Knut Flytlie: Vitamiinit

Otaksuttavasti me kaikki arvostamme kovasti terveyttämme ja haluamme tehdä sen hyväksi kohtuullisuuden rajoissa paljonkin. Minulle eräs intohimoaihe on ollut jo ihan teinistä vitamiinit ja hivenaineet. Mitä enemmän olen niistä lukenut, sen enemmän olen alkanut tajuta, että vaikka söisi miten terveellisesti, tulee aikoja, jolloin tuntuu kuin mikään ei riittäisi. Tai sitten ravinto on liian köyhtynyttä. Tai meillä on tietämättämme imeytymisongelmia. Tai stressi on vain niin kova, että lisäravinteita tarvitaan. Olen jo aikoja sitten omaksunut amerikkalaisten lääkärien vitamiini- ja kivennäisainesuositukset  ja olen toiminut itse omalla kohdallani niiden pohjalta. Tosin elämässäni on tullut kerran tosi paikka, jossa tästä kaikesta tiedosta on ollut hyötyä omalle lapselleni. Kuopuksemme oli niin allerginen teini-ikään asti, että ravinnosta olivat pois miltei kaikki kasvuun ja kehitykseen vaikuttavat ravintoaineet. Minäpä tartuin härkää sarvista ja aloin antaa tyttärellemme lisäravinteita omien kokemusteni ja lukemani pohjalta. Kun tyttärelle sitten kerran tehtiin kaikki vitamiini- ja kivennäisainemääritykset, luvut olivat optimaaliset. Ja mikä parasta, lapsi kasvoi ja kehittyi normaalisti, vaikka oli helpompi kertoa, mitä hän sai syödä, kuin luetella niitä sataa asiaa, jotka olivat hänelle vahingoksi. Voitte siis olla varmoja, että nyt liikun kotikentälläni ja tosimielellä.

Norjalaisen yleislääketieteen erikoislääkäri Knut Flytlien teos Vitamiinit (Nye Vitaminrevolusjonen, Tammi 2013, suomennos Kirsi Kokkonen) teki räjäyttävän vaikutuksen, sillä vaikka olen aina tiennyt, että voimme paljon ehkäistä ja jopa osin parantaa itseämme nauttimalla vitamiineja ja kivennäisaineita optimaalisesti, en ole käsittänyt, miltä kaikelta todella voimme välttyä näin tekemällä. Ja sitten se tieto, että mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle. Mistä sitten tiedämme, mikä meille sopisi? Mitä pitäisi syödä ja kuinka paljon? Knut Flytlie on opiskellut myös vaihtoehtoista lääketiedettä, joten hänellä on vastaus kaikkeen.  Heti Vitamiinit kirjan alussa kehotetaan selvittämään autovertauksella, olemmeko Ladoja vai peräti Roll-Royceja. Kyseessä on tietenkin geneettinen perimämme ja muut elintapamme.  Tätä varten kirjassa on helppo testi, joka määrittää mihin asteikon kohtaan kuulumme eli kumpaa autotyyppiä edustat. Kaikki toimenpiteet määräytyvät sitten sen mukaan eli heti tarjotaan mitä vähintään pitää päivässä ottaa ravinnon lisäksi. Minulle esim. tuli vastaus, että ’ota 1 g C-vitamiinia ja 2 kalaöljykapselia päivittäin. Ota talvella lisäksi raudaton monivitamiinitabletti ja 30 g Q10:tä, mikäli olet yli 40–vuotias.’  Nyt en sitten ollut Flytlien kanssa ihan samoilla aalloilla ja se johtuukin siitä, että minä seuraan amerikkalaisia suosituksia ja hän ei. Hän aliarvostaa D:tä ja minä ehkä yliarvostan. Ja listalta puuttuu myös kalsium. Muuten meillä ei tullut mitään erimielisyyttä koko kirjan aikana, vaan Flytlie sai jopa lisättyä minulle vielä yhden tabletin lisää eli otan tästä lähtien kromia joka päivä sateenkaaren tuolle puolen yhden tabletin päivässä.

Haluan nyt tässä painottaa, että kirjassa on jokaisen vitamiinin ja kivennäisaineen kohdalla mainittu myös, mistä ruuasta niitä saa, mutta lukiessa alkaa tajuta, että niin monet asiat vaikuttavat siihen, että terveellisinkään ravinto ei usein riitä. Kirjassa on siitä monta potilastarinaa, jotka ovat todella vaikuttavia.  Hurjin on tarina 26 potilaasta, joita uhkasi amputaatio. Tietyn hoidon jälkeen kävi ilmi, että vain kahdelle tarvitsee tehdä tämä rankka toimenpide. On siis jokaisen oma asia, jos haluaa uskoa, että ravinnosta saa kaiken ja että se myös riittää ja imeytyy. Tätä uskomusta kannattaisi hiukan tarkemmin miettiä etenkin jos olet uupunut, ruokahaluton, liikut vaikeasti, on ehkä nivelrikkoa ja hiukset ovat hyvin heikot ja niitä ehkä myös lähtee paljon. Etenkin tämän asian kanssa kannattaa pysähtyä, jos on ikäihminen, sillä vuodet jo itsessään ovat riski, jolloin erilaisten lisäravinteiden tarve kasvaa monista syistä.

Flytlie toivoo myös kiinnitettävän huomiota veriryhmän mukaiseen ravintoon eli siis jos veriryhmäsi on vaikka A, tarvitsee sinun välttää joitain ravintoaineita, kun taas O-veriryhmän omaavalla on omat riskiruokansa. Myös elimistön happo-emästasapaino on tärkeä ja siihen voi itse vaikuttaa.

Otetaan nyt tarkkailuun vaikka luiden haurastuminen. Siihenhän meillä yleensä suositellaan D:tä ja kalsiumia. Tästä vain puuttuu nyt yksi tärkeä tekijä eli magnesium. Sillä:

Jos sinulta puuttuu magnesiumia, osteoklastit (luita hajottavat solut) alkavat ’nakertaa’ luita vapauttaakseen magnesiumia, ja tällöin vapautuu myös kalsiumia, joten vereen tulee liikaa kalsiumia. Näin luuaines menettää sekä magnesiumia että kalsiumia, ja luut haurastuvat.

Keskimäärin ruokavaliomme sisältää vain noin 50 prosenttia suositellusta magnesium-määrästä.

Luiden haurastumisesta kärsiville suosittelen tämän vuoksi magnesiumia joka päivä ja kalsiumia joka toinen päivä, jotta näiden kahden kivennäisaineen herkkä tasapaino ei häiriintyisi.

Jos tiedät elimistöösi kertyneen happoa, sinun tulee ottaa magnesiumia. Kirjassa on helppo testi, miten tämän asian voi itse mitata.

Magnesium vaikuttaa kirjan loppuaiheissakin kovin tärkeältä, sillä kun pääsemme verisuonten kalkkeutumisiin, tulee käyttää magnesiumia ja lisäksi E:tä, Q10:tä, omega-3-rasvahappoa ja…

Ihan tosielämästä haluan tuoda tähän nyt erään vanhan tätini, joka kärsii vaikeasta osteoporoosista. Hän itse ihmettelee eniten, sillä hän on aloittanut koko elämänsä jokaisen päivän kalanmaksaöljyllä, kaurapuurolla ja maidolla. Hän on juonut maitoa myös ruualla eli ei ole ollenkaan oppinut nauttimaan viineistä, on syönyt paljon kalaa ja juustoja sekä kasviksia eikä ole ikinä tupakoinut. On pitänyt kahta puutarhaa eli huvilalla ja omakotitalossa. Nyt hänellä on uhkana selkärangan pettäminen. Tässä voimme miettiä sitten sitä ns. terveellistä ruokavaliota. E:n kohtalo on järkyttänyt minut suunniltani.

Myös ns. terveysravintopuoli voi pettää. Olkaapa tarkkana, mitä magnesiumia syötte, sillä jos tuotteessa lukee magnesiumoksidi, se on yhdiste, jota joskus käytetään puhtaan magnesiumin sijasta. Todellisuudessa se on ulostuslääke eikä edes auta magnesiumin puutokseen, vakuuttaa Flytlie.

.

Aikamme vitsaukseen eli rintasyöpään, näyttää E-vitamiinilla olevan syöpää estävä vaikutus:

Tutkimukset osoittavat, että E-vitamiinin ja seleenin samanaikainen puutos kohottaa kymmenkertaiseksi riskin sairastua rintasyöpään ja moniin muihin syöpiin.

Itse en käytä enää monivitamiinitabletteja niiden alhaisten pitoisuuksien vuoksi. Suomesta ei siis saa riittävän vahvoja monivitamiinilisiä. Sen sijaan käytän yhtä valmistetta, joka tuli minulle tarpeeseen liian lukemisen kautta ja on tarkoitettu silmille. Siinä on A:ta, E:tä, sinkkiä ja seleeniä vahvasti etenkin jos ottaa suositellut kaksi tablettia päivässä.

Flytlien kirjan loppuosa on omistettu erilaisille sairauksille ja miten niitä voisi hoitaa ensin vaikkapa terveellisellä ravinnolla ja mikäli se ei riitä mainitaan ne lisäravinteet, joista voi olla apua. Annokset on määritelty niin, että niistä ei tule sivuvaikutuksia. Elleivät lisäravinteet tehoa neljän-kahdeksan viikon aikana, Flytlie kehottaa hakeutumaan lääkäriin. Sairaudet, joihin voimme itse vahvasti vaikuttaa ovat mm. allergia, diabetes, herpes, hiivatulehdus, kohonnut kolestrolitaso, ihottuma, verenpaine, masennus tai alakulo, migreeni, munuais- ja sappikivet, osteoporoosi, reuma, stressi…

Ihan kirjan lopussa Knut Flytlie kertoo omasta elämästään ja miten hän jo lapsena ihmetteli isoäitinsä haurautta ja sai tästä lisäintoa lähteä alalle, joka häntä kiinnosti. Minäkin tässä yhtenä päivänä ihmettelin lenkkini varrella erään vanhan rouvan kokoon painunutta olemusta ja koska olemme vuosien varrelta naapurituttuja, kyselin vointia ja samaan hengenvetoon, että mitä vitamiineja hän nauttii kotiruuan lisäksi. Rouva vastasi, että ei hänelle ole terveyskeskuksesta eikä edes kotisairaanhoidosta kehotettu mitään vitamiineja syömään, ei edes kalkkia tai D:tä…Että silleen.

