PÄIVÄN ASU JA....TAULUN NAINEN

Nyt esittelen ensin päivän asun, joka on kauan etsimäni mekko, jossa etenkin tärkeää päärynät. Harjukaupungin salakäytävistä asti olen etsinyt päärynäkuvioista leninkiä ja nyt se löytyi Marimekon myymälästä kuin vahingossa, sillä olin siitä vain ohi kulkemassa, kun tämä suvihame suorastaan huusi minua sovittamaan.

Samana päivänä kun löysin mekon sain postissa iloisen yllätyksen blogiystävältä: Jael on maalannut minulle taulun, jota olen jo kauan hänen blogissaan ihaillut. Nyt tämä tumma kaunotar uneksii olohuoneemme valkoista seinää vasten seisoen Ikean hyllyllä. Kiitos Jael♥

Syntymäpäivänäni sain Jaelilta pinkin kukkarolaukun, joka on paitsi hurmaavan kaunis ja niin väreihini sopiva, myös hyvin kätevä. Huomatkaa miten hyvin leningin punalila, sopii kenkiini ja laukkuuni. Ja nyt me odottelemme heinäkuussa ihanaa Jaelia meille, sillä viimeksi jäi yksi hyvin jännittävä tarina kesken. Sen lisäksi että istumme, syömme ja tarinoimme, aiomme myös kokata, sillä Jael pitää minulle ja R:lle munakoisokurssin sekä saa leipoa Brita-kakun Minä sitten vien häntä vähän kaupungille viilettämään ja varmaan löydämme jonkun ihanan keitaan, jossa muut saavat passata meitä. Ranskalaisten korkojen viinipiha on yksi kohde...

Viime vuoden päivän asu. Hyvin erilainen.

Minulla on hiuskriisi, sillä en tiedä palaisinko otsatukkaan vain en...Olen luomublondi, joten nytkin olin näihin kuviin unohtanut värjätä kulmani. Otsatukan kanssa sitä huolta ei olisi. Ilman kulmakarvoja kasvoista puuttuu jotain olennaista...tai sitten ei.

Huomatkaa sitten, että tämäkin postaus on kirjallinen!

Love
Leena Lumi

VIIKONLOPPUA KERA MYSTISTEN AKILEIJOJEN!

Tämän Runotalon Sarin akileijan myötä toivotan kaikille viikonloppua kera mystisten akileijojen!

Viikonloppu menee sekä puutarhasta nauttiessa että ystävien kera herkutellessa.

Love
Leena Lumi

Paratiisi♥

SÄRKYNYT SYDÄN

Kun näin Mirkan blogissa elämäni ensimmäisen kerran kuvan valkoisesta särkyneestä sydämestä, kuulin kilahduksen, sillä omani meni silloin rikki. Pitää särkyä, että voi tulla ehjäksi. Kestää kaiken. Tulevat, menevät ja katoavat.

Tiesin, että kohta voi polku viedä pimeään, joten halusin puutarhaani rivin herkkiä, sydämen muotoisia lamppuja johdattamaan minua valoon ja iloon.

Istutin viime keväänä kaksi valkoista taimea, Dicentra Spectabilis, sillä vaikka mammallani oli talon sisääntulossa iso pehko punaista särkynyttä sydäntä, minun värini oli nyt valkoinen.

Valossa nauran ja näen kaksi pyykkinarua, joissa sydämet roikkuvat kuivumassa. Niin somaa! Niin valoisaa, että unohdan, mihin ne oli tarkoitus istuttaa, mutta onneksi se paikka ei niille sopinutkaan. Sitten muistan, että Ilonan kirjassa 112 ruutuikkunaa oli kuva valkoisista särkyneistä sydämistä:

"Särkynyt sydän kantaa huolen, murheen ja pyyhkii kyyneleen. Se särkee oman sydämensä kukkiessaan vain suojellakseen särkymiseltä sinun sydäntäsi."

Elämä on kuitenkin usein proosallista arkea ja puutarhuria vaanii uhka jos toinenkin. Tämän särkyneen sydämen juurelta, joka siis kasvaa eupihalla, löysin eilen mielettömästi keltiäisiä, joten ei kun hommiin. Valittamatta tämä kaunotar kesti onnettomuuden ja tässäkin kuvassa herkkänä hehkuu taustanaan lemmikkien sini ja alapuolellaan palvova valkoinen ritari 'White Touch' -tulppaani.

Minulle ei ole puutarhaa ilman syyshortensiaa, akileijaa, lemmikkiä, pilvikirsikkaa, luumupuuta, köynnöshortensiaa, muscaria, kärhöjä ja valkoista särkynyttä sydäntä. Tämä siis jos kymmenen saa vain valita ja jätin vielä yhden oven auki...Aavistan jo itse, mikä on kymmenes, mutta kukaan teistä ei ikinä sitä voi arvata;-) Odotetaan ensi kevääseen.

Muita puutarhamme kasveja löydät Leena Lumi's Flower Power

Love
Leena Lumi

Punaista särkynyttä sydäntä

SYNTISEN HYVÄ BRITA-KAKKU SATEENKAARENTAA RIIKALTA

Tämä herkullinen ohje sekä kuva ovat Sateenkaarentaa Riikalta. Hänellä sitä tekee aina löytöjä kaikesta kauniista herkkuihin.

Pohja:


125 g voita
1 dl sokeria
2 keltuaista
1,5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 dl maitoa


Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää keltuaiset vaahtoon.
Sekoita jauhot ja leivinjauhe ja lisää vaahtoon vuorotellen maidon kanssa. Levitä taikinasta kaksi kakkupohjaa halkaisijaltaan noin 15cm. Esipaista 175 asteessa noin 10 minuuttia.


Marenki:


2 valkuaista
1,5 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
Noin 1 dl mantelilastuja (ilmankin pärjää)

Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja sekoita sokeri nopeasti joukkoon.
Levitä paistettujen pohjien päälle ja paista 15 minuuttia. Täytä kakku mansikoilla ja kermavaahdolla, vaniljajäätelöllä tai vaniljakreemillä.

Ja sitten vaan nautitaan!

KESÄN GRILLIHERKUT

Suven viimeinen grillauskirja on Tatu Lehtovaaran Kesän grilliherkut (Otava 2012), jossa herkkujen painotus on noin puolet ja kaiken muun asiaan liittyvän osuus se muu. Kirja alkaa grillaamisen perusteista eli suorastaan hiilistä ja siitä ikiaikaisuudesta, mitä hiilillä kypsentäminen pitää sisällään. Grillaaminen on siitä kiintoisaa, että sitä voi harrastaa hyvin yksinkertaisilla menetelmillä tai voi hankkia oikein supergrillin, joka on itsessään jo kuin pienoiskeittiö kaikkine lisätoimintoineen.

Kirjan nimi siis johtaa hieman harhaan, sillä saamme tuhdisti tietoa erilaisista grilleistä, joita ovat mm. puugrillit, kaasugrillit, laavakivigrillit, sähkögrillit, kertakäyttögrillit, kamado-grillit, tandoori ja hibachi. Osa grilleistä näyttää hyvin sisutuksellisilta.


Kaikki grillausvälineet sekä –tekniikat esitellään aina lämpötiloja ja lämpömittareita myöten. Grillaustapojakin on aina suorasta grillaamisesta planking-menetelmään, joka on vanha intiaanien tapa kypsentää kalaa kostutetulla laudalla nuotion tai hiilloksen päällä. Tämä kaunis kuva liittyy grillausalustalla grillaamiseen. Grillaus- tai paistoalusta (hot plate) on grilliin laitettava metallinen tai kivinen levy, jonka päällä ruokaa kypsennetään ja lopuksi esimerkiksi lihat voi nostaa lisäkealustan päällä tirisevinä pöytään.

Hyvin perusteellisesti Tatu Lehtovaara esittelee marinoinnin sekä mausteseokset ja –kastikkeet. Nyt siis myös kuivat mausteseokset tehdään itse, jolloin niitä voi varioida mielensä mukaan. Esimerkkejä löytyy mm. grilli-, BBQ-, teksasilainen- ja rosmariini-sinappimausteseokset. Maustekastikkeet ovat oma lukunsa kuin myös valelu- tai dippauskastikkeet.

Tämän jälkeen pääsemme grillaamaan erilaisia lihoja, joista löytyy ohjeita runsaasti. Kalaa ja kasviksia sekä jälkiruokia valmistuu myös grillaten. Saamme hyvin tarkat ohjeet sekä Jukka Heiskasen kauniit kuvat, joiden avulla aloittelijakin voi löytää grilliruoan maailmaan.

