MELANKOLIAN HUONEET - ALAKULO, AHDISTUS JA APATIA SISÄLLÄMME

Nyt hyvää yötä. Selkäytimessä kuohuva kloraali unettaa niin, etten pysty kirjoittamaan pidempään mutta en myöskään lopettamaan – olen kuin ilolintu loistavanpunaisine silmineni ja pehmeine untuvatakkeineni – ilolintu syöksymässä ihanaan pensaaseen – ajattele jos se olisi totta – ah – mutta se on säädytöntä.

Näin kirjoitti vuonna 1928 Virginia Woolf kirjeessään Vita Sackville-Westille, jonka kanssa hänellä oli rakkaussuhde. Woolf nukkui bromin, veronaalin ja kloraalin avulla, mutta unettavan vaikutuksen sijasta kloraali saattoi suurina annoksina aiheuttaa euforiaa, jota kirjailija on saattanut jopa hakea löytääkseen tien hämmästyttävälle kirjoitustyylilleen, missä lineaarinen kerronta rikotaan assosiatiivisella ajatusketjulla unenomaiseksi kieleksi. Woolf onnistui tässä täydellisesti, sillä niin moni on hänen kielensä onnellinen vanki!

Luovuus lunastetaan melankolialla! Tämä on oma tiivistykseni yhdessä lauseessa, luettuani Karin Johannissonin teoksen Melankolian huoneet – Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme (Atena 2012, suomennos Ulla Lempinen). Olen vaeltanut lävitse jokaisen melankolian huoneen ja samalla viivähtänyt melankolian rikkaassa historiassa. Olen tavannut Rouva Bovaryn, Rainer Maria Rilken, Thomas Mannin, Sigmund Freudin, Søren Kierkegaardin, Sylvia Plathin, Charles Darwinin, Goethen Wertherin, Jean-Paul Sartren, Oscar Wilden, Marcel Proustin, Friedrich Nietzschen ja Kafkan, jonka päiväkirjassa lukee näinkin: ”Tuntuu siltä kuin olisin kiveä, olen kuin oma hautakiveni.” Olen tavannut vieläkin enemmän heitä, joista me kaikki olemme kuulleet, sillä kuinka ollakaan, vaikka kuinka tuntisi olevansa oma hautakivensä, melankolikot ovat olleet suunnattoman luovia ja kuuluisia henkilöitä ja heistä kaikki eivät suinkaan päätyneet itsemurhaan. Kirja tuokin hyvin ja monin esimerkein esille, mikä ero on masennuksella ja melankolialla ja miten eri aikakausina melankoliaan on suhtauduttu. Yhteenvetona voisi karkeasti todeta, että kautta aikain melankolia on ollut yläluokan etuoikeus, johon alemmilla luokilla ei katsottu olevan tarvittavaa herkkyyttä. Romantiikan melankolia myös herätti henkiin uudenlaisen taiteilijaidentiteetin, jonka innoittamana Kierkegaard toteaa: ”Meidän aikakaudellamme melankolikko edustaa ylevyyttä, jota jokainen halajaa.” Nietzsche puolestaan totesi, että ’kaikki saksalainen johti melankoliaan.’ Niin tai näin, Melankolian huoneet on elämysmatka lievästä alakulosta lentäviin yliherkkyyden tunnetiloihin ja jossain välissä antavat menetyksen, apatian, ruokaongelmien, ulkopuolisuuden ja unettomuuden majakat omia hätämerkkejään, mutta kaiken yllä, aivan kaiken yllä leijuu suuri herkkyys sekä salatuista huoneista kumpuava voimallinen luovuus.

Olisi niin onnellista nyt kertoa, että melankolia on aina ollut sukupuoleen katsomatta samoin arvotettua, mutta näinhän se ei tietenkään ole ollut, vaan naisen melankolia on vuosisadasta toiseen kokenut hieman eri kohtelua kuin miesten. Teoksessaan Naisellisuuden harhat Betty Friedan nimesi naisten melankolian ’ongelmaksi vailla nimeä’. Nykyisin myös naiset saavat masennusdiagnoosin kaksi kertaa useammin kuin miehet. Kuten arvata saattaa kaiken takana ovat ne odotukset, joiden mukaan naisen on kautta aikain odotettu käyttäytyvän. Eihän siitä ole kauaakaan aikaa, kun mustasukkainen aviomies sai vielä vaimonsa suljettua mielisairaalaan, vain ilmoittamalla vaimonsa hulluksi! Näin rankaisi myös säveltäjä Madetoja runoilijavaimoaan Onervaa tämän rakastetun, Eino Leinon kuoltua.

Naisen viha ja kaikkinainen ahmiminen on myös aina ollut kauhisteltua. Sylvia Plathia vaivasi epämääräinen vihan tunne. Ympäristö piti häntä itsekeskeisenä. Hän itse kirjoitti: ”Hotkin miehiä kuin ilmaa.” Kaikki tunnetut naismelankolikot ovat ylittäneet naisille määritellyt naisen rajansa ja ovat saaneet osaksensa paheksuntaa. Heille jäi kuitenkin kaikille kultainen kortti kuolemaan itsemurhan kautta, mutta melankolia ei kuitenkaan ole sairaus, jonka viimeinen ovi olisi kuolema. Toiset sukupuoleen katsomatta ovat näin valinneet, mutta yhtä monet eivät.

On helppo nähdä melankolia tunneperäisenä herkkyystilana, hyperestesiana, yliherkkyytenä, joka saa henkilön näkemään kaiken lävitse. Lävitse näkeminen voi saada kaiken näyttämään absurdilta, toisten puheet kuolettavan tylsiltä ja elämän vain harmaana jonona tylsiä päiviä, joista ainoa pelastus on uni ja luominen.

