Toivolan vanhalla pihalla serkun ja Lumimiehen kanssa

Tänään saimme vihdoinkin aikaiseksi lähteä katsomaan Toivolan vanhaa pihaa Anne-serkun ja Lumimiehen kanssa. Pihapiiri on viehättävä ja aidosti vanha. Nyt joulunaikaan täynnä joulutapahtumia ja jokainen ovi tuntui kutsuvan sisälle

Ovissa on kransseja ja rapuissa

monenmoista houkuttavaa sekä tietty tunnelmavaloja. Me kuitenkin päätimme ensin käydä tapaamassa

seppä Markus Aholaa, jonka Manalan Pajassa taotaan käsin rautaisia käyttö- ja koriste-esineitä ja myös tilaustöitä. Seppä näytti hyvin sepältä ja liikkeestä löytyi valmiina mm.

tällaiset ruusut, takuulla uniikkia ja

takorautainen wc-rullateline. Mikä harmistus, että meillä on näitä jo hankittuna, mutta vinkkinä teille muille.

Tuikuille löytyy monenmoista kaunista taottua astiaa

kuten vaikka tällainen kynttiläteline.

Hauska lahjaidea tai itselle hyödyksi on käsintaottu sinappituubin puristin: Tekee vaikutuksen!

Ja tässä upea naulakko vaikka tuulikaappiin, vessaan käsipyyhkeille taikka korutelineeksi.

Sepältä vaihdoimme tällaisiin tunnelmiin ja tulossa on muutama liike, joiden nimet olen jo autuaasti hukannut, mutta nämä ja monta muuta putiikkia löytyvät Toivolan vanhalta pihalta, jossa on toimintaa ympäri vuoden.

On mukava nautiskella tällaisesta atmosfääristä joululahjoja miettiessä.

Tässä huoneistossa sijaitsee käsityöntekijän taivas, sillä löytyy lanka poikineen sekä mielettömästi noita ihania väripallonauhoja ja niiden sisällä valot. Yksi turkoosi suuri pallo jäi kuvaamatta...siis kattovalaisin.

Lintuhäkki, jonne ei onneksi ole vangittu lintua vaan valoa.

Villasukissa löytyy, mutta myös

jotain fiinimpää on tarjolla, kuten tuo musta pitsiunelma.

Asusteitakin moneen makuuun.

Peilata voi näin kauniissa tunnelmassa.

Tässä miljöön valaistusta.

Nyt serkku menossa jo Kahvila Muistoon, joten eikun perässä.

Näin romanttiset ikkunat,

pönttöuuni ja

ja tällaisia herkkuja, joten päätämme nauttia glögiä, teetä ja kolmea eri sorttia juustokakkua.

Tässä odottelemme tilauksemme saapumista

ja tässä serkku ja Lumimies jo herkkujen pauloissa.

Serkku tilasi valkosuklaakakun, minä omena-vanilja- ja Lumimies tyrnikakun, joka kuvassa. Palvelu oli nopeaa ja ystävällistä. Kakut herkullisia ja glögi parasta mitä olen ikinä nauttinut. Teekin oli kunnon haudutettua eikä mitään pussiteetä.

Toivolan vanha piha on käymisen väärti ja se sijaitsee siis Suomen Salzburgissa eli Jyväskylässä. Aiomme mennä toistekin ja taidamme tehdä tästä Neljän Vuodenajan Tradition eli käymme Toivolassa ainakin kerran jokaisena vuodenaikana. 

Kiitos seurasta!

Love
Leena Lumi

Asko Sarkola on Valonkantaja!

Tämä päivä on täynnä valoa. Tähdet syttyivät, kun teatterinjohtaja Asko Sarkola valitsi kirjallisuuden Finlandian 2013 saajaksi Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Harvoin, jos koskaan olen kokenut minkään kirjallisuuspalkinnon jaossa vastaavia tunnetiloja. Harvoin, jos koskaan 'raadit' ovat valinneet niin, että minä julkistuksesta polvilleni lankeaisin tai kyynelehtisin ilosta. Harvoin jos koskaan, olen lukenut yhtä hyvää kirjaa jälkeen Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen kuin on Pelon Jokapäiväinen elämämme. Harvoin, jos koskaan on tuntunut kirjallisuuden vuoksi näin lumotulta elää. Harvoin, jos koskaan olen palanut näin roihuten kirjan tähden. Kiitos ihana itsevaltias Asko Sarkola, olet Valonkantaja ♥ Kiitos Riikka Pelo elämyksestä, jonka jälki on sielussani sateenkaaren tuolle puolen ja lämpimät onnittelut ♥

Sarkolan ratkaisu ja Riikka Pelon upea puhe

onnesta sekaisin, tähtisumusta humalassa
Leena Lumi

Feeling Good

JP Koskinen: Ystäväni Rasputin

Jos kuolema olisi kuin talvi, emme surisi syksyn pituutta. Hyvästelisimme taivaan kannen poikki lentävät kurjet toivoen niiden vielä palaavan. Kiittäisimme jokaista sadepäivää jolloin voisimme kuunnella pisaroiden laulua ikkunaruutua vasten. Olisimme tyytyväisiä kaikesta siitä, minkä saimme jo valmiiksi, emme murehtisi sitä, mikä jäi tekemättä.