Minä kun en muuta söisi kuin mereneläviä ja kalaa, tarjoan teille nyt Kesän grilliherkuista Grillattua kuhaa folionyytissä:

foliota ja leivinpaperia


150 g voita
2 nippua tuoretta sipulia leikattuna
nippu porkkanaa viipaleina
3 keitettyä kananmunaa paloina
600 g keitettyjä uusia perunoita paloina
1 nippu tilliä leikattuna
1 kg nahatonta kuhafilettä
suolaa
voisulaa


Repäise foliosta ja leivinpaperista 6 isoa palaa. Kuullota sipuleita voissa hetki. Laita foliopalat pöydälle ja leivinpaperit folioiden päälle. Asettele palojen päälle perunoita, porkkanaa, kananmunaa, tilliä. Sivele kuhafileet voisulalla, grillaa nopeasti suoralla lämmöllä vain toiselta puolelta ja nosta fileet perunoiden päälle. Kääntele foliot avonaisiksi ’veneiksi’ ja nosta sipuli-voisulaa kalojen päälle. Sulje nyytit ja nosta suoralle lämmölle grilliin kypsymään, kalat kypsyvät noin 5-6 minuutissa.


Grillauskausi on nyt parhaimmillaan, joten tässä oiva kirja vaikka vasta-alkajalle tai tee-se-itse –henkilölle, joka haluaa valmistaa grillinsä itse, sillä siihenkin Lehtovaara tarjoaa ohjeet.

Leena Lumissa Tatu Lehtovaaralta on aiemmin ilmestynyt Sienet ja sieniherkut, joka oli keittiömestarimme yhteistyö sieniguru Mauri Korhosen kanssa.

Muut lukemani ruokakirjat löydät täältä

Lehtosinilatva - hunajakukka, jolla saat nopeasti nurmikon kukkaniityksi...

Lehtosinilatva ei suostu kameralleni, ei uudelle, ei vanhalle, joten yksikään kuva ei kerro syvintä upeutta tästä ihanasti hunajalle tuoksuvasta kukasta.

Ostin monta vuotta sitten Viherlandiasta kymmenen taimea tätä kasvia sekä valkoisena että sinisenä. Vähempikin olisi riittänyt, mutta kun oli kokonainen koulu tulossa tutustumaan puutarhaamme ja lehtoomme, niin nousi tarve saada vähän jotain uutta...Tuo vähän on jälkeenpäin naurattanut, sillä nyt tätä Suomessa myös luonnonvaraisena elävää kasvia on meillä mielettömästi.

Minusta sininen on sinisempi kuin kuvista käy ilmi. Oma suosikkini on tietenkin valkoinen ja se saakin olla kolmas kasvi kuupuutarhaani valkoisen lupiinin ja valkoisen akileijan seuraan. Tämä on muuten sitten ensimmäinen kerta, kun tätä kasvia siirrän, sillä se on levinnyt kaikkialle, mutta juuri oikeisiin kohtiin, eli linturinteen rytteikköön ja puiden, myös synkkien havujen alle.

 Näitä helppoja, koko sydänsuven kukkivia kasveja en ole kastellut kuin istutuskeväänä kauan sitten.

Etsiytyy mielellään kosteaan maahan ja puolivarjoon, mutta selviää myös kuivemmalla ja auringossa. Pölyttäjien suosikkikukkia.

Lehtokuusama viihtyy siellä missä lehtosinilatvakin ja samoin tekee...

lehmus ja...

linnunherne.

Kesä 2016 ja menossa on nurmikot kukkaniityiksi projekti, jossa lehtosinilatva on mitä tehokkain apulainen. Saattoi muuten olla, että aloitin kymmenellä sinisellä ja kymenellä valkoisella, mutta se kannatti, sillä nyt tätä ihastusta on ziljoona.