Melankolian huoneet kirjassa vaellamme huoneesta huoneeseen vaikuttuen siitä, millä perinpohjaisella kiinnostavuudella lääketieteen kulttuurihistoriaan erikoistunut professori Johannisson meitä kuljettaa. Hän juoksuttaa eteemme kuuluisuuden toisensa jälkeen ja myös heidän saavutuksiaan samalla kun melankolia tulee varmasti saamaan oman määreensä, jossa ylittyvät luonnontieteen ja humanismin rajat ennen kokemattomalla vahvuudella. Lukiessani kirjaa, nautin niin suuresti, että on helppo yhtyä Dagens Nyheterin lausumaan tästä kirjasta: ”Parasta lääkettä masennukseen.” Tämän jälkeen ymmärrän paremmin muita, mutta ennen kaikkea itseäni. Nyt vihdoinkin tajuan olevani suorastaan elitistinen, kun en jaksa lähteä kaiken maailman kissanristiäisiin! Melankolikot ovat aina olleet neroja välttämään liian vilkasta sosiaalista elämää, jonka he ovat kokeneet rasittavana ja tylsänä.

Koska huoneiden nimet ovat niin kauniit, en voi olla kertomatta, että tässä kirjassa sinä käyt melankoliassa, joka on menetys, saavut acediaan, oppiaksesi välinpitämättömyydestä, minä odotan sinua sensibiliteetissä näyttääkseni herkkyyteni, mutta joudun paljastamaan myös taipumukseni ikävystymiseen, jolloin astumme huoneeseen, jonka kaunis nimi on ennui. Ennui tulee ranskan verbistä s`ennuyer, pitkästyä. Ennui on erityisesti nuorten, eliitin ja miesten tunne. Täällä tapaamme kuuluisat dandyt, jotka ’rakentavat ulkopuolisuutensa eliitin himotuimpien tunnusmerkkien pohjalle ja luovuttavat samalla niille statusta ja makua, ja siksi heitä jumaloidaan salongeissa.’ Tämä on huone, jossa luetaan Oscar Wilden Dorian Grayta. Muistaen unettomuutemme jatkamme matkaa Insomniaan, jossa kohtaamme kauhun. Sudenhetki vaivaa täällä niin meitä kuin Woolfia. Nyt törmäämme myös ’tainnutuksiin’ eli lääkkeisiin. Bromi vaihtuu opiaatteihin ja lopulta barbituraatteihin. Hauska nyanssi on saada kuulla, että kun saksalaiset keksivät barbituraatit, koko lääkeryhmä nimettiin erään kemistin tyttöystävän, Barbaran, mukaan. Ovi uuteen on raollaan kuin kutsuen meitä fuugaan, pakenemiseen, jossa koemme ’sairaalloista vieraiden maiden tarkastelun kaipuuta’. Nykypäivä nimeää sairautemme dissosiatiiviseksi pakkovaellukseksi. Se on normaaliuden rajat ylittävää päämärätöntä matkustelua tai äkillistä kotoapakenemiskohtausta. Tässä sairaudessa on se lykky mukana, että muut eivät tätä helposti huomaa, vaan toiminta näyttää normaalilta. Äärimmillään tämä käsite on esitetty Thomas Mannin novellissa Kuolema Venetsiassa, jossa päähenkilö jahtaa kauneutta itse elämän korvikkeeksi.

Innoissamme suunnitelmistamme ryhtyä päämäärättömiksi vaeltajiksi, jätämme avaamatta oven neurositeettiin, jossa olisimme kohdanneet ahdistuksen. Se ei nyt kuulu matkaohjelmaamme. Sen sijaan olemme väistämättä astumassa fatigueen ja olemaan kasvokkain väsymyksen kanssa. Tinkimätön kauneuden ja vaihtelun jahtaaminen on uuvuttanut meidät ja matkaseuramme, Gustav von Aschenbachin, Kuolema Venetsiassa, päähenkilön. Itse asiassa juuri Gustav avaa oven anomiaan, jossa eksyneisyyden tunne valtaa meidät. Tunnemme olevamme väsyneitä olemaan oma itsemme, fatigue d`être soi, jolloin olemme tyypillisiä markkinatalousyhteiskunnan uhreja, alati tyytymättömiä uuden menestyksen, näkymisen ja kuluttamisen käynnissä pitäjiä.

Kaikki huoneet käytyäni tunnen yllättäen virkistyneeni. Kirjan kansi ei kovin hyvin kuvaa teoksen taiteellista yläviivastoa, ei sen melkein neljää sataa viitettä kuin ei myöskään niitä teoksia, joita kirjassa on lainattu Mannin Taikavuoresta Sartren Inhoon. Melankolian huoneet on haaste mielenterveyshoidolle, joka niin mielellään diagnosoi ihmisiä, lääkitsee heitä, sen sijaan, että sallisi melankolikon vapaasti vaeltaa omissa huoneissaan löytämässä niitä aarteita, joita hänen luova mielensä suorastaan ylitulvii. Suosittelen tätä herättävää kirjaa kaikille heille, jotka nyt luulevat olevansa kyllästyneitä elämään ja itseensä. Ja etenkin kaikille heille, jotka unissaan vaeltavat sumuisilla nummilla etsien nummikanervien tuoksussa jotain kaipaamaansa.

…ja hiljaisina rauhallisina tunteina ennen aamunnousua, silloin minä menin hänen luokseen ja syöksyin kuin liekki hänen raajojensa läpi, pakotin…


…pakotin hänet kaipaamaan. Sen minä ainakin osaan, pakottaa hänet kaipaamaan. Mutta minä en osaa selittää hänelle, mitä hän kaipaa, sillä sitä en tiedä itsekään.

*****

Osallistun tällä kirjalla Nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen.