Tua Harno: Ne jotka jäävät

Ja myöhemmin tyttö muistaisi tarinan kauniimpana kuin se olikaan. Oli kevättalven yö, he tapasivat baarissa ja tunsivat huikaisevaa yhteenkuuluvuutta. He kokivat ymmärtävänsä toisiaan, ja se oli paljon kauniimpaa kuin se, että he pysyisivät yhdessä. Eikö niin?

Nyt kun toukokuun omenankukkayöt eivät vielä ole saapuneet, vaan huhtikuun julmuus, kaiken paljastava valo, armottomuus, vielä nuupahtaa illan pimeän helmaan, tartuin kirjaan, jota en mitenkään ollut aikonut lukea. Luen niin paljon käännöskirjallisuutta, että aikaa ei ole riittävästi kotimaiselle ja toisekseen, sitten kun olin jo tilaamassa kirjan, jokaikinen kirjablogi tuntui lyövän kiilaa minun ja uutuuden väliin kehumalla teosta superlatiivien superlatiiveilla. En jaksa huhtikuussa yrittää ylittää muuta kuin puutarhani tuhat kertaa päivässä ja se riittäköön. Niinhän minä luulin…

Tua Harnon esikoisteos Ne jotka jäävät (Otava 2013) on pelottavan täydellinen kirja. Surumielinen, hyvin tarkkanäköinen tarina useamman sukupolven lähtemisistä, virvatulten ajamisista, ajelehtimisista, vääristä valinnoista. Näitä seuraa ja ylöskirjaa nuori Frida yrittäen löytää vastausta siihen, miten hän välttäisi lähtemisten paineet, sillä ’eivät ne rakasta jotka lähtevät, vaan ne jotka jäävät.’ Frida rakastaa Emiliä, mutta hän ei halua lapsia, ehkä hän tarvitsee yksinoloakin niin paljon, että ei voi lähteä parisuhteeseen, ehkä hän on yhtä hullu kuin isänsä, jonka olisi kannattanut jäädä vain soittamaan kitaraa ja katsomaan kauniilla silmillään kohti kameraa. Eihän hänestä vain tulisi isänsä kaltainen, joka kuluttaa elämänsä miettien ’miten voi tietää itsensä, jos omaa isää ei koskaan.’ Eihän hänestä tulisi rappiollinen Raimo, kävelemässä oman ruumiinsa hilsesateessa osaamatta ikinä, koskaan, milloinkaan rakastaa muuta kuin kaukaa. Ei ikinä liki. Ei läsnä. Frida arvaa jo, että…Hän pelkää, että…

Ne jotka jäävät kirjan yksi kiinnostavimpia hahmoja on Siri, omanlaisensa mehiläiskuningatar, joka nuorena viettää päivänsä nojaten toiseen lonkkaansa itseään peilaten, sieppaa sisarensa mahdollisen miehen ja joutuu odottamaan kuoleman porteille ennen kuin pakottava kiertoajatus jättää hänet:

Halusin juuri tämän. Anteeksi, jos vaikutin tyytymättömältä. Minulla oli tällainen kuva, jossa minä näyttäisin tällaiselta ja sinä tuollaiselta ja meidän kotimme juuri oikeanlaiselta, mutta se ei tunnu miltään.

Selvitäkseen pettymyksestään Siri siirtää oman lähtemisen kaipuunsa poikaansa Pojuun. Mamman Pojusta tulee se unelmien mahdollistaja, joka vie mamman pois tästä todellisuudesta siihen todellisuuteen, joka olisi ollut se oikea kuva. Ei tämä väärä, jossa Sirin on nyt elettävä ja rangaistava itseään näännyttämällä itseään nälkään, piittaamatta kenestäkään muusta kuin Pojusta, jonka pitäisi vain muistaa, että he lähtisivät ja Poju veisi hänet mukanaan.

Pojusta tulee kirjan the lähtijä. Hän vaihtaa maata ja naista siinä, missä muut vaihtavat paitaa. Hän ei osaa asettua ja taakse jäävät vaimot ja vauvat unohtuvat jo uudessa maassa uusia vauvoja siittäessä.  Sanomattakin on selvää, että jätetyt kärsivät, mutta Poju, lähtijä, löytää aina uuden tilaisuuden, uuden luvan itselleen elää täydemmin ja todellisemmin kuin kukaan koskaan ennen on elänyt.

Tämä kirja löysi minut kirjapaineessa. Väärässä kuukaudessa. Mutta kuukausista julmin tietää, mitä se tekee: Herättää halun ja pyyteen, lupaa enemmän kuin kykenee antamaan, mutta sitten yllättääkin itsensä ylittäen. Mikä vahinko, ellen olisi kohdannut Ne jotka jäävät, sillä millainen on teos, jossa kaikki on kohdillaan, jopa juuri se ripaus ranskalaisuutta, juuri se vanha kaupunki, jonka olen saattanut tavata eräässä toisessa vahvassa kirjassa. Jokainen suvun jäsen on niin omaäänisensä, että tarina liimautuu iholle ja sitten löytää sieltä erään, jonka on tuntenut kauan sitten ja hänkin lähti ja jätti kaiken: vaimon, vauvan, kotimaansa, identiteettinsä. Tämä tarina ei ole kaukaa haettu, mutta se on kerrottu syntymästä annetulla lahjakkuudella, ei päätöksellä kirjoittaa vetävä sukutarina. En näe rasittuneita istumalihaksia, vaan nuoren naisen joka kirjoittaa tätä selällään maaten jossain huoneessa kaukana ja auringonkajo siilautuu verhojen raosta, lasissa pöydällä viiniä ja maljakossa terälehtiään varisteleva ruusu…

Jaksan ihmetellä nuoren Tua Harnon kypsyyttä ja lahjakkuutta kirjoittaa näin todellisesti eri sukupolvien ihmisistä. Mistä hän on tavoittanut riipaisevuuden, joka satuttaa, kun Siri on jo heikoimmillaan tai Raimo putoamassa tai Emil sanomassa…Harnon hienostunut tyyli vailla snobismia, ymmärrys ja arvostus niin kirjan lähtijöihin kuin jääviin, ei löydä vertaistaan. No, tuli minulle mieleen Linn Ullmannin Aarteemme kallis, mutta Harno on armollisempi tekstin vetävyyden siitä mitenkään kärsimättä. Huhtikuussa pitää uskaltaa olla vähän hullu, joten taidan nyt todeta: Tähti on syttynyt, vuoden paras kotimainen on tässä!

Jos talo oli vaiti, hän antoi musiikin lohduttaa itseään ja haaveili jonain päivänä olevansa vapaa. Hän ei enää tarkkaillut muuta kuin maisemaa. Hän korkeintaan käväisisi jonkun toisen tarinassa, kuten lentoemäntä, ja lentäisi sitten pois, kevyesti, eikä kukaan jäisi tarvitsemaan häntä.