Ai niin, unohdinko kertoa: Jos minä olisin sinä, en jättäisi tätä kirjaa lukematta.

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Katja Kettu: Piippuhylly

Minne mie jäinkään kun olin lukenut Kätilön? Mie jäin maate tunturikihokkeihin ja revonhäntiin syötyäni lumikarpaloita, juotuani lumikyyhkyjen unta. Sitte mie kuulin valaiden laulun ja meren kutsun. On aika palata Kuolleen Miehen vuonolle, istua kalliolle, keinua merikoirien haukussa, revontulten tuoksussa, antautua Pietari Kutilan piipputarinoille.

Katja Ketun Piippuhylly (WSOY 2013) on novellikokoelma, tarinaa kertovien piippujen ketju, joka vie meidät takaisin Pohjoisen jäämeren rannoille, Vikasilmän maisemiin, kohtalonsa tulitähtiin ja vähän muuhunkin. Pietari kerää meren tuomia piippuja rannoilta hyllylleen alkaen samalla kirjata lahjaksi tyttärelleen niiden kertomia tarinoita:

Nämä ovat kertomuksia alkumerestä ja tulikuumasta hiekasta. Fosforinhohtoisista kaloista, siitä kuinka ihmisen rakkaus voi olla yhtä ehdotonta kuin lapinkoiran lempi. Näissä tarinoissa kuljetaan Afrikan orjalaivoissa, Rion faveloissa, Volgan mutkassa Tsheremissien mailla ja vallankumousta edeltäneessä Pietarissa, Berliinin Kristalliyössä.

Nämä tarinat ovat merestä nostettu arkku, jossa levän, ruosteen ja simpukoitten seasta saattaa löytyä vääntynyt kultakääty tai lääkepulloon sinetöity jäähyväiskirje.

Valkokanervainen juuripahkapiippu vie meidät ’30-luvun Berliiniin ja kristalliyöhön. Tapaamme jälleen Fritz ja Johann Angelhurstin heidän juutalaisten ystäviensä Wanhojen Penkkijen Puodin avajaisissa. Halpa maissipiippu kertoo tarinan Grishasta, joka ei ole yhtään vähempi kuin Nikolai II:n hovia piinannut Rasputin, Jumalan houkka. Mies joka yllytti syntiin, jotta voitaisiin katua ja Grishan alttiina oppilaina Pietarin saleissa, bakkanaaleissa ovat myös Marissa ja Anna:

Se oli lihan ja himon riemua. Kuljimme päihtyneinä Nevan rantoja, ulvoimme juopumustamme. Joskus jahtasimme puolipäivän naisia kepein ja saatoimme heidät satimeen. Pakotimme heidät paljastamaan läpensä ja ruoskimme heitä niin kauan että he tunnustivat pienimmätkin syntinsä. Sitten vaivuimme mistään välittämättä rantatörmälle ja annoimme Grishan työntyä Annaan ja sen jälkeen minuun. On kuin meille olisi opetettu suloista soittoa ja tanssia, mutta kun aloimme oppia, emme enää voineetkaan lopettaa.

Halvan maissipiipun tarina on ehkä kiehtovin ja ainakin jos on Romanov-harrastaja, kuten itse olen. Tietyt faktat olivat ihan paikoillaan aina Felix ja Irina Jusupovia myöten, mutta kohtalo tarttuu Rasputinin surmanyöhön ja kirjoittaa historian uusiksi…

Kolmetoista tarinaa, kuin kolmetoista hohtavaa kalaa kiiman, kaipuun ja toiveiden verkossa. Kohtaamme Aune Näkkälän, kauppias Björnen, Aleksei Ignatenkon…piiput vievät meitä likemmä Vikasilmää, välillä berberin siitinluusta tehty piippu hautaa lukijan hiekkaan, heittää kohta taas Salmijärven Sanghain neekerinaiseen, Hiekkanaiseen, jonka reisiä Palonaama muistelee luupiippua pidellessään.

Kuten Kätilössä niin myös Piippuhyllyssä ovat miehet tamman astujia, naiset kovia kokevia, väliin mahlaa valuvia, helmoja nostelevia, ohimennen otettuja, mutta ehdottomasti selviytyjiä. Kätilön rankka tummuus korvautuu Piippuhyllyssä ajoittain miltei kesäteatterimaisella farssilla. Aune Näkkälän katumus Mulukukka novellissa on sekä liikuttavaa, että tarinaa sitovaa, sillä kohtaamme Vikasilmän. Kätilön kuva alkaa selkiytyä, sillä melkein piippu kuin piippu avaa Ketun aiempaa romaania. Miksi Vikasilmästä tuli mikä hän oli?  Ja saako Aune sovitettua? Kuka kylvettää hänet viimeisen kerran? Mulukukka vai tyär?

Piippuhyllyn laatu on Ketun tavaramerkkiä: rohkea, mitään kaihtamaton kieli, uudissanojen rikkaus, jokainen novelleista yllättää ja samalla avaa Kätilön alkulähteitä, sitä, mistä kaikki alkoi. Kohtalo on edelleen sokea ja sohii minne sattuu, mutta koiranruusu ja mäkimeirami tuoksuvat, tähdet putoilevat kallioille ja meri…

Emmie ennää mihkään mene. Tähän mie jään.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Helmi-Maaria  Sanna/Luettua  Opuscolo ja Elma Ilona

Leonid Tsypkin: Kesä Baden-Badenissa

…ja yöllä, kun Fedja oli tullut hyvittelemään Anna Grigorjevnaa ja he olivat lähteneet uimaan, vastavirta alkoi painaa Fedjaa sivuun, niin että hän tunsi tosissaan hukkuvansa. Anna Grigorjevna yritti auttaa häntä milloin uimalla eteenpäin taakseen vilkuillen ja kääntymällä sitten ja kutsuen häntä seuraamaan, milloin palaamalla lähelle, aivan kiinni, katsoen häntä silmiin ja ojentaen hänelle molemmat kätensä, melkein kannatellen häntä, milloin sukeltaen syvälle vihreään aaltoon yrittäen säikäyttää hänet katoamisellaan – mutta virta vain painoi painamistaan, armotta ja nopeasti, ja hän melkein antoi myöten – vesi löi yhä kiivaammassa tahdissa hänen päänsä yli ja…

Leonid Tsypkinin kirja Kesä Baden-Badenissa (Leto v Badene, Tammi 2003, suomennos Marja-Leena Mikkola) on värisyttävimpiä kirjoja, mitä olen ikinä lukenut.  Kirjan kauneus on uniromaanin suloutta, joka vie toiseen aikaan, toiseen tajuntaan monien sivujen mittaisilla virkkeillä, joita vain ajatusviivat katkovat mielen jatkaessa kulkuaan kun venäjänjuutalainen lääkäri ja tiedemies Tsypkin täysin yliluonnollisella eläytymiskyvyllä kertoo omasta matkastaan Moskovasta Lenigradiin samalla kuvastaen kuin peilistä Fjodor ja Anna Dostojevskin matkaa Baden-Badeniin kesällä 1867.

Kirjan johdanto on kultaa ja sen on kirjoittanut Susan Sontag ja suomentanut Vappu Orlov.  Kuten kirjahelmille tahtoo tapahtua, ne katoavat jonnekin, mutta kohtalo voi löytää ne. Tämän takia maailma on täynnä meitä, jotka viihdymme matkoillamme paremmin antikvariaateissa kuin missään muualla. Minä pengoin Dublinin antikvariaateissa näkemättä koko kaupunkia, mutta Sontag tekikin saman Lontoon Charing Cross Roadilla erään nuhjuisen kirjakaupan edessä pöyhien nuhjuisten taskukirjojen hinkaloa…kuin vain löytääkseen kirjan, jonka hän katsoo kuuluvan koko viime vuosisadan fiktiivisen kerronnan kauneimpien, mieltäylentävimpien ja omaperäisimpien saavutusten joukkoon.

Miksi kirja ei ole saanut suurempaa levitystä? Miksi kirjailija ei elinaikanaan nähnyt yhtäkään sivua kaunokirjallisesta tuotannostaan painettuna? Miksi kirja on niin vaikuttava, että sen luettuaan näkee kaiken kuin toisin? Linnut lentävät väärinpäin, taivas on erisininen, lumi kuin Fontankan ja Moikan rantakaduilla ja helle kuin Baden-Badenin Lichtentaler Alleella? Siksi että. Tapahtui kaikki. Mitään ei tapahtunut.

