkäri laski jokaisen pillerin. Hän valehtelisi lääkärille, että yksi paketti oli unohtunut hotellihuoneen yöpöydälle. Pakko oli jostakin löytää ainakin puolikas, meikkipussin pohjalta vaikka, sieltä oli ennenkin löytynyt luomiväripensselin ja auki jääneen huultenrajauskynän suttaamia pillerinpuolikkaita, joista ei muistanut mitä ne olivat mutta jotka kannatti syödä siltä varalta että ne olivat unilääkkeitä.
Puuma on äärettömän nopealukuinen kirja, mikä ei ollenkaan tarkoita heppoisuutta, vaan vaikka erittäin sujuvaa ja kiinnostavaa tekstiä. Malla on ulospäin vahva, sisältä surumielisen autio. Jos Puuma filmattaisiin, niin itseoikeutettu Malla olisi draamasarjan Helppo elämä naispäätähti Anu Sinisalo. Hänessä on juuri sitä samaa mistään piittaamattomuutta hypätä uusiin juniin ja toisaalta sitä surumielistä yksinäisyyden kehää, joka piirtyy hänen ympärilleen, kun hän seisoo yksin asemalla odottamassa seuraavaa junaa johon nousta.
Epilogi
Taivaalla oli valkoista pilvenhaituvaa. Kirkas, teevadin kokoinen tähti sädehti. Huurteinen kuu tuli esiin pilvien peitosta, takertui pilvenriekaleisiin ja männynoksiin, irrotteli itseään ja kulki vaivalloisesti nytkähdellen. Se sykki ja pulppusi, pysähtyi ja katseli häntä, suurena ja halukkaana kuin ratkeamaisillaan.
Se pumppasi pilviä pois ja läheni, solahti läpi ikkunan. Hän levitti jalkansa ja nosti yömekkoa ylemmäksi.
- Tule.
***
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Booksy, Naakku, Jonna, Jori ja Hanna
maanantai 6. joulukuuta 2010
KIIPEÄMME JOULUN RAPPUSIA YLÖSPÄIN, MUTTA...
Kiipeämme joulun rappusia ylöspäin, mutta vielä tapahtuu monenlaista ennen kuin Joulun Taika sataa yllemme.
Huomenna saatte kirjan, joka alkaa kirjaimella P. Sen lisäksi ensi viikkoon tulee lastenkirja, joulukirja ja ehkä ehdin vielä ruokakirjankin. On glögipiipahdusten aikaa, joten sitäkin pitäisi ehtiä ja sitten vielä...,mutta toivottavasti taivaalta sataa lumisuukkoja, niitä helliä pehmeitä lumihiutaleita.
Sannan blogissa on arvonta ja siihen littyy mm. Marko Leinon aikaan sopiva Joulutarina. Osallistukaa täällä
Tomomilla on myös arvonta ja hänen arvontaansa liittyy mm. tämä kiinnostava Doris Lessingin Viides lapsi. Osallistukaa täällä
sisustuskuva Country Homes & Interiors
Huomenna saatte kirjan, joka alkaa kirjaimella P. Sen lisäksi ensi viikkoon tulee lastenkirja, joulukirja ja ehkä ehdin vielä ruokakirjankin. On glögipiipahdusten aikaa, joten sitäkin pitäisi ehtiä ja sitten vielä...,mutta toivottavasti taivaalta sataa lumisuukkoja, niitä helliä pehmeitä lumihiutaleita.
Sannan blogissa on arvonta ja siihen littyy mm. Marko Leinon aikaan sopiva Joulutarina. Osallistukaa täällä
Tomomilla on myös arvonta ja hänen arvontaansa liittyy mm. tämä kiinnostava Doris Lessingin Viides lapsi. Osallistukaa täällä
sisustuskuva Country Homes & Interiors
HETKI LYÖ
Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.
Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin yhäti hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken - sodan vammatkin.
Vaan kuitenkin, hetkien välit ovat elettyä elämää täynnä. On tehty lapsia ja taloja ja työtä ja osallistuttu monenmoiseen, sodan rempoista, ikuisista sotamuistoista huolimatta. On ollut iloa ja surua niin kuin elämään kuuluukin. On asteltu sitä räsymattoa pitkin, jossa tummat värit ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, että ilo näkyisi paremmin. Surun tummuus: ilon kulissi!
Meitäkin on lyöty, lyöty kuin vierasta sikaa. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat omat ja purivat. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan muotia syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omistakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei vastata mitään, kun isänmaa on vaarassa. Eivät myöskään kokemattomuuttaan muistaneet tai tienneet, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan hyökkäystä vaan päinvastoin. Historia tuntee vain pedon totuuden.
Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, on nyt täydellinen rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt taas koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena - hetkemme on lyönyt. Mitäpä menetetyistä vuosista taikka raajoista taikka säryistä, kun isänmaa on vapaa maa. Kiitos siitä meille ja kaveria ei jätetä!
SOTAINVALIDI VM.-22
puolesta ja kiitollisena
tyttäresi Leena Lumi
Finlandia
Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin yhäti hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken - sodan vammatkin.
Vaan kuitenkin, hetkien välit ovat elettyä elämää täynnä. On tehty lapsia ja taloja ja työtä ja osallistuttu monenmoiseen, sodan rempoista, ikuisista sotamuistoista huolimatta. On ollut iloa ja surua niin kuin elämään kuuluukin. On asteltu sitä räsymattoa pitkin, jossa tummat värit ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, että ilo näkyisi paremmin. Surun tummuus: ilon kulissi!