Suzanne                                                                  

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet  Riina K  Peikkoneito  Krista  Riina K  Joana  Minna  Kuutar  Susa  Sanna/Luettua Katja/Lumiomena, Annika, Minna Jaakkola,   Helmi-Maaria Sara, Maria, Hanna  Maisku/Täysien sivujen nautinto ja Mai Laakso. Elegia

Sinä olet yhä täällä...

Sinä olet yhä täällä
unikon siemenkotia lyijykyniesi joukossa - lohduksi
kuusenoksia kaapin päällä,
löytyy myös kimppu lumikelloja,
niin että voit valita: joulu tai kevät.
Myös viinilasit ovat täällä.
Joskus et huomaa edes lumisadetta,
joskus sataa vettä pöydällesi.
Yhdentekevää, kevät tulee kaikesta huolimatta,
et saa silmiäsi irti pienistä ruohonkorsista, vihertävistä,
ja tunnistat itsesi kaikissa puissa:
ne kuihtuvat ja puhkeavat eloon yhä uudelleen -
voi sinua, sillä kaikki kukkii
ja sinä olet kerjäläinen ja ne näkevät sinut
tuhatkertaisessa loistossa.
Ja rastaat, pääskyt ja mehiläiset tulevat,
luo silmäsi maahan syreenisadekuurossa,
sinähän tiedät: olet lyijynraskas
tässä tuoksussa, lepattavassa.
Sillä kevät on juuri sellainen, et voi 
muuta muistaa et sanoa,
vaikka hyvä olisi valikoida
niin kuin nainen kokeilee hattuja,
yhtä toisensa jälkeen.
Olisi hyvä torjua tuo kohtalo,
murskata synkkä, ankara patsas,
heilahtaa ja pyöriä loiton,
kaivatun musiikin tahtiin. 
Mutta sinulla ei ole muuta musiikkia, olet yhä täällä -
ja mustien harsojen takaa
nousee kukkameri kuin kohtalo.

- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomennos Hannu Launonen ja Béla Jávorszky)
kuva Allu

Viikon kevennystä kashmirilla ja tiedotusta

Muistatte ehkä juttuni Salattu paheeni, kallis heikkouteni, jossa esittelin tämän Peter Hahnilta tilaamani villatakin. Olen käyttänyt tätä siis melkein joka lähdössä niin farkkujen kuin leninkien kanssa, jos vain värit ovat sopineet. Mikä ihanuus villatakki yleensäkin on, sillä sitä tarvitaan ympäri vuoden, myös viileinä kesäiltoina. Pitkät juhlavillatakit ovat vielä aivan oma lukunsa.

Sen verran tiedotusta tässä neuleiden välissä, että nyt ei olisi aikaa blogille. Eilenkin lähdin varhain aamulla Helsinkiin ja tulin illalla myöhään kotiin. Kävin tapaamassa tytärtämme, joka opiskelee Helsingissä uskontotieteitä ja sosiaalipsykologiaa. Olin nyt ensimmäistä kertaa heidän Aurinkolahden asunnossaan ja olin aivan myyty: Meri näkyy ikkunasta ja kaksio on todella suuri ja minkä sisustuksen Meri onkaan luonut. Olen siitä saanut kuulla, mutta nyt näin livesti. Mikä harmi, että en ottanut kameraa mukaani...toivokaamme, että Meri kuvaa japanilais-intialaisen sisustuksensa ja saan sen joskus julkaista. Kävelimme pitkin Aurinkolahden rantoja pikku Dina mukananne. Dina on siis Merin villakoiruus, ilopilleri ja kaiken hauskan primus motor.

Tämän harmaameleeratun villatakin tilasin ihan arkilähtöihin ja sydäntalveen. Tästä olisi ollut myös väri kameli, jonka olisin mieluummin ottanut, mutta kuuntelin muita ja näin siinä nyt kävi. En jaksanut enää palautta ja kyllä tämäkin toimii riippuen siitä, mitä on alla.

Siis ensi viikolla aion hyvästellä teidät yli kahdeksi viikoksi, sillä kuulen alppien kutsun. Sitä ennen ehdin ehkä vain yhden tai kaksi kirjaa, sillä tässä on nyt kaikkea muuta. Puutarhassa menee tunteja, yksi pöytä pitää vielä löytää parvekkeelle ja sitten tilasimme jutun, jonka avulla vältämme valokatteen rakentamisen. Me emme ole olleet siitä valokatteesta oikein innostuneita ikinä, joten teemme parvekkeelle 'huoneen', jossa on katto, sillä talomme katto on vain puolikatteella. Tämä ratkaisu antaa sekä sateensuojan, että minulle aurinkosuojaa, jättää yli puolet parvekkeesta auringolle ja on toivottavasti kaunis myös syksyllä ledeillä valaistuna. Me tosiaankin syömme ulkona vielä myöhään syksyllä, eikä se ole mikään juttu, sillä untuvatakit on keksitty. Meille Sungrade Grillikatoksen alle ei tule grilliä vaan ruokapöytä tuoleineen, joista ei nyt enää tarvitse pehmusteita tuoda joka ilta sisälle. R. grillaa mielellään niin auringossa kuin sateessa olipa sade vettä tai lunta ja iso aurinkovarjo on kuitenkin varoilta parvekkeen 'luontopäädyssä'. Haluamme nauttia ateriat isolla parvekkeellamme, koska siitä on lyhyt matka keittöön eli en joudu kantamaan astioita pitkin pihoja. Tosin kahvittelupaikkoja löytyy puutarhasta monia, mutta harvoin siellä syödään jäätelöä kummempaa. Pergola rakentuu köynnöshortensioista ja se on kuuman ilman vilvoittelupaikka sekä saunan jälkeen olopaikka.

Tämä neule on nyt matkalla luokseni. Materiaali on kashmir ja väri on vanha roosa. Mallin erikoisuus on V-aukko pääntiessä sekä edessä että takana. Käytän tätä just valkoisten farkkujen kanssa, kuten kuvan mallikin. Malli on myös vyötäröarmollinen, joten sitä nyt tarvitsen. Onneksi saan kesäkuussa personal trainerin, joka aikoo valvoa, että en jätä enää lounaita väliin ja kuntoilen vähintäin viitenä päivänä viikossa.

Yleensä en hanki paljoa vaatteita, vaan vieläkin on käytössä moni Saksasta edullisesti ostamani neule. Joka talvi mm. vihreä pusero, jolla on ikää jo 14 vuotta, mutta on kuin uusi. Hahn on pehmeää ylellisyyttä, mutta tuskin minä enää tänä vuonna tarvitsen enempää neuleita, en ehkä ensi vuonnakaan, sillä minusta tulee Remonttimiehen apulainen. Käydään hakemassa vähän voimia tutuilta seuduilta ja koetaan vähän uuttakin.

