ANDRËI MAKINE: IKUISEN RAKKAUDEN KOSKETUKSIA

Prologi

Unohdusta minulle ei ole luvassa koskaan. Näen aina miehen, joka katsoo naista istumassa lumisella penkillä: Hän on enemmän kuin muisto.

Toinenkaan kuva ei jätä minua rauhaan: Siinä rakastunut mies on laittanut lumikelloja maljakkoon, jossa ne virkistyvät upeaksi kimpuksi. Nainen saapuu Leningradista, painaa kasvonsa kukkien syliin, sulkee silmänsä: ”Nämä tuoksuvat talvelta”, hän sanoo. ”Mehän tutustuimme joulukuussa, eikö niin…” Nainen on samana päivänä tavannut kaupungissa miehen, josta tulee myöhemmin hänen aviopuolisonsa. Silti:

Sinä yönä rakastelussamme on epätavallista hellyyttä, aivan kuin olisimme tavanneet hyvin pitkän eron jälkeen. Ja olisimme sen aikana ikääntyneet ja kärsineet paljon.

Andrëi Makine romaani Ikuisen rakkauden kosketuksia (Le Livre des breves amours éternelles, suomennos Anniki Suni) on järkyttävän kaunis kirja toisiaan syleilevistä rakkauksista totalitarismin Neuvostoliitossa ’60 ja ’80–lukujen vaihteessa. Teos on savun ja lumen tuoksua kantavia kertomuksia, joita yhdistää Dmitri Ress, mies jota myös Runoilijaksi kutsutaan. Mies, jonka elämästä viisitoista vuotta on mennyt vankileireillä ja koko elämä rakastaen kaunista naista, joka nousee virka-autosta ja katoaa sisään erään hienon talon ovesta jättäen jälkeensä hajuvetensä haihtuvan kirpeyden…jättäen vain sen miehelle, jota rakasti kerran ja joka nyt kulkee hampaattomana ja kuin vanhuksena kadun varjoissa surullisessa hymyssään muisto…

…muisto marraskuisista päivistä, ensimmäisistä lumihiutaleista leijumassa värittömässä ilmassa joka tuoksuu palavalta puulta, huumaavan raikkaasta viileydestä joka kertoo uuden elämän alkamisesta, lupaa aivan toisenlaista maailmaa.

Sanomattakin on selvää, että olemme kirjassa Neuvostoliiton vainottujen toisinajattelijoiden seurassa, mutta heissähän olen elänyt koko elämäni. Slaavitar minussa on itkenyt Solženitsynin Vankileirien saaristossa ja Ensimmäisessä piirissä, olen lukenut Nadežda Mandelstamin muistelmat Ihmisen toivo, väliin en ole jättänyt kirjaakaan, joka ei kertoisi Isä Aurinkoisen uutterasta toiminnasta hallita ja määrätä kaikesta elämän ja kuoleman ruhtinaana, useimmiten kuoleman. Romantikko minussa luki Pasternakin Tohtori Živagoa niin että monta kirjoitusta on julkaistu nimimerkillä Lara ja unissani vieläkin…Sitten lensi Bolšoin perhonen ja sallin unohdusten lumihiutaleiden kevyesti viilentää ja armahtaa. Lopulta kuin armon sinettinä kaikkein kaunein, ei historian kieltäminen, vaan hellä unohdus: Ikuisen rakkauden kosketuksia.

Näen miten kyynikot ja realistit hymyilevät ja romantikot sekä unohduksen lähteestä juoneet nyökyttelevät, kun kirjoitan muistiin:

Ainoa tosi oppijärjestelmä…että rakastetaan toisiamme.

Rakkautta alkaa kaivata tosissaan, kun elää valtiossa, jossa Brežnev kohottaa kulmakarvansa kuin kysyäkseen: ”Ukonilma? Onko politbyroo antanut luvan?” Sitä alkaa haluta rakkautta enemmän kuin mitään muuta. Siitä tulee huumetta, jossa poliittinen ilmapiiri vain saa lisäämään kierroksia ja lemmiskelytiheyttä.