JP Koskisen teos Ystäväni Rasputin (WSOY 2013) kertoo ehkä maailman kuuluisimman irstailijan Grigori Rasputinin arvoituksellisen tarinan fiktion ja faktan kautta. Rasputinin elämä tuskin kiinnostaisi meistä ketään ellei häneen liittyisi dramaattisella tavalla Venäjän viimeisen tsaarin, Nikolai II:n ja hänen perheensä elämä ja tuho, Venäjän vallankumous ja bolševikkien valtaannousu. Rasputin, Jumalan houkka, omasi käsittämättömän kyvyn nähdä ihmisten läpi, ennustaa tulevia sekä parantaa sairaita. Etenkin viime mainitusta tuli hänen avoin ovensa suoraan tsaariperheeseen, jossa tsaari ja tsaaritar yrittivät epätoivoisesti salata kansalta kruunuperijä Aleksein verenvuototaudin. Jos ja kun vuoto alkoi, vain Rasputin, ei perhelääkäri Botkin, kykeni vuodon seisauttamaan.

Koskisen romaani ei ollut minulle ollenkaan lukuhimon kohde, sillä harrastukseni on yleensä historia ja etenkin Romanovit ja heistä vielä tarkalleen ottaen Nikolai II perheineen, mutta heidät haluan faktana. Tieto lisää tuskaa ja niinpä pirullisella mielellä, hyvin ehkä jonkun mielestä Rasputin kirjaan sopivalla, lähdin ’urakkaan’, sillä olihan minut haastanut mieslukijani, joka aloitti samanaikaisesti minun toivomuksestani Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämämme teoksen. Alku oli tuskaa ja takerruin jokaikiseen fiktiiviseen kohtaan kiukuissani, jota minun pitäisi kai kirjan verran selitellä, sillä olen monesti puolustanut historian kerrontaa fiktion avulla. Tänäkin vuonna erityisesti Susan Sellersin kirjan Vanessa&Virginia kohdalla, joka on minusta tosi kiehtova teos. Kyse onkin siitä, miten fiktiota käytetään, ei siitä, etteikö sitä saisi käyttää historiallisessa romaanissa toden joukossa. Menin niin pitkälle, että puoliuskoin yhteen Koskisen mielikuvituksen tuotteeseen ja otin yhteyttä tuttuun Romanov-tutkijaan, jonka kanssa oli niin kiva arvostella kaikkia, jotka uskalsivat koskea Romanoveihin sepittelemällä. Ja voitte arvata, että kiukkuni vain kasvoi, kun Koskinen oli onnistunut minua jymäyttämään!

Ystäväni Rasputin siis kerrotaan Rasputinin oppipojan, fiktiivisen Vasili Brutševin kautta. Ja luonnollisesti jälleen tuodaan esiin sama kuvio kuin oli John Boynen Tarkoin vartioidussa talossa eli likelle tsaariperhettä päässyt poika ihastuu yhteen suuriruhtinattarista ja kuinkas muuten, luonnollisesti Anastasiaan. Juuri häneen, joka on Jekaterinburgin surmayöstä asti ollut tasan yhtä kuollut kuin muukin perhe, mutta josta on tehty myytti: Anastasia elää! Samalla kun vastusteluistani huolimatta aloin sulaa Koskisen slaavilaistyylisen kirjoituksen mukana sain yllättäen lisävirtaa Vasilin ystävältä lehdenmyyjä Ivan Jermakovilta. Minulle riitti vain nimi Jermakov ja tajusin, että Koskinen on laittanut peliin enemmän kuin uskoinkaan.

Jos kuolema olisi kuin talvi, tervehtisimme ensipakkasia suurella riemulla. Ihailisimme valkean kuuran peittämiä puita, kuuntelisimme kuinka lätäköiden jää risahtaa jalan alla. Hengittäisimme kirpeää ilmaa syvään, antaisimme kylmän tuntua luissa asti. Katsoisimme vielä kerran tuttua pihapiiriä, kalpeaa, jäähileiden kirjomaa, hiljaisuuteen vaipunutta. Emme pelkäisi sitä, kuinka päivät kävisivät vähiin, kuinka valo alkaisi kuolla ja kaikki värit sammuisivat harmaaseen.

Ystäväni Rasputin kirjassa Ivanilla on veli, Pjotr Jermakov, pakkotyövanki. Jokainen Romanov –kirjat lukenut muistaa, mikä hirveä osuus Jekaterinburgin yöhön oli juuri  Pjotr Jermakovilla, ’toveri mauserilla’ , tappamaan syntyneellä, joka loppuunsa asti vakuutti olleensa itse tsaarin surmaaja. Hän oli myös se, joka pistimillä hoiteli vielä henkitoreissaan olevia. Löytyypä ruhtinasperheen viimeisiltä kuukausilta myös kiinnostava komissaari Vasili Jakolev, jonka oli tarkoitus pelastaa tsaariperhe Uralin punaisten käsistä ja saattaa heidät Moskovaan. Siis Vasili, joka yrittää pelastaa. Sukunimistä nyt viis: Uskon, että Vasili-nimi ei ole sattumaa. Ihania faktoja, jotka pitävät kirjailijan mielikuvitustarinan kiinnostavasti kasassa. Ja pakko myöntää: Kaikki mitä luin itse tsaariperheestä, yhtä mielikuvitushenkilöä lukuun ottamatta, on yhtä tiedossa olevan kanssa eli totta. Ihan huvitti miten todenmakuisesti Koskinen kuvasi Anna Vyrubovaa, joka itse asiassa toi Rasputinin tsaariperheeseen heidän loppunsa sinetiksi. Tosin Anna kuvitteli tekevänsä vain hyvää. Myös Dmitri Pavlovitšin ja Felix Jusupovin, Rasputinin surmaajien kuvaukset ovat hyvin uskottavat.