Leena Lumi ei siis ole muotiblogi vaan kirjablogi, mutta tässä sai samalla selvitettyä, miksi minusta ei nyt aina kuulu. Olin päivän poissa ja tänä aamuna  oli vaikka kuinka monta meiliä, jossa ihmeteltiin, että missä minä oikein olen...Kiva, että minua ei ole unohdettu♥

Kohta puutarhassa ja sitten...

Mukavaa viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi

PS. Kurkatkaapa Ammeiden ajan juttua. Lisäsin sinne loppuun jotain, mitä olin unohtanut...

Lisa Lemke: Syödään porukalla

Mikä onkaan kesällä mukavampaa kuin kokoontua yhdessä puutarhaan syömään! Sitä tehdään isommalla porukalla, vain parhaan ystäväpariskunnan kesken, koko suvun voimin tai ihan vain kahdestaan. Tilaisuuden tunnelman halutaan olevan rouhean country, lämpimän cosy ja toivotaan, että myös emäntä ja isäntä ehtivät mukaan seurusteluun. Tähän tulee avuksi vanha kunnon buffetti!

Lisa Lemken kirjassa Syödään porukalla (Till sommaren! Mat får många, WSOY 2013, suomennos Jenna Yli-Knuuttila) porukalla syömisen oivallukset ovat buffetti, etukäteen valmistelut ja sitten vain paljon ruokaa!  Kirjan ote on rento, iloinen ja runsas. Åsa Dahlgrenin iloiset, värikkäät kuvat tukevat tyyliä ja ruokakuvien lisäksi on paljon tunnelmakuvia maisemista, iloisista ruokailijoista aina maaseudun eläimiin.

Jos kirjan jakaisi teemoilla, ne olisivat Kesän illanistujaiset, Makeaan juhlaan, Päivälliset koko porukalle, Piknikille, Grilliin, Brunssille, Ruokaa rennosti, Elegantti citypöytä, Sadonkorjuujuhla.

Parhaat vinkkini luvussa Lisa selvittää mm. keittiökäsityksiään, kertoo mikä on mise en place ja kehottaa ehdottomasti käyttämään oikeita posliiniastioita myös puutarhassa, ei ikinä pahvilautasia. Myös ruoan riittävyyteen kiinnitetään huomiota ja annetaan runsaasti vinkkejä.

Ruokakuvat ovat sivun kokoisia ja vastasivulla on paitsi resepti myös Lisan ajatuksia ruokaehdotuksesta. Tätä kuvaa en voinut ohittaa:

Kyseessä on Pannacottapiirakka kesän marjojen aikaan. Näyttää niin Kuningatarpannacotalta…Tarjolla on myös Seljalla kuorrutettu mansikkakakku, jossa kaikki ainekset paitsi tuoreet mansikat laitetaan kulhoon kerralla ja vatkataan, kunnes kulhossa on vaalea ja kuohkea taikina. Ja sitten sinne vain upotetaan ne kokonaiset mansikat. Voiko enää helpommaksi tulla!

Tämä kirja on myös kasvissyöjän unelmaa, sillä upeita salaatteja ja myös lämpimiä ruokia ilman lihaa on paljon. Omaksi salaattisuosikikseni tuli Alkukesän salaatti kukkakaalimurun kera, jossa kohtaavat kuuma ja kylmä, pehmeä ja rapea.  Valmistus kestää vain noin kymmenen minuuttia ja sisältää mm. vihreää parsaa, kurkkua, salaatinlehtiä, punasipulia, sokeriherneitä, sitruunan kuorta, sormisuolaa, mustapippuria ja tietenkin kukkakaalimuruja kevyesti paahdettuna. Siihen sitten vain oheen kastiketta oman maun mukaan.

Sienihulluna ihastuin Kantarellipestoon, josta Lisa toteaa:

Tähän maukkaaseen pestoon käytän keltaisia kantarelleja. Kaikenlaisten metsälöytöjen sekoitus käy kuitenkin yhtä hyvin, kokeile esimerkiksi herkkutatteja, tapionherkkusieniä, suppilovahverosatsia, torvisieniä tai vaikkapa nuoria suomukääpiä. Kaada peston pinnalle peittävä kerros oliiviöljyä, jos aiot säilyttää sitä jääkaapissa. Silloin se säilyy ainakin kymmenen päivää.

Nyt valmistamme kuitenkin viikonlopuksi Uunipannupiirasta punajuurten, perunoiden ja vuohenjuuston kera. Tämä on ruoka, josta Lisa mainitsee:

Jos tarjoan seuraruokaa isommalle joukolle, teen yleensä reilun uunipannupiiraan. Minusta on nimittäin hauskempaa, rennompaa ja jotenkin mukavasti italialaisemman ronskia iskeä keskelle pöytää reilunkokoinen uunipannu.

Noin 18 annosta, 20 minuuttia + 2 tuntia

Piirastaikina

210 g jääkaappikylmää voita

6 dl vehnäjauhoja

3 dl grahamjauhoja

210 g maitorahkaa

1,5 tl suolaa

1,5 rkl kylmää vettä

Täyte

900 g punajuuria

900 g perunoita, mieluiten jauhoisia

2 isoa punasipulia

1 rkl suolaa

1 tl mustapippuria

4 dl kapriksia

2 rosmariininoksaa

600 g vuohenjuustoa

9 munaa

4 dl täysmaitoa

4 dl kermaa

300 g raastettua cheddaria

Kuutioi piirastaikinaan tuleva voi. Sekoita nopeasti keskenään voi, jauhot, maitorahka ja suola – joko monitoimikoneessa tai käsin kulhossa. Lisää lopuksi vesi ja vaivaa ripeästi notkeaksi taikinaksi. Peitä kulho muovikelmulla ja anna taikinan levätä jääkaapissa 20 minuuttia.

Kumoa taikina kevyesti jauhotetulle leivinpöydälle, alusta sitä hieman ja kaulitse noin 3 mm paksuisiksi levyiksi. Lisää tarvittaessa leivinpöydälle enemmän jauhoja, jotta taikina ei tartu siihen. Vuoraa pienehkö uunipannu taikinalla. Painele taikina huolellisesti uunipannuun niin, että sitä on myös pannun reunoilla. Leikkaa tarvittaessa ylimääräiset piirakkataikinareunat pois. Peitä vuoka muovikelmulla ja anna taikinan levätä jääkaapissa noin 30 minuuttia.