Meidän etupiha kukkii nyt siis tällaisena ja muutama viikko sitten näin

Terveisiä Leena Lumin puutarhasta

Kullerot - kauniita ja vaatimattomia sydänsuven ilahduttajia

Kullerot, Tróllius europaéus, ovat kauniita ja vaatimattomia, Suomessa luonnonvaraisena eläviä kosteikkojen kasveja. En ole oikein yhtään keltaisen värin ystävä, mutta siitäkin huolimatta meillä on keltainen polku ison kalliomme murheenkryynissä, jossa toisella puolella keltakurjenmiekkoja, kulleroita, rantakukkaa ja kuunliljoja. Toisella puolella on päivänliljoja, kulleroita sekä kuunliljoja.

Ikimärkä kasvisaarekkeemme on niin kostea, että esimerkiksi siniset iirikset eivät siinä pärjää, mikä on kokeiltu. Kullerot oikein nauttivat, tosin kasvavat reippaasti vartta, mutta sitten nojautuvat keltakurjenmiekkoihin, toiseen luonnonvaraiseen kosteikon keltaiseen kukkijaan.

Takana olevassa lintujen altaassa on riittänyt vettä koko suven. Sanomattakin on selvää, että keltaisen polun kasveja ei ole ikinä tarvinnut kastella. Ja kuunliljat kasvavat hyvin suuriksi.

Kallion vasemmassa reunassa on valtaisa kivi, jota syleilee nyt köynnöshortensia. Tämä kuva on vuodelta 2010 ja nyt kivi alkaa olla jo aika hyvin hortensian syleilyssä.

Iltamyöhällä keltaisella polulla on vilskettä:

Yllättävää kyllä, näin kosteassa viihtyvät myös metsäkurjenpolvet, joita 'vanha kansa' kutsuu juhannuskukiksi. Lena Andersonin kirjassa Maijan aakkoset (Weilin&Göös 1984, suomennos Hannele Huovi) kuitenkin kerrotaan, että metsäkurjenpolvi nimenomaan viihtyy kosteikoissa: "Metsän salaisuus/ puiden holvi/ kosteikossa metsäkurjenpolvi!/ Juhannustaikoja/ keijujen töitä/ valvon valoisia öitä."

Kulleroista äiti muistaa aina kertoa, miten Karjalassa niitä kasvoi kesäkuussa 'kaikki paikat keltaisenaan'. Noin kuukausi sitten kirjoitin teille, että 'kulleroita odotellessa minä...' ja tässä niitä nyt sitten on.

Näitä keltaisia aurinkoja ihastellessa jäämme odottamaan keltaista iiristä eli keltakurjenmiekkoja, joita tosin menen tänään kuvaamaan muualle, mutta meillä suuret puut varjostavat juuri kurjenmiekkojen puolelta, joten saamme kukinnan vasta noin viikon päästä, mutta tässä alkupalat:

Muita puutarhamme kasveja löydät lisää Leena Lumi's Flower Power

Love
Leena Lumi

Kulleroita juhannuksen jälkeen, kesäkuun lopulla 2015, jolloin on ollut aika kylmää ja paljon sateita. Köynnöshortensia kivellä on puolivarjossa ja kukat ovat vielä nupullaan.

Kesäkullerot peilaavat itseään kalliomme lintulammikosta.

Nyt kun alkusuvi 2017 on ollut sekä kylmää että sateista, juhannuksena kullerot kukkivat runsaasti, mutta eivät ollenkaan meillä vielä esim. iirikset tai juhannusruusut.

Tässä kesäkulleroa ja niittykulleroa.

Kaikki näyttää minusta kiveä ja kalliota vastaan jännemmältä. Kukatkin.

Takana suuren kallion porras.

Kallion päädyssä olevalla kivellä köynnöshortensia vasta aloittelee kukintojaan samoin keltakurjenmiekat.

USKOTTUNI

Sinä vuonna maailman keskipiste olimme minä ja Annie. Ympärillä tapahtui kaikenlaista, kaikki minulle yhtä herttaisen yhdentekevää. Saksassa tuli Hitlerissä valtakunnankansleri ja natsipuolueesta ainoa puolue. Brecht ja Einstein pakenivat ja Dachaun leiriä rakennettiin. Lapsi kuvittelee sinisilmäisesti olevansa suojassa historialta.