Meitäkin on lyöty, lyöty kuin vierasta sikaa. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat omat ja purivat. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan muotia syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omistakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei vastata mitään, kun isänmaa on vaarassa. Eivät myöskään kokemattomuuttaan muistaneet tai tienneet, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan hyökkäystä vaan päinvastoin. Historia tuntee vain pedon totuuden.
Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, on nyt täydellinen rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt taas koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena - hetkemme on lyönyt. Mitäpä menetetyistä vuosista taikka raajoista taikka säryistä, kun isänmaa on vapaa maa. Kiitos siitä meille ja kaveria ei jätetä!
SOTAINVALIDI VM.-22
puolesta ja kiitollisena
tyttäresi Leena Lumi
Finlandia
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
perjantai 3. joulukuuta 2010
KAUNISTA VIIKONLOPPUA!
Dream A Little Dream
Vaikka on viikonloppu alkamassa, niin haluan kertoa teille vielä jotain alla olevasta kynttilästä. Sen valo näyttää meille polun Keltaiseen taloon, jossa on kuvattu ne ihanat interiöörit Meillä on joulu -kirjaan. Keltaisessa talossa on joulupuoti sekä kahvila. Käyppä kurkkaamassa!
Vaikka on viikonloppu alkamassa, niin haluan kertoa teille vielä jotain alla olevasta kynttilästä. Sen valo näyttää meille polun Keltaiseen taloon, jossa on kuvattu ne ihanat interiöörit Meillä on joulu -kirjaan. Keltaisessa talossa on joulupuoti sekä kahvila. Käyppä kurkkaamassa!
torstai 2. joulukuuta 2010
PIENET SUURET SUOMALAISET - MILLAISIA HE OLIVAT LAPSINA JA NUORINA
Vauvana Gustaf oli rauhallinen ja hauska, mutta alkoi puhumaan opittuaan komennella ympäristöään niin kovalla äänellä, että se herätti ”vakavaa huolestumusta”. Poika itsenäistyi eikä pitänyt asioihinsa puuttumisesta.
Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.
Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset - Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva, 2009) ja olen aivan viehättynyt! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:
Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.
Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minnan ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!
Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee ikihitti! Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen.
Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.
Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.
Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevasta hämystä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.
Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…välskärin seikkailuissa.
Mutta ah!, Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!
Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…
Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumielisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville. Kultamitali tuli!
Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.
Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset - Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva, 2009) ja olen aivan viehättynyt! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:
Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.
Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minnan ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!
Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee ikihitti! Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen.
Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.
Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.
Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevasta hämystä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.
Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…välskärin seikkailuissa.
Mutta ah!, Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!
Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…
Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumielisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville. Kultamitali tuli!
VANHA, RAKAS PIIRONKI, TALVIVALOT JA VALKOINEN AMARYLLIS
Vielä tulee yksi kirja ja sitten viikonloppua kohti...
Tässä sama piironki joulunaikaan 2012 uusilla kirkkailla pikkuledeillä. Minä kyllä huomaan eron...
...ja jouluruusulla kaikki on lumotumpaa.
PELON HUONE
”Roskis, eikö?”
Paul Campano ei kuitenkaan etsinyt roskakoria. Hän oli kutsunut Williä Roskikseksi, kun he olivat olleet lapsia. Sen muisteleminen nostatti edelleen palan Willin kurkkuun. Hänen piti nielaista, ennen kuin hän sai vastattua: ”Niin.”
”Kerro, mitä tyttärelleni tapahtui.”
Siitä hetkestä kun Abigail Campano saapuu tennistunnilta ylelliseen kotiinsa ja huomaa ulko-oven olevan lukitsematta sekä toisen ovea koristavista korkeista ikkunoista olevan rikki, alkaa Karin Slaughterin Pelon huone (Fractured, Tammi 2010, suomennos Annukka Kolehmainen), joka muuttaa jotain heissä kaikissa – lopullisesti. Heissä, jotka jäävät eloon.
Kun rikkaan Paul Campanon tytär löydetään kotoaan surmattuna ja asiaa tulevat tutkimaan GBI johdossaan persoonallinen, tiukka Amanda Wagner, joka vielä 60+ -ikäisenä saa isot miehet pissaamaan pelosta housuihinsa ja hänen parinaan columbomainen erikoisagentti Will Trent, on tiedossa näytös, jossa kovinkaan dekkariharrastaja ei aavista loppuratkaisua. Sitä helppoa ei Slaughter tarjoa ja minä teen tässä tekstissä yhden hämäyksen ihan vain siksi, etten vesitä keneltäkään yritystä ratkaista syyllinen. Amandan korot piiskaavat tutkintapaikkojen lattioita ja Will tuntee olonsa melkein tyyneksi, kunnes hänelle selviää, että Campanon tyttären murha on saattanut yhteen vuosikymmenien jälkeen osavaltion adoptio-ohjelman satoa peräti kolmen onnettoman verran ja hän on yksi heistä.