Laita sillä aikaa uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Ota piiras jääkaapista ja poista muovikelmu. Pistele pohjaa haarukalla, peitä reunat alumiinifoliolla ja esipaista piirasta uunin keskitasolla noin 15 minuuttia, tai kunnes pohja on kypsä ja saanut hieman väriä. Ota piiras uunista ja poista alumiinifolio. Alenna lämpötila 175 asteeseen.

Kuori täytteeseen tulevat punajuuret ja perunat ja leikkaa ne mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi – etenkin punajuuret, joiden kypsyminen vie kauemmin. Kuori ja viipaloi punasipulit. Lado perunat, sipulit ja punajuuret kerroksittain piiraskuoreen, mausta kerrosten välit suolalla ja pippurilla (puolella mausteista). Ripottele päälle kaprikset ja rosmariininoksista riivityt lehdet sekä murennettu vuohenjuusto.

Vatkaa munat, maito ja kerma munamaidoksi ja mausta se lopuilla suolalla ja pippurilla. Kaada munamaito piiraan päälle ja ripottele pinnalle cheddarjuustoraaste.

Paista piirasta uunin keskitasolla 40-45 minuuttia, tai kunnes juurekset tuntuvat pehmeiltä ja piiras on saanut kauniin värin.

Mitä kirjan lukuisiin muihin resepteihin tulee, niin itse ihastuin näihin: Parsapiiras nokkosricottan kera, Leipämunakas viinirypäleiden ja gorgonzolan kera, Selja-omenasilli, Karamellisoitu sipulitarte sienten ja salvian kera, Kesäsalaatti katkarapujen ja jalat-alta-vievän-herkullisen dijon-kastikkeen kera, Kantarelli-chorizo-pecorinopizza, Rapubruschetta kantarellien ja omenan kera sekä tietysti Uunissa paistetut omenat ja sipulit sweet chili-pekonin kera:

Muutamia päiviä on jo mennyt puutarhassa ja huomasin esikkojen ja sinivuokkojen lisäksi raparperin nostavan jo terhakkaasti kasvuaan, joten nautimme nyt jälkiruoaksi Kylmäkohotetut raparperi-vaniljapullat, joiden yhteydessä Lisa toteaa:

Suurimman osan siitä, mitä tiedän leivonnaisista ja kakuista, olen oppinut mummultani. Muun muassa sen, että käyttämällä hänen versiotaan ”kylmäkohotuksesta” ja rutkasti voita syntyy oikea pullien pulla.

30 pullaa, 30 + 95 minuuttia

Vehnätaikina

175 g voita

9,5-10 dl vehnäjauhoja (plus hieman jauhoja leivontaan)

50 g hiivaa

2,5 dl jääkaappikylmää täysmaitoa

1 muna

0,5 dl kirkasta siirappia tai 70 g sokeria

0,5 tl suolaa

Täyte

1 vaniljatanko

200 g raparperia

1 ¼ dl sokeria

100 g raastettua mantelimassaa

25 g huoneenlämpöistä voita

vettä

sokeria

Halkaise täytteeseen tuleva vaniljatanko pituussuunnassa kahtia, raaputa siemenet irti ja laita ne ja tanko kattilaan (ei alumiiniseen). Suikaloi raparperit ohuiksi ja laita ne kattilaan. Kiehauta ja lisää sokeri, kun raparperista alkaa irrota nestettä. Alenna lämpöä ja anna raparperin kiehua vielä hiljalleen ilman kantta noin 15 minuuttia.

Ota kattila liedeltä ja anna hillokkeen jäähtyä hieman. Poista vaniljatanko ja sekoita joukkoon mantelimassa sekä voi. Sekoita huolellisesti ja siirrä hilloke syrjään.

Sekoita taikinaan tuleva voi jauhoihin joko monitoimikoneella tai leivinpöydällä pilkkomalla se ensin veitsen avulla. Seoksesta on tarkoitus tulla ryynimäinen.

Murenna hiiva kulhoon ja liota se maitoon. Lisää joukkoon muna, sokeri ja suola ja sekoita ainekset keskenään.

Vaivaa jauhoseos ja taikinaneste notkeaksi taikinaksi, mielellään yleiskoneessa noin 5 minuuttia tai käsin kulhossa noin 10 minuuttia.

Kumoa taikina jauhotetulle leivinpöydälle ja jaa se kahteen palaan. Alusta toista palaa tovi ja kaulitse se sitten ohueksi (4-5 mm), 50 x 30 cm:n kokoiseksi suorakulmaiseksi levyksi. Leikkaa suorakulmiosta 10x10 cm:n ruutuja ja laita reilu ruokalusikallinen täytettä jokaisen ruudun keskelle. Taita ruudut kaksinkerroin ja nypi saumat kunnolla umpeen niin, ettei täyte pääse valumaan ulos. Muotoile nyyteistä pyöreitä pullia ja laita ne pullavuokiin uunipellille sama alaspäin. Tee samoin toiselle taikinanpalalle.

Kohota pullat huoneenlämmössä leivinliinan alla kaksinkertaisiksi, noin 1,5 tunnin ajan. Laita sillä aikaa uuni kuumenemaan 225 asteeseen.

Paista pullia uunin keskitasolla noin 8 minuuttia ja anna niiden jäähtyä ritilällä leivinuunin alla. Sivele pullat kevyesti vedellä ja pyörittele ne sokerissa, kun ne ovat vielä hieman haaleita.

Vinkki: Muista pakastaa heti jäähtymisen jälkeen pullat, joita ei syödä saman tien. Siten ne pysyvät mehevinä. Sivele pullat vedellä ja sokeroi ne silloin ennen tarjoilua.

No voihan Lemke!, sillä tässä on täydellinen ruokakirja kesäkokille. Löysin heti vähintään kymmenen ohjetta, joita aion kokeilla. Herkullinen, rento lahja kenelle vain ja etenkin sopiva kesätuliainen suvijuhlien järjestäjille.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Jael


*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Ulko-ovi sulkeutuu. Jään istumaan sängylle. Ripsien kuivettuneet kokkareet pehmenevät hiljakseen.

Tuijotan ulos ikkunasta.

Minä olen Iiris-kulta.

Minulle sanotaan raks-raks.

Minä sairastan

Ja oksilla on lunta.

Pakko nähdä lumeen, suoraan sängystä, joka siirrettiin pois makuuhuoneesta, koska vaadin päästä keskelle arkea. Haluan olla mukana. Tahdon kuulla, nähdä ja haistaa paremmin kuin kukaan. Olla selvillä.