Vapaiden rakastavaisten asema vertautui irtolaisiin, varkaisiin ja toisinajattelijoihin. Mikä ei tavallaan ollutkaan väärin: rakkaus on olemukseltaan kumouksellista. Totalitarismi, jopa siinä laimeassa muodossa jonka meidän sukupolvemme tunsi, pelkäsi että kaksi syleilevää ihmistä saattaisi välttyä valvonnalta. Hotellihuoneesta tuli vaarallinen paikka: totalitaarisen maailman lait menettivät arvokkuutensa nautinnossa, jota kaksi ihmistä antoi toisilleen viimeisen puoluekokouksen päätöksistä piittaamatta.

Tässä se taas tuli, se yksi tapa selviytyä. Sen lisäksi, että on syöty paleltuneita perunoita ja pilaantunutta kalaa, on aina käytetty huumoria, mitä uskomattomimmissa tilanteissa. Makisella se vain vilahtaa, sillä hänen kirjansa on kirjoitettu kynällä, joka on kastettu hellyyden musteeseen, jossa vaelletaan lakkaamatta kaivatun vierellä omenatarhassa, missä lumenvalkoiset oksat jatkuvat äärettömiin. Äärettömiin siksi, että neuvostojärjestelmän syvin pyrkimys olivat jättiläissaavutukset ja propagandalle valjastettiin jopa hedelmätarhat välittämättä niiden tuottamattomuudesta: Edes pölyttäjät eivät kestäneet kilometrien lentomatkoja!

Ikuisen rakkauden kosketuksia on kuitenkin ennen kaikkea ihmisraunio Dmitri Ressin tarina, hänen joka otti kaiken syykseen pelastaakseen rakastettunsa. Nainen pelasti nahkansa ja avioitui systeemin kanssa, mutta varjoista häntä rakastaa edelleenkin Dmitri, Runoilija, jolle nainen oli kaunein ja ainoa. Ress ei ole kuitenkaan säälittävä, sillä hänestä on enempään:

Ress hymyilee, vetää henkeä ja siihen hengähdykseen sekoittuu lumisen joen raikkautta ja jonkin rantamökin tulisijan savunhajua. Ja kirpeä hajuveden tuoksahdus…

Kirjan minäkertojaksi katson Andrëin, joka kovan lastenkotilapsuuden jälkeen kokee Neuvostoliitossa myös lyhyitä, keveitä, omenankukan ja lumen tuoksuisia rakkauden hetkiä, hetkiä jolloin valo värjää tunnit, kulta sävyttyy meripihkaan, Tšaikovskia… Kauniit tarinat pitävät toisistaan hellästi kiinni, sama luminen joki virtaa niiden lävitse. Niitä yhdistää myös tuttu savun tuoksu kuin myös uskomaton kynän jälki, jolle en heti kauneudessa vertaista muista. Nainen joka oli nähnyt Leninin virtaa Rakastavaisiin yötuulessa, Eedenin vangit vaeltavat loputtomassa omenankukkatarhassa ja Ress saa olla Runoilija, joka auttoi Jumalaa rakastamaan.

Rakkaudesta kauniiseen kieleen polvistun Makinen edessä, mutta myös suomentaja Annikki Sunin, sillä Ikuisen rakkauden kosketuksista muistan ystäväni, Rilken runojen suomentajan, Eve Rehnin lauseen: "Upeaa tekstiä ei käännetä, se eletään!" Ja totisesti: Tämä on eletty!

Epilogi

Iäkäs pariskunta Mustanmeren rannalla. Valkoisen armeijan upseeri ja hänen vaimonsa. Tsaarin hovien kuiske. Rakastavaiset yötuulessa. Viimeinen linnake Krimillä…

”Muistatko”, hän kysyi vanerikatoksen alla, ”päivän jolloin vihdoinkin löysin sinut Krimillä? Oli talvi, aurinkoa tulviva jääkylmä päivä, ja me olimme kuolla nälkään…Mutta sinä löysit hylätystä viinitarhasta kaksi rypäleterttua, viimeiset jotka olivat pelastuneet linnuilta ja ihmisiltä. Ne olivat kuivettuneita mutta taivaallisen makeita, kuin valonjyviä. Me söimme ja jatkoimme matkaa…”

*****

Tämän lumotun kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena  Anna Elina  Sara/P.S.Rakastan kirjoja ja Susa