Slaughter jatkaa nyt Triptyykistä alkanutta Will Trent –sarjaansa. Mukana on myös Willin kihlattu Angie Polaski, tosin Angie on nyt vähemmällä huomiolla, sillä Amandan ja Willin apuna toimii etsivä Faith Mitchell, jonka komeroissa kalisevat omat luurangot. Karin osoittaa jälleen kerran, kuinka hän antaa arvoa henkilöilleen ja myös lukijoilleen, sillä tutustuminen on syvää ja koukuttavaa. Slaughter ei erehdy liian kovaan menoon, jossa tapahtumien nopeus ja henkilöiden runsas lukumäärä korvaisi laadun, vaan hän toimii juuri päinvastoin. Saamme paljon tietoa esimerkiksi Faithista ja sen verran Amandasta, että jano jää päälle. Pitää lukea seuraavakin kirja, että saa tietää, jos Faith sittenkin…tai mikäli Will ja Angie, niin…Toisaalta olin melkein huvittunut huomatessani, miten Karin sai minut todella pohtimaan yön syvinä tunteina kuka olisi murhaaja, sillä kirjailija leikki vanhanaikaista hämäysleikkiä ja naamiointi oli pitävä.
Dysleksia näyttelee nyt tässä kirjassa entistä suurempaa osaa, sattuneesta syystä. Ei enää riitä, että tiedämme Will Trentin kärsivän dysleksiasta, joka ’ei ole sairaus vaan eräänlainen aivojentoimintahäiriö.’
Will mietti, oliko Emman lukihäiriöstä kerrottu Paul Campanolle. Oliko hän uskonut Emman oppimisvaikeuksien johtuvan siitä? Vai oliko hän tehnyt omalle tyttärelleen samoin kuin Willille aikoinaan? Kenellä muulla on dysleksia, sillä sormenjälkiä etsitään uhkausviestistä, jossa lukee:
EM MAON MINUN!!!
JÄTÄ SE TYTÖT RAUHAN!!!
Karin Slaughter liikkuu kiinnostavassa maastossa, sillä hänessä on ripaus brittiläistä Minette Waltersia, mutta kuitenkin enempi Patricia Cornwelliä ja sitten vielä sitä hänen ikiomaansa, jossa on tilkka erikoista huumoria, mutta ehdottomasti paljon reipasta dialogia, jossa kukaan ei hätkähdä mistään ja kaikki sanotaan niin kuin se on. Kaiken yllä makaa Atlantan raskas, läähättävä helle ja raatokärpäset lisääntyvät nopeammin kuin koskaan…siellä, mistä ne ovat löytäneet jotain riittävän raadollista.
Paul Campano ei kuitenkaan etsinyt roskakoria. Hän oli kutsunut Williä Roskikseksi, kun he olivat olleet lapsia. Sen muisteleminen nostatti edelleen palan Willin kurkkuun. Hänen piti nielaista, ennen kuin hän sai vastattua: ”Niin.”
”Kerro, mitä tyttärelleni tapahtui.”
Siitä hetkestä kun Abigail Campano saapuu tennistunnilta ylelliseen kotiinsa ja huomaa ulko-oven olevan lukitsematta sekä toisen ovea koristavista korkeista ikkunoista olevan rikki, alkaa Karin Slaughterin Pelon huone (Fractured, Tammi 2010, suomennos Annukka Kolehmainen), joka muuttaa jotain heissä kaikissa – lopullisesti. Heissä, jotka jäävät eloon.
Kun rikkaan Paul Campanon tytär löydetään kotoaan surmattuna ja asiaa tulevat tutkimaan GBI johdossaan persoonallinen, tiukka Amanda Wagner, joka vielä 60+ -ikäisenä saa isot miehet pissaamaan pelosta housuihinsa ja hänen parinaan columbomainen erikoisagentti Will Trent, on tiedossa näytös, jossa kovinkaan dekkariharrastaja ei aavista loppuratkaisua. Sitä helppoa ei Slaughter tarjoa ja minä teen tässä tekstissä yhden hämäyksen ihan vain siksi, etten vesitä keneltäkään yritystä ratkaista syyllinen. Amandan korot piiskaavat tutkintapaikkojen lattioita ja Will tuntee olonsa melkein tyyneksi, kunnes hänelle selviää, että Campanon tyttären murha on saattanut yhteen vuosikymmenien jälkeen osavaltion adoptio-ohjelman satoa peräti kolmen onnettoman verran ja hän on yksi heistä.
Slaughter jatkaa nyt Triptyykistä alkanutta Will Trent –sarjaansa. Mukana on myös Willin kihlattu Angie Polaski, tosin Angie on nyt vähemmällä huomiolla, sillä Amandan ja Willin apuna toimii etsivä Faith Mitchell, jonka komeroissa kalisevat omat luurangot. Karin osoittaa jälleen kerran, kuinka hän antaa arvoa henkilöilleen ja myös lukijoilleen, sillä tutustuminen on syvää ja koukuttavaa. Slaughter ei erehdy liian kovaan menoon, jossa tapahtumien nopeus ja henkilöiden runsas lukumäärä korvaisi laadun, vaan hän toimii juuri päinvastoin. Saamme paljon tietoa esimerkiksi Faithista ja sen verran Amandasta, että jano jää päälle. Pitää lukea seuraavakin kirja, että saa tietää, jos Faith sittenkin…tai mikäli Will ja Angie, niin…Toisaalta olin melkein huvittunut huomatessani, miten Karin sai minut todella pohtimaan yön syvinä tunteina kuka olisi murhaaja, sillä kirjailija leikki vanhanaikaista hämäysleikkiä ja naamiointi oli pitävä.
Dysleksia näyttelee nyt tässä kirjassa entistä suurempaa osaa, sattuneesta syystä. Ei enää riitä, että tiedämme Will Trentin kärsivän dysleksiasta, joka ’ei ole sairaus vaan eräänlainen aivojentoimintahäiriö.’