Kirsti Kurosen teos Ammeiden aika (Robustos 2013) kertoo Iiriksestä, joka on juuri täyttänyt neljäkymmentäseitsemän vuotta, mutta tuntee itsensä nuoremmaksi kuin kaksi vuotta sitten jolloin sai tietää sairastavansa vakavasti. Nyt hiukset ovat irronneet tuppoina, silmät ovat aamuisin rähmääntyneet umpeen, on päiviä jolloin ei jaksa nousta ylös ja kantasoluhoidot ovat vieneet viimeisetkin voimat.  Silti Iiriksellä on paljon elämää ja yritys Ammela, joka tarjoaa kylpyjä keskellä kaupunkia.  On Lumme-, Ruusu-, Koiranputki-, Sinivuokko- ja Kielohuoneita. On aviomies Juhani sekä lapset Kerttu ja Eelis. On paras ystävä Anna Aurinko. Ja on koti, Mumun entinen huvila, jossa on kahdeksan huonetta ja lasiveranta 276 ruudulla. On paljon lunta ja hiljaisia huoneita, joissa Iiriksen ajatukset kaikuvat kuulaan helähtävinä vaikka kuolemaa verestä ei voi pestä pois. Iiris hymyilee kun jaksaa, käy Ammelassa, kylpee, nauttii. Oma äiti ei moista läträämistä ymmärrä, vain pyykkitupahommat saisivat häneltä siunauksen, sillä ’mitä ihmiset ajattelevat, kun siellä kylvetään kuin jossakin pornoluolassa.’

Kuronen onnistuu yllättävän kepeällä tyylillä sanomaan paljon, silti jättäen asioiden päitä solmimatta, ollen kaikkea kertomatta. Lukija saa seurata Iiristä kuin luvalla hyvinkin pitkälle, kylpyyn, pahoinvointiin, pelkoihin, uniin ja Kielomieheen, mutta sairaudella lukijaa ei rasiteta. Sen sijaan Kielomiehen viestit luetaan yhdessä:

Kaunehin. Tiesitkö, että lumeen voi kaivaa luolan, kammin? Rakentaminen on helpompaa kaksin.

Kaunehin, olisiko aika suunnitella lumimajaa? Tiistaina isolla kivellä, keskipäivällä. Katson järven yli, ja odotan.

Ammeiden aika, kiurujen yö, rivien välien kohtalokkuus, Kurosen symboliikkaa, jota voi vain arvailla. Lumi on Iirikselle tärkeää, se on ilmaa, jota voi hengittää, siitä voi elää. Tai sinne voi kaivautua. Hän joka kaivautuu kanssaan kantaa raskasta reppua ja avaa sen täysilleen auki Iirikselle. Lumi on avomielisyyden pesä. Siellä voidaan kertoa pahin ja lumen hellyys auttaa sen kestämään.  Onko Kielomies Iiriksen sielun tumma peili? Onko Kielomiehen ratkaisu Iirikselle houkutus muuttua lumen tomuksi ja kadota? Vai onko Kielomies kuin kammin vahvistustikut, jotka estävät lopullisen romahduksen?

Ammeiden aika kertoo Iiriksestä, joka sairastaa syöpää, mutta sairaus saa sivuroolin, jossa ihmissuhteet, raskaita muistoja kantava huvila, suurta salaisuutta piilotteleva kadonnut kirje ja Kielomies saavat aikaan yllättävän tapahtumavyöryn. Kirja kantaa elämänhalua ja haaveita,, tuoksuu lumelta ja toivolta.

Illalla Iiris käpertyy peräkamariin, ui lapsuuden leikkimökin ummehtuneeseen tuoksuun ja kuuntelee, miten pakkanen paukuttaa seinähirsiä. Ei mitään palkitsevampaa kuin nukahtaminen. Päivän ja yön liitos, vikittelevä välitila. Lupaus – ja täyttymys. Naisen uni on pyhää, pyhää alku-unta.

Päivän tapahtumat maustavat unen: pieni, hidastettu poika makaa vaahterassa kuin Chagallin rakastavaiset sireenissä.

Ei ollut vaahteraa, Iiriksellä. Oli lumi. 

*****

Kirstin suunnittelema ja kuvaama traileri kirjaansa  tässä

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirsi

Ilona Pietiläinen: Unelmien piilopaikka - Sisustus- ja rakennusideoita kesäasumiseen

Niinpä niin, täällä minä seison keskellä koivuista metsää ja haaveilen. Tämä unelmiemme piilopaikka kantaa nimeä Koivurinne. Tila on metsätila ja koivujen määrä on huikea.  Haaveiluvaiheessa, eli tässä jossa nyt seisomme kumpparit jalassa savivelliin vajonneena, kaikki tuntuu riemukkaalta – me omistamme palan maata keskellä ei mitään. Tärkein unelmiemme piilopaikan vaatimuksista oli ranta, se että voisimme istua tuijottamassa järven pintaa hetken tai ikuisuuden. Tänne rakennamme piilopaikan, sellaisen jonne voi paeta arkista kiirettä ja antaa hiljaisuuden valloittaa. Minulla on valmiina jo suuret suunnitelmat, joista karsitaan ensin mieheni toimesta kaikki hulluimmat ja vasta sen jälkeen voidaan olla eri mieltä asioista. Voisin vaikka vannoa, että olen ollut tässä tilanteessa aiemminkin, ja ehkä hämärästi saatan jopa muistaa kuiskanneeni aiemmin: lupaan, ettei koskaan enää…

Ilona Pietiläisen uusin kirja Unelmien piilopaikka – Sisustus- ja rakennusideoita kesäasumiseen (Docendo 2013) alkaa Ilonan omasta unelmasta saada oma piilopaikka. Kirjassa seurataan saunamökin rakentamista valmiiksi asti ja koska kyseessä on Ilona, mikään ei ole ihan tavallista tai tavanomaista.  Tekee mieli sanoa, että hyvä hänen on, silläIlonalla on salainen ase ja se on hänen miehensä, joka on kuin palvova taikuri toteuttaen valtiattarensa pienimmänkin kuiskauksen.  Vaikka nyt siis tässä esille tuon Ilonaa kaiken aikaa, niin muistakaamme mies naisen takana!

Saunamökin värit ovat mutaa, savea ja hiekkaa sekä ripaus valkoista. Kaikkiin väreihin Ilona jakaa kirjassaan auliisti numerot. Tupaan tulevat hyllyt vanhoista kirkon penkeistä ja kierrätystä ovat myös vanhan aseman ruudulliset ikkunat sekä purkutiili. Erityisen kauniit ovat patinoituneet ikkunaluukut, joissa todella näkyy ikä. Ne ovat Ranskasta ja jatkavat nyt elämää suomalaisella mökillä. Huomatkaa mökin terassin koristeelliset rautakaiteet!

Piti aloittaa koko juttu huussista, sillä sitä en ole vielä kokeillutkaan, mutta huussi on tässä kirjassa tärkeä paikka. Se on kokonaan kierrätysmateriaalista, siinä on oma terassi ja sinne johtaa laituri. Siellä on myös kaunis komuutti, jossa on lumpeenmallinen lavuaari!

