Anja Snellman: Pääoma

Tyttö, Siepurin viimeinen tyttö, niin kuin Ludmila häntä kutsuu, syntyy Muistokirjan kuvauksessa lämpimänä mutta tulisena kesäkuun iltapäivänä vuonna 1944, horoskooppimerkiltään kaksosena, syntyy kolme kiloa ja sataviisikymmentä grammaa ja neljäkymmentäkahdeksan senttiä, Muistokirjan ensi sivuille on liimattu ensimmäinen hiuskiehkura ja piirretty ensimmäiset käden – ja jalanjäljet, syntyy hetkeä ennen kuin synnytyssairaala ja koko kaupunki evakuoidaan vihoviimeisistä suomalaisista.

Tyttö ei ime maitoa eikä itke. Tyttö ei päästä ääntäkään. Ei liiku. Hengittää kyllä. Arka kuin metsäneläin. Silmät kuin suitsinrenkaat.

Kuikansiivissä siskontuhkaa.

Sain lapsena tartunnan. Sen nimi on Maru.

Luettuani Anja Snellmanin teoksen Pääoma (Otava 2013) saatoin vain hämmästellä, että en ollut löytänyt häntä ennen.  Olen tietenkin kuullut hänen muista kirjoistaan, mutta ehkä maailmankirjallisuuden himoni on ollut liian syvä tai sitten olen pelännyt suomalaista dialogia, joka liian usein on kohdallani aiheuttanut myötähäpeää, joskin myönnän: Dialogien kömpelyys on katoamassa, hyvä kieli on tulossa takaisin. Pääoman kohdalla kieli on kaunista, koskettavaa, ’minun kieltäni’. Miten onnekasta kuitenkin, että Snellman ei anna kirjan aiheen, erilaisen siskon tarinan, hukkua kieleen. Marun tarina on koko kirjan tähtitomuinen muisto, joka on kirjoitettu häpeän, ihmetyksen, katumuksen ja ikävän musteella. Anja Snellman laittaa todellakin itsensä likoon, hän polvistuu ja katsoo suoraan kohti kokemaansa.

Viipurin (Siepurin) viimeinen vauva lähtee evakkotielle, jossa oli myös juuri rippikoulun käynyt äitini. Junat lähtivät, toiset eivät, junat savusivat, huusivat, sekasortoa, verenhajua. Ehkä äitini tai hänen äitinsä, mammani, katse hipaisi Marua kantavaa Ludmilaa,  Tai Ruslania, perheen isää. Emme saa tietää. Eikä hiljainen vauva ole todistajana vaan hymyilee vaieten kuvassa, jossa vieläkin näkee suu-kitalakihalkion vinon hymyn, parantumattoman haavan. Silloin leikkaukset eivät olleet tämän päivän tasoa, eikä silloin annettu puheterapiaa, jota Maru olisi kiivaasti tarvinnut. Hänelle tuli sitten oma marunkieli, jota parhaiten ymmärsivät vain vanhemmat ja sisar Anja eli Anu. Vanhempien jälkeen Anusta tuli Marun pienen, hiljaisen elämän tulkki. Usein vastentahtoinen sellainen, vielä useammin hyvin hämmentynyt ja vastauksia kaipaava: Mikä Marua oikein vaivasi? Miksi hänen polvensa turposivat? Miksi hänen oli vaikea puhua? Miksi hän oli niin arka? Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Miksi hävetti, vaikka se ei ollut kaunista?

Vaikka Anu syyttääkin paljon itseään, hän oli Marulle lopultakin elämän aurinko, kuu ja tähdet. Pikkusisko oli hänelle läheisin, vaikka sisko oli usein hävennyt häntä, nopeuttanut askelia, kun kuuli kiusaajien huutelevan kaduilla, mutta hän oli myös ollut sisko, joka halusi tietää, auttoi paljon etenkin vanhempien jälkeen sekä oli kumppani lapsuuden kodin päättymättömässä elämänvalheoopperassa. Ludmilan ja Ruslanin ’paukut’ eivät missään vaiheessa riittäneet Marusta huolehtimiseen. 

Vanhemmilla oli omat tähtiroolinsa, joissa myyttiset karhutarinat, pakkomielteisyys, holtittomuus, masennus ja väkivaltaisuus tanssivat paritanssiaan. Maru kosti kaiken pakenemalla komeroon ja vaikenemalla, Anu löytämällä ulkopuolisen elämän, johon taas Marun kyvyt eivät yltäneet. Tosin Maru kävi kauan töissä, maksoi jopa Anun vaatteita, tanssitunteja ja monia muita asioita, mutta se ei ollut sama kuin olla tasavertaisena ja kuultuna mukana.

Snellmanin Pääoman sisällöllinen ansio on kirjailijan luonteessa: Hän uskaltaa panna itsensä likoon.  Ja hän tekee sen tavalla, jossa lukija ei tunne itseään tirkistelijäksi, vaan hätkähtää ajattelemaan, miten me tosiaankin olemme kohdelleet ja edelleen kohtelemme omia syrjästäkatsojiamme. Minulla on sukulainen, joka vaikean sairauden takia tuottaa vaikeasti puhetta. Jotkut saavat siitä selvän, minä en. Olen yrittänyt, mutta kun en, niin en. Minulla on ystävä, joka tietää, että hänellä on kaksi velipuolta, mutta hän ei halua kohdata heitä. Eihän sitä tiedä, mikä särö siitä voisi tulla melkein täydelliseen elämään. Ja sieluun. Mutta tiedän, että asia vaivaa häntä. Tällaisia juuri me olemme. Ei yksin Anja Snellman vaan meistä liian monet. Toisaalta ja onneksi nyt meillä on Toisenlaiset frendit ja monta muuta juttua, johon kehitysvammaiset pääsevät tähtirooleihin. Mutta kun…Kuka on sanonut, että Maru oli edes kehitysvammainen? Hän oli syrjässä kyyröttävä vaikenija, joka olisi kunnon kannustuksella ja vahvalla tuella voinut kyetä mihin vain.

Helsingin Sanomissa Hanna Syrjälän jutussa Isosiskon mysteerin jäljillä, Anja Snellman kertoo valmistuvansa pian terapeutiksi.  Mielen mysteerit kiinnostavat, mutta ehkä vahvin primus motor lienee ymmärtää Marjatan eli Marun, isosiskon mysteeri osana oman elämän mysteeriä. Haastattelussa Anja kuvailee siskonsa elämää yksinäiseksi ja traagiseksi, mutta:

Silti Marulla oli omat ilon aiheensa: Suomalaiset tv-sarjat, aleksanterinleivokset, uudet perunat ja lohi, joulu, Anjan tyttäret.

Tästä Snellmanin kauniista muistokirjoituksesta edesmenneelle sisarelleen minulle tuli mieleen eräs toinen kirja, jossa koin yhtä voimakkaasti syrjästäkatsojan puolesta: Bo Carpelanin Axel Axelissa tosin en voinut tuntea myötätuntoa hänen sukulaisiaan kohtaan, mutta Pääomassa samastuin vahvasti Anuun. Ja sitten muistin Södergranin kirjasta Kaikkiin neljään tuuleen:

Kosmoksen runot voivat olla vain kuiskauksia.

Maru, hiljainen kuiskaus, joka soi kauas.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Sara/P.S. Rakastan kirjoja,  Kirjasähkökäyrä  Sonja  ja Jokken kirjanurkka