Will mietti, oliko Emman lukihäiriöstä kerrottu Paul Campanolle. Oliko hän uskonut Emman oppimisvaikeuksien johtuvan siitä? Vai oliko hän tehnyt omalle tyttärelleen samoin kuin Willille aikoinaan? Kenellä muulla on dysleksia, sillä sormenjälkiä etsitään uhkausviestistä, jossa lukee:
EM MAON MINUN!!!
JÄTÄ SE TYTÖT RAUHAN!!!
Karin Slaughter liikkuu kiinnostavassa maastossa, sillä hänessä on ripaus brittiläistä Minette Waltersia, mutta kuitenkin enempi Patricia Cornwelliä ja sitten vielä sitä hänen ikiomaansa, jossa on tilkka erikoista huumoria, mutta ehdottomasti paljon reipasta dialogia, jossa kukaan ei hätkähdä mistään ja kaikki sanotaan niin kuin se on. Kaiken yllä makaa Atlantan raskas, läähättävä helle ja raatokärpäset lisääntyvät nopeammin kuin koskaan…siellä, mistä ne ovat löytäneet jotain riittävän raadollista.
TRIPTYYKKI
Arviolta 1,3 naista raiskataan Yhdysvalloissa joka minuutti. Raiskatuista uhreista on alaikäisiä noin 44 prosenttia ja 15 prosenttia jopa alle kaksitoistavuotiaita.
dysleksia = lukemishäiriö
triptyykki = kolmiosainen (alttari)taulu, siipialttari
Decatur City Observer, 17. kesäkuuta 1985
Teinityttö Dacaturista murhattu
Viisitoistavuotiaan Mary Alice Finneyn vanhemmat löysivät tyttärensä kuolleena asunnostaan Adams Streetiltä eilen aamulla. Poliisi on kertonut käsittelevänsä tapausta murhana ja kuulustelee parhaillaan niitä, jotka nähtiin viimeksi Finneyn seurassa. Paul Finney, Mary Alicen isä ja De-Kalbin piirikunnan apulaissyyttäjä, sanoi eilisiltaisessa lausunnossaan luottavansa siihen, että poliisi tuo hänen tyttärensä murhaajan oikeuden eteen. Mary Alice Finney oli Decaturin lukion parhaita oppilaita, aktiivinen cheerleader ja vuosiluokkansa vasta valittu puheenjohtaja. Tutkimusta lähellä olevat lähteet ovat vahvistaneet, että hänen ruumiinsa oli silvottu.
Tästä surmasta alkaa raastavan tragedian vyyhti Karin Slaughterin teoksessa Triptyykki (Triptych, Tammi, 2009). Tapaus johtaa Mary Alicen ikätoverin John Shelleyn pidättämiseen ja tuomitsemiseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan.
Helmikuussa 2006 löydetään surmattuna prostituoitu. Tapauksen tutkintaa johtaa etsivä Michael Ormewood, mutta avuksi kutsutaan erikoisagentti Will Trent GBI:n vaarallisten tapausten osastolta, sillä nyt tapahtuneessa surmassa on hälyttävä ja karmea yhtymäkohta teini-ikäisen Mary Alicen murhaan: molempien kielet on purtu poikki!
Samanaikaisesti vapautuu vankilasta John Shelley, joka haluaa vain aloittaa puhtaalta pöydältä uuden elämän. Hän on hämmentynyt kaikesta mitä ulkomaailmassa on muuttunut hänen vankilavuosiensa aikana, vuosien, jotka ovat kuin suoraan helvetistä ja jotka hän haluaa unohtaa. Mikään ei kuitenkaan mene, kuten hän on suunnitellut, sillä joku on varastanut hänen identiteettinsä, joku joka haluaa hänelle pahaa, eikä istu toimettomana…
Karin Slaughterin kaikki aiemmat rikosromaanit lukeneena lupaan, että kirjailijan ote on vain kovennut. Kirjan kansiliepeestä luen Cleveland Plain Dealerin kirjoittaneen: ”Karin Slaughter kirjoittaa partaveitsellä.” Nämä neljä sanaa kuvaavat Slaughterin Triptyykkiä varsin osuvasti, sillä uhreja ja arpia riittää. Jutun juonikuvionkin lävitse minulle kyllä tuli esille syvempi ja tummempi kuva. Siinä kuvassa on kaksi lasta, Angie Polaski ja Will Trent kasvavat yhdessä orpokodissa molemmilla takanaan niin rajut ensimmäiset lapsuusvuodet, että haavat ovat ikiaukiset ja niiden ainoa balsami ovat on yhteinen muisto. He ovat toisistaan pääsemättömissä, vaikka kumpikin kantaa niin rankkaa kokemussäkkiä, että rakastelukaan ei suju heiltä kuin vaatteet päällä, sillä alaston vartalo ei saa näkyä.
Seksikään ei tosin ollut heille helppoa. Willin varustuksessa ei ollut mitään vikaa: kun Angie vielä käytti pessaaria, se oli venynyt käytön jälkeen suunnilleen ruokalautasen kokoiseksi. Oli kuitenkin eri asia pidellä vasaraa ja osua joka kerta naulaan. Heidän seksielämänsä ei ollut ainakaan parantunut sen jälkeen, kun he olivat jakaneet ensimmäisen vaivaannuttavan eroottisen kokemuksensa lastenkodin yläkerran siivouskaapissa. He olivat edelleen kuin kömpelöt lapset puuhailemassa vanhempiensa selän takana. Heillä oli aina valot pois päältä ja suurin osa vaatteista yllä, ikään kuin seksi olisi ollut jokin tarkoin varjeltava häpeällinen salaisuus. Puvun ja liivien näkemisen Willin yllä ei olisi pitänyt hämmästyttää Angiea tippaakaan. Will tunsi olonsa sitä kotoisammaksi, mitä enemmän vaatteita hänellä oli kehonsa verhona.