Ketä kiinnostaa rakentaminen löytää siis kirjan alusta sivukaupalla vinkkiä ja ohjetta saunamökin tekoon, persoonallisen huussin syntymiseen aina grillipaikkaa myöten. Löytyy myös ohje lohisalaattiin, jonka päällä näyttää olevan kuin joulupipareita, mutta ne ovatkin visionäärimme piparkakkumuotittamia täysjyväruisleipiä, jotka on paistettu voissa.

Koska itseä on taas kerran odottamassa työleiri eli remontti, en jää kovin tarkasti näihin rakentamisiin vaan kerään vähän voimia tuleviin koitoksiin kera Neilikan, jonka kanssa näemme samaa unta uimisesta ja löhöilystä. Jossain kuuluu ahkera vasaran pauke, jossain hakkaa tikka, mutta me vaan vähän tässä huilitaan ja punaturkkinen hyrisee tutusti…

Ilonalta siirrymme Riikan luo ihailemaan hänen upeaa kasvihuonettaan, jonka rakennusprojektista Ilona kertoo tarkasti samalla kun nautimme Riikan loihtimaa Syntisen hyvää Brita-kakkua, jonka ohjeen Riikka on ystävällisesti antanut minulle lainaan.

Viihdyn kovasti Riikan keittiössä, joka on country&cosy ja samalla ihailemme Ilonan kuvaa hänen valmistamastaan ruukutuspaikasta. Kirjassa on ohje tällaisenkin omin käsin valmistamiseen:

Kaikki puutarhahullut tarvitsisivat ruukutushuoneen tai edes ruukutuspöydän, sillä mitään määrää ei ole tilan tarpeella, jonka kevään ruukutukset sekä niiden vaatimat tarvekalut taimineen aiheuttavat. Välillä käymme istuttamassa Ilonan mökkitontille Sinikka luumupuita sekä pikkusyreenejä. Sinikka onkin hyvä valinta, sillä se säilyttää kauniin pienen muotonsa hyvin, toisin kuin vaikkapa aikaisemmin kypsyvä punaluumu. Piilopaikan kuvissa näkyy paljon ainakin keijunmekkoa, murattia ja tuijia. Kukkien kielessä saamme tietää, että ruusun ojentaminen merkitsee aina rakkautta, mutta väri tarkentaa viestin. Vaaleanpunainen ruusu merkitsee ’antaudun!’.

Käymme kauniissa kodeissa ja etenkin parissa siirtolapuutarhamökissä, joista ensimmäinen on Villa Namu. Emäntä taitaakin olla tuttumme…Tiina.

…ja likeltä löytyy myös Villa Lilla, jonka vauhdikkaan emännän tunnemme hyvin täältä

Tekstitunnistus auttaa myös: ”Täällä ei pysähdytä kuin hetkeksi, ei pihalla eikä ulkona. Elämässä on niin paljon mielenkiintoista tehtävää, että vaikka se pieni hetki joskus tuleekin vietettyä aurinkotuolissa tai pihakeinussa, niin siitä voi olla varma, että se harhaileva katse tekee silloinkin työtään.”

”Koskaan ei voi olla varma siitä, että Lilla näyttää ensi kesänä samalta kuin kuluvana. Päinvastoin, voi olla varma, että aina tapahtuu jotain!”

Miten minusta nyt tuntuu, että tämän ihanan kuvan syreenillekin tapahtui jotain, vai näinkö minä unta…

Tämä rauhoittava ja kaunis kuva vaaleanpunaisilla gladioluksilla on Hannelta Tupa ja tuvasta näkymä kammariin.  Näkyviin jätetyissä hirsissä 1800 –luvun kuisketta, paljon ihania muistoja. Talon nykyinen valtiatar kertoo:

”Olemme halunneet kotiimme väriä, koska se antaa elämäniloa ja energiaa. En ole koskaan samaistunut ajatukseen, että kyllästyisin väreihin tai miettisin jälleenmyyntiarvoa. Tätä kotia tehdään meille.”

”Pidän rönsyilevästä tyylistä, mutta haluan yhdistää hirsiseiniin moderniakin, sillä en halua asua hiihtomajassa. Seinien esiin ottaminen oli tärkeää, sillä seinissä ja katoissa on käytetty osittain kierrätyshirttä 1800-luvulta ja ne on piilutettu käsin. Miksi piilottaisin niin hienoa kädentaitoa pinkopahvien alle.”

Yllä Unelmien piilopaikan suosikkisisustuskuvani. Ennen kuin sain kirjan käteeni, olin just leikannut yhdestä lehdestä kuvan matosta, jonka haluan meille ja se on melkein kuin Hannen matto. Pidän myös tilasta, vanhoista hirsistä, niiden tunnelmasta, maalatusta lautalattiasta ja avarasta näkymästä toiseen huoneeseen. Ja pidän siitä, että tavaraa ei ole liikaa: Jää tilaa myös sielulle. Rauhaa. Kirjassa on monta ihanaa kuvaa lisää tästä pieteetillä hoidetusta ja rakastetusta kodista.

Hannen lisäksi lukija pääsee vielä kyläilemään Sinille, kuva yllä, kuin myös Anni-Marialle, Riinalle, Arjalle ja Päiville, Elinalle, Mirjalle ja Paulalle. Kaikki nämä ihanat kodit odottavat lukijaa vierailulle. Kaikissa kodeissa vaalitaan vanhaa ja kaunista. Kukkia on paljon sekä puutarhoissa että maljakoissa. Sinillä näin tapetin vaaleanpunaisista silkkiunikoista ja samoja kukkia kasvaa pihallakin. Onneksi ostin juuri niiden siemeniä. R. on rapu ja Ilonan kirja tietää kertoa, että silkkiunikko on ravun kukka! Vielä uupuu silkkiunikkotapetti…

Ilona Pietiläisen Unelmien piilopaikka – Sisustus- ja rakennusideoita kesäasumiseen on aivan yhtä ihana kuin hänen Talven taikaa – 100 ideaa valkoisesta rintamamiestalosta tai Koti lehvistön varjossa – Rintamamiestalon uusi elämä ja ne kaikki muut, jotka olen häneltä lukenut ja teille tarjoillut. Kirjan koko on jälleen suuri ja se tarkoittaa, että sitä katsellaan kauniisti sohvalla tai lukutuolissa istuen. Se sijoitetaan erityiseen hyllyyn, joka on tarkoitettu sisustuskirjoille ja ainakin minulla ne ovat vaakatasossa ja päällimmäisenä kulloinenkin suosikkikirjani. Toiset pitävät näitä näyttäviä teoksia pöydän kulmalla tai välitasossa. Kuvia on kiitettävän paljon ja ne ovat sekä Ilonan että kirjassa esiteltyjen kotien omistajien ottamia. Käsistään taitaville ja innokkaille löytyy runsaasti askarteluohjeita kuin myös kunnon rakentamisjuttuja. Unelmien piilopaikkaa voi tilata Sateenkaarentaa Riikalta täältä