Mikään ei ole keksittyä. Kaikki on keksittyä. (Sontag)

Jos rakastaa Dostojevskia kuten minä, sinä tai venäjänjuutalainen Tsypkin, miten voi selvitä siitä, että tietää:

Ahdistavaan kysymykseen Dostojevskin antisemitismistä ei lopultakaan löydy selitystä. Kirjailijasta on”kummallista”, että Dostojevski, ”ei ole löytänyt ensimmäistäkään sanaa suojellakseen tai puolustaakseen tuhansia vuosia vainottua kansaa, eivätkä juutalaiset hänen mielestään olleet edes kansa vaan jokin heimo, ja tuohon ’heimoon’ kuuluin minä, ja lukemattomat ystäväni ja tuttavani, joiden kanssa olemme pohtineet Venäjän kirjallisuuden ongelmia.” Tämä ei kuitenkaan ollut estänyt juutalaisia rakastamasta Dostojevskia. Miten se oli selitettävissä? (Sontag)

…Goethen ja Schillerin ihailua Saksassa harrastivat ennen muuta juutalaiset, aina siihen saakka kun Saksa alkoi tehdä selvää juutalaisistaan. Rakkaus Dostojevskiin on kirjallisuuden rakkautta. (Sontag)

Kirja osui minuun monellaan, sillä Baden-Baden on sattumalta minulle muistojen kaupunki, Venäjän kirjallisuus on ollut minulle aina enemmän kuin tekemistäni kirjajutuista voisi päätellä, juutalaisuus on koskettanut ja koskettaa ja nyt kun luin tämän kirjan, jaksan ihmetellä, että Venäjällä, maailmalla on ollut kanttia jättää kuin huomiotta Tsypkin, joka elämänsä aikana kirjoitti tekstejään pöytälaatikkoon säilyttääkseen omanarvontuntonsa, jota loukattiin useastikin ja etenkin sen jälkeen kun hänen poikansa Mihail vaimoineen sai maastamuuttoluvan Yhdysvaltoihin.  Tsypkiniltä vaimoineen muuttolupa evättiin iäksi ja 15. maaliskuuta 1982 hänet irtisanottiin työstään tutkimusinstituutissa. Samana päivänä hän sai puhelun pojaltaan Mihaililta, että Kesä Baden-Badenissa kirjan ensimmäinen osa oli julkaistu New Yorkissa ilmestyvässä Novaja Gazetassa 13. maaliskuuta. Lauantaina 20. maaliskuuta, 56-vuotispäivänään, Leonid Tsypkin menehtyi ehdittyään olla julkaistu kirjailija seitsemän päivän ajan.

Kesä Baden-Badenissa on mitä suurimmassa määrin rakkauskertomus. Avioliittoromaani koskien Dostojevskeja, jotka olivat mitä vaikuttavimmin toisiinsa rakastuneita. Paetessaan velkojiaan ja ahnaita sukulaisiaan Anna Grigorjevnan äidin rahoittamina kylpyläkaupunki Baden-Badeniin, saamme lukea ainutlaatuisia rakastelukuvauksia, jotka vertautuvat uintiin, kohtaamme pariskuntaan ylimielisesti suhtautuvia kuuluisia venäläisiä kirjailijoita, näemme Fedjan pelihimon pauloissa ja yrittämässä näin hankkia pariskunnalle parempia olosuhteita, emme tiedä, itkeäkö vai nauraa, kun Fedja häviää häviämistään ja aina sen jälkeen haluaa ’hyvitellä’ Annaa.  Ja kaiken aikaa hengitämme samaa ilmaa, jota kirjailija Tsypkin saapuessaan Leningradiin ja kohdatessaan lumiset kadut, lyhtyketjut, sumeat ikkunat ja etsiytyessään kuin janoinen kaikkialle sinne, missä Dostojevski oli asunut tai vain liikkunut.

Hämmästyttävintä kirjassa on sen kieli, joka on kuin melkein vain yhtä lausetta, yhtä hengästynyttä ajatusta, intohimoista selityksen etsintää. Vaikka yksikön ensimmäinen ja kolmas persoona vaihtuvat samassa tahdissa junan heilahdusten kanssa, lukija ei kadota mitään, hän on kaiken aikaa vahvasti sekä Baden-Badenissa 1867 kuin Leningradissa 1980.  Erään vastauksen Tsypkin löytää, sillä Dostojevskin koottujen teosten toiseksi viimeisestä osasta löytyy artikkeli, jonka nimi on Juutalaiskysymys ja lopulta selviää, että Dostojevski on sirotellut antisemitismiään Riivaajiin, Muistelmia kuolleesta talosta, Rikokseen ja rangaistukseen kuin myös Karamazovin veljeksiin. Huomion absurdiutta korostaa se, että juutalaisilla kirjallisuuden tutkijoilla on miltei monopoliasema Dostojevskin kirjallisen tuotannon selvittämisessä. Leonid Tsypkin kuitenkin jatkaa matkaansa, sillä rakkaus kirjallisuuteen voi olla kaikki rajat ylittävää:

ylitin sitten Nevskin siitä, missä katu yhtyy aukioon, ja käännyin Vosstanijekadulle, entiselle Znamenskajalle, jota hänkin oli kulkenut monet kerrat, käydessään tapaamassa siellä asuvaa Maikovia tai palatessaan kotiin toimituksesta tai kirjapainosta, jotka kumpikin sijaitsevat Nevskillä, ja lähestyin vähitellen Slivtšanskin taloa, jossa hänkin oli asunut jonkin aikaa…

olin osunut täsmälleen oikeaan paikkaan ja sydämeni suorastaan sykähti ilosta, mutta myös jostakin toisesta, hämärästä tunteesta…

lumihiutaleet pyörivät hitaasti Svetšnyin katulyhtyjen sädekehässä – lähestyin Ligovkaa ja jätin taakseni lumisen kadun, jolla lumituiskut vain kasvattivat kinoksia ja jonka persoonattomista, mykistä taloista kaikkein synkin ja vaitonaisin oli tuo kulmatalo.

*****

Kesä Baden-Badenissa on lukukokemus, jonka jälkeen tuntee olevansa puhdistunut, järkyttynyt ja vahvistunut, hengittää syvempään kuin ennen ja on kiitollinen kirjallisuudelle siitä, mitä se voi kätkeä sisälleen ja tuoda esiin. Leonid Tsypkin ei kirjoittanut laajaa teosta. Mutta hän teki suuren matkan. (Sontag)

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut Maria/Sinisen linnan kirjasto

Herrasmiehet vaikenevat!

Eräs laji olisi pitänyt ajoissa laittaa suojelukohteeksi ja se on herrasmiehet, tuo sukupuuttoon kuoleva laji. Olen niiiin onnellinen, että olen saanut elää aikana, joina heitä vielä on ollut. Toki, toki aina on ollut myös vähemmän herrasmiehiä, mutta heitä katsottiin vähän säälien, heihin ei koskettu edes tikulla, he jäivät aina ilman, mutta he eivät myöskään voineet riekkua julkisuudessa julistamassa omaa paremmuuttaan ja erinomaisuuttaan. Kaikkihan tiesivät, että tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Se tiedetään tänäänkin: Mitä vähemmän tunneälyä, mitä vähemmän munaa ja potenssia, mitä vähemmän mitään älyä, sitä enemmän pitää halveerata niitä, jotka eivät ole ymmärtäneet palvoa tyhjyyttä. Epämies iskee juuri heihin, jotka eivät palvo, jotka eivät jää, joiden silmät aukeavat näkemään, mikä mätäs hän onkaan ja miten vähän annettavaa. Tämän jälkeen seuraa isku ja siltä eivät välty edes kuolleet puolisot elävistä expuolisoista nyt puhumattakaan. 

Mikä ihme meitä naisia oikein vaivaa, kun emme ajoissa näe 'läpi'. Rehvakkaan olemuksen alla piilee itsetuntovaurioinen mies, jolta voit luulla saavasi jotain enemmän, vaan katso tarkemmin, käytä tunneälyäsi ja kierrä kaukaa! Kaikkialla riekkujat ovat pahinta sorttia. Voit olla sataa varma, että he pitävät huolen siitä, että unohdusta ei ole luvassa. Heitähän ei voi unohtaa, hehän ovat niin komeita ja superrakastajia ja älykkäitä ja vain hieman huomionkipeitä, mutta sinähän tiedät totuuden. Muistat miten ilman jäit pullistelijan kanssa. Muistat aamuyöt jolloin valvoit miettien, miten sileät aivot eräillä onkaan, miten kyvytttömiä ja mielikuvitusköyhiä he ovatkaan erotiikan alueella, miten tyhjältä tuntui sekä sängyssä että sen ulkopuolella. Epäherrasmiehistä ei ole viistopallonheittäjiksi. He eivät heitä kuin 'vettä' ja sitäkin äijämäisesti suviaamuna kuistin rapuilta suu vaahdossa paasaten kaikista kuuluisista, joita ovat saaneet tavata, etenkin naisista ja miten hän olikaan saatellut heidät onnen seitsemänteen taivaaseen plaa, plaa, plaa. Sinä, nainen, joka onnettomuudeksi häneen törmäsit, tiedät kuitenkin totuuden ja tajuat, että on aika lähteä sinne, missä uivat tosimiehet, hiljaisten vesien kalat, jotka eivät julista toreilla ja turuilla omaa paremmuuttaan, jotka tuntevat Waltarin mielen, eivätkä vain ole sitä tuntevinaan, jotka muistavat, miten jo Waltari totesi: Herrasmiehet vaikenevat!

Leena Lumi

PS. Ellet tiedä, mistä on kyse, lue tämän päivän Helsingin Sanomat.

Nakkistroganoff - arkiruokaa viimaisiin talvipäiviin

Nyt kun 'kaikki' syövät vain avokadopastaa ja zarzuelaa, vaikka Aki Wahlman valmistaa televisiossa ilta illan jälkeen ruokaa makkarasta ja jauhelihasta, on suorastaan haaste tarjota resepti, jota meillä syödään maaliskuun kylminä viimapäivinä. Se on ruoka, josta pitää myös valkosipulietanoista nauttiva, maailman kuuluisissa ravintoloissa herkutellut mieheni, jonka pituus 180 cm ja paino 73 kiloa vuodesta toiseen ja ilman mitään ruualla kranttuilua. Hän saa nakkistroganoffia syödessään silmiinsä aivan erityisen haikeuden ja poissaolevuuden...Katson hänen verkkokalvojaan tarkemmin ja niistä heijastuu omenapuiden ympäröimä lapsuudenkoti ja siellä koko sisarusparvi pöydän ääressä punaposkisina luistinradalta juuri saapuneina nauttimassa äidin laittamaa hyvää kotiruokaa...

Tehdään tuhti annos perustalviruokaa eli nakkistroganoffia.

1 kg nakkeja (jotain vähän parempia, vaikka Wigrenin herkkunakkeja tms.)
2 keltasipulia
paistamiseen voita
3-4 rkl vehnäjauhoja
noin 5 dl vettä
1 tl rouhittua mustapippuria
maun mukaan ketsuppia
3 maustekurkkua
(1-2 dl kuohukermaa)

Paloittele nakit ja kuoritut sipulit. Kuullota sipulia hetki pannulla rasvassa ja lisää sitten nakit. Ruskista kevyesti. Ripottele sekaan jauhot ja anna vähän saada väriä. Kaada sekaan (kiehuvaa) vettä ja sekoita tasaiseksi. Mausta pippurilla ja ketsupilla. Anna kastikkeen muhia noin kymmenisen minuuttia.

Kuutioi maustekurkut ja sekoita kastikkeeseen. Tarkista maku ja pyöristä halutessasi kermalla. Tarjoa keitettyjen kokoperunoiden ja vaikka punajuuripiparjuurisalaatin kanssa. Kun teet tämän viikon alussa, pääset viikolla vaikka harrastamaan tuntikausiksi jääaurinkomurtomaahiihtoa ilman ruokastressiä, sillä tästä riittää muutamiin syöntikertoihin. Makutestivoittaja sekalaisella seurakunnalla ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

Onnellisen puutarhurin vuosi

Oletko nähnyt vaaleanpunaisen, valtaisan kukkapilven, joka saa katseen pysähtymään ihmetyksestä? Herkän rusokirsikan uhkeaa kukintaa katsellessa toivoisi asuvansa Japanissa, jossa kirsikan kukinnan aikaan juhlitaan hanamia. Hanami tarkoittaa vapaasti käännettynä kukkien katselemista. Vaikka japanilaiset kirsikat eivät menesty meillä tai eivät ainakaan yllä täällä samanlaiseen loistoon kuin lauhkeammilla kasvuseuduilla, löytyy kukkivien puiden valikoimasta monta sellaista puu- tai pensaslajia ja –lajiketta, jotka ansaitsevat yhtä suurta arvostusta.

Johanna Vireahon tekstittämä ja Sari Tammikarin valokuvin elävöitetty Onnellisen puutarhurin vuosi (WSOY 2013) kuljettaa lukijaa varhaiskeväästä talveen puutarhan innoittamana. Nyt kun kevätahava on kauniiden, ainakin ensivuosinaan arkojen havujen uhkana, tarjoaa Onnellisen puutarhurin vuosi heti alkuun varjostusohjeet. Itse käytän lisäksi monien kartiovalkokuusteni kevätherätykseen myös kastelua huoneenlämpöisellä vedellä roudan sulattamiseksi, että juuret pääsevät imemään kosteutta maasta.  Huhtikuu tuo myös omenapuiden ja ehkä eräiden pensaidenkin leikkuut ja tästä on kirjassa runsaasti ohjetta ja myös leikkauskalenteri, jossa on mainittu kukin kasvi, tämän leikkausajankohta sekä ’erityistä’.  Minulta on usein kysytty kärhöjen leikkuusta, jossa olen ihan noviisi ja sellaisena pysynkin, sillä olen nyt päättänyt tyytyä vain alppikärhöihin, mutta niitä on sitten sitäkin enemmän. Alppikärhöjä ei alasleikata! Muiden kärhöjen kanssa on ihan toisin ja ohjeet löytyvät kirjasta. Niin väärin, että lumikärhö ei menestynyt minulla… Monilla pöydillä ja ikkunalaudoilla, joillain onnellisilla talvipuutarhassa, on jo menossa kovat idätystouhut. Siitä kertoo pikkutarkasti luku Kasvata taimia, jossa on mukana myös kylvökalenteri. Käymme taimistolla, perustamme yrttimaan ja opimme kasvien kasvikumppanit. Kaikki kasvit eivät ole kavereita keskenään ja esimerkiksi punajuuri ei pidä pinaatista eikä purjosta, kun taas viihtyy pensaspavun, sipulien ja vaikka palsternakan kumppanina. Yrttitarha-luvussa on mukava aukeama Kotikokin yrttiystävät, jossa luetellaan yrtit basilikasta timjamiin ja niiden kasvatus sekä käyttö.

Alun sitaatti Japanin kukkivista puista saa meidät suunnittelemaan omia suosikkipuitamme, jotka kukkivat varhain keväällä tai kevätkesällä. Kukkapuita ovat mm. rusokirsikka, ruusuorapihlaja, balkaninhevoskastanja, sirotuomipihlaja ja myös monet luonnonpuumme, kuten pihlajat, tuomet ja lehmukset. Pilvikirsikkaa suositellaan kirjassa pienen pihan lumivalkoiseksi puuksi, mutta tässä kohtaa muistan aina, että juuri näin minulle sanottiin taimitarhalla ja nyt meillä on neljä pilvikirsikkaa, jotka ovat huumaavia kaunottaria niin keväällä kuin syksyllä, mutta kaikkea muuta kuin hillittykasvuisia. Onneksi on iso puutarha…

Luvussa Alppiruusulumoa tunsin outoa kaihoa, sillä tätä kasvia minulla ei ole. Oranssin atsalen 'Mandarin Light' kuvaa katsoessani löysin kuitenkin ääntä nopeammin paikan tälle kaunottarelle, täydellisen puolivarjon ja happamen maan eli aivan eri suunnasta kuin on lehtomme.

Pionien ja ruusujen ystäviä hemmotellaan ja ruusuissa muistetaan myös löytöruusumme, jotka usein nimetään löytäjänsä ja sen paikaan mukaan, mistä löytö on tehty. Löytöruusujen kiehtovuutta lisää usein, että niiden mukana kulkee tarinoita ja usein niitä ei saa kuin kädestä käteen tarjottuna, kuten minä sain ristinummiruusuni puutarhaani kuvaamassa olleelta Arto Rantaselta. Löytöruusuissa on sitä jotakin…ja meillä ristinummiruusu on saanut perheeltä nimen villiruusu.

Hurmaavissa hortensioissa kohtaamme niin monien ihailemat heinäkuulta myöhäiseen syksyyn kukkivat hortensiat. Kuutamohortensia Hydrangea paniculata ’Praecox’ aloittaa jo heinäkuulla samoin kuun lopulla mustilanhortensia Hydrangea paniculata ’Mustila’. Nämä kaksi hortensiaa ovat helpoimmat, sillä ne tyytyvät varsin vähään ja leikkuunkin suhteen ollaan melkein nollalinjalla, sillä kuutamohortensiaa ei leikata ollenkaan ja mustilanhortensiastakin poistetaan ainoastaan edellisvuoden kukkajäänteet keväällä. Sen sijaan syyskesän iltojemme valo, syyshortensia, Hydrangea paniculata ’Grandiflora’ leikataan säännöllisesti ja kirjan mukaan keväällä. Minä ja monet muut tällä Keski-Suomen saarella tosin leikkaamme lokakuulla. Ennen en niin tehnyt ja niinpä suurinsyyshortensia mitä olen ikinä nähnyt jäi kantamaan talven lumikuormaa ja lopulta halkesi. Sahasimme pensaan tapiksi suuresti surren, mutta ihme tapahtui ja nyt se on entistä ehompi. Syyshortensiassa on useimpia lajikkeita ja nyt trendikkäin taitaa olla ’Limelight’, joka puhkeaa kukkaan limen sävyissä. Sisustuskirjoistahan tiedämme, että syyshortensia on sisustuksellisin kukka ikinä.

Onnellisen puutarhurin vuosi on runsastakin runsaampi ja erittäin yksityiskohtainen.  Kaikki käydään läpi kuin kädestä pitäen, joten tämä kirja sopii myös aloittelevalle puutarhurille. Asemointi on lukijaystävällinen: kuvat, teksti ja tietoiskut ovat tietokirjamaisesti oikeilla kohdillaan toisiaan tukien. Toin esiin vain murto-osan tarjonnasta, sillä kirjassa on puutarha kaikellaan.

 Innokkaimmille hortonomeille iloa antaa luku Kerää talteen siemenet ja sipulikukkia istutetaan, tauteja ja tuholaisia torjutaan sekä iloitaan myös puutarhan talvesta. Minulle, vuosikymmeniä isoa puutarhaa pitäneelle, tämä kirja toimi lähinnä muistivinkkinä, sillä olin unohtanut kalkitukset! Toisaalta nyt innostuin oranssista alppiruususta, joten puutarhaelämän rajana on todellakin äärettömyys, sillä ei kevättä ilman uutta kasvivillitystä. En ole kasvimaaihminen, mutta sen sijaan harrastan hedelmäpuita ja marjapensaita ja siinä suhteessa tuli vähän uuttakin, sillä nyt tiedän, miten saisin aikaan rungollisen viinimarjapensaan, jos sen haluaisin. Tarjoan vinkkiä äidilleni, sillä hän huumaantuu aina kaikista runkosyreeneistä ja muista ihmeistä, joita hänellä kiitettävästi onkin.  Tässä monipuolinen puutarhakirja sekä aloittelijalle että kokeneelle konkarille, kasvimaata harrastavalle tai villikukkaniitystä innostuneelle. Jokaiselle löytyy jotakin ja alun asiahakemistosta löytyy helposti juuri itseä kiinnostava puutarha-aihe.