Angie Polaski on poliisi, joten hän tapaa Williä myös kirjan raiskaajamurhaajan etsinnän yhteydessä. Angie toimii siveysrikospuolella ja työasu on enimmäkseen ilotytön surullisen räikeä ja paljastava kuin myös esiintyminen, joka tuntuu vievän Angieta yli rajan, sillä hänellä ei löydy moraalissa, mutta sitäkin enemmän vahvoissa, mutta ristiriitaisissa tunteissa Williin. Angien tielle osuu myös John Shelley ja vähitellen käy ilmi, että kolme miestä yrittää epätoivoisesti kaivaa menneisyydelle hautaa, mutta maa on kastunut vihasta ja verestä, joka huutaa oikeutta…eikä salli unohdusta.
Menneisyyden haudankaivajien taustalla näkyy tyylikkään, varakkaan Lydian varjo. Hän seisoo varjossa, vaikka kelpaisi kyllä suoraan kohdevaloihin, sillä yli 60 –vuotiaana hän näyttää parikymmentä vuotta ikäänsä nuoremmalta. Elämä on kohdellut Lydiaa silkkihansikkain ja hänen kelpaa seisoa kulisseissa pää ylväästi pystyssä ja seurata sivusta, miten muut kärsivät…
dysleksia = lukemishäiriö
triptyykki = kolmiosainen (alttari)taulu, siipialttari
Decatur City Observer, 17. kesäkuuta 1985
Teinityttö Dacaturista murhattu
Viisitoistavuotiaan Mary Alice Finneyn vanhemmat löysivät tyttärensä kuolleena asunnostaan Adams Streetiltä eilen aamulla. Poliisi on kertonut käsittelevänsä tapausta murhana ja kuulustelee parhaillaan niitä, jotka nähtiin viimeksi Finneyn seurassa. Paul Finney, Mary Alicen isä ja De-Kalbin piirikunnan apulaissyyttäjä, sanoi eilisiltaisessa lausunnossaan luottavansa siihen, että poliisi tuo hänen tyttärensä murhaajan oikeuden eteen. Mary Alice Finney oli Decaturin lukion parhaita oppilaita, aktiivinen cheerleader ja vuosiluokkansa vasta valittu puheenjohtaja. Tutkimusta lähellä olevat lähteet ovat vahvistaneet, että hänen ruumiinsa oli silvottu.
Tästä surmasta alkaa raastavan tragedian vyyhti Karin Slaughterin teoksessa Triptyykki (Triptych, Tammi, 2009). Tapaus johtaa Mary Alicen ikätoverin John Shelleyn pidättämiseen ja tuomitsemiseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan.
Helmikuussa 2006 löydetään surmattuna prostituoitu. Tapauksen tutkintaa johtaa etsivä Michael Ormewood, mutta avuksi kutsutaan erikoisagentti Will Trent GBI:n vaarallisten tapausten osastolta, sillä nyt tapahtuneessa surmassa on hälyttävä ja karmea yhtymäkohta teini-ikäisen Mary Alicen murhaan: molempien kielet on purtu poikki!
Samanaikaisesti vapautuu vankilasta John Shelley, joka haluaa vain aloittaa puhtaalta pöydältä uuden elämän. Hän on hämmentynyt kaikesta mitä ulkomaailmassa on muuttunut hänen vankilavuosiensa aikana, vuosien, jotka ovat kuin suoraan helvetistä ja jotka hän haluaa unohtaa. Mikään ei kuitenkaan mene, kuten hän on suunnitellut, sillä joku on varastanut hänen identiteettinsä, joku joka haluaa hänelle pahaa, eikä istu toimettomana…
Karin Slaughterin kaikki aiemmat rikosromaanit lukeneena lupaan, että kirjailijan ote on vain kovennut. Kirjan kansiliepeestä luen Cleveland Plain Dealerin kirjoittaneen: ”Karin Slaughter kirjoittaa partaveitsellä.” Nämä neljä sanaa kuvaavat Slaughterin Triptyykkiä varsin osuvasti, sillä uhreja ja arpia riittää. Jutun juonikuvionkin lävitse minulle kyllä tuli esille syvempi ja tummempi kuva. Siinä kuvassa on kaksi lasta, Angie Polaski ja Will Trent kasvavat yhdessä orpokodissa molemmilla takanaan niin rajut ensimmäiset lapsuusvuodet, että haavat ovat ikiaukiset ja niiden ainoa balsami ovat on yhteinen muisto. He ovat toisistaan pääsemättömissä, vaikka kumpikin kantaa niin rankkaa kokemussäkkiä, että rakastelukaan ei suju heiltä kuin vaatteet päällä, sillä alaston vartalo ei saa näkyä.
