Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja - Rakkaat suomalaiset tyttökirjat

Toivoisin, että sadun henki ja mielikuvitus saisivat sijan nuorisossa senkin jälkeen, kun he ovat varttuneet. Sillä ilman mielikuvitusta, on ihminen henkisesti köyhä.

Anni Swan

Oli itsestään selvää kirjoittaa tytöille. Johtui siitä että mä olin sisäistänyt Montgomeryn niin hyvin. Kuitenkin  siinä on se viritys, tyttöjen viritys.

Rauha Virtanen

Tyttökirjat voivat kulkea mukana aikuisuuteen asti, olla kuin lapsuudenystävä, joka muistaa, millaisia olimme lapsina. Emme arvostele niitä ehkä yhtä ankarasti kuin muita kirjoja, emme vertaa niitä muihin parempiin, vaikka näemme niiden ilmeiset heikkoudet. Tunnemme kiitollisuutta siitä, että ne auttoivat meitä pienen matkan kohti aikuisuutta.

Anna Amnell

Sara Kokkosen hurmaava Rasavillejä ja romantikkoja – Rakkaat suomalaiset tyttökirjat (Avain 2013) on kattava kooste suomalaisista tyttökirjoista niin niiden kirjoittajien kuin myös lukijoiden kautta. Ääneen pääsevät tyttökirjojen tekijät ja Saran kautta myös heidän kiinnostava, osin tuntematon historiansa sekä ennen kaikkea suomalaisista tyttökirjoista hullaantuneet lukijat, jotka teosten avulla saattoivat haipua omasta arjestaan hetkeksi metsien kaukaiseen sineen.

Kirja on mukavan kokoinen, erinomaisesti kustannustoimitettu, ihastuttava mustavalkokuvineen ja kanneltaan osuva: 261 sivua ja kannessa Kotiliedestä vuodelta 1936 Martta Wendelinin kuva. Annetaan Saran kertoa, mistä kaikki lähti liikkeelle:

Viimeiset viisi vuotta olen lukenut tyttökirjoja harva se päivä. Kaikki lähti liikkeelle tietenkin lapsuudestani. Varhaisnuoruudessani tyttökirjojen lukeminen oli elämääni niin kuin monen muunkin suomalaisen tytön. Kynttilänvalossa kirjoittavalle ja haaveilevalle 11-vuotiaalle löytyi esikuvia niin kotimaisista kuin ulkomaisista tyttökirjoista. Sieltä löytyi tyttösankareita, jotka toteuttivat itseään ja unelmiaan, uskalsivat olla rohkeita ja rasavillejä, ja selviytyivät yleensä vaikeuksista voittoon.

Tässäpä se tuli ja just nyt kun luen tätä Saran tekstiä, tuli mieleeni, että tyttökirjathan olivat piiloemansipaatiota, sillä niistä monissa tyttö oli toimija, subjekti, ei mikään omaa tahtoa vailla oleva kohde, objekti. Kuten moni muu, niin minäkin sain hyvin varhain ensimmäiseksi tyttökirjakseni Anni Swanin Iiris rukan ja edelleen tuo kirja kulkee matkassani. Iiris antoi vahvuutta että mistä tahansa voi selvitä ja se on kantanut pitkälle. Se toi myös yhden syksyisen tavan eli joka vuosi on pakko saada hyvästellä kurjet ja kurkiaurojen puuttuessa hyvästelen joutsenet. Olen siis edelleen vielä kerran vuodessa Iiris rukka!

Heille, joille juuri suomalaiset tyttökirjat ovat ikimuistoisia, haluan luetella, ketkä kirjailijat Sara tuo kirjassaan esille: Anni Swan, Kersti Bergroth, Helga Nuorpuu, Rebekka Räsänen, Anni Polva, Marjatta Kurenniemi, Rauha S. Virtanen, Merja Otava, Merja Jalo ja Tuija Lehtinen.  Tämä on ehkä kiinnostava tieto, sillä joulu lähestyy ja minä ainakin aion muistaa ystävääni, todellista tyttökirjahullua, juuri tällä teoksella. Hän on myös henkilö joka keräilee vanhoja lehtiä, joten jo kirjan kansi saa hänet haltioitumaan.

Rasavillejä ja romantikkoja voi lukea niin monelta kantilta omasta kiinnostuksestaan riippuen. Koska itse jätin kotimaiset tyttökirjat heti saatuani ensimmäisen Montgomeryni, kiinnostukseni suuntautuikin nyt kirjailijoiden elämänkohtaloihin. Mikä onkaan kiinnostavampaa kuin kirjailijaelämänkerrat! Oli erikoista lukea heistä, joista ei ollut kuullutkaan, kuten minulle tapahtui mm. Helga Nuorpuun kohdalla. Hän syntyi 1901 Porin Reposaaressa ja kirjoitti usein uuvuttavissa olosuhteissa Ruusula-, Leila- ja Tuulikki–sarjoja. Kirjoja syntyi paljon, kun ottaa huomioon Helgan heikon terveydentilan sekä elämän monet vaikeudet. Kirjoittaminen olikin Helgalle pakoa arjesta:

Ehkä tuo pako mielikuvituksen maailmaan on ollut se seikka, joka on saanut minut kestämään usein voittamattomiltakin tuntuvia vaikeuksia, se on ollut ponnahduslauta, jolta olen uskaltanut yhä uudelleen sukeltaa synkimpäänkin elämänvirtaan.