Hélène Grémillonin esikoisteos Uskottuni (Le Confident, Otava 2012, suomennos Anna-Maija Viitanen) vie meidät rakkauden, valheiden ja suuren rikoksen verkossa sekä N:n kylään että myös Pariisiin, jossa tapahtumien historiallisina kulisseina toimivat sekä toinen maailmansota että vuosi 1975. Äitinsä kuoleman jälkeen kustannustoimittaja Camille Werner alkaa saada tiistaikirjeitä vailla allekirjoitusta. Kirjeet on kirjoitettu hienolle paperille ja ne kantavat muassaan sekä savua että jotain sanoiksi kuvaamatonta…unta, muistoa, puuta, mennyttä maailmaa. Jossain usvassa istuu nuori tyttö maalaamassa taloa, L’Escalieria, jonne on juuri muuttanut nuoripari herra ja rouva M. Hyvin varakas pariskunta. Ellei tytön maalaaminen olisi kiinnostanut rouvaa niin, että hän kutsui tytön sisälle teelle, tätä tarinaa ei olisi syntynyt, mutta me näemme, miten rouva, Elizabeth, kumartuu kaatamaan teetä ja kuulemme, miten hän kiinnostuneena kyselee tytön, Annien maalaamisesta. ’Rikkaat tykkäävät taiteilijoista’ kävi toteen ja kohta Annie jo maalasi talon sisällä, omassa ateljeessaan, ’seinättömässä huoneessa’. Toinen maailmansota tekee tuloaan, mutta kaksi naista viihtyy sisällä puiston plataanien todistaessa mykkinä ystävyyden muuttumista suureksi tragediaksi, jonka syrjästäkatsojana tarinaa kertoo Camillelle vuosien päästä Louis, mies joka rakasti Annieta. Camille, uskottu vasten tahtoaan.

Kirjan tyylikkyys on ranskalaista: menneisyyden kirjeet ja Camillen nykyisyys, valon ja varjon leikki, historiallinen perspektiivi kontrastinaan kahden naisen tragedia, uskallus kertoa kaikki, miten se oli, samalla kun auringon kajo osuu seinän krusifiksiin ja toisaalla yrittää läpäistä tiukasti ikkunan eteen iltapäivällä vedetyt verhot, joiden takana… ja sitten toinen uskottu, ei enää Camille, vaan joku muu:

Olen aina ollut sitä mieltä, että salaisuuden on mentävä hautaan haltijansa mukana. Varmaan te nyt ajattelette, että petän omat vakaumukseni puhumalla teille, mutta teille minun on kerrottava kaikki.

Grémillonin kirjan myrkky on erään hyvin rakastuneen naisen kyvyttömyys tulla raskaaksi, tahaton lapsettomuus. Se voi olla kuin hulluus, joka leviää vereen tuhoten raivollaan kaiken, mihin tämä onneton koskee. Lopulta nainen seisoo piilossaan vihaa vuotaen katsellen miten

…hän opetti sinulle, mitä tehdä häntä odottaessasi, kun hän pyysi sinua käymään pitkäksesi vuoteelle ja nostamaan helmasi…tarttui sormiisi…asetti ne siihen tiettyyn paikkaan häpyhuulten väliin….kuiskasi mitä sinun piti tehdä…sinä hieroit paikkaa…aina vain nopeammin…ja sitten…

Kirjan intensiteetti on niin vahva, että välillä unohtaa hengittää. On kuin lukisi laatutrilleriä, jota ei laske käsistään ennen kuin viimeinen sana on juotu. Saksalaisten Pariisin miehitys jää väistämättä vähemmälle huomiolle kuin rakkauden, vihan ja valheiden kiihkeä kulku. Se vaeltaa kaduilla, väijyy puiden takana, kurkkii ikkunoista, maalaa rakkauden vihaksi. Vain tuoksut julistavat enää totuutta. Ja valo. Camille, katso valoon!

Kaikki oli kristallinkirkasta, rumaa mutta kristallinkirkasta.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Luru  Sanna Erja  Elma Ilona Susa Omppu Rachelle Karoliina  ja Hanna

*****

femmes je vous aime 

ANDRËI MAKINE: IKUISEN RAKKAUDEN KOSKETUKSIA

Prologi

Unohdusta minulle ei ole luvassa koskaan. Näen aina miehen, joka katsoo naista istumassa lumisella penkillä: Hän on enemmän kuin muisto.