Summasummarum, nyt te jo arvaatte, kuinka tässä kävi: Mitä pidemmälle luin, sitä antautuneempi olin ja kiukusta ei enää tietoakaan. Keksityn hahmon Vasili Brutševin olemassaoloa puoltaa hänen roolinsa Rasputinin tarinan kertojana. Hän oli se, joka saattoi valottaa sitä puolta Rasputinista, josta muut eivät olisi voineet sanoa paljoakaan. Vasilin kertomus tuo myös Rasputinin persoonaan ripauksen lapsekasta hyvyyttä. Hän on niin äiti-kullan, tsaarittaren ja isä-kullan, Nikolain puolella. Ja hänen sanomistaan käy ilmi se, että voidakseen tulla pyhäksi, pitää ensin ryvettyä, ei voi nähdä valoa ellei ensin tunne pimeää. Venäjällä on kautta aikain tunnettu käsite Jumalan houkka, henkilö, joka rypee synnissä ja pahassa, mutta sen jälkeen katuu ja omistaa loppuelämänsä hyvälle. Tuota pahan tekemistä tavallaan arvostetaan sen kautta, että vain vahva ihminen pystyy laittamaan itsensä alttiiksi nöyryytykselle ja muiden pilkalle. Rasputinista kirjoitettaessa pitää aina muistaa juuri tuo asia ja sen JP Koskinen tuo upeasti esiin.

Kuitenkin se, mihin eniten ihastuin oli Koskisen venäläinen tunnelma: Teksti aivan huokui slaavilaista mentaliteettia ja dialogit olivat aidonmakuiset sekä sujuvat. Se mitä eniten pelkään suomalaisten mieskirjailijoiden kanssa jälkeen Waltarin on ikävystyminen, mutta JP Koskisen seurassa ei krantuinkaan lukija ikävysty. Pidin tekstistä niin paljon, että annoin lopulta anteeksi koko Anastasia-kuvion vaihdokastarinoineen. Ja kirjan lopussa oleva eräs kirje (sitaatit ko. kirjeestä) sitten nosti tämän kirjan listalle, johon palaamme lähiviikkoina. Nyt on pakko palata Pelon kirjaan, sillä molemmat ammentavat slaavilaisuudesta, Jokapäiväinen elämämme vain kertoi kaiken vieläkin uskottavammin, vahvemmin, mutta uskokaa tai älkää: Ystäväni Rasputin  menee nyt arkistooni Romanov-kirjat Leena Lumissa! Perusteluna on se, että hänelle, joka ei ole lukenut aikaisemmin Rasputinista tai Nikolai II:n perheestä, juuri JP Koskisen Ystäväni Rasputin voi olla kiinnostava, madallettu kynnys astua Romanovien kiehtovaan historiaan.

Kun kaikki vanha on kuollut pois, valo sammunut, meteli vaiennut, syntyy tilaa uudelle. Ymmärtäisimme, ettei mikään kasva ikuisesti, ilman kuolemaa ei synny elämää. Lopulta yö alkaisi lyhetä, aurinko kivuta joka päivä yhä korkeammalle, valkea lumi muuttua raskaaksi ja sulaa. Routa hellittäisi otteensa maasta ja...Lupaisimme tehdä kaiken paremmin kuin ennen. Jos kuolema olisi kuin talvi.

*****

Tämän kirja ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Erja  Jenni/Kirjakirppu Noora  Minna Vuo-Cho ja Jonna

*****

Romanov-kirjat Leena Lumissa

Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen...

Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä,
ja ero on tämän juhlamme nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kuin virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut, kalleimpani,
ainakin ensilumen tuloon asti.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, suomennos Marja-Leena Mikkola)

Torstai on toivoa täynnä, vaikka ei just nyt uskoisi, mutta onhan meillä kukat...ja kakut!

Tämä marrasihminen ei nyt pidä yhtään siitä, että lumi tuli, lumi suli ja sitten eilen putosi märkä pimeys jo iltapäivällä kello kolmen aikaan ja tänään myös. Jos marraskuu olisi vain tätä, en sitä ylistäisi, mutta kun tämä on vain joku ohimenevä, nopea vaihe, lupasi Lumimies. Kohta saan kuulemma jo takuukylmää ja paljon lunta. Uskokaamme häntä;)

Tiistaina oli upea kuurakeli ja lähdimme kuvaamaan Päijänteen rantojen jäätymistä, jota oli tarkoitus jatkaa seuraavana päivänä...No, tiistaina ehdimme jo vähän kuulla jääurkuja, kun ne soittivat vasten kaisloja yrittäen niitä kahlita ja luulimme, että voisimme jo samalla viikolla kuvata tätä:

Kuva on parin vuoden takaa marraskuulta ja muistan vieläkin sen musiikin.

Onneksi ehdin ottaa muutaman kartiovalkokuusikuvan ennen keskiviikon loskaa. Tässä 'mörrimöykky', jonka tarinasta voit lukea enemmän täältä

Ja sillan toisen pään siro, nuori, aivan erilainen yksilö.

Jouluruususta huomasi, että oli jo aika kylmä. Minä otin kaiken irti pakkasasteista ja tein nopsaan

lintu&oravakakun. Kakkuvuokaan ensin vaikka kuorittuja hasselpähkinöitä, manteleita ja sitten kerroksittain pähkinöitä ja auringonkukansiemeniä. Kaadetaan sula kookosrasva, tasan yksi paketti, päälle ja annetaan olla kannella peitettynä ulkona jäätymässä. Otetaan muutaman tunnin kuluttua kakku sisälle, valellaan hiukan kuumaa vettä vuoan päälle, että saadaan kakku irtoamaan ja kumotaan valmis teos lautaselle.

Ei mennyt kauaakaan kun yksi kurreista jo oli nauttimassa hämärän hyssyn ateriaa.

Ja tässä menossa aamianen eilen aivan lumettomana, harmaana päivänä.