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Jørgen Brekke: Uneton

Jotkin asiat olivat tulleet lähemmäksi, jotkin etääntyneet. Tyttökaverit olivat kaukana, kaukana poissa, mutta kodin vessa, Aku Ankat pytyn vieressä, varpaat lämpimällä laattalattialla aamuisin, sellaiset asiat tuntuivat olevan vieläkin lähellä. Viha oli poissa, mutta äidin käsivarsien hennot ihokarvat, huulien alapuolinen iho joka oli sekä vanha että nuori, epäröinti kesken riidan, äidin halu lopettaa ja nauraa joskus kaikelle – se oli tullut lähemmäksi. Hän saattoi eläytyä pitkään tällaisiin mielikuviin. Narahteluun kenkien alla kun hän lapioi lunta, lähikatuihin, valoon joka vilisi isän näkötestitaulun kirjainten takana, säveliin jotka oli vaikea laulaa puhtaasti…(Julie)

Jørgen Brekken teos Uneton (Drømmeløs, Johnny Kniga 2013, suomennos Päivi Kivelä) on historiallinen laatutrilleri, jossa ovat balanssissa tempo eli ei mitään ärsyttävää actionia, kaksi Trondheimin aikakautta eli 1767 ja 2011, sillä koko jutun alku eli mystinen arkkiveisu lähtee eräästä 1700-luvun trubaduurista, jännitys, jossa ollaan sekä uhrin että murhaajan pään sisällä lukijan kuitenkaan saamatta tietää kuka on mies salanimen ’riitapukari Löfberg’ takana ja kaiken huipuksi poliisityöskentelyn esittely on pidetty kohtuullisissa rajoissa ja siihenkin on saatu psykologista jännitettä monin oivaltavin keinoin. Vastikään aivoleikkauksesta toipunut komisario Odd Singsaker on ärsyttämätön, olematta silti mikään haalea kylpy. Hänen historiallinen vastineensa Trondheimista 1767, poliisimestari Nils Bayer sen sijaan on hyvinkin värikäs persoona, joka unohtaa syömisen, mutta ei ikinä juomista ja jonka vaisto toimii kuin selvännäkijällä, menneisyyden vastine tv-sarjan Columbolle: rähjäinen, hämäävä, terävä, yllättävä, sydän kultaa.

Murhaaja nykyajan Trondheimista on julma ja tavaton. Musiikillisesti ehkä nero, mitään kaihtamaton, mieli täynnä pimeää lapsuudesta asti ja päässä suriseva kärpänen. Lopulta kärpäsiä on kaikkialla, jopa lumisessa Trondheimissa, eikä kukaan tiedä, mistä ne tulevat. Ja kaiken aikaa kaunis soittorasia soittaa melodiaa, joka on surumielinen kehtolaulu, nimetty Kultaiseksi rauhaksi ja alaotsikkona ’Joka yö unet luovat maailman uudelleen.’ Tuntemattoman tekijän laulun mukana kulkee legenda, että laulu saa kenet tahansa nukahtamaan ja ken kuulee laulun vain yhden kerran, niin nukkuu kauniita unia nähden joka yö elämänsä loppuun asti.  Ja meidän murhaajammehan kärsii unettomuudesta…

Vähitellen nämä yöt ja unenpuute muuttaisivat taas hänen ajatuksensa painajaiseksi. Murha ei ollut riittänyt. Väärä nainen, väärä ääni. Hän tarvitsi nuoremman, puhtaamman, taipuisamman. Hän tiesi kenet tarvitsi.

Tölkki oli hänen edessään pöydällä ja hän katseli kahta vaaleanpunaista kalvoa, jotka olivat vajonneet sen pohjalle. Ne näyttivät joiltakin toistaiseksi tuntemattomilta merieläimiltä, syvänmeren koralleilta. Toisinaan tuntui kuin ne liikkuisivat, valmistautuisivat laulamaan…

Kun Elise ja Ivar Edvardsenin 16-vuotias tytär Julie katoaa alkaa epätoivoinen etsintä lumisessa Trondheimissa. Kadonnut on nuori tyttö, tyttö kuin Bellmanin surumielisen hilpeä laulu.

Jørgen Brekke on taitava kirjoittaja. Hän on norjalainen haastaja Camilla Läckbergille, mutta haastaako hän myös Åsa Larssonin? Olen vakavasti kallellani psykologisiin ja historiallisiin dekkareihin. Lukiessani Unetonta koin jotainTulppaanimurhista, mutta osin myös Kirjan kansasta! Viime mainittu ei ole dekkari, mutta kylläkin kahdessa aikatasossa etenevä seikkailua sisältävä huippuromaani. Kun Kirjan kansassa nykyajassa löydetään ikivanha juutalainen kirjoituskokoelma, haggada, jota lähdetään jäljittämään 1800-luvulle. Unettomassa löytyy murhaajalle tärkeä sävelmä, jota lähdetään jäljittämään 1700-luvulle murhaajan henkilöyden selvittämiseksi.

Jørgen Brekke on norjalainen journalisti ja kirjailija, jonka esikoisteos on Armon piiri. Armon piirissä lukija vaeltaa Norjan Bergenissä 1528 ja Richmondin elokuussa 2010. Armon piiri on tuleva suvidekkarini, sillä Brekken tyyli vakuutti minut ja olen onnellisesti hänen historiallisen tyylinsä pohjaimussa.  Unettomassa Brekke vielä lyö lopussa ’pökköä pesään’ kertomalla, että Nils Bayerin viljelemät latinan- ja ranskankielisten sanontojen tausta ovat saaneet innoituksensa ehkä maailman ensimmäisestä rikostarinasta, Maurits Christopher Hansenin pienoisromaanista Mordet på Maskinbygger Roolfsen (1840)!

Lumiluolassa oli pilkkopimeää ja äänetöntä. Kukaan ei enää laulanut, kuului vain yhden ihmisen heikko hengitys.

Hiljaisuudessa hänestä tuntui kuin hän kuulisi oman sydämensä sykkeen.

Minä palellun kuoliaaksi. Sen vuoksi tuntuu niin lämpimältä. Olen lukenut siitä joskus. Unia, harhoja, lämmön tunne.

Niin me lähdemme tästä elämästä. (Julie)


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Norkku ja Kirjasähkökäyrä

*****

Dekkarit Leena Lumissa

'Älä yhtään vähättele itseäsi', aikajuttua ja viikonloppua!

Olen tässä jo jonkin aikaa miettinyt, että kerronko teille ajankäytöstäni vai en. Nyt kun olen seinää vasten, on pakko. Bloggaaminen kaikkineen vie minulta 60 tuntia viikossa! Ajassa on mukana kirjojen lukeminen, niistä kirjoittaminen, kuvalupien metsästys ympäri maailmaa sekä 300 blogin seuraaminen. Siis kuutena päivänä viikossa 10 tuntia ja minulla on ihmispari, liian iso talo ja liian iso puutarha, talven lumityöt, leivarin lämmitykset, aina valmistan kotiruokaa ja vain laiska töitään luettelee eli kai olen sitten laiska. Vastaan päivittäin myös mielettömään määrään sähköposteja...ja taas pitäisi aloittaa remonttia...Sanon helposti muille kannustuslauseita, mutta en muista kannustaa itseäni. Tästä sain tänään viestin:

Olin jossain viestissä aikoja sitten todennut Runotalon Sarille, että 'älä yhtään vähättele itseäsi' ja hän sai siitä voimaa ja inspiraatiota. Miksen tarjoa tätä itselleni?

Nyt on siis tullut aika hidastaa. Yritän lopettaa viikon torstaihin, että saan edes perjantaille aikaa siivota ja aikaa puuhata viikonlopun herkkuja. Toisaalta jos maaantai on minulle joskus sopivampi 'Ruhetag', teen sitten perjantaina juttua.

Minulla on myös nyt 5 kilon paino-ongelma. Rikon omia sääntöjäni, kun sen tässä kerron, mutta pakkohan se on, sillä aion alkaa ottaa aikaa jokaiselle viikon päivälle 2 tunnin lenkille. Olen happi-ihminen ja kuntoilen mieluiten ulkoilmassa. Tähän ylipainoon ei kuolla, mutta jos pitää tämän takia hylätä kaikki kauniit kotelomekot, olen valmis vaikka nälkäkuurille!

Tulossa on myös kaksi paussia, sillä olen pääsiäisenä äidin luona neljä päivää ja siellä ei lueta vaan syödään ja seurustellaan, seurustellaan ja syödään;-) Siellä odottavat upeat, jättimäiset täytekakut, maailman parhaat karjalanpiirakat, mämmi kuohukermalla ja sitten tietysti kalaa monella sortilla, sillä sitä jos mitä rannikolla saa parasta. Toinen paussi on runsas kaksi viikkoa, sillä kuulen alppien kutsun ja aion häipätä toukokuun alussa enkä edes lupaa lukea mitään. Aion kulkea korot kopisten Salzburgin katuja, seikkailla pinkeissä tennareissani ympäristössä ja nauttia joka iltapäivä 'Apfelstrudel mit Vanille Eis', joka tarkoittaa +5 kiloa kahdessa viikossa, sillä olen asian testannut. Siis vaikka olen huono matikassa, niin jos nyt kadotan -5 ja sitten tulee +5, se on nykyinen olomuotoni, mutta en aio vähätellä itseäni, vaan yritän hokea 'hyvä minä'. Positiivisuus on elämän eliksiiriä!

Yritän saada teille ensi viikolle uutuuskirjan vitamiineista, uuden puutarhakirjan sekä ehkä jopa myös jännityskirjan, jonka kirjoittaja onkin minulle ihan uusi tuttavuus. Mutta ellen ehdi, en en aio hypätä kalliolta alas. Suvella, vasta suvella kokoan teille Ruokareseptit Leena Lumissa ja sinne tulee myös muita kuin minun ohjeitani. Keneltä olen saanut ja saan sinne herkkuja, laitan tietysti linkittäen. Olen heikko tuossa leipomuspuolessa, vaikka tiikerikakut syntyvät silmät kiinni ja vasemmalla kädellä, mutta ne kaikki muut herkut...Sain itävaltalaiselta ystävältäni Die süsse Küche - Das österreichische Mehlspeiskochbuch -leipomuskirjan ihan vain koska siinä on juuri sen oikean Apfelstrudelin ohje, mutta kuvitelkaa, jos sen lyhyellä saksallani saisin selvitettyä;-) Tuhon teitä on monenlaisia, toiset niistä ovat herkuilla päällystettyjä ja toiset jotain muuta, kuten vaikkapa harha omasta kaikkivoipaisuudesta, tunne ylettömästä jaksamisesta. On aika.