Vielä en voi olla lisäämättä, että se, miksi Ilonan kirjat minua erityisesti viehättävät, on maalaishenkisyys, kodikkuus ja rappioromantiikka. Kaikki ei ole juuri maalattua/tapetoitua. Elämänjäljet saavat näkyä, valkoisestakin löytyy sata sävyä, vanha roosa saa kukkia ja vanha vihreä tuoda kodikkuutta. Rakas matto saa olla kulunut, kukkaruukussa voi olla lohkeama ja silti Mårbacka kukkii siinä tietoisena kauneudestaan, perintöpiironki on isoäidin kuiskaus ja vanha kirstu muisto omista vanhemmista, tyttären balettitossut seinällä saavat hymyn huulille ja kuluneet ulkoraput ovat kutsuvammat kuin upeinkaan uusi sisääntulo.

Unelmien piilopaikan tarinat jatkuvat, vakuuttaa Ilona, kun jätämme hänet istumaan mökin rappusille hämärän jo pudotessa:

…ilman unelmien piilopaikkaa en olisi koskaan nähnyt, kuinka kymmenet sudenkorennot kohoavat taivaalle, tai sitä, kuinka pikkuruiset sammakot liikkuvat ryhmissä eteenpäin pitkin kivistä tietä. En olisi myöskään kuullut joutsenlaulua tai nähnyt tuon valtavan kauniin linnun nousevan ylös hipoen siivillään meidän järvemme pintaa.

*****

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Leena Lumin TOP10 ja haaste!

On kuin sukeltaisi pimeässä tuntemattomaan veteen, kun alkaa tehdä listaa runsaan neljän blogivuotensa aikana lukemistaan kymmenestä parhaasta kirjastaan. Se on vaarallista, mutta ei ainakaan tule tylsäksi. Ryhdyin tähän Jennin yllyttämänä ja yllytyshullu olenkin. Tässä on se 'vääryys', että riippuu, mistä katsoo, se tuntuu aina jotenkin olevan lista, josta puuttuu jokin tärkeä kirja. Kriteerinä en käytä neljän vuoden kuumaa ryhmääni, sillä siinä sijoittumiseen vaikuttaa myös vuoden kirjataso. Esimerkiksi viime vuoden syksystä tuli minulle täydellinen yllätys ja se näkyy jopa tällä listalla. Käytän kriteerinä sitä, miten kirja on jäänyt mieleeni, miten se tuntuu vieläkin sisälläni ja olenko mahdollisesti lukenut kirjan jo toistamiseen etc. Kyse ei nyt siis ole elämäni parhaista ja syy on se, että en ole kaikkia parhaitani vielä edes blogiini lukenut. Kannattaa painottaa, että jos tekisin elämäni, en blogivuosieni parhaat, tältäkin listalta olisi kyllä jokunen mukana. Tässä:

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

John Irving: Leski vuoden verran

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Ian McEwan: Lauantai

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Carol Shields: Ellei

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Aksel Sandemose: Kadonnut on vain unta 

Sandemosen kirjaan en ole saanut mistään kantta, joten olen arviossanikin käyttänyt tähän yksityiskohtaa eräästä Henri de Toulouse-Lautrecin maalauksesta. Minusta kuvan nainen on kirjan Susanne...Lainaan kirjan muutaman vuoden välein harjukaupungin kirjastosta ja viimeksi se noudettiin minulle varastosta, jossa ovat kirjat, joista jo lehdet irtoilevat...

Koska kyseessä blogiajan kymmenen parasta en mitenkään voi olla haastamatta tähän:

Katja/Lumiomena    ja näin hän listaa

Valkoinen kirahvi   ja näin hän listaa

Susa/Järjellä ja tunteella

Amma    ja näin hän listaa

Erja   ja näin hän listaa

Sonja     ja näin hän listaa

Kun ja jos olette ehtineet tähän ryhtyä, vinkatkaa minulle. Olen nyt kirjahommissa viikonlopunkin, sillä teen tilaa runsaan kahden viikon lomalle.

Suomalaisen kirjallisuuden ystäville tiedoksi, että minun elämäni paras kirja on suomalainen ja tämän listan 11. ja 12. kirja olisivat olleet made in Finland;)

rakkaudesta kirjaan

Leena Lumi

Elif Shafak: Kunnia

Sinä yönä kun Iskender syntyi, Pembe näki painajaisen – niin kuin oli nähnyt lukuisia kertoja raskautensa aikana. Mutta tämä oli niin elävä, että hän ei koskaan täysin toipunut siitä, ei koskaan palannut takaisin unien vetisestä maasta.

Elif Shafakin kirja Kunnia (Honour, Gummerus 2013, suomennos Maria Erämaja) kertoo turkkilaisen perheen tarinaa aina ’40-luvulta nykypäiviin kulttuurissa, jossa kunnia on miesten asia, velvollisuus ja etuoikeus. Lapsi voidaan nimetä Kunniaksi kunhan hän vain on mies, sillä miehillä on kunniaa maitoparroista vanhoihin ukkoihin. Naisilla ei voi olla kunniaa. Heillä on vain häpeä. Pieninkin tahra naisessa ja suvun miesten velvollisuus on ’puhdistaa’ häpeä pois. Kunnia on jotain jonka tähden miesten pitää toimia aina kunniamurhaan asti. Naisen tärkein ominaisuus on kuuliaisuus.

Kylässä lähellä Eufratjokea Pembe synnyttää pojan, josta on tuleva hänen sulttaaninsa, leijonansa ja silmäteränsä. Pojan, jonka silmät ovat tähtisumua ja nimi Iskender. Sinä yönä kun Pembe synnyttää, hänestä tulee taikauskoinen nainen, jota tumma varjo seuraa keskipäivän korkeassa auringossa Turkissa yhtä hyvin kuin myöhemmin Lontoon talven harmaudessa. Varjosta tulee selittämätön suru, joka vetää puoleensa Eliasta, miestä joka on muukalainen kaikkialla – tai kotonaan kaikkialla. Hänelle Lontoo on koti tai Kanada on koti, mutta juuret muistavat myös Kreikan, Iranin ja Libanonin. Eliakselle kotiintulo on Pembe.

