USKOTTUNI

Sinä vuonna maailman keskipiste olimme minä ja Annie. Ympärillä tapahtui kaikenlaista, kaikki minulle yhtä herttaisen yhdentekevää. Saksassa tuli Hitlerissä valtakunnankansleri ja natsipuolueesta ainoa puolue. Brecht ja Einstein pakenivat ja Dachaun leiriä rakennettiin. Lapsi kuvittelee sinisilmäisesti olevansa suojassa historialta.

Hélène Grémillonin esikoisteos Uskottuni (Le Confident, Otava 2012, suomennos Anna-Maija Viitanen) vie meidät rakkauden, valheiden ja suuren rikoksen verkossa sekä N:n kylään että myös Pariisiin, jossa tapahtumien historiallisina kulisseina toimivat sekä toinen maailmansota että vuosi 1975. Äitinsä kuoleman jälkeen kustannustoimittaja Camille Werner alkaa saada tiistaikirjeitä vailla allekirjoitusta. Kirjeet on kirjoitettu hienolle paperille ja ne kantavat muassaan sekä savua että jotain sanoiksi kuvaamatonta…unta, muistoa, puuta, mennyttä maailmaa. Jossain usvassa istuu nuori tyttö maalaamassa taloa, L’Escalieria, jonne on juuri muuttanut nuoripari herra ja rouva M. Hyvin varakas pariskunta. Ellei tytön maalaaminen olisi kiinnostanut rouvaa niin, että hän kutsui tytön sisälle teelle, tätä tarinaa ei olisi syntynyt, mutta me näemme, miten rouva, Elizabeth, kumartuu kaatamaan teetä ja kuulemme, miten hän kiinnostuneena kyselee tytön, Annien maalaamisesta. ’Rikkaat tykkäävät taiteilijoista’ kävi toteen ja kohta Annie jo maalasi talon sisällä, omassa ateljeessaan, ’seinättömässä huoneessa’. Toinen maailmansota tekee tuloaan, mutta kaksi naista viihtyy sisällä puiston plataanien todistaessa mykkinä ystävyyden muuttumista suureksi tragediaksi, jonka syrjästäkatsojana tarinaa kertoo Camillelle vuosien päästä Louis, mies joka rakasti Annieta. Camille, uskottu vasten tahtoaan.

Kirjan tyylikkyys on ranskalaista: menneisyyden kirjeet ja Camillen nykyisyys, valon ja varjon leikki, historiallinen perspektiivi kontrastinaan kahden naisen tragedia, uskallus kertoa kaikki, miten se oli, samalla kun auringon kajo osuu seinän krusifiksiin ja toisaalla yrittää läpäistä tiukasti ikkunan eteen iltapäivällä vedetyt verhot, joiden takana… ja sitten toinen uskottu, ei enää Camille, vaan joku muu:

Olen aina ollut sitä mieltä, että salaisuuden on mentävä hautaan haltijansa mukana. Varmaan te nyt ajattelette, että petän omat vakaumukseni puhumalla teille, mutta teille minun on kerrottava kaikki.

Grémillonin kirjan myrkky on erään hyvin rakastuneen naisen kyvyttömyys tulla raskaaksi, tahaton lapsettomuus. Se voi olla kuin hulluus, joka leviää vereen tuhoten raivollaan kaiken, mihin tämä onneton koskee. Lopulta nainen seisoo piilossaan vihaa vuotaen katsellen miten

…hän opetti sinulle, mitä tehdä häntä odottaessasi, kun hän pyysi sinua käymään pitkäksesi vuoteelle ja nostamaan helmasi…tarttui sormiisi…asetti ne siihen tiettyyn paikkaan häpyhuulten väliin….kuiskasi mitä sinun piti tehdä…sinä hieroit paikkaa…aina vain nopeammin…ja sitten…

Kirjan intensiteetti on niin vahva, että välillä unohtaa hengittää. On kuin lukisi laatutrilleriä, jota ei laske käsistään ennen kuin viimeinen sana on juotu. Saksalaisten Pariisin miehitys jää väistämättä vähemmälle huomiolle kuin rakkauden, vihan ja valheiden kiihkeä kulku. Se vaeltaa kaduilla, väijyy puiden takana, kurkkii ikkunoista, maalaa rakkauden vihaksi. Vain tuoksut julistavat enää totuutta. Ja valo. Camille, katso valoon!

Kaikki oli kristallinkirkasta, rumaa mutta kristallinkirkasta.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Luru  Sanna Erja  Elma Ilona Susa Omppu Rachelle Karoliina  ja Hanna

*****

femmes je vous aime