On aika sanoa, 'älä yhtään vähättele itseäsi'. On aika ihailla hellää, valkeaa lunta, kunnes huhtikuun loska sen vie. On aika muistaa 'kun perataan kampeloita, perataan kampeloita' eli on aika keskittyä asiaan kerrallaan. On aika sulkea puhelin. On aika ostaa muutama pussi Leafin pieniä 'linnunmunia', sillä kahden viikon päästä ne ovat kaikista kaupoista loppu. On aika muistaa jatkaa pikkulintujen ruokintaa huhtikuun lopulle asti, sillä yöt ovat eläimille rankan kylmiä ja ne tarvitsevat ruokaa jo aamuvarhain ja iltapäivällä taas. On aika siivota komerot: Siitä tulee oudon rauhallinen olo. On aika olla hyppimättä vaa'alla joka päivä. On aika ostaa just se kasvovoide, joka on 'oma juttu'. On aika ostaa purkki maalia, hennon vihreää ja alkaa sutia sitä sun tätä. On aika oppia olemaan ostamatta liikaa ruokaa kotiin. On aika tuoda sisälle omenapuun oksia, jotka sitten kukkivat just sopivasti pääsiäisenä. On aika nähdä se hyvä mitä on ja unohtaa muu. On aika kävellä raikkaassa ilmassa ja hengittää joogahengitystä. On aika kirjoittaa kalenteriin toukokuun lehdelle: Istuta onnenpensas. On aika olla keräämättä kotiin turhaa tavaraa, se lopulta vain ahdistaa. On aika katsoa eteenpäin ja hymyillä. On aika unohtaa aika.

Kiireetöntä viikonloppua teille kaikille!

Love
Leena Lumi

I Want To Break Free

PS. Lukekaa alinna oleva Anonyymin kommentti ja jos teillä on siihen mielipidettä, niin kertokaa, mikä olisi sopiva juttujen tahti teille? Tunnen olevani viihdytysjoukoissa, mutta minua ei tähän pakota kukaan. Vain ilmassa on värähtelyä, että 'Leena, tee juttu per päivä, sitä sinulta odotetaan...' Ehkä olen väärässä. Eikä mitään ystävällistä hymistelyä, sillä en tee kuolemaa, ainakaan luultavasti...

kuva tintti jääpuikossa Pekka Mäkinen

Anneli Kanto: Pala palalta pois - Kertomuksia Alzheimerin taudista

Ne tulevat sisään ja rupeavat touhuamaan eivätkä lupaa kysy. Hyvä että päivää sanovat. Ne katsovat jääkaappiin ja latovat ruokaa eteeni ja käskevät syödä, vaikka just äsken olen itse laittanut kunnon ruokaa ja syönyt eikä yhtään tee mieli, niin eivät usko, vaan pakottavat. Lämmittävät mikrossa vaikka minä en tykkää mikroruuasta. Se on mautonta.

Sanon naiselle, että tämä on minun kotini ja teidän on nyt lähdettävä. Se vain virnuilee imelästi ja sanoo, että hänet on tilattu ja hänellä on hommia. Kyllä hän sitten lähtee, kun työt on tehty.

Ne panevat tavarat vääriin paikkoihin ja varastavat minkä ehtivät. Tavarat ovat hukassa ja kadonneet.

Kai tässä täytyy lukot vaihdattaa. Tai laittaa sellainen varmuusketju.

Halusin lukea Anneli Kannon kirjan Pala palalta pois – Kertomuksia Alzheimerin taudista (Gummerus 2013), koska olen nyt yli kymmenen vuotta seurannut erään ystäväni äidin ja hänen läheistensä elämää.  Olin myös itse vuosia sitten yksinäisen vanhuksen ystävänä erään järjestön kautta ja uuvuin kolmessa vuodessa niin, että kun jätin pestin, nukuin pari viikkoa. Kesti jonkin aikaa tajuta, että olin turhaan yrittänyt viestiä vanhuksen ainoalle sukulaiselle, jonka tapasin, että hänen äidillään on vakava muistisairaus.  Eräs ryhmästämme joutui sairaalaan burn outin takia, koska ei ymmärtänyt lopettaa. Anneli Kannon kirja on kuin tilaustyö meille kaikille ymmärtää, mitä on olla Alzheimer-sairaan omainen ja myös mitä on olla muistisairas.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, joissa kaikissa on oma riipaiseva kosketuksensa. Ensin pääsee ääneen Aila, Kannon oma äiti, joka on kirjan alussa kotisairaanhoidon avulla vielä kotona.  Teoksen toisessa osassa Kertomuksia mikä-mikä-maasta saamme lukea omaisten kokemuksia, joista monia ei voisi uskoa ellei olisi yhtään kokemusta sivustaseuraajana. Tässä taudissa kaikki on mahdollista! Kirjan kolmannessa osassa Elämässäni on musta aukko Kanto kertoo väkevästi ja mitään kaihtamatta, mikä on Alzheimer-omaisen kohtalo.

Mielestäni tämä kirja koskee meitä kaikkia. Tämä voi koskettaa meitä kaikkia likempää kuin voisi uskoa. Joka päivä melkein neljäkymmentä suomalaista saa muistisairausdiagnoosin, ja Alzheimerin tautia sairastaa Suomessa 80 000 ihmistä. Kanto jatkaa:

Asian laajuuden käsittää, kun ajattelee, että kunkin lähipiirissä on ainakin 4-5 omaista. Alzheimerin tauti on etenevä sairaus, jota ei voi pysäyttää. Menetetty taito ei tule koskaan takaisin.

Vaikka tämän kirjan alaotsake on Kertomuksia Alzheimerin taudista, mukana on myös muutama tarina myös muista dementian muodoista, joiden ilmeneminen on toisenlaista kuin Alzheimerin taudissa.

Ihmisen eliniän pidentyminen ei ole pelkästään myönteinen asia. Ikä kun ei pitene alkupäästä eikä edes keskeltä vaan lopusta. Dementia taas lisääntyy merkittävästi yli 85-vuotiaiden joukossa.

Kummallista lohdutusta antaa, kun tapaa ihmisiä, jotka sanovat: Tiedän mistä puhut.

Sen vuoksi olen kirjoittanut.

Me kaikki alamme tietää, mistä muistisairaan omainen puhuu, kun luemme Pala palalta pois.  Sen lisäksi suosittelen lukemaan äiti-tytär–suhteesta kertovan Muistojen huoneet, jossa tytär on järjestelemässä äitiään hoivakotiin, mutta huonoa omaatuntoaan paikatakseen vie hänet sitä ennen matkalle Afrikkaan, jossa äiti on elänyt nuorena ja terveenä. Äiti kuin haipuu varjoihin, muistoihin ja musiikkiinsa…Elokuvasuositukseni aiheesta on Away from her, jossa Sarah Polley tekee upean ohjausdebyytin ja muistisairasta vaimoa näyttelee Julie Christie.  Elokuvasta löytyy koskettava yhtymäkohta Anneli Kannon äidin elämään, sillä sekä elokuvan Fiona, että Aila löytävät hoitokodista uuden rakkauden. Aila löytää nuoruuden melkein poikaystävänsä Turusen Tonten, jota sattumaa Anneli aluksi pitää täysin epäuskottavana.

Luin Pala palalta pois yhdeltä makuulta. Kirjan kieli on täydellisen soljuvaa. Rakenne kolmessa osassa toimii ja luvut on otsikoitu suorastaan koukuttavasti.  Kertomuksia mikä-mikä-maasta ylittää kaikkien mielikuvituksen, sillä muistisairaus voi sekoittaa kaikkien päät, virtsa haisee ja uloste haisevat, raivo purkautuu, mikään ei ole ikinä hyvin. Osa omaisista voi käyttää muistisairaan tilaa jopa vanhojen kostamiseen, kuten on luvussa Vallanvaihto, jossa vaimo kuittaa miehen hirmuhallintokauden vuodet. Juttu Räyhäkkäästi on kuin jostain näytelmästä…itse asiassa tämän kirjan näkee näytelmänä, ehkä myös elokuvana.  Räyhäkkäästi luvun äiti tulee kertomaan tyttärelleen ja vävylleen ’mitä kuuluu ja kuka käskee’:

Kyllä minä tiedän, että täällä meinataan panna minut laitokseen, mutta sanon vaan, että ei onnistu. Turha luulo. Minulla on yhteyksiä. Minä olen ottanut kontaktia virolaisiin palkkatappajiin ja ne on teidän jäljillä jo. Jos jonkun kaupungin sössön lähetätte, niin se on henki pois kummaltakin eikä kukaan tommosten perään itke. Tonnin se maksaa nuppia päälle, mutta mulla on rahaa, ja kyllä minä siitä hyvästä sen verran vaikka maksankin.

Tarinassa Huora vaimo saa kärsiä miehensä dementiasta mustasukkaisuuden kautta:

Vanha ämmä perkele ja noussut vittu päähän, ettei muuta ymmärrä kuin miesten perässä juosta niin kuin kiimanen kissa. Perkele. Pohja se on meikäläisenkin säkissä. Saatana. Saatanan saatana. Kunha se juoksuiltansa tulee, niin näytän, että juoksut on juostu ja tämä peli on loppu.

Minä vedän sitä vasaralla kuin mullikkaa ottikkoon, että taintuu ja sitten otan puukon…

Todella vahva veto Anneli Kannolta käyttää suoraa kieltä mitään kaunistelematta. Tämä puree paljon, paljon tehokkaammin kuin aivokuvaselostukset. Tämä sairaus haisee, sattuu, loukkaa, aiheuttaa väärinymmärrystä ja epäoikeudenmukaisuutta.  Muistisairaus ei tunnusta mitään sääntöjä, ei usko mitään totuutta, ei kiitä hyvästä ja vaikenee pahasta, jos se hetkeen sopii. Muistisairaudesta et piirrä kaavaa. Sitä et kesytä, vaikka minkä tekisit ja silti, silti niin monen on senkin kanssa elettävä. Luet luvun Omaa aikaa ja yhtäkkiä tajuat, että se voit olla juuri sinä, jonka tulevaisuudesta luku kertoo. Olet tarinan kaikkensa yrittänyt Tiina ja toivot vain, että lumisade olisi vieläkin tiheämpi, näkyvyys huonompi ja rekka vieläkin raskaampi.