Seksikään ei tosin ollut heille helppoa. Willin varustuksessa ei ollut mitään vikaa: kun Angie vielä käytti pessaaria, se oli venynyt käytön jälkeen suunnilleen ruokalautasen kokoiseksi. Oli kuitenkin eri asia pidellä vasaraa ja osua joka kerta naulaan. Heidän seksielämänsä ei ollut ainakaan parantunut sen jälkeen, kun he olivat jakaneet ensimmäisen vaivaannuttavan eroottisen kokemuksensa lastenkodin yläkerran siivouskaapissa. He olivat edelleen kuin kömpelöt lapset puuhailemassa vanhempiensa selän takana. Heillä oli aina valot pois päältä ja suurin osa vaatteista yllä, ikään kuin seksi olisi ollut jokin tarkoin varjeltava häpeällinen salaisuus. Puvun ja liivien näkemisen Willin yllä ei olisi pitänyt hämmästyttää Angiea tippaakaan. Will tunsi olonsa sitä kotoisammaksi, mitä enemmän vaatteita hänellä oli kehonsa verhona.
Angie Polaski on poliisi, joten hän tapaa Williä myös kirjan raiskaajamurhaajan etsinnän yhteydessä. Angie toimii siveysrikospuolella ja työasu on enimmäkseen ilotytön surullisen räikeä ja paljastava kuin myös esiintyminen, joka tuntuu vievän Angieta yli rajan, sillä hänellä ei löydy moraalissa, mutta sitäkin enemmän vahvoissa, mutta ristiriitaisissa tunteissa Williin. Angien tielle osuu myös John Shelley ja vähitellen käy ilmi, että kolme miestä yrittää epätoivoisesti kaivaa menneisyydelle hautaa, mutta maa on kastunut vihasta ja verestä, joka huutaa oikeutta…eikä salli unohdusta.
Menneisyyden haudankaivajien taustalla näkyy tyylikkään, varakkaan Lydian varjo. Hän seisoo varjossa, vaikka kelpaisi kyllä suoraan kohdevaloihin, sillä yli 60 –vuotiaana hän näyttää parikymmentä vuotta ikäänsä nuoremmalta. Elämä on kohdellut Lydiaa silkkihansikkain ja hänen kelpaa seisoa kulisseissa pää ylväästi pystyssä ja seurata sivusta, miten muut kärsivät…
KARIN SLAUGHTER
Seitsemäntoista miljoonaa kirjaa myyneen Karin Slaughterin teos Pelon huone on hänen toinen kirjansa Atlanta-sarjassa.
Kirjailija itse asuu Atlantassa, joka on tällä hetkellä Yhdysvaltojen kymmenen väkivaltaisimman kaupungin joukossa. Slaughterin kirjoja on käännetty kolmellekymmenelle kielelle, ja ne ovat nousseet myyntilistojen kärkeen Britanniassa ja Yhdysvalloissa.
Karin Slaughterin aiemmassa Grant County-sarjassa ovat ilmestyneet teokset Sokaistu, Riistetyt, Piinattu, Merkitty, Kadotettu ja Häpäisty.
Uusin Will Trent -dekkari on Pelon huone (Fractured, Tammi 2010, suomennos Annukka Kolehmainen).
Karin Slaughteria ei ole ohittaminen, sillä hän tekee vahvaa jälkeä ja pystyy myös uusiutumaan. Ihailemani Jukka Petäjä Helsingin Sanomista on todennut Triptyykistä näin:
Parasta lähes 600-sivuisessa Triptyykissä on panostus ihmiskuvaukseen. Slaughter haluaa avata henkilöhahmot myös syvyyssuunnassa heikkouksineen ja pelkoineen.
Jännityskirjailija Liza Marklund puolestaan on todennut:
Slaughterin Will Trent on ehkä koko dekkarikirjallisuuden viehättävin rikostutkija.
Kirjailija itse asuu Atlantassa, joka on tällä hetkellä Yhdysvaltojen kymmenen väkivaltaisimman kaupungin joukossa. Slaughterin kirjoja on käännetty kolmellekymmenelle kielelle, ja ne ovat nousseet myyntilistojen kärkeen Britanniassa ja Yhdysvalloissa.
Karin Slaughterin aiemmassa Grant County-sarjassa ovat ilmestyneet teokset Sokaistu, Riistetyt, Piinattu, Merkitty, Kadotettu ja Häpäisty.
Uusin Will Trent -dekkari on Pelon huone (Fractured, Tammi 2010, suomennos Annukka Kolehmainen).
Karin Slaughteria ei ole ohittaminen, sillä hän tekee vahvaa jälkeä ja pystyy myös uusiutumaan. Ihailemani Jukka Petäjä Helsingin Sanomista on todennut Triptyykistä näin:
Parasta lähes 600-sivuisessa Triptyykissä on panostus ihmiskuvaukseen. Slaughter haluaa avata henkilöhahmot myös syvyyssuunnassa heikkouksineen ja pelkoineen.
Jännityskirjailija Liza Marklund puolestaan on todennut:
Slaughterin Will Trent on ehkä koko dekkarikirjallisuuden viehättävin rikostutkija.
GIVING IS LIVING!
Vaikka köyhyys on suhteellista ja voimme Suomessa katsoa olevamme hyväosaisia verrattuina kolmansiin maihin, niin köyhät elävät omissakin joukoissamme. Lasten syrjäytyminen ja eriarvoistuminen on kasvanut. Siinä missä jo päiväkoti-iässä toiselle lapselle pyydetään ylimääräistä vapaata lomamatkoja varten, toinen lapsi tulee koko viikon hoitopaikkaan samoissa likaisissa vaatteissa ja aina nälkäisenä. On aika auttaa ja antaa osattomalle suomalaislapselle apua ja joulun mieltä. Ammalla on alkanut jouluhaastearvonta, johon toivon sinunkin osallistuvan.