Tässä suven poikanen, jonka Meri sai pelastettua pulasta paikassa, jossa he olivat viettämässä viikonloppua. Orava vaikutti ensin kuolleelta, mutta...voisiko sillä olla kyky esittää kuollutta selvitäkseen surman suusta...Meri soitti jonnekin villieläinpelastukseen ja sai ohjeet miten toimia, kunnes he olivat valmiit seuraavana päivänä vastaanottamaan pienokaisen.

Nyt jo syödään ja sen jälkeen tietysti

otetaan kunnon unet. Minusta tämä pieni on niin liikuttava ♥ Tarinalla on onnellinen loppu, sillä eläinsuojelu otti oravan vastaan ja kuntoutti sitä, ja olivat niin fiksuja, että jopa ilmoittivat milloin se oli päästetty takaisin luontoon.

Nyt kun kelit ovat jo toista päivää, mitä ovat, on pakko lakata marisemasta ja alkaa muistaa, mitä on tulossa. Kollasin vanhoja kuvia ja kun löysin tämän, muistin ihanat Princettiat. Ei sitten muuta kuin sellainen Viherlandiasta noutamaan.

Minusta tämä valkoinen, iso Princettia on kaunis. Kukasta tulee aivan lumihiutalemainen tunnelma ja sitä minä tässä nyt kaipaan, lumihiutaleita...

Olkoon viikon valomme nyt vaikka tämä Sarpun Harry Potter -kakku. Leipomisohjeen löydätte blogista Tyrniä ja tyrskyjä. On Sarppu vain aikamoinen maestro keittiössä ja me kaikki, kirjahullut etenkin, kiitämme ♥

Viikonloppuna vaihtuu kuukausi ja pääsemme vihdoinkin fiilistelemään reippaasti joulua. Minä taidan kyllä aloittaa joulukuun Koskisen Rasputinilla, mutta sen jälkeen on paaaaljon vuoden viimeiseen kuukauteen liittyvää, eikä vähiten kirjoista. Oli muuten ilo lukea päätoimittaja Anna-Liisa Hämäläisen arvio Pelon kirjasta Jokapäiväinen elämämme. Hyasinttikuva on Sarin joulublogista ja sieltä voitte lukea lisää Princettiasta.

Kiidän jo aamusta aikaisin asioille, joten toivotan kaikille tähtien valoa, kynttilöiden lämpöä ja rauhaisaa viikonloppua ♥

Love
Leena Lumi

'Lebensraum!', vaativat natsit,' tuhotkaa tulokaslajit, vaadimme me', mutta kuka vetää rasismin rajat...

Ajamme usein ohi paikasta, jossa kasvaa tienvarrella vain heinää. Siis sellaista rikkaruohoheinää. Mutta joka vuosi ilahdumme suuresti, kun sieltä pientareelta alkaa vilkkua pieni sitkeä kurtturuusu, joka sitten ilahduttaa meidä samassa paikassa aina pakkasiin asti. Kurtturuusu on tulokaslaji, joka katsotaan uhaksi kotoperäisille kasveillemme. No, ehkäpä tämä ruusu on sitten kauhean vaarallinen vaikka kukkii vuodesta toiseen siinä yhtä pienenä ja sievänä ja ilahduttaa ohikulkijoita.

Luin tänään pikaseltaan Suur-Jyävskylän lehteä ja siitä Minna Vilkunan juttua Tarkastelussa tulokaslajit. Juttu kertoo taiteilija Anna Ruthista ja hänen näyttelystään Vahinko, joka on esillä Keski-Suomen museossa. Anna innostui tulokaslajiaiheesta vieraillessaan Etelä-Afrikassa, josa kauniisti kukkivia jakarandapuita vihattiin, koska ne olivat tulokaslaji.

Anna käsittelee näyttelyssään lähinnä lupiinia ja jättipalsamia. Näin Anna:

"Saavuin Suomeen Pohjois-Amerikasta Manner-Euroopan kautta, aivan kuten lupiini kaksisataa vuotta aikaisemmin. Me molemmat päädyimme Suomeen hyvien päämäärien tuomana ja molemmat jäimme tänne vahingossa. "

"Aloin miettiä, olenko minäkin kuin lupiini, kun olen tullut Suomeen, perustanut tänne perheen ja menestynyt. En tosin onneksi ole itse kohdannut Suomessa rasismia."

Ruth ei halua ottaa kantaa siihen, miten lupiinien kohdalla tulisi toimia. Hän toteaa kuitenkin lupiinien olevan kotimaassaan Yhdysvaltojen itäosassa uhanalaisten kasvien listalla, josta taas on aiheutunut ongelmia niistä riippuvaisille hyönteisille.

Lehtikuvassa Anna Ruth poseeraa upeiden lupiinikuviensa edessä. Kuten Anna, minäkään en antaudu keskusteluun tulokaslajeista. Kaikki ääripuhdasoppisuus on itselleni vierasta ja niinpä jätän lupiinien vihaajat inttämään keskenään. Sillä aikaa minä kerään rannoilta lasia ja perkaan pujoa tai

käyn vaalimassa kuupuutarhaani, jonka ensimmäiseksi kasviksi valitsin valkoisen lupiinin. Eipä ole kovasti levinnyt, vaikka niin olisin sitä toivonut...ehkä pitää siirtää kuupuutarhani toiseen paikkaan. Valkoinen akileija säestää...

Kuvassa hansaruusunterälehtiä Jaelin kuvaamana. Kuva on jutusta Blogiystävyyden tähtihetkiä

Vaatimattomuuden Valtiatar, kurtturuusu hansa, on vielä syyskuussakin näin upea ja kun lumet ovat sataneet

se jaksaa vieläkin jakaa kauneuttaan, ilahduttaa puutarhuria. Mikä muu kukka jaksa kukkia kesäkuusta lokakuun lopulle. Tämän saman kuvan löydät muuten Ilona Pietiläisen kirjasta Talven taikaa.