Toinenkaan kuva ei jätä minua rauhaan: Siinä rakastunut mies on laittanut lumikelloja maljakkoon, jossa ne virkistyvät upeaksi kimpuksi. Nainen saapuu Leningradista, painaa kasvonsa kukkien syliin, sulkee silmänsä: ”Nämä tuoksuvat talvelta”, hän sanoo. ”Mehän tutustuimme joulukuussa, eikö niin…” Nainen on samana päivänä tavannut kaupungissa miehen, josta tulee myöhemmin hänen aviopuolisonsa. Silti:

Sinä yönä rakastelussamme on epätavallista hellyyttä, aivan kuin olisimme tavanneet hyvin pitkän eron jälkeen. Ja olisimme sen aikana ikääntyneet ja kärsineet paljon.

Andrëi Makine romaani Ikuisen rakkauden kosketuksia (Le Livre des breves amours éternelles, suomennos Anniki Suni) on järkyttävän kaunis kirja toisiaan syleilevistä rakkauksista totalitarismin Neuvostoliitossa ’60 ja ’80–lukujen vaihteessa. Teos on savun ja lumen tuoksua kantavia kertomuksia, joita yhdistää Dmitri Ress, mies jota myös Runoilijaksi kutsutaan. Mies, jonka elämästä viisitoista vuotta on mennyt vankileireillä ja koko elämä rakastaen kaunista naista, joka nousee virka-autosta ja katoaa sisään erään hienon talon ovesta jättäen jälkeensä hajuvetensä haihtuvan kirpeyden…jättäen vain sen miehelle, jota rakasti kerran ja joka nyt kulkee hampaattomana ja kuin vanhuksena kadun varjoissa surullisessa hymyssään muisto…

…muisto marraskuisista päivistä, ensimmäisistä lumihiutaleista leijumassa värittömässä ilmassa joka tuoksuu palavalta puulta, huumaavan raikkaasta viileydestä joka kertoo uuden elämän alkamisesta, lupaa aivan toisenlaista maailmaa.

Sanomattakin on selvää, että olemme kirjassa Neuvostoliiton vainottujen toisinajattelijoiden seurassa, mutta heissähän olen elänyt koko elämäni. Slaavitar minussa on itkenyt Solženitsynin Vankileirien saaristossa ja Ensimmäisessä piirissä, olen lukenut Nadežda Mandelstamin muistelmat Ihmisen toivo, väliin en ole jättänyt kirjaakaan, joka ei kertoisi Isä Aurinkoisen uutterasta toiminnasta hallita ja määrätä kaikesta elämän ja kuoleman ruhtinaana, useimmiten kuoleman. Romantikko minussa luki Pasternakin Tohtori Živagoa niin että monta kirjoitusta on julkaistu nimimerkillä Lara ja unissani vieläkin…Sitten lensi Bolšoin perhonen ja sallin unohdusten lumihiutaleiden kevyesti viilentää ja armahtaa. Lopulta kuin armon sinettinä kaikkein kaunein, ei historian kieltäminen, vaan hellä unohdus: Ikuisen rakkauden kosketuksia.

Näen miten kyynikot ja realistit hymyilevät ja romantikot sekä unohduksen lähteestä juoneet nyökyttelevät, kun kirjoitan muistiin:

Ainoa tosi oppijärjestelmä…että rakastetaan toisiamme.

Rakkautta alkaa kaivata tosissaan, kun elää valtiossa, jossa Brežnev kohottaa kulmakarvansa kuin kysyäkseen: ”Ukonilma? Onko politbyroo antanut luvan?” Sitä alkaa haluta rakkautta enemmän kuin mitään muuta. Siitä tulee huumetta, jossa poliittinen ilmapiiri vain saa lisäämään kierroksia ja lemmiskelytiheyttä.

Vapaiden rakastavaisten asema vertautui irtolaisiin, varkaisiin ja toisinajattelijoihin. Mikä ei tavallaan ollutkaan väärin: rakkaus on olemukseltaan kumouksellista. Totalitarismi, jopa siinä laimeassa muodossa jonka meidän sukupolvemme tunsi, pelkäsi että kaksi syleilevää ihmistä saattaisi välttyä valvonnalta. Hotellihuoneesta tuli vaarallinen paikka: totalitaarisen maailman lait menettivät arvokkuutensa nautinnossa, jota kaksi ihmistä antoi toisilleen viimeisen puoluekokouksen päätöksistä piittaamatta.