Elämässäni on musta aukko on Anneli Kannon oma kertomus siitä, miten hän on kokenut äitinsä kesällä 2008 diagnosoidun muistisairauden. Äiti täyttää ensi kesänä 90 vuotta. Kanto panee itsensä likoon sataa ja toivon niin, että tämän kirjan lukevat myös alan ammattilaiset. Heidän kuuluu kaiken sairaanhoidollisen faktan päälle saada vahva Annos Kantoa! Erityissuositus luvulle Vituttaa. Ja sille luvulle, missä äiti oli pesemättä kaksi kuukautta…ja mitä siitä sitten seurasi.

Lähteen reunalla mudasta nousi ohutvartisia, matalia, valjuja kukkia. Niiden kukinto oli laakea, metsäkeijun lautanen. Tummanvihreä aluslautanen, vaaleanvihreä päällä, lautasella jotain pientä ja pyöreää, kellertävää keijunruokaa. Keväinen linnunsilmä, Chrysosplenium alternifolium.

Äidin silmät ovat kaihileikkauksen jälkeen kuin lähde tai pestyt ikkunat, läpinäkyvät. Katse on kohonnut pintaan, pohja näkyy, ei syvyyttä. Katsoo, ei näe. Katson, en näe häntä. Ei iloa tutuista kasvoista. Ei hyvää mieltä, nyt keitämme rauhankahvit ja puhumme kunnolla. Ei surua, ei kiintymystä. Linnunsilmät, lähteenkirkkaat, litteät.

Away from her



*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Pia  Karoliina ja Susa.

Ian McEwan: Ajan lapsi

Stephenin näkökulmasta ongelmana oli halu. He eivät kaivanneet toisiltaan lohtua tai neuvoja. Heidän menetyksensä oli erottanut heidän tiensä. Heillä ei ollut mitään mitä jakaa keskenään.

Yhdessäolo tiivisti heidän menetyksentunnettaan. Kun he istuutuivat aterialle, Katen poissaolo oli tosiseikka, jota he eivät voineet mainita eivätkä olla tietämättä. He eivät voineet antaa eivätkä ottaa vastaan lohtua, ja siksi heidän välillään ei ollut halua. Heidän ainoa yrityksensä oli rutiinimainen, vilpillinen, molemmille masentava.

Ian McEwanin teos Ajan lapsi (The Child in Time, Otava 1989, suomennos Leevi Lehto) on kertomus lapsen katoamisesta. Julie ja Stephen Lewisin kolmevuotias tytär Kate katoaa ollessaan ruokaostoksilla isänsä kanssa. Hän on siinä, pitää ostoskärryistä kiinni ja kun Stephen kumartuu ottamaan ostoskassia, hän on poissa. Ikuisesti poissa. Koko teos kiertyy Katen katoamisen ja sen aiheuttamien ajatusten sekä tekojen ja tekemättä jättämisten maastoon.  Selvääkin selvempää on, että tuollaisen kauhun kohdatessaan vanhemmat eivät enää ole ikinä sama kuin ennen tragediaa:

Nyt he eivät enää voineet lohduttaa toinen toisiaan, koskettaa, rakastaa. Heidän aikaisempi läheisyytensä oli kuollut; he eivät enää entiseen tapaan voineet ajatella pitävänsä itsestään selvästi yhtä. Kumpikin kyhjötti oman yksityisen menetyksensä äärellä, ja heidän välilleen kertyi yhä enemmän lausumatonta kaunaa.

Julie muuttaa pois, mutta pariskunta ei eroa. He jopa tapaavat harvakseltaan. Stephen tuntee sisällään, että Julien poissaoleva ja jopa musiikillisesti tuottelias elämä on itseriittoista ja häntä syyttävää. Stephen haahuilee päiväkausia pyjamassa katsellen television iltapäiväohjelmia alituinen viskilasi käden ulottuvilla. Hänet saa asunnosta ulos vain lordi Parmenterin komitea, joka kehittää mietintöä kirjoittamisesta ja lukemisesta lastenhoitokomitealle. Päivät eivät erotu toisistaan kunnes tapahtuu jotain yllättävää ja Stephenin hyvä ystävä, ministeri Charles Darke ilmoittaa erostaan. Stephen saa kuulla, että Thelma ja Charles ovat muuttamassa Suffolkiin kauas kaikesta. Yllättäen tästä kehkeytyykin kirjan mainostettu teema: ”Voidaksemme olla kokonaisia meidän on löydettävä kadonnut lapsi itsessämme.” Syntyy outo tapahtumasarja, jossa Katen katoaminen jää kuin kulissiksi jollekin oudolle, jonka kuvailussa Ian McEwan on vahvalla kotikentällään ihmismielen arvaamattomissa viemäreissä.

Missään vaiheessa Ajan lapsi ei sorru ylitunteiluun tai mässäile kauhulla, joten lukijan on helppo pohtia, mitä kirjailija on todella halunnut kirjallaan kertoa. Tarkkailemme tapahtumia Stephenin kautta, mutta on helppo huomata, milloin Stephen kuin ratsastaa väärällä aallolla yrittäen häivyttää kohinoihin oman menetyksensä suuruuden.

Ajan lapsi on McEwanin kolmas romaani, joka ei aivan yllä esikoisen eli Sementtipuutarhan eikä sitä seuraavan Vieraan turvan tasolle kuvatessaan ihmismielen vinoutumien voimaa tai sitä, mistä on minulle tullut hänen tavaramerkkinsä: Meistä kenelle vain voi tapahtua ihan mitä tahansa. Sitä voisi luulla, että iäksi kadonnut pikkulapsi olisi jo tarpeeksi, mutta Ajan lapsessa Ian selvästi haluaa hallita kauhua, laimentaa sitä ja määrätä rajat, joissa hänen roolihenkilönsä toimivat samalla kuitenkin tarjoten uusia tragedioita, joissa sattumalla on etuoikeutettu sijansa. Ajan lapsi on kuitenkin McEwanilaisittain kesy teos, kuin nerokirjailijan vaatima lepotauko, sillä tämän kirjan jälkeen syntyy kuuma sarja: Ikuinen rakkaus, Amsterdam, Sovitus, Lauantai ja Rannalla. Viisi kirjaa, jotka Sementtipuutarhalla ja Vieraan turvalla täydennettynä saavat minut alituisesti ihmettelemään, miksi Ian McEwan ei ole vielä saanut kirjallisuuden Nobelia!

*****

Ian McEwan Leena Lumissa

Viisi tunnustusta -haaste

Sain Annikalta Viisi tunnustusta -haasteen, kiitos♥

Haastan edelleen Helmi-Maarian Pisarasta, Cherin Autuaasta olosta, Minen Tuhat ja yksi tarinaa blogista, Paulan Luen ja kirjoitan -blogista ja Veran Veran Italiasta.

Viisi asiaa joita tarvitsen päivittäin: kirja, tee, huomattavan laadukas ihovoide, luolanainenaika eli rauha ja ulkoilu.

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille: Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi, Lionel Shriverin Kaksoisvirhe, Geraldine Brooksin Kirjan kansa, Anne Delbéen Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä ja Anna Ahmatova Fontankan talossa (Aaltonen, Hämäläinen, Seppo).

Viisi materiaalista (joulu)lahjatoivetta: Ihan mahdoton vastata, sillä minä en aidosti halua mitään tavaraa, mutta sen sijaan minulla voi olla mittavia ja myös materiaalisia unelmia, joten sanotaan nyt vaikka, että se lattiasta kattoon ikkuna meidän olkkariin. Sen eteen tulee ruokapöytä ja siitä näkee suurimman osan meidän puutarhasta ja myös puiden välistä vilkkuvan Päijänteen. Unelmoin miten perhe istuu siinä joulunaikaan ja ulkona sataa hellää lunta...

Viisi paikkaa, joihin haluan matkustaa (uudelleen ja uudelleen ja sitten yksi uusi kohde): Alpit, Salzburg, Irlanti, Lugano ja uutena Skotlanti.

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua: luova, luotettava, itsepäinen, empaattinen ja herkkä.

Viisi lempiruokaani: zarzuela, munakoisoa kahdella tavalla,  katkarapusalaatti, korvasienikeitto, graavi merisiika ja uudet perunat

Viisi elämänohjetta, jotka haluan jakaa kanssasi:

"Me kaikki seisomme katuojassa, mutta toiset meistä katsovat taivaan tähtiin." (Oscar Wilde)

"Ikä ei suojele sinua rakkaudelta. Rakkaus sen sijaan suojelee jossain määrin sinua ikäääntymiseltä." (Anais Nin)

"Tärkeintä elämässä ovat inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus." (Mika Waltari)

"Pimeys on vain auringon kulkua joka tekee meille tepposet." (Herbjørg Wassmo)

"Ainoa velvollisuus on kauneus, ainoa voima on rakkaus, ainoa todellisuus on uni." (Armi Ratia)

Sunnuntaiehtoon rauhaa ja mukavaa tulevaa viikkoa teille kaikille!

Love
Leena Lumi

Kakkujen kuningattaret - Ruokatoimittajien kakkubravuurit vuoden jokaiselle viikolle

Tähän kirjaan upposi 531 munaa, yli 12 kg voita, lähes 30 l jauhoja, yli 40 l erilaisia sokereita, melkein 10 kg suklaata, yli 30 l kermaa sekä mieletön määrä erilaisia nonparelleja, strösseleitä ja muita kakunkoristeita. Kaikki kirjan kakut leivottiin ainakin kolme kertaa. Ensin syntyi kokeiluversio, sitten työparit testileipoivat toistensa kakut ristiin. Huippuun hiottu kakkuohje leivottiin vielä kuvattavaksi.