"Ainoa velvollisuus on kauneus, ainoa voima on rakkaus, ainoa todellisuus on uni."

- Armi Ratia -

Epäsuomalainen kirsikkalikööri on pullotettu ja sitä ennen hyväksi havaittu. Uusi satsi lähtee kohta muhimaan, mutta ensin nautin vähän epäsuomalaista teetä eli venäläistä ja luen kirjaa, joka vie minut isoon itänaapuriimme. Huomenna on jo torstai, joka lupaa toivoa ja uusia juttuja.

Love
Leena Lumi

Raili Mikkanen, Laura Valojärvi: Iivari-tonttu karkuteillä

Iivari kapusi portaita monta kerrosta, puuskutti välillä ja kapusi taas. Lopulta se oli oikean oven takana, jätti säkin sen eteen, huohotti hetken ja kipitti takaisin alas. Kierros, kierros, kierros ja vielä yksi kierros.

Alhaalla käytävä tuntui yllättävän pitkältä. Vasta kulman takaa löytyi ulko-ovi, josta Iivari puikahti ulos.

Hetkinen! Mitä oli tapahtunut? Isotonttua, rekeä ja poroa ei näkynyt missään.

Raili Mikkasen kirjoittama ja Laura Valojärven kuvittama Iivari-tonttu karkuteillä (WSOY 2013) pitää takakansitekstin lupauksen: ”Pidä lakista kiinni, nyt alkaa joulun vauhdikkain seikkailu.” Kaikki alkaa siitä kun aputonttu Iivari joutuu mielestään tekemään raskaimmat työt eli kantamaan raskaita lahjasäkkejä kerros kerroksen, rappu rapun jälkeen vaikka hänen mielestään paljon vahvemman Isotontun pitäisi tehdä raskaat työt. Eräänä päivänä kerrokset menevät sitten niin sekaisin, että kun Iivari palaa alas kadulle, hän ei näe missään Isotonttua eikä poroa:

Minne minä olen joutunut? Iivari hätääntyi. Olenko juossut portaita alas yhden kerroksen liikaa? Nyt on kiireesti palattava takaisin, tai Isotonttu suuttuu.

Mutta eihän Iivari tiennyt enää, mistä ovesta se oli tullut ulos. Se yritti avata ovea toisensa perään. Kaikki olivat tiukasti kiinni.

Aluksi Iivari on kovasti hädissään, mutta kääntää lopulta vahingon voitoksi ja päättää lähteä kohti tuntemattomia seikkailuja, jotka ovat niin toimintaa, että luulisi kiinnostavan etenkin vauhdista pitäviä ja toimintaan tottuneita nykylapsia. Luvassa ei ole mitään joulutontun seikkailua villissä luonnossa, hellässä lumisateessa, vaan urbaanissa ympäristössä Iivari saa itsensä sirkuksen trapetsille, norsun kärsän päälle, raitiovaunuun ja lopulta eläintarhaan, jossa tapaa tutun Nuppu-poron ja apinoita. Iivari on pahasti hätistelty, sillä eläintarhan häkkeihin ei lupa mennä, joten vauhtia riittää aina jääkarhun eteen putoamiseen:

Kas vain! Tiedän, että on jouluaatto. Senkö vuoksi tänään tippuu paisteja suoraan taivaalta? karhu urahti. Sitten se katsoi Iivaria tarkemmin. Vai oletko sinä sittenkin oikea tonttu?

Iivari ei saanut sanaa suustaan, se vain nyökki kuin vieterinukke.

No sitten saat olla. Eihän nyt tonttuja syödä jouluaattona. Pennut hei, katsokaa! Täällä on joulutonttu.

Aikansa pähkäiltyään karhu sitten päätti lingota Iivarin isolla käpälällään matkaan ja taas mentiin. Lujaa!

Lastenkirjojen tekijäparina Mikkanen ja Valojärvi ovat luoneet mm. Suomen lasten Linnakirjan, joka oli paras lastenkirja LeenaLumissa 2011 sekä sai Anni Swan-mitalin 2012. Viime vuonna ilmestyi Mennään sirkukseen ja tässä Iivari-tonttu karkuteillä on tekijöillä vielä sirkuskirjan vahvaa punaista sekä esityksellisen vauhdikasta menoa: Kuin yhtä sirkusta koko Iivari-tontun joulunalus. Joulukirjaksi tässä tunnelmoidaan vain alun ja lopun herkissä kuvissa, mutta kuka sanoo, etteikö joulua voi viettää vaikka karting-autoradalla!

Itse pidän hitaista ja tunnelmallisista joulukirjoista, mutta minulla on vahva aavistus, että tämä kirja on hyvin sopiva energiselle ja vauhdikkaalle kummipojalleni. Siis toivekirja, jota luetaan joulunaikaan, ihmetellään Iivarin selviytymistä, ihastellaan kuvien pieniä yksityiskohtia ja lopulta saadaan rauhoittavan onnellinen loppu, kuten kaikissa lastenkirjoissa pitääkin olla:

Tämä kuva, hiirulaiset, kynttilälyhdyt lumisateessa ja tietenkin Iivari-tonttu löytää Isotontun luokse. Ja lahjat löytävät kuusen alle. On joulu.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Jenni/Kirjakirppu  Opuscolo  ja Maria

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja - Rakkaat suomalaiset tyttökirjat

Toivoisin, että sadun henki ja mielikuvitus saisivat sijan nuorisossa senkin jälkeen, kun he ovat varttuneet. Sillä ilman mielikuvitusta, on ihminen henkisesti köyhä.