Tässä se taas tuli, se yksi tapa selviytyä. Sen lisäksi, että on syöty paleltuneita perunoita ja pilaantunutta kalaa, on aina käytetty huumoria, mitä uskomattomimmissa tilanteissa. Makisella se vain vilahtaa, sillä hänen kirjansa on kirjoitettu kynällä, joka on kastettu hellyyden musteeseen, jossa vaelletaan lakkaamatta kaivatun vierellä omenatarhassa, missä lumenvalkoiset oksat jatkuvat äärettömiin. Äärettömiin siksi, että neuvostojärjestelmän syvin pyrkimys olivat jättiläissaavutukset ja propagandalle valjastettiin jopa hedelmätarhat välittämättä niiden tuottamattomuudesta: Edes pölyttäjät eivät kestäneet kilometrien lentomatkoja!

Ikuisen rakkauden kosketuksia on kuitenkin ennen kaikkea ihmisraunio Dmitri Ressin tarina, hänen joka otti kaiken syykseen pelastaakseen rakastettunsa. Nainen pelasti nahkansa ja avioitui systeemin kanssa, mutta varjoista häntä rakastaa edelleenkin Dmitri, Runoilija, jolle nainen oli kaunein ja ainoa. Ress ei ole kuitenkaan säälittävä, sillä hänestä on enempään:

Ress hymyilee, vetää henkeä ja siihen hengähdykseen sekoittuu lumisen joen raikkautta ja jonkin rantamökin tulisijan savunhajua. Ja kirpeä hajuveden tuoksahdus…

Kirjan minäkertojaksi katson Andrëin, joka kovan lastenkotilapsuuden jälkeen kokee Neuvostoliitossa myös lyhyitä, keveitä, omenankukan ja lumen tuoksuisia rakkauden hetkiä, hetkiä jolloin valo värjää tunnit, kulta sävyttyy meripihkaan, Tšaikovskia… Kauniit tarinat pitävät toisistaan hellästi kiinni, sama luminen joki virtaa niiden lävitse. Niitä yhdistää myös tuttu savun tuoksu kuin myös uskomaton kynän jälki, jolle en heti kauneudessa vertaista muista. Nainen joka oli nähnyt Leninin virtaa Rakastavaisiin yötuulessa, Eedenin vangit vaeltavat loputtomassa omenankukkatarhassa ja Ress saa olla Runoilija, joka auttoi Jumalaa rakastamaan.

Rakkaudesta kauniiseen kieleen polvistun Makinen edessä, mutta myös suomentaja Annikki Sunin, sillä Ikuisen rakkauden kosketuksista muistan ystäväni, Rilken runojen suomentajan, Eve Rehnin lauseen: "Upeaa tekstiä ei käännetä, se eletään!" Ja totisesti: Tämä on eletty!

Epilogi

Iäkäs pariskunta Mustanmeren rannalla. Valkoisen armeijan upseeri ja hänen vaimonsa. Tsaarin hovien kuiske. Rakastavaiset yötuulessa. Viimeinen linnake Krimillä…

”Muistatko”, hän kysyi vanerikatoksen alla, ”päivän jolloin vihdoinkin löysin sinut Krimillä? Oli talvi, aurinkoa tulviva jääkylmä päivä, ja me olimme kuolla nälkään…Mutta sinä löysit hylätystä viinitarhasta kaksi rypäleterttua, viimeiset jotka olivat pelastuneet linnuilta ja ihmisiltä. Ne olivat kuivettuneita mutta taivaallisen makeita, kuin valonjyviä. Me söimme ja jatkoimme matkaa…”

*****

Tämän lumotun kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena  Anna Elina  Sara/P.S.Rakastan kirjoja ja Susa

LUMOAVAA JUHANNUSTA SINULLE KERA KAIKEN, MITÄ IKINÄ KEKSITKÄÄN KAIVATA!