Elias näki pitsiliinat sohvapöydillä, hyllyillä ja nojatuoleilla, Pemben virkkaamat kirjontatyöt, kuivatut paprikat ja munakoisot, jotka tämä oli ripustanut riviin narulle ikkunan eteen tehdäkseen dolmaa, ja…Kilpailevat tuoksut olivat vallanneet koko paikan: kotitekoisia leivonnaisia, juuri pestyjä vaatteita, häivähdys kanelia ja ruusuvettä. Kaikki oli uutta Eliakselle ja kuitenkin niin samanlaista kuin elämä, jonka hänen perheensä oli jättänyt Libanoniin, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Elif Shafakin Kunnia ihastutti, vihastutti ja lumosi. Kirjan aikajatkumo on yli puolivuosisataa ja Toprakin perhettä seurataan niin Eufratjoen tarinoissa kuin Istanbulissa ja nykypäivän Lontoossa. Toprakeja ovat Pembe, hänen miehensä Adem ja lapset Iskender, Esma ja Yunus. Pembeltä on jäänyt Turkkiin kaksoissisar Jamila, jonka kanssa he ovat kuin yhtä sielua, näkevät samaa unta, tuntevat samaa kipua ja tätä ei pitkä välimatkakaan muuta. Adem tuhlaa perheen rahoja, jopa lainaamiaan, pelihimossaan ja löytää uuden naisen. Pembe tekee töitä ystävänsä liikkeessä, hoitaa lapset ja kodin, ikävöi Jamalaa ja uneksii matkoista laivoilla ympäri maailman. Silloin hän kohtaa Eliaksen, miehen, joka kohtelee häntä aivan toisin kuin kukaan ikinä on tehnyt ja…

Ihastuttaa aina vain Shafakin tyyli kuljettaa tarinaa. Siinä on jotain niin pakotonta. Se on kuin tuuli, joka nousee päähän. Se ei kysy lupaa, vaan vie mukanaan. Vihastuttaa kaikki tämän maailman pahuus ja väkivalta. Etenkin naisiin kohdistuva syrjintä, jossa nainen on vain miehen omaisuutta, jota voi kohdella ihan miten huvittaa. Luonnollisesti hänestä voidaan runoilla valkeana silkkinä, johon ei saa tulla tahraakaan, mutta naisten kuuluu saada itse valita runonsa, kankaansa ja omat tahransa! Kun äiti Naze opettaa 1953 kylässä lähellä Eufratjokea, miten Jumala on räätälöinyt miehen naista ylemmäksi ja miten ryvettynyt nainen heti huomataan kuin mustetahra silkissä, syntyy syvä, uuvuttava tyhjyys: Eikö ihmiskunta ikinä kehity? Miksi vieläkin on maita ja kulttuureja, joissa sallitaan ja voi tapahtua, että ryvettynyt mies ei menetä mitään, mutta nainen menettää henkensä.? Kenen luvalla? Ei ainakaan Jumalan! Tuskin olisin tätä kirjaa lukenutkaan ilman Shafakin lumoa. Hänellä on hallussaan taikamustetta, johon hän kastaa kynänsä ja siitä syntyy tarinoita kuin uni ja sateen tuoksu. Kunniassa musteeseen on sekoitettu juuriltaan irrotettujen ihmisten levotonta hengitystä, ikävää ja unelmia. Unelmia vuorovedestä, joka nousisi rajuna huuhtoen pois heidän ikävänsä sekä outoutensa, vuorovedestä, joka kastelisi heidän uusia juuriaan, kunnes ne olisivat yhtä uuden maan kulttuurin ja hyväksytyksi tulemisen kanssa.

Kunnia ei ole niin rankka kuin pelkäsin ja jotenkin tämä on jopa Shafakilta helpoin. Kun Rakkauden aikakirja oli ilmestymisvuonnaan lukemistani yli sadasta lukuvuoteni paras kirja ja Kirottu Istanbul viime vuonnakin kuumassa ryhmässä eli viidenneksi paras, niin en ole aina voinut siltikään varauksetta suositella Shafakia ihan kaikille. Hän on minun kirjailijani, mutta se ei tarkoita, että hän olisi kaikille yhtä sopiva, sillä halutessaan Shafak kykenee olemaan vaativaa luettavaa. Nyt voin kerrankin sanoa, että antakaa palaa: Tässä on kirja, jonka toivoisin kaikkien lukevan. Aihe on tärkeä ja mikään ei ikinä muutu, jos asioista vaietaan. Toisaalta, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, Kunnia on Shafakin helppolukuisin teos. Selkeät, kiinnostavat lukujen otsikoinnit ja tietyt kursivoinnit keventävät ja jotenkin tämä tarina on vain tullut paperille ilman, että kirjailijan olisi tarvinnut kertaakaan nostaa kynäänsä paperilta eli taikamuste on riittänyt kirjan ensilauseesta sen viimeiseen pisteeseen saakka.

Paikka lähellä Eufratjokea, toukokuu 1991

Toisinaan hän mietti, oliko toiminut oikein tullessaan takaisin. Mutta tyyneys, joka kietoutui hänen ympärilleen kuin saali joka aamu päivän valjetessa, oli riittävä vahvistus. Niin erakoituneesta elämästä saattoi olla vain pieni askel hulluuteen. Hän yritti pitää itsensä tasapainoisena ilmaisemalla kiitoksensa Jumalalle kaikesta, mitä tämä oli sekä antanut hänelle että kieltänyt häneltä. Ei ollut niin helppoa tulla hulluksi, kun oli kiitollinen.

*****

Koska tämä juttu on herättänyt paljon mielipiteitä naisen asemasta Turkissa, suosittelen lukemaan Helsingin Sanomat 30.4. Minna Nalbantoglun tekstin, jossa kerrotaan mm.:

"Turkin perinteinen eliitti oli jyrkän maallinen. Ihannekansalaisella oli eurooppalainen elämäntapa, ja hän uskoi vankkumatta Turkin perustajan Mustafa Kemal Atatürkin uudistusprojektiin."

Mutta uskonnollisen AKP:n käsitys on jotain aivan muuta ja niinpä Turkki on jakautumassa kahtia ja kiistojen ytimessä ovat naisten huivit ja alkoholi.  Maallisen Nalan Önerin mielestä ilmaisunvapaus on kadonnut ja Turkki on matkalla kohti arabimaailmaa.  Hän toivoo ainoan lapsensa, tyttären, muuttavan Yhdysvaltoihin, jos pahin Turkissa tapahtuu.:

"Juuri kun olimme lähestymässä Eurooppaa, alammekin mennä kauemmas, kohti arabimaailmaa."

Kannattaa muistaa, että kirjailija Elif Shafak on omistautunut naisten tasa-arvolle ja sananvapaudelle.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni luketneet ainakin Norkku   Susa  Mai Laakso  Anneli  Mari A  ja Annika K