Anni Swan

Oli itsestään selvää kirjoittaa tytöille. Johtui siitä että mä olin sisäistänyt Montgomeryn niin hyvin. Kuitenkin  siinä on se viritys, tyttöjen viritys.

Rauha Virtanen

Tyttökirjat voivat kulkea mukana aikuisuuteen asti, olla kuin lapsuudenystävä, joka muistaa, millaisia olimme lapsina. Emme arvostele niitä ehkä yhtä ankarasti kuin muita kirjoja, emme vertaa niitä muihin parempiin, vaikka näemme niiden ilmeiset heikkoudet. Tunnemme kiitollisuutta siitä, että ne auttoivat meitä pienen matkan kohti aikuisuutta.

Anna Amnell

Sara Kokkosen hurmaava Rasavillejä ja romantikkoja – Rakkaat suomalaiset tyttökirjat (Avain 2013) on kattava kooste suomalaisista tyttökirjoista niin niiden kirjoittajien kuin myös lukijoiden kautta. Ääneen pääsevät tyttökirjojen tekijät ja Saran kautta myös heidän kiinnostava, osin tuntematon historiansa sekä ennen kaikkea suomalaisista tyttökirjoista hullaantuneet lukijat, jotka teosten avulla saattoivat haipua omasta arjestaan hetkeksi metsien kaukaiseen sineen.

Kirja on mukavan kokoinen, erinomaisesti kustannustoimitettu, ihastuttava mustavalkokuvineen ja kanneltaan osuva: 261 sivua ja kannessa Kotiliedestä vuodelta 1936 Martta Wendelinin kuva. Annetaan Saran kertoa, mistä kaikki lähti liikkeelle:

Viimeiset viisi vuotta olen lukenut tyttökirjoja harva se päivä. Kaikki lähti liikkeelle tietenkin lapsuudestani. Varhaisnuoruudessani tyttökirjojen lukeminen oli elämääni niin kuin monen muunkin suomalaisen tytön. Kynttilänvalossa kirjoittavalle ja haaveilevalle 11-vuotiaalle löytyi esikuvia niin kotimaisista kuin ulkomaisista tyttökirjoista. Sieltä löytyi tyttösankareita, jotka toteuttivat itseään ja unelmiaan, uskalsivat olla rohkeita ja rasavillejä, ja selviytyivät yleensä vaikeuksista voittoon.

Tässäpä se tuli ja just nyt kun luen tätä Saran tekstiä, tuli mieleeni, että tyttökirjathan olivat piiloemansipaatiota, sillä niistä monissa tyttö oli toimija, subjekti, ei mikään omaa tahtoa vailla oleva kohde, objekti. Kuten moni muu, niin minäkin sain hyvin varhain ensimmäiseksi tyttökirjakseni Anni Swanin Iiris rukan ja edelleen tuo kirja kulkee matkassani. Iiris antoi vahvuutta että mistä tahansa voi selvitä ja se on kantanut pitkälle. Se toi myös yhden syksyisen tavan eli joka vuosi on pakko saada hyvästellä kurjet ja kurkiaurojen puuttuessa hyvästelen joutsenet. Olen siis edelleen vielä kerran vuodessa Iiris rukka!

Heille, joille juuri suomalaiset tyttökirjat ovat ikimuistoisia, haluan luetella, ketkä kirjailijat Sara tuo kirjassaan esille: Anni Swan, Kersti Bergroth, Helga Nuorpuu, Rebekka Räsänen, Anni Polva, Marjatta Kurenniemi, Rauha S. Virtanen, Merja Otava, Merja Jalo ja Tuija Lehtinen.  Tämä on ehkä kiinnostava tieto, sillä joulu lähestyy ja minä ainakin aion muistaa ystävääni, todellista tyttökirjahullua, juuri tällä teoksella. Hän on myös henkilö joka keräilee vanhoja lehtiä, joten jo kirjan kansi saa hänet haltioitumaan.

Rasavillejä ja romantikkoja voi lukea niin monelta kantilta omasta kiinnostuksestaan riippuen. Koska itse jätin kotimaiset tyttökirjat heti saatuani ensimmäisen Montgomeryni, kiinnostukseni suuntautuikin nyt kirjailijoiden elämänkohtaloihin. Mikä onkaan kiinnostavampaa kuin kirjailijaelämänkerrat! Oli erikoista lukea heistä, joista ei ollut kuullutkaan, kuten minulle tapahtui mm. Helga Nuorpuun kohdalla. Hän syntyi 1901 Porin Reposaaressa ja kirjoitti usein uuvuttavissa olosuhteissa Ruusula-, Leila- ja Tuulikki–sarjoja. Kirjoja syntyi paljon, kun ottaa huomioon Helgan heikon terveydentilan sekä elämän monet vaikeudet. Kirjoittaminen olikin Helgalle pakoa arjesta:

Ehkä tuo pako mielikuvituksen maailmaan on ollut se seikka, joka on saanut minut kestämään usein voittamattomiltakin tuntuvia vaikeuksia, se on ollut ponnahduslauta, jolta olen uskaltanut yhä uudelleen sukeltaa synkimpäänkin elämänvirtaan.

Helga oli elämän syrjästäkatsoja, joka kuoli sairastelun jälkeen vain 52-vuotiaana vuonna 1953.

Jos lukijaa kiinnostaa, niin itse luin lapsena kotimaisista tyttökirjoista vain Iiris rukan, Tottisalmen perillisen, Ollin oppivuodet, Sara ja Sarri, Sara ja Sarri matkustavat, Me kolme. Ritvan suojatit, mutta myös Rauha S. Virtaselta osan Selja–sarjasta, Kiurut laulavat ja Luumupuu kukkii, joista viime mainitulla on joku aivan erityinen paikka sydämessäni.