Toivotan sinulle lumoavaa juhannusta kera kaiken, mitä ikinä keksitkään kaivata

Minulle juhannus on nauttimista sydänsuvesta ja voimien keräämistä tulevien viikkojen tulemisiin ja menemisiin. R. grillaa innokkaana, syömme ulkona sataa tai paistaa, nukumme pitkästi ja vähän, ihan vain vähän kuhkimme puutarhassa, jossa on nyt menossa tämä, joka EI ole suviruusu:

Minulle ei ole kesää ilman tätä maailman parasta suvibiisiä, joten ole hyvä:

Ville Valo & Natalia Avelon Summer Wine 

Love
Leena Lumi

PS. Put full screen on! I just love this song and...♥

PPS. Ja juhannusbonuksena Saran Kirjankansirunot!

VAARALLINEN JUHANNUS?

On juhannusviikko ja tehokkuusmittarini näyttää nollaa. Olen herännyt kello kuusi aamulla eli minulle se on yötä. Ollut liesussa. Käynyt passikuvassa ja todennut, että jälleen 'ne' onnistuivat ottamaan minusta kuvan, jossa näytän sarjamurhaaja Aileen Wuornosilta. Hän on siis se suomalaissukuinen murhaaja, joka teloitettiin vuonna 2002 Yhdysvalloissa. Viimeksi revin passikuvat kolmesti ja 'pojat' kehoittivat minua menemään studiokuvaan, tänään ajattelin, että 'yksi lysti'. Vaarallinen ajatus, sillä minä en ikinä, ikinä sano tai ajattele mistään, että 'yksi lysti'. Eikä voi sanoa, että 'yksi lysti', jos näyttää Aileen Wuornosilta yli kahden tunnin kampaajalla istumisen jälkeen...

Tein tänään myös viikon ruokaostokset. Kun olin tyhjentänyt kaikki kassit, lähdin kuvaamaan Jonnalle. Jo siellä tuntui oudolta. Katsoin kylpypaljun pohjaa, sitä reikää siellä, mistä vesi lasketaan pois ja aivan tunsin, miten Kivipäiväkirjojen Daisyn sielu nousi sieltä paljun nielusta ja asettui minuun. Arvasin jo kirjaa lukiessa, että Daisy ei saa rauhaa ennen kuin hän löytää jonkun johon asettua. Nyt hän on minussa! Daisy vei minulta tänään tarmon tarjota vielä yksi grillauskirja, tehdä teille upea juhannuskuvakollaasi ja tarmon olla oma ylitse tulviva virtani. Olen maannut sängyllä ja tuijottanut kattoa ja miettinyt, että 'yksi lysti'. Toisaalta muistan kuin neonvärillä yliviivattuna sen puhelun, jossa sisareni sanoi menevänsä muistitutkimukseen! Pikkusiskoni, joka on ikänsä tehnyt vaativia ristisanatehtäviä, oppinut uusia kieliä, eikä ikinä, ikinä unohtanut mitään...

Olen lukenut kahtena iltana sudenhetkeen kiintoisaa kirjaa, jolla olisin teidät voinut yllättää, mutta yhtäkkiä minulta ei tule siitä kirjasta yhtään sanaa. Sain vaarallisen aavistuksen, että ihmisellä on elinaikanaan vain tietty kiintiö sanoja ja nyt ne on käytetty! Perhe ei ole ikinä voittanut minua yhdessäkään sanapelissä, mutta nyt olisin helppo saalis...He eivät onneksi tiedä sitä. Paitsi, jos nykyisyyteni on myös tulevaisuuteni: Kaikki pitkät joulupyhät viettäisin sitten sanapelien häviäjättärenä. Jos tämä on enne vaarallisesta juhannuksesta, ei voi tietää mitä tapahtuu...aukeaako valkolehdokki, poiminko huumaavan juhannuskimppuni, hääräänkö R:n apuna, kun hän grillaa, saanko hänet nauramaan kuten aamulla, että sai paahtoleipänsä väärään kurkkuun, joka olisi Christien dekkarissa voinut olla vaikka tukehduttamismurha. Mitä minä hänelle sanoin? En muista siitä mitään. Kohta hän tulee kotiin ja tekee ehkä diagnoosin, mittaa kuumeen ja keittää kaakaota. Minun piti sanoa teille jotain tärkeää, mutta en millään muista mitä se oli. Muistan vain kaiken, mitä Daisy sanoi ja ajatteli ja siinä oli sitä lumisorbettia...

Daisy Lumisorbetti eikun Aileen...ei, ei,ei...siis:

Leena Lumi