Suomen lapsen auttaminen ei sulje pois muiden maiden lasten auttamista. Hyvä keino auttaa on ottaa kummilapsi vaikka Afrikasta, jossa puute on suuri ja osuu pahiten tyttöihin. Minulla on kummilapsi Ghanasta, Mary, elämäni ilo. Ota sinäkin kummilapsi ja auta lasta hädässä. Yksi tie kummiuteen on tämä
Annetaan joulun taikaa kaikille, mutta jatketaan auttamista joulun jälkeenkin♥
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
KERRAN MINÄKIN...ARVONNASSA VOITIN!
Tänään elämäni ensimmäinen arvontavoittopaketti tavoitti minut.. Sain Annen arvonnassa toffeita, joulukortin, pehmeän Merry Christmas -sydämen, joulun värisen patalapun sekä samanvärisen keittiöpyyhkeen. Kuivauspyyhe ei ole minulle mikään turha juttu, sillä omistan mm. Qvintin astiaston, jota ei saa pestä koneessa ja sen lisäksi vielä yhden vastaavan toisen...Minun pyyhekulttuurini on muuttunut. Toinen roikkuu keittiökaapin oven takana koukussa ja toinen on aina esillä. Niinpä tilasin Sateenkaarentakaa pinkkejä kuivauspyyhkeitä, joista toinen malli ovessa näkyvissä. Voitte vain arvata tuleeko tämä voittopyyhe koukkuun piiloon vai esille. Tuo kaikki korissa oleva ei ole siis tästä arvonnasta, mutta vakuutan, että blogiystävyydellä on osuutta muihinkin korin tuotteisiin. Kiitos Anne & muut♥
ULLA-KRISTIINALLA ON ARVONTA!
Ulla-Kristiinalla on arvonta täällä
Olen nyt niin huumaantunut voitettuani eka kerran elämässäni arvonnassa, että saatte illalla kuvia, jos onnistuvat ja sitten kerron mitä ja mistä.
Olen nyt niin huumaantunut voitettuani eka kerran elämässäni arvonnassa, että saatte illalla kuvia, jos onnistuvat ja sitten kerron mitä ja mistä.
KYLÄTONTUN JOULULINNUT
Matti Kapasen Kylätontun joululinnut (Minerva 2009) on aidon joulumielen tervehdys, jossa muistosi heräävät eloon reen jalasten lumeen piirtämissä viivoissa, varpusten sirkutuksessa, vasta aattona noudetussa kuusessa sekä pienessä kyläyhteisössä, jossa kaikki tuntevat toisensa.
Kylätontun joululinnut kirja perustuu yhdeksääntoista Kapasen tekemään joulukorttiin. Kortit kertovat pienestä Naavamäen kylästä, jossa on asukkaita vajaat sata. Se ei haittaa, sillä mikä määrässä menetetään, löydetään läheisyydessä, jonka tuovat vuosisataiset tiedot ja tavat kyläyhteisössä.
Kirjan sivuille piirtyy lintuja, jotka tarvitsevat talvisin niin ihmisen kuin kylätontunkin apua, Suomen kylmästä selvitäkseen. Vain pyy selviää helposti ilman tontun apua ruoan hankinnasta, mutta yhdessä he haluavat lumoutua täysikuusta. Mukana ovat myös varpuset, joita meistä jokainen näki ja etenkin kuuli lapsuuskylissään ja myös kaupungeissa runsaasti. Nyt varpusen väitetään kuuluvan jo uhanalaisiin lintulajeihin!
Kerroin teille jokin aika sitten viirupöllöstä, jota pidimme yön yli, kunnes pääsimme aamulla sitä viemään asiantuntijan turviin. Kerroin valvoneeni yölinnun kanssa aamuun, mutta unohdin kertoa miksi. Kapanen sanoo sen varpuspöllöstä kertoessaan: ”Siinä se hauskasti päätään pyörittäen tarkastelee tuikeailmeisesti ympäristöään napatakseen saaliin…” No, minä nauroin sitä pöllöä, joka pyöritti päätään ympäri. Se oli ihan uskomatonta! Mutta meidän pöllöparka ei nähnyt mitään herkullista saalista, minut vain…
Matti Kapasen ajattoman kirjan kohderyhmä ovat kaikki. Tämä kiinnostaa takuulla niin lapsia, sillä seuraahan lintuja kylätonttu, joka onkin oikean tontun näköinen, kuin myös aikuisia, jotka ainakin jouluna putoavat muisteluksiin. Kirjassa on hauskaa antia myös lintuharrastajalle, sillä onhan kiinnostavaa peilata omia kokemuksiaan toisen vastaaviin. Minulla kovasti kolahti kauniisti piirretty pyrstötiaiset, joskin join myös karvasta kalkkia, sillä oma valokuvani siitä kun kymmenen pyrstötiaista roikkui talipötkössä epäonnistui. Se olisi ollut napakymppi, sillä kuten Kylätontun joululinnuissa sanotaan: ”Ne ovat kuin pitkävartisia lumipalloja.”
Kapasen kaunis kirja on tietysti myös kuiskaava kehotus ruokkia talvilintujamme. Ja etenkin niitä muutamia yliurhoollisia, jotka jäävät uhmaamaan pohjoisen kylmää talvea ja ovat vaarassa menehtyä. Minulla tämä uhkarohkea on mustarastas ja kylätontulla tunnetun joululaulun Sylvia, mustapääkerttu.