Minä siis siirryin jo varhain Montgomeryn maailmaan ja halusin olla Vihervaaran Anna, mutta minun ystävistäni suurin osa luki etenkin Anni Polvan Tiinoja ja Virtasen Seljoja. Jotenkin vain ei voi edes mainita sanaa kotimainen tyttökirja ellei muista poikatyttö Tiinaa tai Seljan perhettä.

Olin aivan sataa varma, että Sara ei pysty minua yllättämään kirjassaan, mutta onhan hän tehnyt sen ihan livestikin: Kunpa tietäisitte, mitä tämä herttainen tyttökirjoista kiinnostunut nainen lukee lisäksi. Istuimme iltaa ja minulla meni viini väärään kurkkuun, sillä hän oli samojen kovien dekkarien nautiskelija kuin minäkin.  Nyt hän teki sen taas! Saan aasinsillan asiaan, kun kerron, että kirjassa Rasavillejä ja romantikkoja on erittäin hyvin saatu pysymään kasassa ja lukijaystävällisesti jäsenneltynä eri kirjoittajien muistelot versus kirjailijoiden haastattelut kiitos oivallisen lukujaottelun: Innoittavat otsikoinnit jakavat tekstin napakoihin lukuihin, kuten vaikka:

Oi Ulla ja Mark!, Vuodatetut kyyneleet, Räjähteleviä sisaria ja temperamenttisia ystäviä, Ruususen unta, Oi nuoruus!, Kun pojat olivat kuin jumalia ja Helsinki kuin taivas…

Voihan Priska!

Täysin tietokirjan viileänä ja varautumattomana luin Rasavillejä ja romantikkoja kunnes tultiin kirjailijaan Merja Otava ja hänen Priskaansa. Kirjailija ja koko hänen tuotantonsa on mennyt minulta täysin ohi – tai sitten siinä on ollut jotain, mitä äitini on halunnut minulta sensuroida, sillä luinhan luvatta öisin jo taskulampun valossa Välskärin kertomuksia ja Parraksen Jojokin katosi jonnekin…

Katson Merja Otavan kuvaa ja hän muistuttaa minua jostakin lapsuuden ystävästäni. Alan lukea ja kerta kerran jälkeen tulee yhtymäkohtia omaan elämääni. Kaksi on sattumaa, kolme ehkä ei enää, viides on jo magiaa. Koimme lukion samoin, innostuimme Vihervaaran Annasta ja Alcotin Pikku Naisista, hurmioiduimme Brontën sisarusten maailmasta, pidimme ahkerasti päiväkirjaa sekä kirjoitimme kirjeitä, halusimme kirjoittaa tajunnanvirtaa, sekoittaa puhe- ja kirjakieltä, osallistuimme molemmat eri kirjoituskilpailuihin, mutta kummassakin oli sama osallistujamäärä eli 149. Merja voitti Priskallaan Anni Swanin muistoksi järjestetyn kilpailun 1959, minä omani runsas parisenkymmentä vuotta myöhemmin eräällä novellilla. Miten minusta tuntuukaan, että kuka tähän kirjaan tarttuu, löytää sukulaissielun, onpa hän sitten tyttökirjahahmo tai kirjailija, tuttu tai tutuksi tuleva.

Kirjassa yksi Priskan lukijoista, Liisa, kertoo, miten juuri Priskasta tuli hänen elämänpelastajakirjansa:

Muistan, kuinka Priskan Jyri-serkku oli patistanut tätä kirjoittamaan peloistaan: ”Tutustu, tutustu, pentele, siihen pelkoosi – et sinä muutoin sen herraksi pääse!” Priska kirjoitti peloistaan ja minäkin päätin kirjoittaa omista tunteistani, vaikka se tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.

Tämä Priskan opetus omiin pelkoihin tutustumisesta on yksi viisaimmista ja merkittävimmistä elämänohjeista, mitä olen kirjoista saanut ja siksi Priskalla on aivan erityinen paikka sydämessäni.

Oi Sara, oi tytöt, katsokaa, Iiriksen kurjet ovat jo poissa. Kaunis alakulo valtaa mielen kuin valkea kuura maan. Juuri nyt tuntuu niin todelta se, mihin Merja Otava (kirje 25.8.2013) saa päättää tämän pitkän, rasavillivuosien muistojen innoittaman kirjoituksen:

”Haluaisin sanoa motokseni: ”Nyt on nyt on nyt”, mutta elokuun lehmusten kahinasta olen kuulevinani : ”Tempus fugit”.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjan pauloissa

*****

Tyttökirjat Leena Lumissa

Johan Bargum: Syyskesä

Kolme vuorokautta.

Että voi istua kahvilassa, ravintolassa, yökerhossa kaksitoista tuntia ja puhua puhumistaan, kuin olisi aina tuntenut toisensa, koko ikänsä, eikä se silti riitä? Että sellaista tapahtuu?

Kolme vuorokautta.

Lehtiä ja postia, jota kertyy eteisen lattialle. Tapaamisia, luentoja, joita en edes perunut, vaan joilta jäin muitta mutkitta pois. Verhot ikkunoiden edessä. Puhelin irti.

En ollut tiennyt, että sillä lailla voi lumoutua.

Johan Bargumin herkkävireinen Syyskesä (Sensommar, Tammi 1993, suomennos Rauno Ekholm) on ollut lukulistallani siitä hetkestä kun luin saman kirjailijan Syyspurjehduksen Aikaa ei ollut syyskesällä, joten tämä marraskuu on juuri otollinen tälle kirjalle, joka olikin joltain kohdin aika eri kuin mitä odotin.

Kirjan kansi on kaunis ja herättää mieliin hurmaavien pitsihuviloiden menneen maailman kuiskeet, meren suolaisen tuoksun, lokkien huudot, pitkät, kuumat kesäpäivät täynnä sudenkorentoja ja iltaisin lepakoita suih, suih, suih…

Vanha nainen haluaa tulla kuolemaan huvilalleen. Hän haluaa sinne myös molemmat poikansa, Olofin sekä tämän pikkuveljen Carlin, joka saapuu perheineen Yhdysvalloista. Tunnelma alkaa hautua kuin suvipäivinä ennen ukkosta. Linnut vaikenevat. Puut eivät suhise. Merikin on täysin pläki. Ei ole purjehduskeli. Vain ruusujen tahmea tuoksu täyttää kuoleman odotuksen päivät. Ja jossain Carlin lapset, Tom-setä ja avuksi pyydetty diakonissa. Ihan sama missä, sillä kaikkialla eräs muisto ja Klara. Carlin vaimo.

Mistä muusta kannattaa kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta. Ne molemmat ovat läsnä tässäkin kirjassa. Syyskesä on kolmiodraama kuten oli Syyspurjehduskin. Aihetta vain lähestytään toisin, mutta nyt eräs draamaan osallisista eli Carl aiheutti minulle niin tumman varjon, että huvilakin peittyi näkyvistäni. Näin vain pimeän meren ja tunsin ihollani Bargumin kyvyn kirjoittaa pahasta. Siitä, mikä näyttää hyvältä ja menestyy niin, että äitinsäkin häikäistyy hänen loisteessaan ikisokeaksi. Mieleeni tuli Herman Koch, joka Illallisessa ja Lääkärissä kirjoitti juuri tällaisista ihmisistä, hyvältä näyttävistä, pahalle antautuneista menestyjistä. Ihmisistä kuten Carl. 

Syyspurjehdus on kirjoitettu paljon Syyskesän jälkeen. Bargum on hionut timanttiaan. Tiheän teksti mestarinäyte Syyspurjehdus oli viime vuonna lukuvuoteni yli sadan kirjan joukossa kuudenneksi paras ja ns.sydänryhmän paras. Erona Syyskesään ylittämätön tiheys, joka saaristolaishuvilassa saa hienoisia häiriöitä, kun pitääkin miettiä kuka on Sebastian, Sam tai Heidi. Lasten leikit, heidän äänensä rannalta ja Heidin tekoreippailu eivät kuulu siihen raskaaseen ja tahmaiseen kostoon, joka suorastaan tihkuu huvilan jokaisessa hengityksessä. Vanha huvila huokaa raskaasti päättäen siirtää katseensa kuolevaan vanhaan naiseen, naiseen, jonka takertuva rakkaus on suorastaan sairasta. Armosta sanokaamme sitä sokeaksi.

Lepakoiden sokeat kiidot, suih, suih, suih…Joku tulee yöpaidassa ulos. Häntä on vuosia odottanut mies, jolta meriusva on peittänyt jo muistonkin. Kurkitusaukot ovat kiinni. On vain elämänmittainen juoksu unohduksesta unohdukseen.

Hän vie kätensä päänsä taakse. Hän sivelee kämmenillään sängynreunaa ja katsoo kattoon, jonnekin hyvin kauas. Se näyttää kummalliselta, aivan kuin hän vilkuttaisi tai haluaisi sanoa: Minä antaudun. Tunnen hänen rintojensa välissä tuoksun, kuin kehdossa, kuin jossain, mikä ei ole edes muisto.

Ja hetkeä myöhemmin: näin oli tarkoitus, aina ja ikuisesti, aamen.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena, Maria, Anni Liisa Jaana  Erja Kaisa  Aletheia ja Sanna

Hiirulaisen lumitouhuilua

Viikonloput on toivotettu etc., mutta en voi olla heti jakamatta näitä suloisia hiirulaiskuvia kanssanne. Kuten tiedättekin sisareni aviopuoliso on  luvialainen lehti- ja luontokuvaaja Pekka Mäkinen, jonka loistavia otoksia olen teille tarjoillut karhuista lintuihin ja kaikkea siltä väliltä. Nyt on vuorossa pieni hiirisarja, jota Pekka on työstänyt neljä vuotta: Luontokuvaus ei ole kärsimättömien puuhaa! Kukapa ei heltyisi kun katsoo noita silmiä ja pyöreitä korvia...'Tässä minä odottelen, mitä lintujen ja oravien talvipöydiltä putoilee...Nälkä jo kurnii masussa.'

'Iiiiik, nyt minusta kuitenkin tuntuu, että joku seuraa touhujani...' Tähän on hyvä lisätä, että sain just kuulla, että kahdet uudet silmälasit ovat saapuneet ja noudettavissa, mutta Personal Trainerini pakottaa minut pitkälle lenkille ja kaksi päivää lepoa. Eilinen menikin kauppojen hullunmyllyssä, joten nyt yritän olla kaksi päivää out of office. Ensi viikolla tulee monta kirjaa...Ihana viikonloppu edessä, sillä Lumimies lupasi kokata koko viikonlopun;)

'Olen introvertti hiiri, eikä minulla ole mitään mielenkiintoa julkisuuteen, jota tämä poseeraaminen edellyttää, joten taidanpa kaivautua lumen hellään syliin...'

'No niin, nyt sitä saatiin oma lumiluola-aika. Kukaan ei löydä ja saan rauhassa miettiä omia hiirulaisajatuksiani. Unohdinkohan jotain...Jaa no, pitäähän sitä jollakin tavoin reviirinsä merkitä.'

Kiitos Pekka ♥

Smile