Helga oli elämän syrjästäkatsoja, joka kuoli sairastelun jälkeen vain 52-vuotiaana vuonna 1953.

Jos lukijaa kiinnostaa, niin itse luin lapsena kotimaisista tyttökirjoista vain Iiris rukan, Tottisalmen perillisen, Ollin oppivuodet, Sara ja Sarri, Sara ja Sarri matkustavat, Me kolme. Ritvan suojatit, mutta myös Rauha S. Virtaselta osan Selja–sarjasta, Kiurut laulavat ja Luumupuu kukkii, joista viime mainitulla on joku aivan erityinen paikka sydämessäni.

Minä siis siirryin jo varhain Montgomeryn maailmaan ja halusin olla Vihervaaran Anna, mutta minun ystävistäni suurin osa luki etenkin Anni Polvan Tiinoja ja Virtasen Seljoja. Jotenkin vain ei voi edes mainita sanaa kotimainen tyttökirja ellei muista poikatyttö Tiinaa tai Seljan perhettä.

Olin aivan sataa varma, että Sara ei pysty minua yllättämään kirjassaan, mutta onhan hän tehnyt sen ihan livestikin: Kunpa tietäisitte, mitä tämä herttainen tyttökirjoista kiinnostunut nainen lukee lisäksi. Istuimme iltaa ja minulla meni viini väärään kurkkuun, sillä hän oli samojen kovien dekkarien nautiskelija kuin minäkin.  Nyt hän teki sen taas! Saan aasinsillan asiaan, kun kerron, että kirjassa Rasavillejä ja romantikkoja on erittäin hyvin saatu pysymään kasassa ja lukijaystävällisesti jäsenneltynä eri kirjoittajien muistelot versus kirjailijoiden haastattelut kiitos oivallisen lukujaottelun: Innoittavat otsikoinnit jakavat tekstin napakoihin lukuihin, kuten vaikka:

Oi Ulla ja Mark!, Vuodatetut kyyneleet, Räjähteleviä sisaria ja temperamenttisia ystäviä, Ruususen unta, Oi nuoruus!, Kun pojat olivat kuin jumalia ja Helsinki kuin taivas…

Voihan Priska!

Täysin tietokirjan viileänä ja varautumattomana luin Rasavillejä ja romantikkoja kunnes tultiin kirjailijaan Merja Otava ja hänen Priskaansa. Kirjailija ja koko hänen tuotantonsa on mennyt minulta täysin ohi – tai sitten siinä on ollut jotain, mitä äitini on halunnut minulta sensuroida, sillä luinhan luvatta öisin jo taskulampun valossa Välskärin kertomuksia ja Parraksen Jojokin katosi jonnekin…

Katson Merja Otavan kuvaa ja hän muistuttaa minua jostakin lapsuuden ystävästäni. Alan lukea ja kerta kerran jälkeen tulee yhtymäkohtia omaan elämääni. Kaksi on sattumaa, kolme ehkä ei enää, viides on jo magiaa. Koimme lukion samoin, innostuimme Vihervaaran Annasta ja Alcotin Pikku Naisista, hurmioiduimme Brontën sisarusten maailmasta, pidimme ahkerasti päiväkirjaa sekä kirjoitimme kirjeitä, halusimme kirjoittaa tajunnanvirtaa, sekoittaa puhe- ja kirjakieltä, osallistuimme molemmat eri kirjoituskilpailuihin, mutta kummassakin oli sama osallistujamäärä eli 149. Merja voitti Priskallaan Anni Swanin muistoksi järjestetyn kilpailun 1959, minä omani runsas parisenkymmentä vuotta myöhemmin eräällä novellilla. Miten minusta tuntuukaan, että kuka tähän kirjaan tarttuu, löytää sukulaissielun, onpa hän sitten tyttökirjahahmo tai kirjailija, tuttu tai tutuksi tuleva.

Kirjassa yksi Priskan lukijoista, Liisa, kertoo, miten juuri Priskasta tuli hänen elämänpelastajakirjansa:

Muistan, kuinka Priskan Jyri-serkku oli patistanut tätä kirjoittamaan peloistaan: ”Tutustu, tutustu, pentele, siihen pelkoosi – et sinä muutoin sen herraksi pääse!” Priska kirjoitti peloistaan ja minäkin päätin kirjoittaa omista tunteistani, vaikka se tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.

Tämä Priskan opetus omiin pelkoihin tutustumisesta on yksi viisaimmista ja merkittävimmistä elämänohjeista, mitä olen kirjoista saanut ja siksi Priskalla on aivan erityinen paikka sydämessäni.

Oi Sara, oi tytöt, katsokaa, Iiriksen kurjet ovat jo poissa. Kaunis alakulo valtaa mielen kuin valkea kuura maan. Juuri nyt tuntuu niin todelta se, mihin Merja Otava (kirje 25.8.2013) saa päättää tämän pitkän, rasavillivuosien muistojen innoittaman kirjoituksen:

”Haluaisin sanoa motokseni: ”Nyt on nyt on nyt”, mutta elokuun lehmusten kahinasta olen kuulevinani : ”Tempus fugit”.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjan pauloissa

*****

Tyttökirjat Leena Lumissa