Kirjan ulkoasu on viehättävän vanhahtava. Kapasen kauniita piirroskuvia tukee koko kirjan ulkoasu, josta kiitos Kalevi Nurmelalle. Jokainen lintutarinan otsikko on tehty erittäin kauniilla tekstityypillä, kuin vanhanaikaisesti tekstaten ja kertomuksen alun ensimmäinen kirjain on vanhanajan kaunokirjoitusta lisäkoristelulla. Kuvat ovat kuin kansakoulun puuvärikynillä piirretyt ja maalaismaisemakuvat vievät meitä aikaan jota ei enää ole kuin muistoissamme.
Matti Kapasta kiinnostavat tontut, jotka liittyvät vanhaan kansanperinteeseen kodin haltijoista. Onneksi tontut eivät ole kadonneet. Välikaton Feetu kollaa nytkin, että ’paas lähtee siitä kirjoittamasta ja leivinuunin tulet, mul o vilu’. Matti kiinnostui tontuista Viktor Rydbergin tunnelmallisen Tomten-runon myötä. Runosta on useita suomennoksia, mutta niin minä kuin Matti pidämme Yrjö Jylhän suomennosta erittäin onnistuneena: ”Tuima talven on pakkanen, / tähdet kiiluvat yössä./ Kansa kartanon hiljaisen/ nukkuu jo,/ uupunut työssä…”
Kylätontun joululinnut kirja perustuu yhdeksääntoista Kapasen tekemään joulukorttiin. Kortit kertovat pienestä Naavamäen kylästä, jossa on asukkaita vajaat sata. Se ei haittaa, sillä mikä määrässä menetetään, löydetään läheisyydessä, jonka tuovat vuosisataiset tiedot ja tavat kyläyhteisössä.
Kirjan sivuille piirtyy lintuja, jotka tarvitsevat talvisin niin ihmisen kuin kylätontunkin apua, Suomen kylmästä selvitäkseen. Vain pyy selviää helposti ilman tontun apua ruoan hankinnasta, mutta yhdessä he haluavat lumoutua täysikuusta. Mukana ovat myös varpuset, joita meistä jokainen näki ja etenkin kuuli lapsuuskylissään ja myös kaupungeissa runsaasti. Nyt varpusen väitetään kuuluvan jo uhanalaisiin lintulajeihin!
Kerroin teille jokin aika sitten viirupöllöstä, jota pidimme yön yli, kunnes pääsimme aamulla sitä viemään asiantuntijan turviin. Kerroin valvoneeni yölinnun kanssa aamuun, mutta unohdin kertoa miksi. Kapanen sanoo sen varpuspöllöstä kertoessaan: ”Siinä se hauskasti päätään pyörittäen tarkastelee tuikeailmeisesti ympäristöään napatakseen saaliin…” No, minä nauroin sitä pöllöä, joka pyöritti päätään ympäri. Se oli ihan uskomatonta! Mutta meidän pöllöparka ei nähnyt mitään herkullista saalista, minut vain…
Matti Kapasen ajattoman kirjan kohderyhmä ovat kaikki. Tämä kiinnostaa takuulla niin lapsia, sillä seuraahan lintuja kylätonttu, joka onkin oikean tontun näköinen, kuin myös aikuisia, jotka ainakin jouluna putoavat muisteluksiin. Kirjassa on hauskaa antia myös lintuharrastajalle, sillä onhan kiinnostavaa peilata omia kokemuksiaan toisen vastaaviin. Minulla kovasti kolahti kauniisti piirretty pyrstötiaiset, joskin join myös karvasta kalkkia, sillä oma valokuvani siitä kun kymmenen pyrstötiaista roikkui talipötkössä epäonnistui. Se olisi ollut napakymppi, sillä kuten Kylätontun joululinnuissa sanotaan: ”Ne ovat kuin pitkävartisia lumipalloja.”
Kapasen kaunis kirja on tietysti myös kuiskaava kehotus ruokkia talvilintujamme. Ja etenkin niitä muutamia yliurhoollisia, jotka jäävät uhmaamaan pohjoisen kylmää talvea ja ovat vaarassa menehtyä. Minulla tämä uhkarohkea on mustarastas ja kylätontulla tunnetun joululaulun Sylvia, mustapääkerttu.
Kirjan ulkoasu on viehättävän vanhahtava. Kapasen kauniita piirroskuvia tukee koko kirjan ulkoasu, josta kiitos Kalevi Nurmelalle. Jokainen lintutarinan otsikko on tehty erittäin kauniilla tekstityypillä, kuin vanhanaikaisesti tekstaten ja kertomuksen alun ensimmäinen kirjain on vanhanajan kaunokirjoitusta lisäkoristelulla. Kuvat ovat kuin kansakoulun puuvärikynillä piirretyt ja maalaismaisemakuvat vievät meitä aikaan jota ei enää ole kuin muistoissamme.
Matti Kapasta kiinnostavat tontut, jotka liittyvät vanhaan kansanperinteeseen kodin haltijoista. Onneksi tontut eivät ole kadonneet. Välikaton Feetu kollaa nytkin, että ’paas lähtee siitä kirjoittamasta ja leivinuunin tulet, mul o vilu’. Matti kiinnostui tontuista Viktor Rydbergin tunnelmallisen Tomten-runon myötä. Runosta on useita suomennoksia, mutta niin minä kuin Matti pidämme Yrjö Jylhän suomennosta erittäin onnistuneena: ”Tuima talven on pakkanen, / tähdet kiiluvat yössä./ Kansa kartanon hiljaisen/ nukkuu jo,/ uupunut työssä…”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)