Kun Suomen viisikymmentäyksi ruokatoimittajaa ja valokuvaaja Sami Repo pääsivät yhteen, syntyi vuoden herkullisin kirja Kakkujen kuningattaret - Ruokatoimittajien kakkubravuurit vuoden jokaiselle viikolle (Tammi 2013). Jo kirjan kansi on kaunis kuin koru, mutta hurma vain yltyy sivu sivulta, kuukausi kuukaudelta.  Lumisena naisena olin ihan myyty tammikuun Lumihiutalekakkuun, jonka on loihtinut Annika Elomaa. Koska kannan joulua sydämessäni ympäri vuoden joulukuun Jouluinen luumurahkakakku tekijänään Krista Korpela-Kosonen sekä Seija Laurimaan Jouluinen marenkikakku, saivat jo ajatukset tulevaan jouluun ja jouluviikkojen uniikkiin lumoukseen, jolloin aika kuin olisi pysähtynyt ja…

Kirjan ulkoasu on täydellinen. Paperi on mattamaista, jokaisen kuukauden kakkujen esittelyn aloittaa Revon upea tunnelmakuva, jossa kuukausimietteet saavat sijansa. Lokakuun aloitus kuulostaa tältä:

Elämän pieniä pettymyksiä tai harmillisia vastoinkäymisiä lievittää ystävän olkapään lisäksi ihmelääke nimeltä täytekakku. Sillä voi laastaroida särkynyttä sydäntä, lievittää mielipahaa ja karkottaa jokasyksyistä flunssaa. Kiikuta siis tervehdyttäviksi terveisiksi toipilaan toivekakku.

Ja toukokuun, oman syntymäpäiväkuukauteni, aloittaa kuva omenankukista ja teksti:

Kun pelkät kiitossanat tuntuvat liian kevyiltä, leivo ne kakuksi. Kiitos naapuri, kun tulit päästämään alaovesta keskellä yötä. Kiitos ystäväni – olet parasta matkaseuraa. Kiitos isoveli kun puolustit minua välitunnilla. Kiitos äiti, kun kasvatit ja rakastit. kaiken tuon ja paljon muuta kaunista voi sanoa myös kakkusin.

Koska jokainen lukijani tietää minun olevan ruuanlaittaja, ei leipoja, niin pakko kuitenkin tunnustaa, että en tiedä ihanampaa kahvipöytää kuin se, jossa on vain todella hyvä kahvi tai tee ja täytekakku. Siinä ei muuta tarvita. Kakku on kuin ystävän syli. Kakku on lohtu. Kakku on juhla. Kakku on tavata pitkän ajan kuluttua. Maailman parasta kakkua syömme aina äidillä. Se on erään kotipitäjäni tunnetun paakarin taidonnäyte, valtavan suuri, kaunis ja kostea, ei liian makea. Hoikka mieheni on hulluna täytekakkuihin, joten täytekakun täytyy olla sallittua hyvää. Täytekakku kuuluu kaikkien aistien juhliin.

Helmikuulta haluan esitellä teillä Taina Salovaaran Pitsitortun. Jokaisen reseptisivun aloittaa pieni tarina kokkaajan kakkumietteistä ja näin Taina:

Pidän kakuista, jotka syntyvät ilman hyydyttämistä, pursottamista ja koristeiden näpertelyä. Lapsuudenkodissani tehtiin aina kesän ensimmäisistä mansikoista kauralastukakku, jonka astetta hienostuneempi versio mantelipitsikakku on. Huolettomuus saa näkyä tässä kakussa. Ei väliä, vaikka pohjat ovat vähän eri paria tai jos pitsi sattuu murenemaan. Muruset voi ripotella rennosti koristeeksi kakun pinnalle.

Pitsitorttu

Noin 12 palaa

Pohjat

100 g voita

100 g mantelirouhetta

1 dl sokeria

3 rkl vehnäjauhoja

2 rkl maitoa

1 rkl siirappia

Sitruunatäyte

5 dl kuohu- tai vispikermaa

3 rkl sitruunatahnaa

(lemon curd)

sitruunamehua

Väliin ja päälle

noin 5 dl tuoreita vadelmia

2 banaania

tomusokeria

Pilko voi kattilaan. Lisää muut aineet ja sekoita. Kuumenna seosta miedolla lämmöllä sekoittaen, kunnes voi sulaa. Levitä taikina neljäksi kiekoksi (ø 15 cm) leivinpapereiden päälle.  Pohjat leviävät paistamisen aikana, joten tee ne keskelle paperia. Kypsennä yksi pohja kerrallaan 175-asteisen uunin keskitasolla noin 8 minuuttia tai kunnes ne ovat kauniin ruskeita. Anna pohjien jäähtyä ennen kuin irrotat ne paperista.

Vatkaa kerma pehmeäksi vaahdoksi ja mausta vaahto sitruunatahnalla ja –mehulla.

Kokoa kakku suoraan tarjoiluvadille. Pane pohjimmaiseksi mantelilevy, lisää vadelmia ja banaaniviipaleita. Tee seuraava kerros samoin. Jätä päällimmäiseksi kermaa, vadelmia ja banaaniviipaleita. Riko neljäs levy koristepaloiksi kakun pinnalle. Tupsauta päälle tomusokeria.

Tarjoa saman tien, sillä säilytettäessä pitsilevyt vettyvät ja rapeus häviää.

Kakkujen kuningattaret alkaa aivan perusteista, sillä luvusta Tule hyvä kakku, löytyvät eri kakkupohjavaihtoehdot, kakkuleipurin muistilista, täytevaihtoehdot ja opastus niiden valmistukseen, kuorrutukset ja koristeet. Kuten tavallista Sami Revon kuvat ovat jälleen estetiikan juhlaa ja jo kakkukuvat voisi syödä!

Lokakuulta löydämme erään kakkujen klassikon, josta lienee versioita enemmän kuin mistään muusta.  Samaan riviin, jossa ajatus kirjoittaa Anna Ahmatova ja Anna Karenina, se luo myös sanan Pavlova. Slaavilaisuuden ylistystä tällä kertaa Tiina Rantasen taidolla ja tyylillä:

Rakastan Pavlovaa, jossa vastakohdat täydentävät toisiaan kuin jin ja jang. Karpaloilla täytetty marenkiunelma on syntisen makea mutta samalla kirpeän hapokas. Australialaisille se on joulukakku, mutta se sopii loistavasti syksyiseksi jälkiruoaksi tai kahvipöydän tarjottavaksi.

Jääkarpaloinen pavlova

Noin 10 palaa – gluteeniton

Marenkipohja

6 valkuaista

2 dl erikoishienoa sokeria

2 dl tomusokeria

1 tl vaniljasokeria

hyppysellinen suolaa

2 tl maissitärkkelystä

1 tl valkoviinietikkaa

Täyte

3 dl kuohukermaa

1,5 dl valmista kinuskikastiketta

1 tl vaniljasokeria

5 dl jäisiä karpaloita

Lisäksi

Valmista kinuskikastiketta

Vatkaa valkuaiset vaahdoksi. Sekoita keskenään hieno-, tomu- ja vaniljasokeri. Lisää vaahtoon ripaus suolaa ja sokeriseos erissä samalla vatkaten. Lisää lopuksi maissitärkkelys ja etikka.

Levitä marenkivaahto leivinpaperilla peitetylle pellille, ø noin 25 cm:n kokoiseksi levyksi. Painele levyn keskelle lusikalla syvennys täytettä varten.

Kypsennä marenkia ensin 125-asteisessa uunissa puoli tuntia. Laske lämpö 100 asteeseen ja kypsennä edelleen 1,5 tuntia.

Sammuta uuni ja anna pohjan jäähtyä uunin jälkilämmössä.

Täytä pavlova juuri ennen tarjoilua. Vatkaa kerma pehmeäksi vaahdoksi ja sekoita joukkoon kinuskikastiketta pikkuhiljaa, maun mukaan. Lusikoi vaahto kakun keskelle ja koristele pinta karpaloilla ja kinuskikastikeraidoilla.

Mitä muuta Kakkujen kuningatar tarjoaa, ovat mm. Mokkakakku, Kuninkaiden kakku, Kesäpäivän kakku, Omena-kinuskikakku, Tiramisu-suklaakakku, Nina Lincolnin jäädytetty suklaa-juustotorttu, Pyöreä Brita, Perinteinen mansikkakakku, Marjastajan juhlakakku, Tarte tatin, Paistettu juustokakku, Punajuuri-suklaakakku, Vaalea käpykakku…Siis kakku vuoden jokaiselle viikolle!

Oma hauska suosikkini tulee valokuvaaja Sami Revolta, sillä olen aika boheemi leipoja ja omistan juuri Pappilan hätävarakakkuun sopivan maljan:

Sami kertoo kakustaan hauskasti, että ’Kakku on muisto Talkkunan-mökiltä Saimaalta, jossa vietin kesiä lapsena. Kun ”muutin” mökille, lihoin siellä 5 kg, ja äiti ei meinannut tuntea, kun tulin takaisin kotiin. Nyt maailma viskoo eteenpäin, ja kakkuun on tullut vääntö Brooklynin suosikkiravintolan coctailista. Ehkä ympyrä sulkeutuu, koska nykyään muutan talvisin Yhdysvaltoihin ja Suomeen palattuani huomaan vaatekoon pienentyneen numerolla…’

Tähän Samin luomukseen en tarjoa nyt tässä ohjetta, mutta paljastan, että maljassa on tiikerikakkua, manteleita, mustikoita, mantelilikööriä, pohjoiskarjalaista luomuhunajaa…Tämän kakun teen minä itse ja tiikerikakkuahan leivon joka viikko olipa menossa kevätdieetti tai ei.

Suosittelen Kakkujen kuningatarta vuoden kirjalahjaksi itselle, ystävälle, rakastetulle, tuliaiseksi, ’rotinoiksi’, muistamiseksi muuten vain. Täytekakuissa havisevat historian siivet, mutta puhaltavat myös nykyajan tuulet. Kakku voi olla kuin runo: tunnetila. Siihen leivotaan tunteita ja kaipuuta, tulemisia ja lähtemisiä, juhlahetkiä ja kahdenkeskisiä tuokioita. Joskus se kostutetaan viskillä, jäähyväisten hetkellä kaihon kyynelillä. Kun rakkaasi maistaa kakkua, jonka olet leiponut juuri hänelle, magia ilmestyy mukaan ja jo ensimmäisestä palasta hän on sinun omasi ja seuraava kakku onkin jo hääkakku! 

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa